Tööööt! Vappu 2011.

Vappu on auennut aurinkoisena mutta kylmänä. Iltapäivälle on luvassa sadekuuroja, joten hattu on hyvä olla päässä ja serpentiinit on jätettävä himaan.

Mieli on askarrellut poliittisissa iskulauseissa. Naiset väittävät vastaan, kun väitän, että arki-termillä huijataan naisia. Kuten tavallista naiset ovat oikeassa. Mutta silti. Poliittinen arkihan on yleensä raatamista, epäonnistumista ja pahimmillaan haastavaa. Arki-termin poliittisen käytön päämääränä on käytännössä päästä eroon - arjesta. Tästä olisi syytä kirjoittaa poliittinen essee.

Tänään ei ole arki vaan juhla. Vapun legitiimejä juhlijoita ovat työväestö ja ylioppilaat. Muut vappuonkijat ovat vain kalastelemassa ääniä. Silloin kun työväki vielä tykkäsi marssilauluista, uhkaavaa jyrmylaumaa seurattiin kadun viereltä puolittain fascinoituneina, puolittain peloissaan. Vaikka "porvari nukkuu huonosti" on tunnetusti provokatorinen slogan, on se hämmästyksekseni ilmeisesti aina ollut totta. Aina on pelko persuuksissa.

Minulla on sellainen intuitio, että viime päivinä on jopa lehtikirjoituksissa ollut nähtävissä häivähdys järjestä. Heikki Patomäkeä haastatellaan HS:ssä vaalien näkökulmasta hieman jälkijunassa, mutta Vasemmistoliiton riveissä ehdokkaana ollut professori kaipaa maailmaan hieman ristiriitaisesti globaalia sosialidemokratiaa. (Minä kirjoitan sen yhdellä aalla silloin kun on asiatekstistä kyse.) Ilmoitan poliittisesta sielunveljeydestä: kannatan monia Patomäen aatoksista.

Samassa lehdessä myös toimihenkilöliitto Erton puheenjohtajan Juri Aaltosen mielipide Sunnuntaidebatti-kirjoituksessa on hyvää poliittista luettavaa. Osuva otsikko on sitaatti häneltä: "Julkisen talouden kriisi ei kelpaa syyksi eläkkeiden heikentämiseen". Siinä on toimivia argumentteja pöytäkeskusteluihin.

Yhteiskunnan ilmapiirin politisoituminen on tehnyt hyvää. Lehdistä ja muista tiedotusvälineistä oikein kaipaa poliittista uutisointia ja kannanottoja. Ennen sitä kutsuttiin asiajournalismiksi: toivottavasti trendi etenee niin, että pelkkä journalismi riittäisi.

Hömpälle, jota ihmiset tietysti myös kuluttavat, pitäisi keksiä jokin vähemmän arvokas termi. Sitä on turha kutsua journalismiksi.

Vaalivoittajapersujen ympärillä velloo myös epäasiallinen keskustelu. Vaikka siitä on käytetty paheksuvasti termejä, jotka liittyvät persuedustajiin kohistuvaan halveksuntaan ja jopa ylimielisyyteen, on tätä paheksuntaa käytetty myös populistisen journalismin uusintamiseen. Persujen vaalivoittohan tuo väistämättä mukanaan myös laajan populistitoimittajien joukon, joka ei epäröi käyttää valtaansa.

Vaikka erityisesti Vihreiden piirissä on suivaannuttu persuja moitiskelemaan välillä jopa matalaotsaisesti, täytyy muistaa, että persuista ja sen enemmän tai vähemmän toivottavista lähipiireistä tätä epäasiallisuutta löytyy - aina rikoslain rajoille saakka. Niitä sitten kiikutetaan maailman ääriin asti. Persut ovat poliittisena ryhmänä viimeinen vaatimaan mimosana vain ja ainoastaan hyvää kohtelua poliittisessa keskustelussa, väittelyssä ja riitelyssä, joissa otetaan ja annetaan demokratian parhain perintein mukaisesti ilman aseita tai katutappeluita.

Politiikassa tarvitaan samanmielisyyttä, ainakin jos kootaan enemmistöhallitusta, mutta ei politiikkaa tehdessä voida olla kaikesta samaa mieltä. Itse kannatan railakasta sanankäyttöä, enkä voi olla nauramatta soinilaiselle luonnehdinnalle vihreästä miesliikkeestä (jonka älykkäitä edustajia toki tunnen): "Vappuna he menevät jääkaapille yhdessä katsomaan onko tofua jäljellä."

Vaimo näyttää löytäneen vappupillinsä. Tööööööööt ja menoksi.

KAVA tiedottaa

Digitaalisesti restauroituja klassikoita Kino Tuliossa Kallio Kukkii -kaupunkifestivaalilla 14.–22. toukokuuta.

Kansallinen audiovisuaalinen arkisto (KAVA) esittää digitaalisesti restauroituja elokuvaklassikoita Kallio kukkii -kaupunkifestivaalilla. Kino Tuliossa esitetään Martin Scorsesen Taksikuski 4k-formaatissa ja Michael Powellin ja Emeric Presburgerin Punaiset kengät 2k-formaatissa. Molemmista elokuvista on kolme esitystä 14.–22. toukokuuta.

Martin Scorsesen vimmainen Taksikuski oli 1970-luvun elokuvatapauksia. Robert de Niro on Travis Bickle, newyorkilainen taksikuski, jota maailma painaa. Jodie Foster näyttelee teiniprostituoitua, jonka Travis yrittää pelastaa. De Niron Are you talkin' to me -hokema jäi elämään ja elokuvan jälkeen New York ei ole näyttänyt entiseltään. Scorsesen valvoma restaurointi esitettiin ensimmäisen kerran Berliinin elokuvafestivaalilla helmikuussa. Suomessa Taxi Driver on mahdollista nähdä digitaalisena 4k-kopiona ainoastaan Kino Tuliossa.

Scorsesella on sormensa pelissä myös balettielokuvien klassikkorestauroinnissa. Michael Powellin ja Emeric Pressburgerin Punaiset kengät teki ohjaajaan vaikutuksen jo pikkupoikana. Elokuva restauroitiin Scorsesen johtaman säätiön tuella alkuperäiseen technicolor-väriloistoonsa. "Miksi haluat tanssia?" kysyy impressaario Boris Lermontov. "Miksi sinä haluat elää" vastaa nuori ballerina. Elämä ja taide kohtaavat traagisesti H. C. Andersenin satuun pohjaavassa elokuvaklassikossa, joka on ollut ilmeisenä esikuvana Darren Aronofskyn Black Swanille.

Taksikuski on restauroitu 4k-tarkkuudella eli kuvan vaakasuunnassa on 4096 kuvapistettä. Tämä on kaksi kertaa niin paljon kuin tavallisessa digielokuvateatterin kuvassa, eli kuvapisteitä on nelinkertainen määrä. KAVA:n referenssiteatteriksi rakennettu Kino Tulio on Suomen ainoa 4k-elokuvateatteri ja se tarjoaa mahdollisuuden nähdä maailman parhaita elokuvarestaurointeja täydellä kuvanlaadulla ja terävyydellä.

Lue lisää Taksikuskin 4k-digikopiosta Kalle Kinnusen blogista Suomen kuvalehdestä: http://suomenkuvalehti.fi/blogit/kuvien-takaa/berliinin-elokuvajuhlat-2011-scorsesen-taksikuski-loisti-lumoavana-4k-digikopiona

Martin Scorsese: Taksikuski (Taxi Driver, USA 1976, kesto 115 min, K15)
Robert De Niro, Cybill Shepherd, Jodie Foster, Peter Bopyle, Harvey Keitel

Michael Powell & Emeric Pressburger: Punaiset kengät (The Red Shoes, UK 1948, kesto 135 min, S)
Moira Shearer, Anton Walbrook, Marius Goring, Robert Helpmann


KINO TULIO NÄYTÖSAIKATAULU 14.5.–22.5.2011
la 14.5. klo 17.00 Taksikuski
su 15.5. klo 17.00 Punaiset kengät
ti 17.5. klo 18.00 Taksikuski
ke 18.5. klo 18.00 Punaiset kengät
la 21.5. klo 17.00 Punaiset kengät
su 22.5. klo 17.00 Taksikuski

Digitaalisesti restauroiduissa elokuvakopioissa ei ole tekstitystä.


Liput 5,50 € / KAVA:n klubikortilla 4,50 € euroa.

Myynti Orionin kassalla sekä verkkokaupassa www.kava.fi

Myös Kino Tuliossa (1/2 h ennen näytöstä), jos lippuja on jäljellä!



Kino Tulio on KAVA:n digitaalinen 57-paikkainen digitaalinen elokuvateatteri

Osoite Kansallinen audiovisuaalinen arkisto /KAVA, Sörnäisten rantatie 25A1, 5. krs.

Ovatko talvisodan katsaukset propagandistisia?

Talvisota on ollut suomalaisille kansakuntaa yhtenäistävä ja ylentävä tapahtumasarja. Talvisodan kotimaisesta tai jos niikseen tulee, ulkomaisestakaan kuvasta ei ole puuttunut myyttisiä piirteitä. Kokonaistulkinnoissa ja yleishistorioissa ei tutkimukseen perustuvia poikkeavia näkemyksiä ole juuri esitetty. Talvisodan luonne määräytyy puolustussodan kautta. Voikin kysyä, muuttuuko tämä puhtoinen käsitys, jos tarkasteluun otetaan siitä usein pois jätetty osa, sotapropaganda. Ja voiko sen yhteydessä puhua elokuvataiteesta?

Näytelmäelokuvia valmistui lyhyen talvisodan aikana vain yksi, T. J. Särkän sotilasfarssi Serenaadi sotatorvella. Sen taiteellista ja muutakin arvoa on lähinnä moitittu. "Topiaksen komediahölmöilyyn perustuvasta sotilasfarssista ei saata ylpeillä millään tavalla," Mikael Fränti sanoi Hesarissa, "sillä teos edustaa vanhan kotimaisen filmin ikävintä ja vastenmielisintä aluskasvillisuutta. Jälkiviisaasti voi tietysti ihmetellä, miksi Särkkä ei kesällä 1939 farssia filmatessaan tajunnut mitään maailman tilanteesta. Tämä ei ollut ensimmäinen kerta, kun suomalainen elokuva sulki silmänsä ympäröivältä todellisuudelta." Muut kriitikot eivät vuonna 1983 olleet juuri armeliaampia paitsi Vaasa-lehden Markku Varjola, joka antoi arvoa sille, että elokuva yhdisti hänen sanoillaan "koeteltua kansanviisautta sympaattiseen idiotismiin", mitä kriitikko luonnehti perussuomalaisuudeksi.

Talvisodan elokuvatoimintaa johti Päämajan propagandaosastolla kapteeni R. W. Palmrooth, ehkä paremmin tunnettu Reino Hirviseppänä tai Pallena. Katsaukset alkoivat ilmestyä vasta helmikuussa 1940, eikä niitäkään ehditty tehdä kuin kahdeksan, viimeisimpänä presidentti Kallion rauhanpuhe. Kaikki elokuvat olivat lavastajana aloittaneen Hannu Lemisen työtä. Kuvasuunnittelussa aktiivisia olivat myös Tapio Piha ja Untamo Utrio, jotka vuorollaan selostivat Pallen tavoin omia tekstejään. Lemisen tekeminen sai rajat niistä ehdoista, joita puolustusvoimat ja elokuvasensuuri asettivat. Puolustusvoimien kuvaajina toimi alan ammattilaisia.

Puolustusvoimien katsausten sisällöstä voi erottaa ensinnäkin aggressiivisesti sanailevan tekstin, jossa ryssittely on yleistä. Kuva-aineistossa keskeistä on tuhokuvasto, joka saa selostuksen myötä vihaa ja uhmaa herättävän luonteen. Tarkoituksena oli vihan avulla nostattaa vastarintaa, mutta myös rohkeutta. jotta sodan puolustuksellisiin päämääriin voitaisiin uskoa ja luottaa. Esimerkiksi siviilikohteiden tulipalot ilmahyökkäysten jäljiltä ovat mukana lähes kaikissa katsauksissa nostattamassa vihaa, mutta ne painottavat myös yhteishenkeä velvollisuutena. Sotarintaman kuvissa korostuvat sotasaaliit ja sotavangit, molemmat eräänlaisina sotamenestyksen mittareina. Poliittinen johto puuttuu kuvastosta lähes kokonaan, kenraaleistakin esitellään lopulta vain kaksi. Erityisenä piirteenä voi mainita kaatuneiden venäläisten sotilaiden kuvaus, joita sijoitettiin useisiin katsauksiin uhoavin selityksin.

Jo aikalaiset kritisoivat päämajan tiukkaa sensuuria, ja arvioivat, että Suomi-Filmi onnistui omissa katsauksissa paremmin: valtion filmitarkastamo oli sallivampi kuin päämaja. Suomi-Filmin katsaukset toimitti yhtiön lyhytelokuvissa jo pitkään kunnostautunut Topo Leistelä, apunaan nuori, lähes yhtä sanavalmis Turo Kartto. Molemmat sekä kirjoittivat että selostivat. Kameramiehistä esiin nousee Uno Pihlström.

Suomi-Filmin selostuksen propagandateemat olivat samoja kuin Puolustusvoimien katsauksissa. Tyypillisiä kuvastoja ovat siviilituhot, sotasaaliskuva ja rasistisesti uhoava ja uhitteleva vastarinta kuolleiden vihollisen kuvineen. Tärkein ero on siinä, että Su-Fi:n katsauksiin sisällytettiin myös perinteistä uutisaineistoa taiteesta kotimaisiin tapahtumiin. Sodan lopussa poliittinen johto sai puheenvuoron ulkoministeri Väinö Tannerin ja presidentti Kyösti Kallion rauhanpuheiden myötä.

Suomi-Filmin vahva asema talvisodan propagandassa perustui valmistautumiseen vuonna 1940 peruttujen Helsingin olympiakisojen kuvauksiin. Suomi-Filmin rakentama verkosto siirtyi ulkomaanpropagandan käyttöön yhteistuumin. Kaikki kotimaisin voimin kuvattu elokuva-aineisto lähetettiin Ruotsiin, jossa Finlandia Uutistoimiston sinne lähettämä elokuvaaja Heikki Aho kokosi niistä katsauspaketteja kansainväliseen levitykseen. Uhraus oli aikamoinen, sillä Aho & Soldan ei sodan kestäessä omia katsauksiaan valmistanut. Kansainvälinen levitys onnistui hyvin, sillä maailmanlaajuisesti toiminut Svensk Filmindustri antoi omankin verkostonsa suomalaisten käyttöön. Heitä ei ole siitä taidettu koskaan kiittää kuten ei Heikki Ahoakaan. Suomi-Filmin johto kyllä omilla saavutuksillaan ylpeili.

Suomi-Filmi julkaisi sodan kestäessä neljä voimakkaasti propagandistista, Valentin Vaalan leikkaamaa Suomi-Filmin sotilaspilaa. Ensimmäisessä pilassa laulaja Matti Jurva esittää kuplettimestari Tatu Pekkarisen sanoituksia. Sanomalehtien uutisia lukeva Jurva letkauttelee ilkeän Iivanan tyhmyydestä ja lupaa tälle korkeintaan hautapaikan verran maata Suomesta. Vastaavia huumoriksi tarkoitettuja asetelmia löytyy toki myös katsausten selostuksista. Elokuvan piloja kuvitettiin Suomi-Filmin uutiskuvien sotakuvilla, mikä todistaa, että journalismille ja propagandalle ei eroa tehty lainkaan. Keskeinen Jurvan laulu on lavastetun talvisen korsun edessä laulama Niet Molotoff, jossa Jurva toistelee mieskuoron vahvistamana "valehtelit enemmän kuin itse Bobrikoff". Laulua säestävät uutiskuvat venäläisistä sotavangeista. Stalinin henkilöön ei sentään uskallettu puuttua, mutta ulkoministeri Molotov oli jo vapaata riistaa.

Toinen sotilaspila kaupungista sodan keskellä tuo näkyväksi propagandistien toivoman käyttäytymismallin: kansalaisten aktiivisen vartiointitoiminnan taloryhmissä, pimennyssäännökset ja hamstrauksen vahvistamisen. Kolmannen sotilaspilan pääteemana on huhuntorjunta ja juoruamisen sekä sen kautta vakoilun vastustaminen. Laulun mimiikalla höystetty propaganda viittaa vihollisen ainaisen nälkään ja Iivanan tyhmyyteen. Viimeisessä pilapalassa hyökättiin Neuvostoliiton asettamaa Terijoen hallitusta ja sen pääministeriä Otto-Ville Kuusista vastaan. Elokuvan kuvitellun propagandaradiolähetyksen pääpiru on kuitenkin Neuvostoliiton Suomen-vastaisen radiopropagandan pääjuontaja Teuvan Tiltu. Radiopropagandan sanoma arvioitiin niin vaaralliseksi, että hänen naurunalaistamisensa oli välttämätöntä. Kulissien keskelle tuotiin myös Ruotsin vallan aikaisissa karoliinilaispuvuissa juopottelevia ja loputtoman tyhmiä Terijoen hallituksen jäseniä.

Kaiken tämän jälkeen voi kysyä, mitä jää käteen? Kaikki talvisodan äänet rauhanpuheita lukuun ottamatta ovat studiotuotantoa, eivät alkuperäisistä yhteyksistään. Sodan olosuhteet pakkasineen ja pimeine talvisine päivineen eivät juuri antaneet mahdollisuuksia vaatimattomasti varustautuneille kameramiehille, vaikka nämä olivatkin kokeneita kameran käytössä. Säilyneestä kuvausmateriaalista voi havaita, että edellä mainittuja propagandateemoja noudatettiin kuvaustoiminnassa ja sen lavastamisessa varsin uskollisesti. Sensuuri piti huolen poikkeamista.

Käsitys sodan estetiikasta on viime vuosina muuttunut sotajournalismin muuttumisen vuoksi. Satelliitti- ja muun tiedustelutoiminnan ohella sensuurikäytännöt, kuvauskiellot ja kuvaustoiminnan ohjailu ovat saaneet kokonaan uusia piirteitä. Kansainvälisesti tarkastellen myös jo menneiden sotien kuvaaminen on uudistunut. On syntynyt sodan estetiikka, joka näytelmäelokuvissa ja toimintakohtauksissa hakee paljon käytännön tilanteiden kuvausten rosoisuudesta ja tosiasiallisesta epäselvyydestä. Näkymän rajoitteet, eri optiikat, tilanteen nopeuden huomioon ottaminen ovat muuttaneet myös historiallisten dokumenttien kuvamaailmaa: esimerkiksi toista maailmansotaa dokumentit esittävät usein fragmentaarista ja epäselvää kuvamateriaalia tunnelman luojana tavalla, jolla ei välttämättä ole juurikaan yhteyttä esitettävään asiaan. Kuvan objektiivisuudesta on luovuttu ihanteena: tämä avaa varsin laajat näköalat kaikenlaisen materiaalin käyttämiselle dokumentaarisissa yhteyksissä. Faktuaalinen kuva saa rinnalleen täydentävän dokudraaman, joskus dokumentaarisesta genreluonnehdinnasta huolimatta myös täysin fiktiivisen maailman. Vaikka nämä ratkaisut eivät ole ongelmattomia – monet haluaisivat pitää kiinni dokumentaarisen esittämisen totuudellisista pyrinnöistä – se myös luo mahdollisuuksia. Propaganda voidaan esimerkiksi riisua omaan aikaansa sidotusta propagandasta, vaikka täysin ideologiattomaksi propagandan valikoimat kuvat eivät tule, vaikka käytössä olisi julkaisematta jätettyä aineistoa.

Yritimme tätä tutkijakollegani Ilkka Kippolan kanssa, kun viime syksynä toimme valkokankaalle elokuva-arkiston Orion-teatterissa kompilaatioelokuvan Sota 1939–1940. Se perustui keskeisiltä osin tuolloin lähes täysin julkaisemattomalle talvisodan aineistolle. Sensuurisyistä julkaisematta jätetyt kuvat liittyivät useimmiten kolmeen asiaan. Sensuuri leikkasi usein kuvia siviilituhoista, joiden tarkkuutta ja laajuutta ei haluttu tehdä julkiseksi. Myös vihollissotilaiden ruumiiden esittämistä rajoitettiin ja omien sotilaiden ruumiskuvia ei sallittu lainkaan. Sotavankikuvia otettiin runsaasti, mutta esitettiin vähän – ja tekee mieli sanoa silloinkin huonosti. Sodan päättymisen jälkeisiä kuvia sotavangeista ja heidän parantuneesta kohtelustaan sekä heidän palautuksestaan ei julkaistu, eivätkä myöskään evakkokuvat sittemmin luovutetuilta alueilta ole saaneet vielä paljon julkisuutta elokuvamme kertaesitystä lukuun ottamatta. Pariin dokumenttiin niitä on esityksemme jälkeen ehtinyt, Jörn Donnerin Mannerheim-sarjan lisäksi näitä kuvia löytyy Elina Kivihalmeen juuri teattereihin tulleessa Tuntematon emäntä -dokumentissa.

Esitelmä Suomalaisella Klubilla 15.3.2011

Turussa oli mukavaa

Kevään esitysurakka on ohi. Viimeisin Dokumentin ytimessä -kerta, lyhytkuvien Helsinki-näytös, palkitsi meidät molemmat uurastajat. Paikalla oli 132 katselijaa. Helsingin Sanomien nosto minne mennä tänään -palstalla, kohtuullinen muu tiedotus mm. KAVAn sivuilla ja viime hetken facebook-kutsu frendeille tuottivat hyvän tuloksen.

Kymmenen vuoden kokemuksella voin sanoa, että mikä tahansa dokumenttitapahtuma, joka kerää yli sata katsojaa on menestys. Vain DocPoint ja ensi-illat saavat tuon helposti aikaiseksi, muilla se vaatii osumista ajan hermoon ja hyvää tiedotusta. Eikä silloinkaan voi olla varma, mutta milloinpa kulttuurissa sitä.

Pistäydyin myös tostaista sunnuntaihin Suomalaisen elokuvan festivaaleilla Turuus. Juhlavuosi oli jo 20. editio, niin kuin nykyisin tavataan sanoa. Kaikki lasketut vieraat eivät päässeet paikalle terveyssyistä, mutta menoa riitti silti. Jussi Parviainen esitteli omat hankkeensa railakkaasti, Timo Linnasalo johdatteli ansiokkaasti scifi-elokuviaan erikoissarjan osana, ja mikä mukavinta, yleisöltä ei puuttunut mielenkiintoa myöskään tänä vuonna erikoisohjelmiksi nostettuihin dokumentaarisiin tapauksiin. Sali oli melkoisen täynnä sunnuntaiaamuna kello 10, kun harvoin nähdyt Turku-lyhärit valtasivat Puutarhakadun auditorion, joka toimii myös Turun arkistonäytösten tyyssijana. Sekin paikka tuli siis monelle tutuksi ja toivottavasti tuo paljon katsojia arkistosarjan loppukevääseen.

Hurjin tapahtuma oli tietysti Logomo-hallissa tuhannelle ihmiselle esitetty Taistelu Turusta, Jouko Aaltosen ohjaama näkemyksellinen kokonaisuus Turun taudista, kaupungin arkkitehtuurista ja varsinkin sen tuhoutumisesta modernisaation rattaissa. Historian ja sen toimijoiden rinnalla pyöri toimivasti kertomus nykypäivän talonvaltaajista.

Salissa oli mukava tavata vanhoja tuttuja, joihin kuuluu jatko-opiskeluaikojen ystävä Cay Sevón, toimitusjohtaja Turun kulttuuripääkaupunkihankkeessa, joka oli rahoittanut elokuvaa. Cay piti tilaisuudessa hyvän puheen. Ihmiset tekevät kaupungin. Hyvä meininki näkyi tilaisuuden päättäneessä paneelissa, jossa puhujia olisi riittänyt pidempäänkin, vaikka ei ottaisi lukuun ymmärrettävää vaali-intoa. Leffalla on missio: välittää tietoa ja yhdistää eri sukupolvia suojeluhankkeissa ja kaupunkiympäristön vaalimisessa.

Festivaaleilla pidetyssä dokumenttielokuvaseminaarissa ohjaaja Aaltonen kertoi huomanneensa sukupolvikokemuksen olevan keskeinen piirre viimeaikaisessa tuotannossaan (Kenen joukoissa seisot, Punk - tauti, joka ei tapa, tuottajana underground Koposen biopicissä, Timo Peltosen ohjaamassa dokumentissa Mies ja tuomio sekä Pete Europan Timanttikoirien vuodessa, joka muuten tulee Teemalta ensi lauantaina). Joukon edellinen, Kongon Akseli taisi tulla töllöstä viikonloppuna uusintana.

Näiden lisäksi Turussa esitettiin joukko suomalaisen elokuvan klassikoita ja hieman tuntemattomamppia pläjäyksiä. Kaikkiin ei riittänyt suuresti yleisöä, onhan kaksi päällekkäistä näytöstä sitä pienentämässä, mutta ne jotka näkivät, nauttivat. Myös Anna-Liisan mykkäesitystä säestänyt orkesteri sai esityksestään ja sovituksestaan suuria kiitoksia. Meillä kaikilla oli taas kerran Turussa mukavaa.

DOKUMENTIN YTIMESSÄ 58: HELSINGIN ESTETIIKKA 1930-1980.

DOKUMENTIN YTIMESSÄ 58: HELSINGIN ESTETIIKKA 1930-1980. (I dokumentärens kärna 58: Helsingfors estetik 1930-1980) Esitetään Orionissa, Eerikinkatu 15, keskiviikkona 6.04. 17:00 - 19.15.

Seitsemäs taide on tallentanut Helsingin tapahtumia ruutuihinsa vuosisadan vaihteesta lähtien. Vuoden 1908 ydinkeskusta hahmottui Atelier Apollon elokuvakameralle suvereenin pysyvyyden tilassa. Sama ja muuttumaton oli myös se Helsinki, jonka Kulttuurielokuva Kurki vuonna 1930 esitteli. Vasta talvi- ja jatkosodan pommitukset pirstoivat kaupunkikuvan pysyvyyden illuusion ja tempaisivat Helsingin kiihtyvän muutoksen prosesseihin.

Helsingin kesäolympialaiset 1952 olivat uudistusoperaatioille alkusoitto. Liiketalouden ja modernisaation paineaalto kohtasi ydinkeskustan toden teolla 1960-luvulla. Helsinkiä sodassa ja rauhassa silmäilleet elokuvakamerat nousivat jälleen todistajan rooliin. Romahtavan elokuvateollisuutemme emoyhtiö Suomi-Filmi oli kaatunut Kansallis-Osake-Pankin syliin. Sen velvollisuuksiin kuului uudisrakentamisen kuvaukset pankin rahoittamissa kohteissa.

Samaan aikaan jytisi pääkaupungin alla. Siellä kilpailevan Mainos-Studion elokuvaajat ikuistivat metron louhinnan vaiheita. Kaupunkikuvan ”tervehdyttämistä” edellyttävässä vyöhykkeessä sijaitsivat Suomi-Filmin Kino Palatsi ja useat Th. Höijerin piirtämät uusrenessanssitalot. Loiston ajoistaan rapistunut Kämp oli Höijerin suunnittelema ravintola-hotelli. Sen saneerausta kaunisteltiin kameroille kulttuurihistoriaan kumartaen, mutta samalla taloudellisilla realiteeteilla perustellen.

Norrménin tiililinna Katajanokan rannassa oli puolestaan purettava Enso Gutzeitin kuution tieltä. Sillä arkkitehti Aalto teki pesäeron Venäjän ajan ympäristöön. Visuaalisideologinen hajurako luotiin Carraran valkoisella marmorilla ja tyylillä jota on yhä mahdoton ymmärtää. Toisaalle kaupunkia oli peruskansallinen KOP palkannut arkkitehtipari Kaija ja Heikki Sirénin. Graniittiselle Paasitornille ja Kallion rapatuille seinille vastaiskuksi he verhosivat ympyrätalonsa Outokummun kupariin kuin linnoituksen. Purematta ei modernisaation hovikuvaajaksi joutunut Suomi-Filmi tehtäväänsä niellyt. ”Katoavaa Helsinkiä” oli kymmenen vuoden varjoprojekti, joka tallensi jälkipolville pääkaupungin uhanalaiset kohteet. Viimeinen pisara oli yhtiön ensi-iltateatterin purku Alvar Aallon piirtämän ja Eino ”Nenno” Suolahden johtaman Stockmannin kirjakaupan tieltä. Barbaarinen teko sai Suomi-Filmltä vastineeksi Martti Saarikiven lyhytkuvan Kino-Palatsi 1911 – 1965 kunniantekona elokuvan suuruuden ajalle.

Helsinki
Suomi 1930. Tuotantoyhtiö: Kulttuurifilmi O.Y. Kurki. Tuottaja: Lauri Karila. Tilaaja: Ulkoasiainministeriö ja Helsingin kaupunki. Ohjaus: Lauri Karila. Kuvaus: Frans Ekebom. VET 16392a – S – 80 m (16 mm) / 9 min. Esitys: SP betacam.

Helsingin nähtävyyksiä ja katuelämää vuonna 1930 esittelevä filmi oli uskollinen Atelier Apollon ja Suomi-Filmin jo aikaisemmin avaamille ikkunoille maan pääkaupunkiin. Helsingin julkinen identiteetti rakentui elämää sykkivän kauppatorin, mannermaiseksi kehaistun Esplanadin ja tietysti pysyvyyttä korostavan senaatintorin rakennusten arvovallalle. Tämän kaiken elokuva esitteli jättäen syvän laman merkit ja lapuanliikkeen marssin toisten kuvaajien tehtäväksi. Kameran kohteisiin kuului myös Kappelin seuraelämä, vinha karusellikyyti sekä laivamatka eläintarhaan. Nämä olivat huvielämän traditioita, jotka jo Atelier Apollo oli vuonna 1908 esitellyt sekä suomen, ruotsin että venäjän kielellä.

Lauri Karilan Kulttuurifilmi Oy Kurki otti tehtäväkseen kansanvalistuksen 16 mm:n kaitafilmeillä rintamassa, johon liittyivät mm. Aurora-Filmi, Raittiusjärjestöjen Yhteistoimikunta, alkiolainen Pellervo-Seura ja Suojeluskuntien Yleisesikunta. Kulttuurielokuva Kurki oli perustettu tammikuussa 1926 ulkoasianministeri E.N. Setälän arvovallalla ja saksalaisen muotisanan ”Kulturfilm” hohteessa. Sitä käytettiin pehmeän propagandan käsitteenä myös silloin kun Suomea tehtiin tunnetuksi ulkomailla.

Helsinki-filmi jäi kuitenkin Kurki-yhtiön ainoaksi ulkoministeriölle. Kymmenen vuoden kausi päättyi vuonna 1936, kun Kurki sulautui suureen Suomi-Filmiin kaitalainaamoksi.

Helsinki sodan merkeissä Suomi 1940. Tuotantoyhtiö: Propagandafilmi / Oy Wickström Junior Ab. Tuottaja: Roy Wickström. Ohjaus: Matti Juntto. Kuvaus: Anton Podworsky. VET 1317 – S – 220 m / 7 min. Esitys: SP betacam.

