Elokuvahistorian ytimessä

Eilen aamulla Röllin sydän, keskellä päivää Raja 1918, iltapäivällä Tali-Ihantala ja illalla elokuva-arkiston Orionissa Dokumentin ydin -sarjan esitys numero 40.

Sotaisten tunnelmien jälkeen ajattelin avata tuon iltatilaisuuden sanomalla, että nämä esitykset, joihin on rekonstruoitu katselukuntoon "arkistojen aarteita", niin kokonaisia kuin säilyneitä osia ja fragmentteja, ovat elokuvahistorian torjuntavoitto.

Eilen henkiin palautettiin kaksi kokonaista "eläwän kuvan sarjaa". Samalla ne tulivat osaksi elävää muistia: katsomossa oli myös nuoria, jotka voivat ainakin seuraavat 70 vuotta sanoa muistavansa kun nämä elokuvat esitettiin.

Elokuvat katoavat kuten joskus miehet rintamalla. Ero on vain siinä, että elokuvaa ei julisteta kuolleeksi koskaan.

Venäläinen elokuva-arkistoihminen sen sanoi aikoinaan: "Odotan joka päivä, että jostain Siperiasta soitetaan ja sanotaan, että jäätikön keskeltä on löytynyt suunnaton kokoelma kadonneiksi luultuja elokuvia."

Yleisöä ei ollut hirmuisesti, neljästä viiteenkymmeneen. Katsomossa oli myös elokuvan ja elokuvahistorian ammattilaisia kuten Peter von Bagh, Suomi-Filmissä uran tehnyt Jussi Kohonen, elokuvaneuvos Kari Uusitalo. Ilahduttavaa oli, että katsomoon oli tullut arkiston väkeä johtoa myöten enemmän kuin tavallisesti näissä näytöksissä. Elokuvaan perehtyneitä toimittajia näkyi kuten Helena Ylänen ja Jussi Karjalainen, Yleltäkin taisi joitakuita olla ja varmasti joku muukin. Musiikkiasiantuntijoita bongasin useita, koska nyt esitettiin ensi kertaa näiden sukupolvien aikana muutama 1930-luvun alun harvinaisuus äänifilmin alusta - heidän ilonsa näistä on aina silminnähtävää. Suomalaisen elokuvahistorian tulevia väittelijöitä näkyi tulleen mukaan - myös professori Henry Baconin hahmon huomasin takarivissä edessä puhuessani.

Ja niitä filmihulluja, jotka istuvat usein arkistossa. Heille kaikillehan näitä tehdään.

Ja niin vain on, että tämän kaltaiset näytökset muokkaavat käsitystämme suomalaisen elokuvan historiasta. Esimerkiksi Valentin Vaalan kuvaan hänen laulupätkänsä tuovat oivan lisän - illanistujaisissa hänen lauluäänensä oli aikalaisille tuttu. Teuvo Tulion etnisfuturistiset roolihahmot, Hanna Tainin viettelevä roolihahmo - kaikki ne tuovat lisänsä siihen, mitä me aikaisemmin tiesimme. Ja koimme.

Nämä näytökset soisi kyllä isommallekin yleisölle, eikä vain kertaluonteisina tapahtumina Helsingissä alaan vihkiytyneille, jotka tulevat joko intuition varassa tai kun puskaradio hälyttää liikkeelle.

Ensi kevääksi suunnitteilla on muiden kiireiden vuoksi vain kaksi uutta sarjan näytöstä ja onhan kehden viikon päästä keskiviikkona vielä yksi tänäkin syksynä. Kyllä sinnekin jotain hauskaa keksitään.

Itse olen ajatellut, että olisi mukavaa jaksaa tehdä 50. näytöskin sitten joskus. Olemme nyt tehneet 40 kahden tunnin kokonaisuutta viiden vuoden aikana. Lähes 80 tuntia hienoja hetkiä.

Ne riittäisivät hyvin ainakin kahteen sataan vajaan puolen tunnin televisio-ohjelmaan. Elokuvien kunto tunnetaan, taustat on historian tutkimuksen metodein selvitetty ja koe-esityksiä järjestetty.

Esitteet ja esittelypuheet ovat olleet sen verran tuhtia tavaraa, että niitä on noin 300 liuskaa. Suurimmassa osassa niissä varsin paljon uutta tietoa elokuvahistoriasta. Osaa niistä on voitu hyödyntää ensi vuodeksi ajatellussa suomalaisen dokumenttielokuvan historiassa, jota kollegan kanssa kirjoitan.

Virheettömyyteen ei tietenkään ole pystytty, kun latua vasta avataan, mutta onneksi yleisön asiantuntemus on auttanut monen asian ja päättelyn tarkentamisessa.