Voin olla väärässä, mutta en muista milloin aiemmin Helsingin Sanomat olisi kirjoittanut pääkirjoituksensa videopeleistä. Nyt on. Aiheena olivat väkivaltaiset videopelit.
Tutkimukset maailmalta osoittavat, että väkivallan seuraaminen turruttaa. Vaikka en ole asiaa tutkinut, uskon olevani oikeassa, kun sanon, että sama vaikutus saadaan aikaan väkivaltaisilla elokuvilla, väkivaltaisilla videopeleillä ja väkivaltaisella elämällä. Yllättävän monella nämä kaikki elementit ovat arkipäivää, -iltaa ja -yötä.
Väkivaltavideot ja television "murhaillat" tuottavat yksisuuntaista informaatiota, jota ei pidetä vaarallisena, jos katsoja sattuu olemaan suurin piirtein järjissään hengenelämältään. Videopelit ovat erilaisia, ajatellaan usein, sillä ne ovat kokemuksellisempia tavalla, joka edesauttaa paitsi alussa puhuttua turtumista väkivaltaan, myös siirtymistä tilaan, jossa vakavalla tavalla todellisuutta ei enää erota ei-todellisesta. [Minulla ei ole nyt aikaa muotoilla tätä ihan priimakuntoon, joten toivottavasti ette innostu saivartelemaan.]
Edellä linkattu Wikipedia-artikkeli tämän kiistää sanomalla: "Videopelit asettavat pelaajan monenlaisten mahdollisten aktiviteettien äärelle. Toisin kuin elokuvan kohtauksessa, kohtaus videopelissä ei välttämättä johda kaikilla pelaajilla samanlaiseen kokemukseen. Tämä valintaelementti on itsessään ristiriitaista. Toiset näkevät nämä mahdollisuudet kokemuksena, joka on todellisempi ja innostavampi, kun taas kritiikki näkee sen sallivuutena, jonka puitteissa pelaajat voivat "näytellä" antisosiaalisia fantasioitaan."
Helsingin Sanomat nosti päätään näin korkealla tasolla, koska EU aikoo tiivistää otettaan väkivaltaisista videopeleistä. Aloitteen takana on EU:n oikeusministeri Franco Frattini. "Meidän täytyy kieltää joitakin pelejä", Frattini sanoi.
Kuten HS sanoi, ei EU yksin voi päätöstä tehdä, vaan sen täytyy tapahtua jäsenmaiden omaehtoisella toiminnalla. Tavoitteena ovat yhdenmukaiset säännökset. Tähän harmonisointiin on pyritty aiemminkin, mutta nyt otteet ovat tiukemmat. On ajateltu perustettavaksi jopa EU:n videopelikeskus.
Tämä on kaikessa hiljaisuudessa ajankohtaista Suomessakin. Videopelien tarkastus on tällä hetkellä vapaaehtoista, minkä HS unohti jutussaan mainita. Suomessa tarkastustoimintaa toteuttaa valtion elokuvatarkastamo, jonka käyttämää säännöstöä ja linkkisivustoa asiasta kiinnostuneiden kannattaa vilkaista. Tarkastaminen on vapaaehtoista, mutta tarkastamossa annetut ikärajat sitovia. Suositusikärajojakin on olemassa. Tästähän kertoi myös viime kesänä ilmestyneen kirjani viimeinen luku.
Miksi lasten ja nuorten elämässä yhä keskeisimpiä pelejä ei sitten tarkasteta kuten elokuvia?
Veikkaisin, että kyse on rahasta. Pelien perinpohjainen tarkastaminen kansalliselta perustalta johtaisi varsin suureen tarkastusinstituutioon. Nykyinen tarkastamo voisi kolmin-, nelinkertaistua henkilökuntansa osalta.
Jos eurooppalainen harmonisaatio tässä onnistuisi, voisivat kustannuksetkin olla (maata kohden) pienemmät. Lapset ja nuoret tuskin eroavat toisistaan EU:n sisällä niin paljon, että tästä syystä vain kansallinen ratkaisu olisi oikea.
Teema sattui sopivasti tälle päivälle. Olen nimittäin pari viikkoa sitten saanut nimityksen Valtion elokuvalautakuntaan, ja tänään se kokoontuu työasiassa ensimmäisen kerran uudessa kokoonpanossaan.
En sano asiasta yhtään enempää, sillä minun täytyy kysäistä puheenjohtajilta (jotka ovat juristeja), mitä näistä asioista saa puhua. Olettaisin, että ennen käsittelyä on syytä vaieta täysin, niin kuin nyt teen. Lopputuloshan on tietysti julkinen.
4 kommenttia:
Yllättäen elokuvien väkivaltakohtauksia on alettu puolustella täysin irrationaalisesti sillä, että pelit ovat kuitenkin paljon väkivaltaisempia, ja "kaikkihan niitä pelaa".
Sitten on näitä tapauksia, kuten Gibsonin Apocalypto, joka sallittiin Italiassa lapsille, koska se on historiallinen elokuva. Väkivalta on siis jossain tapauksissa "kasvattavaa".(?)
Itse olen sitä mieltä, että väkivallan katselu ei ole tarpeellista kehittyvälle ihmiselle. Esim. yliaktiiviset lapset pelaavat mielellään videopelejä, koska niiden tarjoama ärsykemäärä tyydyttää kiihkeämmätkin aivot. Mutta pitkään pelaaminen aiheuttaa riippuvuutta, ihan fyysistä sellaista.
Jo parin tunnin pelaamisenkin jälkeen on vaikea irrottaa pelaaja koneesta, ilman ärtynyttä vastarintaa. (just on loppuvastus/taistelu/ en voi tallentaa...ym.)
Kokemuksesta vaan sanon.
Mikä on tarpeellista on sitten eri juttu.
Mikä on hyväksyttävää / sallittavaa on se toinen.
Muuten peesaan aika pitkälle, vaikka en voi lähteä kaiken väkivaltaisuuden kieltämisestä.
Siis tottakai väkivaltaa ja sen kuvailua on monenlaista. En ole edes sitä mieltä, että ns. viihdeväkivalta olisi automaattisesti tuomittavaa.
Mutta kun sellaista perinpohjaista säännöstöä on vaikea laatia ja taiteesta ja viihteestä on vaikea löytää yksimielisyyttä pienempienkin teemojen tiimoilla, olisin sen kannalla, että väkivaltaisimmat pelit voitaisiin poistaa tykkänään markkinoilta. Mutta se on kai aivan utopistista.
Tässä asiassa teoreettisesti täysin sivistymättömänä voin kertoa läheltä seuranneena kolmen (eri perheen) pojan elämästä.
Nyt ensimmäisellä luokalla olevat pojat ovat kaikki kotona kasvaneita, siis eivät päiväkodissa. Esikoulun he kyllä kävivät.
Yhdellä esimerkkipojistamme ei ole kotona televisiota, kaksi muuta voivat katsoa sitä erityisen valikoiden. Kenelläkään pojista ei ole Playstationeita tai muita videopelejä.
Kaikki samanikäiset naapurin lapset olivat päiväkotilaisia.
Naapurin pojilla on kaikilla, todellakin, Playstation, XBox tai molemmat. Joissakin perheissa pelien käyttöä on rajoitettu 2 tuntiin päivässä!
En tiedä kenen varpaille astun, kun sanon poikien olevan kuin eri maailmasta. Esimerkkipoikamme ovat keskittymiskykyisempiä, oma-aloitteisempia ja ilmiselvästi levollisempia kuin muut samanikäiset pojat.
Ja mikä onkaan yllämainitun todistusarvo.
Lähetä kommentti