Roy Wickströmin talvisodan alla perustama filmiyhtiö avasi oman väestönsuojelullisen näkökulman Helsingin pommitustuhoihin marraskuussa 1939. Kaikkien tuntemat ruudut Neuvostoliiton ilmaiskusta kaupungin keskustaan oli kuvannut Risto Orkon Suomi-Filmin ulkomaita silmällä pitäen. Samaan aikaan liikkui Helsingin hävityksen keskellä Roy Wickström ja hänen kuvaajansa. Lähes seitsemän minuutin filmiaineisto hautautui myöhemmin Suomen väestönsuojeluliiton varastoihin.

Roy Wickströmin isä oli teollisuusneuvos John Wickström, Yhdysvalloissa auton prototyyppiä suunnitellut keksijä. Suomalaistuneen Isänsä yritystoimintaa jatkanut junior Wickström oli isänmaallinen mies, joka osallistui väestönsuojelumme ajanmukaistamiseen ja esittelyyn jopa elävän kuvan avulla. Alkusyksystä 1939 perustettiin moottori- ja konetehdas Oy Wickströmin Junior AB:lle tytäryhtiö Propagandafilmi.

Roy Wickström ja Suomen Väestönsuojeluliiton pääsihteeri Matti Juntto ehtivät kuitenkin valmistaa vain muutamia väestönsuojeluun kannustavia valistusfilmejä. Helsinki sodan merkeissä jäi lyhyen filmaustoiminnan viimeiseksi.

Finlandia-katsaus 700 – A Helsinki Diary Finlandia-journal 700
Suomi 1964. Tuotantoyhtiö: Suomi-Filmi Oy. Idea, ohjaus ja käsikirjoitus: Aito Mäkinen. Selostaja: Eero Sinikannel. Kuvaus: Heikki Katajisto (Cameflex / 50 mm perusoptiikka). Äänitys: Anssi Mänttäri. Musiikki: Teostomaksuista vapaita venäläisiä säveltäjiä ja levytyksiä, mm. ote Shostakovitsin Leningrad-sinfoniasta. VET: 28.7.1964 – S – 9 min

Aito Mäkisen Finlandia-katsaus 700 on kuvattu yhtenä päivänä aamuyhdeksästä iltakymmeneen. Hänen omien sanojensa mukaan elokuva on kunnianosoitus Lumièren veljesten ensimmäisille ohjelmille: näemme tivolin, työläiset ryntäämässä tehtaan portista tehtaan pillin soitua, asfaltti-työläisiä kadunkorjaustöissä, Ylioppilastalon terassin kaljoittelijoita, Tehtaankadun liikennettä, vanhan Kansanteatterin harjoituksia Ylioppilastalolla ("Irma LaDouce") ja Töölönlahden rantakahviloita illan hämärtyessä.

Suomi-Filmi Oy valmisti vuoden 1964 heinäkuun loppuun mennessä yhteensä 700 Finlandia-katsausta. Verotus toimi niin, että Valtion elokuvatarkastamon hyväksymän lyhytelokuvan esittämisestä "varsinaisen" pitkän filmin edellä myönnettiin koko näytännölle viiden prosentin veroalennus. Elokuva piti tällöin todeta opetuselokuvaksi tai muuten arvokkaaksi "kulttuurifilmiksi", toisin sanoen useimmiten teollisuutta, taidetta tai yhteiskunnan piirteitä kuvaavaksi. Jos lyhytkuva oli vielä teknisesti riittävän tasokas, veroale voitiin myöntää jopa viideksi vuodeksi.

Nyt esillä oleva Finlandia-katsaus 700 todettiin erityisen merkittäväksi elokuvaksi. Vaikka sen sensuuripäätös tehtiin vain kolme päivää ennen uuden lain voimaantuloa, se sai harvinaisen neljän vuoden veronalennusajan. Suomi-Filmissä lyhytelokuvan asiaa ajoi erityisesti yhtiön teatteri- ja mainospäällikkö Jussi Kohonen, joka myös möi veronalennuskuvia vuokraamoille ja pystyi siten työllistämään yhtiön laboratoriota.

Kohonen oli nähnyt Mäkisen ensimmäisen elokuvan Konsertti – Bachia Ateneumissa (1963) ja pyytänyt Mäkistä tekemään elokuvat Vappu (1964) ja Eläviä kuvia (1964). "Nyt hän oli saanut päähänsä", Mäkinen muistaa, "että Finlandia-katsausten sarja päättyisi No 700:aan. Muut kynnelle kykenevät tekivät yhä puuttuvia kymmenkuntaa katsausta. Kohosen kiirettä lisäsi sensuurilain muutos." Mäkisen omin sanoin: "Heikki Katajisto, joka oli kuvannut kaksi edellistä veronalennuskuvaani, oli löytänyt Suomi-Filmin kamerakalustohuoneesta scope-optiikan ja olimme käyneet kuvaamassa sillä kokeita. Dyaliscope-optiikka sopi vain yhteen varastossa olleista optiikoista – eikä kukaan tuntunut tietävän mitään kyseessä olevasta uutuudesta. Kohosen toistaessa pyyntönsä sanoin tekeväni katsaus 700:n jos saan kuvata sen scopena. Jussi ihastui: 'Amerikkalaiset filmit ovat suureksi osaksi scopeja joten scope-alkukuva sopii hyvin liitettäväksi alkuun. Koneenhoitajan ei tarvitse vaihtaa optiikkaa kesken esityksen.'" – Aito Mäkisen muistiinpanojen (27.5.2003) pohjalta.

Mennyttä Helsinkiä: Kino-Palatsi 1911 Suomi 1968. Tuotantoyhtiö: Suomi-Filmi Oy. Ohjaus ja käsikirjoitus: Martti Saarikivi, Marja Heikkilä. Kuvaus: Martti Saarikivi, Väinö Kolhonen. Leikkaus: Marja Heikkilä, Martti Saarikivi, Outi Kääriä. Helsingin ensiesitys: Esitettiin Helsingissä elokuvan Mannerheim Suomen Marsalkka alkukuvana joulukuussa 1968. VET A-20439 – S – 380 m / 14 min – 35 mm

Martti Saarikiven (1940–1971) ohjaama dokumenttielokuva kertoo Kino-Palatsista, Helsingin hienoimmasta elokuvateatterista sen perustamisesta vuonna 1911 aina purkamiseen asti 1965. Kino-Palatsin vuokrasopimus päättyi 31.3.1965, uuden ajan tieltään jyräämä talo purettiin ja paikalle rakennettiin Stockmannin talon lisärakennus. Kino-Palatsin jäähyväisnäytös oli 1.4.1965, jolloin esitettiin Risto Orkon Jääkärin morsian, joka vapautettiin jatkosodan jälkeen määrätystä esityskiellosta tätä yhtä esitystä varten.

Ympyrätalo
Suomi 1969. Tuotantoyhtiö: Suomi-Filmi Oy. Tilaaja: Kansallis-Osake-Pankki. Ohjaus, käsikirjoitus ja kuvaus: Reijo Lås. Selostusteksti: Risto Varjonen, Martti Silvennoinen. Selostaja: Eero Sinikannel. Tehosteet: Eero Sinikannel. VET 20492 – S – 289 m / 11 min – 35 mm

Ympyrätalon rakentaminen alkoi huhtikuussa 1966. Suomi-Filmin Reijo Lås rakensi seurantadokumenttiaan alun pitäen, 11-sivuinen käsikirjoitus, johon selostustekstiä kirjoittivat Risto Varjonen ja satojen lyhytelokuvien mies, selostajana paremmin tunnettu Martti Silvennoinen, on mapitettu vuodelle 1966, kahta vuotta ennen filmin valmistumista.

Elokuvan tilasi aluevaltausta tekevä Kansallis-Osake-Pankki, jonka valvovan silmän alla ja rahoilla myös Suomi-Filmi pysyi mukana elokuvatoiminnassa. Nykyisen Hakaniemen torin paikalla oli 1700-luvulla Kenraalinhaka. Itäisen viertotien varrella olevan alueen nimi muuttui, kun nykyisen torin itäpuolelle rakennettiin 1862 Hagnäsin huvila. Sen mukaisesti torista alettiin käyttää ilmausta "Hagnäsin tori", suomalaisslangissa pelkkä "Haagnääs". Hakaniemen torin nimen se sai virallisesti vuonna 1909.

Ympyrätalo-elokuvan eetos on tyypillinen nationalistiselle ideologialle: se sitoo taitavasti aiemmat vuosisadat ja sukupolvet ja heidän työnsä uudisrakentamiseen, joka kuitenkin käytännössä tuhoaa kaiken entisen, "aikansa palvelleen". Modernin tunnusmerkit, "valtava koko", puhtaus ja nykyaikainen tekniikka maan ensimmäisine autopankkeineen ovat näyttävästi esillä.

Kyse on myös epämääräisen, hurjan alueen rauhoittamisesta: hetken elokuva muistelee nostalgisesti sadan vuoden takaa hurjia yöllisiä tapahtumia – sekin tietysti suoraan virkavallan virallisesta pöytäkirjasta napattuna.

Elokuvan kriittinen ote on piilotettu hämärään lausahdukseen, vai mitä on mietittävä kommentista, joka viittaa työn käytännöllisiin tekijöihin: "Miehet ovat terästä ja työnjohdon ajatukset kypärillä suojatut." Perinteisen työväenkaupunginosan Kallion modernisoituminen oli alkanut kaupungin virastotalosta ja kaupunginteatterista.

Sylinterimäinen, vuonna 1968 valmistunut Ympyrätalo osoitteessa Siltasaarenkatu 18–20 on ainoa rakennus Siltasaarenkadun, Eläintarhantien ja Porthaninrinteen välisessä korttelissa. Aikaisemmin sen paikalla sijaitsi useita puutaloja sekä pari kivitaloa, mm. vuodelta 1903 peräisin ollut Wendtin talo, joka oli Gustaf Estlanderin piirtämä. Ympyrätalon suunnittelivat Heikki ja Kaija Siren. Rakennus valmistui 1968 ja omistus siirtyi vakuutusyhtiö Ilmariselle vuonna 2000. Vuosien 2002–2004 peruskorjauksen jälkeen rakennuksen huoneistoala on 35 654 m², josta vuokrattavaa tilaa on 25 500 m².

Kämp
Suomi 1970. Tuotantoyhtiö: Suomi-Filmi Oy. Tilaaja: Kansallis-Osake-Pankki. Ohjaus: Valentin Vaala. Käsikirjoitus: Pekka Suhonen, Olavi Mattila, Eino Ojanen, Risto Varjonen. Kuvaus: Petri Hämäläinen, Reijo Lås, Mauri Front, Väinö Kolhonen, Jarmo Husso. Leikkaus: Outi Kääriä, Eero Sinikannel. Selostaja: Ilari Becker. VET: tark. 28.4.1970 – 20860 – S– 310 m / 12 min – 35 mm

Suomi-Filmin lyhytelokuvaosastolla lähes vuosikymmenen työskennellyt veteraani Valentin Vaala sai tehtäväkseen toteuttaa elokuvan Kämpin muutoksesta neljää vuotta ennen filmin valmistumista. 11-sivuisen käsikirjoituksen työnumeron mukaan elokuvaa suunniteltiin täyttä päätä jo vuonna 1966. Tilaajana toimi Kansallis-Osake-Pankki, joka oli perustettu talon peilisalissa 1889.

Esplanadin ja koko keskustan muutos räjähti käyntiin 1870-luvulla. Muutosta on luonnehdittu dramaattiseksi. Aiemmin Pohjoisesplanadilla oli sallittu vain puurakentaminen, ja rakennukset olivat pääosin yksikerroksisia. Purettujen talojen tilalle nousi suurikokoisia liike- ja asuintaloja, Antiloopin kortteliin vuonna 1887 valmistuneen Hotelli Kämpin lisäksi Grönqvistin kivimuuri, Catanin talo, Mercuriuksen liiketalo ja Wreden talo pasaaseineen. Empirekortteleiden luonne muuttui mahtavammaksi.

Kaupunkikuva muuttui myös, kun asuintaloista tuli yhä useammin kauppiaiden hallitsema maailma: ovet kadulle avautuivat, ikkunat suurenivat näyteikkunoiksi, asuinhuoneistot otettiin usein liiketiloiksi.

Kämp-elokuvan sapluuna oli monista modernisaatioelokuvista tuttu ideologinen kertomus. Kauan sitten vallinnut ideaalinen tila on rapistunut, eikä sitä kannattanut säilyttää, vaan rakentaa tilalle täysin uutta.

Peräti neljän tekijän selostusteksti korostaa nostalgisin sanakääntein perinteen ja välttämättömyyden välistä jännitettä tavalla, joka käärii tosiasiallisen katoamisen esteettiseen perinnetietoisuuteen: "Vanhan ja perinteisen talon purkaminen on tavallisesti tapahtuma, johon sisältyy paljon haikeutta. Silloin katoaa sellaista, joka on ollut tärkeää ajalle ja sen koko kuvalle. Kämpin talon kohdalla oli kuitenkin kysymyksessä ehdoton pakko. Kluuvinlahden liejulle ja paaluperustuksen varaan rakennettu talo uhkasi sortua."

Perustelut olivatkin tarpeet, sillä ajatus tärkeiden rakennusten suojelemisesta oli virinnyt jo 1937. "Kulttuurin tai arkkitehtuurin suojelualuetta" ajoi Nils Erik Wickberg, joka uudisti erityisesti Empire-rakentamista koskevan ehdotuksensa 1947. Samana vuonna ilmestyi kaupunkisuunnittelulle tärkeä perusteos, Teknillisen korkeakoulun asemakaavoituksen professorin Otto–Iivari Meurmanin Asemakaavaoppi, joka loi maankäytön toiminnallisen erottelun kautta city-alueen käsitteen.

Asetus Empire-kortteleiden suojelemiseksi tuli voimaan 1952, mutta jo kuutta vuotta myöhemmin uusi rakennuslaki käytännössä kumosi suojelupäätöksen.

Vuoden 1958 rakennuslaki ei tuntenut enää suojelun perustana ollutta määritettä "vanha kaupunki", ja jos sitä ei ollut, periaatteessa mikään ei ollut uusrakentamiselle mahdotonta. Rakennuttajille se oli kuin toimintaohje. Enso-Gutzeitin rakennus Katajanokalla ja Hotelli Marski Mannerheimintiellä nostattivat vastarintaa, sillä niitä pidettiin "laatikkomaisina", toisin sanoen ankaran geometrisinä ja esteettisiltä keinoiltaan vaatimattomina ja jopa köyhinä.

Saneeraushankkeiden osoittautuminen ruudukkojulkisivuilla varustettujen liikekolossien uudisrakentamiseksi herätti suuttumusta. Kaupungintalon remontissa keksittiin ratkaisuksi pelkkien julkisivujen säilyttäminen, mutta Hotelli Kämpin kohdalla tämäkään ei riittänyt.

Rakennus on täysin uusi, mutta julkisivut olivat vanhan rakennuksen jäljennöksiä. Kansallis-Osake-Pankin johto ilmoitti helmikuussa 1961, että perinteikäs hotelli- ja ravintola Kämp oli "pakko purkaa", koska Theodor Höijerin suunnittelemassa ja 1887 valmistuneessa rakennuksessa oli vain viisi kerrosta ja rakennusoikeus salli siihen kahdeksan.

"Pankin näkökulmasta tämä tarkoitti sitä", Anja Kervanto Nevanlinna kirjoittaa, "että tällä paikalla olevasta uudesta toimistotalosta saatavat tuotot laskettiin vanhan rakennuksen tuottoja huomattavasti suuremmaksi." Samat syyt johtivat KOP hylkäämään myös vanhojen julkisivujen säilyttämisen.

