Kylmän sodan kulttuuripolitiikkaa II

Jatkoa kirjoitukseen Kylmän sodan kulttuuripolitiikkaa. Tässä on hieman kovempaakin poliittista historiaa siitä kiinnostuneille. Juttu perustuu arkistotutkimuksiin Yhdysvalloissa.

Maailman nuorison ja ylioppilaiden VIII festivaali ei tullut yllätyksenä Yhdysvalloille. Jo vuoden 1959 Wienin festivaalien yhteydessä suomalaisten opiskelijajärjestöjen mielialoja oli tutkailtu tarkkaan. Kokoomuksen Nuorten Liiton puheenjohtaja ja tuolloin vasta valittu kansanedustaja Juha Rihtniemi oli informoinut suurlähetystöä suomalaisten suhtautumisesta Wienin tulevaan nuorisofestivaaliin 1959.

Rihtniemi kertoi kommunistien saaneen Valtion nuorisoneuvostossa kaksi paikkaa 16:sta lähinnä Neuvostoliiton lähetystön painostuksesta. Suomalaisten osallistuminen Wienin festivaaliin oli Rihtniemen mukaan yksityisellä pohjalla, joka oli parannus siihen nähden, että sitä edeltäneisiin Moskovan festivaaleihin osa delegaatioista oli virallisella pohjalta mukana. Wienin kokoukseen osallistuisi kuitenkin epäilemättä noin 500 edustajaa, sillä järjestäjät olivat kokeneita, samoja jotka olivat organisoineet Moskovan festivaalimatkankin.1)

Rihtniemen, jota oli luonnehdittu suurlähetystölle ”ainoana konservatiivina Hetemäen ohella joka tietää mitä tekee”. Tilanne oli saanut suurlähetystön pohtimaan keinoja, joilla se ja USIS voisivat leventää virallisia kontaktejaan suomalaisiin nuorisojärjestöihin sekä poliittisesti että epäpoliittisesti. Yksi keino oli jo käytössä. Amerikkalaiset olivat myöntäneet nuorille poliittisille aktivisteille ns. ”johtaja-apurahoja” – johtajuus viittasi tulevaan asemaan yhteiskunnassa.

Vuonna 1959 Hetemäen ohella tästä olivat päässeet osalliseksi Pekka Silvola, joka oli maalaisliiton nuorisojärjestön puheenjohtaja, Kalervo Siikala, maalaisliittolaisen pääministerin sihteeri ja aiempi opiskelijajohtaja ja Pauli Burman, sosiaalidemokraattisen nuorison edustajana.2)

Amerikkalaiset olivat saaneet vihjeitä sekä Maailman Demokraattisen Nuorison Liitosta (WFDY) että Kansainvälisestä Opiskelijaliitosta (IUS), että seuraavat festivaalit järjestettäisiin Suomessa. IUS:n puheenjohtaja Jiri Pelikan oli kutsunut suomalaisia opiskelijajohtajia neuvonpitoon asiasta jo syyskuussa 1960. Lokakuun alussa Suomen ylioppilaskuntien liitto (SYL) vastasi kirjeitse sekä IUS:lle että WFDY:lle, ettei se tekisi yhteistyötä tai osallistuisi festivaaleille, mikäli ne järjestettäisiin Suomessa.3)

Opiskelijajohtajien kansainvälisessä kokouksessa Tukholmassa lokakuun 4. päivänä 1960 aloitettiin valmistelut Kansainvälisen valmistelukomitean (IPC) ensimmäisessä kokouksessa. IPC:n tehtävänä oli sopia VIII nuorisofestivaalin järjestelyistä. Suomen valtion nuorisokomitea (SNE) ja SYL eivät saaneet kutsua kokoukseen. Pian sen jälkeen valmistelukomitean valitsema ryhmä saapui Helsinkiin tutkiakseen paikkoja. Delegaatio pyysi audienssia presidentti Kekkosen luokse varmistaakseen tämän hyväksymisen ja tuen. Heidät ohjattiin pääministeri V. J. Sukselaisen luokse, joka vastasi lokakuun 14. päivänä, että Suomen hallitus katsoo konferenssien järjestämisen yksityisluontoisiksi ja niitä asioita käsittelevät yksityiset organisaatiot.

Amerikkalaiset saivat tietää Kekkosen kieltäytyneen tapaamasta WFY:n delegaatiota. Sukselaisen vastausta amerikkalaiset tulkitsivat niin, että vaikka Suomi ei kieltänyt pitämästä festivaalia Suomessa, se kielsi kaiken hallituksen avun tapahtumilta, ja kehotti ottamaan yhteyttä suomalaisiin nuorisojärjestöihin ja yrityksiin, jotka olivat välttämättömiä onnistuneelle tapahtumalle. Suomalaisten nuoriso- ja opiskelijajärjestöjen kielteinen kanta oli tiedossa, kuten sekin, ettei kanta todennäköisesti muuttuisi.4)

Delegaatio tapasi myös SYL:n ja SNE:n edustajat, ja saivat kuulla SYL:n vastustavan festivaalien järjestämistä ja SNE:n suhtautuvan siihen epäilevästi. Tässä vaiheessa festivaalin järjestämisestä Helsingissä ei ollut vielä keskusteltu, mutta asia aiottiin ottaa esille helmikuussa Helsingissä järjestettävässä kokouksessa. Lähiviikkoina viitteet siitä, että festivaali tuodaan Helsinkiin lisääntyivät selvästi.

SYL ja SNE tekivät seuraavina kuukausina monin tavoin selväksi, että ne eivät pitäneet aikeesta järjestää festivaaleja Suomessa. SYL lähetti joulukuun alussa kaikille ulkomaisille kansallisille opiskelijajärjestölle kirjeen, jossa se perusteli, miksi festivaalien järjestämistä piti vastustaa. SNE oli ilmoittanut virallisesti jo marraskuussa ettei se osallistu. Molemmat järjestöt toistivat kantansa vielä juuri ennen kansainvälisen valmistelukomitean kokousta helmikuussa 1961. Lehdistölle järjestöt lähettivät asiasta yhteisen julkilausuman ja asiasta tiedotettiin uutiskirjeellä myös ulkomaille. Sanomalehdistön yleislinjana – lukuun ottamatta kommunistilehtiä – oli vahva vastustus festivaalien järjestämiselle, missä yhteydessä sekä SYL että SNL saivat runsaasti palstatilaa.

Festivaalin kansainvälinen järjestelytoimikunta tulkitsi Suomen hallituksen kannan kuitenkin myönteiseksi ja pääministeri Sukselainen antoikin asiasta toisen lausunnon 17. helmikuuta. tässä yhteydessä hän kehotti järjestäjiä vakavasti harkitsemaan, onko sopivaa järjestää tätä festivaalia Suomessa, koska suomalaisia osallistujia tulisi olemaan hyvin vähän ja myös siksi, että vuosi 1962 tulisi olemaan yleinen vaalivuosi. Myös Helsingin kaupunginjohtaja ilmoitti, ettei kaupunki millään tavalla osallistuisi järjestelyihin.5)

Urho Kekkonen kirjasi päiväkirjaansa tiedon Sukselaisen ”vastustuspuheesta” ilman kommenttia. Sen sijaan hän kiinnitti huomiota kasvaneeseen kansainväliseen toimintaan, jota organisoitiin lähetystöissä. ”Englannin lähetystön kaikki miehet pantu toimimaan asiassa”, Kekkonen kirjoitti. ”O’Neill käynyt UM:ssa ja USA:n mies puhunut Kutturalle (eli Kustaa Vilkunalle, JS). Matille (Urho Kekkosen poika JS) oli eräs engl. mies puhunut ja Matti oli sanonut, että eikö se ole sekaantumista meidän sisäisiin asioihin.” Kekkonen kiinnitti huomiota myös Komsomolskaja Pravdan kirjoitukseen, jossa väitettiin NATO-valtojen estävän festivaalien järjestämistä ja painostavansa siinä mielessä Suomea.6)

Vaikka Suomen hallituksen kanta oli pidättyväinen, IPC päätti kuitenkin 20-22.2. 1961 kokouksessaan, että sen aikomuksena on järjestää festivaalit Helsingissä. Tavoitteeksi asetettiin yli 50 maan osallistuminen. Lehdistö pidettiin tapahtumasta ulkona, lukuun ottamatta avaus- ja päätösseremonioita.

Tapahtumassa oli läsnä Paavo Aitio SKDL:n eduskuntaryhmästä. Juuri hän esitti muodollisen kutsun pitää tapahtuma Helsingissä. Amerikkalaisarvion mukaan se, että Aitio esiteltiin tilaisuudessa ”johtavana edustajana eduskunnassa” sai kokouksen osallistujat luulemaan, että hän edusti eduskunnan enemmistön mielipidettä. Tapahtumapaikan valinta tapahtui ilman mitään etukäteiskeskustelua tai äänestystä. Kansainvälinen valmistelukomitea ilmoitti virallisesti 23.2. 1961, että VIII nuorisofestivaali järjestetään Suomessa.

