Ruotsinkielinen nimi: Rosen och vagabonden. Valmistusmaa ja -vuosi: Suomi 1948. Tuotantoyhtiö: Suomi-Filmi Oy. Tuottaja: Risto Orko. Studiopäällikkö: Eino Räisänen. Ohjaus: Ilmari Unho. Käsikirjoitus: Lauri Lamminmäki. Kuvaus: Uno Pihlström. Kamera-assistentti: Niilo Heino. Lavastus: Erkki Siitonen. Naamiointi: Aarne Kuokkanen. Musiikki: Ahti Sonninen. Musiikkiassistentti: Jouko Tolonen. Laulut: Sulo Saarits. Leikkaus: Yrjö Haapanen. Ääni: Hugo Ranta. Äänitysassistentti: Pentti Hämäläinen. Taustaprojisointi-ideat: Oscar Lindelöf. Valokuvaaja: Erkki Markko. Järjestäjä: Onni Timonen. Pääosissa: Unto Salminen (Aappo Ojanperä), Hilkka Helinä (Katri Foudila), Henny Waljus (Maria Juhontytör Ojanperä), Maija Nuutinen (mummu), Kaarlo Saarnio (vaari), Heikki Suominen (Aappo Ojanperä nuorena), Kaarina Vahtonen (Ida), Tuulikki Pohjola (Sofia), Pirkko Karppi (Linda, pappilan mamselli), Raija Suominen (Katri nuorena), Uno Wikström (Foudila), Helge Ranin (rovasti J. I. Bergh), Arvo Lehesmaa (oepttaja Kokkonen), Oke Tuuri (Länkelä), Leevi Linko (Juhani Kokko), Aku Korhonen (lehtori A. E. Hagfors), Marja Korhonen (Aurora Hanneborg), Ekke Hämäläinen (Paul Hanneborg), Aino Mantsas (Kiplie von Waldenburg), Salli Karuna (kreivitär von Waldenburg), Hemmo Airamo (prof. Hildach), Emil Saarinen (Jernström), Hannes Veivo (Jukka Perälä), Leo Riuttu (Eino Leino), Valtteri Virmajoki (Janne Putkonen), Urho Lahti (Oskar Merikanto), Kaarlo Halttunen (säestäjä Eliasson), Reino Valkama (Ukko), Greta Fougstedt (Ilga Tavanne), Matti Kassila, Heikki Packlalén (pohjalaisia ylioppilaita), Toivo Lahti (mies konsertissa), Runar Schauman (senaattori Y. S. Yrjö-Koskinen), Annie Mörk (eukko), Eino Kaipainen (kertoja), Matti Aulos, Matti Ranin, Irja Hämeranta. Helsingin ensiesitys: 5.11.1948 Kaleva, Kino-Palatsi. Videolevitys: Suomi-Filmi Oy (1990). Televisiolähetyksiä: MTV1: 2.11.1963; MTV2: 20.11.1969; YLE TV2: 27.4.1993; YLE TV1: 20.6.1986, 24.1.2001 ja 20.4.2005 – VET 2716 – S – 2500 m / 91 min
"Laulajan elämäntarina toden ja tarun valokeilassa" määrittelee liminkalaisesta laulajasta Aappo Ojanperästä tehty elokuva itse oman genrensä. Aikalaiset luonnehtivat elokuvan aiheen kunnianhimoiseksi ja itse elokuvan "kulttuurielokuvaksi", vaikka erityisesti käsikirjoitus saikin kritiikkiä painotuksistaan "runollisen haikeuden" ja "romantiikan" suuntaan, kuten Ilta-Sanomien Juha Nevalainen asian muotoili. Hän olisi kaivannut enemmän kulttuurihistoriallista ainesta, lisää "kultturelleja välähdyksiä".
Kulttuuriaiheet olivat nousseet taitelijaelämäkertojen muodossa esiin jo 1930-luvulla. Näytelmäelokuvan saralla Suomen Filmiteollisuus ehti ensiksi Aleksis Kiven Seitsemällä veljeksellä (1939), Runeberg-biopicilla Runon kuningas ja muuttolintu (1939) sekä Pacius-elämäkertaelokuvalla Ballaadi (1944). Suomi-Filmi aloitti saman linjauksen vasta sodan jälkeen ilmestyneellä Aleksis Kivi –elokuvalla "Minä elän" (1946). Ilmari Unho ohjasi elokuvan menestyksellä, joka ulottui taiteen lisäksi myös talouteen. Sen jälkeen tie uudenlaiselle biopicille oli auki.
1940-luvun loppupuolen uusia tuulia oli kansankulttuurin nousu arvoon arvaamattomaan. Suurmieslinja oli pitkien elokuvien osalta kuljettu hetkeksi ohi, ja yleinen suuntaus kävi kansankulttuurin suuntaan, mikä näkyi myös taide-elokuviksi miellettyjen produktioiden linjauksista.
Kansalliseen keskittyneillekin oli tärkeää miettiä sitä, miten kansankulttuuri voitaisiin jalostaa taide-elokuvan puitteissa kansalliseksi. Siksi ei ole ihme, että Unhon uusimman elokuvan päähenkilöksi seuloutui Abraham (Aappo) Ojanperä (1857-1916), pohjoispohjalainen luonnonlahjakkuus, jonka tie oli kolunnut paimenpojan poluilta suurten metropolien esiintymislavoille.
