perjantaina, heinäkuuta 22, 2005

Lapsettomuusideologiaa VI

Jatkoa osille 3,4 ja 5: linkit blogin oikeassa sivustassa.

Pääsimme siis moraalisiin velvoituksiin. Silloin sanotaan: "Minun tulee tehdä niin ja niin", "moraalinen velvollisuuteni on tehdä niin ja niin", "sellainen ja sellainen teko on moraalisesti oikea" tai voidaan kysyä "Mitä minun pitää tehdä?", johon voi vastata "sellaista, mikä näyttää edistävän yleistä hyvää". Mutta se vastaus on etiikan periaate, ei sanallinen määritelmä moraalista.

"Ihmisen pitää tehdä" on ongelmallinen lause; ongelmalliseksi sen tekee tuo vaade, että pitää tehdä; toisin ilmaisten se voidaan sanoa "hyväksyn, että menettelet siten", mutta tämä on jo manipulointia: oma haluni (hyväksyntä) verhotaan laillisen oikeutuksen vaippaan. Se ei siis toimi, kuten ei tottelemisenkaan vaatimus (tyypillistä uskonnoille). [Mutta "oikean" käsitettä ei voi Jumalan kautta määritellä: tottelemme Jumalan tahtoa, joka on aina oikein, mutta ei siksi, että oikean vastakohta olisi oikeata, jos Hän niin tahtoisi.] Ihmistahdon totteleminen ei ole aina oikein, kuten kuninkaat, aviomiehet ja isät ovat käytännöllään opettaneet. Siveellinen velvollisuus ei siis redusoidu tottelemiseen.

Kenen hyväksymisestä sitten on kysymys: mahdollisuuksia ovat vallassa olevat mahdit ja säännöt, toiseksi tarkkailijan omatunto ja kolmanneksi teon suorittajan omatunto. Ensimmäiset saattavat johtaa käskyillään vääriin tekoihin, sen me tiedämme, toinen ei voi asettua diktaattoriksi moraalin alalla, jäljelle jää kolmas: ihmisen tulee toimia oman omatuntonsa hyväksymällä tavalla.

Tämän teorian mukaan on kaksi vastakkaista tunnetta: moraalinen hyväksyminen (ja myös sisäinen ääni: tee näin) ja moraalinen hylkääminen.

Yksilöiden omatuntojen eroavuudet ovat selviä: päämääräksi ei tarvita objektiivista "hyvää", sillä omatunto riittää. Tähän liittyy omatuntojen muuttaminen, painostus johonkin tekoon (siten ihmissyönti katoaa maailmasta kovaa vauhtia). Mutta ei ole päteviä perusteita, jolla voitaisiin osoittaa, että tietynlainen omatunto on jotain muuta korkeammalla tasolla. Aina joku voi sanoa silloin kun hänelle kerrotaan hänen tekonsa epämiellyttävistä seurauksista: "Entä sitten? Moraalilla ei ole mitään tekemistä miellyttävyyden kanssa." Jos on vain omatunnon perustelu, logiikan keinoin ei siihen kyetä puuttumaan.

Logiikalla ei, mutta voidaan osoittaa, että kanta johtaa paradokseihin: selvin on siitä, että ei ole olemassa mitään eettistä perustetta, jolla jonkun ihmisen omalletunnolle voitaisiin antaa etusija jonkun toisen omatunnon rinnalla. Ei-eettisiä näkökohtia toki voi keksiä. Mutta kuten Russell toteaa: "Sen sijaan en voi sanoa, että ihmistyyppi, joka on minulle mieluisin, on myös paras kaikista, sillä jokainen, joka noudattaa omatuntonsa ääntä, on moraalisesti moitteeton." Paradokseja voisi keksiä helposti joukoittain.

Sen sijaan pohtikaamme ihmisen moraalia koskevien mielipiteiden määräytymistä. Tärkein on lapsuuden kasvatus, moitteet, paheksunnat ja jotkut harvat hyväksyvät lausunnot. Lapsuuden moraalinen kasvatus joutuu usein koetukselle kun joudutaan tekemisiin oman ympäristönsä eettisten tunteiden kanssa, olivatpa ne mitä hyvänsä, eikä kyse ole aina hyvään suuntaan etenemisestä moraalisten velvoitusten saralla.

