En tiedä mitä kaikkea luomisen tuskasta on maailmassa kirjoitettu, mutta googletus antaa 22100 vinkkiä muiden kärsimyksen luonteesta. Ilmaisua käytetään tietysti usein symbolisesti.
Symboliikkaa siinä ei kuitenkaan ole. Kun kirjaa pukkaa sisyfosmaisesti, niin symboliikka tahtoo unohtua: ruumis hyppää koneelta sohvalle, aivot jäävät koneelle vaikka käy tupakillakin.
Koko ajan tajuaa, että ei tässä hätää, se on tulossa, mutta ei tule vielä. Tai tulee, mutta ei semmoisena kuin pitäisi. On olo, että se tärkein puuttuu. Silloin pitää keskittyä rutiineihin, asioihin, joiden on joka tapauksessa oltava mukana. Leipätekstiä, ja se suola tulee sitten kun on tullakseen.
"Työsarkaa on kuitenkin jäljellä, sillä mikään teksti ei synny helposti ja nopeasti, vaan se kypsyy vähitellen. Luomisen tuska on tuttua minulle niin kuin kaikille muillekin kirjoittajille", Tuula-Riitta Rahi puhui kuutisen vuotta sitten voimasanojen viljelystä käsittelevässä tutkimuksestaan. Minulla se luomisen tuskan symboliikka toistuu sanattomana ja joskus äänellisenä kirouksena. Se on keskusteluani raksuttavien aivojen kanssa: tekstiä kyllä syntyy, helposti ja nopeastikin, mutta ei aina halutessaan sitä mitä haluaa. Saikohan Rahi väitöksensä valmiiksi?
Itselläni ei ole luottamusta horoskooppeihin, mutta tämän aamu- ja vähän keskipäivän rutistuksen jälkeenkin tulin kanasoppaa siemaillessani lukeneeksi Ilta-Sanomien pläjäyksen: "Olet selvillä, mitä haluat. Ongelmaksi muodostuu, ettet pysty toteuttamaan sitä ihan lähipäivinä. Mitä kärsivällisempi olet, sen suuremmalta voitto tuntuu."
Tera- tai gigapeutin sanomana tuo olisi maksanut maltaita. Juuri sen vuoksi yleensä testaankin mieluummin ensin maltaita.
Onneksi tämä luomisen tuska on jotakin joka on jo koettu ja jonka voi muistaa kuin Pikku Madeleine -leivoksen ikään.
Otin jo Proustin Madeleine-leivoksen käteen. Ihmetyttää se, että kaikki alkavat puhua aina muistamisesta tuon kohtauksen äärellä (Marcel Proust, Kadonnutta aikaa etsimässä, Swannin tie: Combray, s. 53-58), kun melkein koko kohtaus keskittyy sen kuvaamiseen, kuinka vaikeata se on tavoittaa, ja kuinka siitä ei oikein saa kiinni ja jos saa, se ei pysy.
"Proust ei tunnetusti kuvannut teoksissaan elämää sellaisena kuin se on, vaan sellaisena kuin tämän elämän elänyt henkilö sen muistaa. Ja toki tämäkin on vielä sanottu epätarkasti ja liian karkealla viritteellä. Sillä muistelevalle kirjailijalle ei pääasia tässä suinkaan ole eletty elämä sinänsä vaan muistojen kutominen, muistamisen penelopentyö. Tai pitäisikö mieluummin puhua unohtamisen penelopenkutimesta? Sillä eikö tahaton muistaminen, Proustin mémoire involontaire, ole paljon lähempänä unohtamista kuin sitä, mitä yleensä kutsutaan muistoksi? Ja eikö tämä spontaanin muistamisen toimintatapa, jossa muisto on kude ja unohdus loimi, ole pikemminkin penelopentyön vastakohta kuin synonyymi?" (Walter Benjamin, tässä sitaatti tämän jutun toisen linkin kautta, kun en viitsi alkaa hyllystä kirjaa etsiä)
Mutta ehkä se johtuu siitä, että lopulta se muistetaan. Jälkeen päin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti