Peter von Baghin käsikirjoittama ja ohjaama 12. osainen suursarja Sininen laulu on esitys taiteiden historiasta itsenäistymisestä nykypäivään. Ensimmäinen osa kertoo vuosista 1900–1920, nationalistisen ja massamuotoisesti levitetyn taiteen synnystä sisällissodan jälkeiseen valkoiseen Suomeen.
Oleellista haastateltavien valinnassa on ollut se, että monet taiteilijat kertovat toisista taiteilijoista ja ajatuksistaan näiden taiteista ja sen merkityksestä.
Tapahtumista ja historiallisista yksityiskohdista puhuvat sitten Heikki Ylikankaan ja Matti Klingen professorihahmot, taiteesta Marjatta Levanto, tuleva Pariisin instituutin johtaja. Veijo Meren tapaiset historioitsija / taiteilijat voivat edustaa molempia lähtökohtia mainiosti [kuten kirjallisuushistoriaan perehtynyt, taidettakin tehnyt Panu Rajala. Lisäsin myöhemmin].
Sininen laulu alkaa tilanteesta, jossa taiteiden kulutuksesta tulee merkittävä. Se tarkoittaa kirjailijoiden, maalareiden ja muusikoiden nousua kansakunnan kannalta keskeisiksi toimijoiksi. Ja myös siitä, että taiteilijat löytävät itselleen nationalismin aatteen, joka heitä elähdyttää.
Yllättävän monen taiteilijan nimi tunnettiin laajalti eri kansalaispiireissä esimerkkeinä Minna Canth, Juhani Aho, Jean Sibelius, Eero Järnefelt.
Kuva täydentyy kun esitellään Antti Favénin Akseli Gallen-Kallelan 50-vuotispäiville vuonna 1915 maalaaman pientä boheemisuutta henkivän Symposium-teoksen henkilöt. Taulun olen muistaakseni bongannut Suomalaisen Klubin seinältä. Pöydässä viettävät iltaansa Gallénin kanssa mm. Robert Kajanus (eli "Kajje"), Pekka Halonen, Eliel Saarinen ja Ville Vallgren. Aikansa julkkiksia kaikki.
Ajanjaksoon 1900–1920 sisältyy tietysti myös teoksen kansalaissodaksi nimetty sisällissota. Ohjelma kertoo eräiden taiteilijoiden kohtalosta sisällissodassa tai pian sen jälkeen. Varsin monelle nationalistista ihannekuvaa ylläpitäneelle taiteilijalle sisällissota merkitsi jonkinlaista romahdusta. Se Kansa, jonka sivistykseen ja voimaan oli luotettu 1800-luvun loppupuolelta lähtien, oli pettänyt sitä oivallisesti johtaneen ja valistaneen sivistyneistön odotukset. Kansa petti kansallisen taiteilijansa. Se merkitsi tragedioita.
Esillä ovat niin Algot Untolan eli Maiju Lassilan eli Irmari Rantamalan murha tai itsemurha kuin myös Toivo Kuulan traaginen kuolema sisällissodan jälkeisissä juhlissa. Mannerheimin välttelevää kantaa tai oikeammin sen puutetta, ei ohjelma käy setvimään, vaikka Kuulan humala ja puukonheiluttelu kyllä tulevat ilmi. Kuula kannettiin ulos juhlasalista ja ammuttiin pihalle. Helppo ei ollut myöskään (valkoisen) runoilija Juhani Siljon tai Runar Schildtin itsemurhaan (1925) päättynyt elämä.
Kansakunnan sankareiksi kohosi uudelleen myös Eino Leino, jonka parhaiden päivien arveltiin olevan takana. Mutta niin vain kävi, että runoilijan arvo keksittiin uudelleen juuri ennen hänen kuolemaansa erakkona ja hyljeksittynä pahanhajuisena juoppona. Leino oli valmis nostettavaksi kansakunnan kaapin päälle. Kustantajan kannalta kuolema oli huippuhetki, voidaan elokuvassa todeta, vieläpä kustantajan suulla.
Kuten kritiikit ovat maininneet, naisia olisi voida kommentoimassa enemmän. Minna Canth on eniten esillä naisista. Asiantuntijoista Marjatta Levanto kuitenkin paikkaa taidehistorian asiantuntemuksellaan paljon. [Esim. Ulla-Maija Peltonen olisi voinut olla mukana: väitteli kansalaissodan muistoista. Lisäys myöhemmin keskustelun innoittamana.]
V.A. Koskenniemi oli jo esillä punaisen runoilijan Kössi Kaatran vastapariksi asetettuna. Suomenruotsalaista kiihkovalkoista Bertil Gripenbergiä ei taidettu mainita, eikä yllättävää kyllä Jarl Hemmeriäkään. Dagdrivare-ryhmä on epämääräinen ilmaus, mutta olisi kannattanut olla mukana edes viittauksena. [Nimen lähtökohtana on Torsten Helsingius: Dagdrivare (1914)] Ks. esim. Markku Soikkelin luento.
Sisällissodan vihasta voimaa saaneet suomenkieliset Kyösti Wilkuna ja Ilmari Kianto olivat esillä. Siitäkin puhuttiin, ettei puolueeton sopinut olla. Varsin brechtiläinen tilanne siis: jos et ole puolellamme, olet meitä vastaan. Ehkä taistolaisessa kulttuuriliikkeessä oli tätä samaa.
Näistä taiteen sisäisten yksityiskohtien puutteista voi päätellä Peter von Baghin keskeinen käsite on kansakunta. Siinä mielessä lähtökohta on hieman pompöösi, aivan kuten alun videosirklaus.
Mutta ei ohjaaja aivan nationalistiksi ole heittäytynyt, vaikka sitäkin voisi jo väittää. Kuitenkin on selvää, että tästä näkökulmasta Wäinö Aaltonen ja hänen tekijänsä Onni Okkonen odottaa vielä tulemistaan ja V. A. Koskenniemen merkitys kasvaa taivaisiin.
Kiintoisaa on tästä näkökulmasta nähdä nationalistisen ruumiin avaus, rodullisuuden arvio: nythän siihen viitattiin Tyko Sallisen ekspressionististen töiden yhteydessä.
Sallisen Hihhuleista sun muista kansanihmisistä ei tykätty, koska ne edustivat väärää rodullisuutta suomalaisuuden ihannekuvaa luotaessa. Tässä urheilun merkitys korostuu taiteen kustannuksella, mutta kyllä taiteissa, tieteissä ja urheilussa 1940-luvulle saakka rodullisuutta jaksettiin tuoda esiin, vaikka prioriteettijärjestys matkan varrella hieman muuttuikin.
Odotan kiinnostuksella toista osaa. Digivehkeiden puutteissa kun en ole sarjaa ennen nähnyt.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti