Hiljaiseksihan tämä kaikki. Kettupäiville tarjotuissa animaatioissa niiden voimakas väkivaltaisuus saa vanhemmat konkarit mutisemaan partaansa nuorten ihmisten aivoituksia. Vaikeaa niitä on Hinku ja Vinku -traditioon sovittaa...
Nuorten elokuvantekijöidenkin parissa väkivaltaisuus on aihepiirinä ja eri teemojen elokuvallisena käsittelytapana selvästi suosittua. Mikähän siinä niin vetää?
Saimme eilen kolmessa ja puolessa tunnissa tuomaroitua dokumenttisarjan palkitut, tänään on lausuntojen kirjoittamisen aika ja huomenna illalla palkintojenjako. Yhteensä laskin, että festivaalin menestymiseksi tulee tässä hommassa tehdyksi yli 50 tuntia työksi laskettavaa palvelua. Kun sen tekee alle viikossa, se alkaa jo tuntua jäsenissä, vaikka muualta hieman narua hellittäisikin. Jälkeenpäin se kaikki tuntuu hienolta, sillä tietomäärän ja nykyhetken elokuvan tuntemuksen päivittämisen lisäksi tekiessä oppii paljon.
Eilinen oli aikamoista minuuttipeliä. Onnistuin katsomaan kaikki aiemmin näkemättömät sarjan elokuvat, antamaan lyhyen haastattelun festivaalitelevisioa vetävälle Dinalle ja eräälle ilmaislehdelle aivan toisesta asiasta. Välissä sukkuloin kevyessä kenttäsateessa paikasta toiseen etsimässä käyttökelpoista dvd-laitetta ja printtaamassa tarpeellisia papereita
Julkiseen sfääriin kuuluivat myös se, että eilisessä Hesarissa oli talvisota-dvd:n melkomoisen laaja arvostelu ja kuluneena maanantaina kuuluville saatettiin Ylen Radio 1:n sarjaohjelma Ennakkoluuloja, osa jossa länä ollessani ruodittiin ennakkoluuloista väitettä "Elokuva on populaarikulttuuria". Se ei näemmä vielä Ylen Areenalla näy, jos sinne tietään löytääkään. Juttelin rajauksen puitteissa 15 minuuttia niitä näitä, kuten radiossa on nykyisin tapana.
Ohjelman tarkkaan viritetty formaatti ei haitannut rentoa tilannetta. Formaatti pitää toimittajan kysymykset vähissä, suosii puhetta ja antaa toimittajan leikkaukselle tilaa, sillä väliosilla on siinä vain rytmittävä sijansa.
5 kommenttia:
Arvaus: nykynuoret elävät superturvallisessa ja pedagogien suunnittelemassa ympäristössä, jossa kaikki vaarallinen on viety kauas ihmistaimia uhkaamasta ja jokaisesta teosta ja olemisesta antaa yliopistokoulutettu täti arvosanan.
Nuoruus on pehmustettu vankila.
Väkivalta on ainoa vapauden vyöhyke, joka tulee heidän mieleensä. Tilanne, jossa ulkoisella hyväksynnällä tai sopivuudella ei ole merkitystä. Vain nyrkit tai aseet päättävät.
Koska en tietenkään keksi itse mitään, sain tämän ajatuksen ulkomaanblogista.
Tommi, kun käytät sanaa "nykynuoret", niin yleistäminen on vaarallista.
Nuoriso jakaantuu yhteiskuntaluokkiin ja sukupuoleen.
Eivät kaikki elä pehmustetussa todellisuudessa, taatusti. En muista että kukaan nuori tyttö olisi ammuskellut tai räjäytellyt pommeja, noin esimerkiksi.
Aika helposti voisi tulla mieleen, että koulu ja yhteiskunta on suunniteltu poikia turvallisuushakuisempien tyttöjen ehdoilla.
Jätin tällaiset veikkaukset pois siksi, että jos antaa vähänkin impulssia sukupuolisodalle, on varmaa ettei sen jälkeen muusta enää kirjoitetakaan. Alkuperäinen asia unohtuu.
Tulee mieleen nuoruus. Minä luin Frantz Fanonia. Nämä räiskii 3D:tä.
Loppupeleissä minä voitan, luultavasti.
Vielä pedagogiasta. Opiskelin sitä cumuun asti, mutta ei minulle ikinä valjennut MITÄ minulle yritettiin opettaa. Ei edes opetusharjoittelussa.
Opettaminen syntyy vasta luokassa. Teoria on erikseen ja ainakin minusta tuntuu siltä että se on kaukana koulujen todellisuudesta.
Päädyin opettamaan sitten aikuisia. Lapset pelottivat, tai ennemminkin minä itse: osaisinko ikinä opettaa mitään, kun itsekin olin epävarma siitä, mihin suuntaan maailma on menossa.
Lähetä kommentti