Toinen perustelu oli ehkä ahneuttakin ontuvampi: kun pankki oli rikkonut vanhan ja ehyen katukuvan rakentamalla Kluuvikadulle 1957–1962 liikekiinteistön, se vetosi näin luotuun moderniin estetiikkaan ilmoittaen haluavansa jatkaa sitä myös Kämpin kohdalla. Aktivoitunut kaupunginvaltuusto osoitti vastarintaa rajoittamalla monien mielestä yllättäen alueen rakennusoikeutta ja heikensi näin uudisrakennuksen tuotto-odotuksia.

KOP ryhtyi vastakampanjaan, joka rakentui estetiikan arvojen tulkinnalle. "Nykyisessä asussaan Kämpin talo ei ole tyylipuhdas", selitti pankinjohtaja Konttinen perusteenaan vuoden 1913 tapahtunut uuden ylimmän kerroksen rakentaminen. Pääjohtaja Matti Virkkunen ei tyytynyt tähän, vaan sananmukaisesti mitätöi koko rakennuksen kulttuuriarvon radiohaastattelussaan, vaikka ei siinä muistanut rakennuksen valmistumis- tai korjaamisvuotta. Lopullinen niitti oli lausunto: "Kämpiä ei voida säilyttää, sillä se rakennettiin aikanaan huonosti."

Vuoden 1963 viimeisenä päivänä KOP ilmoitti rekonstruoivansa Höijerin alkuperäisen julkisivun ja samalla sisustavansa tämän niin kutsutun "pelastetun esplanadijulkisivun" taakse intiimin hotellin. Yllätys tai ei – lehdistö osoittautui samanmieliseksi, eikä kritiikkiä juuri esitetty. Päinvastoin, KOP sai uudisrakentamisen näyttämään lehdistössä suojelijoiden voitolta. Kämp-elokuva korostaa loputtomiin samaa tiedotustaktiikkaa: "Rakentaminen edellyttää purkamista. Siksi tämäkin talo hajotettiin kokonaan ja uuden rakentaminen aloitettiin aivan alusta – perustan vahvistamisesta. Työssä käytettiin kaikkia nykyajan keinoja, mutta freskot, stukko-koristeet ja lukemattomat yksityiskohdat vaativat vanhojen ja jo osin unohtuneiden käsityöläistaitojen herättämistä."

Vertaukset saivat ehkä hieman hämmentävällä tavalla kansainvälisen luonteen, sillä elokuva vertaa Helsinkiä sodan jälkeen uudelleen rakennettuun Varsovaan: uudelleenrakentamisessa oli kyse tuhotun kaupungin uudesta tulemisesta.

Uusiin kulissien takaisiin, "vanhankaltaisiin uusiin" tiloihin asettui lopulta – ei ravintolaa tai hotellia – vaan KOP:n ylin johto. Tässäkin muutoksessa toteutui elokuvan toteamus uudesta Kämpistä: "Se on entisenlainen. Mutta kuitenkin eroava."

Halki Kluuvin ruhjeen Suomi 1978. Tuotantoyhtiö: Mainos-Studio Oy. Tilaaja: Lemminkäinen Oy. Tuottaja: Allan Pyykkö. Työryhmä: Allan Pyykkö (kuvaus, suunnittelu, ohjaus), Eero Harju, Ossi Taivainen. VET 23189 – S – 150 m / 14 min – 16mm

Ruoholahden ja Sörnäisten välillä metrorata kulkee peruskallioon louhitussa tunnelissa kantakaupungin halki. Maanpinnasta mitattuna metron syvin kohta on Torkkelinmäen kohdalla Kalliossa, jossa tunneli on peräti 42 metrin syvyydessä. Merenpinnasta mitattuna alin kohta taas on Pitkänsillan kohdalla, jossa rata kulkee tasolla -28 m.

Rautatientorin ja Kaisaniemen asemien välillä metrorata kulkee niin kutsutun Kluuvin ruhjeen halki. Sen kohdalla ei ole lujaa peruskalliota, vaan maaperä on savista ja rikkonaista. Tunnelin tekeminen ruhjeen kohdalle olikin yksi metron rakentamisen suurimpia haasteita; maaperä täytyi jäädyttää, jotta louhiminen onnistui. Nykyään metrojunat ajavat paikan ohi valurautaputkessa.

Allan Pyykön ja työryhmän Halki Kluuvin ruhjeen on dokumentti Helsingin metrotunnelin rakentamisesta ja etenkin Kluuvin ruhjeesta: urakkasopimus allekirjoitettiin Metrotoimiston ja Lemminkäisen välillä 2.7.1975. Dokumentti esittelee monipuolisesti metrotunnelin rakentamista ja louhimista jäädytysmenetelmällä, eikä unohda tarkastella työturvallisuuskysymyksiäkään. Kohokohtana ovat tietysti harjakaiset eli "Jäänsärkijäiset" 8.12.1977 tunnelin valmistuttua.

Helsingin hetkiä Suomi 1971. Tuotantoyhtiö: Suomi-Filmi Oy. Tilaaja: Helsingin kaupunki. Ohjaus, suunnittelu ja leikkaus: Valentin Vaala. Kuvaaja: Mauri Front. Tehosteet: Valentin Vaala ja Mauri Front. Äänitys: Raimo Kiialainen. Selostaja: Martti Silvennoinen. VET 21045 – S– 310 m / 11 min – 35 mm

Suomi-Filmin ykkösohjaaja Valentin Vaala sai vuonna 1963 tylyn siirron yhtiön lyhytkuvaosastolle. Juuri silloin helsinkiläisen rakennuskulttuurin suojelijat ja saneeraukseen valmis modernisaatio ottivat toisistaan rajusti mittaa. Vaalasta tuli tilauskuvien ohjaaja uudistuvalle teollisuudelle, elinkeinoelämälle ja uusia rakennuskohteita etsivälle Kansallis-Osake-Pankille.

Ohjaajan epäkiitollinen tehtävä oli pysyä aina lojaalina elokuvan tilaajalle. Vaalan viimeisiin kuulunut Helsingin hetkiä valmistui kaunistelemaan kaupunkikuvan rankkaa muutosta. Samaan aikaan Museoviraston Katoavaa Helsinkiä oli Vaalan kouliman kuvaajan Mauri Frontin työn alla. Frontille avautui vuosien itsenäinen työmaa ja kilpajuoksu kohteisiin urakoitsijoiden edellä. Sen kuluessa tallentuivat tehorakentamiselle alistetut ympäristöt tulevien helsinkiläispolvien ihmeteltäväksi.

Helsingin hetkissä lankesi Frontille filmattavaksi myös kolikon toinen, saneeraajalle myönteinen puoli. Vaalan sakset leikkasivat aineistoa armollisesti ja syntyi sopusointuinen kooste siitä ”katoavasta Helsingistä, jonka suonissa virtaa nykyaika”.

Empire Helsingissä / Empire-stilen i Helsingfors Suomi 1972. Tuotantoyhtiö: Eino Ruutsalo. Tilaaja: Ulkoasiainministeriön Lehdistö- ja kulttuuriosasto. Tuottaja: Eino Ruutsalo. Ohjaus ja kuvaus: Eino Ruutsalo. Käsikirjoitus: Tatu Tuohikorpi, Eino Ruutsalo. Musiikki: Joonas Kokkonen: "Musiikkia jousille". Selostusteksti: Pekka Suhonen. VET 26541 – S – 363 m / 13 min – SPBetacam

Empire-Helsinki on osa kaupungin perusilmettä, yhtenäinen arkkitehtoninen kokonaisuus. Tyylipuhtaana hallinnollisena keskuksena se sitoo kanta-Helsingin eri osat selkeään asemakaavaan. Kaupunkiarkkitehtuurissa lienee harvinaista, että vesiteitse voidaan tulla aivan kaupungin sydämeen, vieläpä tyylinsä säilyttäen, ratkaisultaan selkeään ja yksityiskohdiltaan rikkaaseen empirekaupunkiin.

Engelin Helsinkiä eivät ole ainoastaan Senaatintorin liepeiden rakennukset: Tuomiokirkko, Senaatintalo (valtioneuvosto), Raatihuone (raastuvanoikeus), Yliopisto, Yliopiston kirjasto, Militäärisairaala (sisätautisairaala) ja Kaupungintalo - kokonaiskuvaa täydentävät asemakaavaan kauniisti sijoittuvat muutkin Engelin piirtämät empire-rakennukset: Smolna, Kaartin kasarmi, Lapinlahden sairaala ja merikasarmit eheänä osaratkaisuna Katajanokan kärjessä.

Helsinki-katsaus 1988 Suomi 1964. Tuotantoyhtiöt: Kinokeskus Vertigo Oy, Villealfa Filmproductions Oy. Ohjaus, käsikirjoitus ja leikkaus: Jaakko Talaskivi. Kuvaus: Timo Markko. Musiikki: Pjotr Tšaikovski. Esiintyjä: Ilona Staller alias Cicciolina. Helsingin ensiesitys: 20.10.1989 Nordia 3 – televisioesitys: 24.2.1991 YLE TV2 (Kuvia kotimaasta) – VET 26541 – S– 245 m / 9 min – 35 mm

Entisaikojen katsauksia hilpeästi parodioiva dokumentti syksyisistä asioista ja tapahtumista Helsingissä 1988. Esillä mm. Helsingin huutava käymäläpula, keskiolutbaarien katoaminen ja aikansa kohupornotähden, Italian parlamentin jäsenen Ilona Stallerin eli Cicciolinan vierailu...


**** ELOKUVAT:
Helsinki (Kulttuuri-Filmi Oy Kurki 1930) 9 min, SP Betacam * Helsinki sodan merkeissä (Wickström Junior Oy 1940) 6 min, SP Betacam * Finlandia-katsaus 700 – A Helsinki Diary (Aito Mäkinen 1964) 10 min, 35 mm * Katoavaa elsinkiä: Kino-Palatsi 1911 (Martti Saarikivi, Marja Heikkilä 1965) 11 min, 35 mm * Ympyrätalo (1969) 11 min, 35 mm * Kämp (Valentin Vaala 1970) 11 min, 35 mm * Halki Kluuvin ruhjeen (1978) 14 min, 16 mm * Helsingin hetkiä (Valentin Vaala 1971) 11 min, 35 mm * Empire Helsingissä (Eino Ruutsalo 1972) 13 min, SP Betacam * Helsinki-katsaus 1988 (Jaakko Talaskivi 1988) 12 min, 35 mm - Ilkka Kippola ja Jari Sedergren 6.4.2011

Luokkayhteiskunnan eliittti

Suomi on luokkayhteiskunta. Toisen maailmansodan jälkeen poliittisella työllä syntyneestä hyvinvointiyhteiskunnasta on tullut jälleen sitä edeltänyt luokkayhteiskunta. Luokkayhteiskuntaa vastustavien yhteiskunnallisten uudistusten vauhti kiihtyi huippuunsa 1950-luvun lopulta 1970-luvulle. Kansainvälisten talous- ja elämäntapatuulahdusten myötä hyvinvointivaltion rooli ja toivottavuus väheni nopeasti viimeistään 1980-luvulta lähtien. Sen tyypillisimpänä merkkinä oli iskulause "hyvinvointivaltion puolustaminen". Hyvinvointivaltion asema oli sinä hetkenä kääntynyt aktiivisesta passiiviseksi.

Luokkayhteiskunnassa ihmisen syntyperä luonnehtii merkillisen osuvasti hänen elämäänsä - tässä ratkaisevaa on mahdollisuus korkeatasoiseen koulutukseen. Suomessa on nykyisin kolme sukupolvesta toiseen periytyvää luokkaa:
• perusturvaan tukeutuva alaluokka (esim. pitkäaikaistyöttömän korvaus, kansaneläkkeen varassa olevat, terveyskeskuspalvelut)
• ansioihin sidottuja etuja nauttiva keskiluokka (esim. kuukausipalkka, hyvä eläke, työterveyshuolto)
• hyvin toimeentuleva yläluokka, joka ei yhteiskunnan turvajärjestelmiä tarvitse
(esim. yksityinen terveydenhoito)

Tästä kuitenkin puhutaan varsin vähän, vaikka vaalit ovat tulossa. Sen sijaan panoksia on asetettu puheeseen eliitistä. Eliitin - jota ei määritelmänä täsmennetä ja jota ei nimetä ja jota ei siteerata - on väitetty halveksuvan "kansaa" tai ainakin suhtautuvan siihen "elitistisesti" eli mitä ilmeisimmin väärin. Jätän tässä huomiotta kansanomaisen logiikan ääritapauksen eli sen epäonnistuneen poliittispopulistisen yhtälön, jossa "kansa" = "perussuomalaiset". Se nimittäin ei ole niin.

Luokkayhteiskunnan näkökulmasta eliitti on kuitenkin jotakin muuta kuin tämä erityisen hämärä sivistyneistö-eliitti, jota ehättivät moittimaan avant gardena maaliskuun puolivälissä professori Vilho Harle, HS:n päällikkönä toimiva Saska Saarikoski ja Elinkeinoelämän valtuuskunnan Matti Apunen. Luokkayhteiskunnan näkökulmasta on helppo sanoa, että kaikki nämä nimeltä mainitut kriitikot ovat hyvin toimeentulevaa yläluokkaa ja juuri siksi heidän sanomiinsa tulee suhtautua kriittisesti.

Erityistä kriittisyyttä heitä kohtaan voidaan esittää silloin, kun heidän poliittisena ohjenuoranaan on populismi. Perustelen tätä väitettäni heidän kaikkien populistisesti käyttämällä "kansa"-terminologialla. Minusta olisi mukava tietää mihin he pyrkivät, mikä on heidän missionsa piilottamaton ydin.

Tosiasia on että luokkayhteiskunnan näkökulmasta sivistyneistö - ihan itse lukeneistoon lukeneet ja kouluttautuneet - on hyvinkin jakautunut. Intelligentsiaa löytyy kaikista luokkayhteiskunnan luokista, reaaliköyhistä perittyjen miljooniensa kanssa toimeen tuleviin. Päinvastoin kun nyt annetaan ymmärtää, heillä ei juuri ole ollut tapana - ainakaan viimeiseen sataan vuoteen - elämöidä "kansasta".

Poikkeuksena ovat tietysti poliitikot, jotka elävät "kansasta". (Tämä sivuaskel perustuu siihen, että vankilaan mielipiteidensä vuksi suljettu Antonio Gramsci piti poliitikkoja aina intelligentsiaan kuuluvana: "Jokainen puolueen jäsen on intellektuelli." Ehkä puolue pitäisi tässä sitaatissa kirjoitaa isolla P:llä.)

Intellektuelli eroaa muista kansaan kuuluvista siinä, että hän esittelee mieluusti ja laajasti ajatuksiaan ja pyrkii niitä perustelemaan. Usein kielenkäyttö poikkeaa valtavirrasta eikä kosiskele ketään eikä mitään - ei siis myöskään "kansaa". Intellektuelli ei myöskään pelkää kritisoida ketään, parhaimmillaan ei edes itseään.

Kenelle tahansa tarkastelijalle pitäisi olla selvää, että intellektuellit eivät muodosta yhtenäistä eliittiä. He nimittäin ovat keskenään kovin erimielisiä, vaikka toisensa usein tuntevatkin - tämä maa on pieni. Monet ovat jopa vihamielisiä esimerkiksi poliittisia organisaatioita kohtaan. Suomestakin löytyy esimerkkejä niistä, jotka voivat vastustaa valtioita - globaali historia antaa satoja esimerkkejä tyrmään toimitetuista ja tapetuista intellektuelleista. Maailmalla tämä on arkipäivää, eikä ole pois suljettua, että näihin intellektuelleihin lasketaan myös journalisteja ja etujärjestöaktivisteja. Nämä populaaria suosiota saaneet intellektuellit ja asiantuntijat ovat johdossa esimerkiksi arabimaiden käynnissä olevissa sisäisessä kapinassa. Valtaeliitti - joka noissa maissa samastuu 100-prosenttisesti yläluokkaan ja rahaeliittiin - vastustaa heitä kuolemaan asti.

Intellektuellit eivät perinteisesti ole hakeneet kansansuosiota, vaikka he toki ovat sitä joskus onnistuneet saamaan. Muistan kuinka Erno Paasilinna kehui myyneensä esseekirjaansa yli 10 000 kpl - "enemmän kuin kukaan muu". Sanoin hänelle, että pyrin joskus parempaan. Vielä ei ole sen aika, eikä ole tainnut olla kellään muullakaan.

Sen sijaan populismi myy paremmin: taannoinen revakirja kansanedustajalta taisi saavuttaa lähes mitä-missä-milloinmaiset tulokset eli melkein kymmenkertaisesti. Sohvalla löhöävää arvostetaan, sillä tarjontaa ja markkinamiehiä heille riittää.

Intellektuellien töitä ei paljon mainosteta, vaikka ehkä pitäisi, sillä mielipiteiden kirjo on mielestäni kannatettavaa.

Olen nautiskellen lukenut lomapäivän kunniaksi Hannu Salaman uusinta romaania Sydän paikallaan. Sanonpahan vain, että Hannu Salama on intellektuelli parhaasta päästä. Jos onnistun näkemään hänet ostoskeskuksessa kahvilla, käyn puristamassa kättä sekä oman että edustamani kansan nimissä. Lukekaa se kirja ja unohtakaa populistiset puheet kirjallisuuden alennustilasta. Semmoiset puheet - ja konkreettinen kulttuurin ja taiteiden (tukemisen) vastustaminen - ovat populistista panettelua, joita vastaan jokaisen intellektuellin on käytävä barrikadeille. Me intellektuellit emme ansaitse semmoista kansaa, vaan yritämme vaihtaa sen - tai tarkemmin sen ajattelutavan aivan kuten olemme kaikille yhteisellä tavalla vaihtaneet silloin tällöin omiakin ajattelutapojamme. Niin kuin aina ennenkin ja tulevaisuudessa.

(Kirjoittaja on keskiluokkaan kuuluva koulutuseliitin jäsen.)

Talviunilta on syytä herätä

Talviunilta on aika herätä, ei pelkästään vaalien vuoksi, vaan muutenkin. Aikamoista hiljaiseloa tämä on ollut vaikka ympärillä rytisee ja paukkuu.

Elokuvarintamalla DocPoint oli menestys, mutta Tampereella lyhytelokuvajuhlilla oli jo pahaenteistä murinaa ilmassa. Monet tekijät pelkäävät tulevaisuutensa puolesta - varsinkin dokumentaristit laskeskelivat kuukausia, jonka jälkeen edessä ei ole mitään: rahoitushanat ovat menneet kiinni. Uusia hankkeita ei saa läpi. Nyt kannattaa firmojen tilata pr-elokuvia hyviltä tekijöiltä. Saa varmaankin halvalla.

Japanissa järisi ja arabien maailmassa osoitetaan mieltä epädemokraattisia järjestelmiä kohtaan. Mielenosoituksille on ollut yhteistä se, että kukaan ei oikein tiedä kuka niitä johtaa. Siksi reaktiot muualla maailmassa ovat varovaisia.

Yhteinen toive muualla on, että vahvasti uskonnollispoliittiset ryhmittymät eivät odotettavissa olevan keikauksen jälkeen valtaa saisi. Pitkään jopa diktatorisin ottein hallinneita ei taida kukaan haluta pitää vallassa. Kuten Yhdysvaltojen vetäytyminen Libyan sotaretken johdosta osoittaa, tunteet ovat ambivalenttiset, toisaalta ja toisaalta...

Nyt kun operaatio siirtyy EU-vetoisuudesta puhtaasti NATO:lle, on suomalaisten syytä pysytellä tiukasti takavasemmalla. Humanitäärinen apu on Suomen etu. Horneteja ei pidä antaa, vaikka pyydettäisiin.

Kohta tulevissa kansanedustajavaaleista on kohkattu yhden puoleen ja sen puheenjohtajan ympärillä. Sen voisi hyvin lopettaa. Neuvo vastustajille: puhukaa vain puolueesta, älkääkä mainitko turhaan sen puheenjohtajan nimeä kertaakaan. Se vain lisää kannatusta. Näin saa sanoa, sillä politiikassa on kyse vaikuttamisesta ja vaalien voittamisesta. Politiikassa saa vastustaa paitsi asioita, myös toisia puolueita ja heidän valtapyrkimyksiään. Mutta politiikassa pitää osata sanoa myös mitä haluaa.

Suomalainen politiikka on luisunut mielikuvapolitiikaksi. Ei niin, etteikö niitä kovia päätöksiä olisi. Niitä tehdään entiseen malliin. Mutta politiikan puhe on entistä useammin höttöistä hämäryyttä. Entistä useammin tavoitteena on vain johdattelu - ansaan tai vääriin johtopäätöksiin. Rakennetaan mielikuvia ja sillä perustellaan asioiden hoitoa. Tämähän näkyi myös ala-arvoisessa "kulttuuripoliittisessa" keskustelussa, joka lähti liikkeelle persujen ohjelman täystä eli asetetusta ansasta, jossa vastustettiin "postmodernin" taiteen tukemista.

Vaikka tietämys postmodernista taiteesta on levinnyt näinkin laajalle - gallupit ehättivät kertomaan että yli puolet kansasta sitä vastustaa - on asioiden hallinnassa vielä parantamisen varaa. Ketä on syyttäminen siitä, että äänestysoikeuden omaavat eivät tiedä, mitkä puolueet ovat vastuussa hallituspolitiikasta ja mitkä eivät? Puolueet itse ovat tietysti osaan syylliset, mutta mikä on journalismin vastuu? Jos puolueettomina itseään pitävät journalistit eivät saa edes tätä sanomaa läpi, mitä virkaa heidän politiikkakirjoituksillaan on? Mikä on koulujen velvollisuus? Tietämättömyys ja välinpitämättömyys on suurinta nuorison keskuudessa. Tämä ei kai ketään vanhempia yllätä.

Viihdettä alettiin lanseerata tasa-arvoisena taiteen tilalle parikymmentä vuotta sitten. Nyt nähdään, mitä siitä seurasi. Muutaman tuhannen vuoden perinteestä voi päätellä, että taiteiden kulttuuriarvot tarvitsevat tukea, vaikka ne eivät suurta osaa kansasta miellyttäisikään. Viihteellä on omat markkinalakinsa. Ne pärjäävät vähemmälläkin, vaikka on populaarikulttuurin syteemeilläkin omat heikkoutensa: artistien taiteilijaeläkkeiden puute yhtenä esimerkkinä.

Sohvalla syöminen ja kaljoittelu tv-ympäristössä "raskaan työpäivän jälkeen" nousi kunniaan tasa-arvoisena aktiviteettina taiteen harrastamisen sijaan, en sano edes rinnalle. Ehkä tämä tie ei sittenkään ollut oikea.

Dokumentin ytimessä 57: Elämäntavan kuvaaja Tuure A. Korhonen

Orionissa keskiviikkona 23.3.2011 alkaen klo 17.00
Dokumentin ytimessä 57: Elämäntavan kuvaaja Tuure A. Korhonen.
Ruotsinkielinen nimi: I dokumentarens kärna: Modus vivendi – dokumentaristen Tuure A. Korhonen.

”Olen hahmottanut oman maailmankuvani enemmän silmilläni kuin korvillani. Huomaan filmaavani ympäristöäni ja tapahtumia, taltioivani todellisuutta ja muokkaavani materiaaliani tietoisesti valveilla ja alitajuisesti unissani.” Tuure A. Korhonen

Kylävalokuvaaja Yrjö Korhosen vuonna 1928 syntyneen pojan miehentie kulki Rääkkylän köyhistä oloista Helsinkiin suurmyymälä Wulffin markkinointipäälliköksi. Tuolloin Tuure A. Korhosen 8 mm:n Canon sai vaihtua 16 mm:n Paillard-Bolexiin. Rikkaus oli tekijänsä läpilyönyt lyhytkuva, joka ansaitsi vuonna 1969 Jussin ja keräsi kansainvälisiä palkintoja. Vuonna 1971 Korhonen perusti yrityksensä nimellä Filmituotanto Tuure A. Korhonen. Yli 100 filmin T.A.K.-Filmi erikoistui tilauselokuviin. Niissä nähtiin viennin edistämistä, teollisuutta, kauppaa, ammatinopetusta, työsuojelua, matkailua ja myös taideteollista muotoilua.

Vasemmistoradikaaleina vuosina Tuure A. Korhonen oli filmihullujen huulilla kirosana. Tilannetta ei suinkaan parantanut Korhosen asema syntipukkina Suomen elokuvasäätiön tuotantotukea jakavissa elimissä. Aika on nyt armeliaasti toinen ja Tak-filmit nouskoon niille kuuluvaan arvoonsa elokuvina, jotka projisoivat valkokankaalle suomalaisen elämänmuodon perinteet ja perinteestä irtautuvan modernisaation prosessit. Esityksemme lähtee liikkeelle tekijänsä varhaisista kuvista, kun lapsuuden maaseutu vaihtuu Helsinkiin ja sen kameran silmällä nähtyihin aiheisiin.


Rikkaus
Suomi 1969. Ohjaus ja käsikirjoitus, kuvaus ja äänitys: Tuure A. Korhonen. Leikkaus: Mauri Kalima. Esiintyjät: Veikko ja Martta Turunen. Televisioesitys: 24.6.1983 Yle 1. VET A-20754-S-170 m (16 mm) / 15:35.

Tuure A. Korhosen kunnianteko maan hiljaisille kuvattiin Veikko-enon ja Martta-mummon kotitilalla syyskesän 1968 vehmaudessa. Korhosen kameran kosketus on lapsuuden muistoista hellä.

”Ollakseen rikas ihmisen ei tarvitse olla rikas eli rikkaus ei ole rahalla ostettava arvo.” Mummola Enonkosken Koskitaipaleella oli kahden lehmän ja yhden hevosen pientila, pienistä tiloista viimei-siä. Veikko ja Martta elivät silti onnellisen elämän. He tyytyivät tähän, vaikka pako kaupunkeihin ja rikkaaseen Ruotsiin oli rakennemuutoksen sanelema tunnussävel.

Lyhytkuva sai vuonna 1969 valtion ja kirkon elokuvapalkinnot, kotimaassa Jussi-kirjan sekä Tukholmassa kaitaelokuvien pohjoismaisen Grand Prix -palkinnon. Poikkeuksellisesti Tuure A. Korhosen filmi esitettiin myös Suomen televisiossa.

Muistojen Wulffin kulma
Suomi 1966. Suunnittelu, kuvaus ja äänitys: Tuure A. Korhonen. Pääosassa: Helmi Koivuniemi. Avustajina: Olli Mäkelä, Holger Frisk, Mauri Waltzer, Olof Nyroos ja Valdemar Galkin. VET: A-19368 – S – 145 m (16 mm) / 13:18

Kun Thomas Wulffin pieni Fredrikinkadun paperikauppa oli siirtynyt Esplanadin numeroon 11, alkoi kauppahuone Oy Wulff AB:n 1970-luvun lopulle jatkunut nousu.

Mannerheimin tieksi muotoutuvan Heikinkadun ja Pohjois-Esplandadin risteyskohtaan oli vuonna 1896 valmistunut Argoksen kulmatalo. Näyttävällä paikalla kohonnut koristeellinen liikepalatsi palveli Wulffin päämyymälänä pitkään. Helsinkiläisten mielissä se vakiinnutti nimensä ”Wulffin kulmaksi”. Arvokkaan talon nostalgia särkyi vuonna 1965 toimitusjohtaja Harry Fr. Wulffin kaudella. Muutto kadun toiselle puolelle saneerattuihin ajanmukaisiin tiloihin oli edessä, osoitteeseen Mannerheimin tie 4.

Wulffin mainospäällikkö Tuure A. Korhonen teki muistojen elokuvansa, kun liike oli viimeistä aikaa auki. Kamera kiertää talon osastoilla vanhan konttoripäällikkönsä Helmi Koivuniemen tuntumassa. Eläkeläisen jäähyväiskäynti on hiljainen hyvästijättö perinteille modernisaation kynnyksellä.

Espa
Helsingfors då och ny
Suomi 1977. Tuotantoyhtiö: Filmituotanto Tuure A. Korhonen Oy. Tilaaja: Esplanadi ry. ja Helsinki seura. Ohjaus: Tuure A. Korhonen. Käsikirjoitus: Aarni Krohn ja Tuure A. Korhonen. Kuvaus ja äänitys: Sakari Rimminen ja Tuure A. Korhonen. Leikkaus: Sakari Rimminen. Musiikki: Pirjo ja Matti Bergström. Miksaus: Tuomo Kattilakoski. Asiantuntijat ja esiintyjät: Eino S. Suolahti, Erkki Vala, Usko Harjanne, Aarni Krohn, Ville Noschis ja Nils-Erik Wickberg. Selostus: Matti Oravisto. Helsingin ensiesitys: 13.2.1978 Diana. Televisioesitys: 6.12.1978 YLE TV1. – VET A-23116 – 295 m (16 mm) / 27:20

Elokuva kahdesta bulevardista ja niiden kehystämästä muistojen puistosta alkoi hahmottua keväällä 1977. Espasta muodostuii virtaaville muistoille näyttämö, joka avautuu helsinkiläisille olohuoneeksi joka kevät. Vuonna 1812 maa oli saanut uuden pääkaupungin. Saksalainen Carl Ludvig Engel suunnitteli sille uuden arvonsa mukaisesti Esplanadin kolmiosaisen puiston ja komeat mannermaiset kadut. Myöhemmin arkkitehti Theodor Höijer täydensi kokonaisuuden ja suunnitteli kerrostalot uusrenessanssin tyyliin.

Espan penkillä istuva Helsingin historian kirjoittanut Eino E. Suolahti käy kiehtovasti läpi puiston kulttuurihistorian. Haastattelu kameralle ehdittiin tehdä vähän ennen professorin kuolemaa. Mehukasta tarinaa Brondan, Kappelin ja Kämpin boheemeista iskee ikinuori kirjailija Erkki Vala. Realismia puiston käytäville valaa Usko Harjanne, kävelijöiden plankkipoika 1910-luvun alussa.


Kaksi Helsinkiä
Två Helsingfors
Suomi 1977. Tuotantoyhtiö: Filmituotanto Tuure A. Korhonen Oy. Ohjaus ja käsikirjoitus: Tuure A. Korhonen ja Sakari Rimminen. Kuvaus ja leikkaus: Sakari Rimminen. Musiikki: Piirpauke (Love Records). Äänitys: Tuure A. Korhonen. Miksaus: Matti Ylinen. Haastattelija: Annikki Korhonen. Esiintyjät: Urho ja Anna Oras, Gertrud Wichmann. Helsingin ensiesitys: 29.3.1977. Televisioesitys: 21.8.1979 – VET A-22905 – S – 500 m (16mm) / 27:20

Tarinan kaksi kertojaa edustivat kaupunkinsa asukkaiden kahta äärilaitaa. Idea elokuvasta ei siksi sytyttänyt Helsingin kaupungin kulttuurilautakunnan puheenjohtajaa, pastori Jouni Apajalahtea. Ideologiset ja poliittiset ennakkoluulot sulkivat kaupungin rahahanat ja tästä tuetta jäänyt elokuvayrittäjä on vieläkin katkera.