Kansankulttuurin ote on vahva myös siinä, että elokuvan johtoteemaksi on elokuvan musiikintekijälle Ahti Sonniselle (1914-1984) valikoitunut Ojanperän bravuuriksi kohotettu kansanlaulu "Yksi ruusu on kasvanut laaksossa". Ojanperää näyttelevä Unto Salminen (1910-1972) ei itse elokuvassa laula, vaan taidelaulua esittää oopperan tunnettu nimi Sulo Saarits (1911-1990).
Käsikirjoituksellakin oli liminkalainen perunsa, sillä Su-Fi:n käsikirjoittaja ja myöhempi mainosmies, runoilijaksikin yhden kokoelman myötä itseään usein tituleerannut Lauri Lamminpää rakensi "kansanlaulumaisen" tarinan varsin vapaasti tosiasioiden suhteen. Kuten filmografia on tunnollisesti kirjannut, Eino Leino on elokuvassa laulajan ikätoveri, todellisuudessa 21 vuotta nuorempi.
Anakronistisia ajoituksia liittyy myös Leinon runojen ja Oskar Merikannon sävellysten esityksissä sekä elokuvassa välähtäviin sanomalehtiin: Oulun Wiikko-Sanomat oli lakkautettu 1879, mutta elokuvassa se esiintyy vuoden 1885 tapahtumien yhteydessä.
Maija-Liisa Näsäsen mukaan (Kaleva 26.2.2006) todisteita ei ole löytynyt Frankfurt am Mainin oopperasopimuksesta, jonka muka Dresdenin Konservatorion laulunopettaja Eugen Hildach oli hankkinut Ojanperälle, eikä Kölniin oopperan paikkaakaan todellisuudessa ollut. Näsänen jatkaa: "Tuulesta temmatuiksi ovat osoittautuneet myös elokuvan tarina pensionaattia pitäneestä kreivitär Waldenburgista ja hänen kauniista Giplie-tyttärestään. Mutta kun romantiikan elementit piti olla, oli ne loihdittu kirjeistä löytyneitä nimiä hyväksikäyttäen ja niitä muuttaenkin."
Tästä huolimatta mielessä kannattaa pitää se Pekka Gronowin Hiidenkivi-lehdessä (2001) tekemä huomio, jossa hän toteaa Ojanperän olleen omana huippuaikoinaan kansainvälisestä näkökulmasta kuuluisampi kuin esimerkiksi Jean Sibelius.
Ojanperä onkin Näsäsen mukaan esimerkki "suomalaisuusliikkeen voittokulusta". Juuri tämänkaltainen esimerkki oli epäilemättä tärkeä myös Suomi-Filmille, joka ei koskaan lakannut ajamasta suomalaisuusliikkeen asiaa omassa tuotannossaan, vaikka olikin omaksunut kansainvälisen verkostoitumisen oman yhtiöpolitiikkansa perustaksi jo 1930-luvun puolivälissä.
Elokuva on kaikesta kansallisesta paatoksesta huolimatta mitä suurimmassa määrin kansainvälistä. Suomi-Filmin kansallinen linjaus oli ollut yhtiön toiminnalle keskeistä jo 1920-luvulta lähtien ja äänielokuvan synnyn jälkeen suoranainen elinehto. Sodan jälkeisinä, jo tuolloin "vaaran vuosiksi" nimitettynä aikana joukkoviestimien parissa yleisesti ajateltiin isänmaallisuuden, itsetunnon ja kansallisen identiteetin kaipaavan vahvistusta henkisen epävarmuuden ja materiaalisen puutteen keskellä.
Kansainvälispoliittisesti eristäytynyt, omienkin intellektuellien "Ei-kenenkään-maaksi" julistama Suomi tarvitsi monien mielestä tukea myös kulttuuriartefaktien suunnasta. Entinen valkoisen Suomen tie julkinationalistisine ja militaristisine piirteineen ei enää ollut mahdollinen. Siinä maailmassa parhainta kulttuurista sulosanomaa oli kansainvälinen menestys.
Kansainvälisyys ei toisen maailmansodan jälkeen ollut itsestään selvää. On muistettava, että Suomi tuli virallisesti mukaan kansainvälisen yhteisön arkipäiväiseen toimintaan YK-jäsenyyden kautta vasta vuonna 1955, vaikka toki onnistuneet olympialaiset vuonna 1952 olivat tehneet maan tunnetuksi kulttuuriselta pohjalta eikä venäläismiehityksen odotus ollut sen jälkeen jokapäiväisen painajaisen aihe edes niillä sivistyneistöporvareilla, joiden olosuhteet olivat parantuneet sen jälkeen, kun elämän arkipäivää muokkaavasta tavaroiden myynnin säännöstelystä oli luovuttu niin ikään olympialaisten vuonna.
Näiden yhteiskunnallisten olosuhteiden valossa Ojanperän kaltaisille "menestystarinoille" oli sodan jälkeisessä yhteiskunnassa tilausta.
Fuga-levy-yhtiö on julkaissut Ojanperän musiikkia vuosien 1904-1916 levytysten pohjalta. Ylen kansallinen äänigalleria tarjoaa sekin omia mahdollisuuksia kasvattaa varhaista musiikkisivistystä Ojanperän tulkinnoilla.
– Orion-esitykseen 31.1.2007 tehty elokuvaesite, Jari Sedergren
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti