Kappas vaan, historianfilosofiaa!

Blogistanin tietotoimiston filosofiaosasto on tiedustelutoimissaan napannut viime aikoina lukemattomia [ja kommentoimattomia] blogikirjoituksia, joissa kysytään miksi blogeja on. Koska kysymys on helpohko, vastaamme tähän pian jättäen vastauksen kysymykseen elämän tarkoituksesta tuonnemmaksi [vaikka kirjoitinkin sen tämän blogin marginaaliin, jos sattuisin vaikka jäämään raitiotievaunun alle].

Aristoteles puhuu Metafysiikassaan olemista tutkivasta tieteestä. Hän käyttää olemisesta kreikankielistä sanaa "to on", preesensin partisiippiä. Italiaksi se on käännetty sitten joskus sanalla "ente", joskus taas "essere". Niinpä tämä "to on" on sen jälkeen voitu ymmärtää kahdella tavalla, joko skolastikkojen käyttämällä termillä "ens", joka tarkoittaa olemassaolevaa olemista tai sen monikkomuotoa "entia" eli ne asiat jotka ovat.

Aristoteles ei voinut tarkoittaa olemista tutkivalla tieteellä tuota jälkimmäistä, sillä asioita joita maailmassa ympärillämme on, tutkitaan jo moninaisten tieteiden, eläintieteiden, fysiikan ja jopa politiikan avulla.

Aristoteles puhui jostakin erityisestä, "to on e on", olemisesta sellaisenaan. Jos me siis puhumme jostakin entiteetistä, esim. blogista ei blogina vaan entiteettinä, joka on yhteistä kaikille entiteeteille, niin juuri tämä entiteeteille yhteinen asia on se tosiasia, joka on olemista, entiteettien tosiallista olemista.

Juuri tässä mielessä Peirce sanoi, että Oleminen on se abstrakti aspekti, joka kuuluu kaikille niille objekteille, jotka ilmaistaan konkreettisin termein: sillä on rajoitettu ekstensio ja nolla-intensio (tai ymmärtämys). Joka on siis, että se viittaa kaikkeen, mutta sillä ei ole merkitystä.

Tästä syntyy sitten se ongelma, että infinitiivistä - olla - tulee subjekti olemukselle, joka on puolestaan substantiivi. [Esim. Parmenides]. Aristoteles sanoo, että tiedon objekti on "to on", mutta olemus on "to ti en einai", eli sitä mitä oleminen oli, tosin tässä siinä mielessä joka mikä vakaasti on ollut [latinaksi sittemmin quod quit erat esse].

Niinpä "olla" on väistämättä myös verbi, joka viittaa paitsi jonakin olemiseen ("lihavana olemiseen") tai aktiivisuuteen ("olla lomalla"), jolloin siitä helposti tulee synonyymi sille, mitä sanomme "olemassa olemiseksi": [engl. to exist, vaikka ex-istere tarkoittaa "jättää jokin", "osoittaa itsensä" ja sen vuoksi siis oikeampi merkitys olisi "tulla olemaan"].

Siksi meillä on
(i) substantiivi, ens, siis olemassaoleva entiteetti, [suom. jokin oleva on]
(ii) toinen substantiivi, oleminen [suom. olemista nimitetään olemiseksi] ja
(iii) olla-verbi

Italian ja Saksan kielessä on termi (i):lle [ente, Seiende], mutta vain yksi termi (ii):lle ja (iii):lle [essere, Sein]. Juuri tämän eron varaan Heidegger rakensi onttisen ja ontologisen eron. Mutta ranskan kielessä on vain yksi termi, "être", vaikka filosofinen neologismi "étant" on ollut olemassa 1600-luvulta lähtien.

Skolastisessa latinassa on "ens" (i):lle, mutta sitä käytetään huolettomasti myös (ii)-tapauksissa, vaikka myös "esse" -sanaa käytetään joskus (ii)-tapauksissa.

Englannin kielessä on kaksi ilmausta: "to be" ja "being", joista jälkimmäinen pitää sisällään sekä (i) että (ii) tapaukset. Tämä näkyy Tuomas Akvinolaisen käännöksissä ja Heideggerin käännöksissä [What is being, beingness in its Being; Was ist das Seiende, das Seiende in seinen Sein?].

Peirce ehdotti että sanaa "ens" (tai "entity") käytettääisiin kaikille asioille, joista voidaan puhua, ei siis vain materiaalisista entiteeteistä, vaan myös järjen entiteeteistä, kuten matematiikasta, ja tämä on selitys sille, kuinka "ens"-sana tuli englanninkielisessä filosofiassa tarkoittamaan samaa kuin "being" siinä mielessä, että se on totaliteetti joka ei pidä sisällään vain sitä, mikä on fyysisesti meidän ympärillämme vaan myös se, mikä on alapuolellamme, tai sisällä, tai ympärillä tai ennen ja jälkeen ja joka löytää sen ja/tai oikeuttaa sen.

Mutta jos me puhumme kaikesta josta voi puhua, meidän täytyy sisällyttää siihen myös mahdolliset asiat. Ei tarvitse mennä niin pitkälle kuin Lewis (1973), joka sanoi, että mahdolliset maailmat todella ovat olemassa jossakin, mutta mukaan on kyllä otettava Wolffin kannan mukainen oleminen: kaikki se, missä ontologia viittaa entiteettiin, välittämättä kysymyksistä olemassaolosta ja siksi "so quod possible est, ens est". Siitä on helppo jatkaa toteamukseen, etteivät vain spekulaatiot vaan myös menneet tapahtumat tulevat olemisen piiriin; se mikä on, on kaikissa verbin taivutus- ja aikamuodoissa "olemista" ["to be"].

Näin ajallisuus uittautuu olemiseen eikä ole syytä olla parmediaaninen loppuun asti: jos Oleminen on kaikkea sitä, mistä voimme puhua, miksi ei myös tulevaisuus voisi olla sitä. Voihan oleminen olla ihan yhtä epävarmaa, muuttavaista, metamorfoosista, metempsykoottista, pakonomaista kierrätystä jne.

Joka tapauksessa puhumamme kielet ovat mitä ne ovat, ja jos niissä on moniselitteisyyksiä tai jopa hämmentäviä asioita koskien tätä perusasiaa (ts. sellaisia hämmentäviä asioita, joita ei kyetä selvittämään filosofisella reflektiolla), eikö voisi olla niin, että juuri tämä moniselitteisyystulkintaisepäselvyys ilmaise perustavaa laatua olevaa olosuhdetta.

Mutta miksi Peirce sanoi, että olemisen intensio on nolla. Ehkä kyse on Leibnitzin dramaattisesta kysymyksestä: "Miksi on jotakin mieluummin kuin ei mitään."

Ja juuri siinä on sanan "oleminen" merkitys - aivan kuten tässä muutenkin uskollisesti seurattu Umberto Eco sen sanoo -, "oleminen" on "jotakin".

Blogien olemisen arvoitus on näin tullut selväksi. Se on jotakin mieluummin kuin ei mitään. Ja kun sen intensio on "null", selittää se myös minua pitkään askarruttaneen top-listan sijoitukseni...

Mottomme on: Kysy vaan, niin sinulle vastataan!
Blogistanin Tietotoimisto. BlogInfo]