Elokuvan Gertrud Wichmann oli aikansa seurapiirikaunotar Kaivopuistosta ja Sörkän kundi Urho Oras vakaumuksen punikki. Seurapiirinaisen tarinan täyttää tanssiaiset itse C.G. Mannerheimin partnerina. Yleisesti tiedetty sänkysuhde jää hienotunteisesti kertomatta. Vankilavuodet kiven sisällä antavat Urho Oraksen toisenlaiselle tarinalle kovan ja karhean alustan. Tarinat leikkautuvat taitavasti lomikkain molempia kertojia kunnioittavassa dokumentissa, joka onneksi kelpasi Suomen televisiolle esitettäväksi.

Elokuva herätti kohua Tampereen elokuvajuhlilla 1977, kun se valintaraadin hyväksynnästä huoli-matta pudotettiin kilpasarjasta. Kohun jälkeen se sai kuitenkin festivaaleilla esitysajan lauantaiaamuna kello 8.15 ja sen mukaisesti vähemmän yllättäen vain kaksi katselijaa, mikä nostatti metelin alan ammattilehdissä.

– Ilkka Kippola ja Jari Sedergren 23.3.2011

Dokumentin ytimessä: Rikkaat ja köyhät

Orionissa keskiviikkona 2.3.2011 klo 17.00. Tulukeepa käymään!

Dokumentin ytimessä 56: Rikkaat ja köyhät
I dokumentärens kärna: De rika och de arma

Talissa pelataan golfia
Suomi 1935. Tuotantoyhtiö: Suomi-Filmi. Suunnittelu ja kuvaus: Uno Pihlström. 8 min. Valtion filmitarkastamo: 548 / 18.11.1935 – S – 220 m (35 mm) / 7 min. Esitys: Digibeta

Talin viheriöllä välähtää jyhkeä ja ärjy profiili, jonka haltijaa puhuteltiin kunnioittavasti nimellä Eljas Erkko. Helsingin Sanomien omistajalla, päätoimittajalla ja tulevalla ministerillä oli Talissa ainakäytössä arvoisensa mailakassi. Se oli tiettävästi Helsingin Golfklubin painavin ”bägi”, jota mailapoika vaivoin liikutteli.

Pelikärpäsen puraisema Erkko ja kaupungin kiinteistöjen isännöitsijä Erik von Frenckell junailivat vuonna 1932 tärkeän vuokrasopimuksen. Se siirsi 15 hehtaarin maa-alueen ja Talin kartanon Helsingin Golfklubin käyttöön. Upporikkaiden herrojen unelma Golf-kasinosta pelikenttineen toteutui täten Pitäjänmäellä, Ramsayn suvun aina 1600-luvulta omistamilla mailla.

Eljas Erkko oli vapaan maailman herrasmiespelin saarnamies, joka seuloi pelikumppaneista parhaat myös ideologisesti. Kartanoon johtava koivukuja oli kohta golfklubin valvova kamelinsilmä golffareiden paratiisiin. Sinne keinuivat viikonloppuisin mailapoikien ihailemat amerikanraudat, joista vääntäytyivät mailoineen nappulakenkäiset ja golfpöksyihin sonnustautuneet isänmaan pelurit.Mailapojat muistelivat, että Erkko itse maksoi palvelusta reilusti, jopa 500 markkaa. Sen sijaan laivanvarustaja ja hyväntekijänä paistatteleva Antti Wihuri antoi tippiä kitsaasti. Amerikkalaiset asiamiehet ja englantilaiset diplomaatit olivat Talin suosikkeja. He panivat heti palamaan ja jakelivat kaikille tähtilippumaan savukkeita.

Uno Pihlströmin kamera taltioi Talissa vuonna 1935 Suomeen rantautuneen pelin niksejä. 9. reiän kierros etenee Suomi-Filmin Topo Leistelän selostuksella. Mutta puhetta ja pohdintaa riitti varmasti muustakin kuin pelin hienouksista, mieluummin englanniksi.


Lahjakengissä koulutielle
Suomi 1950. Tuotantoyhtiö:Suomi-Filmi Oy.Tilaaja: Suomen Apu. Ohjaus ja kuvaus: Aimo Jäderholm. Käsikirjoitus: Usko Kemppi. Selostaja: Carl-Erik Creutz. Äänitys: Urho Jäntti.VET A –3244 / 8.6.1950. 237m / 9 min

Sotien köyhdyttämä Suomi oli monilta seuduiltaan kehitysmaa, syvimmällä köyhyyden suossakorpiensa kuiskeesta laulava Kainuu. Tilanteeseen herättiin myös kansainvälisellä tasolla 1940-luvun lopulla, kun valvontakomission ajan rautaesirippu vedettiin syrjään.

Kainuun köyhälistöä sivuaville filmeille tuli tilaus. Niistä Unicef auttaa Suomen lapsiavalmistui en-simmäisenä. Kalevi Lavolan lyhytkuva kyllä paljasti pettuleipää järsivän korpikansan elämisen ehdot, mutta vain kiitoksena ja kumarruksena lännen avustusjärjestöille, jotka auttoivat uuden elämän alkuun. Omia toimiaan kiittelevät kehitysyhteistyön dokumentit eivät ole tästä muuksi muuttuneet.

Omaperäinen aktionsa oli YK:n lastenavun, amerikansuomalaisten Help Finlandin sekä Suomen Avun yhteinen kenkäprojekti. Sen polkaisemilla dollareilla tuotiin rapakon takaa konteittain nahkaa ja tuliterä kenkäpari oli kohta yli 20 000 Kainuun rääsyläisen jalassa. Tapahtumakuvauksen omainen Lahjakengissä koulutielle kertasi amerikansuomalaisille urotekonsa vaiheet sankarinaan oma senaattori Oskari Tokoi. Suomalaisille riitti tapahtuneen tiivistänyt lyhyt ja tyly versio.

Elokuva pistäytyi Kainuun kurjuudessa fiktion ja faktan välimaastossa. Ryysyrantaa muistuttavan talon vanhempina esiintyivät luotettavat näyttelijät. Rättijalkaiset lapset loskan keskellä edustivat sen sijaan kameran eteen houkuteltua köyhää väkeä. Kainuun käsittely ei jäänyt suinkaan tähän. Kiannon ja Kekkosen kotikontujen krooninen köyhyys vastakohtana kaupunkeihin kasautuvalle hyvinvoinnille on aina ruokkinut Kainuun kurjuuden genreä. Sisältöä se on saanut korpikyynelistä, herkästi sikiävistä suurperheistä, työttömyydestä ja syrjäytyneistä nuorista tälle tuhannelle asti.

Mies ja hänen maailmansa – Antti Wihurin tarina
Suomi 1958. Tuotantoyhtiö: Veikko Laihanen Oy. Tilaaja: Wihuri–yhtymä ja MTV. Ohjaus: Veikko Laihanen. Käsikirjoitus: Juha Nevalainen. Kuvaus: Vilho Pitkämäki. Musiikki: Kalevi Hartti. Selostaja: Carl-Erik Vreutz. VET: S – 535 m / 24 min

Vuonna 1958 aloittanut tilauskuvien valmistamo Veikko Laihanen Oy keskittyi välittömästi äveriäisiin perheyrityksiin asenteella ja menestyksen kiilto kamerassa. Itse vakaumuksellinen demari Veikko Laihanen ikuisti ensimmäiseksi kuviinsa suomalaisen suuromistajan ja talouselämän merkkihenkilön.

Antti Wihurin tarina oli tulevalle purjehtivalle elokuvaneuvokselle aihe ylitse muiden. Kuva Kustavissa syntyneestä Anton Janssonista, joka teki itse itsestään maailman meriä purjehtivan laivanvarustajan ja lahjoituksillaan kansakuntansa hyväntekijän, valmistui vuonna 1958. Sitä täydensi vielä Wihurin muistokuva vuonna 1963.

Aluksi elokuva muistutti merenkulkijan saaristolaisjuurista ja isä David Janssonista. Hänet kiinnitti kirjallisuutemme kivijalkaan Volter Kilven kriitikkomenestys Alastalon salissa. Isä esiintyi romaanijärkäleen verkkaisesti liikkuvassa keskiössä ihka omalla nimellään. Jatkettiin vuoteen 1906. Snellmanilaisen herätyksen kokenut Anton-poika suomensi nimensä Antti Wihuriksi. Kun maa itsenäistyi, päästi Wihuri liikemiesvaistonsa valloilleen ja hankkiutui rahtivarustamo John Nurmisen suurosakkaaksi. Sen jälkeen oli aika vaihtaa firman nimeä ja nostaa oma Merihuolto oy Itämeren mahtitekijäksi. Sotien jälkeen Wihurin yhtymä keskittyi öljytankkereihin ja öljyä imevien Volgswagenien autokauppaan.

Pehmeämmät arvot näyttäytyvät lääketieteen ja kulttuurin saavutuksissa. Niissä Jenny ja Antti Wihurin rahastolla oli kansallisen leijonan osa. Wihurin toisen puolison Rakelin kaudella pehmitettiin kovan bisneksen pintaa entistä tarmokkaammin. Siitä todistavat Teijon kartanon karttuvat taidekokoelmat. Kansallisteatterin harjoituksissakin käydään, sillä Rakel istui johtokunnassa ja rakasti teatteria yhtä paljon kuin iso Antti poikineen merta kyntäviä ja tietä kiitäviä väkeviä hevosvoimia.


KOP – MATTI VIRKKUNEN 31.7.1975
Suomi 1975. Tuotantoyhtiö: Felix-Filmi Oy. Tilaaja: Kansallis-Osake-Pankki. Ohjaus: Rudolf Nappu. Kuvaus: Matti Gustafson ja Markku Markkanen. Leikkaus: Ossi Skurnik. Ääni: Jouko Lehmuskallio.VET – 22595 / 18.12.1975. 132 m (16mm).

Lavastettu reportaasi kertoo rahamaailman mahtimiehestä, hänen viimeisestä työpäivästään Kansallis-Osake-Pankin pääkonttorissa. On kesä 1975 ja Urho Kekkonen isännöi Finlandia-talon ETYK-istuntoa. Autosaattue ohittaa konttoriinsa astelevan Matti Virkkusen sireenit vinkuen. Suomalaisen rahan ja valtiovallan päämiehen välit olivat pysyneet jäässä vuoden 1968 presidentin vaaleista lähtien. Kokoomuksen ja KOP:n Virkkunen kun oli rohjennut haastaa kepulaisten oman Kekkosen.

Pankkinsa rahakirstua vartioivasta ”Roope” Virkkusesta ei kuitenkaan taputeltu ”Urkin” veroista legendaa. Kansallisen Kokoomuksen pitkäaikaisimman puheenjohtajan poika nai kuitenkin viisaasti Kansallis-Osake-Pankin tuolloisen johtajan tyttären. Virkkusen unelmista teki sitten totta J.K. Paasikivi, Kokoomuksen perhepankin arvovaltaisin osakas. Vuonna 1947 hän palkitsi ulkoministeriön kauppapoliittisen osaston päällikkönsä Matti Virkkusen Kansallis-Osake-Pankin pääjohtajan postilla.

Ensitöikseen Virkkunen mylläsi metsäteollisuutemme. Hän fuusioi pääomistajana Rauma-Repolan ja tervehdytti Yhtyneet paperitehtaat rankalla kädellä. Pankkiirin kouraisu näkyi myös Helsingin katukuvassa, kun KOP purki Stockmannin toivomuksesta Suomi-Filmi Oy:n silmäterän, Kino-Palatsin. Bulevardin toisessa päässä pinnoitettiin perinteikäs ravintola Kämp uuteen uskoon. Korean kuoren sisälle saneerattiin Kansallis-Osake-Pankin pääkonttori.

Elokuvan merkkihetket näytellään johtokunnan salissa ja vasta 68-vuotiaana valtikastaan luopuvan pääjohtajan huoneessa. Siellä seuraaja saa vastaanottaa myös ”sen tärkeimmän”, käytössä kiiltäväksi hioutuneen avaimen viskin suurkuluttajana kunnostautuneen teräsvaarin baarikaappiin.


13 päivää elämästä
Suomi 1978. Tuotantoyhtiö: Partanen & Rautoma. Ohjaus, kuvaus ja leikkaus: Heikki Partanen, Hannu Eerikäinen, 31 min. Esitys 35 mm

13 päivää elämästä on haastatteluelokuva työttömistä suomalaisista nuorista talvella 1977/78. Heikki Partasen ja Hannu Eerikäisen ajan hermolla toimivaa elokuvaa voidaan verrata hyvin Susanna Helken ja Virpi Suutarin myöhempään jättimenestykseen Joutilaat (2002). Kuten uusin dokumenttielokuva yhä useammin vaatii, se asettaa kameran samalle tasolle ihmisen elämän kanssa: kerrotut tarinat ovat nuorten omia, eivät kenenkään muun.

Tekijät etsivät toista, Etelän Median peittoon jäänyttä Suomea. "On olemassa kaksi Suomea: tiedotusvälineiden, asiantuntijoiden, rajun politiikan Suomi sekä elävien ihmisten Suomi. Puhkaisimme usvapilven ja hengitimme raikasta ilmaa kolmentoista päivän ajan." Tekijät totesivat monien vastaan tulleiden asioiden olleen heille uusia: "Kohtasimme paljon nuoria – etukäteen valmistelematta – joiden kaikkien 'elämän käsikirjoituksesta' työttömyys repi irti kalliita sivuja."

Niinpä posiolaiselle Mairelle työn saaminen on päiväunelma ja kahdesti kohdatut Sotkamon nuoret nukkuvat puoleenpäivään. Anita, kevään ylioppilas Imatralla, ajaa kuorma-autokortin varmistaakseen työn saannin. Kari puolestaan matkustaa Sodankylästä lähes tuhat kilometriä Turkuun rakennustöihin vain joutuakseen pakkolomalle... Repertuaariin kuuluvat myös – hieman epäjärjestyksessä mainittuna – "Jänispojat", "Epätoivoinen äiti", "Eija koneiston rattaissa", "Suomen pienimmän orin isäntä", "Mauri kekritansseissa", visiitti "Näljängän vaaralla" ja "Arskan kirves".

13 päivää elämässä palkittiin Tampereen elokuvajuhlilla 1978, minä vuonna tekijät saivat myös henkilökohtaisen valtion elokuvapalkinnon. Elokuvasta on julkaistu perusteelliset artikkelit Filmihul-lussa 3/1978 sekä Kulttuurivihkoissa 3/1978.


Näkökulma: Ihanteellinen realisti Martti Ahtisaari
Suomi 1994. Tuotantoyhtiö: MTV3. Ohjaus: Riikka Takala. Haastattelija: Elisabeth Marschan. Kuvaus: Marjaana Tommola, Esko Tommola. Leikkaus: Leila Komppa. Musiikki: Marko Ahtisaari. Kuvanauhan koostaja: Kari Karppinen. Lukija: Veli-Jorma Juusela. Graafikko: Ari Naskali. 10 min. Esitys: digibeta.

Nobelin rauhanpalkinnon vuonna 2008 saanut Martti Oiva Kalevi Ahtisaari (s. 23.6.1937 Viipurissa) oli kymmenes Suomen tasavallan presidentti vuosina 1994–2000. Ahtisaaren kansainvälinen karriääri oli huomattava jo ennen presidentin virkaa. Tansanian suurlähettiläskauden jälkeen hän toimi Yhdistyneiden kansakuntien (YK) apulaispääsihteerinä ja kahteen otteeseen YK:n alipääsihteerinä. Presidentiksi hänet valittiin ensimmäisenä suoralla, kaksivaiheisella kansanvaalilla.

Vaikka ura oli huomattava, kehitysyhteistyön spesialistin tehtäviä ei Suomessa ennen vaalikam-panjaa tunnettu. MTV:n Näkökulma-ohjelma toi kaivattua lisää nousevan poliitikon taustoista: selväksi tuli, että hän oli köyhyyden torjumista ja demokratiaa ajava käytännön mies, ei teoretisoiva sanaseppo.

Televisiodokumentti keskittyy Ahtisaaren YK-tehtäviin Namibian demokratisoinnin yhteydessä. Ahtisaaren namibialaiset kumppanit ja työtoverit kehuvat Ahtisaarta estoitta. "Kehityksen aikaansaaminen on pitkän aikavälin puuhaa", Ahtisaari sanoo ja toteaa, että varsinaisista tuloksista pääsee nauttimaan vain harvoin.


Ajatusrikolliset
Suomi 1989. Tuotantoyhtiö: Rastimo – Seppälä – Taguchi. Ohjaus: Kaisa Rastimo. Kuvaus: Jouko Seppälä. Kaitafilmiosuudet: Tapio Nevakoski, Timo Kokkonen. Leikkaus: Kaisa Rastimo. Äänitys: Ulla Taguchi. Äänileikkaus: Olli Pärnänen. Esiintyjät: Timo Kokkonen, Tapio Nevakoski. Helsingin ensiesitys: 19.4.1989 Bio Illusion (lehdistönäytös), uusintaensi-ilta 20.10.1989 Nordia 3. VET 26441– S – 295 m (16 mm) / 26 min / esitys: 35 mm

"No, se on nyt kun ihminen poikkeaa liikaa systeemeistä, siitä mitä tää nykyinen systeemi edustaa. Niin me ollaan sit varmaan sellasia ajatusrikollisia."

Peter von Baghin taiteellisella johdolla toteutettu Suomen elokuvasäätiön dokumenttiprojekti Ikäneito Suomi – maa ja kansa toimi vuosina 1988–1989. Siinä valmistui kaikkiaan 18 elokuvaa. Antti Peipon Valtakunnan sydän -dokumentin ohella muistettavimpiin niistä kuuluu Kaisa Rastimon Ajatusrikolliset, jota kiitettiin ilmestyttyään monin tavoin. Rastimon dokumentti sai elokuvatuotannon laatutukea 45 000 mk valmistumisvuonnaan 1989. Tampereen elokuvajuhlien kotimaisen kilpailun erikoispalkinto myönnettiin sille samana vuonna, minkä lisäksi Ajatusrikolliset oli paras dokumentti Pohjoismaisella lyhyt- ja dokumenttielokuvafestivaalilla 1990.

Ajatusrikolliset on mieliinpainuva kuvaus kahden hieman erilaisen nuoren elämästä ja ajatuksista. Timo ja Tapsa ovat 25-vuotiaita punkkareita, jotka punkin toisella vuosikymmenellä tarkastelevat aiempaa elämäänsä. Valllitsevan arvomaailman kyseenalaistamiseen tottuneiden nuorten miesten muistia virittävät kaitafilmille tallennetut tapahtumat. Timo ja Tapsa ovat epäilemättä korkean moraalin ihmisiä, jotka pyrkivät aitoon ja rehelliseen elämäntapaan. Se on selvää, että ovat yhä nuoria ja köyhiä kulutusyhteiskunnan marginaalissa. Mutta he eroavat monesta muusta siinä, että ajattelevat omista lähtökohdistaan olevansa ajatusrikollisia. Muulle maailmalle he edustavat jotakin käsittämätöntä ja vierasta alakulttuuria.

Ilkka Kippola ja Jari Sedergren 2.3.2011

Eräät Cannesin voittajat Suomessa

Kollegani Matti Ahava lähestyi sähköpostilla, jossa tehdään tiettäväksi yksi suomalaisen elokuvakulttuurin historiallinen piirre. Cannesin elokuvafestivaalit on järjestetty vuodesta 1946. Maineestaan huolimatta varsin suuri joukko pääpalkinnon voittajista ei ole päässyt Suomessa koskaan elokuvateatterilevitykseen.

Matti koosti listan, joka tässä teillekin triviatiedoksi

Ensi-ilta televisiossa, mistä kumarrus televisioinstituutille

Elio Petri: Työväenluokka nousee taivaaseen (1971)
Shohei Imamura: Narajaman balladi (1983)
Maurice Pialat: Paholaisen auringon alla (1987)
Shohei Imamura: Ankerias (1996)
Ken Loach: Vapauden hinta (2006)

Ei laajaa Suomen ensi-iltaa, ainakin osalla kuitenkin elokuva-arkisto tms. sentään:

Chetan Anand: Neecha Nagar (1946, jolloin 11 voittajaa)
Frantisek Cap: Muzi bez kridel (1946, jolloin 11 voittajaa)
Orson Welles: Othello (1952)
Francesco Rosi: Mattein tapaus (1972)
Mohammed Lakhdar-Hamina: Ahdat sanawovach el-djamr (1975)
Apichatpong Weerasethakul: Lung Bunmi Raluek Chat (2010)

Ruotsalaisia filmejä netissä

Internet tarjoaa suomalaiselle elokuvaystävälle vielä varsin niukasti, joskin parempaan suuntaan on viime vuosina menty esimerkiksi Ylen elävän arkiston monipuolisella toiminnalla.

Ruotsissa avattiin muutama päivä sitten kolmen sadan filmin turvin filmarkivet.se, johon kannattaa käydä tutustumassa. Sivusto varoittaa, että alkukiinnostuksesta johtuen vastinajat saattavat olla aluksi varsin pitkiä, kävijöitä on niin paljon. Mutta kokeilkaapas, kun kerran saatavilla on.

Justiina-palkintoja

DocPoint meni ja Jussitkin jaettiin. Mutta ei hätää. Lumisen kevään kunniaksi Filmikaura on jakanut arvostetut Justiina palkinnot. Palkintoperustelujen kieli ei ole ihan korrekteimmasta päästä, mutta ei uusien palkintojen jakaminen varmaankaan helppoa ole.

Kerrottakoon uteliaimmille, etten ole Filmikauran (enkä muuten Jussi-palkintoja jakavan Filmiaurankaan) jäsen. Siksi on helppoa sanoa, että paras voitti.

No Comments

DocPoint tänään perjantaina klo 17.00 Andorrassa. Ohjaaja paikalla, minä haastattelen.

No Comments -elokuvan työstäminen oli käynnistynyt keväällä 1983. Suomen elokuvasäätiön suosiollisella tuella se kasvoi täyteen mittaansa ja tuon hetken dokumenttimme keulakuvaksi syksyllä 1984. Keväällä 1985 No Comments päätti itseoikeutetusti suomalaisen lyhyt- ja dokumenttielokuvan katselmuksen vuosilta 1904 – 1983. Paikka oli Cinema du Reel -festivaalin erikoisohjelmisto Pariisissa.

Retrospektion idean isä oli Heimo Lappalainen, elokuva-antropologi ja edellisen "tässä ja nyt"-kuvauksen tekijä pitkällä dokumentillaan Suomalainen päiväkirja (1984). Siinä Lappalainen sovelsi Jean Rouchin Ranskalaisen päiväkirjan keinoja ja sosiologisen lähihaastattelun menetelmiä, joiden vaihtelevaa iskukykyä Lasse Naukkarinen sai pääkuvaajana seurata kesän 1981.

Tuolloin oli edetty kymmenen vuotta siitä, kun Naukkarisen taistelevat esikoisdokumentit, Solidaarisuus ja Tasavallan päiväkirja, suomivat 1970-luvun porvarillista todellisuutta piirun verran Jörn Donnerin tilannearviosta Perkele! Kuvia Suomesta (1971) vasemmalla.

Yhteiskuntaa agraarisesta urbaaniin sysännyt muutos oli Solidaarisuuden, Jörn Donnerin Perkeleen ja vielä Heimo Lappalaisen Suomalaisen päiväkirjan kaksijakoista todellisuutta. No Comments -elokuvan näkökenttää dominoi urbanisoituva pääkaupunki. Stadilaiset jo nautiskelivat noususuhdanteen houkutuksista, ja vapautuvat markkinat olivat vastustamattomasti kiskomassa koko maata kulutuksen juhliin ja viihdeteollisuuden kaiken kattavaan labyrintiin.

Ajan liike oli ennennäkemättömän nopea. Kaksi vuotta Naukkarisen kuvauksista toimi kaupungin julkisuutta heijastelevena peilinä uusi urbaani media, City-lehti ja -radio. Nyt-liite ilmestyi ja vähän myöhemmin trendilehti Image. Dj-ammattilaiset, Teppo Turkki, Ruben Stiller ja Jari Sarasvuo avasivat suunsa. Music-TV sähköisti Antti Alasen. Performanssi ja mediataide hilattiin kulttuurievoluution valopilkuiksi taiteiden yöhön.

No Comments -ennakkosuunnitelmissa painottui myös näkökulma urbaanin kulttuurin kääntöpuoleen. Siitä ei puuttunut ekologisen kulutuskritiikin särmää, jota hiottiin nuotion räiskeessä pääsiäisenä 1979 vihreiden aktivistien kokoonnuttua Forssan Koijärvellä. Tapahtuma toi tietoisuuteen ympäristösuojelun ja kestävän kulutuksen arvot, ja niistä kasvoi yhteiskunnallinen aihe, jota Naukkarinen oli edistämässä Koijärviliikkeen seurantadokumentin Taistelu senteistä (1980) kuvaajana. "Isä, Poika ja Pyhä tavara", "Elämän turvattu tarpeettomuus", "Kulutuksen kulttuuri", "Tyylin ongelma aikana jolloin miljoonat kuolevat nälkään" ja monet muut elokuvaan ennakkoon ajatellut teemat tahkosivat kuviin säkeniä taustalta, mutta eivät räiskähtäneet pintaan Solidaarisuuden kaltaiseksi agitprop-ohjelmaksi.

Ennen kuvauksia Naukkarinen pohdiskeli ja opasti Suomen elokuvasäätiön Erkki Astalaa:"Elokuvan haasteena on pureutua omaan juuri nyt läsnäolevaan aikaamme ja tavoittaa ajan tunnot. Haluan kuvata niitä, ei ykisiselitteisinä, vaan seillaisina kuin ne ilmenevät: keskenään ristiriitaisina, alati muuttuvina. Elokuvan rakentaminen perustuu kahteen lähtökohtaan: assosiaatiotekniikkaan ja esseistiseen käsittelytapaan. Muoto ja sisältö syntyvät elokuvaa tehtäessä. Kuva saa lopullisen sisältönsä kohdatessaan toisen kuvan, musiikin, sanan, koko äänimaailman. Kohtaus saa lopullisen sisältönsä kohdatessaan toisen kohtauksen".

Naukkarisen montaasioppiin niveltyi kuvauskäytäntönä cinéma verite, tekijän omin sanoin sanottuna: "Assosiaatiotekniikan lisäksi on toinen minulle läheinen metodi, mennä tilanteeseen mukaan, katsoa mitä tapahtuu, hahmottaa tilanne siinä, olla kuvaajana siinä tilanteessa, missä myöhemmin katsoja". Tekijästä löytyi yhä "commando naukkarinen", jolle kamera oli keino päästä pirstoutuneiden alakulttuurien iholle mediassa paistallelevan citykulttuurin marginaaleihin. Osallistuva kuvaus ajan hermolla oli myös harkittu tapa lävistää "tiedonvälityksen viidakko", jäsentää kameralla ilmiöiden kaaos, assosioda kuviin kontrastit ja jättä päätelmät eläytyvälle katsojalle.

"Yhteiskuntaa kannattavien suurten kertomusten aika oli ohi", filosofoi Mukkulassa Jean-Franqois Lyotard (1979). Myös jälkimodernissa Suomessa olivat 1970-luvun vasemmiston utopiat jo hiipuneet. Totuuden siemenet oli poimittava julkisuuden päivittämistä teksteistä ja arjesta julkisuuden takaa. No Comments muotoutui "kuvaksi tästä päivästä, aikamme atmosfääristä ja sielunmaisemasta kaikessa ristiriitaisuudessaan". Se jaksottui neljään osaan, joita suuri tarina ei yhdistänyt:
"Sielunmaiseman" kuvarallissa törämäävät nokkakolarissa toisiinsa erilaiset kulttuuriksi tuotteistetut arvomaailmat: American car shown kestovahattu kalusto, pölyisten motocross-kilpailujen pärisevä henki ja desipelimittarissa korkeimmalla rauhankonsertissa esiintyvän Suomi-rockin elämäntuskaiset keuhkot.

Julkiset ja marginaaliset tilanteet limittyvät komiikaksi "Ei-kenenkään-maalla". Presidentillisen jumalanpalveluskulkueen eteneminen pätkii, syynä valtiokirkon vastustajan raivokkaat välihuudot. Sitten kuvaus käynnistyy rappioalkoholistin majalla. Säilyykö yhteikunnan hylkäämän miehen itselleen kyhäämä suoja? Emme tiedä, mutta se palvelee tarkoitustaan vielä, kun suojeltua funkkistaloa pusketaan raunioksi elokuvakameran lahjomattoman silmän alla.

Kulttuuri on itseään tuotteistava mutta myös itseään purkava prosessi. "Eräänä iltana" liikkuu pääkaupungin Taiteiden yössä irrallisten tapahtumien keskellä, kunnes Reino Paasilinnan esitelmä suomalaisen designin näkymistä ja autoa entiseksi moukaroiva performanssi loksahtivat syy-suhteeseen tämän elokuvan todellisuudessa.

"Lippu ja viiri" -osan kamera siirtyy military look -muotinäytöksen meluisista tunnelmista murhatun ihmisoikeusaktivistin muistotilaisuuteen. Pohja tavoitetaan näkövammaisten lasten kanssa taidenäyttelyssä. Sokean suhde veistokseen on näkevälle katsojalle kuin haavoittuneen enkelin kosketus, oivalluksen hetki, joka pyyhkäisee pois hyödykkeeksi pönäköityneen taiteen merkityket. Samalla se sipaisee mennessään Imagen kaltaisten julkaisujen aistilliset esileikit ennen Euroopan Japanin ikimuistoista notkahdusta.

No Comments oli Suomen elokuvasäätiön luotsaama lippulaiva kansainvälisen kulttuurivaihdon vesille ja kotimaassa kriitikoihin kolahtanut vuosikymmenensä merkkiteos. Se "paljasti tapahtumisen sisäisen rakenteen, asioiden olemuksen. Dokumentista kasvoi näin ikään kuin omalla painollaan fiktiota, onhan todellisuus sepitettä par excellence", muotoili poeettisesti Markku Varjola. Monelle Naukkarisen dokumentti merkitsi jopa enemmän kuin tuon hetken kotimaiset fiktiot. Mutta postmodernin ajan muisti on lyhyt: Kääntäkäämme Documetin ytimen aikaratas taaksepäin vuoden 1984 hetkeen, jolloin valkokankaalle projisoitui alkuteksi: No Comments.

– Ilkka Kippola ja Jari Sedergren 7.11.2007

No Commets. Suomi 1984. Tuotantoyhtiö: Ilokuva, Naukkarinen & Co. Tuottaja, ohjaaja, käsikirjoittaja, leikkaaja: Lasse Naukkarinen. Kuvaus: Lasse Naukkarinen, Pertti Veijalainen (2. kuvaaja). Trikkikuvaus: Pekka Vainio. Kuvausassistentit: Timo Heinänen, Kai Troberg, Olli Varja. Graafikko: Eero Heikkinen. Negatiivinleikkaus: Meeri Tehokoski. Värimäärittely: Ulla Nurminen. Äänileikkaus: Marjatta Niiranen, Matti Kuortti, Erkki Vesterinen. Miksaus: Veikko Partanen. Äänitehosteet: Antero Honkanen.Tuotantoassistentit: Saara Kari, Marjatta Tikkanen. Valokuvat: Pertti Veijalainen. Helsingin ensiesitys: 22.3.1985 – televisiolähetys: 9.5.1987 YLE TV2. VET 25086 – S – 938 m (16 mm) / 86 min min. Valtion elokuvataiteilijapalkinto 1985. Vuoden Dokumenttielokuva-Jussi Lasse Naukkariselle 1985. Kettu-mitali 1984.

Museotoiminta go, go, go

Sota- ja katastrofiuutisoinnissa lukijoille tulee stoppi vastaan ennen kuin toimituksille. Journalistikunta keksii tällöin mieluusti erilaisia keinoja tarjota tärkeänä pitämäänsä aihetta yllä jopa muutamia kuukausia. Joskus siinä on kekseliäisyys koetuksella.

En tiedä onko kyseessä sota vai katastrofi, mutta HS:n Guggenheim-uutisointi on ylittänyt jo tämän kyllästymisrajan. Asian introdusoinnista siirryttiin alle aikayksikön pitämään vähintään 200 miljoonan euron museon toteutumista itsestäänselvyytenä. Kyseltiin palstametrejä säästelemättä, vailla kritiikin häivää, mihin tämä suunnittelematon, sopimaton ja tarpeeton museo pitäisi rakentaa. Tämä traaginen uutisointi saa tänään sunnuntaina sitten farssin muodon toimittajien harrastaessa wow-journalismia milloin missäkin kirjoituksenrääpäleessä.

Ihmettelin itsekseni sitä laajuutta, jolla suomalaista museotoimintaa lehdissä ja erityisesti Helsingin Sanomissa kritisoitiin viime kuukausina. Esimerkiksi koko sivun vuodatus museoista, niiden määrärahoista ja varsinkin kävijämääristä ilman analyysia museoiden todellisesta merkityksestä kävijöilleen ja elinympäristölleen oli yliammuttua.

Asiallisesti kevyimmillään ja ajatuksellisisesti brutaaleimpana siinä ammuttiin tykillä hyttysiä: oleellista oli propagandahyökkäyksille tyypillinen tapa väistää vasta- ja jatkokysymyksiä puhumattakaan siitä, että vastakkaisille mielipiteille ja varsinkaan perustelluille mielipiteille olisi edes yritetty antaa sijaa. Koko programmi haluttiin toteen tässä ja nyt.

Kun nyt jättimuseohanke saa jalansijaa tällä laajuudella, katson kyseessä olevan harkitun propagandakampanjan, joka on siis vasiten suunniteltu. Suomalaisen museotoiminnan alasajaminen näyttäytyy uudessa valossa lähes salaliittona. Guggis-suunnitelman valmistelun taustat - kuka tiesi mitä ja milloin ja miten suunniteltiin - on syytä tuoda julkisuuteen. Siinä on tutkivalla journalismilla työtä, koska niin moni sanoo ei-tietävänsä. Itse kysyisin ensin kaupunginjohtajalta.

Loppiainen

Hyvää Uutta Vuotta ja kun näin ajoissa ollaan saavuttu Betlehemiin, vielä epifaniaa samaan syssyyn. Uusi bloggausvuosi avautuu siis hitaasti. Tämä loppiainen on vain työmarkkinajärjestöjen juonittelujen tulos, sillä se oikea kerrotaan sananlaskussa: "Hyvä Tuomas joulun tuopi, paha Nuutti pois sen viepi."

Kun mitään säkenöitseviä vuodatuksia ei tunnu irtoavan vieläkään, tyydyn viittaamaan menneisiin mainetekoihini: klikatkaapa tuoreeseen
kolumniini DokBlogissa ja kirjoituksenrääpäleeseen DocPointin sivulla.

Nykyajan vaatimuksia

Joulupukki kiersi huoneistomme kaukaa, mutta lukemista riittää, sillä kävin itse kirjakaupassa. Lueskelen Michael Jonasin varsin piristävästi kirjoitettua historiateosta Kolmannen valtakunnan lähettiläs. Se viittaa Wipert von Blücheriin, joka oli Saksan lähettiläs Suomessa 1935-1944. Virkeä kirjoitus perustuu siihen, että saksalainen täsmällisyys on kunniassaan, sopivaa teoreettista näkemystä myöten.

Tekstissä on mielestäni uusi typografinen oivallus. Kun tekijä haluaa käyttää alkuperäislähteistä kumpuavaa ilmaisua, hän ei laita siihen sitaattia vaan kursivoi ilmaisun. Kun siis aikansa wikileakseista täysin unohtunut diplomaattiraportti käyttää sanaa "loiskiehunta", hän toteaa kylmän rauhallisesti puhutun loiskiehunnasta. Näin vältetään mm. aina vaikea sijamuotokysymys ja silti se vaikuttaa riittävän varmalta sitaatilta. Sitaatinhan pitää olla aina just eikä melkein. Eli mitään ei saa muuttaa sitaatissa. Sitaattien runsaus aiheuttaa myös risuaitatunnelman. Kolme kursivointia sivulla ei pahemmin häiritse. Hattua nostan keksijälle.

Asiasta perillä olevat tahot arvaavat, että loiskiehunnassa kyse on Rudolf Holstista, josta natsisaksalaiset eivät pitäneet. Hän kun sanoi Hitleriä verikoiraksi eikä hirmuisesti mairitellut Mussoliniakaan, tykkäsi Kansainliitosta ja oli liberaali. Hän ei siis vastannut nykyajan vaatimuksia, eikä sen myötä tiettyjen sinänsä ymmärrettävien tekojensa puolesta antanut oikeaa signaalia.

Ovat ne ennenkin osanneet.

Ekonomistien joululahja

Sitä aina kuvittelee, että kun isot pojat ostavat tehtaita, ne laajentavat. Mutta se on väärä sanoma markkinoille. Kurssit laskevat. Siksi on parempi sanoa, että ei, me ostimme sen vuoksi, että voimme lakkauttaa. Jopa toimittajat osaavat kysyä jo näin. Terveisiä vain sinne Kouvolaan.

Terveisiä myös sinne Saksaan. Tehtaat oli uusittu ja hyvässä kunnossa. Niinpä ne kelpasi hyvään hintaan myydä. Rahalla sentään on vielä merkitystä. Tosin kyllä se on niin, että nyt kelpaisi ostella Ruotsin kruunulla - euro on vähän alamaissa. Ostajat saavat kyllä ostoihinsa vipua nousseesta dollarista.

Valtiovarainministeriön ja kaiken maailman ekonomistit ovat maailman yhtenäisin porukka. Kun he lyövät viisaat päänsä yhteen, syntyy keskinäinen konsensus helposti. Paha vain, että kaikki muut ovat eri mieltä. Jopa puolueet. Paitsi tietysti kokoomus.

Meille kerrotaan että valtio (ja kunnat) ovat velkaantuneet kokoomuslaisen valtiovarainministerin aikana. Ihan tarkkaa selvyyttä minulle ei ole tullut, mihin nämä lyhyellä aikavälillä hankitut huimat velkavarat on käytetty. Täsmälleen mihin tarkoitukseen valtio ottaa velkaa?

Joka tapauksessa me maksamme ne takaisin. Tosin yli viisikymppisenä voi jo vähän ajatella, että lopulliseksi maksajaksi tulee tuo veronmaksajaksi kovaa vauhtia kasvava lapsi, säästösyistä tietenkin vain yksi. Kuluttajuudessa hän toki on jo ihannetapaus. Ainakin joulun alla on vaikea tienata tarpeeksi teinin hyväksi näkemiin menoihin.

Ekonomistit haluaisivat jatkaa palkkatulon verotuksen keventämistä. Se ja vähän enemmänkin otettaisiin sitten kulutus- yms. veroina takaisin, kun verotuloja pitää kerran lisätä. Millä perusteella tätä pitäisi kannattaa ja millä vastustaa? Kotitalouden on vaikea tehdä laskelmia.

Siksi vastustus ja kannatus perustellaan ideologisesti ja puoluekantaisesti. Puolueiden kannattaa kyllä perustella kantansa tarkasti, amerikkalaistyylisen selkeästi. Turhat termit pois.

Jänniä juttuja á la "bunga bunga"

Se se vaan on sillä lailla, että kyllä näitä blogikirjoituksia pitäisi saada aikaiseksi, kun kerran blogin pitoon on ryhtynyt. Noudatan vain tässä samaa logiikkaa, kun mitä annan teinikoululaiselleni tilanteessa, jossa makoilu miellyttää, mutta koe jo odottaa. Tulos ei välttämättä ole ihan huippuluokkaakaan, mutta voisiko se pikkujouluaikana olla, kysyn vaan.

Kun ulkoministeri Alexander Stubb paljastaa saaneensa tai oikeammin vihjaa ottaneensa vastaan korviinsa pikkulinnunlaulua eli vuodon Helsingin Sanomien ulkomaantoimituksen pikkujoulun lopputunnelmista, onko (muun) lehdistön velvollisuus ottaa asiasta selvää ja paljastaa nyt arvailujen varaan jäävä juttu perinpohjin? Vai riittääkö, että Heikki ottaa Alexanderin kutsun vastaan ja paiskaa reilusti kättä saunaillan jälkeen. Mitä kansa tahtoo? Mikä meitä kiinnostaa? Uhkaileeko tai kiristääkö ulkoministeri toimittajaa vuodolla? Raivostuuko toimittaja ja kostaa paljastamalla kaikki wikileaksit? Kaikki tämä selviää lähiviikkoina.

Samaan aikaan metsän poika Silvio Berlusconi ilmoittaa harrastavansa bunga bungaa eli julkeaa huvittelua lukuisten naisystäviensä kanssa omien selitystensä mukaan todistaakseen jälleen kerran "ettei ole homo". Monelle todistelu riittäisi, etenkin kun yksi tällä kertaa bungatuista, neitonen julkkisnimeltään Ruby (17 v) on pelastettava poliisin kynsistä pikkurötösten vuoksi ihan pääministerin oikeudellisesti painavaksi tunnetulla vaikutusvallalla.

Pääministeri meni Suomessakin ihan toisto-toisto -linjalle yrittäessään olla yhtä ja vain yhtä mieltä hallitustoverin uusimmista bisneskuvioista. Kertaus on opintojen äiti, jos saisi vain kuulla näistä opinnoista. Että onko läksyt tehty ja pärjätäänkö nyt varmasti tässä rahan ja vallan sidontaleikin kahleissa? Miten ministerit saavat tehdä rahaa, mitä ottaa vastaan ja miten siitä kannattaa kertoa. Tässäkin lehdistöllä on ollut varsin toisteista tarinaa kerrottavana.

Nyt kun vielä joku kertoisi, mitä tarkalleen Sauli Niinistö huuteli Timo Kallille illallisjuomien jälkeen ravintola Manalassa? Kun ei tiedä Irlanti-kuvioita, niin ei voi arvata...

Vihreät viekkaudella ja vääryydellä

Päivän keskustelunaihe on tietysti mainostoimistoonsa konglomeroitu rekisteröity puolue Vihreät, joka astui symbolivarkauksien kentälle ylpeänä rosmon taka-ajatuksistaan ja oveluudestaan. Syntyvä kohu epäilemättä laskelmoitiin "yksi plus yksi" -tekniikalla ja riski siitä, että mahdollinen hyöty valuu muille, on otettu täysimääräisenä, itsekastroiva miekka tosin koholla. Se ei ole merkki eläinsuojelusta arvona.

Vaakunaleijona on kummallinen eläin: "Punaisessa kentässä kruunupäinen leijona, joka pitää oikean etujalan sijalla olevassa haarniskoidussa kädessä iskuun kohotettua miekkaa ja polkee takajaloillaan sapelia, leijona kruunuineen ja varuksineen, aseiden kahvat ja käsivarsihaarniskan nivelet kultaa sekä aseiden terät ja käsivarsihaarniska hopeaa; kenttään siroteltu yhdeksän hopearuusua."

Nuo hopearuusut ovat heraldisia kukkasia, eivätkä kuvaa mitään. Siksi näitä luonnosta kumpuavia artefakteja ei vihreilläkään ole. Vihreät eivät taistele enää kukkasin. Ääniä voi hankkia myös viekkaudella ja vääryydellä, jota symbolivarkaudet ovat ydinvoimajärjellä ajatellen. Äänestäjiä harhautetaan, ainoana logiikkana se, että muutkin ovat niin tehneet. Mainostoimiston valtaama kokoomus vaihtaa ruiskukkansa työläisen imagoon ja vihreisiin, vihreät valtaavat kokoomuksen entisen symbolin ja persumiehen kaulakorun rikosta lähentelevällä härskiydellä ja kristilliset ristivät kätensä hokien yhteen sukupuoliseen suuntautumiseen kiinnittyneenä koti, uskonto ja isänmaa.

Totisesti minä sanon teille, että tässä on viisaalle kylliksi. Pelleily politiikassa on näinä kovina aikoina vastenmielistä. Häpeisitte edes. Ehdotan kansanliikettä hyvän asian puolesta: Politiikka ja mainostoimistot on erotettava toisistaan.

Jos nyt nykyaikana jotain pitää hämmästellä on se, että luontoelementtien eli kukkien sijaan vihreiden sotaan haarniskoitu leijona polkee, kuten esikuvansakin, islamin käyrää miekkaa, sapelia. 1500-luvulla vihaa pidettiin turkkilaisia musulmaaneja kohtaan, nyt en enää tiedä, mitä vihreät sillä tarkoittavat. Pelkään pahinta että populismia.

Vihreänä arvona polkemisele on vähintäänkin yhtä kummallinen kuin itse leijonakin, miekka kädessä. Tämä tälläinen on yhtä räsästelyä, enkä ihmettele yhtään, että jotkut säästäisivät jäsenmaksunsa tulevana vuonna. Vihreistä on myös teitä ulos, ei vain sisään, kuten ilmeisen matalaotsaisesti kuvitellaan.

Nythän on niin, että sitä, joka myy Suomen vaakunana yllä kuvatusta poikkeavaa vaakunaa, voidaan sakottaa. Suomen lipun tai Suomen vaakunan käyttämistä tavaramerkissä koskevaa lupaa haetaan sisäasiainministeriöltä. Yleensä lupaa ei saada. Tuskin olisi saatu tähänkään tai jos on, joku pitäisi erottaa. Oikeusministerin puolueen voisi kuvitella kunnioittavan lakia edes perusasioissa.

Vihreät laittoivat kirveen puun juurelle. Sääli heitä, jotka eivät tiedä, mitä he tekevät.

Vuodot ja mäkihyppääjän keskisormi

Vuotajia on riittänyt. Tietyt maailmalla suuret lehdet julkaisevat puolivalmiita uutisia siitä, että joku on sanonut jostakin toisesta jotakin, vieläpä vertauskuvallisesti. Pahasti sanottu kuin mäkihyppääjän hanskalla peitetty keskisormi, joka uutisoitiin kuin maailmansodan syttyminen suomalaisessa iltalehdessä. Kysymys oli lopulta vain muutaman ihmisen toimeentulosta. Mikään ei riitä, kun nöyryys on valttia: epäurheilijamainen käytös kattaa nyt sanattoman viestinnänkin, joten täsmäisku on paikallaan.

Historiallista diplomaattiviestintää aika paljonkin lukeneena - mm. parikymmentä vuotta suomalaisen diplomaattikunnan muistioita ja vähän amerikkalaistenkin Suomi-yhteyksistä - voi sanoa, että yksittäiset viestit ovat aika vaikeita muuntaa kestäväksi tiedoksi. Tietysti joskus sattuu mukava tärppi ja tiedollinen lukko avautuu.

Tässä mielessä toimittajat kulkevat kyllä onnensa ohi. Muistatteko mitä tarkoitti 080808. Kun Stubb kerran halusi kommentteja niin annettakoon. Kansainväliset tarkkailijat ilmoittivat WikiLeaks-vuotojen mukaan Yhdysvalloille, että Georgia aloitti sodan Venäjää vastaan pommituksilla 070808. Ei vain yksi tarkkailija, vaan kaikki. Kyllä tästä kannattaisi asialla yllättävän paljon aikoinaan elämöineeltä Stubbilta kommenttia kysyä. Kun hän sitä itse blogissaan vielä pyysi.