perjantaina, heinäkuuta 22, 2005

Lapsettomuusideologiaa V

Jatkoa osiin III ja IV. Linkit blogin oikeassa laidassa.

Russell siirtyy (luvussa 5) pohtimaan osittaista ja yleistä hyvää sanomalla, että ne voivat joutua toistensa kanssa ristiriitaan: yksilöiden ja ryhmien halut voivat joutua ristiriitaan keskenään, ilman että kumpikaan osapuoli on syypää. Ristiriidat kuuluvat ihmiselämään olennaisina ja pääsemättöminä piirteinä; juuri siksi lakia ja moraalia tarvitaan niitä lievittämään (mutta poistamaan ne eivät niitä pysty).

On olemassa erilaisia moraalijärjestelmiä siitä, minkä ryhmän parasta yksilön tulisi edistää, eivätkä ihmiset useinkaan noudata vain yhtä niistä. Nämä järjestelmät ovat tiivistyneet tutuiksi mietelauseiksi.

Kristinopista tiedämme, että ihmisen pitäisi pyrkiä yleiseen hyvään: sitä tarkoittaa "rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi", laupiaan samarialaisen vertaus osoittaa, että tavallisesti syrjittyä ryhmää on pidettävä lähimmäisenä. Buddhalaiset ja stoalaiset ("mikään inhimillinen ei ole minulle vierasta") ovat samalla kannalla. Chauvinismi (äärinationalismi) ja rasismi nämä ajatukset hylkäävät. Myös yhteiskuntaluokkakäsitteeseen tiukasti sitoutuneet voivat vaatia tiukkaa ryhmäkuria: luokalleen pitää olla uskollinen ja esimerkiksi kaikkien maiden työläisten yhtyä.

Konfutsella moraalisten velvoitusten piiri on vielä ahtaampi, sillä hänen mukaansa yksilön asiaksi tuli edistää milteinpä vain perheen parasta. Yksilöllisestä näkökulmasta ajattelevat saattavat (uskonnollisessa versiossa) sanoa, että "kristillinen rakkaus alkaa meistä itsestämme.

Nämä opit ovat saavuttaneet suurta kannatusta ja siksi niiden voidaan katsoa vastanneen laajalti ihmisten toiveisiin. Mutta olisiko joku niistä parempi kuin toinen?

Tällöin Russell lähtee liikkeelle egoisimista, jonka mukaan jokainen tavoittelee ja että hänen tulee tavoitella vain omaa etuaan. Oma etu on tarkimmin määritelty "psykologiseksi hedonismiksi", joka väittää, että jokainen ihminen tavoittelee pelkästään omaa nautintoaan ja että hänen on suorastaan vääjäämätön pakko tehdä niin - tämähän oli varhaisten utilitaristien kantsantokanta. Jos siis "hyve" merkitsee yhteisen hyvän edistämistä, on pääteltävä, että ainoa keino tehdä ihmisistä hyveellisiä on saattaa yhteisön ja yksilön edut sopusointuun keskenään. On siis varmistettava, että teko, joka tuottaa minulle mahdollisimman suuren määrän mielihyvää, on yhteisön kannalta paras mahdollinen. (Vaikka varastaisin, jos vankila ei pelottaisi). Jos kiitos on mieluista ja moite vastenmielistä, lähimmäisteni moraaliset tunteet vaikuttavat minuun samalla tavoin kuin rikoslaki. Tulevaisuuden palkinnot ja rangaistukset pitävät moraalin kurissa.

Mutta kaikki ihmiset eivät tavoittele yksinomaan nautintojaan, sillä heitä voi ohjata yksinomaan mielihyvää tuottava halu: psykologinen hedonismi otaksuisi että mielihyvän odotus herättää halun. Esimerkiksi nälkäinen himoitsee ruokaa, mutta hyvin ravittu herkuttelija odottaa nautintoa, jonka ruoka tuottaa. Ruokahalu yhdistää meitä ja eläimiä, mutta herkuttelun nautinnon odotus on sivistyksen tuote, johon liittyvät keittotaito, muisti ja mielikuvitus.

