sunnuntaina, heinäkuuta 24, 2005

Väliaikatiedote

On se kumma kuinka pienet harharetket katkaisevat jopa hieno hetket 1950-luvun etiikan parissa. Vaikka olin valvonut ja lukenut ja pari riviä kirjoittanutkin, ei tarvittu kuin puhelinsoitto ja kas, karaoke kutsui hetkeksi. Siellä oli hyvä pitää etiikka mielessä ja moraali korkealla.

Rangaistus tuli tänään sitten fyysisinä vaivoina: en pysty nyt istumaan, sen verran on kankku kipeänä. Ilakoitseminen lasten kanssa vuoristoradalla Linnanmäellä keskiviikkona taisi pahentaa jo silloin orastanutta vammaa. Mutta tuska jalostaa mieltä ja kärsimys kiillottaa kruunun. Eipähän ole mikään filantroopin ilme kasvoilla koko ajan.

No, onpa sitä paitsi ollut helpotusta kaikille teille kommenttiosastoillani viihtyneille neropateille, joille Russell on ilmaa vain, ja jotka eivät silti voineet pysyä kaukana minun ja Bertrandin siveyden peruskurssista. Nyt on ollut aikaa teroittaa sanansäilää ja miettiä omia argumenttejä valmiiksi. Niitä olisi mukava nähdä, kun te aina - ilmaisesti tilan puutteessa - jätätte ne sanomatta!

Kun tässä olen muitakin kommenttipalstoja kierrellyt, niin kovasti ovat samaa sukua nämä terävämmin pistoksiaan kirjoittavat: anonymous melkein kaikki tai ainakin sellaiset kirjoitukset, jotka on selvässä sapessa marinoitu.

Googlettamalla muuten tämä "hymähdyksen arvoinen", kuten Jörkka sivalsi, ja joka tapauksessa entinen stara Russell saa vain vaatimattomat 864 000 linkkiä: kyllä on bittejä pantu hukkaan aivan uskomaton määrä noin kurjasta ajattelijasta, joka ei vastaa enää nykypäivän standardeja. Ja tilalle on tullut... Niin keitä?

Kuten me nykyajan kotisokratekset tiedämme, mikään ei saa olla paria vuotta vanhempaa: muotifilosofia vanhenee nopeasti ja kuten totesin kommenteissa, niihin pitäisi laittaa "parasta ennen" -päiväys.

Kuka muistaa ranskalaisia filosofeja parinkymmenen vuoden takaa? [Kiitos Schizo-Janne, olihan siellä Blogistanin eturivissä sentään yksi.]

Ja etiikka se vasta nopeasti vanheneekin, moraalista nyt puhumattakaan. Kuten kymmenet blogistiikot - juuri ne jotka sanovat minun "hermostuneen", "ärsyyntyneen"suuttuneen, vetäneen herneen nenään, ja olen siinä sivussa mm. naurettava (kiitos tästä luonnehdinnasta merkittävälle Blogistan-ajattelija Niko Lipsaselle oliko se Tampereen suunnalta - taitelijaprofessoriehdokas Ilkalle sukua?) (ja mitä se Hanhensulkakin sanoi: "Sediksellä onkin jäänyt pahasti hihna päälle ja sosiaalitieteilijöiden tavoin puhuu pääasiassa asian sivusta." Brutukseni!) - ovat osoittaneet, että tämän päivän muotifilosofia on aito, herpaantumaton, leppymätön ja loputon itsekkyysfilosofia. "Niin monella menee hyvin", laulettiin aikoinaan laulussakin, jonka me historioitsijat hyvin muistamme. Sosiaalitieteilijöistä en mene vannomaan. Mutta että asian vierestä! Tunnen hyvin pellot ja pientareet, enkä unohda mitään, sillä me historioitsijat pyrimme aina muistamaan sen, minkä muut unohtavat.

Kaikesta tästä voimme päätellä - anteeksi maan perusteellisesti että yleistän - etiikka ja moraali ovatkin siten nykyään vain sosiaalitieteilijöiden juttuja (varmaan joku KELAn osasto!), eikä niillä siten voi olla mitään perustaakaan, eikä tarvitsekaan ilmeisesti; niinpä esimerkiksi ihmislajin säilymisestä ja jatkamisesta puhuminen lapsenteon yhteydessä on nykynuorelle blogistille valtava ongelma ja ahdistuksen aihe! Vaikka olihan se kehiin palanneelle Marleenallekin, jolla on ytyä riittänyt vähän pidempäänkin!

Kyllä kai se on sitten tunnustettava, että tää on vain ihan minun juttu eikä tämän asian parissa saa henkilökohtaisen ulkopuolelle mennä lainkaan tai ainakin se är-syt-tää. Näinpä meidän on taas tehtävä huoneentaulu: etiikka ja moraali ovat asioita, että siitä voi päättää ihan yksin - individualistihan ei tämmöisiä kavereilta kysele - ja ilmeisesti vain makuukammarissa - ja mikä parasta, ajattelematta sitä lainkaan! Muistakaa nyt kaikki siellä supermarketissa: ei ole yhteistä etua - siitä vain himottua kaviaaria kainaloon!

Näin helppoa se äärirelativismi on! Tosta vaan, kullin luikaus. [Haa, minäkin käytän roisia kieltä... Äitiiiiii...]

19 kommenttia:

Rauno Rasanen kirjoitti...

Don´t worry. Huumorintajusi on yhtä kovaa luokkaa kuin tiedolliset resurssisi - "sillä kyllä pärjäilee" - lainatakseni Kari Peitsamoa (Stop, shake, honey, go).

***
Mutta se moraalinen tieto. Mitä se sellainen on? Jos se on parasta kaviaaria, niin eihän sitä kaikille riitä...
Taitaa olla katoava luonnonvara kyseessä - vähän niinkuin eräitten kommentoijien argumentatiivinen kompetenssi.

Ja kun paras kaviaari loppuu, sen jälkeen on tyydyttävä toiseksi parhaimpaan, joka sekin loppuu jne.
Mutta taistelu kaviaarista on kovaa ja jopa väkivaltaista...
(On tässä sentään Mad Maxit katsottu...)

***
Tämän kehityksen, jonka ideologiana toimii moraalirelativismi ja sen vastareaktio: uskonnollinen fundamentalismi, päässä odottaa "no man`s land" - tuo Hobbesin luonnontila.

Hobbesin pääteoksen - Leviathanin kääntäjä Tuomo Aho kirjoittaa artikkelissaan "Leviathan – filosofian hauskimpia suurklassikoita" (Tieteessä tapahtuu 1999/3) seuraavasti.

..."(Hobbesin)Johtopäätöksenä on, että ihmisille on luonnollista oman edun tavoittelu ja keskinäinen epäluottamus. Siitä seuraa, että luonnontila, siis tila, jossa mikään auktoriteetti ei kontrolloi ihmisiä, on kaikkien sotaa kaikkia vastaan. Kuten Hobbes kuuluisimmassa lauseessaan toteaa, siinä tilassa "vallitsee ainainen pelko ja väkivaltaisen kuoleman vaara, ja ihmisen elämä on yksinäinen, kurja, häijy, raaka ja lyhyt"...

Hobbesin ongelmana on, mistä ja miten löytää "luonnollinen laki", jonka ihmiset yhdessä/yhteisönä hyväksyisivät kontrollikseen.

Toisin sanoen - miten mahdollistuu se yhteiskuntasopimukseksi kutsuttu prosessi, jossa suvereeni eli hallinnollinen instituutio saa ihmisten yhteisen legitimaation.

Ja ettei tuo laki, jonka suvereeni hallitsija julistaa ihmisten luovutettua hänelle oman ja yleisen turvallisuuden takia vapausoikeuksiaan, muuttuisi pelkäksi rangaistuksen peloksi, sen pitäisi olla - paitsi yhteisöllisesti - myös jokaisen henkilökohtaisesti ja vapaaehtoisesti hyväksymä.

Muussa tapauksessa ei voi puhua moraalista.
Pakon edessä totteleminen ei ole vielä moraalista toimintaa, niinkuin ei myöskään tuo sumeilematon oman edun tavoittelukaan.
Kumpikin muodostaa yhteiskunnallisena tilana helvetillisen olotilan ääripäät.

Toisaalla kaikien sota kaikkia vastaan, toisaalla hallitsijainstituution hirmuvalta (totalitarismi, diktatuuri).

Mutta tosiaan - mistä me saamme/otamme sen luonnollisen, moraalisen asenteen - jota jopa tiedoksi voisi kutsua, ja joka toimisi yhteisenä sidoksena omia intressejään itsekkäästi toteuttavien ihmisten välillä, ja joka siten takaisi heidän välisensä rauhanomaisen yhteistoiminnan?

Hobbesin mielestä vain itseäilytysvaisto voi toimia perustana ja motiivina suvereenille annettuun valtaan, jonka tarkoitus on siis turvata yhteiskuntarauha.

Mutta yhä vielä kerran - mitä tekemistä tällä on moraalin ja moraalisen tiedon - siis etiikan - kanssa?
Voisimme aivan hyvin käyttää pelkästään oikeustieteellisiä ja poliittia termejä kuvatessamme Hobbesin toimivaa "kontrollivaltiota."

Moraali on siellä jotain redundanttia (*) eli ylimääräistä, joka jää jäljelle, kun ihmiset ja yhteiskunnalliset instituutiot toimivat säädettyjen lakien mukaisesti.

(*) Redundantti: "toisteinen, muualla esitettyä tietosisältöä toistava t. muutoin päällekkäinen".

(Ilmeisesti siirrän tämän kommentin rungoksi oman blogini pärekehittelyä varten.)

Niko kirjoitti...

"ja olen siinä sivussa mm. naurettava (kiitos tästä luonnehdinnasta merkittävälle Blogistan-ajattelija Niko Lipsaselle oliko se Tampereen suunnalta - taitelijaprofessoriehdokas Ilkalle sukua?)"

Ihanko merkittävä? Voi kiitos. En tainnut sitten olla kovinkaan väärässä. Ja jos se nyt noin kovasti kiinnostaa, niin olen sukua Dannylle, mutta varsin kaukaista. Tamperelaiseksi en kyllä tunnustaudu - riittää, että seurustelen sellaisen kanssa.

Sampo Teikari kirjoitti...

Kuten Russellin oppilas Ludwig Wittgenstein sanoi omalle oppilaalleen M. O'C. Drurylle: Russell's books should be bound in two colours, those dealing with mathematical logic in red - and all students of philosophy should read them; those dealing with ethics and politics in blue - and no one should be allowed to read them.

Russell on 1900-luvun merkittävää huomiota osakseen saaneista moraalifilosofeista ehdottomasti katastrofaalisin - no, tietenkin diktaattorien käskyläisiä lukuunottamatta. Olenkin varsin järkyttyneenä seurannut sitä valtaisaa huomiota, jonka olet omistanut hänelle. Russellista moraalifilosofina innostuneille suosittelen Ray Monkin kaksiosaista Russell-elämäkertaa. Se on eräs aikamme suurista jalustaltapudotuselämäkerroista, ja sen tekee vain vakuuttavammaksi se, että Monk ihailee Russellia loogikkona aivan kuten Wittgensteinkin. Jälkimmäisen osan on osuvasti arvioinut tiedekuntatoverisi J. P. Roos: http://www.valt.helsinki.fi/staff/jproos/russell.htm

Sampo Teikari kirjoitti...

Minä en muuten löytänyt haulla "bertrand russell" Googlesta kyllä kuin 641 tuhatta tulosta, en väittämääsi 864 tuhatta. Vertailun vuoksi mainittakoon, että esimerkiksi tuo nykypäivän haasteisiin oivallisesti vastaava suuri moraalifilosofi(*), "elvis presley", on pyhitetty 2 260 000 osumalla.

(*) "Well, stop, look and listen, baby, that's my philosophy." (Rubberneckin', 1969)

Sedis kirjoitti...

Hei Sampo,
minä arvasin, että joku alkaa auschwitz-laskentaan: että oliko niitä kaksi miljoonaa vai "vain" yksi. Onneksi kyse on vain googletuksesta...

Kuten sanottu, on aivan sama, mistä etiikan ja moraalin perusasiat ottaa haltuunsa: niitä joutaa syvennellä sitten omana aikana. Siihen Russell kelpaa oikein hyvin; jos jokin ärsyttää, niin voi hankkia toisen mielipiteen.

Lähtökohtahan täällä blogistanissa on se, että etiikkaa ja moraalia ei enää ole olemassa. Se on nykykuluttajalle aivan liikaa vaadittu.

Wittgenstein ei ollut näitä moraalin ja etiikan miehiä: tuskinpa hän siinä omasi Russellia kummempaa asiantuntemusta.

Ja vielä kerran: mistä lähtien filosofin on vaadittu elävän niin kuin kirjoittaa. Raunohan tähän vastasikin, mutta ei se ihan vasta-argumentiksi filosofin teksteille riitä se, että on elämässä tullut tehtyä yhtä ja toista sopimatonta.

Se on tällaista jälkeenpäin rakennettua lööppijulkisuutta. Ei silti, niitä kauhutarinoita on kiva lukea.

Paul Johnson, The Intellectuals, on siis suositukseni teille, jotka haluatte tietää kuinka pieniä suuret miehet ovat.

Naisten pahoja tekojahan ei kukaan ole vielä miljoonamyyntiin asti vienyt: siinä olisi markkinarako jollekin aktiiviselle.

Rauno Rasanen kirjoitti...

"Naisten pahoja tekojahan ei kukaan ole vielä miljoonamyyntiin asti vienyt: siinä olisi markkinarako jollekin aktiiviselle."

Mikä tilaisuus Panulle!

***

"Mistä lähtien filosofin on vaadittu elämään (sic) niin kuin kirjoittaa. (sic)" - no, ainakin jo Sokrateen ajoista lähtien. Sitä kutsutaan moraaliseksi integriteetiksi."

Pakko sanoa, että Sampo viittasi edellisessä lainauksessa erääseen moraalifilosofian alkuperäisimmistä ja samalla kaikkein vaikeimmista vaatimuksista.

Olen itse vastannut käytännöllisen filosofian laitoksella "Kuoleman filosofia" kurssin tentin yhteen kysymykseen, jossa pyydettiin määrittelemmään Sokrateen kuoleman merkitystä hänen itsensä ja ylipäätään hänen moraalisen opetuksensa kannalta. (En muista kysymystä enää sanatarkasti.)

(Sokrateshan itse asiassa "valitsi" kuolemansa. Hän olisi nimittäin voinut koska tahansa paeta, ja sitä odottivat jopa ne, jotka hänet kuolemaan tuomitsivat.)

Oikea vastaus oli tietysti moraalinen integriteetti(MI) plus asialliset perustelut.
(Ei lopultakaan mikään helppo kysymys! Miettikää ja perustelkaa itse.)

Antiikin aikana tuo MI:n vaatimus oli oleellinen ja ensisijainen ihanne kaikissa filosofisissa koulukunnissa.
Samoin kristinuskossa ja ylipäätään uskonnollisperustaisessa moraalissa, mitä kreikkalaisten hyve-etiikka (ristiriitaisuuksistaan huolimatta) myös rationaalisemmin (metafyysisemmin) edusti.

Kreikalaisen hyve-etiikan peruskäsitteenä voi pitää AUTARKIAA (*) - "itsehallintaa, itsenäisyyttä" (suomennokset eivät kata käsitteen kaikkia aspekteja), joka oli sopusoinnussa moraaliseksi ajatellun kosmisen järjestyksen kanssa.

Mehän emme enää ole ainakaan Valistuksen jälkeen muuta kuin hymähdelleet moiselle "huuhaalle", mutta olemmeko me muka moraalisesti ja eettisen tiedon suhteen jotenkin edistyksellisempiä kuin antiikin kreikkalaiset?

Vastaan Alasdair MacIntyren (After Virtue) hengessä: EMME!

***
Mitä tulee filosofien tekstien ja yksilöllisen luonteen ristiriitaisuuksiin, niin se ei ole mikään - ainakaan kovin hyvä - vasta-argumentti sille, mitä esim. Russell (**) tai kuka tahansa muu mainitussa mielessä ristiriitainen ajattelija on kirjoittanut juuri moraalista. Kyllä kysymys on paljon kompleksisempi.

Mutta edelliseen hyve-etiikan tarkasteluun viitaten, yleistän kyllä sen verran, että varmasti se kertoo jotain (eikä erityisemmän hyvää) Valistuksen aikana syntyneen "liikennesääntömoraalin" epäonnistumisesta.

Esimerkkeinä kvantitatiivinen utilitarismi: Bentham ja Jumalan paikan ottanut kategorinen imperatiivi eli (käsky-)moraalinen järki: Kant.

MacIntyrea myötäillen väitän, että Valistuksen innoittama moraalifilosofia oli vääristynyt ja epäonnistunut yritys tuoda järjestystä ja selkeyttä ihmisen halujen, tarpeitten ja intressien viidakkoon.

Valistusajan moraaliteoreetikot eivät kysyneet, pystyykö ihminen toetuttamaan näitä teoria-ideaaleja: ne vain rustattiin kasaan vähän samaan tapaan kuin lait, joita pitäisi totella kyselemättä ja sen kummemmin sisäistämättä.

"Postpostpostmodernin" eli nykyajan moraalisubjekti on jo totaalisti irrotettu yhteiskunnasta. Hän on muka vapaa tekemään mitä tahansa valintoja, kunhan ei riko lakia.
("Saa esimerkiksi tappaa itsensä, kunhan ei kuole."/RR)

Minä väitän, että tuollainen yksilö opettelee liikennesäännötkin vain sen vuoksi, että voi sopivan tilaisuuden tullen rikkoa niitä!

Kaiken itsestään irti ottava hyperindividualisti pelaa viimeisetkin rahansa "peliautomaateissa" (sekä kirjaimellisesti että metaforisesti tulkittuna).

Suosittelen ennen addiktion syntymistä nopeaa ratkaisua. Venäläistä rulettia ei voi pelata kovin kauaa päätymättä siihen, mihin äärimmäiseen negatiiviseen vapauteen (vapaus kaikista rajoituksista) perustuva moraali tulee vääjäämättömästi aina päätymään - itsetuhoon.

***
(*)Nykyaikaisempi määritelmä autarkialle: omavaraisuus, itseriittoisuus, omillaan toimeen tuleminen. (Kreikkalaiset siis ymmärsivät termin laajemmin kuin pelkästään ekonomisesti).

(**) Sen verran kuitenkin myötäilen Sampoa, että varmasti olisi löytynyt parempikin yhteenveto moraalista ja etiikasta kuin tämä Russellin kirja.

Wittgenstein ei toki ollut moraalifilosofi, vaikka totesikin Tractatuksen esipuheessa (vapaasti muisteltuna), että puolet (ja ehkä tärkein osa) tästä kirjasta on luettavissa rivien välistä, ja se osa käsittelee etiikkaa (sitä, mistä ei voi puhua). (Hmm...)

Tässä on merkillinen yhtäläisyys aivan erilaiseen ajattelijaan eli Heideggeriin, joka ei myöskään kirjoittanut koskaan etiikasta vaan sanoi, että koko hänen fundamentaali-ontologiansa on perimmältään eettinen projekti. (Hmm...)

Sedis kirjoitti...

Jälleen kerran myönteistä hyminää. Irtoaako Sampolta jatkoa: niitä parempien teosten nimiä voisi tietysti ohimennen mainita.

Anonyymi kirjoitti...

Taas argumentoinnin sivusta: onko se nyt tosiaan ihmiskunnan kohtalonkysymys, kun kuitenkaan ihmiskunnan sukupuutto vapaaehtoisen lapsettomuuden kautta tuskin on vaarassa toteutua?

Väkiluvun kasvun taittuminen kai kuitenkin on pikemminkin myönteistä ja toivottavaa?

Sampo Teikari kirjoitti...

Kuten sanottu, on aivan sama, mistä etiikan ja moraalin perusasiat ottaa haltuunsa: niitä joutaa syvennellä sitten omana aikana.

Ei pidä paikkaansa. Jos aloittaa perusasioiden haltuunoton Russellista, joutuu niin pitkälle Russellin ajattelutavan suuntaan, että on hyvin epätodennäköistä, että ajautuisi myöhemmin esimerkiksi Simone Weilin suuntaan. Ja tietenkin myös toisinpäin: jos aloittaa perusasioiden haltuunoton Simone Weilista, joutuu niin pitkälle hänen ajattelutapansa suuntaan, että on hyvin epätodennäköistä, että ajautuisi myöhemmin esimerkiksi Russellin suuntaan. (Ja jos aloittaa vaikka Nietzschestä, on epätodennäköistä, että ajautuisi Russellin sen enempää kuin Weilinkaan suuntaan. Jne.)

"Wittgenstein ei ollut näitä moraalin ja etiikan miehiä: tuskinpa hän siinä omasi Russellia kummempaa asiantuntemusta."

Aivan, aivan. Hänellä ei yleensäkään ollut ketään kaduntallaajaa kummempaa asiantuntemusta. Mutta Wittgensteinin tekeekin tässä Russelliin verrattuna viisaammaksi juuri se, että Wittgenstein myönsi avoimesti, ettei filosofeilla - hänellä itsellään, Russellilla eikä kenelläkään muullakaan filosofilla - yleensäkään ole mitään merkittävässä määrin järkevämpää sanottavaa etiikasta ja moraalista kuin kenelläkään järkevällä ei-filosofilla. Ja Wittgenstein myös eli tässä suhteessa niin kuin opetti.

Ja vielä kerran: mistä lähtien filosofin on vaadittu elävän niin kuin kirjoittaa.

Vielä kerran: ainakin Sokrateesta lähtien. Rauno vastasi mielestäni erittäin hyvin.

Raunohan tähän vastasikin, mutta ei se ihan vasta-argumentiksi filosofin teksteille riitä se, että on elämässä tullut tehtyä yhtä ja toista sopimatonta.

Mutta kysymys ei olekaan tässä mistään argumenteista. Kysymys on uskottavuudesta tai sen puutteesta yleisön silmissä. "Filosofiassa on merkityksellistä, että sillä-ja-sillä lauseella ei ole mieltä, merkityssisältöä, mutta myös se, että lause kuulostaa koomiselta" (taas se Wittgenstein, Zettel, § 328).

Irtoaako Sampolta jatkoa: niitä parempien teosten nimiä voisi tietysti ohimennen mainita.

Integriteettikeskeiseen moraalifilosofiakäsitykseen paras tietämäni johdatus on Peter Winchin virkaanastujaisluento "Moral Integrity" vuodelta 1968, julkaistu hänen teoksessaan Ethics and Action (Routledge 1972). Samassa kirjassa on muitakin yhtä hyviä moraalifilosofisia kirjoituksia, samoin toisessa Winchin valikoimassa Trying to Make Sense (Blackwell 1987). Ihan johdatusjohdatuksista paras on (ja tämä on tietenkin vain oma mielipiteeni) D. Z. Phillipsin Introducing Philosophy (Blackwell 1996), tässä yhteydessä erityisesti luvut 7-8 (s. 81-115).

Ja vielä sitaatti tuosta Winchin kirjoituksesta "Moral Integrity", joka tuli hakematta mieleeni lukiessani tätä lapsettomuuskontroverssia (jossa olen, se tulkoon mainituksi, voimakkaasti puolellasi vastustajiasi vastaan):

"If one looks at a certain style of life and asks what there is in it which makes it worth while, one will find nothing there. One may indeed describe it in terms which bring out 'what one sees in it', but the use of these terms already presupposes that one does see it from a perspective from which it matters. The words will fall flat on the ears of someone who does not occupy such a perspective even though he is struggling to attain it. If one tries to find in the object of contemplation that which makes it admirable, what one will in fact see is the admiration and applause that surrounds it." (s. 190)

Sampo Teikari kirjoitti...

Wittgenstein ei toki ollut moraalifilosofi, vaikka totesikin Tractatuksen esipuheessa (vapaasti muisteltuna), että puolet (ja ehkä tärkein osa) tästä kirjasta on luettavissa rivien välistä, ja se osa käsittelee etiikkaa (sitä, mistä ei voi puhua). (Hmm...)

Hän aikoi jossakin vaiheessa sanoa sen Tractatuksen esipuheessa, muttei sitten sanonutkaan, vaan paljasti aikeensa vuonna 1919 kirjeessä Ludwig Fickerille, jonka toivoi kustantavan kirjansa:

"- - der Sinn des Buches ist ein Ethischer. Ich wollte einmal in das Vorwort einen Satz geben, der nun tatsächlich nicht darin steht, den ich Ihnen aber jetzt schreibe, weil er Ihnen vielleicht ein Schlüssel sein wird: Ich wollte nämlich schreiben, mein Werk bestehe aus zwei Teilen: aus dem, der hier vorliegt, und aus allem, was ich nicht geschrieben habe. Und gerade dieser zweite Teil ist der wichtige. Es wird nämlich das Ethische durch mein Buch gleichsam von innen her begrenzt; und ich bin überzeugt, dass es, streng, NUR so zu begrenzen ist."

Anonyymi kirjoitti...

Alemman tason ihminen kirjoittaa:

Wittgenstein kirjoitti joskus, että etiikka on ihmiselämän näkemistä "sub specie aeternitatis", estetiikka esineiden näkemistä niin (voin muistaa tämän väärin) ja Tractatuksessa sanotaan jossain kutosen paikkeilla, että kirjan tarkoitus on esittää koko maailman "sub.. jne", minkä itse kääntäisin jo suljetuksi järjestelmäksi, eli että Tractatus on kuvaus maailmasta, joka ei enää tämän lisäksi tarvitse toimiakseen mitään ulkopuolista väliintuloa (vaikka kirja ei sitten ota kantaa mitkä maailman tosiseikat sitten lopulta ovat).

Käsittääkseni eettistä Tractatuksessa oli se, että sen perusviestiä eli maailmankuvaa ei voida perustella tavalla, jonka kirja itse esittää kaikkien oikeiden kysymysten ja vastausten malliksi.

Etiikka ei siis tässä yhteydessä tarkoittaisi mitään ettei saisi potkia koiria ja iskeä varattuja. Monilla kirjoittajilla on ollut tendenssi osoittaa, että kaikki mitä tehdään ja on tarkoitettu on jollain tavalla moraalisesti relevanttia. En tiedä onko tälle etiikkapohjaiselle ryhmälle nimeä.

Luullakseni he ovat sitten tarttuneet tähän Wittgensteinin hieman erikoiseen etiikka-sanan käyttöön osoittaakseen, että pohjimmiltaan sekin arvostettu teos tukisi joitain oikeaksi katsottuja elämäntapoja tai ainakin eettisistä asioista huolestunutta maailmasuhdetta.

Mutta kun olen tyhmä, olen tietenkin kaikessa väärässä ja vedän nytkin joka sanani takaisin. Anteeksi, menen johonkin koloon itkemään ja häpeämään.

Sampo Teikari kirjoitti...

Wittgenstein kirjoitti joskus, että etiikka on ihmiselämän näkemistä "sub specie aeternitatis", estetiikka esineiden näkemistä niin (voin muistaa tämän väärin)

Tarkoittanet Wittgensteinin muistiinpanoa vuodelta 1916, jonka mukaan taideteos on olio nähtynä sub specie aeternitatis (Muistikirjoja 1914-1916, s. 114).

ja Tractatuksessa sanotaan jossain kutosen paikkeilla, että kirjan tarkoitus on esittää koko maailman "sub.. jne", minkä itse kääntäisin jo suljetuksi järjestelmäksi,

Ei siinä sentään sanota, että kirjan tarkoitus on se, vaan että maailman tarkasteleminen sub jne. on sen tarkastelemista rajattuna kokonaisuutena ja että tunne, että maailma on rajattu kokonaisuus, on "mystinen tunne" (Tract. § 6.45).

Käsittääkseni eettistä Tractatuksessa oli se, että sen perusviestiä eli maailmankuvaa ei voida perustella tavalla, jonka kirja itse esittää kaikkien oikeiden kysymysten ja vastausten malliksi.

Tämä on yksi näkemys. Minun käsittääkseni eettistä Tractatuksessa oli se, että jos maailma mielletään niin kuin se siinä mielletään - "maailma on tosiseikkojen, ei olioiden kokonaisuus" (§ 1.1) - niin silloin maailmaan ei mahdu mitään, mikä olisi eettistä, koska ei ole mitään tosiseikkaa, joka on eettinen (erotuksena esimerkiksi niistä tosiseikoista, että jostakusta jokin maailman tosiseikka tuntuu hyvältä, toisesta taas pahalta - nämä ovat psykologisia tosiseikkoja, eivät eettisiä). Maailman mielen on oltava maailman ulkopuolella (Tract. § 6.41). Ja näin Wittgenstein rajoittaa eettisen sisältäpäin vaikenemalla siitä, aivan kuten hän sanoi kirjeessä Fickerille.

Wittgensteinin myöhempi "Esitelmä etiikasta" sanoo, että jos meillä olisi täydellinen kuvaus maailmasta, siihen ei sisältyisi yhtään eettistä lausetta vaan silloinkin vain psykologisia lauseita, jotka kuvaavat sitä, mitä yksityishenkilöt yksityisesti mieltävät eettiseksi. Tämä on toinen, ehkä havainnollisempi tapa sanoa sama asia.

Luullakseni he ovat sitten tarttuneet tähän Wittgensteinin hieman erikoiseen etiikka-sanan käyttöön osoittaakseen, että pohjimmiltaan sekin arvostettu teos tukisi joitain oikeaksi katsottuja elämäntapoja tai ainakin eettisistä asioista huolestunutta maailmasuhdetta.

Jotenkin niin, mutta siinä he ovat nähdäkseni väärässä. Noissa vuoden 1916 nooteissahan, joista tuo taideteoshuomautus on peräisin, Wittgenstein esittää jopa Spinozan kauhistuttavassa jyrkkyydessään mieleentuovia näkemyksiä, joiden mukaan se, joka haluaa olla onnellinen, ei saa olla maailmasta kiinnostunut puhumattakaan siitä että olisi siitä huolestunut (Muistikirjoja 1914-1916, esim. s. 101-104).

Mutta kun olen tyhmä, olen tietenkin kaikessa väärässä ja vedän nytkin joka sanani takaisin. Anteeksi, menen johonkin koloon itkemään ja häpeämään.

Äläs ny sentään.

Timo kirjoitti...

"ATI", kirjoitat erittäin mielenkiintoisesti. Tractatusta voi nähdäkseni lukea vaikka tutkielmana Humen giljotiinista, eli siitä, mihin "is" loppuu ja mistä "ought" alkaa.

Kenties tehokkaimmin yksinkertaistava tulkinta Tractatuksesta on insinöörihenkisen anti-intellektualistinen: Asiat ovat niin kuin ovat, muttei tästä pidä ryhtyä vetämään mitään spekulatiivisia johtopäätöksiä, vaan oikeastaan jo lause "asiat ovat niin kuin ovat" sanoo liikaa...

Tämä tulkinta jää kuitenkin epätyydyttäväksi ja sitä on laajennettava: "insinöörimme" tietää, että sikäli kuin maailma on suljettu järjestelmä (eli asiat ovat kuten ovat), niin vain sen osista voi sanoa jotain. Mutta, kuten totesit, se, mitä osista voidaan sanoa, ei kuitenkaan oikeuta itse lähtökohtaa, maailmankuvaa, maailman pitämistä suljettuna järjestelmänä!

Onko Tractatuksen "eettinen" sanoma siis sellainen jossain eksistentiaalisessa mielessä? Väittääkö Wittgenstein, että meidän on yhtä kaikki valittava jokin maailmankuva i. e. suhde maailmaan sub specie aeternitatis, vaikkei tämä voi perustua mihinkään, mitä voimme maailmasta sanoa?

Lienee syytä otaksua (kirjan voi avata myöhemminkin), että Wittgenstein jättää tämän kysymyksen auki. Näin näytät tekevän sinäkin, vaikka sotket mukaan koiranpotkimisia ja kaikkea muutakin kummallista. Olisi se ainakin ehdottomasti tyylikkäin ratkaisu, avoimeksi jättäminen... öh, nyt kyllä innostun kehittelemään Tractatukseen juonia, joita siinä ei taida ollakaan.

Sampo Teikari kirjoitti...

Tractatusta voi nähdäkseni lukea vaikka tutkielmana Humen giljotiinista, eli siitä, mihin "is" loppuu ja mistä "ought" alkaa. Kenties tehokkaimmin yksinkertaistava tulkinta Tractatuksesta on insinöörihenkisen anti-intellektualistinen: Asiat ovat niin kuin ovat, muttei tästä pidä ryhtyä vetämään mitään spekulatiivisia johtopäätöksiä, vaan oikeastaan jo lause "asiat ovat niin kuin ovat" sanoo liikaa...

Tämän tulkinnan eräs alalaji on kuitenkin mielenkiintoisempi: Asiat ovat niin kuin ovat, muttei tästä pidä ryhtyä vetämään mitään spekulatiivisia johtopäätöksiä, vaan oikeastaan jo lause "asiat ovat niin kuin ovat" sanoo liikaa. Mutta koska ainoa aihe, josta voidaan kielessä mielekkäästi puhua, on juuri se miten asiat ovat eikä esimerkiksi etiikka ja moraali, myös kaikenlainen kiihkeä ja närkästynyt kieltäminen vetämästä spekulatiivisia johtopäätöksiä on itsessään mieletöntä, koska se kuuluu etiikan piiriin - "oughtin" piiriin - eikä suinkaan asioiden eli "isin"...

Eli toisin sanoen: totuus maailmasta on banaali, mutta tästä seuraa suoraan, että myös se, että totuus on banaali, on itsessään banaali totuus eikä sensaatiomainen, kuten usein on ajateltu. (Tämän tulkinnan esittää muistaakseni ainakin Leszek Kolakowski teoksessaan Positivist Philosophy.)

Onko Tractatuksen "eettinen" sanoma siis sellainen jossain eksistentiaalisessa mielessä?

On.

Tämä tulkinta jää kuitenkin epätyydyttäväksi ja sitä on laajennettava: "insinöörimme" tietää, että sikäli kuin maailma on suljettu järjestelmä (eli asiat ovat kuten ovat), niin vain sen osista voi sanoa jotain. Mutta, kuten totesit, se, mitä osista voidaan sanoa, ei kuitenkaan oikeuta itse lähtökohtaa, maailmankuvaa, maailman pitämistä suljettuna järjestelmänä! - - Väittääkö Wittgenstein, että meidän on yhtä kaikki valittava jokin maailmankuva i. e. suhde maailmaan sub specie aeternitatis, vaikkei tämä voi perustua mihinkään, mitä voimme maailmasta sanoa?

Pikemminkin on (Wittgensteinin mukaan, ei välttämättä minun) niin - ja minusta näyttää siltä, että saatat hapuilla yllä jotakin tällaista kohti - että emme voi olla missään erityisessä suhteessa maailmaan, koska kukin meistä on vain eräs maailman osa, eräs maailman rajojen sisäpuolelle jäävä entiteetti (eräs "liha" Tommi Perkolan termiä lainatakseni), joka on tyhjentävästi kuvattavissa empiirisillä väitelauseilla. Juuri halu olla ylipäänsä jossakin suhteessa maailmaan on se, mikä johtaa haluun ajatella maailmaa rajattuna kokonaisuutena. Ja se on mieletön (joskin inhimillisesti ymmärrettävä) halu, joka johtaa siihen "mystiseen tunteeseen", josta Wittgenstein puhuu puhuessaan maailman käsittämisestä rajatuksi kokonaisuudeksi.

Sedis kirjoitti...

Oliko tämä sub specie -lausuma nyt sitten kokonaan estetiikan alaan liittyvä (ja halusiko Wittgenstein siis vain hyväksyä luonnehdinnallaan taiteen (oliona) tarkastelunsa osaksi.)

Ja onko sillä näin estetiikkana mitään tekemistä etiikan kanssa?

Jäi epäselväksi.

Sampo Teikari kirjoitti...

Oliko tämä sub specie -lausuma nyt sitten kokonaan estetiikan alaan liittyvä (ja halusiko Wittgenstein siis vain hyväksyä luonnehdinnallaan taiteen (oliona) tarkastelunsa osaksi.)

"Etiikka ja estetiikka kuuluvat yhteen" (Tract. § 6.421). Tai Heikki Nyman kyllä sievistelee suomennoksessaan, koska Wittgenstein kirjoittaa suoraan, että ne "ovat yhtä" (sind eins). Myös "Esitelmässä etiikasta" Wittgenstein toistaa, että hänen diskussionsa on tarkoitettu kattamaan myös olennaisimman osan estetiikan alueesta.

Ja onko sillä näin estetiikkana mitään tekemistä etiikan kanssa?

Muistelin, että käsittelin tätä aikoinaan alaviitteen verran estetiikan seminaariesitelmässäni, ja näin tosiaan onkin:

"Tämä on usein tulkittu niin, että Wittgenstein haluaisi madaltaa eettisyyden arvojen hierarkiassa esteettisyyden (alhaisemmaksi ajatellulle) tasolle: 'estetiikka näyttäisi eroavan etiikasta', koska 'se että olen kiintynyt johonkin asiaan ei tee tästä asiasta moraalisessa mielessä parempaa' (Haapala 2000: 156). Mutta vaikka kiintymys ei olisikaan moraalisen hyvyyden riittävä ehto, se voi silti olla välttämätön ehto. Kuten Cyril Barrett toteaa, 'jos teko ei ole esteettisesti hyväksyttävä, se ei voi olla myöskään eettisesti hyväksyttävä'; Wittgenstein ei siis pyri estetisoimaan etiikkaa, vaan päinvastoin 'eettistämään' estetiikan (Barrett 1984: 20; vrt. Saito 2001: 92–93). Jos tahallinen piittaamattomuus esteettisestä arvosta tuottaa ihmisille tuskaa, surua tai muita voimakkaan kielteisiä tunteita (vrt. Tormey 1973: 165–168; Kinnunen 2000: 258), niin heidän on oikeutettua kokea se rikokseksi heitä vastaan samalla tavoin kuin tahallinen piittaamattomuus eettisestä arvosta - ja itse asiassa monia tekoja on kriminalisoitukin puhtaasti esteettisistä syistä, minkä osoittavat esimerkiksi rakennussuojelu tai hautarauhan rikkomisen kielto. Barrett kiinnittää myös huomiota esteettisen sanaston läsnäoloon etiikassa: sanomme lapsille 'Tuo oli rumasti tehty'; tunnemme omia pahoja tekojamme katuessamme, ettemme ole sopusoinnussa omantuntomme kanssa; ja niin edelleen (Barrett 1984: 20–21)."

Timo kirjoitti...

Sampo, tämä estetiikan ja etiikan ykseys saattisi tuoda valoa myös siihen ristiriitaan, joka näyttäisi sisältyvän banaaleilla tosiasioilla operoinnin viehättävyyteen.

