perjantaina, heinäkuuta 22, 2005

Lapsettomuusideologiaa VIII

Jatkoa osille 3,4,5,6 ja 7: linkit blogin oikeassa sivustassa.

Moraalista käydään kiistoja silloin, kun vähintään kaksi yksilöä tai kaksi ryhmää ovat eri mieltä siitä mikä on toivottavaa. Onko keinoja ratkaista tämä tilanne?

Poliittissa (ja siis myös ideologisissa) kiistoissa saattaa esiintyä kolmelaisia kiistoja. Ensinnä voi olla kyse pelkästään välineistä, vaikka päämäärästä oltaisiin yhtä mieltä. Toiseksi voidaan väittää, että tietynlaiset teot ovat luonnostaan pahoja, kokonaan riippumatta niiden seurauksista, minkä toinen osapuoli tietysti kiistää. Kolmanneksi erimielisyys voi koskea tavoitteita, joihin ihmistekojen tulisi tähdätä. On yleistä, että nämä kaikki tekijät ovat mukana erilaisissa moraalisissa (ja poliittisissa) kiistoissa.

Välinekiistat ovat usein näennäisiä: niitä sanelevat etunäkökohdat; ongelmana on silloin se, että yleisö käsittää kiistan kokonaan keinoja, ei päämääriä koskevaksi. [Nykyajan esimerkki: työttömyyden poistaminen]. Välineistä käydyt kiistat eivät aiheuta mitään eettisiä pulmia, mutta käytännössä, tieteellisillä perusteilla, tietysti se pitäisi pystyä ratkaisemaan.

Russellin mielestä "toteamus, että välineitä koskevat kiistat eivät lainkaan ole luonteeltaan eettisiä, poistaa etiikan piiristä sangen suuren osan niistä käytännön kysymyksistä, joista ihmiset ovat eri mieltä.

Luonnostaan pahat teot ja niiden kiistäminen olivat toinen mahdollisuus. Erinäisten esimerkkien (orjuuden kannattajat ja vastustajat, amishien siveellinen kauhistus nappeja kohtaan) jälkeen Russell on valmis tunnustamaan, että näihin asioihin ei suoraan pysty vaikuttamaan. Kukaan ei pysty todistamaan, että esimerkiksi napit eivät ole epämoraalisia. Taivuttelua toki pystyy harjoittamaan puolin ja toisin, niinpä esimerkiksi amishi voi saada meidät vakuuttuneeksi perusteluillaan nappien epämoraalisuudesta, ja silloin meidän on syytä hyväksyä tämä kanta.

Russell kuitenkin tekee varauksen välittömien oikean ja väärän arvostelmien kohdalla. "Jos tietty sinänsä vaikka täysin viatonkin teko herättää jossain ihmisessä aitoja kauhistuksen tunteita, ei hän voi olla onnellinen nähdessään sitä suoritettavan." Mikäli kotonamme on esimerkiksi kortinpeluuta sunnuntaina vastustava henkilö, syyllistymme "epähienouteen, jos jätämme tuon vieraan tunteet huomiotta. Tällä tavoin siitä, mikä ajatellaan oikeaksi tai vääräksi saattaa todella tulla oikeaa tai väärää, niin kauan kuin usko asiaan säilyy voimakkaana."

Näin ei tietenkään todisteta, että usko on oikea, vaan ainoastaan, että se aiheuttaa toiveita ja vieroksuntaa, joiden nojalla voidaan päätellä, onko jokin teko hyvä halujen tyydytystä mittapuuna käyttäen. "Ihailu tai kauhistus, jolla ihmiset suhtautuvat tietynlaisiin tekoihin, ovat jatkuvasti esiintyessään usein todella tärkeimpiin kuuluvia tekijöitä, joiden perusteella ratkaistaan ovatko kyseisenlaatuiset teot oikeita tai vääriä."