Mielihyvä päämäärän saavuttamisesta on kaksiosainen: toisena osana on toiveen toteutuminen (sain mitä halusin, mikä ei aina toteudu) ja toisena tavoite sinänsä (onnistumisen tunne, joka toteutuu aina kun ensimmäinen osio toteutuu). Näin siis psykologinen hedonisti erehtyy otaksuessaan, että tavoittelemme vain mielihyvää. Ja on väärässä vielä toisessakin osiossa.

Ihmisen toiveen ei tarvitse kohdistua johonkin, minkä hän itse voisi kokea, tai sarjaan omia kokemuksia, eikä edes mihinkään hänen elämänsä piiriin kuuluvaan. Ei ole ainoastaan mahdollista, Russel sanoo, vaan suorastaan tavallista, että "haluamme sellaista, mikä on kokonaan oman elämämme ulkopuolella. Yleisimpänä esimerkkinä tästä ovat vanhempien tunteet. Huomattava osa ihmiskuntaa, luultavasti sen enemmistö, toivoo lapsiensa menestystä oman kuolemansa jälkeen."

"Ihminen, jonka halut rajoittuvat hänen omaan kokemuspiiriinsä, saa vanhentuessaan ja tulevaisuuden näköalojen supistuessa havaita, että elämä muuttuu jatkuvasti ahdasrajaisemmaksi ja menettää kiinnostavuuttaan, kunnes jäljellä ei ole muuta kuin istua takan ääressä lämmittelemässä itseään. Toisaalta henkilö, jonka halut ulottuvat laajalle oman elämän ulkopuolelle, saattaa loppuun saakka säilyttää intonsa ja vireytensä", Russell tykittää. [Esim. Sokrates]

Ja jatkoa seuraa: "Jotkut ihmiset toivovat paitsi perheensä ja ystäviensä myös kansansa ja jopa koko ihmissuvun parasta. Jossain määrin tämä on normaalia. On olemassa sangen harvoja yksilöitä, joiden viimeisiä elinhetkiä ei synkistäisi tieto, että ennen kuin sata vuotta on kulunut heidän kuolemastaan atomipommit tuhoiaisivat koko ihmiskunnan."

Silti psykologinen hedonismi pysyy totuudessa, kun se sanoo, että minun haluni väistämättömästi määräävät minun käyttäytymiseni.

Mutta Russell sanoo, että vääriä ovat väitteet, että aina haluan sitä mikä on mieluista ja että toiveeni rajoittuvat siihen mitä itselleni tapahtuu. Kaikki halut eivät ole itsekkäitä, ja usko että niin on, on aiheuttanut tarpeettomia vaikeuksia kokonaiselle moraalifilosofian koulukunalle.

Käytännössä haluilla, jotka eivät ole itsekeskeisiä, on miltei yhtä suuret mahdollisuudet joutua ristiriitaan muiden ihmisten toiveiden kanssa kuin itsekkäillä haluilla. Suuret aatteet ovat tästä kovin selvä esimerkki, ja se on monien sotien alku ja juuri. Sotien poistaminen vaatisi tämän ongelman ratkaisemista.

Seuraa kolme vaihtoehtoa kenelle tahansa ryhmäläiselle, joka voi väittää, että:
a) pitkällä tähtäimellä ihmiskunnan edut ovat samat kuin hänen ryhmänsä, vaikka itsekkyyden sokaisemat muiden ryhmien jäsenet eivät pysty sitä näkemään (= valistunut imperialismi, toiset tilat ovat parempia kuin toiset; tunnetuimpia esimerkkejä Hegel ja Marx);
b) vain oman ryhmän päämäärät ovat huomion arvoisia, kun taas muita on pidettävä pelkkinä sen toiveiden toteuttamisen välineinä - tässä mallissa muut ryhmät on raivattava tieltä, sillä hyve on vain tämän ryhmän halussa (yli-ihmisoppi Nietzschellä);
3) samoin kuin hänen itsensä tulee pitää silmällä yksinomaan oman yhteisönsä etuja, siten myös jokaisen muun ryhmän jäsenen on toimittava ainoastaan tämän parhaaksi (esim. yleinen nationalistinen kansa-ajatus).

Nämä kaikki, ehkä ensimmäistä lukuunottamatta joka vaatii luottamaan tietyn ryhmän kantaan, näyttävät kieltävän, että oikeata on käyttäytyminen, joka todennäköisesti edistää yleistä hyvää.

Kolmas näkökanta vaatii "oikean" erottamista "hyvästä". Määriteltiinpä hyvä miten tahansa, "oikeana" ei voida pitää menettelyä, joka olisi edullinen kokonaisuuden kannalta, vaan on valittava sellainen, joka tuottaa mahdollisimman paljon hyvää tekijän omalle ryhmälle. Näin näkökulma rátkaisee, mikä on "oikein". Russell kuitenkin huomauttaa, että oman perheen asettaminen Keski-Afrikassa asuvan perhekunnan edelle on periaateessa oikein, koska sen parissa on mahdollista toimia paremmin, mutta "maailman punoutuessa yhä kiinteämmäksi kokonaisuudeksi tällaisten näkökohtien merkitys supistuu". Russell tuo siis selvästi esille globaalin ajattelun mallin: hän pitää loogisesti tuomittamana - paitsi jos hyväksytään äärimmäisen itsekäs katsantokanta, joka ei, kuten osoitettu, ole ihmisluonnon mukainen - sillä jos muiden maiden tarpeita ei oteta huomioon, "osallistun hitaan ja tuskallisen kuoleman tuottamiseen miljoonille ihmisille".

Russell päättelee kaikkien osittaisten hyveiden ongelmallisuudesta sen, että ei ole olemassa mallia, joka voidaan järjellisin perustein asettaa yleisen hyvän sijaan toiminnan oikeaksi tavoitteeksi. Tästä seuraa, että on pohdittava moraalisia velvoituksia.

4 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Aha, Russelin pointit kävivätkin tässä selviksi, mutta mitkä oli ne Mr. Sediksen omat argumentit?

Sedis kirjoitti...

Kyllä ne sieltä ovat luettavissa: kannattaa miettiä mitä kukin olemme aiemmin käsiteltävässä asiassa kirjoittaneet ja miettiä, miten ne suhtautuvat näihin yleisiin periaatteisiin, joita tässä aamuyöllä huvikseni kertailen.

Ja miksi tyytyisin vain tiivistämään 'johtajatason tiivistelmiä', kun voin saada ahkerimmat jopa miettimään tai esittämään omia näkökantojaan.

Russelin kannat eivät ole vielä tässä. VI osa on jo valmis, ja katsotaan kuinka pitkälle jaksan - tietenkin asiaankuuluvasti uhrautuen ja epäitsekkäästi - uurastaa tässä 'etiikan peruskurssissa'.

Mitkä ovat omat argumenttisi?

Anonyymi kirjoitti...

"Kyllä ne ovat sieltä luettavissa..."

Ehdottomasti parhaita argumentteja ikinä!:-) Itse asiassa 3 kpl koelukijoita (2 miestä, 1 nainen, akat.koulutettuja) eivät kyenneet tekstistäsi löytämään Mr. Sediksen omia argumentteja. Mutta kyllähän ne sieltä ovat luettavissa. ROTFL.

T.Birdy

Mikko Moilanen kirjoitti...

Akateeminen koulutus ei ole missään tapauksessa merkki muusta kuin siitä, että akateemiseen koulutukseen vetoava on kadottanut realiteetit ja ottanut tilalle joukkohallusinaatiot.