Uusia asioita

Eilen oli pienien uutuuksien päivä. Äitienpäivää ennakoiden kävimme syömässä Vltavassa, uudessa tsekkiläisessä ravintolassa Elielinaukion Cityterminaalissa. Vanha terminaali on rakennettu kokonaan ravintolaksi.

Keittiömestari Joni Hokkanen kertoo haastattelussa: "Ruokalistan pääpaino on tšekkiläistyyppisessä sekä keskieurooppalaisessa ruoassa. Haluamme tarjota reilua ruokaa ja selkeitä makuja, sekä tietysti elämyksiä. Tšekkiläinen ruoka on perinteisesti hyvin tuhtia, joten suomalaisen maun huomioonottaen olemme lisänneet ruokalistalle myös kasviksia ja keveämpiä annoksia. Ja palanpainikkeeksi ravintolan luonteen mukaisesti tietysti olutta."

Lähtökohdat ovat siis selvät. Kiipeämme siis kolmanteen kerrokseen tietä kysellen ja toisen kerroksen ohjauslappuja lukien. Alakerran baari ohjasi kohteliaasti oikeaan suuntaan, toisen kerroksen baarin nainen olisi voinut hymyilläkin.

Kolmanteen kerrokseen noustessa vastaan tulee näkymä keittiöön. Kaksi jäbää, ei näytä olevan kiire. Teräsaltaat ovat likaisia, viherkasveja roikkuu reunoilla. Yli tuntia myöhemmin lähtiessä näky oli sama, altaiden reunoja ei ollut siivottu, nuoret kokit seisoivat sivutiskeihin nojaillen ja napostelivat sormin makkaraa. Omasta ruoasta pitäminen on tietenkin hyvä merkki.

Ruokalista lupasi tuhtia ruokaa: possua, potkaa ja jänistä, mutta ensimmäinen mutta oli näköpiirissä. Keveys tarkoitti yhtä, kahta kasvisruokaa ja mm. "marinoitua rucolaa" (sic!). Sen sijaan ravintolan a la carte -listalla ei ole yhtään lasten annosta. Ravintolassa ei yllätys, yllätys ollut yhtään lasta. Nuori tarjoilija ei osannut tai halunnut improvisoida, eikä hänellä ollut mitään sanomista asiaan. Yhtä vähän hän oli kiireinen palauttamaan laskun jälkeen vastarahoja. Kymmenen minuutin jälkeenkään hän ei noutanut seteleitä pöydästä selvittääkseen laskun. Vltavassa pitää siis maksaa kortilla, koska tippejä peritään tällä tavalla. Periaate on tietysti euro pois tipistä jokaisesta ylimääräisestä odotetusta minuutista.

Listan halvimmat ruoat olivat 12-13 euroa, tavalliset hinnat pääruoalle ylimitoitetut eli 15-21 euron välillä. Tsekkiläinen keittiö ei nauti kulinaarisesta maineesta, edullisesta ja tuhdista kyllä.

Tokaisin pöytäseurueelle, että missä ovat tsekkiläisen ravintolan tuhdit, punoittavat miehet. On suorastaan pelottava näky, kun tässä tuhdin ruoan maisemassa ruokailevat alle 55-kiloiset naiset, eivätkä nähtä yhtään ähkyiseltä.

Koska lasten annoksia ei ollut, tilasimme Mixed grillin kahdelle (32 euroa) ja ylimääräisen lautasen. Jänispata (20 e) jäi kokeilematta ja taitaa jäädä iäksi. Annoksen tullessa yllätys oli suuri: vain yksi naudanpihvi (n. 130 gr).

Kysyin tarjoilijalta, että oletetaanko meidän kahden ruokailijan tappelevan tästä pihvistä. Hän myönsi naurahtaen asian olevan niin. Possupihvejä oli kaksi sadan gramman lättänää. Suolaa ei ollut käytetty eikä muitakaan mausteita. Pöydässä oli merisuolaa ja mustapippuria purkissa.
Lisäksi tuhtiutta toi kaksi pientä bratwurstia ja yksi (sic!) talon oma makkara, joka muuten maistui hyvälle. On jokseenkin käsittämätöntä rakentaa kahdelle hengelle tarkoitettu annos niin, että siellä on pariton luku jaettavaa. Keittiömestari voisi tätä filosofiaansa julkisuudessa selittää.

Pihvien kanssa oli tarjolla kolme kastiketta, punaviini-, talon oma mallaspohjainen kastike ja juustokastike. Tarjoilijan mukaan tässä nimeämäni punaviinikastike maistui mielestäni serriolapohjaiselta - jos se oli punaviiniä, sokeria oli tosi reilusti mukana. Se oli kuitenkin parasta. Juustokastike muistutti juustokeittoa ja oli onnettoman ohutta. Talon oma mallaspohjainen oli samoin läähinnä lientä. Maku ei ollut paha, mutta ei säväyttänyt.

Hapankaalin ja tikkuperunoiden tukeutuen söimme kaikki kolme kohtuuannoksen, lihapuoli olisi tietysti kaivannut lapselle oman pihvin: nyt hän söi possupihvin suurella mielihalulla. 15 euroa lapsen ruoasta olisi kuitenkin tuntunut kohtuuttomalta (ja onkin tällä tasolla liikuttaessa). Onneksi hapankaalia oli runsaasti. Se oli kuitenkin laitettu grillialustalle niin aikaisin, että kuuma parila kuivatti kaalin, joka oli miedoimmasta päästä. Vaimo olisi halunnut vahvempaa, minulle tuo kelpasi hyvin, vaikka kuiva hapankaali ei erityisemmin maistuvaa ole.

Lähtiessä tarjoilijan tipin tarve ylitti normaalipalvelun velvollisuudet, vaikka hän seisoi metrin päästä pöydästä eikä kiirettä ollut. Meinasin kaivaa tasarahan oluenpohjia nautiskellessamme, sillä ymmärsimme liiankin hyvin tarjoilijan aivoitukset. Ystävällisyydellä, ammattitaidolla ja tehokkuudella hän kyllä ansaitsisi paremmin. Niihin kannattaisi satsata, eikä asiakkaan kärsimättömäksi tekemiseen. Näistä asioistahan aina puhutaan (veikkaan että tätäkin googlataan niin maan perusteellisesti).

Illan mittaan kävin tsekkaamassa Anna K.:n, uuden Lanamäki-karaoken Annankadulla. Pieni paikka, kohtuulliset laitteet (joiden käyttötaidossa on vielä paljon opettelemista, vaikka hyvää tahtoa olikin). Tilan kapeus aiheuttaa vaaratilanteita, jos paikassa on humalaisia. Tuolien reunat ovat teräviä ja liian korkealla. Tämmöiseen tilaan pitäisi aina hankkia tukevat pöydät (nykyiset heiluvat, jos kolmijalkainen asetetaan väärään asentoon) ja pyöreäreunaiset, matalaselkämyksiset tuolit.

Anna K.:n laululista on parasta a-luokkaa, vaikka Legends Series-levyillä on omituisia sovitusratkaisuja ja paljon kielivirheitä (vääriä sanoituksia jne...). Levyillä taustoja soittava bändi ei ole maailman taitavimpia, mutta soundi ja ote ovat raskaimmasta päästä karaokelevyjä. Kannustusta löytyi baarin asiakkaista niin että melkein ujostutti. Kädelle suuteleminen kun ei ole ihan jokapäiväistä kauraa.

Illaksi Juttutupaan, jossa esiintyivät Cat Lee & Co (missä kotisivu viipyy?). Country, western, blues, rock, pop ja taitavien soittajien räpellys kuuluvat bändin alaan. Katri on lavallakin karismaattinen laulaja, jota kuuntelee mielellään sekä herkistyen että jalkaa vispaten. Bändin muusikot ovat todella hyviä, joskus valittuun biisiin nähden turhankin hyviä :-)) --- Tähän on pakko pistää ensimmäinen ja viimeinen hymiö minun blogissani ---

Rytmisesti bändi on suurenmoinen, yhteensoitto oli hienoa vailla rutiini-ilmapiiriä, vain eräissä soolotilanteissa havaitsee tarkka kuulija näppäryyden aika ajoin ajavan artistin omille raiteilleen. Bändin valitsema kohtuullinen ja miellyttävä volyymi ei anna mahdollisuutta suuriin revityksiin ja rakentavana kritiikkinä sanottakoon, että useiden "tasatahtisten" kappaileiden jälkeen tulevat rytminmuutokset ovat ilon hetkiä.

Tuttujen ja vähän tuntemattomampien biisien tasapaino on hyvä, vaikka kyllä Jambalayan kaltainen klassikko sai selvästi raikuvimmat aplodit. Oma istumapaikkani oli vähän syrjässä, joten nyansseja kommenteistani saa etsiä. Tunnelma oli kaiken kaikkiaan hyvä.

Juttutuvan portieeri on hyvämuistinen, tervehdys tulee vaikka parinkymmenen vuoden aikana tauot ovat kasvaneet pitkäksi. Niinpä oli helppo sanoa poistuessa: "On puoliyö, täytyy lähteä ennen kuin muuttuu kurpitsaksi."