Suomen elokuva-arkiston elokuvateatteri Orionissa (Eerikinkatu 15) esitetään tänään 11.4.2007 klo 17 alkaen Sakari Pälsin Siperiassa vuosina 1917-19 kuvaama elokuva Arktisia matkakuvia sarjassa Dokumentin ytimessä. Mukavaa, että HS noteerasi Pessi Levannon säestämän esityksen Minne mennä tänään -palstalla.
[Siirrän tämän maaliskuun lopussa julkaistun kirjoituksen elokuvasta tähän etummaiseksi. Pahoittelen toistoa molemmille niille, jotka elokuvajuttujani lukevat tuoreeltaan.]
Arktisia matkakuvia
Suomi 1917-19. Tuottaja: Sakari Pälsi. Ohjaus ja kuvaus: Sakari Pälsi. Musiikki: Orionin esityksessä Pessi Levanto. Televisioesitys: 15.12.1980 MTV1. VET: 87149 – 1055 m / 38 min
Loppilainen arkeologi, tutkimusmatkailija, kansatieteilijä ja kirjailija Sakari Pälsi (1882-1965) oli 1910-luvulla nykyisen Museoviraston edeltäjän, Muinaistieteellisen toimikunnan esihistoriallisen osaston ylimääräinen amanuenssi. Hänellä oli kokemusta Aasiasta, sillä hän avusti G. J. Ramstedtia Pohjois-Mongoliassa vuosina 1909 – 1910. Pälsi erikoistui kivikautisen kulttuurin tutkimukseen ja väitteli arkeologiasta tohtoriksi vuonna 1915 otsikolla "Kaukolan kivikautisia asuinpaikkoja".
Pälsin uusi matkasuunnitelma toteutui vuonna 1917. Pitkällisten neuvottelujen jälkeen rahoittajiksi ryhtyivät Suomen Muinaismuistoyhdistys ja Antellin valtuuskunta. Puuttuvat varat kerättiin lahjoituksina. Matka suuntautui Euraasian koilliskärkeen. Pälsin tavoitteena oli tutkia Itaniemen ja Anadyr-joen tsuktseja, Beringinmeren korjakkeja, Kamtsatkan itelmeeneja sekä lamuutteja. Tarkoituksena oli kerätä “alkeellisen kulttuurin tarjoamaa aineistoa Suomen esihistoriallisen tutkimuksen helpottamiseksi”.
Suomen Muinaismuistoyhdistykselle Pälsi täsmensi suunnitelmiaan: “Matkavarustuksiin tulee tavallisten tarpeiden lisäksi kuulumaan myöskin kinematografikone, jonka avulla saadaan pysyvästi ja elävässä muodossa säilymään alkuasukkaiden teknillisiä menettelytapoja. Liittäen yhteen alkeelliset työkalut, keskentekoiset ja valmiit tuotteet, tarkat työselitykset, valokuvat ja kinematografifilmit saadaan muodostaa arvokas museokokoelma, jonka täydelliset ja elävät sarjat takaavat vastaiselle tutkimukselle luotettavaa ja monipuolista aineistoa.”
Pälsin ajatus ei kansainvälisesti vertaillen ole uusi keksintö. Vuonna 1912 saksalainen elokuvalehti "LichtBildBühne" kirjoitti tutkimusmatkailuelokuvia esitellessään, että "jokaisen tutkimusretkikunnan varustukseen kuului pakollisen valokuvauskameran lisäksi myös elokuvakamera". Tutkimusmatkaelokuvat olivat yleistyneet 1910-luvun alussa. Esimerkiksi ranskalaiset elokuvayhtiöt Exlipse, Pathé ja Gaumont sekä saksalaiset Messter ja Express sekä Düsserldorfer Film-Manufaktor valmistivat toistakymmentä tutkimusmatkaelokuvaa (saks. Expeditionfilm). Kohteina olivat tyypillisesti retkikunnat, jotka matkasivat arktisille alueille Pohjois- ja Etelänapaseuduille. Arktisia tutkimusmatkoja tehtiin myös Kanadassa, esimerkkinä säilynyt Rescue of the Stefansson Arctic Expedition. Etelänapamatkailija kapteeni Scottin kuolema sai jopa sensaatiomaista huomiota useissa elokuvissa vuosina 1911-13. Vastaavia kuvausmatkoja tehtiin myös Melanesiaan, Himalajalle ja Afrikkaan.
Pälsi matkasi Aasiassa huhtikuusta 1917 syyskuuhun 1919. Vallankumousaikojen vuoksi ruplista koostunut matkakassa osoittautui arvottomaksi. Puilla paljailla ollut Pälsi pestautui turkiskauppiaaksi rahoittaakseen matkansa. Matkakilometrejä lienee kertynyt kaikkiaan noin 50 000. Palatessaan hänellä oli mukanaan piirustuksia, valokuvia, muistiinpanoja, joukkon museaalisesti arvokkaita esineitä sekä nyt nähtävää filmiä. Se on kuvattu todennäköisesti ensimmäisen matkavuoden kesällä Beringinmeren rannikolla ja Itäniemen tsuktsien keskuudessa. Elokuva hävisi julkisuudesta 1930-luvulla ja löydettiin sattumalta Hankkijan ullakkovarastosta vuonna 1976. Löydetyn elokuva-aineiston entisöinnin suorittivat Lauri Tykkyläinen ja Jukka Mannerkorpi Suomen elokuva-arkistosta. Asiantuntijana toimi akateemikko Kustaa Vilkuna. Säilynyt elokuva on 38 minuutin mittainen.
