Sähkömetsä

Olin eilen Sähkömetsässä. Kokeellisen elokuvan ja videotaiteen taival on sitten pantu kahden kannen väliin. Mika Taanila, Hannu Eerikäinen, Kari Yli-Annala ja Perttu Rastas olivat kirjaansa eilen Orionissa esittelemässä. Ja kelpaahan sitä esitellä. Hyvin hajanainen kenttä on saatu näin peruskartoitetuksi. "Mapping" olikin termi jota Kari käytti omasta osuudestaan.

Ja kelpasi katsoa väliin laitettuja lyhytelokuvia.

Yhtä lukuunottamatta olin onnistunut ne näkemään toki aiemminkin. Se yksi oli Eino Ruutsalon Kinetiikkaa, joka oli lipsahtanut esitykseen, vaikka siellä olisi pitänyt olla saman tekijän tunnetuin "kokeiluelokuva", maailmallakin kiitelty ja palkittu Kineettisiä kuvia. Suoraan emulsiolle raapustettu Kineettisiä kuvia on kahden vuoden työn tulos. Jokainen ruutu - niitä on 8000 - on oma taideteoksensa.

Ruutsalo piirsi elokuvaansa ylös sen, mitä hävittäjälentäjä näkee matalalennossa. "En koskaan ole ollut näin lähellä maassa sotaa käyvää vihollista! Siinä se oli ohimenevänä nauhana. Kaikki oli nyt niin lähellä, että kokonaiskuva jotenkin katosi ja jäljelle jäivät vain yksityiskohdat. Selvinä, suurina kuvina ne nousivat esiin. Siitäkö se johtui, että tulin heidän asemiinsa takaa päin? Kun kaikki tuntui kuin pyörivän ympäri! Näin korsut, kaivannot, hiekkakumpareet ja hirsillä tuetut ampumahaudat. Näin yksittäisiä venäläisiä sotilaita; kun miehet ryntäsivät ulos korsuista. Eivät oikein tienneet mistä päin tullaan. Koneen meteli tietysti vain kuului! Päät kääntyili, miehet kääntyivät!", Ruutsalo kirjoitti itse kokemuksistaan Wasp-Fokkerin ohjaamosta ja varsinkin eräästä hänen tekemästään tiedustelulennosta Onihmajoelle.

En ole ehtinyt muuta lukea kuin Mika Taanilan artikkelin Seitsemännen taiteen sivullisia - kokeellinen elokuva Suomessa 1933-1985; siitä tuo Ruutsalo-sitaattikin.

"Kokeellinen elokuva" tarkoittaa Taanilaan mukaan "kaikkea riippumatonta, taiteellisesti haastavaa liikkuvan kuvan toimintaa, joka on pyrkinyt tietoisesti asettamaan kyseenalaiseksi totuttuja tapoja nähdä ja tehdä elokuvaa".

Näin laajasta näkökulmasta varhaisia "kokeellisen elokuvan" merkkejä olisi ehkä löytänyt enemmänkin kuin Armas "Ama" Jokisen Vappuhumua (1933), joka kertoo krapulaisen surrealistisista kokemuksista keväisessä Helsingissä. Tarkoitan elokuvien välikuvia, siirtymiä ja montaasilla tai muuten leikattuna tiivistetyn ajan kuvauksia näytelmäelokuvissa. Nyrki Tapiovaara on toki mainittu 1930-luvun lopulta, mutta ei oikeastaan paljoakaan hänen tavoistaan uudistaa näytelmäelokuvaa. Osa niistä lähenee kokeellisen elokuvan tapoja. Taanila pääsee vauhtiin Ruutsalo-kuvauksessa - Ruutsalo ansaitsee toki laajemmankin esittelyn ja tarkemmassa katsauksessa Pasi "Sleeping" Myllymäen elokuviin, joita on muistaakseni 44.

Kaiken kokeellisen jälkeen oli vatsa täynnä kiva istahtaa Orionin penkille uudestaan. Kävin katsomassa Ilmari Unhon Sillankorvan emännän. Kesti katsomisen.

***

Joka paikkaan koskee. Ja kun tiedän, että tällaisessa kivussa minulla on aika korkea kipukynnys - vuosien harjoittelua - niin se on aika kova juuri nyt. Tulisi jo lämmin, niin tämä sitkeä kolotus loppuisi hetkeksi. Minulle kyllä riittäisi vähemmätkin vuodenajat.