Russell kuitenkin korostaa, ettei hän usko, että omatunto voidaan jäännöksettömästi selittää ihmisten saaman kiitoksen tai moitteen vaikutuksiksi, tietoisiksi tai tiedostamattomiksi. "On olemassa moraalisesti ennakkoluulottomia ihmisiä, jotka kieltäytyvät moittimasta mitään yleisesti moitittua tai kiittämästä sitä, mitä muut ylistävät. Kiitos ja moite eivät ole syntyneet tyhjästä vaan perustuvat moraalisiin tunteisiin, tai ainakin tunteisiin, joista jotkut ovat moraalisia.

Näin hän etenee maineeseen, jossa tieto ja taito (vastoin Sokratesta) eivät ansaitse moraalista kiitosta. Mainetta ja virallista kuuluisuutta, kuten Russell sanoo, ovat saavuttaneet pyhimykset. Laajan esimerkkijoukon annettuaan Russell tiivistää, että "ihaillummat siveelliset avut ovat oman ryhmän parhaan edistämiseksi osoitettu rohkeus ja itsensä uhraaminen". Näitä sitten ihaillaan kaikkialla, missä ne esiintyvät, toiset tosin tyytyvät vain oman laumansa jäseniin (inkvisiittorit, esimerkiksi). Sodassa jotkut ihailevat vihollisen urhoollisuutta, jotkut eivät. Mutta kiitoksesta on yleisenä sääntönä, että sitä suitsutetaan niille, jotka ovat uhranneet omat etunsa (tai jotain joka on niiltä näyttänyt) muiden parhaaksi. Kiitoksen tarve ja moitteen pelko saattavat olla niin voimakkaita, että ne syrjäyttävät kaikki muut näkökuhdat.

Kiitos ja moite ovat hyödyllisiä, mutta niiden vaikuttavuus vähenee, jos hyöty tulee niiden tietoiseksi perustaksi. Tiettyjä tekoja ihaillaan riippumatta niiden tuomasta hyödystä; ihailu on korkeimmillaan silloin, kun niitä ei suoriteta kiitoksen kärttämiseksi. Mutta "toisalta eräitä tekoja moititaan riippumatta niiden hyödyttömyydestä. Kiitoksen halun ja moitteen pelon lisäksi on olemassa muitakin tunteita, jotka kannustavat ansioikkaisiin tekoihin. Ihminen saataa asettaa oman etunsa edelle kiintymyksen, hyväntahtoisuuden ja totuudenrakkauden, vieläpä taistelunhalun."

Näin omatunto voidaan määritellä kiitokseksi tai moitteeksi, jonka ihminen esittää itselleen aikomansa teon johdosta. Useimmissa tapauksissa, Russel sanoo, tämä on heijastusta vastaavasta arvostelusta, jonka asianomaiselle osoittaisi hänen yhteisönsä, mutta on olemassa myös ihmisiä, joilla kyseiset tunteet tunne-elämän tai älyn erikoispiirteiden vuoksi ovat laadultaan yksilöllisempiä. Näin ihmisen kiitoksen ja moitten perustat (eri ihmisillä, ryhmillä jne.) saattavat erota muiden soveltamista mittapuista, ja jos hän on "tunnontarkka" yksilö, hän seuraa omia periaatteitaan ennemmin kuin lähimmäisensä.

Tästä Russell päätyy erottamaan "subjektiivisen" ja "objektiivisen" oikean käsitteen ja jatkaa, että edellinen ei takaa sitä, että jälkimmäinen osuisi oikeaan. Kaikki omatunnot eivät ole täydellisiä, ja siksi on etsittävä "objektiivisen oikean" käsitettä. Voimme näin ehkä luokitella omatuntoja. Prosessi jää yritykseksi, mutta oleellista on että yrityksessäkin on käytettävä muiden kuin teon suorittajan haluja, "pikemminkin useiden ihmisten, niiden joukossa suorittajan, haluja".

Moraalin päätarkoituksena on edistää sellaista käyttäytymistä, joka palvelee ryhmän eikä vain yksilön etuja. Russellin mielestä "objektiivisesti oikea" on teko, joka parhaiten edistää eettisesti hallitsevana pidetyn ryhmän etuja. Vaikeutena on se, että emme pääse yksimielisyyteen, mikä tällainen ryhmä on: perhe, toiminumi, kansakunta, kirkko vai koko ihmiskunta. Eikä myöskään mitään näistä tai muistakaan ryhmistä voi lopulta asettaa toisensa edelle.