Pälsin Siperiankuvaukset koostuvat kolmesta kokonaisuudesta, joille Pälsi myöhemmin 1930-luvulla verovapauden takaaviksi lyhytelokuviksi niitä muokatessaan antoi nimet Luonnonkuvia Beringin merellä, Tsuktsien elämää ja Kalastusta Beringin salmessa.
Pälsi seuraa kamerallaan arkielämää, työtä ja leikkiä. Hänellä ei näytä olleen yksityiskohtaista kuvaussuunnitelmaa vaan todennäköisesti hän toimi spontaanisti oman kiinnostuksensa ja tilanteen mukaan.
Tsuktsien yksinkertainen ja karu elämäntapa oli tehnyt Pälsiin syvän vaikutuksen, mikä käy ilmi päiväkirjasta: “Kova työ ja hyvä ravinto ovat kehittäneet tshuktsheista voimakkaan rodun. He ovat terveitä, reippaita ja hyvinvoipia. Takkien avarista kaula-aukoistaan näkyy tukeva niska; kun käsivarsi tai sääri paljastuu, on nahka pingollaan voimaa, ja myöskin ihraa. Tshuktshit ovat yleensä hyvinvoipia, en ole nähnyt heidän joukossaan ainoatakaan laihaa miestä tai naista. Kylmässä ilmastossa eläminen on pakottanut heidät syömään lujasti. Ne, jotka eivät ole kestäneet valaanihran ja mursunlihan syöntiä, ovat saaneet vatsakatarrin ja kuolleet pois; toiset taas, joiden ruumis on jaksanut sulattaa väkevän ravinnon, ovat jättäneet jälkeläisilleen perinnöksi hyvän sulatuskoneiston ja hyötyvän ruumiin.”
Elokuvassaan Pälsi näyttää erilaisia töitä ja leikkejä, mm. mursunsuolten kuivausta, heittokalastusta, linkoamista, miesten jalkapalloa, painia ja jurtan rakentamista. Varsinkin urheiluleikkejä kuvaavat jaksot tuntuvat etukäteen järjestetyiltä, ja muutenkin, esimerkiksi kalastukseen liittyvien työtapojen kuvauksessa tavoitteena lienee ollut tallentaa vanhin tunnettu työmenetelmä, ei kuvaushetkellä käytetty. Tämä vakiintui käytännöksi myös Kansatieteellisen Filmin elokuvissa 1930-luvulta lähtien.
Tuokion verran Pälsin oma varjo kameran takaa piirtyy jurtan ulkoseinään. Tsukstsit näyttävät suhtautuvan ystävällisen rauhallisesti kameran kanssa häärivään tohtoriin.
On selvää, että Pälsin kuvaama elokuva on vasta kokeilu, mutta hän oli etukäteen vakuuttunut siitä, että elokuvasta saattaisi olla apua tutkimukselle. Uuden teknologian käyttö oli hänelle tuttua, sillä hän valokuvasi itse kenttätyö- ja kaivausmatkoillaan. Näin elokuvaaminen oli luontevaa jatkoa teknologian hyväksikäytölle tieteen parissa.
Käytännössä kuvattu materiaali lienee ennen veronalennusfilmien valmistumista 1933 enemmänkin ollut käytössä yksityisessä viihdetarkoituksessa. Tämä ei ole poikkeuksellista muuallakaan maailmassa, mistä varhaisten etnografisten filmien käyttötapoja koskevat tutkimukset kertovat.
Vaikka Pälsillä saattoi hyvinkin olla tietoa Euroopassa yleisestä tutkimusmatkaelokuvasta ja tutkimusretkikuntien varustautumisesta elokuvakameroin, hän on epäilemättä maailmanlaajuisestikin pioneeri. Pälsi suuntautui travelogia-tyyppisten elokuvaajien sankarimatkailijakuvien tai tutkimusmatkaelokuvien pintapuolisuuden sijaan tapaamiinsa ihmisiin ja heidän tapoihinsa, vaikkakin arkaaisessa muodossaan.
Kuten Hilkka Vallisaari on etnografista elokuvaansa käsittelevässä tutkimuksessaan todennut, Sakari Pälsi käsitti, että elokuvan keinoin voitiin ilmaista sellaista, mitä suullisesti tai kirjallisesti olisi ollut vaikea välittaa toisenlaisissa kulttuurisissa oloissa eläville ihmisille.
– Jari Sedergren 11.4.2007
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti