Hajamietteitä nuorista ja poliittisuudesta

Tämän päivän lehdissä journalismi tekee hieman sitä, mitä eilen kirjoituksessani kaipailin.

Populismin ja sen menestyksen myötä toteutuvan "hyvän journalistisen jutun" - poliittisen tositv-mäisen "realityn" - odotus ei voi olla vastuullisen median lähtökohta politiikasta kertoessaan. Sooloilut, erikoisuudet ja muut maverick-temput, joita kansa nykyään kyselyjen mukaan arvostaa ainakin "läpän heiton" muodossa, eivät ole poliittisen analyysin ydin.

Ne ovat sivuasioita, eivät pääasioita. On aivan päivänselvää, että kansa on tässä väärässä. Protestiäänestäminen oli näissä vaaleissa totta: keskustaan luettuja puolueita haluttiin näpäyttää äärilaitojen ja erikoisuuksien vetäessä puoleensa. Tässä median vastuu on suuri, sillä se viihtyy erikoisuuksissa. Eilen iltapäivälehdessä reality-poliitikon julkisuudelta pois pysynyt vaimo itki onnesta kissankokoisin kirjaimin - kyyneliä ei toki nähty kuvissa - ja sitten olivat vuorossa muut "realityt": väkivaltauutisointi, Idols-sota ja/tai/ehkä Big Brother. Kolumnisti Gagarin kirjoitti nukkuneiden puolesta. Politiikka oli piilotettu pois heitettävään lisälehteen. Levikin voi odottaa laskevan edelleen.

Median täytyy voida pidättäytyä todellisuuden puitteissa politiikasta uutisoidessaan ja jos kykyjä riittää, myös politiikkaa analysoidessaan. Siinä pitää mennä pohjalle saakka.

Nyt nähty on varovainen avaus. Populismianalyysin ytimessä on se tosiasia, että perussuomalaisten menestys pääkaupunkiseudulla perustuu maahanmuuttokriittisyyteen - jonka sisällöllinen anti on kovin masentavaa - ja epämääräisiin yksilökannanottoihin. Puolue on haalinut myös runsaasti aiempiin ryhmiinsä kyllääntyneitä ja / tai syrjään heitettyjä maverickejä. Linjakasta näistä elementeistä tuskin politiikasta saadaan ja mikäli minä populismia tunnen, ei ole tarkoituskaan saada. Ääniä ei tavoitella poliittisesti aktiivisilta, vaan niiltä, joihin tarkoituksellisen sekava, sekä tahallisesti että tahattomasti ristiriitainen, avoimen koominen tai pahimmillaan jopa syrjivä poliittinen sanoma tuottaa mielihyvää. "Me näytetään niille."

Jos media ja sen populistiviehtyneet toimittajat - niitä on nykyisin paljon - tähän tarttuvat, voimme sanoa hyvästit rationaaliselle maailmalle.

Analyyttisestä avauksesta huolimatta ihmettelin kaikkialla kaikuvaa huutoa, että demarien ongelma esimerkiksi pääkaupunkiseudulla olisi ollut keskittyminen liian paljon ympäristöasiaan.

Päinvastoin, sitä on yhä liian vähän uskottavuuden kannalta. Thomas Wallgrenin läpimeno on siitä osoitus. Uskottava ehdokas menee läpi eikä tee tiukkaakaan.

Veikkaan että juuri siellä suunnalla äänestäjät ovat olleet demareille uusia punavihreitä. Sosialidemokraatit tarvitsevat punavihreän siipensä ja ympäristöasioita taitavia poliitikkoja, nuoria ja keski-ikäisiä, eikä pari vanhempaakaan tekisi pahitteeksi.

Politiikka ei ole vanhoista äänestäjistä kiinni pitämistä, vaan myös uusien löytämistä. Siksi nuorten äänestäjien saaminen on tärkeää.

Nuorisoa käsitellään aivan liian paljon ikäsegmenttinä, "nuorina", mutta nuorten ajamia asioita käsitetään aivan liian vähän poliittisina ja politiikkana. Itse kannattaisin eri ikäisten muodostamia työpareja, suosiossa olevan militäärisanaston mukaan selkä selkää vasten taistelevia taistelupareja. Tämän pitäisi näkyä myös julkisuudessa.

Poliittisen edustamisen kautta on luontevaa, että nuori määrittyy pääsääntöisesti kolmikymppiseksi. Sitäkin nuorempia toki on löydyttävä, mutta heidän pitää sitten osata pukeutua oikein, sillä siellä vaatteet määräävät kuka on nuori ja kuka vanha ja ketä kuunnellaan. Jos ette usko, katsokaa viisikymppisten leikkiä Sex and Cityssä. Vaatteet menevät todellakin edelle aatteita, kuten kaikki liituraitaan pukeutuvat ovat aina tienneet. Teknokraattisuus ei ole hyve.

Sama pätee eilisen kirjoitukseni kommenteissa mainittuun "jonkin sortin sosialistisuuteen", jonka kannattajaksi Jutta Urpilainen City-lehdessä (8/2008) tunnustautui. Arvioni on, että SDP:n ajautuminen poliittiseen keskustaan selittää vaalitappiota. Vaalien suurhäviäjiä olivat keskustassa olevat puolueet, sosialidemokraatit ja keskusta.

Oliko sitten kyse kuntavaalien erikoisluonteesta siinä, että tappiota tuli sekä valtakunnallisen hallituksen pääministeripuolueelle että suurimmalle oppositiopuolueelle. Ei ollut, vastaan itse. Tutkimukset osoittivat, että 75 prosenttia ei tiennyt ennen vaaleja, mitkä puolueet ovat hallituksessa, mitkä oppositiossa. Yli puolet luuli sosialidemokraattien istuvan hallituksessa. Sieltä löytyvät politiikan "näpäyttäjät".

Tästä kansalaisten tietämättömyydestä median toivoisi ottavan vastuun. Ehkä sanomaa voisi selventää ja jättää toisarvoiset asiat vähemmälle.