Viimeinen työpäivä

Eilen oli viimeinen työpäiväni Suomen elokuva-arkistossa. Tänään olen jo joululomalla. Hyvä vuosi, enkä vanhentunut sen aikana varmaan kahta vuotta enempää.

Kun aloitan taas työt virkistäytyneenä tammikuussa, työpaikkani onkin nimeltään Kansallinen audiovisuaalinen arkisto. Elokuvien arkistointi jatkuu entisellään. Siinä mielessä elokuvakriitikko Eero Tammen tämänpäiväinen kirjoitus Hesarin yleisönosastossa oli vähän tyhjän päällä.

Nimenmuutoksen takana ovat uudet lakisääteiset tehtävät. Nyt myös radio- ja televisio-ohjelmat tallennetaan ja talletetaan. Kun tehtäviin kuuluvat elokuva, radio ja televisio, ei nimen perustana enää voi olla vain elokuva. Sanan perään ei kannata haikailla, tekemisien suhteen valppaus on toki tarpeen.

Pekka Gronow Ylen äänitearkistosta on kirjoittanut blogiinsa samasta teemasta. En voi olla eri mieltä hänen kanssaan, kun hän sanoo: "Korkea aika. Suomi on ollut 20 – 30 vuotta jäljessä useimpia muita Euroopan maita. Ruotsissa Statens ljud- och bildarkiv aloitti eetterimedioitten arkistoinnin jo 1970-luvulla. Pelkään, että tällä on ollut ikävä vaikutus median historian tutkimiseen ja ehkä myös nykyisen kehityksen ymmärtämiseen."

Gronow kiinnittää aivan oikein huomiota siihen, että arkiston perustaminen ei tarkoita sitä, että se olisi heti toiminnassa. Sen verran voin hänen tekstiinsä lisätä, että ohjelmien tallennus alkaa näillä näkymillä syyskuussa. Kevään ja kesän aikana tapahtuvat rekrytoinnit uusiin suunnittelutehtäviin. Mutenkin huolella laaditut suunnitelmat pannaan käytäntöön nyt, kun eduskunta myönsi siihen määrärahoja.

Gronow kirjoittaa, että "Suomen elokuva-arkistossa tarvitaan nimenmuutoksen myötä myös melkoista henkistä uudistumista. Arkistosta on vuosien varrella kehittynyt merkittävä suomalaisen elokuvan tutkimuslaitos, mutta kiinnostus laajentaa tutkimusta esimerkiksi television suuntaan on ollut laimeaa, puhumattakaan radiosta."

Elokuva-arkiston tutkimukseen ja julkaisupolitiikkaan televisio ja radio eivät tietenkään ole kuuluneet. Kuinka se edes olisi ollut mahdollista? Eihän YLEkään tutki esimerkiksi sanomalehtiä. Monet akateemiset tutkijat ovat kuitenkin tutkineet sekä elokuvaa että televisiota ja hyödyntäneet tässä elokuva-arkiston ja televisioiden arkistoja.

Televisiotutkimus on itse asiassa voimissaan. Kirjakaupoissa on parhaillaan myyntitiskeillä Juhani Wiion (Yle) toimittama varsinainen järkäle, jossa alan tutkijat ovat melkein kaikki mukana kirjoittajina ja mainoselokuvista väitelleen Jukka Kortin (Helsingin yliopisto, yhteiskuntahistorian laitos) television historia on vasta ilmestynyt.

Radiotutkimuksen keskus on ollut Tampere. Sen tiedotusoppi/viestinnän laitos on erikoisasemassa myös audiovisuaalisen arkiston anneissa. Lähtökohta tutkimukselle on poikkeuksellisen hyvä näilläkin aloilla.

Itse en ole radiosta tai televisiosta kirjoittanut sen enempää, mitä kirjassani Taistelu elokuvasensuurista tulin sanoneeksi. 1950-luvulla ja vielä 1960-luvun alussa television ohjelmista suuri osa oli sensuurin alaista. Tästä tilanteesta olen kirjoittanut muistaakseni parikymmentä sivua. Nyt olen kirjoittamassa tiivistä artikkelia sotien aikaisesta elokuvasta ja radiosta erääseen kokoomateokseen.

Ehkäpä televisio- ja miksei radiotutkimuskin olisi joskus on mahdollista minullekin. Tosin elokuvastakin riittää kirjoitettavaa yhden elämän verran, sillä omat kirjasuunnitelmani ulottuvat jo nyt vuoteen 2013 asti ja uusia hankkeita tippuu koko ajan.

Gronow kysyy myös sitä, miten järjestetään "Kansallisen audiovisuaalisen arkiston ja olemassa olevien av-kokoelmien suhteet. Ensimmäiset uuteen arkistoon kertyvät ohjelmat tulevat olemaan vuodelta 2008 (tai pahimmassa tapauksessa vuodelta 2009). Tutkija, joka on nyt kiinnostunut vuoden 2008 ohjelmista, voi yhtä hyvin arkistoida ne itse lähetyksestä. Mitä tehdään, kun joku haluaakin tutkia radio- ja televisio-ohjelmia vuodelta 1995? Yleisradion ohjelmat ovat Pasilassa, Maikkarin ohjelmat taitavat olla luetteloimattomina SEA:n varastossa, paikallisradioitten ohjelmat pitkin maailmaa sikäli kun ovat säilyneet. Tähän löytyy ratkaisuja, mutta kaikki ne vaativat työtä ja jonkin verran rahaakin."

Maikkarin ohjelmia on nyt tallessa ihmisiän näkökulmasta jättimäinen määrä. Useimmat niistä ovat nauhoja, joiden soittaminenkin on ongelma, kun laitteita ei näille muinaisformaateille juuri ole. Ne ovat täynnä arkiston aarteita, joten rahaa niiden käyttöasteen parantamiseen kyllä kannattaa panna. Pelkään vain, että "jonkin verran" ei siihen riitä.

"SEA:n varasto" on takuuvarmasti paras säilytyspaikka kyseiselle aineistolle, jos ajatellaan sen säilymistä käyttökelpoisena - jos ne kaikki sitä enää ovat. Tämä säilyttäminen tuleville sukupolville on arkiston ykköstehtävä nyt ja aina. Elokuvan suhteen tässä on onnistuttu kohtuullisen hyvin, mutta työ ei lopu sielläkään.

Luettelemattomuus tarkoittanee tässä sitä, että joku ei ole naputellut näitä kymmeniä tuhansia nauhoja johonkin tiettyyn tietokantaan. Tässä on vähän tämmöistä naapurikammiosta huutamista. Eivät ne nyt tietenkään ihan sikin sokin ole Maikkarissakaan olleet ja dataakin sisällöistä löytyy - ei tosin napin painalluksella, kuten nykyään odotetaan.

Tietokannat ja luettelot ovat arkiston arkipäivää. Viimeisinä vuosikymmeninä arkistolaitos - en puhu vain yhdestä arkistosta - on ottanut huomiinsa lyhyessä ajassa miljoonia ja taas miljoonia dokumentteja - tekstejä, valokuvia, esineitä, nauhoja, filmejä jne. Niiden luomiseen on mennyt sukupolvia, sillä keruu on ulottunut kauas menneisyyteen.

Kaikissa suurissa arkistoissa tämän kaltaisen aineiston luettelointi on keskeinen työtehtävä. On totta, että sujuva käyttö vaatii ammattitaitoisen väen huolella tekemiä luetteloita. En tiedä, onko tämä rankka arkistodokumentaation tietokantaan naputtaminen monen sukupolven aineistosta yhden sukupolven tehtäväksi sopivan kokoinen. Moni ihminen ei pääse poistumaan koko työuransa aikana sen päätteen äärestä. Työ ei lopu koskaan. Lisäresursseja ei ole ollut kovin paljon tarjolla.

Siksi on omituista, jos annetaan ymmärtää, että tehtävä olisi tällaisen historiallisen aineiston kanssa helppo tai vaivaton. Ainakin siihen tarvitaan aikaa, resursseja ja aktiivisuutta. Arkisto ei ole "heti valmis".

Ranskassa radio- ja televisioarkisto INA - siitä nimi suomalaisellekin instituutiosta lienee peräisin- on perustanut nettipalvelun, jossa oli alkujaan 100 000 erilaista ohjelmaa vapaasti kuunneltavissa ja katsottavissa. Siinä on suomalaisillekin tavoitetta.