tiistaina, kesäkuuta 22, 2004

Festivaaliraportti (I osa)

Olette jo varmaan odottaneetkin, että avaan sanaisen arkkuni tämän vuotisista Sodankylän elokuvafestivaaleista. Olisin ryhtynyt puuhaan aiemminkin, mutta arkkuun lyödyt viisituumaiset olivat kireällä varsinkin, kun arkku itse oli laskettu kuuden jalan syvyyteen. Siltä ainakin pari ensimmäistä post-fest-päivää tuntuivat. Mutta nyt olen kuin uusi henkilö.

Keskiviikkona ennen puoltapäivää lentoasemalla vaeltava matkustajaremmi näytti hämmästyttävän tutulta. Siksi marssin kevytpagaasini kanssa nopeasti turvatarkastusten läpi, laskettelin taskuni pohjalta omasta ja lähisukulaisten säästöpossusta kerätyt viiden sentin kolikot liukuhihnalle. Turvatarkastaja kertoi ettei ole nähnyt moista kasaa kuin silloin kun eräs skotlantilainen linnunmunaharrastaja oli löytänyt parisataa kiloa Ruotsin vallan aikaisia kupariplootuja ja kuskannut niitä vartalonsa ympärille kiinnitettyinä vieraisiin valtoihin.

Kun tähän lisäsi hälytysherkät luottokortit, tupakka-askien metallisuojat, otsaluuhuni pultatun ylimääräisen mutterin (ns. Frankenstein lisävaruste) ja sisälläni lämpimästi sykkivän festivaalisydäntahdistimen, pääsin etenemään sutjakasti viisi metriä puolessa tunnissa. Onneksi ne käyttävät nykyään kumihanskoja turvallisuuden nimissä.

Turvatarkastuksissa on nykyään oltava hieman epäilyttävän ja liuvarin näköinen, elokuvallisesti ilmaisten lavean tien kulkija. Jos nimittäin erehdyt sanomaan olevasi aivan tavallinen "kaidan tien tallaaja", isketään tähtilipuin koristellut raudat käsiisi ennen kuin ehdit huutaa cowboyhattusi alta "jihad" ja seuraavassa sekunnissa olet guantanamot silmillä riu'un nokassa.

Otin siis epäilyttävimmän ilmeeni ja tuijotin turvanaista silmiin. Hän päästi minut menemään ja punastui. Turvatarkastajavirkapukuisetkin pitävät selvästi rentuista.

Aamuolusilla Finnairin ja sen yhteistyöyritysten myyntiosastojen vieressä katselin sitten muiden tulemista turvatarkastuksen läpi. Pöytääni alkoi lappaa epämääräistä jengiä, jotka väittivät tuntevansa minut edellisiltä festareilta. Nyökyttelin varovaisesti, sillä en vieläkään uskaltanut avata suutani muuten kuin työntääkseni vaahtoa kiduksiini. Lentokentillä ei nykyään tiedä kuka on ystävä ja kuka vihollinen.

Lentokone näytti tavanomaiselta. Puolentoistasataa paikkaa, lähes täynnä. Julkimoita, poliitikkoja, journalisteja - kaikilla tiukka ilme suuntautuneena viiden päivän koitokseen. Festivaaliviikon avaus on aina keskittymisen paikka.

Viereeni sattui Amerikassa vuodet veropakolaisena piileskellyt nuori mies, joka uskaltautui nyt ensi kertaa Suomeen laman jälkeen. Hänen mukavia juttujaan kuunnellessa se tavanomainen hiki, tuulettimien kuivatuspuhallus, korviin työnnetyt tikarit, ruokapussin aukitaittelu ja repiminen, kahden pikaoluen kittaaminen ja laskeutumispelko meni kuin itsestään. Juuri kun tiesin nousseeni ilmaan, tömähdimmekin Rovaniemen viihtyisälle lentokentälle, josta silmiini tarttui naapurissa kattoon nostettu EU:n lippu.

Ja seuraavassa hetkessä minut oli tempaistu bussiin, jossa kaikui jalo laulu ja meininki. Vip-bussi kuljetti meidät keskelle korpea, jossa odottivat lohi- ja kinkkuvoileivät poreilevine siemaseuralaisineen. Itse esittelin kädestä pitäen ulkomaisille festivaalivieraille perinnekerho Koskenkorvan ponnnistuksia kansallisen perinnön säilyttämiseksi tuhoamalla sitä fyysisesti.

Bussi tuntui jotenkin isommalta, kun loppumatka sujuikin lauleskellen. Sodankylä Hotellin toisessa kerroksessa sijaitseva info-piste toimi erinomaisella tehokkuudella - sanoisin että noin 121 prosentin tehonlisäys edellisiin vuosiin - ja sain Sotalapsi-elokuvasta elävästi muistuttavan festivaalipassin kaulaani.

Ilmeisesti sen vuoksi, että päävieras tänä vuonna oli 93-vuotias veteraaniohjaaja Val Guest, luki minunkin passissani isolla nimeni päällä Guest. Festivaalipassin kuvan paikalle oli pantu selvästikin jonkun filmitähden kuva. Sen nähtyäni ajattelin heti pyytää tältä nimikirjoitusta, jos hänet reissulla tapaisin [mutta ei hän hotellin vessan lavuaarin vieressä sitten sitä kuitenkaan antanut, matki vain minun liikkeitäni ikään kuin pilkallaan.]

