Tietämätön kansa

Huomenna alkaa taas palkkatyön aherrus. Sitä ennen ehtii parvekkeelle kuuntelemaan kahvin kanssa sitä, kun naapuri imuroi omallaan ja linnut laulavat. Ajattelin virittää formulastudion vastapainoksi parvekkeen oven suulle.

Mutta asiaan. Matti Ripatti kirjoittaa Kanavalla-palstallaan (HS 31.7.2005, D15) kansan tietämättömyydestä. Ihan totta.

Radiosta ammatikseen kirjoittava Matti oli innostunut aiheeseensa kuunneltuaan mainosradioiden tietovisoja: "Aina kun kuuntelen radioiden, etenkin mainostradioiden tietokilpailuja, huomaan ennen pitkää harhautuneeni päättymättömään ja täysin asiaankuulumattomaan ihmettelyyn. Kuinka ihmiset voivatkin elää niin erilaisissa maailmoissa, vaikka puhuvat samaa kieltä, asuttavat samoja seutuja ja ovat saaneet jokseenkin yhtäläisen peruskoulutuksen?"

Tämä tietämättömyyden kuilu on yhteinen piirre tarkastellaanpa asiaa sitten satunnaisten ryhmien, kansakuntien ja sivilisaatioiden sisällä: Miten vähän on asioita, jotka kaikki edes tiedon tasolla jakaisivat, huoahtaa toimittaja.

"Historiasta saatetaan tietää, että Suomi ei aina ole ollut itsenäinen ja että joskus 1900-luvulla taisi olla kaksi niin sanottua maailmansotaa", Ripatti arvioi ja saattaa olla väärässä yliarvioidessaan ihmisten tietotason länsimaisessa ympäristössä.

"Tarkoittaako toinen maailmansota sitä, että on ollut ensimmäinenkin", kertoo historioitsija Eric Hobsbawm lahjakkaan (amerikkalaisen yliopisto-)opiskelijansa kysyneen hänen luennollaan. Hobsbawm päättelee siitä, että varsinaisia ennakkotietoja historioitsija ei voi kirjoittaessaan ennakoida. Ei varmaan toimittajakaan.

"Henkisen perinnön alueelta löytyy tuskin muuta yleisessä tiedossa olevaa asiaa kuin se, että Suomi ja muut länsimaat ovat enimmäkseen kristinuskon piirissä. Kirjailijat, kuvataiteilijat, säveltäjät, filosofit - yleisesti tuntemattomia kaikki tyynni. On melkein mahdotonta kuvitella, että tietokilpailuun osallistuva olisi kuullutkaan vaikka Hegelistä ja Joycesta."

Ehkä tässä on perimmäinen syy siihen, että älyllisemmin maailmaan suuntautuvilla blogeilla on yhtä suuria vaikeuksia nousta suosituimpien joukkoon kuin ihmisten on ymmärtää niitä. Enkä tarkoita tällä vähimmässäkään määrin sitä, etteivätkö siellä jo olevat, omani mukaan lukien, olisi etupäässä älyllisesti maailmasta kiinnostuneita blogeja.

Mutta huolestuttavaa on se, että kulttuurista hieman erikostuneemmin kertovat blogit eivät sinne ylety. Ne eivät vastaa kansan makua, sanoisi populisti, mutta ehkä kyse on siitä, että ne ovat liian vaikeita. Liian vaikeita lukea ja liian vaikeita ymmärtää ja liian vaikeita reflektoida. Tiettyä alamaisuutta osoittaa sekin, että sellaisia kiinnostavia poliittisia blogeja, jotka olisivat suosittuja, ei näytä millään syntyvän.

Mistähän se johtuu, että kuulen juuri nyt korvissani aseiden varmistuksien poistamisesta syntyviä klaksahduksia? Montako miljoonaa kertaa olen lukenut Blogistanissakin - en toki vain täällä - milloin missäkin yhteydessä, ikään kuin löyhäpäisenä kritiikkinä: "En jaksa lukea pitkiä sepustuksia", "sivistyssanoja käytetään liikaa, pitäisi eläytyä meihin tyhmempiin", "Tule meidän tasolle", "Demo tehtävät olisivat voineet olla selkeämmät ja niihin olisi voinut laittaa mitä komentoja ja miten tuli käyttää", "Vähän enempi ohjeita tehtävänantoihin".

Tämä olisi tietysti kiva, jos triviakriitikot mainitsisivat samalla, että Aristoteles kirjoitti runousopissaan, että tyylin tulee olla samanaikaisesti selkeää ja ylevää siten, ettei sivistyssanoja käytetä moukkamaisesti liikaa, eikä tyyli saa liioin olla arkista.

Mutta missäs niitä sivistyssanoja oppisi, jos niitä ei asiaankuuluvissa yhteyksissä käytettäisi (ja samalla suprajohteesta väännettäisi mitä ne tarkoittavat, ei yhteen vaan kahteen ja kolmanteen kertaan).

Tietämättömyydestä - jopa minimisivistyksen rajamailla keikkuvasta - on tullut löyhäpäisten hyve. Samalla omat ponnistukset pyritään minimoimaan ja aktiivinen tiedonhankinta pyritään tekemään jotenkin naurettavaksi jopa yliopistoissa.

Mutta Ripatti puhuu kansasta, jolla tämmöistä velvollisuutta tiedonhankintaan ei ole. Yliopisto-opiskelijalla on.

"Mediaa ei tietenkään voi yksin pitää vastuullisena kansan tietämättömyydestä", Ripatti huomauttaa, "mutta rahantekoon keskittyminen ja kohderyhmien kalastelu eittämättä edistävät sitä. Kun varsinkin radiot pyrkivät pitämään kaiken vähänkään vieraan kaukana, ne pystyttävät muureja ihmisten väliin."

Mutta antaako Ripatti liian helposti periksi. Jääkö hän vain huutavaksi ääneksi korvessa? "Tietokilpailujen antama kuva kansasta on lohduton, mutta toisaalta juuri yleisessä tietämättömyydessä piilee myös jotain lohdullista. Ei nimittäin ole mitään syytä olettaa, että muiden sivilisaatioiden jäsenet olisivat yhtään meitä paremmin perillä omista kulttuureistaan. Eikä ole syytä olettaa, että he muistuttaisivat toisiaan tiedoiltaan ja taipumuksiltaan yhtään sen enempää kuin mekään." Siinähän sitä lohtua on kerrakseen.

Odotan mielenkiinnolla millaisia norsuunluutorneja minulle aletaan nyt rakentaa - ja veikkaisin että anonyymisti.