Viimeinen lomapäivä. Teinit lähtivät rannalle aurinkoon, sillä säätiedotusten vielä alkuviikolla pitkäksi aikaa uhkaama surkea sää väistyi. Eilen oli helle, tänään vähän viileämpää, kun tuulee aika voimakkaasti.
Eilinen Harry Potter ja Feeniksin kilta jätti hieman valjun tunnelman. Edellisen elokuvan angstisuus jatkuu. Jos jotakin elokuvasta puuttuu, se on ilo. Sen tilalla on kärsivä Harry, joka tajuaa entistä selvemmin olevansa yksin. Totaalisesti yksin, vaikka ensisuudelma koetaankin. Yleisö ei suudelmaan reagoinut.
Harry saa aikuistuessaan vähitellen minän, mutta kokee sen tarkoittavan yksinäisyyttä. Sankaruuteen yksinäisyys on tietysti aina liittynyt, mutta tämä on jotakin pahempaa - lähes erakoitumista. Erakoitumisen syy on selvä: Harryssa asuu salaisuus, toiseus, joka liittyy Pahan prinssiin, harrymaisuuden vastakohtaan, joka on kuitenkin samalla samuutta. Se on mysteeri, jota ratkotaan. Vain se tiedetään, että toisen on kuoltava.
Kuolema-asetelma tuo esiin angstisuuden lisäksi väkivallan ja lopullisen taistelun todennäköisyyden. Se menettää perhe-elokuvan luonteensa - oikeastaan on jo menettänyt.
Potter muuttuu elokuvien sarjassa vähitellen iloisesta satu- ja taikatempputarinasta mitä ilmeisimmin maailmanlopun taisteluksi, jossa okkulttiset noitavoimat ovat ratkaisevassa asemassa.
Siinä jästeillä ei liene paljon tekemistä - ja kysyä sopii, tuleeko Potterista lopulta Maailman valtias?
Poliittinen argumenttikin oli jo esillä. Ministeriö puuttuu Tylypahkan asioihin, kapinallinen Potter joutuu epäsuosioon ja voimakkaiden ystävien häipyessä kuvioista jäljelle jää tahto. Epävarmuuksista kärsineestä ja luonnonlahjoilla, ystävien avulla ja onnella selvinneestä Potterista on tulossa tahtopoliitikko ja tahtojohtaja - siihen kaikki loitsiminenkin liittyy. Temput onnistuvat jos tahtoo niiden onnistuvan.
Mutta tämän viimeisimmänhän me kaikki tiesimme.
5 kommenttia:
Pottereita olen tutkaillut jonkin verran niin kirja- kuin elokuvamuodossa. Kyllähän Rowling kirjoittaa sujuvasti, mutten jaksa - horribile dictu - innostua: ei hänen aihemaailmassaan ja yleisessä tematiikassaan ole oikeastaan mitään, mitä Roald Dahl ei olisi aikanaan ilmaissut terävämmin, iskevämmin ja ennen kaikkea lyhyemmin.
Sauli
Minä en ole yhtään Potter-kirjaa lukenut. Ehkä pitäisi.
Sauli. Ei mitään uutta auringon alla. kaikki laulut ovat jo ennen laulettuja, kaikki kirjat ovat vanhan toistamista. Riippuu vaan siitä, miten uusissa ja mielenkiintoisissa vaatteissa tuo mennyt ja tuttu meille tarjotaan.
Kaiken kaikkiaan Potter-kirjat toimivat ja vievät lukijan mukanaan. Ja se lienee tärkeintä kirjallisuudessa.
Potterit ovat fantasian aatelia, vaikkakin täynnä muistumia/viittauksia Tolkienista, Leguinista ja Myrsky nousee(?)-sarjasta, jonka perusasetelma on aivan sama kuin Pottereissa.
Rowlingin luoma fantasiamaailma on rikas ja kirjoissa henkilöhahmot huomattavasti "rikkaampia" ja vahvempia kuin elokuvien ohuehkot hahmot.
sadun hyvä vst. paha perusasetelma on läsnä, ja pahuuden voittaminen vaatii uhrinsa. 4. kirja Liekehtivä pikari, sysäsi juonen kohti tummia syvyyksiä ja seuraavissa osissa tummuus vain lisääntyy.
Totta kai koko Potter-sarjan voi nähdä Harryn kasvukertomuksena. Päähenkilö menettää vähitellen kaikki isähahmot, ja viimeisessä kirjassa hän on yksin vailla isähamojen turvaa. Ja vaihtoehtoina kuolema tai voitto=kasvaminen.
Itse olen lukenut kaikki Potterit ja suosittelen myös Sedikselle.
Elokuvan ankeuttajat ovat toteutettu hienosti. Rawling kirjoitti ankeuttajat mielestään paperille ollessaan itse äärimmäisen masentunut elämän muutosten ja äitinsä kuoleman johdosta.
Tämän parempia symboleita elämän ilon vieveälle masennukselle on vaikeaa löytää. Vai mitä Sedis?
Analyysisi elokuvasta oli ok...
Catulux, ymmärrän sinun ja lukemattomien muiden viehtymyksen. Minua Potterit eivät vain vakuuta. Mutta kaikki kukat toki kukkikoot, vai kuinka puhemies Mao asian aikanaan ilmaisi.
Sauli
"sinun ja lukemattomien muiden viehtymyksen" - miksihän tuo lukemattomien nauratti tässä niin hyvin aamutuimaan.
Lähetä kommentti