Tässä yhteydessä tekisi mieleni käyttää Wittgensteinista epiteettiä "filosofian Antti Hyry", vaikka W:lle tuottaa paljon suurempia vaikuksia pitää kiinni tästä faktisesta eetoksesta+tyylistä kuin H:lle. Mutta W oli pahaksi onnekseen filosofi siinä missä H pitäytyy suorasanaiseen kerrontaan.

Erittäin kiinnostava aihepiiri. Kiitos myös Kolakowski-vinkistä - ehkä tartun tuohonkin kirjaan sitten kun vihdoin olen oppinut lukemaan filosofiaa ahkerasti ja systemaattisesti. (Lienee turha toivo; on niin paljon jännittävämpää ajatella itse.)

Sedis kirjoitti...

Etiikka on siis Wittgensteinille mahdollista.

Entäs moraali: vanhentunut Wittgensteinhan puhuu kielipeleistä, jossa käytetään sääntöä tai sääntöjen joukkoa, jotta voitaisiin (periaatteessa) erottaa merkin oikean käyttö väärästä: eikö tästä seuraa, että W. on oikeastaan rakentanut kielimoraalin.

Kukaan ei voi valvoa näitä kielimoraalin sääntöjä itse, on oltava jokin kontrolli-instanssi, jotta jokin olisi oikein (ja siis totta).

Tästä seuraa tietysti yhteisöllisyyden vaatimus: yksilöllinen tietoisuus ei voi tuottaa säännön perustetta (eli kielietiikkaa): syntyy kielietiikan käytännön sovellutuksensa kielimoraali, jota kollektiivinen subjekti, kieliyhteisö, valvoo. Näin kieliyhteisö on ajattelun ydin: ajattelua varten on aina operoitava merkeillä.

Rauno Rasanen kirjoitti...

Myöhemmälle Wittgensteinille kielen merkitys on sen käyttö kielipelissä. Kielipelit ovat traditioita, elämänmuotoja diskursseja jne.

Kielen käyttö on aina kielen "pinta-ja syväkieliopin" implikoiman "säännön seuraamista." (kts. PS.)

Kielipelien pluralismi on kuitenkin aina vaarassa muuttua relativismiksi, ja tähän ongelmaan W:llä ei ymmärtääkseni ole vastausta.

Ellei sitten oleteta, että hän lopultakin siirtää asian ikäänkuin "uskonnolliseksi" (siitä ei voi puhua tosilausein kuten ei etiikasta eikä estetiikastakaan), jossa ainut perustelu voi olla vain yksilön rationaalisesta argmumentaatiota irrallaan vaikuttava "usko" - toisin sanoen jokin omaantuntoon verrattava "vakaumus." (jos omaatuntoa nyt mihinkään voi verrata.)

W. jatkaa käsitteiden rationaalisen merkitysanalyysin eli "eliminoivan tai negatiivisen" menetelmän (teologiassa apofaattisen tai fideistisen ajattelun) perinnettä, joka alkoi mielestäni "virallisesti" Sokrateesta ja muuttui sitten äärimmillään filosofiseksi skeptisimiksi.

***
Kristinuskon puolella Augustinus hyväksyi skeptikkojen argumentit ja ratkaisi Jumala-todistuksen dilemman uskolla (uskon, jotta ymmärtäisin).

Mutta varsinainen ja kristinuskon ehkä merkittävin fideisti oli parisataa vuotta ennen häntä elänyt suuri teoreetikko ja samalla intohimoinen julistaja (ilmeisesti Nietzschen eniten arvostama kirkkoisä) Tertullianus (uskon koska se on mahdotonta).

Vähän ennen Augustinusta vaikutti Kappadokiassa (Nykyistä Itä-Turkkia) apofaattisen teologian ehkä suurin analyytikko - Gregorios Nyssalainen).

(Apofaattisuudelle vastakkaista, katafaattista koulukuntaa edusti myöhäiskeskiajalla aristoteelikko Tuomas Akvinolainen).

***
Fideistisen perinteen edustajista filosofian alueella mainittakoon esim. Pascal, Kant ja Kierkegaard.
Wittgenstein oli ilmeisesti lukenut näitä kaikkia - myös Gregorios Nyssalaista.

Voidaan kysyä johtaako fideismi relativismiin, vai onko se sitä jo alunperinkin?
Loogisesti kyllä, käytännössä ei välttämättä.

Voimme toki oppia kunnioittamaan erilaisuutta (minkä fideismi kokemuksellisesti väistämättä implikoi, vaikka uskoisimmekin "protokollanomaisesti" samaan "asiaan", esim. Jumalaan), mikäli se ei suoranaisesti uhkaa meidän olemassaoloanme.

***
PS. Mutta miten meidän oikeastaan pitäisi ymmärtää Wittgensteinin säännön seuraamisen ajatus?
Asiaa on pohtinut mm. Wittgenstein-spesialisti Heikki Kannisto kirjassa "Nykyajan filosofia" (uusi painos, 2002) artikkellissaan "Ymmärtäminen, kritiikki ja hermeneutiikka".

Ei tässä siitä sen enempää. Asia liittyy kuitenkin pohdintoihin moraalisista valinnoista ja eettisestä tiedosta, ja on mielestäni moraalista puhuessamme mitä tärkein keskustelun aihe.

PPS. Tämä ärsyttävä jako moraaliin ja etiikkaan.

Olen samaa mieltä kuin prof. Timo Airaksinen, joka sanoi kerran, että jaottelu moraalin ja etiikan välillä on käytännöllisesti katsoen epäolennaista. Teoreettisesti sillä toki on merkitystä tarkempien luokittelujen kannalta, mutta tämä koskee vain spesifiä, hyvin tarkoin rajattua filosofista keskustelua.