Dokumentin ytimessä 20: Taistelu Helsingistä

Orionissa, Eerikinkatu 15, ke 16.3. alkaen klo 17. Tervetuloa! Tätä ei kannata missata.

Dokumentin ytimessä 20: Taistelu Helsingistä

LÄHIÖT

"Pääkaupunkiseudun rakentaminen on muuttunut hajanaiseksi ja umpimähkäiseksi. Sydämeni itkee verta sen takia. Tuskin maailmassa on yhtään niin laajalla alalla sijaitsevaa metropolialuetta, jossa kuin summittaisena tilkkutäkkinä on syntynyt asuma-alueita, pieniä teollisuusalueita, sinne tänne hajalle heitettyjä suuriakin teollisuuslaitoksia, jotka ovat huonosti järjestetyn julkisen liikenteen ulottumattomissa. Tämän kaiken rakentamisen sotkun juhlistaa vielä palvelujen puutteellisuus. Koko pääkaupunkiseutu on kuin kottikärryistä kaadettu sieluton epäjärjestys."

Näin kuvaili jälkiviisaasti ylipormestari Teuvo Aura Helsingin seudun neljän suurimman kunnan maankäytön ja asemakaavoituksen tilannetta muistelmissaan vuonna 1982. Aura jos kukaan oli kuulunut siihen päättäjien eliittiin, joka saneerasi pääkaupunkiseudun asuntopolitiikan maalta muuttavan väestön asuttamiseksi ja samalla hyvinvointiyhteiskuntaa rakentavan talouskasvun välineeksi. Keskustelun foorumina toimi Asuntoreformiyhdistyksen julkaisu "Asuntoreformi". Yhdistyksen ja lehden johtoon kiilautui Postisäästöpankin tuolloinen pääjohtaja Teuvo Aura, Helsingin Työväen Säästöpankin toimitusjohtaja Mauno Koivisto sekä Aravan ja Asuntohallituksen johtajaksi nimitetty ammattiyhdistysmies Olavi Lindblom.

Lähiöiden tehorakentaminen, jota tukivat koneellistetut elementtivalimot, edellytti toteutuakseen sosiaalisen mielen ja liiketaloudellisen ajattelun liittoa. Sen perusteet järkeili Pekka Kuusi teoksessaan "60-luvun sosiaalipolitiikkaa", josta tuli kasvuhakuisen kansantalouden ohjelmajulistus. Sosiologi Kuusen "sosialidemokratia" sai myös "kapitalistit" uskomaan, että rakentaminen suunnitelmallisena suurteollisuutena oli kansantalouden kasvua kiihdyttävä ja tuottoisa projekti. Väylä pankkien, rakennusliikkeiden ja kuntien yhteisille kerrostalokekkereille Helsingissä ja missä vain sen ulkopuolella niityillä, kallioilla ja metsissä, oli pyykitetty.

Helsingin seuduilla kehitteli elementtirakentamista Helsingin Asuntokeskuskunta Haka ja Sato Oy jakaen keskenään useimmat lähiökohteet. Ensimmäinen sopimus Helsingin kaupungin kanssa käynnisti Pihlajamäen aluerakentamisen vuonna 1960. Samaan aikaan, kun betoni liittyi litteäksi valettujen levyjen muodossa kansanomaisten rakennusaineiden joukkoon, vakiintuivat myös kerrosneliöitä kasaavien aluerakentajien valtaryhmittymät. Rakennustyömaita hallitsivat osuustoiminnan ideologisista juurista irtautuva Haka sekä suunnitelmatuotantoon sopeutuneet porvarilliset rakentajat Sato, Asuntosäätiö ja Rakennusyhtymä Polar. Edellisen rakennuskohteita rahoitti sekä markkinoi Helsingin Työväen Säästöpankki ja Postipankki, jälkimmäinen osti maata ja rakensi Pohjoismaisen Yhdyspankin ja Kansallis-Osake-Pankin tuella.

Yksityiselle suururakoitsija Puolimatkalle lipsahti Kaivoksela, Siltamäki, Louhela ja Myyrmäki. Tämän jälkeen Helsingin seudun lähiörakentaminen jatkui Hakan ja Saton merkeissä. Painopiste oli siirtymässä metropolia tehokkaammin kasvattaviin aluekokonaisuuksiin Espoon kauppalan alueelle. Hotelli Palacessa keväällä 1966 sovittu aluerakentamispaketti sitoi Espoon päättäjät lopullisesti pankkien ja urakoitsijoiden tarjoilemaan ohjelmaan. Se antoi Hakalle valtuuden vyöryä pankkiensa ostovoimalla Espoon Martinlaaksoon ja kaksinkertaistaa jälkikäteen Jorvaksen tien ja meren välistä hankkimansa alueen rakennusoikeus 450 000 kerrosalaneliömetrin mittasuhteisiin. Samaan aikaan realisoi porvarillinen Asuntosäätiö Suur-Helsingin kasvupotentiaalia Kivenlahdessa, samalla kun Sato sekä Polar jo markkinoivat kultarannikon parhaita maita.