State Department valmisti asiasta muistion, joka esiteltiin ensin suurlähettiläs Bernard Guflerille ja toimitettiin pian myös Helsinkiin. Muistion keskeisenä tehtävänä oli valmistaa amerikkalaista osapuolta neuvotteluihin vaadittavista vastatoimista brittien kanssa. Vastatoimien lähtökohta oli hyvä, sillä suurimmat suomalaiset opiskelijajärjestöt olivat tehneet selväksi, etteivät ne tule tukemaan festivaalien järjestelyjä. Suomen hallituksen viileästä suhtautumisesta asiaan oltiin myös hyvin perillä.

Amerikkalaisten konkreettisten vastatoimien perusta oli Wienin festivaalien kokemuksissa. Amerikkalaiset esittivät kolme perustelua sille, ettei festivaalia pitäisi järjestää Helsingissä. Ensinnäkin Suomen läheisyys Neuvostoliittoon tarjosi ”yksinkertaistetun logistiikan blokkitarkoituksiin”. Toiseksi oli todennäköistä että blokki saisi suuremman kontrollin festivaalitapahtumista kuin mikä oli onnistunut Wienissä. Kolmanneksi oli todennäköistä, että Suomen lehdistö oli haluton yhteistyöhön Lännen kanssa, jotta festivaalien ”todellinen kommunistinen luonto” voitaisiin paljastaa.

Amerikkalaisten tavoitteena oli ohjata festivaalit pidettäväksi blokin sisällä. Se auttaisi tiedustelua, sillä kommunistien sponsorit voitaisiin helpommin tunnistaa siellä. Se auttaisi myös festivaalin leimaamista kommunistiseksi.7)

Sen jälkeen kun oli käynyt selväksi, että WFDY ja IUS johtajiensa kautta halusi tuoda festivaalin Helsinkiin, Yhdysvaltojen lähetystö otti yhteyttä ulkoministeriöön epävirallisesti. Amerikkalaisdiplomaatit toivat tällöin esille selväksi Yhdysvaltojen vastustuksen kommunistien sponsoroimalle aktiviteeteille Suomessa. Pohjimmiltaan kyse oli siitä, että suomalaisille kerrottiin Yhdysvaltojen kanta, jonka mukaan festivaalien järjestäminen ei olisi sopusoinnussa Suomen hallituksen julkilausutulle toiveelle pysyä erossa Itä-Länsi -konflikteista.

Amerikkalaiset kertoivat, että Yhdysvallat ei voisi tehdä muuta kuin olla huolissaan siitä tavasta, jolla tämä kommunistinen veto käyttää hyväkseen puolueetonta maata propagandaansa, joka kohdistui niihin maihin, joihin Suomi halusi yllä pitää ystävällisiä suhteita. Yhteydenotot johtivat siihen, että 11.2.1961 lähetystösihteeri Roy M. Melbourne keskusteli asiasta perusteellisesti ulkoministeri Ahti Karjalaisen kanssa.8)

Melbourne sai keskusteluunsa perusteelliset ohjeet. Niissä tuotiin esille neljä eri näkökohtaa. Lähtökohtana oli Suomen Ylioppilaskuntien Liiton vahva vastustus festivaaleille. Toinen esille tuotava asia oli Maailman Nuorison Liiton (WYF) aseman vahvistaminen osana kommunistien strategiaa. Siksi Yhdysvallat ei koskaan tunnustaisi festivaaleja.

Yhdysvallat katsoi etteivät ”vapaan maailman” nuorisojärjestöt ja niiden kansalliset jäsenjärjestöt osallistu tapahtumiin, muuten kuin ehkä tarkkailijoina. Kolmanneksi Yhdysvallat halusi vedota seikkaan, jota SYL oli myös esittänyt: festivaali voisi aiheuttaa ”vakavia konflikteja”. Wienin konferenssin kokemukset olivat esimerkkinä siitä, itäblokin edustajat ja ”epäviralliset” vapaan maailman osallistujat voisivat joutua kahnauksiin. Näistä konflikteista on uutisoitu laajasti Itävallassa ja monissa muissa maissa. Neljänneksi kommunistien ”rettelöitsijäryhmät” noudattavat todennäköisesti samaa taktiikkaa kuin Wienissä estääkseen ne vapaan maailman mielipiteet, jotka eivät olleet hyväksyttäviä kommunisteille. Tästä seuraisi tietysti epämiellyttävä tilanne.

Amerikkalaiset halusivat nyt tuoda esille taustainformaatiota Wienin festivaalissa perustellen asiaa siten, että ”me tiedämme että hallitus haluaa pitää Suomen erillään vapaan maailman ja Neuvostoliiton konflikteista”.9)

Melbourne tapasikin Karjalaisen vielä samana päivänä. Melbourne käytti hyväkseen ohjeistoa ja aineistoa, mutta kehitteli myös paikalliseen tuntemukseensa perustuvaa aineistoa. Karjalainen viittasi vastauksessaan pääministerin aiempaan lausuntoon siitä, että tapahtuma oli pohjimmiltaan yksityisluontoinen, mutta myönsi, että festivaalit olivat asettaneet hallituksen vaikeaan asemaan. Hallitus ei kuitenkaan ollut vielä keskustellut asiasta, mutta tulisi epäilemättä pian keskustelemaan.

Karjalainen oli kaiken kaikkiaan ollut vastaanottavainen Melbournen argumenteilla ja lupasi viedä sanan pääministerille ja muillekin asiasta kiinnostuneille – se viittasi tietenkin Kekkoseen. Karjalainen oli hyvin tyytyväinen siitä, ettei Yhdysvallat tehnyt asiasta virallista noottia, koska sen jälkeen Suomen olisi vaikeampi ottaa nykyistä vahvempaa kantaa festivaalia vastaan.10)

Amerikkalaiset käyttivät hyväkseen myös kansainvälistä tiedotusta. Nuorisoryhmien vastustus, Suomen lehdistön kielteiset artikkelit ja Suomen johtajien lausunnot välitettiin ulkomaisten lehtien kautta julkisuuteen myös Yhdysvalloissa. Materiaali toimitettiin myös yhdysvaltalaisiin nuoriso- ja opiskelijajärjestöihin.11) Sen tarkoituksena oli ennen muuta vähentää amerikkalaisnuorten etukäteiskiinnostusta festivaaliin.

Kun sitten ilmoitus festivaaleista oli tullut eikä Suomen hallitus halunnut estää järjestämistä, amerikkalaiset ryhtyivät pohtimaan vastatoimia. Melbourne ehdotti virallista noottia ”jossa tiukasti voisimme ilmaista näkemyksemme siitä, ettei ole suositeltavaa tehdä Suomesta kenttää maailmankommunistiselle propagandalle kylmässä sodassa”.12)

State Department vahvisti kyllä Melbournen perustelun, mutta katsoi parhaimmaksi jättää tekemättä virallista noottia. Toisaalta State Department varasi itselleen mahdollisuuden harkita sitä myöhemmin mikäli suurlähetystö uskoo, ettei Suomen hallitus ole täysin tietoinen Yhdysvaltain vastustavasta kannasta sille, että kommunistit käyttävät hyväkseen neutraalia valtiota omaan propagandaansa. Tässä vaiheessa suurlähetystö voisi tuoda esille toiveen siitä, ettei hallitus sponsoroisi, tukisi tai antaisi julkisia fasiliteetteja festivaalin käyttöön.13)

Lähetystölle oli käynyt selväksi, että Wienin festivaalien kokemuksia oli hyödynnettävä. Harvey F. Nelson Jr. ottikin yhteyttä Wienin suurlähetystöön ja pyysi lähetystösihteeri R. O. Altroggenia toimittamaan aineistoa festivaaleilta. Hän oli jo saanut käsiinsä raportin tapahtumista, jonka takana oli ”nk. Independent Service for Information on Vienna Youth Festival.”

Satiirinen “niin kutsuttu” –ilmaisu kertoo järjestön taustan olleen toiselle lähetystösihteerille selvä, kyse oli Yhdysvaltain hallituksen alaisesta toiminnasta. Laajan paperimateriaalin sijaan Nelson halusi saada tiiviin esityksen ”metodeista, tarkoituksesta ja menestyksestä” Wienin festivaalien yhteydessä. Myös itävaltalaisten julkaisemalla vastapropagandajulkaisulla ”Stimme der Jugend” olisi käyttöä Helsingissä.14)

Festivaalien vastustamista pohdittiin myös yhdessä Iso-Britannian edustajien kanssa. Toiminnan päätavoitteeksi asetettiin vähentää festivaalin propagandavaikutusta, erityisesti puolueettomissa maissa (”incommitted countries”). Samalla tavoitteena oli minimoida festivaalien propagandan menestystä yleisesti ja saada aikaan vaikutelma, ettei festivaaleja kannata järjestää ”rautaesiripun” ulkopuolella. Suomen hallituksen päätöksen muuttamista ei enää pidetty mahdollisena.15)

Toimintakeinoja löydettiin useita. Opastustoimia tuli jatkaa ennen festivaaleja, festivaalien aikana ja sen jälkeen sekä virallisesti että epävirallisesti, tarpeen vaatiessa myös joukkoviestimiä käyttäen. Toimintakeinoissa tuli ottaa huomioon Suomen puolueeton asema, eikä siksi ollut syytä organisoida ”Lännen ristiretkeä”, jolla ideologinen taistelu vietäisiin Helsinkiin.

Wienin kokemukset olivat opettaneet, että järjestäjät kykenivät yleisesti patoamaan sellaiset yritykset, vaikka silloin oltiinkin Itävallan maaperällä. Sen sijaan oli keskityttävä paljastamaan ja boikotoimaan kommunistien huijausyritykset. Suomalaisten erityisluonne piti ottaa huomioon. Siksi oli tehtävä ero ”poliittisen neutraliteetin” ja ”Suomen kansan ideologiset näkymät, jotka yleisesti taipuivat olemaan antikommunistisia”. Hallituksen suhteen ei kannata ehdottaa suomalaisten pysyvän erossa Itä-Länsi taistelusta, ”koska he joka tapauksessa sympatisoivat Itää”.

Median suhteen tavoitteena tulisi olla paljastaa kommunistien kontrolli festivaaliin nähden ja tukea ei-kommunistien boikottihanketta. Tämä toiminta oli jo alkanut Iso-Britanniassa ja amerikkalaiset tiesivät, että se tulee jatkumaan, minkä Parlamentissa käyty sananvaihto heille osoitti.

Parlamentissa Edward Heath oli jo puuttunut kyselytunnilla festivaaleihin toteamalla suomalaisten nuorsiojärjestöjen vastustuksen, ja valittamalla sitä, että kommunistit olivat estäneet sinänsä kannatettavan ”todellisen ystävyyden” ja ”ymmärtämyksen” lisäämisen eri maiden nuorten välille.

Näistä syistä Heath ilmoitti toivovansa, ettei yksikään järjestö Iso-Britanniasta olisi missään yhteydessä festivaalien kanssa. Heath korosti, että jopa tarkkailijan lähettäminen oli osoitus siitä, että kommunistiset järjestäjät olisivat jollakin tapaa kunnioitettavia. Hän jakoi sanoja myös niille, jotka tästäkin huolimatta halusivat matkustaa festivaaleille. Heidän piti ainakin antaa omasta maastaan sellaista informaatiota, joka olisi omiaan kumoamaan vääriä käsityksiä. Jos sitten jotkut kuitenkin menevät Helsinkiin ”käytännölliseen työhön” ja kieltäytyvät osallistumasta propaganda-aktiviteetteihin, heidän on tehtävä selväksi, että he ovat siellä yksilöinä, ei minkään organisaation jäseninä. Heathin viimeinen kommentti on ehkä luettava ohjeeksi niille, jotka aikoivat Helsinkiin osallistuakseen festivaalien vastaiseen propagandatyöhön.16)

Propagandan suunnittelua valmisteltiin salaiseksi luokitellussa Psykologisten operaatioiden paneelissa Frankfurtissa 8.-9.6. 1961 (Psychological Operations Panel). Siihen osallistui lähetystöstä Harvey F. Nelson, Jr., joka työskenteli Yhdysvaltain Suomen suurlähetystössä. Nelson kirjoitti tapahtumasta laajan muistion, jossa hän kertoi päähuomion Suomen osalta kohdistuneen juuri nuorisofestivaaleihin. Hän itse taustoitti laajalle osallistujajoukolle, jotka koostuivat amerikkalaisista propaganda-asiantuntijoista Saksassa, Ranskassa ja Sveitsissä, Suomen sisäpoliittista kenttää, Suomen ulkopolitiikan käytäntöä ja motivaatiotaustaa, Kekkosen roolia ja yhä ”myöntyvämpää” asennetta Neuvostoliittoa kohtaan. Nelson raportoi festivaalien järjestelyistä ja suomalaisten ryhmien toiminnasta festivaalien lamaannuttamiseksi. Hän ei saanut aikaan erityistä kiinnostusta, mutta kiinnostuksen oletettiin kasvavan paneelin jäsenten keskuudessa myöhemmin. Nelson uskoi kuitenkin saaneensa ”läpi idean siitä, että meidän on oltava varovaisia kaikissa toimissa festivaalia vastaan”.17)

Samaa varovaisuutta Nelson korosti jälkiarvioinnissaan: ”USIS-aktiviteetit sekä ennen festivaalia että nuorisofestivaalin aikana toteutettiin varovasti, niin ettei hallituksille tai epäystävällisille paikallisille elementeille annettaisi perusteita väittää, että Yhdysvallat oli festivaalin vastaisen agitaation takana tai että se olisi ottanut yhteyttä paikallisiin festivaalidelegaatioiden jäseniin. Ne vaatimattomat toiminnot, joita USIS harjoitti, toteutettiin samaten täysin tietoisena Suomen herkistä poliittisista suhteista Neuvostoliiton kanssa, ja niissä otettiin huomioon myös sen, että Suomen hallituksen julkilausuttu aikomus oli pysyttäytyä puolueettomana festivaalin suhteen.18)

Nelsonin raportti psykologisen sodankäynnin ammattilaisten kokouksesta osoittaa kokonaisuudessaan, ettei nuorisofestivaali todellakaan noussut keskeiseen asemaan amerikkalaisen propagandan ohjelmassa vielä kesäkuussa 1962. Huomio kiinnittyi Juri Gagarinin avaruuslentoon, Neuvostoliiton Kommunistisen Puolueen keskuskomitean tulevasta kokouksesta, Hrustsevin Pariisin vierailusta, Itävallan television uutisoinnista amerikkalaisten hyväksi, pakolaisuudesta länteen, sotilaallisesta osallistumisesta kylmään sotaan, Radio Libertyn operaatioista ja psykologisen sodankäynnin ongelmista – ongelmana oli saada ihmiset ”lukemaan, oppimaan ja käyttämään” tarjottua aineistoa. Venäläisten propagandataitoja arvostettiin: ”Moskova on aina valmis hyödyntämään tärkeitä tapahtumia, Länsi ei. Esimerkistä käyvät Kuuba, Laos ja Lumumban murha”. Yksi syy tähän oli tiedustelupalvelun hitaus: informaatio ja ideat eivät tule propagandisteille tarpeeksi nopeasti. Propagandisti tarvitsee aina tarkkaa tietoa nopeasti.19)

Kuukautta ennen festivaaleja suurlähettiläs Bernard Guffler oli yhteydessä ulkoministeriön poliittisen osaston päällikköön Max Jakobsoniin. Guffler oli huolestunut ”kaikkialla” vellovista huhuista, jonka mukaan itse N. S. Hrustsev olisi tulossa vierailulle Nuorisofestivaaleille. Jakobson sanoi kuulleensa huhun moneltakin taholta, ensimmäistä kertaa suureksi hämmästyksekseen eduskunnan ulkoasiainvaliokunnan jäseniä tavatessaan. Lähdettä huhulle ei kukaan osaa sanoa.

Jakobson rauhoittelikin suurlähettilästä sanomalla huhun syntyneen todennäköisesti siitä pohdiskelusta, joka koski tilannetta jos Hrustsev yhtäkkiä päättäisi tulla. Asia saattoi olla myös neuvostoliittolaisten liikkeelle laskema huhu, jolla kohotettaisiin paitsi kiinnostusta festivaaleja kohtaan myös painostettaisiin tukemaan festivaaleja, tai sitten kyse oli pelkästään halusta huolestuttaa ja saada keskustelua aikaan Suomessa. Jakobson vielä lipsautti ikään kuin vahingossa, että hän ei ”toivo” Hrustsevin tulevan Suomeen. Neuvostoliittolaiset olivat tähän asti pitäneet yllä fiktiota siitä, että festivaali oli aito ja vapaa kansainvälinen tapahtuma, jota neuvostoliittolaiset eivät synnyttäneet tai kontrolloineet. Niinpä esimerkiksi Neuvostoliiton lähetystö oli ollut hyvin varovainen siinä, ettei Suomen hallitusta suoraan painostettaisi avustamaan festivaalia, vaikkakin se oli harjoittanut merkittävää painostusta epäsuorasti.20)

Jakobson totesi vielä, että Hrustsev toki voisi saapua Helsinkiin, mutta ei nuorisofestivaaleille, vaan Neuvostoliiton ja Suomen Nuorison Ystävyyspäiville, joka pidetään yhtä aikaa festivaalin kanssa. Hän kuitenkin arvioi neuvostoliittolaisten ymmärtävän, että vierailu loisi samalla käsityksen siitä, että festivaalikin on Neuvostoliiton yritys.21)

Guffler viittasi myös Kekkosen siirtymiseen Kultarantaan ja kysyi oliko tämän aikomus pysyä siellä koko festivaalin ajan. Jakobson vastasi tähän myöntävästi, kuten myös siihen, että Hrustsevin mahdollisesti tullessa, Kekkonen varmasti haluaisi tavata tämän, mutta se voisi tapahtua myös kutsumalla hänet Naantaliin. Jakobson korosti myös neuvostoliittolaisten valmistelun pituutta valtiovierailujen yhteydessä. Ystävyyspäivät ja festivaalit eivät riittäneet matkan aiheeksi, hänellä olisi todennäköisesti jotakin Suomea koskevaa ilmoitettavaa, ja sellaisia asioita Jakobson ei tiennyt olevan, mutta lupasi ilmoittaa, jos jotakin kuuluisi.22)

Guffler sai Jakobsonista hyvän käsityksen. Tämä oli ”rehellinen ja avoin huomautuksissaan” ja sen myötä uskottava sekä siinä, ettei hän tiennyt neuvostoliittolaisten toimintasuunnitelmista ja myös siinä, etteivät neuvostoviranomaiset painostaneet suomalaisia asiassa. Silti hän jäi arvelemaan, olisiko huhuista muodostuneen savuverhon takana kuitenkin tulta, vaikka Jakobsonin vakuuttelut olivatkin ”lohduttavia”.23)

Lähetystöä kiinnosti ymmärrettävästi myös festivaalin järjestäjien henkilöt. Vaikka festivaalien pääjärjestäjänä Suomessa toimi erityinen järjestelykomitea, jonka oletettiin olevan Suomen Kommunistisen Puolueen valvonnassa, festivaalitoimikunnan puheenjohtajana toimi ei-kommunisti Ele Alenius, jolle edes Yhdysvaltain suurlähetystö ei löytänyt taustayhteisöä.

Nuorisofestivaalien ”suomalaisten avainosallistujien lista” raportoi paitsi aseman kansainvälisessä järjestelykomiteassa myös heidän tunnetut taustayhteisönsä. Niinpä Ritva Arvelo, Gunnar Packalén ja Tapio Tapiovaara oli merkitty Suomi-Neuvostoliitto-Seuran jäseniksi, Oiva Björkbacka ”kommunistisesta Sirola-opistosta valmistuneeksi”, josta oli valmistunut myös Tauno Salama, joka oli sitä paitsi ”kommunisti”. Leo Huttunen ja Urho Niemenkari olivat ”Työväen Urheiluliiton edustajia”, Paavo Hyvönen ”Kommunistisen nuorisoliiton puheenjohtaja”, Heikki Hölttä ”kommunisti, lakimiehes, joka on työssä Neuvostoliiton tiedotuskeskuksessa” ja myös ”Kemin kommunistisen kaupunginjohtajan poika”. Felix Iversen oli ”aktiivinen osallistuja Rauhanpuolustajat-liikkeessä”, kuten myös Pauli Korhonen, jolle epiteetiksi pantiin myös ”kommunisti”. Uudenmaan alueellisessa järjestelyissä mukana ollut Kristillisen nuorison johtaja Raimo Malm oli merkitty ”kommunistiseksi revisionistiksi”, Tarmo Manni ”Neuvostoliitossa opiskelleeksi Varsovan nuorisofestivaalin osallistujaksi” ja Väinö Meltti ”Uudenmaan läänin kommunistiseksi maaherraksi”. Olavi Poikolainen oli merkitty ”SKP:n jäseneksi ja kansainvälisen osaston työntekijäksi”, Pentti Saarikoski ”runoilijaksi ja kääntäjäksi”, Martti Salonen ”kommunistirintama SKDL:n jäsen”, Elsa Sylvestersson ”kommunisti ja SNS:n jäsen”, Arvo Turtiainen ”kommunistinen revisionisti”, Anna-Liisa Tiekso ”eduskunnan kommunistiedustaja”, Jorma Uitto ”kommunisti, joskus neuvosto-omisteisessa firmassa töissä”, ja Mirjam Vire-Tuominen ”Rauhanpuolustajien puheenjohtaja Suomessa, aktiivinen osallistuja Maailman rauhankonferensseissa, SKP:n poliittisen toimikunnan jäsen”.

Aleniuksen lisäksi ilman taustayhteisöä jäivät amerikkalaisten raportissa Kalevi Haikara, Pentti Kauranen, Onni Kelo, Lahja Koski, Olavi Laine, Eini Leppänen, Kauko Mattila, Jorma Mäntykoski, Karl Nickul, Leila Nurminen, Unto Pottonen, Matti Pyhälä, Hemmi Pääkönen, Deryk Sivén, Jaakko Tuomainen, Harry Vainio, Kerttu Vainio, Armas Vinberg ja festivaalien tiedotussihteeri Heikki Välitalo.

Esimerkiksi Sivénin kohdalla tämän aiempi työpaikka SNS-seuran ensimmäisenä ruotsinkielisenä sihteerinä ja vakaumuksellisena aseistakieltäytyjänä ja radikaalina pasifistina, joka oli ollut kveekaristipendiaattina Yhdysvalloissa osoittaa, ettei taustoja kovin tarkasti tutkittu. Lista oli muutenkin täynnä "puutteita" ja virheitä 24)

Listan varsinaisesta tekijästä ei ole tietoa, mutta sitä tuskin on laadittu virkatyönä suurlähetystössä. Listan virheellisyydet kertovat, ettei sitä ole laadittu ammattitaidolla.

Viitteet:

1.Grant G. Hilliker to Department of State 23.3. 1959; RG 84, Box 8, 350.21, NA.
2. Ibid..
3. William B. Cobb, U.S. Paper. 8th World Youth Festival – Helsinki. 7.6.1961, “briefing paper”; RG 84, Box 10, 350.21, NA. Muistio toimitettiin Yhdysvaltain Helsingin suurlähetystöön väliaikaiselle asiainhoitajalle, joka oli Roy M. Melbourne.
4. Sessions Secretary of Statelle 21.10.1960; RG 84, Box 8. 510.21. ”Communist Movements”, NA.
5. Em. Cobbin raportti.
6. Urho Kekkosen päiväkirja 1, 17.2. 1961, (tästedes = UKPK 1) 1958-1962, toim. Juhani Suomi, Helsinki: Otava 2002, 404.
7. Em. Cobbin raportti.
8. Roy M. Melbourne State Departmentille 10.2.1961, RG 84, Box 8, 350.21, NA. Melbourne ilmoitti ottavansa yhteyttä kauppa- ja teollisuusministeri Ahti Karjalaiseen, joka oli Ralf Törngrenin poissa ollessa myös ulkoministerin sijainen. Karjalainen valittiin siksi, että hän on lähellä Kekkosta. Karjalaisen kanssa keskusteltuaan Melbourne aikoi päättää, ottaako asiasta yhteyttä myös pääministeri V. J. Sukselaiseen. Sähke toimitettiin myös lähetystön CIA:n miehelle, Frank Fribergille.
9. Ulkoministeri Dean Rusk Harvey Nelsonille (käytännössä Roy M. Melbourne JS), 11.2. 1961; RG 84, Box 8, 350.21, NA. Sähkeen lisäksi Helsinkiin toimitettiin lehdistömateriaalia Wienin tapahtumista ja annettiin suurlähetystölle ohje kehottaa Iso-Britannian suurlähetystöä esittämään samanlainen demarche.
10. Roy M. Melbourne State Departmentille 11.2. 1961; RG 84, Box 8, 350.21, NA.
11. Em. Cobbin raportti, 5.
12. Roy M. Melbourne State Departmentille 23.2. 1961; RG 84, Box 8, 350.21, NA.
13. State Department (Bowles) suurlähetystölle 28.2.1961; ibid..
14. Harvey F. Nelson Rudy O. Altroggenille 27.2. 1961; ibid..
15. World Youth Festival – Helsinki, United States – United Kingdom Information Working Group (Hansard), April 1961 (United Kingdom Paper); RG 84, Box 8, NA.
16. 8th World Youth Festival, Helsinki: Written Parliamentary question and answer (8.3. 1961); liite edellisessä viitteessä mainittuun paperiin.
17. Harvey F. Nelsonin muistio “June 8-9 Frankfurt Meeting of Psychological Operations Panel” 13.6. 1961; Rg 84, Box 10, 350 (“Political Affairs”), NA.
18. Em. Nelsonin raportti, 14-5.
19. Ibid. .
20. Benjamin Gufler to State Department, 28.6. 1962 (Secret); RG 84, Box 11, 350.21, NA, 1-2.
21. Ibid., 2.
22. Ibid., 3-4.
23. Ibid., 4.
24. Liite 2 em. Harveyn raportissa, ”Key Finnish Participants in Youth Festival”.