Vaikeata moraalikiistojen ratkaisu on silloin, kun vallitsee todellinen erimielisyys päämääristä. Nämä tapaukset eivät kuitenkaan ole niin yleisiä kuin ensi silmäyksellä saattaisi ajatella. Yksi niistä oli kysymys orjuudesta. Siinäkään orjuuden vastustajien ja puolustajien välinen taistelu ei tosiasiallisesti merkinnyt kiistaa päämääristä vaan ihmisolentojen tuntemiskyvystä. Kun voitiin osoittaa sorrettujen tuntemaan iloa ja surua samassa määrin kuin sortajat, sortojärjestelmä kumottiin (esim. Turgenjevin Metsästäjän muistelmia, ja Harriet Beecher Stowen Setä Tuomon Tupa suurina vaikuttajina).

Orjuuden hyödyttävyyden (taloudellisesti, kehityksen airueena - esim. lapsityövoima hiilikaivoksissa) Russell jättää sivuun, ja keskittyy toiseen ajatukseen orjuudesta, siihen, että orjat ovat pelkkiä välineitä. Mitä huomautuksia voidaan esittää ihmiselle, joka ilmoittaa piittaavansa yksinomaan jonkin ryhmän eduista tai kenties pelkästään omasta parhaastaan? Itsekäs ihminen, esim. kansallisuusaatteen kannattaja, heinkilö, jota kiinnostaa ainoastaan oman yhteiskuntaluokkansa tai uskontokuntansa etu, ovat myötätuntoisia vain rajoitetulle ihmisryhmälle. Voiko heidät saada luopumaan kannastaan?

Jo luvussa 5 käsiteltiin yksilön ja yhteisön etujen saattamista sopusointuun keskenään. "Olemme jo asettuneet sille kannalle, että jokainen ihminen väistämättömästi tavoittelee omien toiveidensa täyttymistä. Sen vuoksi hän toimii yleistä hyvää edistävällä tavalla ainoastaan siinä tapauksensa, että hänen halunsa johtavat tekoihin, joilla on tällainen vaikutus. Tulos voidaan saavuttaa joko siksi, että kyseinen yksilö tahtoo edistää yleistä hyvää, tai sen johdosta, että yhteisön rakenteen vuoksi hän parhaiten palvelee omia etujaan toimimalla koko yhteisölle edullisella tavalla. En usko, että yksityisiä ja yleisiä etuja on mahdollista saattaa täydelliseen sopusointuun toistensa kanssa, ja missä tätä päämäärää ei saavuteta, sillä pelkään eettisten näkökohtien jäävän tehottomiksi." Onneksi näitä ristiriitoja ei ole niin paljon; orjuuskysymys ja nationalismin ongelmatkin ovat ratkaistavassa. Valistunut oman edun tavoittelu on tavallisesti riittävänä kannustimena pyrkimykseen, joka tähtää yleiseen hyvään. Mutta vaikka vetoaminen omaan etuun yleensä (nykyään yhä harvemmin!) on tehokas keino, se on usein paljon vähemmän vaikuttava kuin vetoaminen epäitsekkyyteen.

"Viha, kateus ja halveksunta sokaisevat ihmiset näkemästä omaa etuaan, kun taas toisaalta myötätunto ja sääli ovat omiaan synnyttämään tekoja, jotka ovat hyödyllisiä muille, vaikka teon suorittaja ei itse niistä odota hyötyvänsä. On todennäköisempää, että jalomielisyys paremmin kuin laskelmallinen itsekkyys johtaa tekoihin, joita juuri laskemallinen itsekkyys suosittelisi, jos laskelmat olisivat oikeita. Mutta niin kauan kuin ihmisten sydämet ovat kylmiä, he eivät helposti kykene näkemään tosiasiaa, että yhteistoiminta yleensä on edullisempaa molemmille osapuolille kuin kilpailu."

Kahden yksilön toiveiden aiheuttamassa ristiriidassa ei sopua ole saatavissa. Tämä ei ole kuitenkaan ratkaisematon ongelma, sillä sekä A:n että B:n täytyy ottaa huomioon myös muiden ihmisten halut. Jokainen yksilö voisi hyötyä varastamisesta, jos hän olisi ainoa varas. Tällaisissa tapauksissa yleinen hyvä on vastakkainen sille, mikä olisi edullinen yksilölle, ellei yleisen hyvän vaikutuksia tunnettaisi. Laki ja hallitusvalta sekä yleinen mielipide - kiitokset tai moitteet - ovat tällaisia yksilöön vaikuttavia tekijöitä.

"Ihmisten käsitys onnesta riippuu hänen intohimoistaan ja näitä puolestaan muovaavat hänen saamansa kasvatus ja sosiaalinen ympäristö sekä synnynnäiset taipumukset ja lahjat", Russell toteaa. Nuoria voidaan ohjata sekä yhteisen hyvän asioihin, että toisiin, joissa vallitsee ristiriitoja. Koulutkin opettavat yhteistoimintaa toisaalla (Russellilla kansakunnan sisäisissä asioissa), kilpailua toisissa asioissa (oman kansakunnan ulkopuolelle suuntautuessaan). Tätä kehitystä Russell piti tuhoisana (jopa liioitteluun sortuen).

Luvun lopuksi Russell käy nietsscheläisyydeksi kutsumaansa rasismia vastaan kovin sanoin. "Nietzschen teoria on unelma, mutta sen mukainen todellisuus on painajaisnäky."

Kirjoitussarja alkaa vähitellen päästä asiaan: "Onko olemassa eettistä tietoa?", kysytään seuraavaksi.

17 kommenttia:

Tristan kirjoitti...

Kertoisitko miten se sinua haittaa jos joku toinen ei halua lapsia?

Sedis kirjoitti...

Ei mitenkään.

MariaKristiina kirjoitti...

Kirjoittelinpa tässä oman näkemykseni tästä lapsettomuuskeskustelusta ja etenkin omasta osuudestani siinä vaihteeksi omaan blogiini ettei tarvitse tätä Sediksen kommenttipalstaa täyttää sellaisella vähän aiheen vierestä olevalla pitkällä sepustuksella, kun täällä yritetään jo siirtyä birdysodasta eteenpäin, ja jätin tilaa asialliselle keskustelulle Russellin ja Sediksen näkemyksistä. Näköjään täällä onkin jo syntynyt todella asiallista ja tasokasta keskustelua ;)

Rauno Rasanen kirjoitti...

Ennenkuin kokoan oman vastaukseni tai yleiset kommenttini, odotan, että pääset loppuun saakka referoinnissasi ja pohdiskelussasi.

Sitä ennen, mitä tulee Russelliin, pari asiaa.

Russellin ymmärrys Nietzschen moraalifilosofian tulkinnassa on onnettoman naivia ja yksiulotteista laatua (kts. "Länsimaisen filosofian historia").

Toisekseen - perimmältään emotivisti-utilitaristina - hän ei pohdi vakavasti hyve-eettisiä ongelmia, jotka tulivat uudelleen eettisen keskustelun keskiöön -60-luvun alkupuolelta lähtien.

Kaikki tämä analyysi on totta kai erittäin hyödyllistä ja samalla vaikeaa, mutta jotenkin näin ensi lukemalta vaikuttaa siltä, että G.E. Mooren ohella analyyttisen filosofian isäksi mainittu Russell ei näytä tarpeeksi usein muistavan, että eräs moraalifilosofian tärkeimpiä periaatteita on, ettei pidä vaatia ihmisiltä sellaista, mihin he eivät kykene.

Toki tämä on myös hyvin ongelmallinen vaatimus, sillä ainakin hyve-etiikkaan sisältyy kehotus itsensä jatkuvaan kehittämiseen hyveessä/eissä (mitä ne sitten kullekin lienevätkään), mutta emmehän me - jatkuvan kehityksen ollessa kyseessä - välttämättä voi tietää, mikä tuon pyrkimyksen lopullinen päämäärä on.
Se toinen ja vaikeampi hyve-etiikan ongelma liittyy tietenkin siihen, mitä hyveitä preferoimme yleisesti - jopa universaalisti.

Russellin teksti henkii (onneksi myös ironisesti) kyllä uskoa siihen, että vaikka moraali onkin lopulta tunteisiin perustuva, affektiivinnen ilmiö, se kyetään ilmaisemaan myös tiedollisesti uskottavalla - siten myös/ehkä kaikkia koskettavalla ja sitovalla - tavalla.

Jään siis odottamaan, minkälaista tietoa etiikka Russellille merkitsee.
Mutta koska olen tietoinen Russellin omien kantojen moninaisista muutoksista ja vaihteluista analyyttisen filosofian alueella, en usko, että tuloksena moraalin puolellakaan voi olla muuta kuin yhdistelmä/"valikoima" common senseä, eettistä egoismia/altruismia ja suorastaan "pyhimysmäistä pasifismia."

Ja loppuun vielä kunnon ad-hominemit. Todistetusti Russell itse, yksityishenkilönä, ihmissuhteissaan, oli - toisin kuin Nietzsche (sic) - lähimpiä ihmisiään taitavasti manipuloiva ja emotionaalisesti hyväksikäyttävä "egofiili."

Sedis kirjoitti...

Common senseä tässä tarvitaankin. Kiitos Rauno. Odottelen mielenkiinnolla päivitystä: sen kaltaista tietoa tuossa 3. osan alussa toivoinkin.

On muuten aivan sama, mistä jotkin perusasiat lukee: syvempi tieto on syvempää tietoa, mutta tällainen Russell-pamaus on hyvä aloitus. Kaiken ei tarvitse aina olla niin updated. Päinvastoin: monet kohdat mietityttävät juuri sen vanhentuneisuuden vuoksi.

Mistä lähtien filosofin on vaadittu elämään niin kuin kirjoittaa. Tämä blogeissa yleinen henkinen "linkolalaisuus" hieman ihmetyttää. Varmaankaan niin sanovat eivät kutsuisi itseään moralisteiksi.

Anonyymi kirjoitti...

Birdyn artikkeli on herättänyt laajaa keskustelua myös ellien "lapseton elämä" palstalla
http://keskustelu.soneraplaza.fi/thread.jsp?forum=297&thread=1378534

Rauno Rasanen kirjoitti...

Mitä Russelliin tulee vielä, niin ajattelin ihan samaa. Kyllä olennainen tulee esiin hänenkin kauttaan.
Pohdintaa voi jatkaa "kätevämmin", kun ensin on tehty selkeä perusanalyysi.

Hanhensulan (23.7) mielestä tosin puhut (kuten kai minäkin) asian vierestä, mutta ei se niin ole.

Tässä on nyt ihan tarpeeksi kuultu enemmän tai vähemmän "musta tuntuu ja se riittää-sönkötystä" vailla muita perusteluja kuin omat halut ja intressit tai oma kaunaisuus.

Ehkäpä intressisidonnaisuus pätee toki jokaiseen, mutta jos analyysi (mikäli se siis on tarpeen? - hah!), jää omien mieltymysten enemmän tai vähemmän provokatoriseen posottamiseen, se merkitsee, että keskustelu ei ole koskaan edes alkanutkaan (kts. esim. Risto Niemi-Pynttärin hieno lastu 19.7).

***
Elää niinkuin kirjoittaa lienee lähes mahdotonta, mutta jollekin Yukio Mishimalle se taisi lopulta onnistua "täydellisesti" (kts. Adrogyynihullumies, 21.7).

Mishima edustaa varmaankin sinun ajattelusi suoraa vastakohtaa.

Sanottakoon myös tässä, että Mishima ei ole mikään Japanin Nietzsche, koska Nietzsche preferoi "elämää" (ja "suurta terveyttä"), joka Mishimalle taas merkitsi lähes buddhalaisesti kaiken "pahan" eli kärsimyksen alkua.

Kysymys filosofin kirjoitusten ja hänen elämänsä vastaavuudesta on mielenkiintoinen, koska kertoohan hänen tekstiensä uskottavuudesta jotain se, jos hän ylistää esim. itsemurhaa katetun pöydän ääressä kuten Schopenhauer tai osittain kompensoidakseen oman psykofyysisen sairautensa ja yliherkän hellämielisyytensä luo illuusion "kovasta" ja sankarillisesta yli-ihmisestä kuten Nietzsche.

Mutta yhtä lailla Russellin altruismi ja pasifismi ovat jyrkässä ristiriidassa hänen oman yksilöllisen luonteensa kanssa kuten vihjasin.

Suorastaan nappiesimerkki tästä tekstien ja oman elämän ristiriidasta on myös "vapaan kasvatuksen" ideoija Rousseau - varsinainen "ihanne-isä" yksityiselämässään.

En kuitenkaan väitä, että tällä elämäntavan/luonteen ja kirjoitusten välisellä ristiriidalla olisi suurta merkitystä itse tekstien itsenäiseen pätevyyteen tai pätemättömyyteen, mutta kyllä se minun mielestäni kertoo aika paljon filosofin lähes pakkomielteisestä tarpeesta luoda maailmankatsomus, johon sovittaa oma "hulluutensa."

Rauno Rasanen kirjoitti...

Viimeinen lause voisi tai sen ehkä jopa pitäisi kuulua, "JOLLA "sovittaa" oma "hulluutensa".

Sedis kirjoitti...

Paul Johnson, Intellectuals, oli aikanaan hauska lukukokemus. Siinä konservatiivisesta näkökulmasta kerrottiin juuri siitä, kuinka intellektuaalit olivat elämässään enemmän tai vähemmän "sikoja". Rousseau, Marx ja Grieg ovat jääneet siitä mieleen, olikohan Russellkin mukana?

Sampo Teikari kirjoitti...

"Mistä lähtien filosofin on vaadittu elämään (sic) niin kuin kirjoittaa. (sic)" - no, ainakin jo Sokrateen ajoista lähtien. Sitä kutsutaan moraaliseksi integriteetiksi.

Johnsonin kirjassa on kyllä kokonainen luku Russellista, mutta se menee jo vastakkaisesta laidasta ohi keskittyessään maalailemaan Russellia perverssiksi seksimaanikoksi varsin heppoisin eväin. Russell oli huono ihminen ja huono moraalifilosofi huolimatta siitä, mitä Johnson sanoo, ei siitä syystä, mitä Johnson sanoo.

Sedis kirjoitti...

Vahinko vain, että itsemurhan voi katsoa vahingoittavan elämää itseään (motiivi ei riitä!).

Sokrates siis rikkoi periaatetta (sellaisena kuin me sen haluamme ymmärtää)

Ihmisteon moraalinen integritetti esimerkein (niin, kuinka pitkälle tällaista voi luetteloida?):

Teon täytyy olla moraalisesti hyvä itsessään tai ainakin moraalisesti yhdentekevää. Vältä sisäisesti tai oleellisesti vääriä tekoja

· Loukkaa elämää itseään: murha, itsemurha, aktiivinen eutanasia

· Loukkaa ihmisolennon integriteettiä (tässä koskemattomuutta): raiskaus, kidutus, pahoinpitely

· On hyökkäävä ihmisarvoa kohtaan -vapaudenriisto tai muu mielivaltainen vankeus, orjuus

· Muuta – valehtelu, varkaus, petos

Olosuhteiden täytyy olla hyviä. Intetion tai motiivin myös hyvä.

Sedis kirjoitti...

Intentiosta oli tipahtanut toinen n pois edellisessä.

Rauno Rasanen kirjoitti...

Nyt on tarkennus paikallaan.

Moraalinen integriteetti merkitsee Sokrateen tapauksessa kirjaimellisesti elämistä omien periaatteittensa mukaisesti.

Sokrates ei valinnut pakenemista, koska silloin hän olisi menettänyt sekä omanarvontunteensa että filosofisen uskottavuutensa.

Näin siksi, että hän oli -painottaen tätä seikkaa myös vankilassa - elänyt aina valtion (Ateenan) lakeja kunnioittaen.
Ne olivat suoneet hänelle turvaa ja oikeutta koko elämän ajan. Siten hän ei nytkään - edes ilmeisen oikeumurhan uhatessa - ryhtynyt vastustamaan Ateenan lakeja.

(Sokrateshan ei ollut tehnyt mitään rikollista. Olipahan vain onnistunut (osittain tietoisesti ja tahallaan) ärsyttämään silloiset, valtaa pitävät oligarkit osoittamalla näiden valehtevan ja toimivan puhtaasti omien etujensa ajamiseksi).

Ja kuten kirjoitin - juuri tämä järkähtämätön asenne olla pakenematta hätkähdytti niin hänen kannattajansa kuin hänen tuomitsijansakin.

Sokrateen moraalisen integriteetin aitous ja vaikutus kätkeytyy mielestäni jälleen (varmasti tietoiseen) ironiaan, joka hänen kuolemansa epäoikeudenmukaisuudesta johtuen oli kuitenkin suorastaan massiivista luokkaa.

Sillä - juodessaan myrkkymaljan hän tuli näin opettaneeksi (ehkä hieman kostonhimoisesti?) ateenalaisille jotain siitä, mihin se lojaalisuus, jota lait vaativat, saattaa tekopyhien, ahneitten ja itsestään liikaa luulevien hallitsijoiden alaisuudessa elävän kriittisen viisauden rakastajankin johtaa.

Sokrateen kuolema aiheutti valtavan polemiikin ja keskustelun yksilön, valtion ja hyveiden suhteesta.
Ja juuri tämä saattoikin olla Sokrateen suurin opetus; - siten myös filosofin moraalisen integriteetin ilmentymänä par excellence.

Sedis kirjoitti...

Mutta emmehän voi moraalisen integriteetin nimissä alkaa suositella ratkaisuksi itsemurhaa.

Rauno Rasanen kirjoitti...

Ei ei...olet ymmärtänyt väärin!

Sedis kirjoitti...

Tiesin ymmärtäväni väärin. Mietin vain kuinka monet tekevät sokraattisen itsemurhan "opetukseksi muille".

Aika harva varmasti, sillä tietoisia itsemurhia on harvassa, mutta gloriastaan huolimatta surkea perinne.

Tällähän on yhtymäkohtansa myös Mocan "tappaminen on oikeutettua" kuvioon: abortit, eutanasia, (tietoiset) itsemurhat ja sodan tappamiset ovat tästä nykypäivän esimerkkejä.

Suomessa ei taida olla "tappamisen filosofian" erikoisasiantuntijoita. Sokrates olisi varmaan se suuri filosofinen lähde, josta teos aukenesi...

Rauno Rasanen kirjoitti...

Sokrates tuomittiin "oikeudenmukaisesti" valtion virallisten lakien perusteella.

Jos Sokrates olisi paennut, hän olisi tunnustanut kaksi asiaa: 1) pelkuruutensa ja menettänyt siten myös oman uskottavuutensa ja omanarvontunteensa 2) oman epälojaalisuutensa(sic) valtion lakeja kohtaan, eli hän olisi juuri siten - joskin epäsuorasti - tunnustanut olevansa syyllinen siihen, mistä häntä syytettiin.

Ei tässä todellakaan suositella mitään itsemurhaa.
Ei kai Jeesuskaan "mainostanut" itsemurhaa, vaikka hänkin olisi aivan hyvin voinut paeta, vaikkei ehkä voinutkaan välttää niitä sanoja tai tekoja, jotka johtivat hänen pidättämiseensä.

Marttyyriuden olemus tässä nyt tulee suurennuslasin alle.
Tietenkään supererogaatio (henkensä uhraaminen toisten vuoksi) ei voi olla mikään yleinen velvollisuus, mutta Sokrateen ja Jeesuksen tapaukset eivät ole tavanomaisia supererogaation ilmentymiä.

Jos he jonkun puolesta uhrautuivat, niin se oli koko ihmiskunta ja sen eettisen tietoisuuden kasvu. Ei sen enempää eikä vähempää.

Mutta joka tapauksessa - näissä Sokrateen ja Jeesuksen tapauksissa (huom! paradoksaalisella tavalla henkilökohtaisissa valinnoissa) uhrautumisen "opetuksellinen" teho ihmisten itseymmärryksen sekä valtion ja yksilön, lain ja evankeliumin välillä vallitsevan ristiriidan suhteen oli ennennäkemätöntä luokkaa.

Olkoonkin surkea perinne, mutta mistäs löydät vaikutuksiltaan yhtä tehokkaan?

Tässä ei yhteisön nimissä sentään tapettu kuin yksi ihminen (toinen Ateenassa, toinen Jerusalemissa - sen maailman pääkaupungeissa), vaikka sekin on tietysti inhimillisesti ottaen liikaa.