Arkistojen kätköistä löytyi tämäkin. En ole sitä blogiin laittanut, mutta SEA:n eli nykyisin KAVA:n lamenteista se löytyy. Mutta saakoon blogiensi-iltansa paremman puutteessa.
Totuuselokuva eli cinéma vérité on termi, joka on iskostunut elokuvaa tuntevien sieluun oman aikakautensa keskeisenä elokuvakäsitteenä. Totuuselokuvan ohjelmallinen anti loi dokumenttielokuvalle käytännöllis-ideaalisen perustan 1960-luvulta 1980-luvulle. Termi oli alun perin neuvosto-ohjaaja Dziga Vertovin jo 1920-luvulla kehittelemä, mutta läntiseen elokuvakeskusteluun sen toi antropologi ja elokuvantekijä Jean Rouch, joka kuoli äskettäin auto-onnettomuudessa Nigerissä 86-vuotiaana.
Jean Rouchin (1917-2004) keskeinen toimintakenttä oli Afrikka. Hän opetti ja kannusti afrikkalaisia elokuvantekijöitä koko uransa ajan tutustuttamalla heitä omissa hankkeissaan elokuvateknologiaan ja elokuvantekemisen tekniikkaan.
Jean Rouch syntyi Pariisissa Monacossa sijaitsevan valtamerimuseon johtajan ja entisen meriupseerin poikana. Hän opiskeli Pariisissa kirjallisuutta ja insinööritieteitä, vaikka olikin erityisesti kiinnostunut antropologiasta. Pariisin Cinémathèquen näytännöissä hän ymmärsi kuinka hyödyllinen kamera voisi olla afrikkalaiskansojen tutkimuksessa. Siitä tuli hänen elämäntyönsä, johon kuuluu reilun toistasataa elokuvaa.
Toisen maailmansodan aikana hän työskenteli tie- ja siltarakennustöiden johtajana ranskalaisessa Länsi-Afrikassa. Sodan jälkeen vuodesta 1946 hän kuvasi Niger-joella matkustellessaan ensimmäiset ottonsa 16 mm:n Bell & Howell –kameralla: tunnettu "vapaa käden" -tyyli kehittyi sattumalta, kun kameran jalusta tipahti jokeen ja hänen oli pakko kuvata ilman sitä. Prosessista valmistui vuonna 1948 elokuva Chasse à l'hippopotame.
Seuraavan kymmenen vuoden ajan Rouch teki joukon lyhytelokuvia afrikkalaisista tavoista ja riiteistä. Vuonna 1952 hän perusti Musee de l'Hommen yhteydessä toimineen Kansainvälisen etnografisen elokuvan komitean. Hän toimi yli viidenkymmenen vuoden ajan tutkimusjohtajana Ranskan tieteellisen tutkimuksen kansallisessa keskuksessa (Center National de la Recherche Scientifique); Ecole Pratique des Hautes Etudes oli hänen yliopistollinen opetuspaikkansa. Ranskan elokuva-arkiston (Cinémathèque Française) johtaja hän oli vuosina 1987-1991.
Hänen keskeisiin töihinsä kuului Les Maîtres Fous (Hullut mestarit), joka keskittyy Accran, vuonna 1953 Kultarannikon (nyk. Ghana) pääkaupungin lähiöissä toteutuneisiin Hauka-riitteihin, mutta joka ottaa etäisyyttä koloniaalisista valloista esittämällä symbolisesti näiden edustajien karikatyyreja. "Brittiläiset kolonialistiherrat ovat tämän elokuvan hulluja", Rouch selitti. Afrikkalaisten ja eurooppalaisten konfrontaatio pysyi hänen keskeisenä teemanaan koko elokuvantekijäuran ajan.
Rouchin ensimmäinen täyspitkä elokuva Moi, Un Noir (Minä, musta mies) vuodelta 1958 toi esiin muitakin hänen keskeisiä teemojaan kuten afrikkalaisen muutoksen kuvaus nuorten sukupolvien kautta. Elokuva seuraa Norsunluurannikolla sijaitsevaan Abidjanin kaupunkiin muuttaneita kolmea nuorta miestä, joiden lempinimet Edward G. Robinson, Eddie Constantine and Tarzan oli napattu globaalisti tunnetuista elokuvista. Rouch kuvasi miesten rinnalla nuorta naista jokapäiväisessä arjessaan, perheen parissa, työssä ja vapaa-ajalla, ja tallensi huolella myös heidän fantasioitaan, jotka osoittivat samalla länsimaisten kulutustuotteiden globaalisti korruptoivan vaikutuksen.
Elokuva oli vastaus afrikkalaisten elokuvantekijöiden ja kriitikoiden kommentaarille Rouchin töistä Kritiikin mukaan ranskalainen pysyi ranskalaisena eikä muuttunut afrikkalaiseksi vuosikymmenissäkään, ja siksi Rouchia ei voinut pitää afrikkalaisena elokuvantekijänä. Rouch työskenteli läheisessä yhteistyössä nigeriläisen ystävänsä
Damouré Zikan kanssa neljä vuosikymmentä.
Rouchille tyypillinen teema, arkipäivän ja mielikuvituksen kuvaus, on keskeinen osa Minä, musta mies –elokuvan ohella dokumentaarikuvauksissa Jaguar (Jaguaari) ja La Pyramide Humaine (Ihmispyramidi), jotka esittelevät Afrikan sisäisen muuttoliikkeen synnyttämien maahanmuuttajien maailmoja. Afrikkalaiset maahanmuuttajat Ranskaan saivat oman kuvauksensa hänen myöhemmissä elokuvissaan Petit a Petit ja Madame L'Eau – tätä antropologista suuntausta on joskus kutsuttu käänteiseksi etnografiaksi. Perinteisen antropologian aihepiireihin kuuluvista elokuvista tunnetuimpiin kuuluu La Chasse Au Lion A L'arc (Leijonanmetsästys), joka käsitteli Nigerin ja Malin metsästystraditioita, mutta Rouchille tyypilliseen tapaan myös hänen omaa osallistumistaan prosessiin. 1980-luvulta lähtien Rouch kiinnostui afrikkalaisista kansantarinoista, joita käsittelevistä viimeisimmäksi jäi vuonna 1997 valmistunut elokuva puhuvasta puusta Moi Fatigué
Debout, Moi Couché.
Rouch työskenteli myös Euroopassa. Elokuvateorian kannalta keskeistä totuuselokuva-termiä käytettiin länsimaisessa julkisuudessa ensimmäisen kerran mainostettaessa dokumenttielokuvan klassikoksi muotoutunutta Ranskalaista päiväkirjaa (Chronique D'un Eté, 1959), jossa Rouch toimi ohjaajana sosiologi Edgar Morinin kanssa. Elokuva esittää haastateltaville yhden kysymyksen: "Oletko onnellinen?". Elokuva editoitiin 25 tunnista haastatteluja, mutta kyse oli myös toisesta vertovilaisesta sovelluksesta: elokuvantekijän itsereflektiosta. Morin ja Rouch antoivat nimittäin elokuvan lopussa haastateltavilleen mahdollisuuden kommentoida itseään valkokankaalla – palaute koski samalla elokuvantekijän työtä. Samaa metodia hän oli varovaisemmin käyttänyt myös aiemmissa afrikkalaisissa elokuvissaan.
Morinin ja Rouchin elokuva toi näkyville modernin teknisen kaluston mahdollisuudet. 1960-luvulla käytettävissä oli kannettavaksi asti kevyt elokuvakamera, johon oli synkronoitu äänisysteemi. Se teki mahdolliseksi kuvata pitkiä, yhtenäisiä jaksoja. Rouch itse käytti myöhemmin termiä cinéma sincerité, joka voitaisiin kääntää suomeksi rehelliselokuvaksi. Tätä Morinin ja Rouchin teknistä uudistusta ei voi erottaa niistä uusista ulottuvuuksista, joita television vakiintunut asema toi visuaaliseen mediaan. Rouch omaksui television sinänsä myönteisen spontaanisuuden ja välittömyyden, mutta vältti sen ongelmaa, pinnallisuutta. Mutta psykodraamaa käyttämällä Rouch esitti kritiikkiä myös dokumenttielokuvan traditiota vastaan: hän halusi välttää Joris Ivensin ja John Griersonin opettavaisuutta ja Robert Flahertyn idealistista otetta.
Rouchin mielestä kamera loi läsnäolollaan spontaaniutta, ilmaisukykyä ja pyrkimystä totuuteen silloin, kun ihmisten annettiin toimia niin kuin kamera ei olisikaan paikalla. Hän luotti kameran silmään, joka oli tarkempi kuin ihmissilmä ja jolla oli elokuvantekijään verrattuna "erehtymätön muisti". Rouch ei kuitenkaan tyytynyt aina vain dokumentoimiseen ja muistiin, sillä hän ei koskaan pelännyt todellisuuden ja fiktion sotkemista keskenään, antropologisen elokuvan kohdalla tästä Rouchin kehittämästä psykodraaman muodosta on usein käytetty nimitystä "etnofiktio". Nämä tekijät vaikuttivat suuresti Uuden aallon ranskalaisiin elokuvantekijöihin, erityisesti Jean-Luc Godardiin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti