Pienen tauon jälkeen paluu kirjoittamiseen tuntui ihan mukavalta. Kirjaprojektin aikana on tekstejä tullut sirotelluksi sinne tänne ja tänään yllätyin, kun yhtäkkiä löysin kahdeksantoista sivua tekstiä, jota en muistanut kirjoittaneeni.
Tietysti kadonnut ja nyt löytynyt teksti palautui mieleen sitä lukiessani. Huolettomaksi se ei tietenkään tehnyt. Tiedän, että koneellani pitäisi olla muutamia tekstipätkiä, jotka kuuluisivat kirjaani. Mutta minkä nimisen fileen sisälle ne ovat kääriytyneet?
Tekstikorpus siis kasvaa tahattomasti. Kollega kävi vilauttamassa salaista tekstiään, jota on nyt kertynyt 30 liuskaa. Itselläni muhii takaraivossa saman mittainen lisäys jo muutenkin massiiviseen eepokseen, mutta sen tieltä voi raivata tilaa nykyisestä leipätekstistä. Toisin sanoen kirjoitan yhden luvun kokonaan uusiksi siinä toivossa, että sanominen tiivistyisi. Kollegan teksti joutuu sekin kyllä viikatteen viemäksi, sillä toistoja siihen epäilemättä sisältyy.
Luulenpa, että kustannustoimittajamme käy näillä sivuilla kuin vaivihkaa katsomassa, mitä hirvityksiä tänne kirjoitan. Hän on tunnustanut. Sanon, että ei kannata olla huolissaan.
Valokuvat eivät ole valmistuneet, joten voimme vielä piilottaa sanojen vankilaan salakuljetettavaan kakkuun viiloja. Joten älä kysy vielä mitään, teemme pitkää päivää.
maanantaina, tammikuuta 26, 2009
sunnuntai, tammikuuta 25, 2009
Toiseksi viimeinen päivä
Viimeinen DP-festaripäivä. Vaikka olin poistunut ajoissa toissapäiväisestä iltatilaisuudesta, lähdin eilen liikkeelle hieman myöhään. Vapaaliput olivat menneet. Ostin sitten katsomisluvan Vitali Manskin elokuvaan Virginity, jossa tarkastellaan neitsyyden menetyksen taloudellisia, sosiaalisia ja psykologisia ulottuvuuksia Moskovassa. Kolmen naisen kautta kirjo ulottuu neitsyyden myyntipalstoilta Internetistä tosi-tv-ohjelmiin ja strippibaariin. Armotonta nykyaikaa, jossa elämänarvoja ei aina paljon mietitä.
Kööpenhaminalaisen nuorisotalon häätäminen ja purkaminen olivat suuren kohun kohteena joku vuosi sitten. Nikolai Vyborgin elokuva 69 kuvaa nuorten toimijoiden radikalisoitumista, joka osaltaan vaikutti siihen, että rauhanomaiset miekkarit muuntuivat usein väkivaltaiseksi kohtaamiseksi poliisin kanssa. Itse asiassa ne saivat polttopulloineen suoranaisen katusodan piirteitä.
Varsin tasapainoinen esitys vaikeasta aiheesta: paljon oli jäänyt kuvaamatta ja kameraa käyttäneet saivat itsekin aika usein poliisin pampusta, toinen joutui ällistyttävällä nimikkeellä syyteharkintaan "osallistumisesta väkivaltaiseen toimintaan passiivisena tarkkailijana". Syytteitä, vaan ei tuomiota tuli myös poliiseille, jotka filmatussa kuvassa armotta pamputtavat mielenosoittajia, jopa niitä, jotka ovat noudattaneet poliisin ohjetta istua. Syyttäjä oli halunnut näyttää elokuvasta otteita oikeudenistunnossa, mutta kun puolustus vaati koko elokuvan esittämistä, syyttäjä luopui toiveestaan...
Kööpenhaminalaisen nuorisotalon häätäminen ja purkaminen olivat suuren kohun kohteena joku vuosi sitten. Nikolai Vyborgin elokuva 69 kuvaa nuorten toimijoiden radikalisoitumista, joka osaltaan vaikutti siihen, että rauhanomaiset miekkarit muuntuivat usein väkivaltaiseksi kohtaamiseksi poliisin kanssa. Itse asiassa ne saivat polttopulloineen suoranaisen katusodan piirteitä.
Varsin tasapainoinen esitys vaikeasta aiheesta: paljon oli jäänyt kuvaamatta ja kameraa käyttäneet saivat itsekin aika usein poliisin pampusta, toinen joutui ällistyttävällä nimikkeellä syyteharkintaan "osallistumisesta väkivaltaiseen toimintaan passiivisena tarkkailijana". Syytteitä, vaan ei tuomiota tuli myös poliiseille, jotka filmatussa kuvassa armotta pamputtavat mielenosoittajia, jopa niitä, jotka ovat noudattaneet poliisin ohjetta istua. Syyttäjä oli halunnut näyttää elokuvasta otteita oikeudenistunnossa, mutta kun puolustus vaati koko elokuvan esittämistä, syyttäjä luopui toiveestaan...
perjantaina, tammikuuta 23, 2009
Kiikkustuoli
DocPoint-festivaalin pidentyminen yhdellä päivällä ei näytä aiheuttavan mitään seuraamuksia puolivälinkrouvissa. Riittää kun tulee aina metroaikaan nukkumaan, nauttii tsekkiläisen makkaran ja odottaa uuden päivän jännittäviä piirteitä, joista ei puutu vivahteita.
Kekkoslovakia I -näytökseen tuli satakunta katsojaa ja tämän päiväiseen Kekkoslovakia II-näytökseen ehkä jopa enemmän. II-näytös koostuu valikoiduista lyhytelokuvista, jotka paljastavat erityisesti 1970-luvun Kekkoslovakian ominaisuudet.
Hiippailin eilisestä näytöksestä kaulukset pystyssä lähikuppilaan, jossa onnittelin ansaitun yhden oluen ajan esikoisohjaajaa. Lauri Timosen fiktiofilmi saa ensi-illan ensi viikolla. Matka jatkui Kiasma Caféhen, jossa vietetystä illanvietosta oli poistuttava ilmeisesti noin yhdeksältä - henkilökunta vei tarjolla olleet oluetkin janoisten dokumentti-ihmisten käsien ulottuvilta pyynnöistä huolimatta varoittamattoman valomerkkinsä jälkeen. Itse olin tullut niin myöhään, etten edes odottanut mitään pullon pohjalta löytyneen punaviinitilkan jälkeen. Ympärillä parveili kuuluisia ohjaajia ja alan toimijoita, vaikka osa olikin nälissään mennyt syömään.
Matkalla kadun yli vaihdoimme käyntikortteja venäläisvieraiden kanssa, minä aikana muu jengi hajaantui. Monet menivät Bio Rexiin elokuviin ja muut Lasipalatsin baariin, me käväisimme festariklubi Nollassa yhdellä, mutta palasimme tuttuja haastateltuamme kotikonnuille.
Kello oli kymmenen kieppeillä illalla. Tähän on tultu - kiikkustuoliin.
Päivän festarisuositukset täältä (yhden liuskan pdf, linkki korjattu perjantain dailyyn!)
Kekkoslovakia I -näytökseen tuli satakunta katsojaa ja tämän päiväiseen Kekkoslovakia II-näytökseen ehkä jopa enemmän. II-näytös koostuu valikoiduista lyhytelokuvista, jotka paljastavat erityisesti 1970-luvun Kekkoslovakian ominaisuudet.
Hiippailin eilisestä näytöksestä kaulukset pystyssä lähikuppilaan, jossa onnittelin ansaitun yhden oluen ajan esikoisohjaajaa. Lauri Timosen fiktiofilmi saa ensi-illan ensi viikolla. Matka jatkui Kiasma Caféhen, jossa vietetystä illanvietosta oli poistuttava ilmeisesti noin yhdeksältä - henkilökunta vei tarjolla olleet oluetkin janoisten dokumentti-ihmisten käsien ulottuvilta pyynnöistä huolimatta varoittamattoman valomerkkinsä jälkeen. Itse olin tullut niin myöhään, etten edes odottanut mitään pullon pohjalta löytyneen punaviinitilkan jälkeen. Ympärillä parveili kuuluisia ohjaajia ja alan toimijoita, vaikka osa olikin nälissään mennyt syömään.
Matkalla kadun yli vaihdoimme käyntikortteja venäläisvieraiden kanssa, minä aikana muu jengi hajaantui. Monet menivät Bio Rexiin elokuviin ja muut Lasipalatsin baariin, me käväisimme festariklubi Nollassa yhdellä, mutta palasimme tuttuja haastateltuamme kotikonnuille.
Kello oli kymmenen kieppeillä illalla. Tähän on tultu - kiikkustuoliin.
Päivän festarisuositukset täältä (yhden liuskan pdf, linkki korjattu perjantain dailyyn!)
torstaina, tammikuuta 22, 2009
Kekkoslovakia tänään
Heräsin yöllä ja valveilla ollessani suunnittelin päivän puheen. Sen valmistuttua sain onneksi uudestaan unen päästä kiinni. Aamulla ei nukkuminen tekisi pienintäkään vaikeutta, mutta tangolaulun laulajan sanoin "nyt mun mentävä on".
Eilinen Robert Flahertyn Loisiana Story (1948) oli huikaiseva jopa Kiasman kovilta penkeiltä. Peter von Bagh, jonka oman elokuvan näytös myytiin loppuun festivaaleilla ensimmäisenä, haastatteli Richard Leacockia, elokuvan kuvaajaa. Jälleen kerran saattoi huomata, että yli 70 vuoden elokuva-ura siivittää näkemyksiin. Elokuvahistorioitsijallekin Leacockin sanat olivat opetus: "Älkää uskoko leikkaajan valheisiin. Uskokaa mitä minä sanoin!"
DocPoint jatkuu. Toistamisen uhallakin sanon, että tulkaa katsomaan Orioniin (tänään torstaina klo 17.00, Eerikinkatu 15) Ilkka Kippolan ja allekirjoittaneen ohjaama Kekkoslovakia. 80-minuuttinen kooste-elokuva käyttää lähteinään uutisfilmejä ja muita dokumentaarisia lyhytelokuvia 1940-luvulta 1970-luvulle. Etukäteen kannattaa paljastaa juonesta sen verran, että päähenkilöistä yksi jos toinenkin on kalju. Puhe on valmistunut ilman papereita aamuyöllä kello 5 ja on ehkä juuri siksi varsin lyhyt ja informatiivinen.
Lippuja Kekkoslovakia 1 -näytökseen voi varata osoitteesta liput.docpoint.info. Nyt näyttäisi siltä, että lippuja jää kyllä Orionissakin ovellakin myyytäväksi. Olen ymmärtänyt, että myös Bio Rexin ala-aulan ennakosta niitä saa.
Antautukaa Kekkoslovakian vietäväksi ja tuokaa ystävänne mukaan. Turha sitä on katua. Parempi katsoa.
Festivaalin oma lehti Daily ilmestyy pdf-muodossa.
Eilinen Robert Flahertyn Loisiana Story (1948) oli huikaiseva jopa Kiasman kovilta penkeiltä. Peter von Bagh, jonka oman elokuvan näytös myytiin loppuun festivaaleilla ensimmäisenä, haastatteli Richard Leacockia, elokuvan kuvaajaa. Jälleen kerran saattoi huomata, että yli 70 vuoden elokuva-ura siivittää näkemyksiin. Elokuvahistorioitsijallekin Leacockin sanat olivat opetus: "Älkää uskoko leikkaajan valheisiin. Uskokaa mitä minä sanoin!"
DocPoint jatkuu. Toistamisen uhallakin sanon, että tulkaa katsomaan Orioniin (tänään torstaina klo 17.00, Eerikinkatu 15) Ilkka Kippolan ja allekirjoittaneen ohjaama Kekkoslovakia. 80-minuuttinen kooste-elokuva käyttää lähteinään uutisfilmejä ja muita dokumentaarisia lyhytelokuvia 1940-luvulta 1970-luvulle. Etukäteen kannattaa paljastaa juonesta sen verran, että päähenkilöistä yksi jos toinenkin on kalju. Puhe on valmistunut ilman papereita aamuyöllä kello 5 ja on ehkä juuri siksi varsin lyhyt ja informatiivinen.
Lippuja Kekkoslovakia 1 -näytökseen voi varata osoitteesta liput.docpoint.info. Nyt näyttäisi siltä, että lippuja jää kyllä Orionissakin ovellakin myyytäväksi. Olen ymmärtänyt, että myös Bio Rexin ala-aulan ennakosta niitä saa.
Antautukaa Kekkoslovakian vietäväksi ja tuokaa ystävänne mukaan. Turha sitä on katua. Parempi katsoa.
Festivaalin oma lehti Daily ilmestyy pdf-muodossa.
tiistaina, tammikuuta 20, 2009
Viikon villeimmät mietteet
Muistilistaa pitää tänään kehitellä kehiin, on sen verran menojalkaa pelissä näinä päivinä.
Helsingin dokumenttielokuvafestivaali DocPoint on alkamaisillaan ja kuten hyviin tapahtumiin ikään, tähänkin on järjestetty ohjelmaa. Jotta tulisi mielen mukaista, osa menoista organisoidaan ihan itse.
Kuten tämä Ilkka Kippolan kanssa yhdessä ohjattu, käsikirjoitettu, kuvasuunniteltu ja koostettu Kekkoslovakia 1, johon kannattaa lippu varmistaa etukäteen, kun sali Orionissa torstaina klo 17 on ihan yhtä pieni kuin aina ennenkin. 191 mahtuu sisään rellestämään, lopuilla on hauskaa Kekkoslovakian ojanpientareilla persuilemassa. Eilen valmiiksi saatettu kooste-elokuva kestää 78 minuuttia, alkukuva reilut 30 minuuttia, joten aikaa pitää varata hieman enemmän kuin katalogi antaa myöten.
Tilaisuudessa piti tarjottaman venäläistä kuohujuomaa, mutta Espoon kaupunginvaltuusto päätti toisin, kuivin suin. Parempi näin, sillä ensimmäiset poromerkittömät uhkaukset ovat jo tulleet: "Jos pojat perkele Kekkoselle alatte..." Pelko pois puseroista, sillä valittu ohjelma on korkealuokkaista balettia myöten eikä pääty maapallon rajojen kahlintaan, minkä k-linja hyvin muistaa.
Laitan tähän vielä rusetin sormeen ja sanon, että menen tänään puolenpäivän aikaan radioon haastateltavaksi. Pulkkinen sitten päättää, kannattaako sitä lähettää ulos.
DocPointin avajaiset ovat tänään, joten kilistelyä tovereiden kanssa ei voi välttää. Kaikki näyttää hyvältä, jos vain kansa pitää kutinsa.
Helsingin dokumenttielokuvafestivaali DocPoint on alkamaisillaan ja kuten hyviin tapahtumiin ikään, tähänkin on järjestetty ohjelmaa. Jotta tulisi mielen mukaista, osa menoista organisoidaan ihan itse.
Kuten tämä Ilkka Kippolan kanssa yhdessä ohjattu, käsikirjoitettu, kuvasuunniteltu ja koostettu Kekkoslovakia 1, johon kannattaa lippu varmistaa etukäteen, kun sali Orionissa torstaina klo 17 on ihan yhtä pieni kuin aina ennenkin. 191 mahtuu sisään rellestämään, lopuilla on hauskaa Kekkoslovakian ojanpientareilla persuilemassa. Eilen valmiiksi saatettu kooste-elokuva kestää 78 minuuttia, alkukuva reilut 30 minuuttia, joten aikaa pitää varata hieman enemmän kuin katalogi antaa myöten.
Tilaisuudessa piti tarjottaman venäläistä kuohujuomaa, mutta Espoon kaupunginvaltuusto päätti toisin, kuivin suin. Parempi näin, sillä ensimmäiset poromerkittömät uhkaukset ovat jo tulleet: "Jos pojat perkele Kekkoselle alatte..." Pelko pois puseroista, sillä valittu ohjelma on korkealuokkaista balettia myöten eikä pääty maapallon rajojen kahlintaan, minkä k-linja hyvin muistaa.
Laitan tähän vielä rusetin sormeen ja sanon, että menen tänään puolenpäivän aikaan radioon haastateltavaksi. Pulkkinen sitten päättää, kannattaako sitä lähettää ulos.
DocPointin avajaiset ovat tänään, joten kilistelyä tovereiden kanssa ei voi välttää. Kaikki näyttää hyvältä, jos vain kansa pitää kutinsa.
keskiviikkona, tammikuuta 14, 2009
DocPoint
Dokumenttielokuvat valtaavat Helsingin 20.-25.1.2009.
Ateneumin, Bio Rexin, Kiasman ja Orionin näytösten liput voi ostaa DocPointin verkkokaupasta http://liput.docpoint.info (arkisin 12-18, la 12-16).
Maximin ja Bristolin näytöksiin liput saa Finnkinon verkkokaupasta www.finnkino.fi. Festivaalin aikana lippuja voi ostaa suoraan esitysteattereista. Yksittäisliput maksavat 6,50€/näytös, 6 lipun sarjakortti 35€ ja 10 lipun 55€. Sarjakorttiostajat saavat kaupan päälle myös katalogin.
Varatkaa nyt lippu ainakin tähän.
Ateneumin, Bio Rexin, Kiasman ja Orionin näytösten liput voi ostaa DocPointin verkkokaupasta http://liput.docpoint.info (arkisin 12-18, la 12-16).
Maximin ja Bristolin näytöksiin liput saa Finnkinon verkkokaupasta www.finnkino.fi. Festivaalin aikana lippuja voi ostaa suoraan esitysteattereista. Yksittäisliput maksavat 6,50€/näytös, 6 lipun sarjakortti 35€ ja 10 lipun 55€. Sarjakorttiostajat saavat kaupan päälle myös katalogin.
Varatkaa nyt lippu ainakin tähän.
perjantaina, tammikuuta 09, 2009
Katsaus katsauksen perään
Olen parissa päivässä katsonut pitkälle toista sataa Finlandia-katsausta 1950-luvun jälkipuoliskolta ja totta vie alan saada niistä tarpeekseni.
Olen nähnyt kymmenien lähettiläiden ja suurlähettiläiden tulon presidentinlinnan pihalle - ennen Kekkosta poseerauskuvia ei sisällä saanut ottaa. Olen nähnyt valehtelematta sata kertaa presidentin saapuvan tai lähtevän joltakin asemalta tai kentältä, saapuvan ja istuvan messupaikalla ja juhlatilaisuudessa tai muuten käyskentelevän kameran edessä "erittäin arvovaltaisten vieraiden läsnäollessa", mitä ei koskaan unohdeta sanoa. Raja arvovallassa ylittyy ministerin kohdalla.
Vaihtelua tuovat presidentinvaihdokset ja puolisoiden läsnäolo. Voi kuinka nopeasti Sylvi meni kumaraan Kekkosen pääministerikauden lopulta lähtien.
Kuvavaihto toimii Tsekkoslovakian kanssa. Moskovastakin saadaan silloin tällöin uutisia. Valtiovierailut ovat juhlallisia, niissa jopa äkseerataan. Paasikiveä otti Moskovassa vastaan 400 isäntää ja yli tuhat sotilasta.
Mutta se mikä hämmästyttää kaikkein eniten, on kaikkialla vellova ihmismäärä. Joka ikistä lentokenttäkuvaa reunustaa sata- tai paremminkin monituhatpäinen yleisöjoukko. Neuvostoliiton presidentin, marsalkka Voroshilovin tullessa Suomeen Helsingissä häntä vastaanotti monikymmentuhatpäinen yleisö, jota riitti kaikkialle. Suurlähettiläiden akkreditointeja seuraa kerta toisensa jälkeen satoja ihmisiä, valehtelematta jopa tuhat, eikä säällä ole mitään väliä. Mistä ne kaikki oikein tulivat?
Sama massatilaisuuksien järkyttävä määrä heijastuu lähes kaikkeen muuhun uutisaineistoon. Poikkeuksena ovat taidenäyttelyt, joissa Suomi-Filmin kamerat silloin tällöin vierailivat. Muutamat firmat toistuvat katsauksissa: Stockmann, Esso, Ford, samoin muutamat järjestöt, naisurheilu ja partiolaiset ensimmäisinä.
Kaikkein raivostuttavinta uutiskatsauksissa on niiden lähes täydellinen sisällön puute. "Tilaisuudessa puhui Hertta Kuusinen", juontaja sanoo, mutta ei koskaan kerro hänen eikä yleensä muidenkaan puhujien kohdalla, mitä nämä sanoivat. Musiikki muuttuu Hertan tullessa kuviin aina riitasointuja suosivaksi. Lakkojen kohdalla niiden turmiollisuus kyllä muistetaan mainita, vaikka ero "järjestäytyneen työväen" ja "ääriainesten" välille muistetaan piirtää.
Jos politiikan ydinsanomasta vaietaan, sen sijaan muistetaan kertoa, että hiihtäjä tai juoksija tuli maaliin ajassa seitsemän kolmekymmentä kuusi. Niukan sitaatin saa aikaiseksi ainoastaan jokin peruspatrioottinen lausahdus tai kannustus isänmaalliseen esiintymiseen. Lehtiä esitettäessä viimeiseksi eli päällimmäiseksi ilmestyy aina kuin tyhjästä Uusi Suomi. Se kyllä on tuttua jo näytelmäelokuvista.
Kuka esiintyi katsauksissa tuolloin useimmin? Jos Kekkonen jätetään syrjään, se on varmaankin naisurheilun kova nimi, Suomi-Filmin pääjohtaja Risto Orkon vaimo Liisa Orko. Harvinaisen usein pääjohtajakin sijan valkokankaalta saa - jos ei muuten, niin runsastuvien filmiviikkojen ja erilaisten bankettien yhteydessä.
Olen nähnyt nyt myös vesisuksilla hiihtävän elefantin, vekkuleita simpansseja - myös eläinkokeissa -, laskuvarjolla hyppäävän lampaan ja monituisia sirkuseläimiä silloin kun esillä eivät ole uudet rakettiaseet Yhdysvalloista, joilla maalikone tippuu satavarmasti alas. Alan ymmärtää, miksi radikaalit vetosivat 1960-luvulla näiden loputtua "objektiiviseen tiedonvälitykseen" ja korostivat tietoainesta.
Näihin viihdeuutisiinko meidän on nyt lopullisesti palattava?
Olen nähnyt kymmenien lähettiläiden ja suurlähettiläiden tulon presidentinlinnan pihalle - ennen Kekkosta poseerauskuvia ei sisällä saanut ottaa. Olen nähnyt valehtelematta sata kertaa presidentin saapuvan tai lähtevän joltakin asemalta tai kentältä, saapuvan ja istuvan messupaikalla ja juhlatilaisuudessa tai muuten käyskentelevän kameran edessä "erittäin arvovaltaisten vieraiden läsnäollessa", mitä ei koskaan unohdeta sanoa. Raja arvovallassa ylittyy ministerin kohdalla.
Vaihtelua tuovat presidentinvaihdokset ja puolisoiden läsnäolo. Voi kuinka nopeasti Sylvi meni kumaraan Kekkosen pääministerikauden lopulta lähtien.
Kuvavaihto toimii Tsekkoslovakian kanssa. Moskovastakin saadaan silloin tällöin uutisia. Valtiovierailut ovat juhlallisia, niissa jopa äkseerataan. Paasikiveä otti Moskovassa vastaan 400 isäntää ja yli tuhat sotilasta.
Mutta se mikä hämmästyttää kaikkein eniten, on kaikkialla vellova ihmismäärä. Joka ikistä lentokenttäkuvaa reunustaa sata- tai paremminkin monituhatpäinen yleisöjoukko. Neuvostoliiton presidentin, marsalkka Voroshilovin tullessa Suomeen Helsingissä häntä vastaanotti monikymmentuhatpäinen yleisö, jota riitti kaikkialle. Suurlähettiläiden akkreditointeja seuraa kerta toisensa jälkeen satoja ihmisiä, valehtelematta jopa tuhat, eikä säällä ole mitään väliä. Mistä ne kaikki oikein tulivat?
Sama massatilaisuuksien järkyttävä määrä heijastuu lähes kaikkeen muuhun uutisaineistoon. Poikkeuksena ovat taidenäyttelyt, joissa Suomi-Filmin kamerat silloin tällöin vierailivat. Muutamat firmat toistuvat katsauksissa: Stockmann, Esso, Ford, samoin muutamat järjestöt, naisurheilu ja partiolaiset ensimmäisinä.
Kaikkein raivostuttavinta uutiskatsauksissa on niiden lähes täydellinen sisällön puute. "Tilaisuudessa puhui Hertta Kuusinen", juontaja sanoo, mutta ei koskaan kerro hänen eikä yleensä muidenkaan puhujien kohdalla, mitä nämä sanoivat. Musiikki muuttuu Hertan tullessa kuviin aina riitasointuja suosivaksi. Lakkojen kohdalla niiden turmiollisuus kyllä muistetaan mainita, vaikka ero "järjestäytyneen työväen" ja "ääriainesten" välille muistetaan piirtää.
Jos politiikan ydinsanomasta vaietaan, sen sijaan muistetaan kertoa, että hiihtäjä tai juoksija tuli maaliin ajassa seitsemän kolmekymmentä kuusi. Niukan sitaatin saa aikaiseksi ainoastaan jokin peruspatrioottinen lausahdus tai kannustus isänmaalliseen esiintymiseen. Lehtiä esitettäessä viimeiseksi eli päällimmäiseksi ilmestyy aina kuin tyhjästä Uusi Suomi. Se kyllä on tuttua jo näytelmäelokuvista.
Kuka esiintyi katsauksissa tuolloin useimmin? Jos Kekkonen jätetään syrjään, se on varmaankin naisurheilun kova nimi, Suomi-Filmin pääjohtaja Risto Orkon vaimo Liisa Orko. Harvinaisen usein pääjohtajakin sijan valkokankaalta saa - jos ei muuten, niin runsastuvien filmiviikkojen ja erilaisten bankettien yhteydessä.
Olen nähnyt nyt myös vesisuksilla hiihtävän elefantin, vekkuleita simpansseja - myös eläinkokeissa -, laskuvarjolla hyppäävän lampaan ja monituisia sirkuseläimiä silloin kun esillä eivät ole uudet rakettiaseet Yhdysvalloista, joilla maalikone tippuu satavarmasti alas. Alan ymmärtää, miksi radikaalit vetosivat 1960-luvulla näiden loputtua "objektiiviseen tiedonvälitykseen" ja korostivat tietoainesta.
Näihin viihdeuutisiinko meidän on nyt lopullisesti palattava?
maanantaina, tammikuuta 05, 2009
Juoksupoika
Luin aamulla Markku Rönkön romaanin Juoksupoika (Like 2008, 200 s). Se on trilogian kolmas osa. Ensin ilmestyi Talonmies (2006), sitten Roskakuski (2007). Kuten edellisissä kirjoissaan, mainosalalla uran tehnyt Rönkkö hallitsee kielen erinomaisesti. Juttu juoksee, eikä töki. Luettavuudeltaan teksti on huippua, nopeaa ja vaivatonta.
Juoksupoika on tarina miehestä, joka elettyään menestyksellisessä valheessa koko elämänsä menettää kaiken: työnsä, perheensä ja terveytensä.
Mies selvittelee tilannettaan muistelemalla, viinaa juomalla, juoksemalla sekä toteuttamalla veljensä viimeisen toiveen, jäätävän ahkioretken lapsuuden saareen. Käy selväksi, että menestyksestään huolimatta "juoksupojalta" yksi jos toinenkin asia tuppaa jäämään kesken.
Kyse ei ole rahasta. Kultainen kädenpuristus takaa toimeentulon, mutta ongelmana on häpeä. Mies pitää kansainvälisen Nokia-uran loppumisen salassa perheeltään, joka lähtee yhdessä tuumin Sveitsiin omia prospektejaan toteuttamaan. Hieman kliseistä, mutta ei epäuskottavaa. Asiaa auttaa se, että tällä kertaa erityisen huonosti kirjoitettuja tai editoituja kohtia ei teoksesta löydy.
Tehokas kieli tukee sinänsä simppeliä tarinaa, jossa on elokuvanomaisia leikkauksia. Ne, kuten viittaukset elokuviin toimivat hyvin - tosin mainittua Köyhien raitiovaunu -nimistä elokuvaa ei ole, on vain Akira Kurosawan Köyhien pikajuna. Alkuperäinen nimi, Dô desu ka den, toki viittaa raitiovaunuun ja sen ääneen. Rönkkö on elokuvamiehiä mainoselokuvan parista.
Rönkön kirjat tuntuvat kummallisella tavalla omilta. Vaikka tästä puhuminen on naurettavaa, Rönkkö kirjoittaa niin kuin itse haluaisin kirjoittaa - tai vielä naurettavampaa, fiilis on kuin itse olisi sen kirjoittanut. Toiseksi tarkoin ylös kirjatut lapsuuden ilmiöt ja kokemukset pakottivat varmistamaan, onko mies saman ikäinen kuin minä. On, vain reilua vuotta vanhempi. Miten muuten hän puhuisi Uriah Heepistä? Kolmanneksi kirjan paikat ovat kovin tuttuja.
Aivan hurmaantunut en sentään ollut. Minua ärsytti mainoksien maailmasta kumpuava tarve tuottaa ajankuvaa luettelemalla erinäisiä tuotemerkkejä. Yksittäisinä ne saattaisivat toimiakin, mutta välillä tuntuu siltä, että kerättyä aineistoa on purettu liian tiuhaksi kudokseksi. Sama aineiston keruun ja kirjallisen käytön samanlaisuus vaivaa muuten Kjell Westön teksteissä.
Juonen ohuus ei ole kaksisataasivuisessa tekstissä yllätys. Päähenkilö lentää kapitalismin pesuveden mukana ulos, mutta Rönkkö ei selittele eikä taustoita. Näin vain on. Sama koskee perhesuhteita - poikkeuksena lapsuuden perhe, veli, isä ja äiti, joista tosin vain veli saa taustoitusta. Aineksia on karsittu kovalla kädellä tai sitten Rönkkö on luonnostaan säästeliäs kirjoittaja.
Rönkön kielen ja tekstin tehokkuus karsii kovalla kädellä eeppisiä elementtejä. Erityisen rankalta se tuntui kun otin iltapäivällä luettavakseni Amos Ozin 650-sivuisen suurteoksen Tarina rakkaudesta ja pimeydestä. (Otava 2007).
Mielikirjailijoihini kuuluva Oz on epäilemättä yksi maailmankirjallisuuden suurista nykyisin.
Juoksupoika on tarina miehestä, joka elettyään menestyksellisessä valheessa koko elämänsä menettää kaiken: työnsä, perheensä ja terveytensä.
Mies selvittelee tilannettaan muistelemalla, viinaa juomalla, juoksemalla sekä toteuttamalla veljensä viimeisen toiveen, jäätävän ahkioretken lapsuuden saareen. Käy selväksi, että menestyksestään huolimatta "juoksupojalta" yksi jos toinenkin asia tuppaa jäämään kesken.
Kyse ei ole rahasta. Kultainen kädenpuristus takaa toimeentulon, mutta ongelmana on häpeä. Mies pitää kansainvälisen Nokia-uran loppumisen salassa perheeltään, joka lähtee yhdessä tuumin Sveitsiin omia prospektejaan toteuttamaan. Hieman kliseistä, mutta ei epäuskottavaa. Asiaa auttaa se, että tällä kertaa erityisen huonosti kirjoitettuja tai editoituja kohtia ei teoksesta löydy.
Tehokas kieli tukee sinänsä simppeliä tarinaa, jossa on elokuvanomaisia leikkauksia. Ne, kuten viittaukset elokuviin toimivat hyvin - tosin mainittua Köyhien raitiovaunu -nimistä elokuvaa ei ole, on vain Akira Kurosawan Köyhien pikajuna. Alkuperäinen nimi, Dô desu ka den, toki viittaa raitiovaunuun ja sen ääneen. Rönkkö on elokuvamiehiä mainoselokuvan parista.
Rönkön kirjat tuntuvat kummallisella tavalla omilta. Vaikka tästä puhuminen on naurettavaa, Rönkkö kirjoittaa niin kuin itse haluaisin kirjoittaa - tai vielä naurettavampaa, fiilis on kuin itse olisi sen kirjoittanut. Toiseksi tarkoin ylös kirjatut lapsuuden ilmiöt ja kokemukset pakottivat varmistamaan, onko mies saman ikäinen kuin minä. On, vain reilua vuotta vanhempi. Miten muuten hän puhuisi Uriah Heepistä? Kolmanneksi kirjan paikat ovat kovin tuttuja.
Aivan hurmaantunut en sentään ollut. Minua ärsytti mainoksien maailmasta kumpuava tarve tuottaa ajankuvaa luettelemalla erinäisiä tuotemerkkejä. Yksittäisinä ne saattaisivat toimiakin, mutta välillä tuntuu siltä, että kerättyä aineistoa on purettu liian tiuhaksi kudokseksi. Sama aineiston keruun ja kirjallisen käytön samanlaisuus vaivaa muuten Kjell Westön teksteissä.
Juonen ohuus ei ole kaksisataasivuisessa tekstissä yllätys. Päähenkilö lentää kapitalismin pesuveden mukana ulos, mutta Rönkkö ei selittele eikä taustoita. Näin vain on. Sama koskee perhesuhteita - poikkeuksena lapsuuden perhe, veli, isä ja äiti, joista tosin vain veli saa taustoitusta. Aineksia on karsittu kovalla kädellä tai sitten Rönkkö on luonnostaan säästeliäs kirjoittaja.
Rönkön kielen ja tekstin tehokkuus karsii kovalla kädellä eeppisiä elementtejä. Erityisen rankalta se tuntui kun otin iltapäivällä luettavakseni Amos Ozin 650-sivuisen suurteoksen Tarina rakkaudesta ja pimeydestä. (Otava 2007).
Mielikirjailijoihini kuuluva Oz on epäilemättä yksi maailmankirjallisuuden suurista nykyisin.
sunnuntai, tammikuuta 04, 2009
Perinteinen romaani - VI
Tammikuussa 2008 aloitettu romaani on tietysti vuoden kuluessa saanut jatkoa, Ykkösestä voi aloittaa:
I - II - III - IV - V
6 LUKU
Minua öisin valveilla pitänyttä romaania ei ollut olemassa. Makasin sängyssä voimatta liikauttaa evääkään. Näin kaikki kirjat ympärilläni, mutta sanattomuus oli saanut vallan.
En luopunut sanoista. Minulla oli tahto. Minulla oli halu. Mitään muuta minulla ei sitten ollutkaan.
Mutta siinä liikkumattomana maatessani päätin tulla kansalliskirjallisuuden tärkeimmäksi edustajaksi.
Kutsumus sai minut liikauttamaan sormenpäätäni.
Minussa on virtaa.
Viestin silmilläni vaimolleni ja mölähtelin kuin sonni.
Hän ajatteli minun pitävän ruoasta ja levitti sitä entistä innokkaammin kasvoilleni.
Hyvä että ruoka maistuu, hän sanoi ja sanoi joillekin keittiössä oleville ikään kuin minua ei olisi olemassakaan, että pelkää minun lihovan.
En minä lihonut. Lihasten kuihtuminen piti siitä huolen. Kova liha mureni. Pehmeys valtasi tilaa.
Yritin viestiä silmiä muljauttamalla, että sormenpääni liikkuu. Mitenpä hän sitä olisi huomannut.
Vain jos olisi istunut sormen päälle. Nauru kuulosti vielä pahemmalta mölinältä.
Mutta hän ei kertaakaan erehtynyt, vaan katsoi aina tarkasti, ettei tallonut minua alleen viereen istuutuessaan.
En silti antanut periksi. Sormenpääni liikkui millin, kohta jo kaksi. Tunsin niissä värinää.
Jos veri kiersi sormessa, kiersi se kyllä aivoissakin.
Ehkä minä luotin liikaa puhutun sanan voimaan.
Sen enempää en olisi kehdannut pitää älämölöä.
Heilutin mielessäni päätäni, korotin ääntä, näytin kulmakarvoillani sormenpäitä, joita heiluttelin vimmatusti. Turhaan.
Tuloksena oli vain yhä useammin lusikalla poskelle levitetty muusikerros.
Annoin periksi. Vaikka ruumis ei liikkunut, aivot olivat alkaneet saada happea.
Ne muistuttivat minua kauan aikaa sitten lukemastani tekstistä. Osa kirjahyllyn kirjoistakin alkoi palautua mieleen.
Muistelin kuumeisesti kirjallisuuden luentoja. Olin käynyt niillä luennoilla aivan muista syistä kuin intohimostani kotimaiseen kirjallisuuteen.
Tyttö oli kaunis kuin Eloveena, mutta ei siitä mitään tullut. Muistin kuitenkin hänen hämmentävät kuuden sentin nännipihansa. Ne olivat täydellisen vaaleanpunaiset.
Kansalliskirjallisuus oli pitkään kuvausta kansasta ja se oli sama kuin suomalainen maisema.
Suo, kuokka ja talonpoikainen Jussi kuokkimassa suossa olivat alussa. Ehkä kuokka oli tuontitavaraa, mahdollisesti germaaneilta tuleva vieras kuokka. Joka tapauksessa se on koukukas sana. Entäs sitten kuokkavieras: lakitekstin mukaan se, joka tulee toisen istuttamalle perunapellolle, kuokkii mukulat juuresta ja työntää perunannaatin eli sen maanpäällisen kasviosan takaisin paikoilleen, naamioiden siten perunavarkautensa.
Koukun ja kuokan teki seppä, joka on takomisen ammattilainen. Kun sanotaan, ettei kukaan ole seppä syntyessään, ei edes kirjailija, niin se viittaa siihen, että kaikista vanhoista ammateista juuri seppää pidettiin taitavana ja taiturina.
Jollakin tavalla suo, kuokka ja talonpoikaiset arvot, joissa kauneuden tekee esineen funktionaalinen arvo, ovat säilyneet kuin sardiinit purkissa. Samalla tavalla, työn tuloksena, limittäin, ja vaikka liemi vaihtelisi, aina nautintaan kelpoisena, sivistyneistöön kuuluvan terveystarkastajan hyväksymänä ja loputtoman tuttuna kansan suuhun laitettuna sormenpään heilutteluna.
Kasvina maatessani opettelin uudestaan kansalliskirjallisuuden keskeiset asiat.
Suomalaisuuden esittäminen ei ollut enää keskeistä. Kansalliset teemat oli viskattu vesilinnuille. Tilalla oli yleiseurooppalainen postmodernin elämän kuvaus. Oli ehkä niin, että kansalliset tekstiksi sirottuneet kirjaimet olivat muuttuneet kuviksi.
Kirjallisuuden sijaan elokuva kahmaisee kansallisuuden. Tietysti voisi kysyä minkä niistä. Tukkilaisen vai kaurismäkeläisen?
Miten sitä voikaan olla niin laho, ja silti pollaan palautuivat kuin kansakoulun suomen kokeessa, että kansalliskirjallisuuden keskeisiin luojiin kuuluu tässä maailmankolkassa J. L. Runeberg.
Runebergin nerokkaasti nimetyssä runokokoelmassa Dikter (1830) on mm. runo Saarijärven Paavo, joka kuvaa ahkeraa, nöyrää ja sinnikästä lottovoittajaa, suomalaisuuden perikuvaa.
Jumala antoi Paavolle tuloa kehittyvien maakuntien Suomessa.
Kuinkahan pitkään sitä voi siteerata? Niin pitkään kuin reporankakasvi jaksaa sitä ulkoa muistella. Vahinko etten voinut olla sekoittamatta siihen omaa räppäystäni.
Tuolla Saarijärven salomailla, taajama-alueen ulkopuolella, viidenkympin rajoituksen tuolla puolen, asui Paavo maalla hallaisella. Ei ollut EU:ta ennen, mutta silti kynti Paavo maata, kaivoi – ei muuten Runebergillä kuokkinut – ahkerasti, eikä muuta osannut kuin Herralta tuloa toivoi, Taivahasta, luonnon tekijältä.
Osasi sentään siemenen levittää ja siinäpä se asui siivoin tavoin lapsinensa,
Vaimoinensa, ja mikä tulos tuli ulos, vaivoin leipäpalan
Hiellänsä otti kankahasta.
Vaan risukasa oli. Sieltä, syvältä. Nimittäin.
Tuli kevät, suli kinos maailta.
Veipä puolen orahia; eikä siinä kaikki.
Tuli kesä, kävi raet mailla,
Kaasi päitä puolet käydessänsä; ilmastonmuutosko perkele? Tuli syksy, veipä halla kaikki.
Itsesyytöksethän siitä. Pelkkää palttua jumalille. Tarttui tukkahansa Paavon vaimo, Sanoi: ”Paavo-parka, poloseni! Ota sauva, hylkäs meidät Herra; Kolkko miero, nälkä kauheampi”.
Ei ollut Paavo houkuteltavissa, kyllä köyhä keinot keksii. Sanoi Paavo, häntä suositellen:
”Vaikka kokee, eipä hylkää Herra.
Pane leipään puoli petäjätä,
Minä laitan ojat leveämmät,
Mutta tulon toivon taivahasta”.
Pani vaimo puolen petäjätä.
Kaivoi äijä kaksi viemäreitä.
Vaihtoi vuonat siemeniksi, kylvi.
Tuli kevät, suli kinos mailta,
Eipä vienyt vesi orahia;
Tuli kesä, kävi raet mailla,
Kaasi päitä puolen käydessänsä;
Tuli syksy veipä vilu kaikki.
Löipä rintoihinsa Paavon vaimo,
Sanoi: ”Paavo-parka, poloseni!
Kuollaan pois, jo Herra meidät hylkäs;
Kova kuolla, mutta turha toivo.
Yhtä paljon kuin lyhenteet minua huvittavat näin jälkeenpäin tekstinkäsittelyohjelman lyömät vihreät ja punaiset varoitukset. Kansalliskirjailijan tie on valintaa punaisen ja vihreän välillä.
Runebergin sanat ja sanonnat eivät sille kelpaa.
Pankolla etusormeani heilutellen kehittelin vähän 1800-luvun kirjallisuuden tärkeintä antia.
Hirvenhiihtäjissä (1832) Runeberg pysytteli edelleen sisäsuomalaisessa maisemassa, mutta suosta ja torpasta oli kasvettu jo vähän suurempiin mittoihin.
Torppa oli paisunut kartanoksi. Itsenäisen ja varsin usein vapaaksi väitetyn protonationalistisen talonpojan sijaan oli alustalaisia.
Vänrikki Stoolin tarinoita julkaistiin kahdentoista vuoden välein vuosina 1848 ja 1860 ja niin kuin wikipediaaninen nykyajan runoilija sanoo, siinä ”isänmaallinen verenvuodatus saa pyhyyden sädekehän”.
Laittamattomasti sanottu, niin kuin sekin nettitietosanakirjan oivallus, että ”lisää Runebergista Kansallisbiografiassa”.
Arvatkaapa kuinka vaikeaa on kääntelehtiä loputtomassa naurunpuuskassa kun ruumis on lähes halvaantunut.
Sitä minäkin taidan alkaa käyttää. KVG. Kato, vittu, Googlesta.
Vihreätä moraalia tarjoaa tekstinkäsittelyohjelma tuonkin rumana pitämänsä sanan alle. Moraali tai ainakin eettiset käytännöt löytyvät nykyään tekstinkäsittelyohjelman automaatiosta.
Sakariksi aikanaan vääristetyn, muokatun ja valitun Zachris Topeliuksen Välskärin kertomuksia (1851–1866) leimaa romanttinen ihanteellisuus ja Jumalan johdatus.
Professori Topeliuksen suurtyö oli luoda Suomelle historia, jonka hän tiesi siltä puuttuvan. Professori, sanomalehtimies ja kirjailija oli vielä ennen vuosisadan puoltaväliä, tarkemmin vuonna 1843, sitä mieltä, ettei sitä ollut kehuttavaksi asti. Hän selitti provosoivasti kaikille kuulemaan kykeneville, ettei Suomen kansalla ollut historiaa. Sen verran riippuvaisia he olivat olleet kaikista muista. Henkilökohtaisesti minuun sattui eniten se ajatus, että oma historia tulee tässä ennen muista riippuvaista historiaa. Kansallinenhan se siellä, ei kansainvälinen. Eikä globaali, herra paratkoon.
Kansallisen ajatuksen prototyypeillä itseään piikittäneet ystävät siitä silti kauhistuivat.
Syntyi pitkä keskustelu ja muutama traditiokin. Onneksi vain historiantutkimukseen, sillä se ei ole tainnut niistä irti päästä.
Kun Topelius sanoi tajuttavalla tavalla, että kun ei ole valtiollista historiaa ja siihen liittyvää arkistoa, eikä oikeastaan mitään kunnon kieltäkään, jolla suomalaiset ammentaisivat oman roponsa eurooppalaisen kulttuurin perinnekirstuihin, oltiin tyhjän päällä. Se on paras paikka valehtelun aloittamiselle. Mitä ei ole, se luodaan. Sanat taipuvat mihin tahansa totuuteen, josta voidaan sopia, ja josta on etua. Se on romaanikirjallisuutta.
Kalevala, kielen historia ja Siperiaa myöten kolutut sukulaiskansat sitten pakottivat ajattelemaan toisin. Suomen kielen ja kirjallisuuden professuuri saatiin Helsingin yliopistoon, siihen ainoaan, vuonna 1850. Ja monet ovat sittemmin havainneet, ettei se niin tärkeää ollut kuin aluksi ajateltiin.
2008 kolmasosa kotimaisen kielen tutkimuskeskuksen väestä pannaan kävelemään. Ministeriössä ratkaisua kehutaan. Muut eivät.
Eivät venäläiset arvanneet, kun liberaalin journalistin nostivat arvoon arvaamattomaan, että nationalismissaan nuhjakkeenomainen Topelius on juuri kaiken alku.
Satusetä. Nationalismin isä. Eikä se ole sattuma.
Kliseiseen tarinaan kuuluu sanoa, että Topelius esittelee kymmenien erilaisten painosten kuninkaassa Maamme-kirjassa suomalaisuuden eri kasvot. Sen hän oli tehnyt visuaalisesti jo aiemmin.
Sittemmin jokainen sukupolvi toiseen maailmansotaan asti kirjoitti oman Maamme-kirjansa, mutta tekijänä säilyi kauan siten kuopattu Topelius.
Uusia painoksia varten värvättiin jopa valtiollisia komiteoita.
Lisää Topeliuksesta Kansallisbiografiassa, jota ei paha kyllä sängyn pohjalta tavoita, kun vain sormenpää liikkuu.
Muuten tämä ei näytä edes pahalta näin tulevasta kansalliskirjailijasta.
Elias Lönnrotin Kalevala (1835, 1849) toi kansan suissa muhineet eeppiset runomittaiset tarinat ja Kanteletar (1840) lyyriset laulut taidekirjallisuuden piiriin. Sen verran hän teostaan muokkasi, että ei tekijänoikeuksia voi kansalle antaa. Heille riittää Ylioppilastalo, jonka lahjoituksen saaneet aika ajoin valtaavat.
Lönnrotin kirjoittamaa ensimmäistä painosta, 350 kappaletta Kalevalasta ei saatu millään myydyksi loppuun. Nyt siitä saisi divarissa hyvän hinnan. Se vastaa muutaman vuoden vanhaa sisään ja ulos ajettua Ladaa, jonka lämmityslaite on kunnossa.
Lönnrotin toiminta loi tietenkin vahvan, vankkumattoman ja uskomattoman uskon suomenkielisen kirjallisuuden mahdollisuuksiin meillä ja muualla. Silmät suurina toivottiin.
Lisää Lönnrotista Kansallisbiografiassa.
Koskapa kirjallisuuskin kaipaa hyvät ja pahat, on muistutettava August Ahlqvist-Oksasesta. Jäppinen kotiutti suomen kieleen eurooppalaisia runomittoja ja rakenteita. Runoilijana hän ymmärsi muodon päälle, vaikka hänen sanoittamansa Savolaisten laulu ei kansallista tasoa ole saavuttanut, vaikka koko kansan kynsi on usein kylmennyt, ei vähiten savolaisten kourissa.
Pankolla maatessa oikea kylki pakkaa kivistämään. Jäsenensä tuntee parhaiten vain kivusta. Sanoja ei tunnista oikein mistään.
I - II - III - IV - V
6 LUKU
Minua öisin valveilla pitänyttä romaania ei ollut olemassa. Makasin sängyssä voimatta liikauttaa evääkään. Näin kaikki kirjat ympärilläni, mutta sanattomuus oli saanut vallan.
En luopunut sanoista. Minulla oli tahto. Minulla oli halu. Mitään muuta minulla ei sitten ollutkaan.
Mutta siinä liikkumattomana maatessani päätin tulla kansalliskirjallisuuden tärkeimmäksi edustajaksi.
Kutsumus sai minut liikauttamaan sormenpäätäni.
Minussa on virtaa.
Viestin silmilläni vaimolleni ja mölähtelin kuin sonni.
Hän ajatteli minun pitävän ruoasta ja levitti sitä entistä innokkaammin kasvoilleni.
Hyvä että ruoka maistuu, hän sanoi ja sanoi joillekin keittiössä oleville ikään kuin minua ei olisi olemassakaan, että pelkää minun lihovan.
En minä lihonut. Lihasten kuihtuminen piti siitä huolen. Kova liha mureni. Pehmeys valtasi tilaa.
Yritin viestiä silmiä muljauttamalla, että sormenpääni liikkuu. Mitenpä hän sitä olisi huomannut.
Vain jos olisi istunut sormen päälle. Nauru kuulosti vielä pahemmalta mölinältä.
Mutta hän ei kertaakaan erehtynyt, vaan katsoi aina tarkasti, ettei tallonut minua alleen viereen istuutuessaan.
En silti antanut periksi. Sormenpääni liikkui millin, kohta jo kaksi. Tunsin niissä värinää.
Jos veri kiersi sormessa, kiersi se kyllä aivoissakin.
Ehkä minä luotin liikaa puhutun sanan voimaan.
Sen enempää en olisi kehdannut pitää älämölöä.
Heilutin mielessäni päätäni, korotin ääntä, näytin kulmakarvoillani sormenpäitä, joita heiluttelin vimmatusti. Turhaan.
Tuloksena oli vain yhä useammin lusikalla poskelle levitetty muusikerros.
Annoin periksi. Vaikka ruumis ei liikkunut, aivot olivat alkaneet saada happea.
Ne muistuttivat minua kauan aikaa sitten lukemastani tekstistä. Osa kirjahyllyn kirjoistakin alkoi palautua mieleen.
Muistelin kuumeisesti kirjallisuuden luentoja. Olin käynyt niillä luennoilla aivan muista syistä kuin intohimostani kotimaiseen kirjallisuuteen.
Tyttö oli kaunis kuin Eloveena, mutta ei siitä mitään tullut. Muistin kuitenkin hänen hämmentävät kuuden sentin nännipihansa. Ne olivat täydellisen vaaleanpunaiset.
Kansalliskirjallisuus oli pitkään kuvausta kansasta ja se oli sama kuin suomalainen maisema.
Suo, kuokka ja talonpoikainen Jussi kuokkimassa suossa olivat alussa. Ehkä kuokka oli tuontitavaraa, mahdollisesti germaaneilta tuleva vieras kuokka. Joka tapauksessa se on koukukas sana. Entäs sitten kuokkavieras: lakitekstin mukaan se, joka tulee toisen istuttamalle perunapellolle, kuokkii mukulat juuresta ja työntää perunannaatin eli sen maanpäällisen kasviosan takaisin paikoilleen, naamioiden siten perunavarkautensa.
Koukun ja kuokan teki seppä, joka on takomisen ammattilainen. Kun sanotaan, ettei kukaan ole seppä syntyessään, ei edes kirjailija, niin se viittaa siihen, että kaikista vanhoista ammateista juuri seppää pidettiin taitavana ja taiturina.
Jollakin tavalla suo, kuokka ja talonpoikaiset arvot, joissa kauneuden tekee esineen funktionaalinen arvo, ovat säilyneet kuin sardiinit purkissa. Samalla tavalla, työn tuloksena, limittäin, ja vaikka liemi vaihtelisi, aina nautintaan kelpoisena, sivistyneistöön kuuluvan terveystarkastajan hyväksymänä ja loputtoman tuttuna kansan suuhun laitettuna sormenpään heilutteluna.
Kasvina maatessani opettelin uudestaan kansalliskirjallisuuden keskeiset asiat.
Suomalaisuuden esittäminen ei ollut enää keskeistä. Kansalliset teemat oli viskattu vesilinnuille. Tilalla oli yleiseurooppalainen postmodernin elämän kuvaus. Oli ehkä niin, että kansalliset tekstiksi sirottuneet kirjaimet olivat muuttuneet kuviksi.
Kirjallisuuden sijaan elokuva kahmaisee kansallisuuden. Tietysti voisi kysyä minkä niistä. Tukkilaisen vai kaurismäkeläisen?
Miten sitä voikaan olla niin laho, ja silti pollaan palautuivat kuin kansakoulun suomen kokeessa, että kansalliskirjallisuuden keskeisiin luojiin kuuluu tässä maailmankolkassa J. L. Runeberg.
Runebergin nerokkaasti nimetyssä runokokoelmassa Dikter (1830) on mm. runo Saarijärven Paavo, joka kuvaa ahkeraa, nöyrää ja sinnikästä lottovoittajaa, suomalaisuuden perikuvaa.
Jumala antoi Paavolle tuloa kehittyvien maakuntien Suomessa.
Kuinkahan pitkään sitä voi siteerata? Niin pitkään kuin reporankakasvi jaksaa sitä ulkoa muistella. Vahinko etten voinut olla sekoittamatta siihen omaa räppäystäni.
Tuolla Saarijärven salomailla, taajama-alueen ulkopuolella, viidenkympin rajoituksen tuolla puolen, asui Paavo maalla hallaisella. Ei ollut EU:ta ennen, mutta silti kynti Paavo maata, kaivoi – ei muuten Runebergillä kuokkinut – ahkerasti, eikä muuta osannut kuin Herralta tuloa toivoi, Taivahasta, luonnon tekijältä.
Osasi sentään siemenen levittää ja siinäpä se asui siivoin tavoin lapsinensa,
Vaimoinensa, ja mikä tulos tuli ulos, vaivoin leipäpalan
Hiellänsä otti kankahasta.
Vaan risukasa oli. Sieltä, syvältä. Nimittäin.
Tuli kevät, suli kinos maailta.
Veipä puolen orahia; eikä siinä kaikki.
Tuli kesä, kävi raet mailla,
Kaasi päitä puolet käydessänsä; ilmastonmuutosko perkele? Tuli syksy, veipä halla kaikki.
Itsesyytöksethän siitä. Pelkkää palttua jumalille. Tarttui tukkahansa Paavon vaimo, Sanoi: ”Paavo-parka, poloseni! Ota sauva, hylkäs meidät Herra; Kolkko miero, nälkä kauheampi”.
Ei ollut Paavo houkuteltavissa, kyllä köyhä keinot keksii. Sanoi Paavo, häntä suositellen:
”Vaikka kokee, eipä hylkää Herra.
Pane leipään puoli petäjätä,
Minä laitan ojat leveämmät,
Mutta tulon toivon taivahasta”.
Pani vaimo puolen petäjätä.
Kaivoi äijä kaksi viemäreitä.
Vaihtoi vuonat siemeniksi, kylvi.
Tuli kevät, suli kinos mailta,
Eipä vienyt vesi orahia;
Tuli kesä, kävi raet mailla,
Kaasi päitä puolen käydessänsä;
Tuli syksy veipä vilu kaikki.
Löipä rintoihinsa Paavon vaimo,
Sanoi: ”Paavo-parka, poloseni!
Kuollaan pois, jo Herra meidät hylkäs;
Kova kuolla, mutta turha toivo.
Yhtä paljon kuin lyhenteet minua huvittavat näin jälkeenpäin tekstinkäsittelyohjelman lyömät vihreät ja punaiset varoitukset. Kansalliskirjailijan tie on valintaa punaisen ja vihreän välillä.
Runebergin sanat ja sanonnat eivät sille kelpaa.
Pankolla etusormeani heilutellen kehittelin vähän 1800-luvun kirjallisuuden tärkeintä antia.
Hirvenhiihtäjissä (1832) Runeberg pysytteli edelleen sisäsuomalaisessa maisemassa, mutta suosta ja torpasta oli kasvettu jo vähän suurempiin mittoihin.
Torppa oli paisunut kartanoksi. Itsenäisen ja varsin usein vapaaksi väitetyn protonationalistisen talonpojan sijaan oli alustalaisia.
Vänrikki Stoolin tarinoita julkaistiin kahdentoista vuoden välein vuosina 1848 ja 1860 ja niin kuin wikipediaaninen nykyajan runoilija sanoo, siinä ”isänmaallinen verenvuodatus saa pyhyyden sädekehän”.
Laittamattomasti sanottu, niin kuin sekin nettitietosanakirjan oivallus, että ”lisää Runebergista Kansallisbiografiassa”.
Arvatkaapa kuinka vaikeaa on kääntelehtiä loputtomassa naurunpuuskassa kun ruumis on lähes halvaantunut.
Sitä minäkin taidan alkaa käyttää. KVG. Kato, vittu, Googlesta.
Vihreätä moraalia tarjoaa tekstinkäsittelyohjelma tuonkin rumana pitämänsä sanan alle. Moraali tai ainakin eettiset käytännöt löytyvät nykyään tekstinkäsittelyohjelman automaatiosta.
Sakariksi aikanaan vääristetyn, muokatun ja valitun Zachris Topeliuksen Välskärin kertomuksia (1851–1866) leimaa romanttinen ihanteellisuus ja Jumalan johdatus.
Professori Topeliuksen suurtyö oli luoda Suomelle historia, jonka hän tiesi siltä puuttuvan. Professori, sanomalehtimies ja kirjailija oli vielä ennen vuosisadan puoltaväliä, tarkemmin vuonna 1843, sitä mieltä, ettei sitä ollut kehuttavaksi asti. Hän selitti provosoivasti kaikille kuulemaan kykeneville, ettei Suomen kansalla ollut historiaa. Sen verran riippuvaisia he olivat olleet kaikista muista. Henkilökohtaisesti minuun sattui eniten se ajatus, että oma historia tulee tässä ennen muista riippuvaista historiaa. Kansallinenhan se siellä, ei kansainvälinen. Eikä globaali, herra paratkoon.
Kansallisen ajatuksen prototyypeillä itseään piikittäneet ystävät siitä silti kauhistuivat.
Syntyi pitkä keskustelu ja muutama traditiokin. Onneksi vain historiantutkimukseen, sillä se ei ole tainnut niistä irti päästä.
Kun Topelius sanoi tajuttavalla tavalla, että kun ei ole valtiollista historiaa ja siihen liittyvää arkistoa, eikä oikeastaan mitään kunnon kieltäkään, jolla suomalaiset ammentaisivat oman roponsa eurooppalaisen kulttuurin perinnekirstuihin, oltiin tyhjän päällä. Se on paras paikka valehtelun aloittamiselle. Mitä ei ole, se luodaan. Sanat taipuvat mihin tahansa totuuteen, josta voidaan sopia, ja josta on etua. Se on romaanikirjallisuutta.
Kalevala, kielen historia ja Siperiaa myöten kolutut sukulaiskansat sitten pakottivat ajattelemaan toisin. Suomen kielen ja kirjallisuuden professuuri saatiin Helsingin yliopistoon, siihen ainoaan, vuonna 1850. Ja monet ovat sittemmin havainneet, ettei se niin tärkeää ollut kuin aluksi ajateltiin.
2008 kolmasosa kotimaisen kielen tutkimuskeskuksen väestä pannaan kävelemään. Ministeriössä ratkaisua kehutaan. Muut eivät.
Eivät venäläiset arvanneet, kun liberaalin journalistin nostivat arvoon arvaamattomaan, että nationalismissaan nuhjakkeenomainen Topelius on juuri kaiken alku.
Satusetä. Nationalismin isä. Eikä se ole sattuma.
Kliseiseen tarinaan kuuluu sanoa, että Topelius esittelee kymmenien erilaisten painosten kuninkaassa Maamme-kirjassa suomalaisuuden eri kasvot. Sen hän oli tehnyt visuaalisesti jo aiemmin.
Sittemmin jokainen sukupolvi toiseen maailmansotaan asti kirjoitti oman Maamme-kirjansa, mutta tekijänä säilyi kauan siten kuopattu Topelius.
Uusia painoksia varten värvättiin jopa valtiollisia komiteoita.
Lisää Topeliuksesta Kansallisbiografiassa, jota ei paha kyllä sängyn pohjalta tavoita, kun vain sormenpää liikkuu.
Muuten tämä ei näytä edes pahalta näin tulevasta kansalliskirjailijasta.
Elias Lönnrotin Kalevala (1835, 1849) toi kansan suissa muhineet eeppiset runomittaiset tarinat ja Kanteletar (1840) lyyriset laulut taidekirjallisuuden piiriin. Sen verran hän teostaan muokkasi, että ei tekijänoikeuksia voi kansalle antaa. Heille riittää Ylioppilastalo, jonka lahjoituksen saaneet aika ajoin valtaavat.
Lönnrotin kirjoittamaa ensimmäistä painosta, 350 kappaletta Kalevalasta ei saatu millään myydyksi loppuun. Nyt siitä saisi divarissa hyvän hinnan. Se vastaa muutaman vuoden vanhaa sisään ja ulos ajettua Ladaa, jonka lämmityslaite on kunnossa.
Lönnrotin toiminta loi tietenkin vahvan, vankkumattoman ja uskomattoman uskon suomenkielisen kirjallisuuden mahdollisuuksiin meillä ja muualla. Silmät suurina toivottiin.
Lisää Lönnrotista Kansallisbiografiassa.
Koskapa kirjallisuuskin kaipaa hyvät ja pahat, on muistutettava August Ahlqvist-Oksasesta. Jäppinen kotiutti suomen kieleen eurooppalaisia runomittoja ja rakenteita. Runoilijana hän ymmärsi muodon päälle, vaikka hänen sanoittamansa Savolaisten laulu ei kansallista tasoa ole saavuttanut, vaikka koko kansan kynsi on usein kylmennyt, ei vähiten savolaisten kourissa.
Pankolla maatessa oikea kylki pakkaa kivistämään. Jäsenensä tuntee parhaiten vain kivusta. Sanoja ei tunnista oikein mistään.
torstaina, tammikuuta 01, 2009
Luettavaa kännykkään
Vierailulla oleva kaveri valisti minua harrastuksestaan. Hän on julkaissut Nokian Mosh-saittia käyttäen joukon kiintoisia tekijänoikeudettomia teoksia, joita sitten voi lukea myös kännykällä.
Lukemiseen tarvitaan tietysti ohjelma, jollaiseksi käy Amazonin julkaisema Mobipocket. Kätevää koska sama ohjelma toimii sekä pc:ssä että kännykässä.
Jussin jäljiltä tarjolla on mm. Karel Capekin Nokia MOSH: Rossum's Universal Robots (1921), D. H. Lawrencen The Prussian Officer and other stories 3 ja 200 ruokaohjetta yksinäisille. Suosittelen härkäviikkojen alkaessa erityisesti viimeisintä.
Klikkaamalla seuraava linkkiä näet Jussin verkottamat 35 teosta. Mukana Adam Smithiä, runoutta ja paljon muita kiinnostavia asioita.
Hauska harrastus!
Lukemiseen tarvitaan tietysti ohjelma, jollaiseksi käy Amazonin julkaisema Mobipocket. Kätevää koska sama ohjelma toimii sekä pc:ssä että kännykässä.
Jussin jäljiltä tarjolla on mm. Karel Capekin Nokia MOSH: Rossum's Universal Robots (1921), D. H. Lawrencen The Prussian Officer and other stories 3 ja 200 ruokaohjetta yksinäisille. Suosittelen härkäviikkojen alkaessa erityisesti viimeisintä.
Klikkaamalla seuraava linkkiä näet Jussin verkottamat 35 teosta. Mukana Adam Smithiä, runoutta ja paljon muita kiinnostavia asioita.
Hauska harrastus!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)