Jos siis "objektiivisesti oikean" käsitettä haetaan on sen täytettävä yksi teoreettinen ja yksi käytännöllinen ehto: "Teoreettinen ehto on se, että täytyy olla olemassa jokin keino, jolla voidaan todeta 'objektiivisesti oikeat' teot. Käytännössä taas tosiasian, että jokin teko on todettu 'objektiivisesti oikeaksi', tulee ainakin joillekin ihmisille olla kannustimena sen suoritukseen.

Jos tuota käsitettä ei voitaisi määritellä, tarvitaan "eettinen näkemys" tai "eettinen oivallus" siitä, että jotakin edellä sanottua ei voitaisi todistaa. Kaikki tuskin hyväksyvät tällaista oivallusta, joka voisi olla esimerkiksi se, että objektiivisesti oikea on teko, joka todennäköisesti parhaiten edistää yleistä hyvää. Loogisesti se kuitenkin on kestävä, eikä sitä voi osoittaa vääräksi. Kyse on siitä, että emme pääse selvyyteen siitä mitä tekoa voitaisiin väittää "objektiivisesti oikeaksi", jos joku erehtyisi väittämään esimerkiksi omaa nationalistista ja rasistista kantaansa sellaiseksi.

Tähän Russel toteaa: "Jos ryhdyn väittelyyn, on pakko turvautua sättimiseen. Saatan sanoa: Hyvä herra, käytätte sanoja väärin. Siveellinen oivallus on jalo kyky, joka silminnähtävästi puuttuu teiltä. Se opettaa epäitsekkyyttä ja vaatii ihmistä astumaan kuorestaan ja tarkastelemaan maailmaa puolueettomasti kuin Jumala. Se merkitsee toiminnan piirissä samaa kuin tieteellinen katsantokanta. Mutta te olette maahan sidottu, kahlehdittu satunnaisiin olosuhteisiin, johon syntymästänne olette joutunut, surkea liero, joka ei kykene vapautumaan ajan ja paikan orjuudesta."

Muttta sättiminen ei auta, jos kunnioitusta tai auktoriteettia puuttuu: se toimii jos joku "syvästi kunnioittaa minua tai on koulupoika, joka vuosikausia on ollut alttiina ovelalle propagandalleni." Mutta jos joku kiduttaa minua, vankiansa, lopulta tunnustan hänen olevan oikeassa. Sen johdosta kenties vihaan ja halveksin häntä, mutta en pysty kumoamaan hänen väitteitään: "Näyttää siis siltä, että koko ristiriita kuuluu tunteiden ja intohimojen, ei teoreettisen totuuden ja valheen piiriin."

Ja vaikka moraalisia oivalluksia olisikin, niitä tuskin on kaikilla. Ja jos ihmisten enemmistö on eettisesti sokea, ei siitäkään seuraa hyvää, mitä moraalin uudistajien historia tukee.

Näin meidän on turvauduttava psykologisiin tosiasioihin. Opimme moraalisääntöjä Raamatun kymmenestä käskystä, mutta eettiseen ja poliittiseen filosofointiin taipuvainen etsii mieluummin jotain yhteistä periaatetta, josta moraalisäännöt voitaisiin johtaa. Oman ryhmänsä vastustaminen ei ole tällöin järkevää, "paitsi jos hän uskoo itsensä tai ryhmänsä kyllin vahvaksi saavuttamaan maailman herruuden" - tämä toteutuu ihmisten ja eläinten välisessä suhteessa ja se on se, johon rasistit pyrkivät alistaessaan toiset ryhmät.

Moraalisääntöjen yleistämiseen on olemassa kaksi tapaa. Toinen merkitsee yleisen hyvän määrittelyä ja kaikkien ihmisten velvoittamista sitä edistämään. Toisena menetelmänä on määritellä yksilön tai tietyn ryhmän paras ja opettaa, että jokaisen yksilön tulee tavoitella omaa etuaan ja ryhmänsä parasta.

Jälkimmäinen on erityisesti niiden kanta, jotka ajavat velvollisuuksia perheensä suhteen tai vaikkapa isänmaan etua priorisoituna velvollisuutena. "Kuten olemme nähneet", Russell sanoo, "tätä kantaa vastaan voidaan esittää huomautuksia sen tosiasian perusteella, että on mahdotonta keksiä näkökohtaa, jonka nojalla jokin yksilö ympäröivä ryhmä voitaisiin julistaa muita paremmaksi."

Tiivistäkäämme jo sanottua. On siis jatkuvasti kaksi mielipidettä siitä, mikä on objektiivisesti oikeaa:se, että "ihminen tavoittelee omaa parastaan", mutta myös "objektiivisesti on oikein yleisen hyvän edistäminen. Tällöin pidämme käsitettä mahdottomana määritellä ja otaksumme, että edellä mainittujen katsantokantojen välillä voidaan tehdä ratkaisu, mutta vain väitteen muodossa tai eettisen oivalluksen avulla, ei määrittelemällä.

Käykäämme ensimmäisen ajatuksen kimppuun pohtimalla itsekkyyttä. Hyvä oli siis halujen tyydytystä. Jos olen niin hyväntahtoinen ihminen, että tavoittelen yleistä hyvää hartaammin kuin mitään muuta, on selvää, että oma etuni ja yleinen hyvä lankeavat yhteen ja molemmat menettelytapamme johtavat samaan tulokseen.

On tietysti mahdollista, että haluni kohdistuvatkin ensin omiin etuihini, mutta kannustavat silti minua ainoastaan yleistä hyvää edistäviin tekoihin, esimerkiksi armeliaisuuden harjoittamiseen tai runouden suosimiseen. Moraalijärjestelmien, jotka ovat egoistisia nyt käsittelemässämme mielessä, ei siis tarvitse olla itsekkäitä sanan tavallisessa merkityksessä. Stoalaiset edustivat tällaista kantaa, mutta rajoittivat hyvän tavoittelemiseen kelpaavia haluja: rikkaus, valta ja maallinen menestys olivat arvottomia. Vain hyve oli todella hyvää ja vain sitä tuli tavoitella hyveellisen ihmisen, mikä tarkoitti käytännössä Jumalan tahtoon mukautumista.

Olisiko tässä ideaa: jakaa halut hyviin, pahoihin ja neutraaleihin. Tämä on kuitenkin mahdollista vain jos halut käsitetään yksinomaan välineiksi. Stoalaisissa pysyäksemme, esimerkiksi rakkauden tuottamat halut olisivat siten sisäiseltä ominaisuudeltaan hyviä ja vihan taas pahoja, ja ne olisi siten leimattava sisäisiksi vääriksi ja oikeiksi. Mutta jos seurauksista ei tarvitse välittää, vain sen sisäisestä laadusta ja jos oletamme sen omaksumisen perustuvan siveelliseen oivalukseen, pidämme tosiasiallisesti, tuota kantaa vastaan siis, rakkautta vihaa parempana, koska se johtaa suurempaan halujen tyydytyksen kokonaismäärään. Kun tabut ja taikausko sysätään syrjään, jäljellä olevat moraalisäännöt, jotka näyttävät pohjautuvan eettiseen oivallukseen, voidaan täysin johtaa siitä ainoasta periaatteesta, että objektiivisesti oikeata on yleisen hyvän edistäminen. Sen vuoksi Russell sanoo, että se voidaan asettaa monien toissijaisten oivallusten tilalle.

Mutta silti jää se, että toiset halut ovat merkittävämpiä kuin toiset. Psykologia sanoo, että ihminen hakee omaa parastaan: "tulen aina toimimaan halujen sysäyksestä ja halut ovat pakosta minun". Kuinka ihminen tämän jälkeen saadaan toimivaan tavalla, joka edistää yleistä hyvää, ts. kuinka yleinen ja yksityinen etu saatetaan sopusointuun keskenään.

Vastaus on rikoslailla, talousjärjestelmällä ja jakamalla kiitosta ja moitetta. "Mutta jos haluan yleistä hyvää sen itsensä vuoksi, sointuvat oma parhaani ja yleinen etu yhteen yhteiskuntajärjestelmästä riippumatta. Sen vuoksi tällaista asiain tilaa voidaan kutsua 'hyväksi' haluksi. Samoin toiveet, jotka saavat minut toimimmaan kaikkien parhaaksi oman sisäisen luonteensa eikä vain sosiaalisen järjestelmän vuoksi, ansaitsevat 'hyvien' tai kenties paremminkin 'oikeiden' nimen. Ne ovat myös moraalisesti kunnioitettavampia kuin sellaiset halut, jotka johtavat yhteisön etujen vastaiseen toimintaan."