Suur-Helsingin visiot raivattiin nähtäviksi kaupungin hallinnollisten rajojen ulkopuolella, yhteiskunnallisen ja taloudellisen rakennemuutoksen hornankattilassa. Muuttoliike maalta kaupunkiin näkyi Seutulasta nousevan lentokoneen ikkunasta brutaaleina ruutuina ja viiltoina maisemassa: lähiöiden, markettien ja kehäteiden rujoina verkostoina. Sen mielikuvamarkkinointi asuntosäästäjille kulutuskelpoisena hyvinvointiyhteiskuntana tarjosi tilauskuvia valmistaville elokuvayhtöille haasteellisen ja rahanarvoisen mahdollisuuden.

Näistä elokuvavalmistamoista sitoutui Filminor Auran Asuntoreformiyhdistyksen ja rahoitusmarkkinoilla ylivertaisen Postipankin asuntopolitiikan kuvittajaksi. Ohjelmaelokuvista merkittävin Kaupungissa on tulevaisuus hyökkäsi Auran mobilisoiman arkkitehtipolven radikaalilla innolla porvarillisen Asuntosäätiön aloittamaa "nukkumalähiöksi" leimattua yhteisöasumista vastaan. Kärki suuntautui Heikki von Hertzenin Tapiolaan, jonka

Ylioppilaslehden elokuvakriitikko Sakari Toiviainen kuittasi "kapitalistisen yhteiskunnan kauniiksi käpälänjäljiksi metsien keskellä". Väljien puutarahakaupunkien rakentamiseen ei Auran mielestä ollut varaa. Päivän asuntopoliittinen trendi oli "tiheään ruutukaavaan rakennetut, kaupunkimaisen elämäntavan mahdollistavat asuinalueet, kaukana metsävyöhykkeen takana mutta nopean ja joustavan pikaliikenneyhteyden päässä keskustasta". Tämän näkökulman Hakan tehorakentamisen puolesta puhuvat arkkitehdit Pertti Maisala ja Jaakko Salonen elokuvaansa ohjelmallisesti käsikirjoittivat.

Ylimitoittuva tehorakentaminen ja metropolikehityksen politbyroojohtaminen nostattivat1970-luvun vaihteessa ensimmäiset kriittiset kannanotot. Näistä kimmokkeista syntyi joukko kärkeviä dokumentteja ja kaupunkielämän pahoinvoinnista oirehtivia lyhytfilmejä. Ne putoilivat vaihtoehtoviestinnän kumajaisena yleisradion ajankohtaisohjelmiston ja ideologisen tilausfilmilevityksen ulkopuolelle.

Kaupungin vapaus

Suomi 1966. Tuotantoyhtiö: TTO:n Kamerataiteen laitos. Ohjaus: Jukka Pakkaslahti. Käsikirjoitus ja selostus: Väinö Kirstinä. Kuvaus: Petri Hämäläinen. Äänitys: Erkki Seiro. Musiikki: Henrik Otto Donner. Selostaja: Maj-Brit Heljo. VET: A-20140 – S – 280 m / 10 min. Esitys: SP betacam.

Kaupungin vapaus on Jukka Pakkaslahden ja kamerataiteen laitoksen mustavalkoinen näkemys pääkaupungin julkiseen tilaan jätetystä nuorisosta ja syrjäytyneistä rantojen miehistä.
Vanhan edessä hengaileva jengi, yön välkkyvät valot ja flipperipöytä, lyhyt välähdys kapakasta sekä ”eteiseen enkelin tehneen” duunarin pojasta Heikki Harmasta: Tästä tarina laskeutuu linja-autoasemalla sekoilevien pariin ja yhä alemmas pohjalukemiin, jotka kamera tavoittaa Töölönlahden varikolle rantautuneiden joukossa, yön yli edenneen retken aamutunteina.
Väinö Kirstinän laatima selostus laukoo pirullisesti Helsinki-esittelyn pintakehuja Maj-Brit Heljon suulla. Toinen, miehinen ammattiselostaja lukee puolestaan tuon julkisuuskuvan turvaavia kaupungin järjestyssäännön pykäliä, joita kadulle suodattunut aines elokuvassa räikeästi rikkoo.

Elokuvan päätöskuvissa Kätilöopiston synnytyslaitos, sen ikkunaan asettunut lähiöäiti vauvoineen, tuo näytille arkiharmaan lupauksen tulevasta vuonna 1966.

Musta liitto eli asukkaita myytävänä

Suomi 1975. Tuotantoyhtiö: Helsingin kaupungintyöntekijöiden elokuvatoimikunta. Ohjaus ja suunnittelu: Väinö Pennanen ja Kari Kyrönseppä. Kuvaus: Esa Vuorinen. Musiikki: Eero Ojanen. Äänitys: Bo-Erik Mannerström. VET: 22220 – S – 280 m (16 mm) / 21 min. Esitys: SP betacam.

Vasemman äärilaidan kannanotot muotoutuivat dokumenttielokuvien sarjaksi Helsingin kaupungin kunnantyöntekijöiden ja kamerataiteen osaston "kulttuurivasemmistolaisena" ryhmätyönä. "Reportaashikuvaukseen tiedonantajana" löytyi yhteinen tahto, koska "kaupungin työläisillä oli ollut jo vuosia pakottava tarve tuoda julkisuuteen niitä epäkohtia, joita jokapäiväisessä työssään näkevät, ja koska "kaupungin johto ja virkamieskunta tekevät kaikkensa estääkseen kaupunkilaisia saamasta oikeaa tietoa kaupungin töistä ja varojen käytöstä".

Ryhmän poliittista kuvatulitusta säestänyt julistus julkaistiin näyttävästi elokuvalehti Filmihullussa. Lehti myös esitteli sivuillaan "koneiston ulkopuolisten" elokuvien selostustekstit ja haastattelut. Sisältö nähtiin tässä tapauksessa muotoa tärkeämmäksi: "Taide on jätetty vähille osille. Etusijan on saanut tiheä tieto meitä kaikkia lähellä olevista elämän pääkysymyksistä ja oikeista syyllisistä epäkohtiin. Ehkäpä juuri tästä syystä tulokset ovat myös erittäin hyvää elokuvaa."

Musta liitto eli asukkaita myytävänä tavoittaa tuoreeltaan lähiöasukkaan näkökulman tilanteessa, missä "kaupunkilainen on ostanut asunto-osakkeen grynderin suunnittelemasta ja rakentamasta asumalähiöstä ja on veloissaan korviaan myöten".

Elokuva käynnistyy kurkistuksella kulisseihin ja tunkeutuu haastattelijan selän takana kuokkavieraaksi Hotelli Hesperian sviittiin, Rakennusliike Arjatsalon Espoon kaupunginhallitukselle järjestämille "voitelukutsuille".

Tosin rakennusurakoitsijan syyllistäminen oli harhalaukaus. Kestitystilaisuus tapahtui vuonna 1973, kun Olarin laatulähiö oli valmistunut Oy Arjatsalon toukokuussa 1968 tekemän aluerakennussopimuksen pohjalta Gräsan kartanon maille.

Talousneuvos Arvo Arjatsalon yhdessä veljensä kanssa omistama Rakennus Oy Arjatsalo oli aloittanut toimintansa jo vuonna 1955 Jyväskylässä. Tunketuminen Olariin suurten rakennusliikeiden apajille vaati urakoitsijalta yhdeksän vuoden tunnustelut ja tavanmukaiset vatsan kautta tapahtuvat sopimusneuvottelut kunnan isien kanssa. Tässä tapauksessa perinteellisenä tiilimuurauksena toteutettu hanke palkittiin oikeutetusti yhdyskuntasuunnittelun valtionpalkinnolla vuonna 1975.

Muuten elokuva sisältää poikkeuksellista ajankuvaa mahtirakentajien jälkeensä jättämistä lähiöistä Pihlajistossa ja Kirstinmäessä. Osansa saavat myös Sipoon purkukohteista häädettävien kohtalot. Mainostelevision rakennustyömaalla "yllätyshaastatteluun" suostuneen kirvesmiehen vastaus ei ole yllätys: "Asunnothan rakennetaan Suomessa sillä tavalla, että siinä ajatellaan vaan sitä rakennusrynterin voittoa eikä siinä ajatella asunnontarvitsijan etuja eikä viihtyvyyttä eikä ympäristötekijöitä." On myös itsestään selvää, että elokuva palkittiin Moskovan kansainvälisillä elokuvajuhlilla vuonna 1975.

Taistelu kaupungista
Hemlös

Suomi 1971. Tuotanto- ja tekijäryhmä: K.J. Karmasalo, Kati Siikarla, Atte Blom ja Seppo Vesterinen. Kuvaus: K.J. Karmasalo ja Seppo Vesterinen. Leikkaus: Asko Kurppa. Äänitys: Anssi Blomstedt. 540 m (16mm), 50 min. Esitys: SP betacam.

Taistelu kaupungista kertaa Helsingin luokkajakoisen kasvun talouden ja hallinnon keskukseksi. Se toteutui Uudeltamaalta, Hämeestä, Savosta ja Varsinais-Suomesta kaupungin laidoille asettuneen työväestön kollektiivisella työllä: ”He rakensivat puiset mökkinsä kaupungin laidoille, lähelle tehtaita. Porvariston kivitalot he rakensivat kaupungin sydämeen, sinne missä olivat hallintopalatsit, pankit ja myymälät.”

Jakautuminen hyvinvoivien ja huono-osaisten kaupungiksi on elokuvan läpikäyvä kehityskäyrä: ”Yhä edelleen on kaksi Helsinkiä, työläisten Helsinki ja porvariston Helsinki”. Argumentille oli myös kasautumassa perusteita maaseudun tyhjetessä ”maaltapaoksi” luonnehditun muuttoliikkeen myötä Etelä-Suomen keskuksiin ja muuttotappion painajaisena Ruotsin markkinoille.

Rakennemuutoksen aikapommi räjähti ensimmäisen kerran elokuvan valmistumisvuosina, mutta prosessi tikittää jälleen tämän päivän integraatiolaskimissa. Tuolloin elokuvan ”nyt” oli täyttä totta: ”Nyt näemme kehityksen tulokset: Teollisuus on keskittynyt etelään, rannikolle. Monopolisoituminen tappaa Itä- ja Pohjois-Suomen pienteollisuuden. Metsähakkuiden rationalisointi vie pienviljelijöiltä ansiot. Sadat tuhannet ihmiset joutuvat jättämään kotiseutunsa ja etsimään toimeentulonsa Teollisuus-Suomesta ja Ruotsista.”

Proletariaatin ja eliitin lähiömaantiede juurtui pysyvästi eriarvoisen asumisen ja kaksinapaisen työmatkailun mytologiaan: ”Omistavat, isopalkkaiset tulevat sieltä, mistä ovat asuinpaikkansa valinneet: meren ääreltä, puistojen varjoista, tilavista, valoisista huoneistoistaan. – Työtätekevät, pienellä palkalla elävät tulevat sieltä missä ovat vuokrayksiöt, kaupungin vuokrakasarmit, pienet vuokramökit ja omakotitalot.”

Tämän päivän rocklyriikka Kalliosta saisi realistisempaa otetta Asuntoyhtiö Satakallion kuvista, missä ”kaikki pihat on vuokrattu parkkipaikoiksi, kaikki kellarit liikkeille ja jokainen neliö pantu tuottamaan”. Kolmen kerrostalon rakennuskohde sulloi elementtiseiniensä sisälle vain ”pieniä yksiöitä ja kaksioita, niissä asukkaita vuokralla lähes kaksi tuhatta, heillä lapsia yli 300.”
Paikalta puretut kulttuurihistorialliset puutalot olivat 1960-luvulla siirtyneet Haka-Postipankki -yhdistelmän haltuun Helsingin kaupungin luovutettua rakennusliikkeelle tonttien maa-alan. Operaatio Satakallio käynnistyi, kun ”uusi omistaja sai sisäasiainministeriön luvalla yhdistää pienet tontit yhdeksi isoksi, ja siihen lisätyn rakennusoikeuden.”

”Rakennusaallon edetessä joutuvat kaupungin ikääntyvät kanta-asukkaat saman tosiasian eteen: uudet kerrosneliöt eivät ole heitä varten”. Samaan aikaan kauppa keskittyy ja vie korttelimyymälöiltä elinmahdollisuudet: ”Suuret keskusliikkeet jakavat Helsingin lähiseudun markkina-alueikseen. Supermarketit nousevat moottoriteiden varsille. Ja kaupungin sydämessä ovat taistelun elintilasta voittaneet suurpankit, virastot, yritykset ja tavaratalot.”
Lopuksi elokuva näyttää siirtotyömaiden saarekkeet. Tuon ajan käsitysten mukaan ne olivat hiljaisella sopimuksella syntyneet myös jäädäkseen. Helsinki oli tyly kaupunki idästä ja pohjoisesta työnhakuun saapuville metsien miehille: ”Moni joka pyrki kaupunkiin jäi toimeentulon rajalle lähiseudun siirtotyömaille Otaniemeen, Sköldvikiin… parakkikylien asukiksi. Etelän siirtotyömailla on jo 30 000 työläistä”, tiesi selostaja kertoa ja lietsoi ”työtätekeviä taisteluun etujensa puolesta”.

Työryhmä tuotti ja osittain myös itse rahoitti elokuvan Yleisradion ruotsinkieliselle ohjelmaosastolle. Suomenkieliselle kanavalle se oli poliittisesti liian kuuma aihe, eikä elokuva pääsyt FST-esitykseensä Hemlös-nimellä sovittuna päivänä. Se esitettiin huomaamattomasti vasta eduskuntavaalien jälkeen 17.1.1972.

– Ilkka Kippola ja Jari Sedergren 16.3. 2005