Kuon Luoja ei riitä suojelijaksi

Syksy näyttää olevan kiivas. Korttelipoliisit korvannut mellakkapoliisi rynnii monisatapäisinä laumoina meillä pilkkoen muutamia anarkisteja ja muita kansalaisia kuin unkarilaista salamipötköä viipaleiksi. Uussalamitaktiikkaa.

Mutta thaimaalaiset sotilaat panivat paremmaksi: Bangkokissa kansaa alistavat seuraavat vuodet sotilaat ja heidän tankkinsa. Sitä on hyvä tulevilla lomilla muistella rannalla pötkötellen ja viime aikojen rajoituksista vapautuneilla baarikaduilla Mekong-viskiä siemaillen. Kuiskausten aiheena ovat tietysti tsunamiaikojen puheet siitä, kuinka tehottomia poliisi ja armeija ovatkaan kehitysmaissa.

Tämän rasistisen - siis suomalaisen perusajattelun mukaisen - mielikuvan muuttaminen ei tietenkään mennyt journalistien piikkiin, sillä monet heistä vain vahvistivat sitä ennakkoluuloissaan. Käsityksen käänsivät päinvastaiseksi pylvääseen kiivennyt Sauli Niinistö ja viralliset avustuspuuhiin lähetetyt työntekijät. Nyt on ehkä helpompi muistaa perusasiat.

Kehitysmaissa poliisi ja armeija ovat toimivia instituutioita, usein lähes ainoita - eettisyydestä emme tällä hetkellä puhu. Niiden luotettavuus perustuu siihen, että palkat ovat riittävän hyviä.

Valtuudet ovat tietysti maailmalla paremmat kuin meillä: siellä ketään ei tarvitse nimittää anarkistiksi, jotta heitä saataisiin vapaasti pamputtaa ja sitten sakottaa pampun vastustamisesta. Suomessa turvaihmisten palkankorotukset ovat menneet suojelupoliisille, joka on saanut reilusti lisäpalkkaa.

Suojelupoliisi ilmeisesti vuoti tietoja Vihreiden tietokoneen puoluepapereihin tehdystä tietomurrosta, jota ei sitten ollutkaan olemassa. Silti tekijäksi nimettiin arvolehdissä ja vähemmän arvokkaissa "vasemmistoliiton kansanedustajan entinen apulainen".

Kun Vihreiden tietokoneasiantuntijat eivätkä liikennettä välittäneetkään tahot tiedä moisesta murrosta mitään, on kysyttävä, miten Suojelupoliisi tiesi? Ja mitä se tiesi?

Seuraako suojelupoliisi Eduskunnan tietoliikennettä? Tätä viimeistä kysymystä mikään tiedotusväline ei tietenkään esitä. Kuka vakoilee ja ilmiantaa eduskunta-avustajia? Onko tämä avustaja "entinen" tämän asian vuoksi? Onko kyse vain googlaamisesta, jolla jakeluun huolimattomasti annetut paperit löytyvät kenelle tahansa? Paljon olisi tutkivalle journalistille annettu, jos nämä viitsisivät pikku-uutisten asioita pohdiskella.

Takaisin Thaimaahan. Etelä-Thaimaassa on viime kuukausina ollut ainakin kymmenen lehtiin asti yltänyttä pommiräjähdystä. Bagdadin pommeista raportoidaan, mutta turismilla ei sen kanssa olekaan tekemistä. Myös Turkin ja Egyptin pommeista raportoitiin - vainko sen vuoksi, että ne tehtiin lomakohteissa. Sen pienempiä otsikoita kuin Etelä-Thaimaan sissiliikkeestä on tehty ei oikeastaan saa tehdyksikään.

Nyt melua ehkä tulee lisää: uusi perustettava hallitus ottaa varmaankin kovat keinot käyttöön. Turistit saavat katsella uimahousuissaan konepistooleja. Mustat lasit ja peilinä heijastavat suojaimet kannattaa varmuuden vuoksi ottaa pois silmiltä tätä silmät suurina ihmetellessä.

Sellaista on elämä, kun Luoja ei riitä suojelijaksi.

Ruotsalaiset ryhtyivät porvareiksi.

27 vuotta sosialidemokraattista hallintoa on ohi. Ruotsalaiset ryhtyivät porvareiksi.

Näemmä jopa Aftonbladet on ryhtynyt asialle.

Demaritappion syitä listannut lehti muistutti vuoden 1996 pääministerin virkaanastujaispuheesta. Siitä lähtien vallankahvassa ollut Göran Persson puhui kymmenen vuotta sitten "vihreästä kansankodista". Se oli "uusi visio, uusi tehtävä sosialidemokraateille", Aftonbladet toteaa ja jatkaa, "[i]dea oli suvereeni. Mutta siitä tuli enimmäkseen sähkön, öljyn ja bensiinin veronkorotuksia".

Porvarien juhlat kestävät yhden vaalikauden. Eiväthän he tässä maailmantilanteessa työllisyyttä pysty parantamaan eivätkä nämä työvoiman globalisoijat tätä edes halua. Porvarikoalitio tuskin kestää riitelemättä edes yhtä vuotta, vaikka vaaleissa se esiintyi poikkeuksellisen yhtenäisenä.

Vihreästä verotuspolitiikasta tuli mieleen Ilta-Sanomien julkistama kansanedustajien poissaolotilasto: kärkikolmikko on Tarja Cronberg, Heidi Hautala ja Osmo Soininvaara.

Vihreiden päänimillä on tietysti paljon muutakin tekemistä (luonnonsuojelun nimissä), mutta kyllä kansanedustajan pitäisi suojata luontoa nimenomaan Eduskunnassa. Vaalit ovat tulossa, joten tämä kyllä muistetaan.

"Ahneille rikkaille saastuttajille meillä ei ole mitään tarjottavaa", eräskin vihreä kansanedustajaehdokas julisti lehtitietojen (HS) mukaan puolueen valtuuskunnan kokouksessa. Pitäisi olla, jos eduskuntaan mielii! Eivätkös vihreiden ohjelmat ole pullollaan tarjontaa, joka on suunnattu juuri "rikkaille saastuttajille".

Me epäpoliittiset ihmiset - blogimme protagonisti viheltelee vinolla suulla - suuntaamme katseemme tänään nousevaan nuorisoon. Perjantaina 22.9. on nimittäin tutkijoiden yo.

Olisi kyllä kiva tietää, miksi ja millä perusteella Helsingin yliopisto ja muut helsinkiläiset tutkijainstituutiot eivät ole mukana. Tapahtumia järjestetään nimittäin vain Lahdessa, Mikkelissä, Jyväskylässä, Kokkolassa ja Vaasassa sekä Vantaalla tiedekeskus Heurekassa.

Ehkäpä selityksenä on Tieteen päivät, jotka ovat taas tulossa tammikuussa 2007. Sen ohjelmanahan on: "Viisi päivää tiedettä aamusta iltaan, esiintyjiä 300. Parhaat suomalaistutkijat liikkeellä, myös ulkomaisia puhujia. Mitä tieteessä tapahtuu?"

Festivaaleille

SETS:n seminaari mennä jyskytteli tasaista tahtia. Pari kertaa nousin provosoivaan puheenvuoroon, mikä toivottavasti annetaan minulle (joskus) anteeksi. Seminaareihin on aina välillä vaikeaa saada ns. "särmää".

Muut painuivat illanviettoon - johon tietysti oli ilmoittauduttava etukäteen -, mutta minä ajattelin mennä elokuviin. Muistutinkin pariin otteeseen väkeä siitä, että kun kaupungissa on elokuvafestivaalit, elokuvien ja muun median tutkijoiden olisi järkevää käydä katsomassa elokuvia.

Tämähän opiskelijoilta ja jatko-opiskelijoilta unohtuu. Kirjallisuuden ja elokuvan opiskelijat lukevat vain teoriakirjojaan, joita sitten uskollisesti toistavat omissa tarinoissaan (varsinkin artikkeleissa). Teorian kehittelyyn asti eivät eväät usein riitä, vaikka tietysti pitäisi.

Ja mitenkä sitä, jos ekspertiisi puuttuu. Elokuvia oppii tuntemaan vain niitä katsomalla.

Niinpä painunkin tästä Rakkautta ja anarkiaa -festivaaleille. Saa nykiä hihasta.

Tutkijatapaaminen

Tänään käyn tsekkaamassa nuoren tutkijasukupolven Suomen Elokuvatutkimuksen Seuran seminaarissa. Toivottavasti meitä vanhoja kyrmyjäkin on paikalla muutama.

Seminaarin idea on poikkeuksellinen. Tarkoituksena on tutustuttaa tutkijoita toisiinsa ja keskustella. Seminaarin esittely käy näin: "Alansa nuoruudesta ja pienuudesta johtuen suomalaiset elokuva-, televisio- ja audiovisuaalisen kulttuurin tutkijat ovat hajallaan pienissä yksiköissä ympäri maata. Aina ei ole helppoa mieltää itseään osaksi minkäänlaista tutkijayhteisöä ja sen suomia älyllisiä ja henkisiä synergiaetuja. Tutkijankammio, julkaisupaine ja apuraharumba tekevät arkisesta työstä helposti yksinäistä puuhaa. Tämän tilanteen parantamiseksi Suomen Elokuvatutkimuksen Seura (SETS) järjestää 15.9.2006 valtakunnallisen tutkijatapaamispäivän."

En usko, että elokuva- yms. tutkimus on ainoa, joka kärsii tällaisesta. Suomalaisessa tieteessä on vaikea löytää niitä, jotka lukisivat ja kommentoisivat toistensa tutkimuksia. Niistä on niin paljon helpompi vaieta. Tässähän julkinen sana hämmentävän usein avittaa.

Seminaari on suljettu ja ilmoittautuminen tutkijatapaamiseen on päättynyt, ilmoittavat järjestäjät, joten tämä ei ole agitaatioulvahdus. Ilmeisesti ainakaan julkista sanaa ei siten ole paikalle "työseminaariin" kutsuttu, vaikka en tiedä. Näissähän elokuvajournalistien ja free lancereiden pitäisi aina olla.

Yritin eilen kehitellä seminaariin pikku skuuppia, mutta vaistoni ja tutkijan nenäni ei riittänyt. Kolmen tunnin nopeatempoinen arkistovierailu, joka tuli mahdolliseksi työpaikan tietokannan tilapäisen romahduksen vuoksi, ei tuottanut tulosta, enkä voinut ratkaista erästä Suomen elokuvahistorian perusknoppia.

Mutta yksi idea johti toiseen ja jopa kiintoisaan henkilökontaktiin. Syksyn aikana arkistokäyntejä on tulossa. Eikä ihme, sillä huomaan olevani tilanteessa, jossa tekeillä on kolme kirjaa ja joukko artikkeleita. Onneksi jälkimmäisillä on luonteva yhteys kirjojen teemoihin, joten minua repii kappaleiksi vain kolme vahvaa hevosta. Yleisössähän tälle pitää taputtaa...

Tallennetaan tämäkin nyt omaan historiaani - blogini on linnani on muistikirjani Päivän ohjelma:


TUTKIJATAPAAMINEN 15.9.2006 Tieteiden talo, Kirkkokatu 6 00170 Helsinki

9.45 – 10.15 Rekisteröityminen (SALI 505)

10.15. Tilaisuuden avaus (SALI 505) SETS ry:n puheenjohtaja Harri Kilpi

10.30 Plenum II - Tutkijoiden dialogi (SALI 505):
Henry Bacon: Elokuvatutkimuksen nykytila Suomessa
Iiris Ruoho: Televisiotutkimuksen nykytila Suomessa

11.30 Ryhmäsessio II (SALIT 309 ja 313):
puheenjohtajina Anneli Lehtisalo ja Jaakko Seppälä

13.00 Lounas

14.00 Ryhmäsessio II (SALIT 309 ja 313):
Puheenjohtajina Outi Hakola ja Jenni Hokka.

15.45 Plenum II (SALI 309)
Dialogi kansainvälisyydestä Satu Kyösola: väitöskirjatutkijan arki Ranskassa
Harri Kilpi: väitöskirjatutkijan arki Englannissa
Jari Sedergren: Tutkimustyön arkisia käytäntöjä

17.00 Tilaisuuden lopetus (SALI 309)
SETS ry:n puheenjohtaja Harri Kilpi

Paluu rakastetun luo

Paluu rakastetun luo esitetään Suomen elokuva-arkiston Orion-teatterissa Helsingissä tiistaina 19.9., klo 17.00. Elokuvan esittelee Georges Perec -yhdistyksen sihteeri, johtava Perec -tuotannon tuntija, professori Bernard Magné.

Magné vierailee Suomessa Georges Perecin (1936-1982) Elämä Käyttöohje -romaanisuomennoksen (suom. Ville Keynäs, Loki-Kirjat) julkistamisen yhteydessä 19.–20.9.
Orion-esittely tulkataan suomeksi.

Goncourt- ja Médicis-palkittu Georges Perec oli kokeellisen kirjallisuuden ryhmän Oulipon keskeinen hahmo yhdessä mm. Raymond Queneaun, Italo Calvinon, Marcel Duchampin ja Harry Matthewsin kanssa. Hän kuuluu epäilemättä vuosisatamme omaperäisimpiin eurooppalaisiin kirjailijoihin.

Pereciltä on aiemmin suomennettu teokset Tiloja / Avaruuksia (1992, suomentanut Ville Keynäs) sekä W eli lapsuusmuisto (1991, suomentanut Päivi Kosonen).

Nyt suomennoksena julkaistava Elämä Käyttöohje (suomentanut Ville Keynäs) on hänen pääteoksensa ja kuluneen vuosisadan merkittävimpiä eurooppalaisia romaaneja, todellinen nykykirjallisuuden klassikko, joka on käännetty useimmille merkittäville kielille.

Bernard Magné on ranskalaisen nykykirjallisuuden professori Toulouse Le Mirailin yliopistossa. Hän on yksi maailman johtavia Georges Perecin tuotannon tuntijoita. Hän on julkaissut useita Pereciä koskevia tutkimuksia (mm. Perecollages, 1981-1988, PUM, Toulouse, 1989. Georges Perec, Nathan-Université, collection 128, 1999) ja toimittanut (yhdessä Hans Hartjen ja Jacques Neefsin kanssa) Perecin La Vie mode d’emploi (suom: Elämä käyttöohje) -romaanin työmuistiinpanot (Cahiers des charges de La Vie mode d’emploi, Zulma-Éditions du CNRS, 1993) sekä Perecin romaanien kootun laitoksen (Georges Perec, Romans et récits, Édition établie et présentée par Bernard Magné, La Pochothèque, Le Livre de Poche, 2002).

Bernard Magné on ollut Helsingin yliopiston Romaanisten kielen laitoksella vierailevana luennoitsijana vuonna 1998.

Lisätietoja Magnén vierailusta ja luennosta:
Satu Laaksonen/SEA, puh. 09-61540225 ja http://www.france.fi/

Ks. myös Ranskan kulttuurikeskus

Dokumentin ytimessä - musiikkia

Tänään Orionissa Suomen elokuva-arkiston esityksessä klo 17.00. Esitys on ilmainen, joten alkakaas kalppia sinne.


Dokumentin ytimessä 30: Svengiä ja sointuja 1928-1942
I dokumentens kärna

Laulu- ja tanssiesitys
Suomi 1929. Tuotantoyhtiö: Lahyn-Filmi. Tuottaja: Yrjö Rannikko. Ohjaus: Yrjö Nyberg (myöh. Norta). Tanssiesitys: tanssijattaret Helmi Vuorisola & Eva Hahn (ilman musiikkia). Kuplettiesitys: Teddy Weissman, laulu (tuhoutunut). VET: 15792 / 12.9.1929. – 15 % - 130 m (säilynyt osuus 76,8 m)

Äänifilmi
Suomi 1929. Tuotantoyhtiö: Lahyn-Filmi. Ohjaus: Yrjö Nyberg (myöh. Norta). Kuplettiesitykset: Rafu Ramstedt. VET: 15912 / 31.10.1929. – 15 %. K (Kielletty lapsilta) - 300 m

Äänifilmi koostuu seuravista esityksistä:

"Rafu Ramstedt laulaa merimieslaulun": Meren aallot (säv. ja san. Rafu Ramstedt) 65 m (3' 30"). Rafu Ramstedtia säestää Helge Lindbergin kvartetti. Äänitys tehtiin tammikuussa 1929 Tukholmassa. Levytys: Polyphon XS 42728.
"Rafu Ramstedt laulaa Kiikalaisen piirileikkitanssin" (säv. trad., san. Rafu Ramstedt) 81,4 m (3' 01") Rafu Ramstedtia säestää Helge Lindbergin kvartetti. Äänitys toteutettiin tammikuussa 1929, Tukholmassa. Levytys: Polyphon XS 42732.
"Rafu Ramstedt esiintyy: Kesäilta" (säv. ja san. Rafu Ramstedt) 78 m (2' 47")
Rafu Ramstedtia säestää Helge Lindbergin kvartetti (äänitys tammikuussa 1929, Tukholma)
Levytys: Polyphon XS 42732.
"Rönnbergin tanssit -- Rönnbergska dansen" (säv. ja san. J. Alfred Tanner – Rafu Ramstedt 81 m (3' 10") Rafu Ramstedtin ruotsinkielistä laulua säestää harmonikka. Äänitys tehtiin 22.5.1929 Helsingissä. Levytys: His Master's Voice X 3136.

Ensimmäisestä suomalainen äänielokuva oli turkulaisen Lahyn-Filmin valmistama, Yrjö Rannikon tuottama ja Yrjö Nybergin (1904-1988) ohjaama elokuva, joka tunnetaan nimellä Laulu- ja tanssiesitys (1929). Siitä on säilynyt ainoastaan alkuosa, tanssijattarien esitys, sekin ilman ääntä. Elokuvan säilyneessä osassa valkokankaalla tanssivat tanssipedagogi Akseli Vuorisolan (1896-1967) sisar Helmi Vuorisola (1905-1972) ja turkulainen Eva Hahn (1899-1993). Elokuva-lehdessä (15/1929) ja elokuvan mainoksissa mainitaan elokuvan sisältäneen myös Teddy "Tettu" Weissmanin (1891-1966) esittämän kupletin.

Reino Hirvisepän eli "Pallen" mukaan "Theodor Weissman eli Tettu, niinkuin häntä yleisemmin kutsuttiin, kuului niihin herrasmieshumoristeihin ja seurapiirihurmureihin, joiden olemusta kuvaavat hyvin istuva frakki, silinteri ja valkoinen neilikka napin lävessä. Vanhan sotaväen upseerikodissa kasvaneena Weissman oli synnynnäinen gentlemanni ja loistava seuramies, tässä suhteessa erikoislaatuinen poikkeus aikansa kuplettilaulajien joukossa. Sangen kuvaavaa onkin hänen taiteilijatovereidensa esittämä toteamus: Herra, joka kantoi frakkinsa." Weissman-jakso on valitettavasti kadonnut.

Nimim. H.D.C. kirjoitti elokuvan ensiesityksestä 7.9.1929 Turussa – siis viisi päivää ennen elokuvan sensurointia – otsikolla "Ljudfilm" (ilm. Åbo Underrättelse, 8.9.1929): "På Kinola utfördes i går ett ljudfilmsexperiment med framförande av sång- och dansnummer. Översensstämmelsen mellan ljud och rörelse var korrekt, men örat tilltalades ej av den staka och ekande musiken. Den lilla filmen hade enbart kuriositetsintresse men är som förlopare för en mäktig industri anmärkinngsvärd". ("Kinolassa näytettiin eilen elokuvakokeilu, jossa nähtiin laulu- ja tanssinumero. Äänen ja liikkeen yhdistäminen oli korrektia, mutta korva ei sopeutunut takertelevaan ja kaikuvaan musiikkin. Pikkufilmillä on merkitystä vain kuriositeettina, mutta se on merkittävä tapahtuma mahtavan teollisuudenalan varhaisena esimerkkinä.")

Elokuvateatteri Kinola oli avattu Turussa joulukuussa 1927 vastavalmistuneessa Maamiesten Kauppa Oy:n talossa Yliopiston- ja Kauppiaskatujen kulmassa.

Kinolan maanantaipäivän esitystä William Thielen ohjaaman Die Dame mit der Maske –elokuvan (Ostajan oikeudella, Saksa 1928) yhteydessä mainostettiin Turun Sanomissa seuraavasti: "YLIMÄÄRÄISENÄ olemme nyt tilaisuudessa esittämään jotakin ennenkuulumatonta. Ensimmäinen yleisölle esitettävä koenäytäntö äänielokuvista Suomessa! Neidit VUORISOLA ja HAHL tanssivat musiikin säestyksellä. T. Weisman laulaa."

Elokuva Äänifilmi (1929) koostuu neljästä kuplettimestari Rafael "Rafu" Ramstedtin (1888-1933) esiripun edessä esitystä laulusta. Samaa ilmaisua käytettiin myös Ture Aran (1903-1979) Lahyn-Filmin elokuvaan "Sano se suomeksi" tehdystä rekilaulusta.

Äänifilmi pohjautuu Ramstedtin vuoden 1929 alussa tekemiin levytyksiin. Viimeinen numero, ruotsinkielisenä versiona esitetty Rönnbergska dansen on kunnianosoitus Ramstedtin oppi-isälle, mestari J. Alfred Tannerille (1884-1927). Suomennetun version, Römbergin tanssit, Ramstedt levytti vasta 1930. Neljän laulun sikermä päättyy ruusujen ja sikarin (!) heittelemiseen näyttämölle. Laulaja pistääkin tyytyväisenä tupakaksi onnistuneen esityksen jälkeen.

Laulu- ja tanssiesityksen Weissman ja Ramstedt olivat suomalaisen kuplettilaulelman vanhoja mestareita. Elokuvaan he olivat saaneet kiinnityksen jo 1910-luvulla, sillä molemmat olivat esiintyneet Helsingissä Helicon-teatterissa ja sen nimenmuutoksen jälkeen elokuva-alan pioneerin, K. E. Ståhlbergin omistamassa Apollo-teatterissa.

Lahyn-Filmin nimi tulee nimikirjaimista. L. ja A.H tarkoittavat turkulaisveljeksiä Lennart ja Alvar Hambergia (1903-1969), Y.N Yrjö Nybergiä, joka tunnetaan paremmin myöhemmällä nimellään Norta. Lyhytelokuvan parissa kumppanukset olivat aloittaneet jo 1916, tehneet 1923 lyhyen animaatioelokuvan Todellinen sunnuntaimetsästäjä ja seuraavana vuonna Naantalissa kuvatun mykkäkuvan Kihlauskylpylä.

Äänielokuvan arissa he olivat toimineet vuodesta 1926. Lähtökohtana olivat tällöin Erik Tigerstedtin (1886-1925) kokeilut. Vuonna 1927 turkulaiset olivat saaneet aikaiseksi valoäänilaitteen, jolla he pystyivät kuvaamaan ääniviivan filminauhan keskelle ja samana vuonna he kuulivat ensimmäisen kokonaan omin välinein valmistamansa äänipätkän.


Laulu ja soitto on ilomme

Suomi 1935. Tuotantoyhtiö: Suomi-Filmi Oy. Ohjaus ja käsikirjoitus: Topo Leistelä, Arvo Tamminen. Selostus: Topo Leistelä. Kuvaus: Theodor Luts. Äänitys: Georg Brodén (Jäger-Ton). Esiintyjät: Viipurin musiikkiopiston lapsiorkesteri ja –kuoro, Boris Sirpo (johtaja), Onni Timonen (opettaja), Heimo Heimola (opettaja), Yrjö Ojala, Martti Rannema, Jouko Ilvonen, Pirkko Jalo. Helsingin ensiesitys: A–433 - 6.4.1935 - Va - 380 m / 13 min

Viulupedagogina ja kapellimestarina tunnetun venäläissyntyisen Boris Sirpon (aiemmin Sirob, 1893-1967) luotsaama Viipurin kuuluisa, multilahjakkaista lapsista koostuva lapsiorkesteri vierailee Helsingissä ja esiintyy Suomi-Filmin studiolla Vironkadulla. Opettaja Onni Timosesta tuli sodan myötä Suomi-Filmin näytelmäelokuvien järjestäjä. Lapset esittävät traagillisen kohtauksen oopperasta "Matka maan ympäri".

Ajankohtaispilaksi voi ottaa Mussolinin mainitsemisen oopperasäveltäjänä! 5-vuotias primadonna Pirkko Jalo tanssii Straussin valssin Tonava kaunoinen tahdissa. Nuori laulajapoika Martti Rannema laulaa Mustalaiseks olen syntynyt. Veikeä suoritus poiki myöhemmin keskeisen lapsiosan Risto Orkon pirtun salakuljetuselokuvassa VMV 6 (1936). Pikku Matista laulava absoluuttisen musiikkikorvan omaava Jouko Ilvonen oli mukana Sirpon kuuluisimman oppilaan Heimo Haiton (1925-1999) tähdittämässä elokuvassa Pikku pelimanni (1939). Laulu ja soitto on ilomme –elokuvan tunnelma muistuttaa Geza Szilwayn (1943-) luotsaamien tv:n viuluviikarien välitöntä musiikin tekemisen riemua.


Yleisradion syysparaati

Suomi 1935. Tuotantoyhtiö: Suomi-Filmi Oy. Kuvaus: Uno Pihlström. Esiintyjät: Alexis af Enehjelm (pääkuuluttaja), Vuokko Arni (kuuluttaja), Rytmi-Pojat (orkesteri): [Leo Adamson (kitara), Alexander "Aku" Wittenberg (saksofoni, klarinetti), Olof Larson (alttosaksofoni), Eddie Rönnqvist (tenorisaksofoni), Robert von Essen (piano), Totti Melander (vetopasuuna, viulu), Sulo Alatalo (trumpetti), Niilo Voutilainen (trumpetti), Asser Fagerström (harmonikka), Rolf Jungelin (viulu), Sigismund Wittenberg (kontrabasso) ja Sven Grönholm (rummut)], Jorma Huttunen (laulaja), Harmony Sisters (lauluyhtye), "Rattopojat" (yhtye), paroni Otto Wrede (viheltäjä), Victor Boije (imitaattori), Tuulikki Paananen (tanssija). Helsingin ensiesitys: A-565 20.12.1935 - Va - 380 m / 13 min

Upouudessa Helsingin Messuhallissa järjestettävissä iltamissa esiintyy koko suomalaisen viihteen kirjo. Tapahtuma kuvataan livenä ja tämä "potpuri Lahti-Helsinki-Viipuri aalloilla" välittyy koko Suomen silloisiin radiovastaanottimiin. Jo Giuseppe Verdin oopperan Aida alkusoitto virittää alkuteksteissä oikeaan juhlatunnelmaan.

Illan isäntänä toimii entinen oopperalaulaja, Yleisradion pääkuuluttaja Alexis af Enehjelm (1886-1939). Rytmi-Pojat on orkesterina ja esittää illan alkusoittona orkesteriversiona Walter Raen eli Valto Tynnilän säveltämän tangon Vain tämä yö on meidän. Jorma Huttunen esittää italialaiseksi tenoriksi naamioituneena Verdin Tarantellan. Harmony Sisters lallattelee lauluyhtyeen varhaisessa taltioinnissa sulosointuja. Tunnistamaton poika näpäyttelee korkki suussaan pianon säestyksellä Oolannin sodan. Kuvitteellinen, ehkä YL:n kuorosta koostettu "Rattopojat" laulaa oman versionsa amerikkalaisesta kansanlaulusta My Bonnie is over The Ocean. Paroni Otto Wrede viheltelee taidokkaasti Rytmi-Poikien säestyksellä Straussin Tonava kaunoisen.

Wrede kuoli vain vuosi kuvausten jälkeen. Multi-imitaattori Victor Boije pärryyttelee torvisoittokuntaa esittäen Friedrich ("Fredrik") Paciuksen (1809-1891) Sotilaspoikaa sekä matkii autoa, sikaa ja jopa hävittäjälentokonetta. Amerikansuomalainen, myöhemmin elokuvanäyttelijäksi noussut Tuulikki Paananen (1915-1974) esittää tanssia.


Sortavalan laulujuhlat
Juhliva Sortavala (rinnakkaisnimi)

Suomi 1935. Tuotantoyhtiö: Suomi-Filmi Oy. Kuvaus: Arvo Tamminen. Ohjaus, selostaja: Topo Leistelä. Helsingin ensiesitys: A–592 22.11.1935 – Va --290 m / 10' 30

Sortavalan kansainvälisiä laulujuhlia oli vietetty jo vuosina 1896, 1906 ja 1926. Vuoden 1926 laulujuhlista valmistetiin myös mykkäelokuva, mutta tämä Peltosen yhtiön tekemä filmi Sortavalan laulujuhlat on aikojen saatossa kadonnut. Kalevalan julkaisemisesta oli vuonna 1935 kulunut sata vuotta ja juhlinta oli sen mukaista.

Osanottajia ja vieraita juhlilla oli peräti 25 000, mikä oli 4500 asukkaan kaupungissa huomattava määrä! Sortavalan kolmikulmapuistossa paljastettiin Alpo Sailon veistämä runonlaulaja Petri Shemeikkan (1825 – 1915) patsas, jota jatkosodan puolustusvoimain katsaukset myöhemmin esittelevät tarkasti. Runonlaulajien Karjala oli laulun ja siten myös kuorojen luvattu maa.

Laulujuhlien perinne oli rantautunut 1800-luvun loppupuolella Suomeen Virosta. Niinpä heimokansojen edustajat virolaiset, unkarilaiset, mutta myös latvialaiset kansallispukuihin sonnustautuneet kuorot olivat juhlien etuoikeutettuja vieraita.

Suomesta mukana ovat mm. Harakan Sahan mieskuoro, Hausjärven mieskuoro, Hausjärven lottakuoro ja Heinolan Seminaarin naiskuoro Virosta esim. sekakuoro Raudam. Laulujuhlien suurkuoroteosten näyttämönä oli Vakkosalmen puisto. Elokuva jatkuu Laatokan saariston esittelyyn Johann Straussin (nuor.) Tonava kaunoisen myötävaikutuksella ja päättyy Georg Friedrich Händelin Largon urkuversion säestyksellä Valamon luostariin.

Rytmiä ja iskelmiä

Suomi 1936. Tuotantoyhtiö: Suomi-Filmi Oy. Kuvaus: Uno Pihlström. Esiintyjät: Eugen Malmsten (laulu), Rytmi-Pojat: Leo Adamson (kitara), Alexander "Aku" Wittenberg (saksofoni, klarinetti), Olof Larson (alttosaksofoni), Eddie Rönnqvist (tenorisaksofoni), Robert von Essen (piano), Totti Melander (vetopasuuna, viulu), Sulo Alatalo (trumpetti), Niilo Voutilainen (trumpetti), Asser Fagerström (harmonikka), Rolf Ljunglin (viulu), Sigismund Wittenberg (kontrabasso) ja Sven Grönholm (rummut). Helsingin ensiesitys: A–638 5.9.1936 -- Va -- 260 m / 9'30"

Rytmi-Pojat –tanssiorkesteri oli 1930-luvulla erityisesti urbaanisen Helsingin kaupunkinuorison suuressa suosiossa. Lyhytelokuvassa orkesteri esittää neljä iskelmää solistinaan Eugen Malmstén (1907-1993). Tuolloin hän oli Rytmi-Poikien solisti. Yhtyeen hajottua 1937 hän siirtyi ravintola Rion orkesterin johtajaksi.

Elokuvassa alkusoittona kuullaan V. Talkan eli Usko Kempin (1907-1994) foxtrot Abessinia, josta vuonna 1935 tehdyn levytyksen oli laulanut Helsinkiin Oulusta siirtynyt Arvi Hänninen (1905-1959) (Polydor S 50465).

Toisena kappaleena valkokankaalta kuullaan Eugen Malmsténin laulama ja johtama, H. Osmon eli Hannes Konnon säveltämä ja Veikko Virmajoen alias kirjailija Arvo Kalliolan (1905-1959) sanoittama valssi Haaveet on haaveita ain'. Eugen Malmsténin levytys oli Polydorille tehty, numero S 50512, 1935.

Kolmanneksi Eugen Malmstén laulaa J. Kauhasen säveltämän ja Toivo Kärjen (1915-1992) iskelmien sanoitukseen myöhemmin painottuneen Kerttu Mustosen (1891-1959) sanoittama foxtrot Älä luota suudelmiin. Laulun levytys on Polydor S 50510. Sikermän päättää Walter Raen eli talvisodassa kadonneen Valto Tynnilän (1904-1940) säveltämä ja Veikko Virmajoen eli Arvo Kalliolan sanoittama tango Vain tämä yö on meidän. Malmsténin laulun ohella Rolf Ljunglin esittää hienon viulusoolon kappaleessa. Tangon levytys on Polydor S 50469. Sovitukset kaikissa lauluissa on Kaarlo Valkaman (1908-1980) käsialaa.

Seitsemän velimiestä

Suomi 1939. Tuotantoyhtiö: Sampo-Filmi Oy. Ohjaus: Arvo Tamminen. Kuvaus: Pierre Levant. Äänitys: Eino Saari (Van Leer's Sound System). Musiikin johto: Matti Jurva. Näyttelijät: Tuulikki Paananen, Matti Jurva, Senja Soitso, Columbia-orkesteri: [Toivo Kärki (harmonikka), Kaarlo Valkama (viulu), Alexander "Aku" Wittenberg (klarinetti), Eric Tidlund (ksylofoni, kattilat)] Helsingin ensiesitys: A-1241 8.9.1939 -- Va -- 280 m / 10'15"

Orkesterin virityksellä alkava elokuva on Sampo-Filmin Seitsemän veljestä –mukaelma musisoivista veljeksistä, joita amerikansuomalainen, tanssillinen Venla (Tuulikki Paananen) paimentaa. Seitsemän velimiehen jäsenet ovat Columbia-orkesteriin kootut Ramblers-orkesterin valikoidut jäsenet.

Takkuisten peruukkien alta voi tunnistaa Toivo Kärjen, Kaarlo Valkaman, Eric Tidlundin ja Aku Wittenbergin tutut kasvot. Muut nuorukaisista jäävät tunnistamattomiksi, trumpetinsoittaja saattaa olla Ramblers-yhtyeen johtajana toiminut Klaus Salmi, kitaristi puolestaan ehkä Gösta Hagelberg.

Columbia-orkesterin vakiosolisti Matti Jurva esittää pyykkilautaa näppäillen ohjelmistostaan Erkki Salaman ( = Matti Jurva, sävel, ja Tatu Pekkarinen, sanat) tekemän polkan Niin oli ennen, entäs nyt (levytys: Columbia DY 178, 1938).

Vaalean lettipäiseksi laitetun amerikansuomalaisen Tuuliki Paanasen tanssima kappale on Koko maailman valssi, jonka Suomalainen taiteilijayhtymä oli levyttänyt Amerikassa vuonna 1930. Tuulikin isä Ernest Paananen oli muusikko, Clevelandin orkesterin konserttimestari ja mukana Suomalaisessa taiteilijayhtymässä, minkä hän joutui jättämään sokeutumisensa takia. Huippuvirtuoosiaikoinaankin Ernestille kelpasi myös viihdemusiikki.

Seitsemän velimiestä veljessarjan vanhin (Matti Jurva) lähestyy myös tummaa Hilimaa (Senja Soitso) laulaen tälle Erkki Salaman Savonmuan Hiliman (Levytys: Columbia DY 171, 1938). Välähtääpä musiikkijammailuissa muitakin tuttuja Jurva-lauluja, mukaan luettuna Boreniuksen säveltämä, raumalaisen Hj. Nortamon sanoittama, Jurvan New Yorkissa vuonna 1928 levyttämä Petollinen Juliakin! Do-Re-Mi- rallatus Swingiä koko skaala kuuluu veljesten ohjelmistoon, niin kuin ohjelman lopettava revitys Ihmeellinen swing.


Ankkurikahvilan kantavieraat

Suomi 1940. Tuotantoyhtiö: Sampo-Filmi Oy. Ohjaus, käsikirjoitus: Matti Jurva. Kuvaus: Erik Blomberg. Äänitys: Evan Englund (Van Leer's Sound System). Musiikin johto: Matti Jurva. Muusikot: Eugen Malmstén (trumpetti), Aarre Koskela (piano), Kauko Käyhkö (harmonikka). Näyttelijät: Eugen Malmstén (merikapteeni), Kauko Käyhkö (Jussi, merimies), Matti Jurva (Matti, steppaaja), Sointu Kouvo (Tipsu, tarjoilijatar), Esko Mannermaa (Ville, perämies), Pentti Viljanen (runonlausuja), Leena Rantala (tanssijatar), Aarre Koskela (pianisti). Helsingin ensiesitys: A-1465 15.11.1940 – Va – 550 m

Pitkän Sampo-Filmin näytelmäelokuvan Eulalia-tädin (1940) lisäkuvana talvisodan jälkeen valmistunut, ilman alkutekstejä säilynyt, Ankkurikahvilan kantavieraat perustuu hieman kuluneille vitseille, sutkauksille sekä Matti Jurvan (1898-1943) ehtymättömälle musiikkivarastolle.

Ravintolapöydän äärellä vitsikavalkadia venyttävät merimiehet, rintamalta kotiutunut ja Ruotsissa sen jälkeen viihtynyt Eugen Malmstén, Dallapén solisti Kauko Käyhkö (1916-1983), Matti Jurva ja näyttelijä Esko Mannermaa (1916-1975). Erkki Salaman musiikkia kahdessa Vihtori ja Klaara –filmatisoinnissa esittänyt Sointu Kouvo laulaa Jurvan tuoreen tangokappaleen Uskon lemmen taikaan (Jurvan levytys: Kristall 118, 1940).

Leena Rantala tanssii tamburiiniaan soittaen Brahmsin Unkarilaisen tanssin nro 4 fis-molli tahdissa jopa pikkuhousunsa lavalle pudottaen! Jurva itse esittää dragshowna tutun Rullaati rullaati -kappaleen uusilla vanhaanpiikaan viittaavilla sanoilla ja steppailee villisti amerikkalaistyylisen musiikin säestyksellä.


Iskelmäparaati
Schlagerparaden

Suomi 1939. Tuotantoyhtiö: Suomi-Filmi Oy. Ohjaus: Turo Kartto. Kuvaus: Felix Forsman. Äänitys: Pertti Kuusela (Aga-Baltic). Esiintyjät: Ramblers-orkesteri [mm. Eero Väre (saksofoni, viulu), Allu Kosonen (trumpetti, orkesterin johto), Hilding Bäckström (basso), Gösta Hagelberg (kitara, rummut), Klaus Salmi (vetopasuuna, sello)], Gaby Ross, Olavi Virta, Märtha Fogelholm (viulusolisti), Asser Fagerström (pianosolisti), Matti Rajula (saksofonisolisti), Eric Tidlund (vibrafonisolisti), Suomalaisen Oopperan Baletti (tanssisolistit), Helsingin ensiesitys: A–1301 14.11.1939 -- Va -- 260 m / 9'30"

Elokuvan alkusoittona kuullaan Harry Bergströmin säveltämää ratsastuskohtausmusiikkia elokuvasta Rikas tyttö (1939). Kansainvälistynyt laulutaiteilija Gaby Ross esittää foxtrotin Kuu Mississipin yllä (The moon kissed the Mississippi, säv. Lew Pollack), ja saksofonivirtuoosi Matti Rajula näyttää osaamistaan säveltämässään kappaleessa Sirkuspellen tanssi.

Valentin Vaalan Rikkaassa tytössä oman elokuvadebyyttinsä tehnyt Olavi Virta esittää Harry Bergströmin elokuvaan Markan tähden (1938) säveltämän tangon Päin onnen rantaa, jonka Birgit Kronström oli samana vuonna levyttänyt. Kaunis viulisti Märtha Fogelholm soittaa pääteeman eli Lemmenserenadin Suomi-Filmin kohua herättäneestä näytelmäelokuvasta Niskavuoren naiset (1938).

Eric Tidlund loihtii sulosointuja vibrafonilla Harry Bergströmin valssisäveleestä Suven leikkeihin kaipaan elokuvasta Miehen kylkiluu (1937). Suomalaisen Oopperan Baletista lainatut tanssisolistit Alexandra Saxelin ja Margaretha Wasenius tanssivat kiihkeän meksikolaistanssin tahdissa. Asser Fagerströmin pianosoolon jälkeinen orkesteriesitys, lukuisia sooloja sisältävä Oli-oli-oli elokuvasta Rikas tyttö päättää ohjelman kekseliääseen kämmään.

Tuulastuksia 2

Suomi 1939. Tuotantoyhtiö: Filmistudio Oy. Laulujen sanat: Tatu Pekkarinen. Sovitukset: Erkki Salama (= Matti Jurva). Äänitys: Lauri Pulkkila. Esiintyjät: Matti Jurva, Vili Vesterinen, Eugen Malmstén, Maija-Liisa Lehtinen, Meri Järvinen. Helsingin ensiesitys: A–1155 22.3.1939 -- Va -- 200 m / 10'

Hupaisassa mainoselokuvassa yhdistyy mainonta ja musiikki. Alkumusiikkina soi orkesteriversiona Matti Jurvan kappale Swingiä koko skaala. Jurva laulaa meripojista, presidentinlinnan savupiipusta, povarista ja markasta pianon säestyksellä, myös Tampere-laulu on todennäköisesti tehty filmiä varten.

Elokuvassa tutustutaan Suomen laivastoon ja viipurilaiseen harmonikkatehtaaseen kolminkertaisen pohjoismaisen harmonikkamestari Vili Vesterisen (1907-1961) johdolla. Hän soittaa M. Majan eli Martti Jäppilän (1900-1967) tai Valto Tynnilän – molemmat käyttivät tiettävästi samaa nimimerkkiä – valssisävellystä Nyt purteni meriä seilaa (Levytys: Veli Lehto; Odeon A 228454, 1937). Maija-Liisa Lehtinen laulaa Emil Waldteufelin valssin Luistelua. Tämän lisäksi elokuvassa Jurva esittää oman kappaleensa Kumpi on parempi…


"Tuulastuksia"

Suomi 1942. Tuotantoyhtiö: Filmistudio Oy. Laulujen sanat: Tatu Pekkarinen. Sovitukset: Erkki Salama (= Matti Jurva). Kuvaus: Yrjö Kalimo, Esko Töyri, Auvo Mustonen. Äänitys: Lauri Pulkkila. Esiintyjät: Matti Jurva, Maija-Liisa Lehtinen, Eino Katajavuori, Erkki Värrö. Elokuva lienee kooste mahdollisesti elokuvista Tuulastuksia 5 ja 6.

Elokuvassa kuullaan Matti Jurvan esittämä sikermä, johon sisältyy hänen omia laulujaan ja tuttuja kansanlauluja. Tatu Pekkarinen yhdessä Jurvan kanssa sanoittivat ne kaikki uudelleen ajan hengessä. Lisäksi elokuvassa suomalaisen naiskauneuden perikuvina, mutta saksalaisessa Kraft und Freude-hengessä esitetään urheilijaneitosia.

– 13.9.2006 Juha Seitajärvi, Ilkka Kippola ja Jari Sedergren

Salaliittoja joka puolella

Tänään puhetta 12.9. salaliittoelokuvista: TV1, K-rappu, klo 19.10.

Paras näkemäni salaliittovideo, jossa todistellaan, että tornit räjäytettiin. 36 minuuttinen.

Menneisyydenhallintaongelmia

Mediablogi ihmetteli sitä, kuinka erilaisia maailmoja tuottavat viranomaiset ja verkossa kirjoittavat silminnäkijät (ja kokijat) samasta tapahtumasta, tässä tapauksessa Kiasman edustan mielenosoituksista.

Historiassa tätä kutsutaan menneisyydenhallintaongelmaksi. Kansalla on eri käsitys tapahtumista ja tapahtuneesta kuin mitä historiankirjoittaja (tai virallinen taho) asiasta tuottaa.

Tällaistenkin tutkiminen on historiantutkimuksen tehtävä. Jürgen Habermas on tästä puhunut: hänen mukaansa historiapoliittinen tutkimus pureutuu julkisiin historiadebatteihin ja on kiinnostunut kaikesta siitä, miten “menneisyyden kanssa koetetaan tulla toimeen”. Näin poliittisen historian professori Seppo Hentilä käänsi virkaanastujaispuheessaan termin Vergangenheitsbewältigung.

Menneisyyden hallinnan ongelma syntyy kun se hallinta oikein onnistu. Yleensä syynä on tuo erimielisyys kokijan, tuntijan ja tekijän käsityksissä suhteessa historiankirjoittajaan.

Hentilä lainasi puheessaan myös Juice Leskistä:

“Historia alkaa huomisesta, se luetaan lopusta alkuun.
Kun kansakunta tekee inventaariota menneisyytensä holveissa,
varastokirjanpito ei koskaan täsmää,
on tilattu sitä ja saatu tätä,
saatu enemmän kuin tilattu,
on tilattu eikä ole saatu.

On pyydetty ikuista kesää ja saatu loputon syksy,
eikä yksikään sielu tiedä mihin sumussa suunnistaa.”

Poliisi on tilannut sitä mitä meidän on helppo arvata ja mielenosoittajat saivat tietysti nykyajan mallin mukaan enemmän kuin tilattu.

Suunnista siinä sitten. On kiintoisaa, että juuri resurssipulasta kärsivä poliisi järjestää mielenosoituksista väistämättä väkivaltaisia kohtaamisia.

Ulkopolitiikkaa

Yleisradion pääjohtaja Mikael Jungner sanoi sunnuntain haastattelussa, että politiikan aika on ohi. Vaikka epäilisikin ennustuksen pitävyyttä, sitä täytyy sitten varmaankin harjoittaa blogeissa.

Kansallinen kokoomus, tuo ulkopolitiikan lahja kiertävälle interstellaariselle (tähtienväliselle) järjestelmälle, on kritisoinut ennen muita Kimmo Sasin suulla Suomen ulkopolitiikkaa. Sasi, joka tunnetaan huippuälykkäänä yksilönä, on valitettavasti ulkopolitiikassa lähinnä ruisrääkän pelotin. Ei määrällisesti, mutta laadullisesti.

Tässä en asiaan enempää puutu, mutta on kiintoisaa, että yleensä Eduskunnan Suuren valiokunnan puheenjohtaja Jari Vilén, jolla on myös ministerikokemusta, puhuu samaan aikaan huomattavasti järkevämpiä.

Vilénin esiintyminen on viime vikkoina antanut vaikutelman siitä, että puolueessa on sittenkin joku, jolla on edes jotakin annettavaa ulkopoliittiselle keskustelulle. Alexander Stubbistahan tähän ei sitten loppujen lopuksi ollut. Häneltäkin sujuu räkättäminen paremmin kuin keskustelu. Ymmärrän oppositioaseman tuoman orpouden, mutta on valitettavaa, jos ulkopoliittinen keskustelu kuihtuu vain osoitukseksi sananvapauden laajuudesta.

Kokoomuksen ulkopolitiikka on kaksijakoista. Kun Vilén yrittää asiallisesti keskustella ja analysoida, niin Sasi räkättää kuin heikkopäinen järjettömillä höpötyksillään, jotka suuntautuvat aina nimeltä mainittuun henkilöön. Sillä hetkellä kun Suomen ulkopolitiikka oikeasti on koetuksella, Sasi kitkuttaa vuosikausia sitten keksityillä teorioillaan "johtamisesta". Se on säälittävää. Ulkopolitiikan tai sen tekemisen kanssa hänen puheillaan ei ole mitään tekemistä.

Silti Sasi on saanut yllättävän paljon sijaa journalismin piirissä. Sasin pyrkimyksenähän on hypätä kakusta narrin puku päällä esiin vain, jotta hänet noteerattaisiin. Tavoitteena on selvästi päästä politiikan agendaan, saada tilaa julkisuudesta. Asian tai esityksen laadulla ei tässä ole väliä. Tämä on kokoomuksen taktiikka kerta toisensa jälkeen. Ja melkeinpä missä tahansa asiassa.

Pääministeri Matti Vanhanen on viime päivinä tehnyt mallikelpoista ulkopolitiikkaa omalla esiintymisellään. Hän on opetellut roolinsa ja vienyt sen tyylikkäästi läpi, kielenkäyttöä myöten. Se, että ulkopolitiikan ammattilaiset, Erkki Tuomioja ja Tarja Halonen, ovat erikoisaloillaan toimineet aktiivisesti, on Suomelle aivan erinomainen asia. Ulkopolitiikka ei saa olla yhden ihmisen politiikkaa, niin kuin kritiikki näyttäisi vaativan.

Erkki Tuomiojan asemaa on aika ajoin yritetty horjuttaa rämälämäbämbäm-kritiikillä. Ne hän on voinut torjua helposti, kameroiden edessä hieman kireällä päänheilautuksella. On kuitenkin vaikea keksiä, kuka muu suomalainen vastaavan tontin olisi voinut hoitaa. Tuomioja on sopeutunut maailman huippupoliitikkojen joukkoon ilman vaikeuksia. Niin teki aikoinaan myös Tarja Halonen.

Joistakin poliitikoista sanotaan aika ajoin, että he ovat ylivoimaisia toisiin poliitikkoihin nähden. Tuomioja ja Halonen ovat sitä ulkopolitiikan saralla.

Lehdistö on nostanut ulkopolitiikan kritiikin näyttävästi esille silloinkin, kun siinä ei oikeasti ole ollut järkeä. Vaikka tiedän, että ulkopolitiikan harrastus on kapeaa ja toimittajakin vain rajallinen olio, ihmettelen aina välillä. Missä Sasi on nyt? Missä ovat hänen todelliset kannanottonsa ulkopolitiikasta. Mitä mieltä hän on Myanmarin ihmisoikeuspolitiikasta. Mitä muita ulkopoliittisia teemoja hän on pitänyt viime aikoina esillä.

On kiintoisaa, kuinka julkinen sana alkaa linnunpelättimien jäljiltä määrätä agendaa. Vain tämä voi selittää, kuinka Myanmarin ihmisoikeuspolitiikasta - sitä tietenkään vähättelemättä - tulee näin keskeinen asia näin suuressa kansainvälisessä kokouksessa.

Opposition taktiikka on selvä. Keskeisillä ulkopolitiikan tekijöille yritetään sälyttää mahdottomia tehtäviä, jotta voitaisiin edes vähimmässä määrin sanoa heidän muka epäonnistuneen. Libanonin kriisin hoitaminen on sen luokan asia koko EU:lle ja maailmalle, että on todennäköistä jonkun asian tai osatekijän menevän myös pieleen. Lähi-idän ongelmathan eivät varmasti kokonaan ratkea, vaikka tästä kriisistä päästäisiinkin kuiville. Voidaan puhua vain rauhanajatuksen etenemisestä.

Tämä kaikki tuli mieleen, kun toimittaja kyseli tänä aamuna Tuomiojalta siitä, kuinka Guantánamon ongelma ratkaistaan. Anna mun kaikki kestää...

Teatteri

On ehkä yllättävää, mutta teatteri on jotakin sellaista, missä olen käynyt todella harvoin. Aikomuksia on paljon enemmän kuin mitä olen saanut aikaiseksi. Kutsuja ja jopa vapaalippujakin on tullut tästä passiivisuudesta huolimatta yllättävän usein, mutta katsomoon asti olen päässyt harvoin. Sille ei ole mitään syytä. Jotkin asiat vain jäävät tekemättä ilman selityksiä, syitä tai sattumuksia.

Nyt ajattelin käydä teatterissa. Vihreä tukka on "realistinen fantasianäytelmä tosiasioista ja muusta tärkeästä". Näytelmä pohjautuu Aila Meriluodon vuonna 1982 julkaistuun samannimiseen kirjaan, näyttämölle sen on dramatisoinut ja ohjannut Saara Saastamoinen, jonka "taiteellinen opinnäytetyö" se samalla on.

Luulen, että en ole koskaan tavannut ohjaajaa, vaikka hän onkin käsittääkseni serkkuni tytär eli pikkuserkkuni, isän Aili-siskon tyttären tytär.

SEA:n syksy

Kissan häntää on kerrankin hyvä nostaa, sillä Suomen elokuva-arkiston syyskauden ohjelma on loistava. Sellainen takaisku tosin on tullut, että teemaohjelmistossa mainitun Ritwik Ghatakin elokuvia ei lopulta Suomeen saatu ja sen vuoksi niiden tilalla esitetään muuta intialaista elokuvaa.

Luis Buñuelin ja Walerian Borowczykin sarjat ovat jo alkaneet, mutta molempien töitä ehtii vielä nähdä.

Elokuvahistorian klassikoiden peruskurssi sopii niin aloittelijalle, täydentäjälle kuin kertaajallekin. Aivan huimia elokuvia, joiden katsomiseen ei koskaan väsy. Klassikko on suomalaisittain myös Nyrki Tapiovaara, josta järjestämme myös seminaarin 22.10 klo 15.00: olen lupautunut vetämään siellä paneelikeskustelun. Hänen elokuviaan on silloin nähty jo pari päivää.

Joulun ja uudenvuoden tienoilla saamme katsella Akira Kurosawaa. Esitettävistä elokuvista peräti kolme kuuluu omaan top teniini: Dersu Uzala, Kulkukoira ja tuoreen DVD-kokemuksen siivittämänä Taivas ja helvetti, joka on varmasti kelvollinen maailman elokuvahistorian listojen kärkeen. Sen katsomatta jättäminen on rikos ihmiskuntaa vastaan.

Itä-Eurooppa on jo perinteisen luentosarjan kohteena. Luentojen lisäksi nähtävät elokuvat ovat erikoistapauksia elokuvaihmisen elämässä.

Tänään saatoin katsella Juhan ja Ilkan kera riemullisia musiikkinumeroita, joita kasataan Dokumentin ytimessä -sarjamme tämän syksyn esityksiin. Näytelmäelokuvan musiikkinumeroita vuosikymmenten varrelta - ja mikä parasta, ilmaiseksi, joten kenelläkään ei ole syytä jäädä pois:
DOKUMENTIN YTIMESSÄ 30: SVENGIÄ JA SOINTUJA 1928-1939 13.9.
DOKUMENTIN YTIMESSÄ 31: SODAN JA RAUHAN VIIHDE 1940-1945 20.9.
DOKUMENTIN YTIMESSÄ 32: SOI SÄVEL, SYKKII LAULAJAN SYDÄN 1945-1950 27.9.
DOKUMENTIN YTIMESSÄ 33: TÄHTIKARUSELLI 1950-1960 4.10.
DOKUMENTIN YTIMESSÄ 34: SIRPALESATU 1960-1970 11.10.

Pistän tähän vielä juttuni Ilmari Unhosta. Elokuvaesitteitänihän niistä löytyy jo Sediksen elokuvablogista.

"Erityisesti teatterissa ja politiikassa kunnostautunut Ilmari Unho (1906-1961) aloitti skenaristina Suomi-Filmin palveluksessa 1938. Ohjaajaksi hän eteni seuraavana vuonna. Punahousut (1939) perustuu Valfrid Ahosen näytelmään Rakuunat tulivat (1934). "Sodanjumalan siipien suojassa" valmistunut militaarinen komedia tehtiin Lappeenrannassa. Se ehti markkinoille juuri ennen talvisotaa.

Kersantilleko Emma nauroi? (1940) perustuu kantaupseeri A. V. Multian (oik Akseli Viljam Viljasalo) romaaniin (1939). Sotilasfarssiin suunniteltu vakoilujuoni oheni talvisodan jälkitunnelmissa huijariteemaksi.

Poikani pääkonsuli (1940) on alun perin Elsa Soinin komedia "Minun poikani pääkonsuli" (1934). Edellisen elokuvan tapaan Unho korvasi ohjaajana Orvo Saarikiven. Vaikka kuvausryhmä vieraili Tukholmassa, elokuvan Hotelli Grand on kuvattu Munkkisaaren studiossa, missä avustajana oli mm. "syntyperäisiä turkkilaisia, virolaisia, unkarilaisia, ranskalaisia, saksalaisia ja jakuutteja".

Poretta eli Keisarin uudet pisteet (1941) on Elsa Soinin ja Seere Salmisen (nimimerkki Serp) käsikirjoittama harvinaisuus, suomalainen musikaali. Antiamerikkalainen Unho ei tehtävästä pitänyt, mutta ohjasi nurkumatta kevyttä katseltavaa sodan ja säännöstelyn ahdistamille suomalaisille. Aikaansa nähden suurisuuntainen spektaakkeli virkistää kyllä poliittisilla viittauksillaan ja kaskuillaan aivojakin.

Neljä naista (1942) perustuu Serpin näytelmään (1938). Kuvaukset aloitettiin huhtikuun lopussa ennen jatkosotaa, joka aiheutti puolen vuoden keskeytyksen: viimeisten sisäkuvausten päivänä Helsingissä oli kuusi ilmahälytystä.

Kuollut mies rakastuu (1942) on tulosta Suomi-Filmin käsikirjoituskilpailusta, jonka Simo Penttilä (oik. Uuno Hirvonen) voitti seikkailuelokuvallaan. Ohjaajan mukaan "Turku on vielä kyllä sataman puolelta melko ruman näköinen. – Se on melkein kuin se sama: ryssä vai maanjäristys. Hävitys on yhtä silmitöntä. – Mutta kyllä siitä pian hyvä tulee."

Syntynyt terve tyttö (1943) perustuu Valentinin eli Ensio Rislakin näytelmään (1941). "Haikarapoliittinen komedia" ei aikanaan menestynyt. "Hyvä tarkoitus – väestöpropaganda – lämmin ja sydämellinen sävy, leppoisa huumori eivät korvaa filmaattisuuden puutetta. Siten on yleisvaikutelma epämääräinen, varsinkin kun lisäksi propagandaa tyrkytetään pitkissä vuorosanoissa", Aamulehden kriitikko valitti.

Miehen kunnia (1943) on salanimi Mari Orsin eli Elsa Soinin alkuperäiskäsikirjoitus, joka sisältää kosolti viittauksia suurvaltasotaan sekä lokakuun 1939 ylimääräisiin kertaus-harjoituksiin. Naistähti Mailis Laaksonen oli Suomi-Filmin Uutisaitan 1942 järjestämän "filmikasvokilpailun" voittaja.

Kirkastettu sydän (1943) perustuu Martta Haataseen "romaaniin suomalaisesta äidistä". Suomi-Filmin 25-vuotisjuhlaelokuva oli omistettu "kaikille niille urheille naisille, joiden isät, pojat, veljet ja puolisot taistelevat maallemme valoisampaa tulevaisuutta". Luokkaeroja tasoitteleva ote, uhrausten sublimointi ja nationalistinen symboliikka ovat vailla vertaa Suomen elokuvahistoriassa.

Kuollut mies vihastuu (1944) palautti valkokankaalle eversti evp. (= ei viinaa pisaroittain) Rainer Sarmon, Kuolleen miehen. Elokuva sisältää viittauksia sotaan, pimennysmääräyksiin ja vihollisen agentteihin, vaikka maininnat ryssistä, bolsevikeistä ja Tsekasta oli karsittu pois.

Kartanon naiset (1944) perustui suomenruotsalaisen Gund von Numers-Snellmanin sukuromaaniin Kvinnorna på Larsvik. Tästäkin Karjalan evakuointi, jatkosodan hyökkäysvaiheen kuvat ja erinäiset ryssittelyt jätettiin pois. Tulos on aikaansa kestävä elokuva, joka myös menestyi.

Kolmastoista koputus (1945) –elokuvan seikkailu sijoittuu Göteborgiin, jota kuvauksissa korvasi Turun satama.

Valkoisen neilikan velho(1945) oli viides ja viimeinen Suomi-Filmin Simo Penttilän alkuperäiskäsikirjoitukseen perustuva elokuva. Unho yritti turhaan korjata elokuvan epäselväksi jäänyttä juonta selvemmäksi leikkausvaiheessa.

"Minä elän" (1946) on Aleksis Kiven elämäkertaelokuva, pääosassa hurmaava Rauli Tuomi. Elsa Soinin laaja käsikirjoitus supistui kuvauksissa kolmannekseen. Kuvauksissa pyrittiin Aleksis Kiven Seuran asiantuntemuksella autenttisuuteen: kuvauspaikaksi suunniteltu Siuntion Fanjunkars oli kuitenkin siirtynyt Porkkalan luovutuksen myötä Neuvostoliiton haltuun. Elokuva kuuluu Suomen elokuvahistorian kiistämättömiin klassikoihin.

Pimeänpirtin hävitys (1947) perustuu Maila Talvion romaaniin (1901). Unho työskenteli käsikirjoituksen parissa jo 1930-luvulla, Turo Kartto laati toisen ennen kuolemaansa. Lopullisen käsikirjoituksen takana on Toini Aaltonen, vaikka propaganda-ammattilainen Veikko Vankkoja oli hänkin Suomi-Filmille luonnostellut yhden käsikirjoituksen aiheesta. Tarkastamo lyhensi lopun murhakohtausta.

Tervetuloa Orioniin, Eerikinkatu 15.

Elokuvateatteri Orion
Eerikinkatu 15, Helsinki · puh. (09) 615 40 201
Oikeus ohjelmanmuutoksiin pidätetään.
Kaikissa elokuvissa ei ole suomenkielistä tekstiä.

Kantakortti
4 euroa · Voimassa 6 kuukautta ostopäivästä lukien.
Myynti: Orion ja Tiketti
Oikeuttaa yhden pääsylipun lunastamiseen kaikkiin näytöksiin ja on esitettävä elokuvateatterin ovella. Alle 15-vuotiaat eivät tarvitse kantakorttia. Elokuva-arkisto ei vastaa kadonneista kantakorteista

Pääsyliput
4 euroa / näytös · Lapset alle 12 vuotta 2 euroa / näytös
Ennakkomyynti: Kaikkiin sarjan esityksiin Orionista lippukassan aukioloaikoina.
Puhelinvaraukset Orionista (puh. 615 40 201) kahdeksi päiväksi eteenpäin.
Kassa avataan puoli tuntia ennen ensimmäisen esityksen alkua.

Lahjakortti
22 euroa · Helppo aloituspaketti sisältää kantakortin ja 5 pääsylippua.
Lahjakortti on voimassa vuoden ensimmäisestä leimasta lähtien.

Sarjakortti poistui myynnistä vuoden 2006 alussa. Jo lunastetut sarjakortit ovat voimassa vuoden 2006 loppuun saakka.

Rapussa käymässä

Perjantai sujui sutjakkaasti. Päivän hauskimpia tuokioita oli parin tunnin konspiratiivinen sessio, jossa kylässä kävi K-rappu.

Eli näillä näkymillä - näistähän ei voi koskaan mennä vannomaan - ensi tiistaina ennen iltauutisia voi laittaa töllön auki ykköskanavalla. Jutustelun aiheena salaliittoelokuvat.

Sukulaismiehiä

Lueskelin Okkos-kirjaa. Omissa töissäni törmään jatkuvasti taidehistorian professori (1927-) ja Suomen Akatemian jäsen (1948-) Onni Okkoseen, joka oli aikanaan keskeisiä kansallisten "suurmiesten" tekijöitä Suomen maassa. Erityisesti hän nosti Wäinö Aaltosta, jonka haastattelijana hän toimi parissa elokuvissakin. Okkosen tavoin vastaavia nostoja (ja toisten laskuja) järjesteli V. A. Koskenniemi kirjallisuuden puolella.

Onni Okkosen (s. 1886) isä oli Robert Aleksanteri (s. 1846), joka oli taas Antin (s. 1818) poika. Antin isä oli Pentti (s. 1780), Pentin Eskil (s. 1740), Eskilin isä Juho (s. 1717). Juhon isä on Okkosten kantaisä Pentti, joka on syntynyt tod. näk. 1660-luvulla ja kuoli 1720 pian sen jälkeen, kun venäläiset olivat hävittäneet hänen Sotkamossa olevan tilansa Nuasjärvi 2.

Pentin tytär ja siis Juhon sisar oli Susanna Okkonen (s. 1711), hänen poikansa Pentti Härkönen (1735), joka taas oli Paltamon Mieslahdessa asuneen Antti Härkösen (s. 1767) isä. Antin poika oli Pentti (s. 1794), hänen tyttärensä Agneta Härkönen, joka sai aviomiehekseen kuhmolaisen Johan Pääkkösen (s. 1820-luku). Johanilla eli Juhalla oli samanniminen poika Juha (s. 1858), jonka tytär oli Agneta Pääkkönen (s. 1887). Agneta oli naimisissa kajaanilaisen puusepän Karl Kustaa Huotarin (s. 1884) kanssa ja heillä oli lapsi Veikko Robert Huotari (s. 1917), äitini isä.

Eli minun äitini isän äidin isän isän äidin isän isän isän äidin isä on Onni Okkosen isän isän isän isän isän isä.

Eli sukulaismies! Olen minä tämän arvannut, vaan en ole ennen todistanut. Ja kuvasta päätellen aika paljon samaa suvun näköäkin.

Kolmannen valtakunnan vieraat

Julkaistu Filmihullussa ehkä noin vuonna 1996.
Saksan ulkomaanpropagandan ytimessä oli vuodesta 1936 kommunisminvastaisuus. Useimpien suomalais-saksalaista kulttuuriyhteistyötä harjoittavien oli helppo hyväksyä se, sillä he näkivät itsensä mieluusti samassa tehtävässä. Nationalistinen Suomi oli länsimaisen kulttuurin pelastaja bolševistista itää vastaan. Kliseiseksi totuudeksi kohotettu itseymmärrys kumpusi vuoden 1918 tapahtumista.
Se tuotti itsesensuurin. Pentti Haanpäällä oli vaikeuksia löytää kustantajaa romaanilleen Noitaympyrä, jossa luettiin neuvostomarxismia.
Se oli pohjana myös sensuurille. Kun Hella Wuolijoen näytelmä Laki ja järjestys (1933) yritti antaa oikeutusta sekä punaisille että valkoisille päämäärille, oikeusministeriö sensuroi tekstin.
Sensuuri saattoi olla fyysistäkin, näytelmäkielloista oikeutta käydessä oli tuomittu vankeusrangaistuksia. Sotien välisenä aikana nostettiin 500 painokannetta. Se oli kulttuurin jälkisensuuria.
Ennakkoon sensuroitiin vain elokuvat mainosteksteineen. Sensuuriin pakotti filmitarkastamon määräämä vero, muodollisesti se oli vapaaehtoista. Havahtuminen elokuvan joukkovaikutukseen johti millintarkkoihin pelisääntöihin, kuten Raoul af Hällström todistaa Suomen ensimmäisessä elokuvakirjassa Filmi, nykyajan taide (1936). Uudet ohjeet sensuuri oli saanut käyttöönsä edellisvuoden marraskuusta lähtien.


"Free, gratis and for nothing"

Näyttää siltä, että suomalaiset viranomaiset, sensuuri, maahantuojat, elokuvavuokraajat eivätkä yleisötkään hylkineet natsiajan elokuvaa. Vain puolueen marttyyria Horst Wesselia ikonisoiva Hans Westmar (1934) oli joutunut sensuurin pannaan poliittisena propagandana. Karvas sensuurikokemus oli kasvanut itsesensuroivaksi kynnykseksi natsien täysiveristen propagandaelokuvien julkiselle esittämiselle.
Sensuroimattomia vaihtoehtoja pääkaupungin intellektuelleille tarjosi helsinkiläinen elokuvakerho Projektio. Sen esityksissä nähtiin niin sensuurin kieltämä Weimarin tasavallan aikainen Der Blaue Engel (1930) kuin myös natsipuolueen elokuvataiteellisen ylentämisen toteuttanut Leni Riefenstahlin uutuuselokuva Triumph des Willens (1935).
Sensuurin välttivät, tosin instituution itsensä luvalla, myös Saksan lähetystön kutsuvierailleen järjestämät erikoisnäytökset. Tilaisuutta vartioineet poliisit saattoivat tarkistaa tulijoiden henkilöllisyyden. Henkilötodistuksella saattoi nähdä myös arkaluontoisena pidettyjä elokuvia.
Saksalaisen elokuvan asemaan Suomessa vaikuttivat saksalaisten omat riidat. Lyypekin juhannusjuhlien aiheeksi oli vuonna 1937 valittu elokuva ja teatteri, mutta tapahtuma jouduttiin perumaan, kun Saksan propagandaministeriö kielsi alaisiltaan filmi- ja teatterikamareilta osallistumisen. Boikottiin vaikuttivat monet syyt, henkilösuhteet tärkeimpänä, mutta ainakin elokuvan ja teatterin monopoli pysyi puolueella ja valtiolla.
Saksan lähetystö seurasi saksalaisen elokuvan asemaa aktiivisesti. Tilastoinnissa avustivat kansallissosialistit, joista ei ollut pula. Kun Helsingin-lähetystön attasea Rupprecht von Keller raportoi Suomen kulttuurin tilasta kesällä 1938, joutui hän kertomaan, että kansallissosialistista maailmankatsomusta esitteleviä kirjoja tai elokuvia ei juuri nähnyt. Kellerin pessimismi perustuu siihen, että hän vertaa saksalaisten elokuvien asemaa amerikkalaisiin, ei muihin.
Elokuvaneuvos Kari Uusitalo on laskenut, että 1930-luvulla Suomessa esitettiin saksalaisia elokuvia (384) paljon enemmän kuin ranskalaisia (164), ruotsalaisia (158) tai kotimaisia (90). Venäläiset elokuvat sensuuri piti maahantuojien itsesensuurin tuella maasta poissa. Niitä oli parhaimpana vuotena markkinoilla yksi sadasta. Amerikkalaisten (1352) asemaa ei voinut uhata mikään.
Silmään kuitenkin pistää esitettyjen saksalaiselokuvien määrän kasvu vuodesta 1934 (70) vuoteen 1938 (195). Määrällisesti nousu on hurjaa.
Talvisodan (1939-40) jälkeen Suomi oli eristyksissä, eivätkä britit saaneet kulttuurituotteitaan maahan. Sen mukaisia olivat myös brittilähetystön kulttuuriraportit, joita lähetystöattasea Kit Kenney väsäsi Suomi-Filmin johtajien, mm. Risto Orkon antaman informaation varassa.
Saksalaiset olivat omaksuneet jo 1930-luvulla taktiikan, joka kantoi hedelmää elokuvapulan ja tiukkojen maahantuontirajoitusten aikana. Pitkien elokuvien ilmaisina kylkiäisinä oli maahan tuotettu massoittain lyhytelokuvia. Ne ylistivät saksalaista historiaa, kulttuuria ja sivistynyttä elämänmuotoa. Brittien kauhuksi juuri ne olivat uusiokäytössä, kun tuoreita lyhytelokuvia, jotka piti antaa käyttöön "free, gratis and for nothing", ei maahan saatu.
Helsingin olympialaisia (1940) valmistellessa maahan oli tuotu myös entistä parempia elokuvauslaitteita. Rauhankyyhkyjen ikuistamisen sijaan niitä käytettiin monen vuoden ajan sodan uutisten ja dokumenttien kuvauksissa. Peruuntuneet kisat korvasi yleisurheilun kolmimaaottelu, joka näin sai tavallista järeämmät puitteet.
Syksyllä 1940 Helsingin keskustassa hulmusivat Suomen sinivalko-, Ruotsin keltasini- ja Saksan hakaristit. Hakaristein somisteltiin elokuvateatteritkin, joissa pyörivät salamasotadokumentaarit Feldzug in Polen (Puolan sotaretki) ja Feuertaufe (Ilmataistelut Puolassa). Niissä keskisuuri suurvalta Puola luhistuu nerokkaan Führerin johtaman Saksan sotakoneen alle.
Sieg im Westen (Voitto Lännessä) tuotiin maahan keväällä 1941, mutta brittilähettilään turha protestoida. Ulkoministeri Rolf Witting oli ehättänyt kiittelemään elokuvaa Saksan lähettiläälle. Witting tuli elokuva-asioissa sittemmin varovaisemmaksi, sillä saksalaisten sensuuritoiveiden täyttäminen johti brittien virallisiin valituksiin. Jopa tasavallan presidentti Risto Ryti sai lupailla briteille tasapuolisempaa kohtelua media-asioissa, elokuvienkin kohdalla.


Kanssasotija ja elokuvakulttuuri
Valtion tiedotuslaitoksen alainen kuvaosasto valmistautui kuumeisesti jatkosotaan (1941-44) toista viikkoa etukäteen. Sodan virallistuttua ensimmäisiä ratkaistavia asioita oli saksalaisyhteistyön luonne ja laatu. Jo sitä ennen Saksan Helsingin- lähetystön lähetystösihteeri Hans Metzger oli halunnut Helmikuun manifesti -elokuvan Berliiniin. Kuvaosaston päällikkö Arvi Kivimaa ja T. J. Särkkä sopivat asiasta 25 päivänä kesäkuuta. Silloin Suomi kävi sotaa jo virallisesti.
Näin sota laajensi kotimaisten elokuvien markkina-aluetta. Kansallisesta ja parhaimmillaan pohjoismaisesta tuli entistä selkeämmin osa kansainvälistä. Suuria taloudellisia etuja filmimarkkinoiden Uudesta Euroopasta ei suomalaiselle filmiteollisuudelle koskaan tullut.
Ulkoministeriö ajoi elokuvien vientiä. Maisteri Jaakko Leppo ilmoitti Valtion tiedotuslaitoksen kuvaosastolle Berliinin kiinnostuksesta talvisotaelokuviin. Niitä olikin valmiina, sillä vanhat varastot oli inventoitu jo kesäkuun puolessa välissä. Kuvaosastoa johtaneen Arvi Kivimaan, elokuvatoimiston päällikön Yrjö Rannikon ja ulkoministeriön Lepon tehtäväksi jäi filmitarkastamon erikoisnäytännöissä valita se filmiaines, joka päätettiin toimittaa Berliiniin sinne pian matkaavan lähetystöneuvos Lindströmin mukana. Suomen Saksan-lähetystön Lindström oli ollut Helsingissä painostamassa historian professori Jalmari Jaakkolaa ripeämpään työtahtiin Finlands Lebensraum -kirjan valmisteluissa. Talvisotakuvien lisäksi Berliiniin meni "sinikopio" eli "lavendelikopio" ja saksalainen teksti jääkärielokuvaan Lockstedtin aseveljet.
Vaikka ulkoministeriö suositteli "syttyneen jatkosodan vuoksi" uutisfilmien vaihtoa ilmaiseksi, neuvotteli kuvaosasto itselleen paremman sopimuksen. Vastikkeeksi Saksaan annettavista Puolustusvoimien ja VTL:n katsauksista, joita käytettäisiin siellä materiaalina UFA-yhtymän maailmanlaajuisesti leviävissä Wochenschau-katsauksissa, haluttiin ja saatiin raakafilmiä, kuva-aineistoa ja materiaaleja.
Suomalaiset arvioivat ensi kuukausien jälkeen saksalaisten käyttäneen lähetettyä materiaalia hyödykseen vain vähän. Kun jälkikäteen asiaa tarkastelee ja ottaa huomioon, että kyse oli sentään maailmansodasta, sitä käytettiin paljon, lähes joka toisessa katsauksessa.
UFA sai yksinoikeuden levittää itse tekemillään kopioilla sekä tiedotuslaitoksen että puolustusvoimain katsauksia myös Ruotsissa. Siitä oli propagandalle paljon harmia, kenraali Stewen valitti Tukholmasta vuonna 1943, ruotsalaiset kun suhtautuivat saksalaisvälitteiseen aineistoon sodan pitkittyessä nihkeästi. Elokuville ei löytynyt esittäjiä. Amerikkaan meni kaksi versiota. Niitä saatiin, kun katsaus pätkäistiin suurpiirteisesti puoliksi, ja kun niistä sensuroitiin tarkkaan pienimmätkin viittaukset saksalaisiin.
Saksalaissuhteita hoidettiin myös Berliinissä. Yrjö Rannikko oli siellä Päämajan kuvaosaston edustajana paitsi varmistamassa raakafilmin saantia ja tiedustelemassa saksalaiskatsauksien levikkiä Deutsche Wochenschaussa. Ilmeisesti Filmikamarin pääsihteerin ominaisuudessa Rannikko osallistui matkallaan myös saksalaisten haltuunottaman Kansainvälisen Filmikamarin kokoukseen. Siellä hän sai tietää saksalaisten ajamasta amerikkalaisten ja englantilaisten elokuvien kieltohankkeesta. Seuraavana vuonna siitä sukeutui Suomessa elokuva-alan täysin kahtia jakanut filmiriita, jota käytiin sodan loppuun asti.
Rannikko selvitti Saksan-matkallaan myös saksalaisten toiveita. Saksalaiset tekivät selväksi, että periaatteena uutisfilmitoiminnassa oli nopeus. Suomalaiset elokuvat piti toimittaa saksalaisten kuriiripostissa, jotta aineisto olisi riittävän ajankohtaista. Mikä tahansa kuva ei kelvannut, vaan saksalaisilla oli selvät näkemykset tarpeestaan.
Saksaan piti lähettää vain mielenkiintoisimmat kohtaukset. Suomalaisia joukkoja piti kuvata vaihtelevissa taistelukohtauksissa ja suomalaisten elokuvallista perisyntiä eli ampuvia tykkejä tuli välttää. Saksalaiset halusivat sellaisia kuvia suomalais-saksalaisista joukoista taistelussa, jotka alleviivasivat taistelutoveruutta ja aseveljeyttä. Mannerheimia piti kuvata vaihtelevissa toimintaa puhkuvissa tilanteissa, kuten muutakin suomalaista sotilasjohtoa. Paraatikuvia ei Saksassa kaivattu. Sotilaita ei kannattanut kuvata esikunnissa eikä elottomissa valokuvaryhmissä, vaan maastossa taistelupaikoilla ja muissa sopivissa toimintaympäristöissä. Toiveita esitettiin myös luonnonkuvauksissa. Suomalaista maastoa ja maisemia, soita, nevoja, vaaroja, tuntureita, metsiä, joki- ja järvialueita ja muuta luontoa sekä ilman ihmisiä että toiminnan ohella piti tallentaa filmille.
Saksalaisten ohjeet olivat suomalaisille kuvaajille suuri apu. Lisää esimerkkejä löydettiin tarkkaan tutkituista saksalaisten dokumenteista. Syyskuussa 1941 eräille kuvaosaston virkamiehille esitettiin "ohjeeksi nykyistä sotaamme koskevaa kokoillan filmiä laatimaan ryhdyttäessä" saksalainen Ranskan-valloitusta kuvannut Sieg im Westen.
Näin saksalainen uutisfilmi ja dokumentit olivat suomalaisten uutisfilmien esikuvana.
Propagandayhteistyö Saksan kanssa oli poliittisesti arkaluontoinen asia. Sodan alun huumassa harjoitettu leppoisa yhteistyö ei pian käynyt päinsä. Marraskuussa 1941 tilanne oli muuttunut jo niin, että kuva-osaston edustajien Saksan-matkoihin piti pyytää lupa itseltään C. G. E. Mannerheimilta. Päämajan tiedusteluosaston vänrikki Otso Pietinen nimittäin ilmoitti luvan olevan tarpeen Yrjö Rannikolle tämän lähtiessä uudemman kerran Saksaan, "ettei hänen käy kuin op. Kivimaan, joka oli joutua linnaan". VTL:n johto oli lopulta luvannut vastata osastopäällikkönsä matkasta, ja asia jäi silleen.
Mannerheimin jyrkkyyden takana ovat ehkä hallitusneuvos Waldemar Wünschen kerskailut siitä, että juuri hän oli estänyt Saksassa suunnitellun kovaotteisen propagandan toteuttamisen myös Suomessa. Suomalaisen propagandan psykologisille metodeille omien sanojensa mukaan arvoa antanut Wünsche oli ilmoittanut suunnitelmista kuultuaan Saksaan, että propagandan koventaminen "pikemminkin vahingottaisi kuin lujittaisi suomalaisten vilpitöntä ystävyyttä saksalaisia kohtaan". Wünschen sanoja voi epäillä, sillä ainakaan propagandaministeriön päivittäisissä puhutteluissa, joita Joseph Goebbels osastopäälliköilleen piti, ei Suomeen suunnatusta propagandakampanjasta puhuta mitään. Muut propagandakampanjat kyllä ovat niissä esillä.
Vuonna 1942 saksalaiset eivät yrittäneet vaikuttaa Suomeen elokuva-asioissa virallisesti. Sensuurin projekti toteutui yksityisesti filmiriidan kautta tai vetoamalla suomalais-saksalaisten suhteiden luonteeseen, kuten syksyn 1942 puolen sadan elokuvan kieltoon johtanut prosessi osoittaa.
Elokuva-alalla Uutta Eurooppaa rakennettiin Kansainvälisen Filmikamarin (IFK) kautta. Kun Suomen Filmikamari jäi amerikkalaisten elokuvien esittämisen puolesta toimineiden haltuun, perustivat ulosmarssineet saksalaissuuntautuneet Suomen Filmiliiton. Siitä tuli IFK:n jäsen samalla, kun kompromisseja boikotin soveltamisessa etsinyt Suomen Filmikamari erotettiin siitä.
Paradoksaalisesti tuo erottaminen varmisti poliittisesti amerikkalaiselokuvien jatkuvan esittämisen Suomessa. Sen jälkeen suurin uhka oli ilmassa roikkuva Yhdysvaltain sodanjulistus, jota ei koskaan tullut. Käytännöllisenä rajoitteena oli raakafilmipula, jonka järjestelyissä Yhdysvaltain lähetystö teki päätyön.
Raakafilmiä tuli Suomeen syksyllä 1943. Sillä ei saavutettu poliittista päätavoitetta, kun Suomen Filmiliitto ei kaatunut, mutta sillä varmistui amerikkalaisten elokuvien esittäminen, kun maassa oli kopioita kahden vuoden tarpeen verran. Siinä luvussa tosin on sota-ajan niukkuus laskettu mukaan.


Elokuvatähdet Saksassa
Salamasotavaiheen päättyminen oli tehnyt saksalaisille ongelmalliseksi uutisluonteisen tiedottamisen. Vuoden 1942 alusta sitä oli yritetty korvata hehkuttamalla japanilaisten voittoja. Kulttuuri, jonka poliittisena tavoitteena oli saksalaisvetoinen Uusi Eurooppa, nousi arvoon arvaamattomaan. Sen kansainvälistymisen myötä suomalaisetkin saivat alusta lähtien merkittäviä paikkoja Kansainvälisen Filmikamarin toiminnassa.
Yrjö Rannikko istui IFK:n pääneuvostossa, Risto Orko teknisen osaston johdossa ja muutama muukin pääsi kiinni kansainväliseen toimintaan. IFK:n käytännöllinen toiminta hiipui syksyllä 1943, siinä missä Uuden Euroopan haaveilukin, mutta poliittiset tavoitteet angloamerikkalaiselokuvien boikotteineen pidettiin loppuun asti. Lopulta IFK sitoutui yksin Saksaan ja sen elokuvatoiminnan vaikutuksen varmistamiseen.
Elokuva-alan järjestäytymistä muistutti pyrkimykset muodostaa vastaava eurooppalainen järjestö journalisteille. Se oli poliittisena tavoitteena journalistien Saksan-matkalla, jonka journalistisia tuloksia Saksan lähettiläs Wipert von Blücher saattoi vain kiitellä kesällä 1942, juuri ennen Saksan suosiota nostattanutta Hitlerin vierailua Mannerheimin 75-vuotis syntymäpäivillä ja saksalaisten ylilyöntien vuoksi tiedotuksellisesti hieman pieleen mennyttä marskin vastavierailua Saksaan.
Olavi Paavolainen tosin arvioi jälkimmäisestä tehtyä filmiä toteamalla, että tweedpukuinen, nenäliinaa ehtimiseen huulilleen nostanut ja hopeapäistä keppiään taitavasti käyttänyt marski sai Hitlerin näyttämään "maalarinsälliltä".
Saksalaispropagandalla pyyhki hyvin, ja hän oli huolissaan ainoastaan amerikkalaiselokuvien asemasta, mutta ulkoministeri Rolf Witting ei enää lämmennyt sensuurin voimistamista tarkoittaville vihjauksille. Journalistit eivät taipuneet saksalaisjohtoisiin projekteihin, päinvastoin kuin kirjailijat, jotka uppoutuivat syvälle Euroopan kirjailijaliiton toimintaan.
Juuri kun tiedot Stalingradista alkoivat marraskuussa 1942 lämmittää amerikkalaissuuntautuneiden korvia ja valmistivat heitä poliittiseen vastarintaan, josta kehittyi vähitellen rauhanoppositio, lähti elokuva-alan yksitoistahenkinen, Yrjö Rannikon johtama delegaatio kolmiviikkoiselle matkalle Suur-Saksaan, Berliiniin, Müncheniin ja Wieniin.
Mannerheimin vierailu oli epäilemättä toteutettu vaatimattomammin kuin suomalaisdelegaation, vaikka Hitleriä ei tavattukaan. Joseph Goebbelsin kotona elokuvia katsoivat ryhmän johtajan lisäksi ohjaajat Wilho Ilmari, Hannu Leminen, Ilmari Unho ja näyttelijät Helena Kara, Regina Linnanheimo, Lea Joutseno, Irma Seikkula ja Leif Wager. Mukaan oli kelpuutettu myös kaksi elokuvajournalistia, Olavi Linnus ja Toini Pyykkö. Elokuvana oli "suurenmoinen" värielokuva Die goldene Stadt, josta tuli katsotuin ulkomainen elokuva sodan aikana Suomessa.
Delegaatio tapasi natsipuolueen uskollisen jäsenen, Saksan Filmikamarin presidentin, professori Carl Froelichin, jonka Heimat-elokuvan (1938) vaikutukset näkyvät yhä saksalaisessa elokuvatuotannossa (esim. Edgar Reitzin Heimat-sarja). Wienissä vieraiden isäntänä oli kerran itse valtakunnanjohtaja Baldur von Schirach. Saksan valtiollisten ja juutalaisvastaisten filmien pääohjaaja Veit Harlan, joka säästyi tuomiolta sodan jälkeen, kuului tapaamislistalle kuten myös Harlanin ruotsalaisvaimo Kristina Söderbaum.
Söderbaum teki sodan aikana tähtivierailun nimissä toteutetun kulttuuripropagandamatkan Ruotsiin. Suomessahan vastaavia tähtivierailulla kävi Ilse Werner, jonka vierailusta Holger Harrivirta on kertonut. Propagandaministeriön arkistot paljastavat, että tähtivierailut suunniteltiin tarkoin. Aivan kuten myöhempinä vuosikymmeninä oli tapana idässä, natsi-Saksa varmistui kaikin keinoin, että tähdet myös palasivat kotiin. He olivat Söderbaumin tapauksen tavoin perheineen turvallisuuspoliisin jatkuvassa "suojelussa".
Yksi saksalaisten keskeisistä argumenteista filmiriidassa oli se, että elokuvatuotanto Saksan valvomalla alueella riittää tyydyttämään elokuvatarpeen. Suomalaiset vakuuttuivat vierailuillaan Berliinin lähistöllä sijaitsevassa Babelsbergissa UFA:n, Terran ja Tobisin kyvyistä jatkaa laajaa tuotantoa. Elokuva-Aitta toitotti saksalaisargumentin paikkaansapitävyyttä Suomessa kertoessaan vierailusta, sillä "sota ei ole millään tavalla ainakaan näkyvästi jarruttanut saksalaisen filmituotannon työskentelyä".
Tieto oli väärä. Saksalaistuotanto oli jo vuoden 1942 aikana jäänyt kauksi tavoitteestaan, suorastaan romahtanut. Saksa ei pystynyt yhtenäkään sotavuonna tyydyttämään kasvanutta elokuvatarvetta Euroopassa.

Vanha jengi kunnostautuu

Vanhat opiskelutoverit kunnostautuvat. Aikanaan varsin paljon yhdessä aikaa viettänyt kolmikko näyttää saavan aikaiseksi kaikenlaista. Aappo väitteli tohtoriksi kesäkuussa, ja minultakin tuli kirja ulos samassa kuussa.

Nyt monet elokuvafestivaalit yhdessä kolunneen kolmikon kolmas jäsen, Ylen toimittaja Esko Varho on saanut valmiiksi käsikirjoittamansa ja ohjaamansa neliosaisen televisiosarjan Pula-aika.

En ole ohjelmaa etukäteen nähnyt, mutta uskon vahvasti sen olevan korkeatasoinen. Vaikka tämä on Eskon ensimmäinen suuri ohjaustyö, on hänen kokemuksensa televisiotoimittajana vankka ja alan tuntemus hyvä.

Siteeraan ohjelman mainosta edellisestä linkistä, johon kyllä kannattaa klikata muutenkin: esittelyn lopussa on näet aiheeseen lisää perehdyttäviä linkkejä. Katsokaa ja kommentoikaa minulle tunnelmianne sarjan äärellä.

"Sota-aika merkitsi suomalaisille paljon muutakin kuin rintaman kauhuja. Myös kotirintama joutui käymään läpi oman taistelunsa nälkää ja puutetta vastaan. Pula-aika kertoo noista vaikeista vuosista. Ohjelmasarjassa tavallisten ihmisten selviytymiskeinot yhdistyvät kansahuoltoviranomaisten maailmaan. Ohjelmaa varten on haastateltu lukuisia sodan kotirintamalla kokeneita ihmisiä eri puolilla Suomea.

Jatkosodan Suomi oli äärimmäisen keskitetty sotatalous, joka selvisi vain kansan hämmästyttävän kekseliäisyyden ja varsinkin naisten armottoman työnteon ansiosta. Pula-aika näyttää, kuinka isänmaallinen kansalainen luovuttaa hiuksensa kangastuotantoon, kuinka makeistehtaan suklaakoneet jauhavat ”puuronkastiketta” ja muita korvikkeita, kuinka häkäpönttöautot kehittyvät hämmästyttävästi muutamassa vuodessa ja kuinka kastiketta valmistetaan ilman rasvaa ja maitoa.

Arkistojen kätköistä on kaivettu esiin myös hätkähdyttävää tarinaa kansanhuoltoministeriössä vallinneista kriisitunnelmista ja epätoivoisistakin ponnistuksista kansan ruokkimiseksi. Sotasensuuri esti aikoinaan kertomasta kuinka lähellä todellista romahdusta ja jopa nälänhätää Suomi kävi jatkosodan aikana. Pula-ajan kertojahahmona toimii kansanhuoltoministeriön propagandapäällikkö Untamo Utrio, jonka sodan aikaiset päiväkirjat ja muistelmat tarjoavat tirkistysreiän tähän maailmaan.

Ainutlaatuisen näkökulman ohjelmaan tuo sotatalouden tukemiseksi tehty elokuvapropaganda. Ohjelmasarja sisältää runsaasti filmimateriaalia, jota ei ole koskaan aikaisemmin esitetty televisiossa. Tämä aineisto yhdistetään Pula-ajassa dramatisoituihin jaksoihin, joissa Untamo Utriota näyttelee Ilkka Heiskanen. Ohjelmasarjan käsikirjoituksesta ja ohjauksesta vastaa Esko Varho.

Osa 1: Sodassa nälkää ja puutetta vastaan, TV1 6.9. klo 20.00

Suursodan alkaminen Euroopassa syyskuussa 1939 näkyy heti myös Suomessa, kun tuonti maailmalta pysähtyy. Kansanhuoltoministeriö perustetaan. Ensimmäisenä kortille menevät kahvi ja sokeri. Talvisodassa huoltokysymyksiä ei juuri ehditä pohtia, mutta välirauhan aikana pula syvenee. Kaupunkilaiset joutuvat kohtaamaan ostokortit ja kupongit. Maalla taas päivitellään tiukkenevia elintarvikkeiden luovutusmääräyksiä. Viljaa ja eläimiä kätketään kansanhuollon tarkastajilta. Mustapörssi alkaa rehottaa. Tunnelma on vielä vaarallisen odottava.

Osa 2: Meitä uhkaa nälänhätä, TV1 13.9. klo 20.00

Jatkosota ei päätykään jouluksi. Poikkeuksellisen huono sato, ennätyskylmä talvi sekä Itämeren vaikea jäätilanne luovat ennakoimattoman tilanteen. Kaupungeissa jonot kasvavat. Talvella 1941–1942 Suomi ajautuu kuilun partaalle, kun leipävilja uhkaa loppua ja perunat paleltuvat. Nälkäkevään todellisuus jättää kaupunkilaisten muistoihin pysyvät jäljet, mutta tilanteen todellista vaarallisuutta ei koskaan kerrota kansalle. Tunnelmat kansanhuoltoministeriössä kiristyvät äärimmilleen.

Osa 3: Kaikki keinot käyttöön, TV1 20.8. klo 20.00

Nälkäkevään jälkeen kansan omatoimisuus lisääntyy. Kaupungeissa jokainen maatilkku pannaan kasvamaan perunaa ja luonnosta keksitään yhä uusia korvikkeita. Syöttöporsaiden ja kaniineiden pito yleistyy asustuskeskuksissa. Muuten laihaan pöytään hankitaan lisämuonaa myös onkimalla ja marjastamalla. Valtaväestön ongelmien taakse kätkeytyy kuitenkin pula-ajan suurimpien kärsijöiden tragedia.

Osa 4: Sitkeää voimaa, TV1 27.9. klo 20.00

Pula-ajasta selviytymistä hankaloitti valtava työvoima- ja raaka-ainepula, joka vaati niin kansalaisilta kuin virkamiehiltä aina vain kekseliäämpiä ratkaisuja. Vanhoja vaatteita ratkottiin, käännettiin ja ommeltiin uusiksi moneen kertaan. Puukengät korvasivat nahkaiset jalkineet. Polttoainepulaa helpottamaan kehitettiin mottitalkoot, jotka tempaisivat mukaansa koko kansan. Samanaikaisesti Suomi haki epätoivoisesti tietä rauhaan ja yhteydet Saksaan piti katkaista. Se merkitsi hyppyä tuntemattomaan: mistä saadaan viljaa kansan ruokkimiseksi."

Connosseur on karannut!

Simulaation viettelystä

Koneet kaatuilevat ja ajalehtivat, mutta en ollut kärsimätön. Olin joka tapauksessa saanut laitteiston kuntoon, vaikka en ollut vuosiin näitä käsitellyt. Huomasin niitä hankkiessani, että elämä Telluksella muistuttaa tekniikan historian luentoja Universaaliyliopiston arkistokurssilla. Mutta ken kolviin tarttuu, se kolviin hukkuu. Telluksella Telluksen tavalla.

Kaadunpahan kuitenkin lopulta verkkoon, sillä tähtien väliset linkit olivat taas avautuneet solmuun. Ryöpsähdys pulssitti totuttuun tapaan ja tiesin etten voisi muuta kuin odottaa Fourierin muunnosten toimivuutta: ennen pitkää yhteys toimisi. Looppi räksytti tietoa taivaalle kuin planeettain välisestä minareetista kiljaistu kutsuhuuto.

Yhteyttä odotellessa olisi aikaa vaikka proprioseptiiviseen kyberseksiin. Se tarkoittaa häiveenomaista yhtymistä. Siihen ei Telluksella ilmeisesti ole vielä päästy. Meitä logoslaisia hämmentäisi ajatus siitä, että ihmiset tuntevat toisiinsa vetovoimaa. Meillä ajatellaan enemmänkin niin, että vastakkain olevat osapuolet hylkivät toisiaan. Ei ole mitään "yhteen liittämistä".

Huomasin verkkoretkilläni, että eräs telluslainen filosofi, jonka nimi muistuttaa hauskasti meidän kieltämmme, Nietzsche, on siitä puhunut. Kyse on läheisen katoamisen etiikasta. Hän kehotti telluslaisia rakastamaan "kaukaista", ei läheistä.

Meillä tämä tapahtui jo kauan sitten. Kyse oli sähkömagneettisten aaltojen valon nopeuden raja-ajasta, joka julisti kelvottomaksi elävän olennon suhteellisen vauhdin. Samalla meni tietysi kaikki materia, toisen läsnäolo. Siitä seurasi logoslaiset vallannut erottautumisilmiö; avioeroja, yksinhuoltajia, kaukaisen suosiminen läheisen sijaan; miehet rakastivat vain objektinaisia naiset objektimiehiä. Näiden kuvajaisten perässä kaikki juoksivat, klooni oli päivän sana. Luulisin, että Tellus on tästä vapaa.

Täällä Telluksella ovat mittasuhteet vielä jäljellä. Etätoimintojen teknologia on irrottanut meidät logoslaiset näistä. Vauhti on niin suuri, että aistit katovat. Pyörän keksiminen, höyrymoottorit, polttomoottorit, ja meidän käyttämämme työntövoimatekniikat. Kaikki ne lisäsivät vauhtiamme niin että yhteys aistitoimintoihin katosi. Siinä maailmassa ei ajatella yhtymistä toiseen eikä puhuta rakastamisesta.

Me työnnämme toisiamme ulos, etärakastelemme kuten polttomoottorin suutin työntää ulos palamiskelpoista sumua. Me nautimme etäisyydestä, me "etenemme" aistinautinnossa, me olemme vauhdissa voittamattomia. Toisaalta. Meidän parittelumme on kauko-ohjattua masturbaatiota.

Ei puutu kuin sukuelimiin asennettavien anturien avulla toimiva biokyberneettinen laitteisto. Sen jälkeen kenenkään ei tarvitse päästä "iholle". Etäkosketuksen taktiilinen perspektiivi. Datapuku, joka peittää ihon. Ja joka koodaa ja dekoodaa virtuaalirakkauden partnereiden jokaisen emootion. On vain kyberneettinen prosessi: tietokone orkestroi seksuaalisia aistimuksia.

Mutta jos se onkin vain kemiallinen pakkopaidan eli psyykelääkkeiden jälkeen kehiteltävä elektroninen pakkopaita.

CONNECTION FORMED... Ah, yhteys Logokseen toimii sittenkin. En ole enää yksin.


Silmänräpäykselliset lähetykset

Kun paikallisen ajan muodostava aikavalli räjähtää, niin tosiasiat katoavat. Ja kun tosiasiat katoavat, mikä tahansa voi kadota.

Minäkin olen läheisiltäni kadonnut. Logokselle on matkaa ylijärjellinen yksikköjuhla, räjähdyksiä, kiihdytyksiä ja niin loputon määrä vauhtia, että sen yli meneminen on leikkiä kuoleman kanssa; tai ainakin nautintoa. Vauhdin hurmaa planeetalta toiselle, toiseen aurinkokuntaan, "kaukaisten" pariin, pois läheisten parista.

Enkä voinut yhteyttä odotellessani ajatella muuta kuin, että läheisilleni minä olen kadonnut, todellisuus on kadonnut, enkä minä sitä täältä Tellukselta löydä sadassa vuodessakaan. Jos löytäisinkin niin tärkein on, kuten viisas Sofia sen sanoi, "lost in translation".

Minun todellisuuteni ei enää ole mitä se oli. Telluksellä ymmärrän sen paremmin kuin koskaan, että olen paennut ties minne, patologisen näennäisyyden maailmaan. Minä viritin kytkökseni Logokseen ja sain taidolla ja onnella rakennetuksi kuvan erotetusta rakastetustani. Ja pian, todella pian me pelasimme yhä nopeampaa peliä, jota muut eivät tunne lainkaan, sillä me olemme dementian vammauttamia kybernautteja, joille ahdistelu on sallittua ja suurenmoisesti kannustettua.

Etäseksuaalinen vireemme on hajautettu osaksi etätyöskentelyämme, sen rinnalle ja yli niin, ettei sitä voi erottaa työn sfääristä. Sitä varten minun ei tarvitse olla tietoutunut, ja saan kärsiä parantumattomista muistihäiriöistä, ajan ja paikan tajun hämärtymisestä ja lopuksi lakkaan olemasta tässä ja nyt, vaikka heräänkin aina uudelleen ympäristön mukaan, jos minuun pumpataan elämää tai paremminkin - pelkoa.

Pelkoa selviytymisestä, pelkoa siitä että emme selviydy pelkoa meistä uhkaavista taudeista joiden tietoisuus kasvaa nopeammin kuin mikään muu tietoisuus, kokematon tai koettu. Elävän ihmisen asumuseron aika on alkanut.

Tosiasiat tässä ovat kokeneet tappion, ajattelin kun katsoin tositv:n virtaa Telluksen digitaaliverkoista toivuttuani sessiostani Logoksen virekeskukseen. Ne eivät kuvaa tosiasiallista rakastelua elämän kanssa, eivät tässä ja nyt, eivätkä luvanneet sitä tulevaisuudeltakaan, sillä kaikkien pitää erota, ottaa etäisyyttä, irrota ja eripuratisoida kaikki seuraleikit, joiden läsnäolo on nostettu tärkeimpään arvoonsa sitten leikin ja laulun ajan.

Sydämenasia on syntesisoitu korvatulla energialla ja maailman multimedialaitosten harrastama maailman vanhin ammatti on vain kansainvälinen konglomeraatti, joka epäonnistuu seksuaalisuuden kulutusmarkkinoiden manipuloinnissa ja menehtyy kosmisen bordellinsa synnytystuskiin, vaikka odotusarvona olikin maksiimi, jonka mukaan kontaktipalvelut kehittyisivät loputtomiin interaktiivisen teleliikenteen edistysaskelien tahdissa.

Mutta tullessani tänne Tellukselle saatoin toteuttaa salaisen haaveeni yksilöllisyydestä. Eikä mistä tahansa yksilöllisyydestä, vaan vimmaisesta yksilöllisyydestä, pienen eläjän itseriittoisuudesta, joka unohtaa sen tosiasian, että olemassaolo piilee enemmän lajissa kuin yksilössä: mikä on lajille hyväksi? Mikä pahaksi? Me, jotka tiedämme, emme kerro. Me haluamme olla mieluummin populaareja.

Ihosta on tullut vain pintaa, liityntämuoto, jota koskettelemalla voi toteuttaa totalitaarisen individualismin etäkokoontumisien nimissä. Ihmiskunnan hyperero. Ruumiiden desintegraatio. Virtuaalinen rakkauden metafysiikka, joka tuhoaa lajin tai sen suvullisen lisääntymisen omalla desintegraatiollaan kuin radioaktiivisuus, joka tuhoaa kaiken elämän.

"Oi kamera, kohtu suvaitse synnyttää todella! Litteät kuvat paisukaa kolmiulotteiseksi! Täyttäkää nuo kondomit seksillä, puhaltakaa elämä noihin ilmapalloihin." (Saint-Pol Roux)

Ulkoa kuului helikopterin säksätys. Taivutin sälekaihtimen säleet ammolleen ja näin kadulla liikennettä. Kuumuus oli silminnähtävää. Minun oli täytynyt viettää täällä yli vuodenajan. Ihmiset kävelivät hitaasti. He pyyhkivät hikeä otsaltaan liinoilla ja kämmenselällä.

Silmiini koski, joten säädöksiä oli korjattava. Minun on aika poistua huoneesta maailmaan, silmänräpäyksellisten lähetysten maailmaan. On - off. On - off.


Horisontin ylä- ja alapuolellla

Telluksen taivaansini eroaa Logoksesta. Siellä kolme aurinkoa värjäävät ilmakehän näkymättömäksi. Täällä sininen on niin yleistä. Taivaassa ja ultramariinisessa meressä ja konservatiivisissa miesten puvuissa, sinisessä laulussa, kuussakin, mikä huvittaa minua eniten.

Maan ja taivaan välissä on horisontti, josta voi ponnistaa valo-avaruuteen. Usein horisontin yläpuolella on taivas, alapuolella meri. Kumpikaan ei ole "lähellä" tai "kaukana" muille kuin taidehistorioitsijoille ja geometrikoille. Katse käännetään kohti taivasta, ja jos matkaamme avaruuteen asti, voimme "pudota ylös", kun painovoima vihdoin katoaa 28 000 kilometrin tuntivauhdissa.

"Käskin tuoda hevoseni tallista. Palvelija ei ymmärtänyt minua. Menin itse talliin, satuloin hevoseni ja nousin sen selkään. Etäisyydestä kuulin torventoitauksia, kysyin häneltä mitä ne merkitsivät. Hän ei tiennyt mitään eikä ollut kuullut mitään. Portilla hän pysäytti minut ja kysyi: "Minne herra ratsastaa?" "En tiedä", sanoin minä, "vain pois täältä, vain täältä pois. Lakkaamatta vain täältä pois, vain siten minä voin saavuttaa päämääräni." "Sinä tiedät siis päämääräsi", kysyi hän. "Kyllä", vastasin minä, "johan minä sen sanoin. Pois täältä - se on minun päämääräni." (Franz Kafka, Lähtö)

Telluksella valitsin asumapaikakseni Suomen. Olen flanööri, flaneeraan ja siksi valitsin suomalaisen laiskuuden. Siihen vaikutti se, että Tacituksen Germaniassa (98 Telluksen ajanlaskua) mainittiin laiskat fennit, jotka tyytyivät vähään ja elivät huolettomina sekä onnellisina. Fennit keräilivät ja metsästivät niukan elantonsa, mutta välttelivät visusti tarpeetonta pakertamista. Se oli minulle oiva mahdollisuus sadan vuoden ajaksi.

"Meidän maailmassamme joutilaisuus onkin muuttunut toimettomuudeksi, ja se on aivan eri asia: toimeton on turhautunut ja ikävystynyt, hän hakee koko ajan puuttuvaa liikettä." (Milan Kundera)

Flanööriyteen kuuluu ainakin minulla, että planeetasta riippumatta olen samanaikaisesti osallinen ja ulkopuolinen. Ideana on silloin, että on sopeuduttava saumatta alkuasukkaisiin. On osallisttava yhteisiin tapoihin, leikkeihin ja rooleihin. On tunnettava kaupunkikäyttäytymisen koodiston monimutkaisuudet ja hedonismin alttarit.

Ja silti. Logoslainen flaneeraaja ei kiinnity telluslaisten arkeen, eikä urbanisoi avaruudellisesti: suomalaisen kaupungin huvittavan kiireinen tahtilaji eivätkä hartioita alas painavat työpaineet vaikuta häneen, kuten eivät kaupunkiin kuuluvat tönäisytkään. Silti juuri nämä telluslaiset muodostavat kuvitteellisisia yhteisöjä, joissa he väittävät tunnistavansa toisen, meikäläisen ja teikäläisen, meihin kuuluvan ja heihin kuuluvan.

Minä tiedän, että en kuulu tähän. Oikein tai väärin, olen toiselta planeetalta. Aika on inertiaa. Ja maapallon vetovoiman ulkopuolella ei ole muuta kuin aikaa, joka on materiaa. Ja siksi inertiaa.

Tämän kaiken jälkeen on tässä Helsingin keskustan kahvilassa tarkkailevan logoslaisen vaikea sanoa, että telluslaisten identiteetit ovat kelluvassa tilassa ja että ne etsivät yhä uudelleen ja uudelleen paikkaansa kulttuurisen valtataistelun ja merkityksenannon markkinoilla. Merkitys muuttuu kun sukellamme avaruuteen, putoamme ylös ja näemme ilmakehän kauniina.

Merkitys muuttuu, kun kohtaamme toisen maailman, emmekä tarkoita tällä jotakin merkityksetöntä erottautumisen juhlaa telluslaisten sisäsiittoisessa mielessä. Logoslaisen näkökulmasta telluslainen on telluslainen vaikka sen perinneteollisuuden voissa paistaisi.

Ja mikä tarmo tehdä heistä erilaisia. Mutta suohan se minulle ajankulua tämän sadan vuoden ajaksi. Juuri siksi voin nauttia telluslaisten urheilusta, turismista, elokuvasta, matkakirjallisuudesta, retrotyyleistä ja nostalgioinnista. Sieltä he ovat identiteettinsä poikineet.

Kun katson, kaikki valottuu silmänräpäyksessä. Minun vauhtini on valon nopeus. Lyhyiden kestojen maailma. Silmänräpäystäkin nopeampi. Pimeyden ja valon leikki


Ihmisruumiin mikrokoneet

Ajoivat pois kahvilasta. Minun olisi jäädäkseni pitänyt ostaa jotakin. Ulkoinen krediittikorttini käy kyllä Universaaliasemien kuppiloissa, mutta ei täällä.

Kun blokkari tuli tönimään, kaivelin taskujani, flanöörin lompakkoa. Telluksen rahoja ei mukana ollut, koska en ollut käynyt aiemmin ulkona. Olin unohtanut mukaan ottamani rahat reppuuni. Se roikkui asuntoni naulakossa toimettomana.

Sisäinen krediittikorttini ei käy Telluksella. Kulkiessani pankkiautomaatille sateessa jonottavien telluslaisten ohi, ajattelin, että ihmisruumis tulee täällä vasta lähitulevaisuudessa mikrokoneiden sijoituskohteeksi. Viimeisimmät proteesit ja uudet automaatit ovat tietysti tulossa tännekin.

Siitä on jo merkkejä, kuten tuo vastaantullut näennäisesti itsekseen höpöttävä podcastaaja osoitti. Kaikki mitä voit ajatella sijoitettavaksi kännykkään tai muuhun mukana kannettavaan laitteistoon, voidaan itse asiassa sijoittaa ihmisruumiiseen.

Ne implantit ovat automaatteja, jotka jo pian kansoittavat elimistömme. Niin kuin me olemme menneet ja kansoittaneet tämän elinympäristön, Telluksen ruumiin.

Me logoslaiset syömme kotioloissa kolmen auringon alla älykkäitä pillereitä. Ne kiertävät elimistössämme ja raportoivat hermotoiminnasta, verenkierrosta ja muista olennaisista elintoiminnoista.

Valtimoissamme kiertävät mikrorobotit, jotka tarpeen mukaan hoitavat kudoksemme. Ne antavat meille sisäistä hierontaa miniatyyrikoossa. Kuin taiteessa, ja taidetta ihmisruumis on. On jättimäisiä freskoja ja tauluja, mutta on myös miniatyyreja.

Molempien tekemiseen vaaditaan perspektiiviä, aikaa ja tunnetta.Ja miksi ruumiini olisi vain minun?

Me olemme vain pisara meressä, lajimme jäseniä ja ruumiini pienimmätkin miniatyyriosat on luotu pitkässä evoluutioprosessissa. Vain mieleni kapinoi yksityisajatuksissa. Ruumiin maatuessa joskus Metusalem-iässä me kaikki osallistumme halukkaasti välttämättömään kiertokulkuun jossa Maasta tullut tulee Maaksi jälleen.

Tönin itseäni ruuhkassa Asematunnelissa ja ajattelin valvontakameroita nähdessäni, että se kontrolli, jota niin halukkaasti harjoitamme ulkomaailmaan nähden, on harjoitettavissa myös sisämaailmaassa, sisäsyntyisessä ympäristössä, sisäelintemme luonnonmukaisessa ympäristössä.

Se valvonnan bioteknologian minatyrisointi, joka meitä odottaa jo huomisaamun ovella, on interaktiivisten saavutusten suurvoitto. Sama miniatyrisointi viimeistelee massakulkuneuvojen kehityksen loogiseen päätepisteeseensä, kun nämä metrot siirtyvät aikaan ilman ihmisruumiiseen sijoittuvaa kuljettajaa.

Mutta geofyysinen valvonta tulee myös fyysisen ympäristön valvonnaksi: mikrofyysinen on vain osa sitä. Eikä valvonta ole kaikki, me joudumme keskelle siirrännäisvallankumousta, jossa maksamme, munuaistemme, sydäntemme, haimamme lisäksi meihin asennetaan erilaisia stimulaattoreita. Sisäelintemme toimintaa on luonnollista tehostaa niin, että vajaatoimintoja ei sallita ja tiedonkulku on välitöntä, silmänräpäyksellistä.

Olemme osa teknosfääriä. Ja teknosfääri ei ole vain minun, vaan kaikkien hallussa. Ihmiskeho vaatii jo nyt teknologista ruokkimista.

Metrossa kaikki näpyttelivät kännyköitään, korjasivat korvalappustereoidensa äänenvoimakkuutta sopivaksi, vaihtoivat tallennetta.

Vain bio- tai psyykehumalainen puhui toisille. Ihmiset. Kuuntelu tapahtui rypistämällä kulmakarvoja. Tuo pystyjuonne nenän päällä.

Zoomasin tiedostoon: Mitä nyrpistys tarkoittaa?Kontakti on-off, on-off, on-off.


Koteloituminen

En ole varma haluaisinko olla Logoksella vai Telluksella. En ole varma siitäkään, haluaisinko käydä "ulkona". Ensimmäinen kokemukseni oli epämiellyttävä. En haluaisi raportoida näitä asioita.

Mutta koska tarkkailuaikani on sata vuotta, minulla ei ole oikeastaan kiire. Voin tehdä kaiken Tähtineuvoston vaatiman tarkkailutyön täältä kotoani. Ja jos minua kyllästyttää, voi fyysisesti matkustaa pois pääkallonpaikalta.

Verkot vievät minut minne haluan. Etätyö, etäostaminen, kaapeliverkkoon kytkeytyneet huoneisto ja kerrostalo sen takaavat - tätä kaikkea sanotaan kuitenkin koteloitumiseksi. Minusta tulee aito kaupunkilainen. Ruumiinikin urbanisoituu. Ja sitä litaniaa. Päätekansalainen, yksilöllisyyden katastrofaalinen hahmo, perverssikin, koska luonnollisen motoriikkansa kanssa ontuva on menettänyt välittömän asioihinpuuttumiskykynsä ja jättäytyy antureittensa huomaan. Kone alistaa häntä, vaikka hän luuleekin käyvänsä vuoropuhelua rakkaimpansa kansa.

Tehtäväni neuvontantajana on vähän samanlainen. Palvella vai alistaa? Kas, siinä pulma. Tietysti ongelmani ratkeaisi sillä, että marssisin Yhdistyneisiin Kansakuntiin ja esittäisin vaatimuslistani. Toisaalta minulla on tämä työ seurata Telluksen ihmisiä sadan vuoden ajan ja tehdä sitten ratkaisuehdotukseni.

Tämä sata vuottakin todistaa, ettei ole olemassa historiaa, ainoastaan julkinen kesto. Ilmiöiden totuudellisuutta säätelee aina niiden ilmaantumisnopeus. Kyse on rytmistä, rytmiikasta, jossa julkinen rytmiikka on painettu maanrakoseen, endoottiseen kuiluun.

Ulkoinen maailma loppuu. Maailmasta tulee endoottinen, sisäsiittoinen. Me menemme niin nopeasti, että kaikki kutistuu ja rusentuu kuin mustaan aukkoon. Lohtua on vain eriklaisuudesta: vaikka nykymatkailijat pitäisivät maailmaa vähemmän eksoottisena, he ovat kuitenkin väärässä, kuten fyysikko Zhao Fusan sanoi, sillä se ei yhdenmukaistu.

Ei ole mitään ulkona, ei sisällä, on vain online, reaalinen, silmänräpäyksellisten tietoliikenneyhteyksien realisoima maailmallinen hetki. Se on vielä varmempi merkki ulkoisen maailman lopusta. Se tarkoittaa unohdusta. Reaaliaika on unohduksen maksiimi.

Mitä hyötyä ihmiselle on maailman voittamisesta, jos hän menettää sielunsa liikkeen?

Poliisi

Hermostuttava tapahtuma. Poliisi kolkutti ovelleni. Mielessäni välähtivät kaikki mahdollisuudet sokeria lainaavasta naapurista Tähtineuvoston tiedusteluelimiin. Ensimmäinen olisi ollut vaikeampi tapaus. Minulla ei ole sokeria.

Raotin ovea varovasti varmuusketjun takaa.
- Helsingin Poliisista vain, sanoi suurempi mies ja ojensi korttiaan sekunniksi
- Mitä, onko jotakin tapahtunut, sanoin hieman ontuvalla telluksenkielellä unista maanasukkia parhaani mukaan näytellen.
- Naapurinne valittavat, että teiltä kuuluu omituisia ääniä.
- Omituisia ääniä?
- Niin, kirskuntaa, vihlontaa, voihkimista ja muuta epämiellyttävää.
- Ai sellaisia, sanoin. - Se johtuu yhteydenpidostani kaukaisille alueille. Välillä tulee planeettain välistä kiertoa ja kaiuttimet toistavat kaiken. Minulla itselläni on hieman huono kuulo, sanoin ja viittasin sinne missä telluslaisilla on korvaksi kutsutut informaatiokeräimet. Minulla oli myssy päässäni.
- Voisitteko avata oven?, pienempi poliisi sanoi.
- Miksi?, kysyin.
- Ettekö halua avata ovea?, isompi poliisi kysyi.
- Miksi?, kysyin uudestaan.
- Kyllä me nyt haluaisimme tarkistaa, etä kaikki asiat ovat kunnossa pienempi sanoi.
- Näin on, vahvisti isompi.
- Miksi?, kysyin molemmilta.
Seurasi erittäin pitkä ja erittäin epämiellyttävä aikaviive. Katselin varmasti mutta epävarmasti eteen päin, vaikka selkäni takaa kuului selkeästi erottuvalla tavalla kirskuntaa, vihlontaa, voihkimista ja muuta epämiellyttävää, kuten he osuvasti äänimassaa luonnehtivat.
- Olkoon nyt tällä kertaa. Mutta jos meteli jatkuu, me palaamme, pienempi sanoi uhkaavalla äänellä.
- Palaamme varmasti jos on tarvetta, isompi sanoi möreällä, hieman tummaksi paisuneella äänellä.

Poliisit lähtivät. Näin verhojen välistä heidän katselevan ikkunoihini, metakaupunkini perustekijään päin. Minun täytyy saada jossakin päin rannettani oleva äänenvoimakkuutta säätelevä siru korjatuksi.

Rikkinäisen sirun viive on sietämätön. Vaikka keisarimme meidät hyvin opettikin kestämään kestämättömän ja sietämään sietämättömän. Periaateessa viive on pystytty poistamaan ja intervallista on tehty liitäntä, pinta, keskinäiset kasvot ("interface"). Mutta ne ovat silti häirintäalttiita.

Jos tekniikkani ei olisi pettänyt, en olisi joutunut koskaan poliisin uhkaamaksi. Luulenpa, että minun pitää hankkia jokin telluslainen identiteetti.

Ehkä minun on sittenkin käytävä ulkona. Naapurit ihmettelevät, vaikka aina tai harvoin tavatessamme kyllä tervehdin heitä iloisesti. Vai ihmettelevätkö he kenties juuri sitä?

Nyanssit. On-off. On-off.

Mutta koska tarkkailuaikani on sata vuotta, minulla ei ole oikeastaan kiire. Voin tehdä kaiken Tähtineuvoston vaatiman tarkkailutyön täältä kotoani. Ja jos minua kyllästyttää, voi fyysisesti matkustaa pois pääkallonpaikalta.

Verkot vievät minut minne haluan. Etätyö, etäostaminen, kaapeliverkkoon kytkeytyneet huoneisto ja kerrostalo sen takaavat - tätä kaikkea sanotaan kuitenkin koteloitumiseksi. Minusta tulee aito kaupunkilainen. Ruumiinikin urbanisoituu. Ja sitä litaniaa. Päätekansalainen, yksilöllisyyden katastrofaalinen hahmo, perverssikin, koska luonnollisen motoriikkansa kanssa ontuva on menettänyt välittömän asioihinpuuttumiskykynsä ja jättäytyy antureittensa huomaan. Kone alistaa häntä, vaikka hän luuleekin käyvänsä vuoropuhelua rakkaimpansa kansa.

Tehtäväni neuvontantajana on vähän samanlainen. Palvella vai alistaa? Kas, siinä pulma. Tietysti ongelmani ratkeaisi sillä, että marssisin Yhdistyneisiin Kansakuntiin ja esittäisin vaatimuslistani. Toisaalta minulla on tämä työ seurata Telluksen ihmisiä sadan vuoden ajan ja tehdä sitten ratkaisuehdotukseni.

Tämä sata vuottakin todistaa, ettei ole olemassa historiaa, ainoastaan julkinen kesto. Ilmiöiden totuudellisuutta säätelee aina niiden ilmaantumisnopeus. Kyse on rytmistä, rytmiikasta, jossa julkinen rytmiikka on painettu maanrakoseen, endoottiseen kuiluun.

Ulkoinen maailma loppuu. Maailmasta tulee endoottinen, sisäsiittoinen. Me menemme niin nopeasti, että kaikki kutistuu ja rusentuu kuin mustaan aukkoon. Lohtua on vain eriklaisuudesta: vaikka nykymatkailijat pitäisivät maailmaa vähemmän eksoottisena, he ovat kuitenkin väärässä, kuten fyysikko Zhao Fusan sanoi, sillä se ei yhdenmukaistu. Ei ole mitään ulkona, ei sisällä, on vain online, reaalinen, silmänräpäyksellisten tietoliikenneyhteyksien realisoima maailmallinen hetki. Se on vielä varmempi merkki ulkoisen maailman lopusta. Se tarkoittaa unohdusta. Reaaliaika on unohduksen maksiimi.

Mitä hyötyä ihmiselle on maailman voittamisesta, jos hän menettää sielunsa liikkeen?


Kriittinen tila

Havahduin pystyyn vasta äskettäin. Minun vuosisatani menee tällä vauhdilla nopeasti. Ulkomaailma osoittautui niin raskaaksi, että mikromedikaalikeskukseni nukutti minut kotiin päästyäni kuudeksi Telluksen vuorokaudeksi huoltotoimenpiteitä varten. Muistin poliisien käynnin, kirskunnan, vihlonnan, voihkimisen ja muut epämiellyttävät äänet.

Kun olen kriittisessä tilassa, ajattelen siksi suhteellisuusteoriaa, aika-avaruutta. Mitä on tila? Mitä on laajuus? Kun vauhti on niin kova, esimerkiksi 28 000 km tunnissa, voin kietoa maapallon kiemuraani parissa tunnissa. Suihkukoneet lentävät niin nopeasti, että ne "pyyhkäisevät pois Atlantin", "kutistavat Ranskan neliöksi jonka sivu on puolitoista tuntia", tai "voittavat aikaa ajalta" kuten luotijunasta sanottiin. Ne kutistavat maita ja mantuja kuin pääkalloja.

Ensin reaalinen tila urbanisoitui, nyt on käynnissä reaaliajan urbanisaatio. Sitä minäkin teen raportoidessani Tellukselta Tähtineuvostolle etätoiminnan teknologian avulla. Teen eräänlaista reaaliaikaista ympäristönvalvontaa, vaikka interaktiivinen etäteknologia ei olekaan käytössäni täysimittaisesti, sillä Telluksella ei ole Telesatamia.

Etäkokoontuminen ja etäläsnäolo merkitsevät sitä, että olen tässä ja muualla samanaikaisesti, reaaliajassa. Näin tapahtuman paikka katoaa, tapahtumat tapahtuvat, mutta niiden paikkaa ei voida määrittää. Etäpaikallisten tekniikoiden paikkaa ei voida reaalisesti määrittää.

Elektronioptiikka on tehnyt toiminnan, tai ehkä etätoiminnan, mahdolliseksi. Radiosähköiset kuvat välittyvät etäkapulallamme, kaukosäätimellä. Samaan aikaan yksilön ruumiin aistinkyvyt siirtyvät pikku hiljaa koneille, varsinkin antureille, sensoreille ja muille ilmaisimelle. Kauko-ohjauksesta tulee vain pieni osa telluslaisten elämää, sitä täydentää ikuinen, kaikkialla oleva, alituinen televalvonta. Jokainen viesti, sanoma ja liike tallentuvat näiden avulla tarpeen mukaiseen käyttöön.

Kuka sitä tarvitsee? Jos minulta kysytte, vastaus on Tähtineuvosto. Ja Tähtineuvosto on valtuuttanut minut antamaan Neuvonantajana nämä tekniikat Telluksen hallintakoneistoille. He pääsisivät samaan muutamassa vuosisadassa, mutta meilläkin on Tähtineuvostossa tehokkuusvaatimuksemme. Me tarvitsemme nämä tiedot. Valitettavasti emme voi kertoa, mihin. Saatte ehkä tietää sen, kun on sen tiedon aika.

Kriittinen tila on siis abstraktio. Samoin tietysti oma identiteettikriisini. Mutta poliisin käynti pakottaa minut miettimään yhä vakavammin telluslaisen identiteetin hankkimista. Asiaan pitää perehtyä, eikä se taida olla mahdollista täältä asunnostani. Tähtineuvoston telluksenpäällisestä komentokeskuksesta.


Auktoriteettia etsimässä

"Niin mitä minullen annat,
jos pyörrät pyhät sanani,
peräytän lauseheni,
päästän siitä pälkähästä,
siitä seikasta selitän."
Väinämöinen, Tähtineuvoston agentti.


Nuori Joukahainen haastoi Väinämöisen ja joutui suohon. Se ei ollut ihme, sillä Väinämöinen oli Tähtineuvoston agentti, kuten Ilmarinenkin, Sammon luoja. Miten muuten kuvittelette Sammon tulleen symboliksi kaikelle hyvälle. Se oli Tähtineuvoston lahja ihmiskunnalle. Ja ihmiskunta hukkasi sen. Joukahainen oli nuori huimapää, ei mikään aivan mahdoton hulttio, kuten Kullervo, mutta kuitenkin.

Tämä traditio, josta on kuultu legendaarisia juttuja kotiplaneettani etäviihdekeskuksien kautta jo reilun tuhannen Telluksen vuotta, oli yksi syy siihen, että tullessani Tellukselle valitsin asemapaikakseni Suomen. Väinämöinen onnistui siinä missä minä vielä en. Hän oli luonut oman identiteetin. Hänestä tuli Tellukselle todellinen neuvonantaja, vaikka perinne jäikin elämään vain pikkukansojen keskuuteen.

Mutta aika oli Telluksen näkökulmasta silloin toinen. Etäisyydet ja teknologia olivat esteenä oikeiden neuvojen toteuttamisessa. Kaukana oli silloin kaukana. Teknologia ei ulottunut ihmisruumiiseen, jonka katoaminen on yhtä tärkeää kuin etäisyyksienkin. Minun täytyy kyllä varoa tössä puhumasta ohi suuni. Mutta luulenpa, että siksi telluslaiset eivät enää puhu elämän matkasta, ainoastaan lähdöistä ja saapumisista.

Olen tullut siihen tulokseen, että neuvonantajan rooli vaatii oman identiteetin luomista, vaikka vierailussani on kyse vain sadan vuoden pyrähdyksestä. Identiteettiperustan luomiseksi pohdiskelin hetken Telluksella noudatettuja oikeuskäsityksiä Väinömöisen ja Joukahaisen riitelyn valossa. Haluan että tuleva identiteettini on vahva. Siksi sen on perustuttava mytologiaan.

Identiteetin ideahan ei ole se, että se olisi todellinen, vaan että se on vahva. Myyttinen menneisyys on identiteettinä vahvempi kuin rihkamilla koristettu nahka, vaikka muotitatuoinnit ja lävistyspiikit olisivatkin sillä viikolla alennusmyynnissä. Kun ne eivät kuitenkaan ole minkään heimon merkkejä, jotka olisi tunnistettavissa. Mitä tuntevat ne tatuoidut, kun tajuavat, että ihoon lopullisesti painetut merkit ovat samanlaisia?

Väinämöisen ja Joukahaisen kiistassa ei kyse ollut siitä tavallisimmasta luonnonoikeudesta, vaikka voluntas eli tahto olikin läsnä. Sitä kutsutaan siksi voluntaristiseksi. Vaikka on sillä nimenä myös teologinen luonnonoikeus, koska usein tahtoon viitataan nimenomaan Jumalan tahtona.

Eikä olisi vaikea ajatella, että Väinämöinen nuoreen terroristinalkujoukahaiseen verrattuna oli jumala. Monet eivät tule ajatelleeksi, että tahdosta puhuttaessa viitataan itseasiassa ikuisiin ja muuttumattomiin "luonnonlakeihin" ja juuri jumalallisen alkuperän takaamiahan ne luonnonlait yleensä tässä ajattelumallissa ovat.

Jos Väinämöisen tausta Tähtineuvoston agenttina olisi tiedetty, tämä olisi ollut paras luonnonoikeudellinen selitys sille. Tähtineuvostoa voi helposti nimittää jumalistoksi tällaiseksi kehittyneelle tellusmaisuudelle.

Mutta kun sitä ei tiedetty. Siksi monet ovat vedonneet tässä "naturalistiseen" luonnonoikeuteen. Sehän perustaa luonnonoikeuden yleiset ja muuttumattomat säännöt elollisten olentojen "luonnollisiksi" kutsuttujen ominaisuuksien ja taipumusten varaan. Että Väinämöinen itse, yksilönä, olisi tuon oikeuskäsityksen takana ja että maailma nyt vain sattuu, biologisälyllisistä syistä olevan sellainen, että sukupolvikonflikteihin käydään käsiksi väliin konkreettisesti. Ja että vahvempi nujertaa heikomman. Ja että susia olemme susien kanssa. Ollaan suossa siellä ja vetelässä täällä. Ja se, että Joukahainen joutui suohon riidellessään vahvemman ja viisamman kanssa, oli oikeastaan itsestään selvää. Tai olisi pitänyt olla.

Rationaalisia luonnonoikeusselityksiä ei paljon ole nähty tuohon aikaan, eikä olisi paljon voitukaan. Se esittää minun näkökulmastani melko naurettavan ajatuksen siitä, että oikeusjärjestyksen sisällön määräisi yksinomaan ihmisjärki.

Minun on keskeytettävä tämänkertainen lähetys. Rupesi niin naurattamaan. Anteeksi telluslaiset, ei minun pitänyt tulla tänne naureskelemaan. Vaan antamaan neuvoja. Mutta kun minulla on tämä identiteettikriisi. Saakelin saakeli.

Laulu Logokselle

En kestä enää. Warppaan Logokseen. Tein siitä runon. Hyvästi!

Kypärä kourassa hän astui vasemmalla saappaalla
logoslaisen vaatehtimon hienoon verstastilaan
kauppias oli juuri katkaissut pari päätä
avaruusmiehiltä jotka oli puettu niin kuin tulee pukeutua

Logoslaiset leijailivat joka suuntaan, sekaantuivat
rakkaudetta kolmen varjon maailmassa
ja taivaalla kolme aurinkoa valomerta kylvää
kädet lentävät; ne muistuttivat valkeita lintuja

Huomenna, oi huomenna mä palaan Tellukseen
en ehkä palaa enää koskaan Logokseen
Mä annan neuvot lyyrisesti Tellukselle
en saata varjoja kotikadun, vaikka sokeana niitä rakastin

Avaruuden miehet riisuutuvat vuoksi neuvonantajan
ne irti mallilta nyt ravistetaan, sovitetaan päälle
kerrotaan puvun omistajan kuolleen vaikkei maksanut
ja siksi miljonäärin lailla alennuksen sai

Ulkona, vuodet
katsoivat alukselta
uhrattuja nukkeja
ja kahleet yhä kiinni puvussa

Vuosien saattuessa lesken tapaan yksin
on hitaat ja veriset päivät kuoleman - on lauantai
Taivas lyö vain pimeydellään värit valkomustaan
synkän nartunpennut rakastajan pahaks' piiskaa

Sitten kasvit syksyn satamassa epäröivät
varisivat alas kädet koko väkijoukon
hän laski laukun avaruuden laivan kannelle
ja istui

Avaruuden tuulet uhkauksiaan henkii
ne painaa hiuksiin pitkät märät suudelmat
satamaan päin maastamuuttajat ojensivat väsyneesti
käden
ja toiset itkivät langenneina polvilleen

Hän katsoi pitkää kuolevaa planeetan reunaa
vain toisten laivain varjot taivaanrannassa nyt lepattaa
meren pintaan valo jättää kukkakimpun - ei millekään
ja kohta kukkii koko Valtameri

Siihen kukkaan tarttuisi hän jos kunniansa kanssa toimeen tulis
mut vaatisi se toisen meren, delfiinit ja pyöriäiset
ja muiston neuleblogit
muodostavat seinävaatteen
joka kertoo hänen vaiheistaan

Mutta täitä hukuttamaan ryhtyi iäksi
ja kankuritkin taukoomatta hältä tiukkaavat
oli häät sankarin ja rehellisen ylimyksen
vain kirkui seireeni, nykyaikainen ja naimaton

Paisu yötä kohden Oi Avaruus. Hain silmän
vaanivat ahnaasti aamuhun saakka
ja tähdet, ne näykkivät ruumiita päivän ja illan
kun kuuluvat avaruuden tuulet ja viimeiset lupaukset

**********
Kirjoitettu keväällä 2006 blogiin Vuosisatamme päiväkirja muutaman tunnetun teoksen inspiroimana, kuten hyvinvarustettu lukija tietää. Se ei ole päivittynyt toukokuun jälkeen, joten ajattelin säilöä harhapolkuni tänne ennen kuin tuo blogini pyyhkäistään bittiuniversumiin jälkeäkään jättämättä.
**********