Eli hakiessamme objektiivisesti oikeita tekoja, joudumme kyllä halujemme vaikutuksen alaiseksi, luultavasti ei kuitenkaan kaikkien tai ainakaan ei kaikkien yhtä voimakkaasti. "Havaitsemme, että etsimme yleisiä sääntöjä ja että moraalisen toiminnan päämäärien ei yleensäkään tule sisältää mitään erikoisia viitauksia meihin itseemme." Käytännössä ne on voitava ilmaista mainitsematta ainoatakaan yksilöä.

Yksilöitä voidaan kuitenkin luokitella: uskonnon ratkaisu on jaottelu hyveellisiin ihmisiin (palkkiona ikuinen autuus) ja syntisiin (ikuinen kidutus) ja tätä on sovellettu joskus eläviin ihmisyhteisöihinkin. Russellin väite kuitenkin on, että järjen kannalta "synti" on kuitenkin erheellinen käsite, koska jokaisen ihmisen teot määrittelee hänen ympäristönsä, jota hän pystyy vain vähäiseltä osalta hallitsemaan.

Johtopäätöksenä tästä kaikesta on seuraava:

"Sanoessani, että 'oikea on teko, joka tähtää tuntemiskykyisten olentojen halujen mahdollisimman suureen tyydyttämiseen' esitän kenties sanallisen määritelmän 'oikean' käsitteelle, mutta lausumaani sisältyy ehdottomasti muutakin. Se merkitsee samalla kertaa, 1) että minulla on sellaiseen tekoon kohdistuva hyväksymisen tunne, 2) että minulla on joko puolueettomuuden tai hyväntahtoisuuden tunne tai molemmat ja että sen johdosta olen haluton arvostamaan jonkun ihmisen parasta korkeammalle kuin jonkun toisen, 3) että mielipiteeni voisivat hyväksyä kaikki ihmiset, mikä ei olisi mahdollista, jos esimerkiksi julistaisin oman etuni korkeimmaksi hyväksi, ja 4) että toivoisin kaikkien ihmisten omaksuvan katsantokantani."

Jos tavoitteena ei ole tietty päämäärä, todistelu vetoaa tieteen sijasta "tunteisiin, esiintyköönpä se kuinkakin indikatiivisen ilmaisun valepuvussa." Ei kuitenkaan pidä otaksua, että todistelua ei etiikassa tämän vuoksi voisi lainkaan käyttää. Tunteisiin on yhtä helppoa ellei helpompaakin vaikuttaa väitteillä kuin älyllisiin vakaumuksiin.

"Vaikeutena on, että älyllisessä todistelussa otaksutaan olevan olemassa persoonattoman totuuden pohja, johon vetoamme, kun taas esittämämme mielipiteen mukaan etiikalta tämä pohja puuttuu. Vaikeus on todellinen ja hyvin suuri", Russell huokaa luvun lopuksi. [Tämän vuoksi olen vain iloinen, että minun on sanottu viime päivinä "vetäneen hernepellon nenään", "hermostuneen" ja jopa, ällistyttävää kyllä, "suuttuneen." Eipähän kukaan tunnu ajattelevan, että minun älyllisessä todistelussani olisi kyseessä "persoonattoman totuuden pohja". Ja sanon tämä, kuten aina, vieno hymy huulillani.]

2 kommenttia:

Timo kirjoitti...

Olin jo ensimmäisen viestin jälkeen samaa mieltä kanssasi, mutta näistä jatko-osista tuli mieleen kysymys, että onko Russell sanonut mitään tiivistämisen merkityksestä viestin perille menemisessä?

Aurinkoa! :-)

Sedis kirjoitti...

Perinpohjaisuus on hyve. Jotkut käyvät lohijoilla, minä väsytän täällä.

Kun en älynnyt lukea kirjan loppua ensin, on se mentävä näin loppuun. Ehkä. Seuraava luku on synnistä.