Festarisankari on käsite, joka on varsinkin nuoremman kriitikkosukupolven kunniallisuuskäsityksen ytimessä. Se perustuu siihen tosiasiaan, että mitä nuorempi ihminen on, sitä enemmän hänellä on filmifestivaaleilla tekemistä. Elokuvissa käynti tuppaa unohtumaan. Jos se unohtuu kokonaan, on kyse festarisankarista.

Minulla oli vähän semmoisia elkeitä ensimmäisenä iltana. Istahdin jotenkin kuin itsestään alakerran baariin ja odottelin muutaman tunnin karaoken alkamista. Seurassa oli nuoremman kriitikkosukupolven edustajia ja heidän viehättävämpiä seuralaisiaan tai muuten vain sympaattisesti hengaavia festarisankariehdokkaita.

Karaoke meni hyvin. Tosin toisen kerran hukuttuani pikkuhousuihin ja ilmeisesti edellisten heittäjien mustasukkaisten seuralaisten viskomiin mätiin kananmuniin, kilpailijoiden sabotaasityö onnistui. DVD-laite hajosi, ja Tiskin Jukka kertoi, ettei lähempää kuin Rovaniemeltä löydy toista samanlaista. Itse olin siinä vaiheessa jo maistanut niin monta toista samanlaista, että oli pakko suunnata ulos jäätävään tihkusateeseen miettimään sitä perusfraasia, jonka mukaan on hienoa että Suomessa on neljä vuodenaikaa.

Ystäväni olivat käyneet majoituspaikassa, syömässä, elokuvissa ja tuomassa minulle avaimen jo aikapäiviä sitten. Minä ajattelin mennä ajoissa nukkumaan, että jaksaisin herätä.

Aamusauna on hieno keksintö. Olin yöllä muistanut pistää ajastimen päälle ja heräsin minulle työihmiselle normaaliin tapaan klo 5.59 voidakseni ravistaa yltä etelän hiet. Verrytteleiksin vesipisarat pois ruumiistani aamun pikkupakkasessa. Aamiaispaikkakin löytyi aamusaunan jälkeen ja hyvässä seurassa hölkkäsin saksalaisia marssilauluja laulaen koululle, jossa edessä oli ensimmäinen koitos: Val Guest Peter von Baghin käsittelyssä.

Val Guest osoittautui hauskaksi veikoksi. Hän laverteli sujuvasti kaiken vahemmistaan, ensimmäisistä elokuvakokemuksistaan, tuntemistaan elokuvahenkilöistä Hitchcockista lähtien ja kertoi lopuksi ottavansa autiolle saarelle mukaansa hauskan elokuvan Closet (suom. Kaappi), jossa Depardieun Gerard kertoo kommelluksista joita syntyy kun homoseksuaali ei uskalla kertoa taipumuksestaan maailmalle, vaan jättäytyy, niin kuin tapana on sanoa, kaappiin. Yllättävä veto, mumistiin lähipiirissä, mutta kaikki myönsivät elokuvan hauskuuden. Kukaan ei kuitenkaan kehunut nähneensä sitä yli viittä kertaa...

Paikalla oli monia ihmisiä, jotka olisivat halunneet ostaa Val Guestin elämäkerran 20 eurolla. Niitä oli kaupan seitsemän kappaletta ja hintaan sisältyi nimmari. Pöydän takapuolelle kerääntyi valtava korppikotkien lauma, joka omaa asemaansa varjellakseen kielsi minua, Val Guestia silmiin katsovaa, ostamasta kirjaa "väärältä puolen pöytää". Minä en sanonut mitään, heiluttelin vain 20 euron seteliä - se muuten päätyi Lapin Kansan valokuvan vasempaan alalaitaan - ja lopulta Val ratkaisi pelin itse: hän otti setelini, kirjoitti kirjaan "To Sedis. All the best - Val Guest." Mikä mies!

Kirjan kanssa oli sitten helppo polleana lähteä maailmalle esittelemään saavutuksiani. Siinä välissä ehdin katsaista viisi elokuvaa, Valiltä vain yhden Quartermass Experiencen, joka oli hauska science fact -filmi. Uutiskatsausmainen, lähes naturalistinen ote oli saanut hänet korvaamaan science fiction -käsitteen tuolla science fact -määritteellä. Ja olihan se kuin olisi maikkarin uutisia katsonut. Maahan pudonnut raketti törrötti puoleksi maan päällä ja puoleksi sisällä, ja ulos saatiin elävänä vain melkomoinen zombie, joka toi elävästi mieleeni entisen tyttöystävän nykyisen miehen, josta ei kyllä filmitähdeksi olisi ollut vaikka olisi salamitahnatuubiin työntänyt.

Toisena iltana löysin itseni hämmästyttävästi Sodankylä Hotellin karaokesta. Tiskiä veivasi nyt nainen, joka loihe lausumaan, että "Tästä lähtien Sedis on suosikkikaraokelaulajani." Kauniisti sanottu kun ottaa huomioon, että sanoin ennen Always On My Mind -biisiä, että pakko kai tätä on laulaa, kun Elvis on kerta kuollut. Kun hän sitten laulun jälkeen vertasi minua Enrico Carusoon, minä muistin Charlie Chaplinin sanat samassa tilanteessa ja toistin hänen laillaan: "En suinkaan laula läheskään yhtä hyvin, minä vain matkin häntä." Seuraavana iltana sitten kerrottiinkin, että laululista on jo täynnä.

Mutta se on toinen tarina. Jatkan tuonnempana raportointiani post festum.


Ei kommentteja: