Heräjä armas Suomen maa.

Käväisin eilen yliopistolla täällä Helsingissä. Laitoksella monet olivat koulutuksessa. Hyvä päivä sille toiminnalle, koska ulkona vihmoi ikävästi.

Metsätalolta käteeni tarttui uusi Yliopistolainen ja huomasin, että sielläkin puhuttiin blogeista. Lehdessä kolumnoi ylioppilaskunnan tiedottaja Perttu Iso-Markku. Hänkin oli pohdiskellut blogin perustamista, mutta ei löytänyt siihen aiheita saati aikaa.

Luulisin, että varsin harvat suunnittelevat blogin pitämistä resurssien allokoinnin näkökulmasta. Sitä on vain pidettävä. Niin se toimii parhaiten. Erikoisalablogeihin kannattaa sitten vähän suunnitteluresursseja jakaa. Ja niihinhän tekijöitä yliopistolta riittäisi, jos olisi viitseliäisyyttä ja vähän kehittelisi accessia näihin persoonallisiin subjektiivisiin tietopankkeihin.
Mutta olinhan siellä mainittu minäkin. Sain siitä etukäteen vihiä, kun käytävällä yliopistolehtori pysäytti ja sanoi nähneensä maininnan blogistani. Siksi tie kävi Metsätalolle viimasta ja tuiskusta huolimatta. Perttu kirjoitti yliopiston blogitilanteesta: "Esimerkiksi professorien blogit ovat kovin harvassa. Heikki Patomäen blogi oli keväisen UPJ-taistelun keskiössä, mutta nyt uusin merkintä silläkin on elokuulta. Emeritaprofessori Elina Haavio-Mannilankin blogaaminen tuntuu tyrehtyneen alkuunsa. JP Roosin sivuilta sentään löytyy tuoreitakin nettikolumneja. Tutkijablogeista esimerkillisin on Suomen blogilistallakin korkealle noteerattu historiantutkija Jari Sedergrenin blogi, joka yhdistelee surutta päiväkirjamaisuutta, tutkimusaiheiden esittelyä ja yhteiskunnallista kommentaaria."

Kauniisti sanottu ja korostaa mukavasti ennestäänkin vaatimatonta luonnettani. Liekö tuon jutun ansiota, että Patomäen blogiinkin oli heti tullut uutta ainesta! Laitoin tuohon nuo linkit, kun niitä ei ollut jutussa mainittu eikä muuten edes nettiversiossa. Edellinen on moga ja jälkimmäinen rikos! [Blogirikoslain 16§: "Älköön koskaan kirjoitettako blogeista ilman että niihin tehdään asianmukainen linkitys."]

Fyysisen ruumiini läsnäolo yliopistolla on harventunut pahasti sen jälkeen, kun aloitin kolme vuotta sitten työni tutkijan sijaisena elokuva-arkistossa. Kun äskettäin viranhaltija siirtyi toiseen tehtävään pysyvästi, hoitamani virka julistettiin haettavaksi. Tänään sain tietää, että minut on siihen valittu 31 hakijan joukosta. Nyt, 46-vuotiaana, minulla on siis vakituinen työ. Tähän se huda huda minun kohdallani vei: takana korkeatasoinen koulutus ja lähes kaksikymmentävuotta pätkätöitä, mutta nyt on opintovelka maksettu ja työsarkaa on enemmän kuin konsanaan luvatussa maassa.

Takaisin tutkimusmatkalleni. Reissulta tarttui mukaan myös Ylioppilaslehti, jossa haastatellaan Liken perustajajäsentä ja omistajaa Hannu Paloviitaa. Paloviita myi vastikään yrityksen Otavalle. Kauppa astuu voimaan ensi vuoden alusta. Vaikka en ole intensiivisesti ollut mukana Liken toiminnassa - esimerkiksi yksi turhaksi tullut suomennos näyttää hautautuneen iäksi - erinäisten tuttavuuksien kautta firman toimintaa on tullut seuratuksi sen alusta lähtien. Lehdessä oli myös mielenkiintoinen visio siitä, miten multimediatietokoneet muuttavat ihmisten elämää.

Jossakin päin lehteä oli vielä juttu siitä, kuinka nykyään joitakin luentoja saa ripatuksi yliopistolta itselleen mp3-muodossa. Haastateltu opiskelija valitti luentojen äänitystasoja: kuulemma äänen taso ei riitä silloin, kun luentoja kuuntelee hölkätessä. Samaan hengenvetoon toimittaja pohti sitä, kuinka jotkut mp3-soittimilta kuunnellut teoreettiset luennot saattavat olla liian vaikeita niille, jotka tekevät samaan aikaan jotakin muuta. Epäilemättä ovat.

Mutta ei siinä mitään uutta. Eräskin historian dosentti sanoi minulle kuinka vaikeaa oli luennoida, kun eturiviin asettui useampi viestinnän opiskelija. He eivät lakanneet viestimästä toisilleen edellisen viikonlopun sattumuksista koko luennon aikana, väliin ääneen nauraen, minkä lisäksi he vielä kutoivat koko ajan. Dosentti - nykyinen professori - sanoi, että hän nousi varpailleen ja yritti luennoida niille parillekymmenelle muulle ikään kuin tämän ensimmäisen rivin yli. Ei ihme, että neuleblogit ovat niin suosittuja viestintävälineitä.

Itse olen tyytynyt joskus kysymään opiskelijoilta, pitäisikö minun puhua hiljempaa, kun muuten tuo kolmannessa rivissä raskaan päivätyön jälkeen nukkuva nuori mies saattaa herätä meiskaamiseeni.

Säveltäjä Haydnilla oli tapana lisätä sinfonioihinsa semmoinen isoäänisempi kohta. Sillä hän sai nukkujat hereille. Heräjä armas Suomen maa.