tiistaina, joulukuuta 11, 2007

Ennakkoluulo: ”Elokuva on populaarikulttuuria”

Olin taannoin radiohaastattelussa otsikon aiheesta. Tein silloin muistiinpanoja aiheesta ja eiköhän tuon voi täällä julkaista. Haastattelussa tuli tietysti tätä käytettyä, mutta myös keksittyä sivupolkuja, niin kuin usein live-tilanteessa käy. Kaikki ei myöskään mahtunut mukaan.

Lähtökohtanamme on siis ennakkoluulona esitetty lausuma "Elokuva on populaarikulttuuria". Olisi jotenkin luontevaa ryhtyä argumentoimaan tätä lausumaa vastaan, sillä mehän emme halua olla lähtökohtaisesti ennakkoluuloisia. Ennakkoluuloiset ihmiset ovat täynnä päähänpinttymiä, vääriä asenteita ja aika usein heidän näkökulmansa maailmasta on kovin kapea ja riittämätön. Me haluamme ymmärtää ja olla laajakatseisia, emme ennakkoluuloisia.

Mutta ehkä on syytä lähteä liikkeelle yleisemmästä näkökulmasta eli pohtia tuota lausumaa hieman tarkemmin. Mitä tarkoittaa se, että elokuvan sanotaan olevan populaarikulttuuria? Kun esitämme kysymyksen näin, johtaa se siihen, että ensin on mietittävä, mitä on elokuva, mitä on populaari, mitä on kulttuuri ja mitä on populaarikulttuuri.

Ja sehän ei ole helppoa, sillä sekä populaarin merkitys että kulttuurin merkitys ovat kovin kiisteltyjä asioita. Niiden määritelmiä on esitetty niin tieteen kuin yleisesitystenkin tasolla pilvin pimein.

Yhtä populaarikulttuurin merkitystasoa nimitetään kvantitatiiviseksi eli määrälliseksi määritelmäksi. Ajatuksena on se, että juuri populaarikulttuuriksi ajateltua elokuvaa olisi tarjolla määrällisesti enemmän. Näin erityisen paljon toistetut elokuvat olisivat jotenkin enemmän populaarikulttuurisia. Mutta tämä ei ole itsestään selvää. Myöskään elokuvan alat eli genret eivät anna tälle määrälliselle argumentille valtuutusta. Elokuva-alan menestykset ja yksittäisen elokuvan suosio ovat selvästikin kiinni myös jostakin muusta kuin tarjonnan määrästä. Tuottaja ei voi olla varma elokuvan menestyksestä eli populaarisuudesta pelkästään sillä perusteella, että samalla sapluunalla on menestytty ennenkin. Saamme kuulla harva se päivä jonkin isobudjettisen elokuvan floppaavan. Saman genren sisälläkin toiset elokuvat menestyvät ja toiset eivät.

Kaikkia elokuvia ei tehdä enemmistöt mielessä. Valtavirtaelokuvia suunnataan tietysti kulutushaluiselle ja keskiluokkaiselle enemmistölle, mutta sen lisäksi markkinoilla on olemassa yllättävän laaja kirjo erityisryhmille suunnattua elokuvaa. Näinä viikkoina Helsingissäkin on ainakin neljä elokuvafestivaalia, joissa kaikille tarjotaan sellaista elokuvaa, jota ei voi nähdä, jos tyytyy enemmistön makuun ja videokaupan top-listan tuotteisiin. Jotkut näin nautittavista elokuvista ovat siinä määrin erikoisia, että ne eivät välttämättä solahda luokkaan, jota nimittäisimme populaarikulttuuriksi. Tällaisia elokuvia nimitetään usein kulttielokuviksi. Näiden kannattajat tuntevat ennakkoluuloja valtavirran elokuvan suhteen ja tietysti päinvastoin: suuri enemmistö hylkii marginaalien hupeja, joita kulttielokuvat usein ovat.

Mutta ajatusta määrällisestä voidaan toki kehitellä eteenpäin, eikä tuota määrällistäkään argumenttia pidä kokonaan hylätä. Silti on selvästikin oltava jotakin, jota on vähemmän ja jota tarjotaan jollekin pienemmälle yleisölle. Näin päädymme pian jakoon korkeakulttuuriin ja matalakulttuurin. Se johtaakin jo toiseen populaarikulttuurin määritelmään.

Populaarikulttuuri olisi tällöin jotakin sellaista, mitä korkeakulttuuri ei ole. Itse asiassa onkin totta, että populaarikulttuuri asetetaan usein vastakkain jonkin eksklusiivisemman, jopa elitistisen korkeakulttuurin kanssa. Tämä elitismi liitetään usein sellaisin kulttuurisiin piirteisiin, joita löydämme johtavien yhteiskunnallisten ryhmien parista. Korkeakulttuuri ja johtavan eliitin ajama kulttuuri ymmärretään silloin samaksi. Populaarikulttuuri olisi siis se ylijäämä, mikä hyvin määritellystä korkeakulttuurista jää ulos.

Ottakaamme esimerkki. Monen maailmankuulun taiteilijan yhteydessä on helppo havaita, että määritelmä onnahtelee. Voimme puhua määrällisen argumentin ongelmasta: monet korkeakulttuuriin ilman muuta laskettavat taideteokset ovat rikkoneet korkean ja matalan kulttuurin välille piirretyt rajat jo pitkään. Kirjallisuuden korkeakulttuurin klassikot ovat olleet jo lukutaidon yleistymisestä lähtien toista sataa vuotta saatavilla ja yleisistä kirjastoista niitä lainataan paljon. Aikoinaan puhuttiin kansanpainoksista. Aivan tavalliset ihmiset tuntevat kasapäin klassisia sävelmiä ja olen huomannut, että ihmiset voivat hyvinkin niitä vihellellä bussipysäkillä ja laittaa niitä esimerkiksi kännykkänsä tunnareiksi. Rajat korkean ja matalan välillä ovat siis murtuneet perinpohjaisesti.

Historiallisesti tarkastellen korkeakulttuurisen taide-elokuvan ja matalakulttuurisen roskaviihteen välille on rakennettu usein valtaisia ennakkoluuloja. Kaikkien tuntema Rillumarei-elokuva 1950-luvulla oli tästä hyvä esimerkki. Suomen Filmiteollisuuden valmistamien Rillumarei-elokuvan katsojat muistavat, että elokuvat esittivät varsin suuria ennakkoluuloja toiseenkin suuntaan. Onkin arveltu, että kriitikoiden suuttumus – niiden määrittely vahingolliseksi roskaksi – perustui siihen, että niissä vastustettiin korkeakulttuuria ja sen ilmenemismuotoja aktiivisesti.

Kolmas populaarikulttuurin määritelmä sitoo sen massakulttuuriin. Tätä kaupallista kulttuuria tuotetaan massamittaisesti massakulutuksen tarpeisiin. Eurooppalaisesta näkökulmasta tämä ymmärretään usein amerikkalaisena kulttuurina. Euroopan ja Amerikan kulttuurien välillä onkin vallinnut aikamoinen sota koko elokuvan olemassaolon ajan. Hollywood-elokuva on ollut usein kirosana, vaikka sen kaupallista menestystä kadehditaankin. Hollywood-kritiikki on saanut aika ajoin rinnalleen suoranaisen antiamerikkalaisuuden. Vastaavaa kritiikkiä ei eurooppalaisille elokuvatyyleille ja suuntauksille ole annettu. Italialainen neorealismi ja eurooppalaiset uudet aallot otettiin kriitikoiden parissa varsin hyvin vastaan, vaikka nekin toki herättivät monia intohimoja, poliittisiakin.

Nationalistinen jaottelu oli nähtävissä suomalaisessa elokuvakulttuurissa jo 1920-luvulla. Eurooppalaiselle nationalismille antiamerikkalaiset tunteet ja argumentoinnit olivat tavallisia. 1920- ja 1930-luvulla, sota-ajasta puhumattakaan, suomalainen nationalismi sai sijaa myös elokuvissa. Amerikkalainen elokuva oli jotakin vierasta, suomalaisen elokuvan sanottiin olevan "kansallista" ja siksi jotenkin parempaa suomalaisille yleisöille. Tämä näkemys korostui, kun mykkäelokuvan universaalisuus – riippumattomuus puhutussa kielestä – jäi syrjään äänielokuvan tulon jälkeen. Suomalaiset elokuvayhtiöt samastuivat koviin oikeistolaisiin arvoihin ja nationalistisiin äänenpainoihin. 1930-luvun lopun nationalistiset aatedraamat ryssänvastaisuuksineen olivat sitä itseään. Vielä 1980-luvulla suomalaisen elokuvan arvosteluista voi lukea antiamerikkalaisia piirteitä. "Amerikkalainen action-elokuva ei Suomeen sovi", sanottiin milloin mistäkin yrityksestä irrottaa elokuvakerrontaa paitsi realismista myös varsin jähmeästä taiteellisuudesta.

Neljänneksi populaarikulttuuri voidaan määritellä kansan autenttiseksi kulttuuriksi. Tämä on tietysti ongelmallista, sillä tuo kansa voidaan nähdä ja määritellä niin monin tavoin. Tämä jaottelu on nähtävissä myös poliittisesti: esimerkiksi Antonio Gramsci kehitteli teorian hegemoniasta: populaarikulttuuri voidaan tällöin nähdä taisteluna, jossa ovat vastakkain yhteiskunnan alistetut ryhmät ja niiden vastarinta ja ne yhteenliittävät toiminnot, joita yhteiskunnan vallalla olevat eli dominantit ryhmät ajavat.

Viides populaarikulttuurin määrittely on postmoderni. Tällöin erottelu hyviin ja huonoihin, kannatettaviin ja vastustettaviin kulttuuri-ilmiöihin on pitkälle hävinnyt tai lieventynyt. Postmodernissa ajattelussa määrällisen valtavirtaelokuvan tai laadullisesti arvioidun korkeakulttuurisen taiteen määrittely hyväksi ja hyväksyttäväksi ei ole järkevää. Valinta on tässä mielessä vapaa postmodernille huvittelulle ja ilottelulle. Yksi tulos tästä muutoksesta on yhteiskunnan ennakkoluuloisuuden vähentyminen yleisen liberalisoitumisen myötä. Esimerkiksi elokuvasensuurin kadottua yhteiskunnallisena rajanvetäjänä voidaan puhua entistä liberaalimmasta suhtautumisesta elokuvan eri ilmiöihin.

John Storey, joka on näitä populaarikulttuurin eri määritelmiä pohdiskellut, painottaa omassa historiallisessa näkemyksessään sitä, että populaarikulttuuri syntyy teollisen vallankumouksen urbanisaation eli kaupungistumisen mukana. Tämä muutos samastuu "massakulttuurin" tavallisimpiin määritelmiin. Esimerkiksi Shakespearen menestys nähdään sen elinvoimaisessa osallistumisessa renessanssin populaarikulttuuriin, eikä esimerkiksi Dario Fon tapaisten näytelmäkirjailijoiden näkemys poikkea paljoakaan gramscilaisesta määrittelyssä: mukana on jopa antiikista lähtien tunnettuja kansanperinteen muotoja: commedia dell'arte.

Populaarikulttuuri muuttuu jatkuvasti. Se saa erityisiä piirteitä eri paikoissa ja eri aikoina. Se muodostaa siteitä nykyhetkeen ja menneisyyteen, se tuottaa kompleksisen, ei helposti määriteltävän kokoelman keskenään riippumattomia näkökulmia ja arvoja, joiden kautta se vaikuttaa yhteiskuntaan ja sen instituutioihin monin eri tavoin. Esimerkiksi muodin nopeutunut kierto vaikuttaa siihen, että alakulttuuriksi määritelty voi muodossa tai toisessa tulla valtavirran kulutuksen kohteeksi.

5 kommenttia:

Spede Pasolini kirjoitti...

Hmm. "Elokuva on populaarikulttuuria" on keskusteluotsikkona hieman samaa kaliiberia kuin vaikkapa "Hauki on kala". Siinäpä aihevinkki radiolle seuraavan keskustelun otsikoksi?

Sedis kirjoitti...

Kuten yllä on esitetty, ohjelmassa kyse on ennakkoluuloisesta väitteestä, joka kuuluu "elokuva on populaarikulttuuria".

Sitä sitten sopi ruotia eikä spedeillä, kuten hra pasolini tässä ymmärtämättömyyttään.

Spede Pasolini kirjoitti...

Voihan rähmä. Minusta ongelma ei ole väitteen ennakkoluuloisuudessa, vaan pikemminkin sen itsestäänselvyydessä. Tottakai elokuva on populaarikulttuuria. Tosin onneksi myös paljon muuta. Maailma kun on useasti mieluummin sekä-että kuin pelkästään joko-tai.

Enkä kommenttiani esittänyt ilkeilläkseni, vaan pikemminkin myötätuntoisessa hengessä. Kunnioitukseni, jota blogi-isäntää kohtaan poden, on edelleen vankkumaton.

Sedis kirjoitti...

Sanoit itse sen dilemman ytimen, josta kärkeä - annetun tehtävän mukaisesti - 15 minuuttia väännettiin: "Tottakai elokuva on populaarikulttuuria. Tosin onneksi myös paljon muuta."

Kunnioitukseni aktiivikommentoijaa kohtaan on vähintään yhtä suurta!

Cheers!

Anonyymi kirjoitti...

Minusta populaarikulttuurin arvo onkin juuri se, että se kertoo kulloisestakin ajasta. Toki se arvo on myös muussa kulttuurissa, mutta se näkyy hyvin yleismaailmallisena juuri Populaarikulttuurissa ja nimenomaan aika kultaa populaarin..esim.hyvin tunnettu Andy Warholl on hyvä esimerkki. Olisi kiinnostavaa kuulla mielipiteesi tarkemmin ja yksityiskohtaisemmin kulttielokuvien synnystä? Koska kulttielokuvakin on hyvin laaja käsite, riippuu varmaan osittain määrittelijästäkin ja määrittelijän asemasta.esim. kulttielokuvina pidetään joitain kauhuelokuvia ja toisalta kauhuelokuva on tavallaan aina rajatun yleisön käytössä aikanaan.
Itse ajattelisin, että kulttielokuvan yksi määritelmä lienee se, että se on tietyllä tavalla aina ajankohtainen tai ainakin siitä pulpahtaa ajankohtainen säännöllisin väliajoin.