torstaina, huhtikuuta 24, 2008

Veikko Itkonen

Eilinen esitykseni Orionissa:

Vuonna 1919 syntyneen Veikko Itkosen tie tunnettuuteen alkoi jo 18-vuotiaana. Hän oli tutustunut Yleisradion toimintaan avointen ovien päivänä ja palannut kotiin "kuin kuumeessa". Itkonen muisteli myöhemmin: "Suljen oven huoneeseeni, jotteivät muut pääse kuulemaan. Sanomalahdestä kierretty tötterö kädessäni suun eteen nostettuna selostan ääneen, mitä näen ikkunasta ja mitä tapahtuu talomme pihalla".

Itkonen teki listan kahdestakymmenestä radiojutun aiheesta ja lähetti sen Yleisradioon Alexis af Enehjelmille. Käynti radiossa toi tulosta. "No joo, voittehan te tehdä kokeeksi yhden jutun. Ehkä tuon Uusinta Helsinkiä", af Enehjelm lupasi. Kukaan ei kysynyt kahdeksantoistavuotiaan ikää. Itkonen arveli, että näytti vanhemmalta.

Ohjelma tehtiin. Radion esitelmäpäällikkö Jussi Koskiluoma oli sattumoisin kuullut ohjelman ja kysyi heti Enehjelmiltä uudesta tekijästä. "Se oli oikein hyvä juttu, vaikka unohtaisi, että se oli ensimmäinen selostuksenne", Koskiluoma kertoi tekijälle vuosikymmeniä myöhemmin.

Talvisodan alla Veikko Itkonen oli mukana tiedotusmiesten kertausharjoituksissa, joissa pidettiin luentokurssi "nykyaikaisesta tiedottamisesta sodassa". Paikalla olivat, kuten tavataan sanoa, kaikki: Alexis af Enehjelm, Martti Jukola, Pekka Tiilikainen, Enzio Sévon, Hugo Valpas ja Kaj Klinge. "Täällä on Suomen silmä, korva, nenä ja suu", Itkonen luonnehti tilannetta radioreportterin kielellä.

Sodan alla Itkonen, jonka palvelukseenastuminen oli laitettu tammikuulle 1940, pestattiin Yleisradioon vakituiseksi toimittajaksi. Itkonen nauhoitti mm. Paasikiven lähdön Moskovaan neuvottelemaan ja kymmenen tuhannen ihmisen laulaman "Jumala ompi linnamme" virren.

Talvisodan aikana Itkonen teki toimittajan töitä. Itse hän luonnehti töitää seuraavasti: "Kuulutan radiossa ohjelmia, teen selostuksia, soitan äänilevyä ja luen tiedotuksia. Työtä on paljon, väkeä vähän. Monet toimihenkilöistä jäävät yöksi radiotaloon, koska liikkuminen pimennetyn kaupungin kaduilla tuottaa iltaisin vaikeuksia." Itkonen kantoi kaupungilla mukanaan kameraa ja näpsi valokuvia sota-ajan elämään liittyvistä aiheista. Hän oli Englannin suurimman kuvalehden Picture Postin Suomen edustaja. Erään kerran hänet otettiin kiinni vakoojana ja passitettiin Valtiolliseen poliisiin kuulusteluihin. Asia selvisi muutamassa tunnissa.

Itkonen astui asepalvelukseen sodan vielä kestäessä tammikuussa 1940. Rauhan tullessa hän oli aliupseerikoulussa. Siellä hän kuuli sodan loppumisesta ilmoittaneen, Lauri Vennolan lukeman sotamarsalkan päiväkäskyn radiossa. RUK:ssa Itkonen on toimittaja, tekee radiojutunkin, jonka L. H. Willebrand, ruotsinkielinen radioselostaja ja aatelismies, oli järjestänyt. Pääesikunta ja RUK:n johto kiittelivät hyvästä julkisuudesta.

Joulukuussa 1940 RUK:n yli kahdensadan esiintyjän juhlat lähetettiin suorana Yleisradiossa. Valtaisa urakka, mutta vasta jälkeenpäin Itkonen saa tietää, että ohjelma oli keskeytetty: presidentti Kallio oli kuollut Helsingin rautatieasemalla adjutanttinsa Paasosen syliin ja radio lähetti sen jälkeen vain surumusiikkia.

Kesäkuussa 1941 vänrikki Veikko Itkonen sai määräyksen ilmoittautua erikoistehtäviä varten Vilppulan työväentalossa. Sinne matkasivat samalla junalla myös Pekka Tiilikainen ja Viki Raaska.

Perillä odotti jo Olavi Paavolainen, joka kertoi Itkoselle, että rakenteilla on kotimainen tiedotuskomppania. Paavolainen oli luullut joutuvansa saksalaisten yhteysupseeriksi Lappiin. "Täällä tuskin tarvitaan tällaista määrää pulloja", Paavolainen sanoi Itkoselle. "Otin mukaan aivan turhaan silkkisen aamutakinkin ja kiiltonahkatohvelit."

Tiedotusjoukkoja kokosi tiedotusosaston päällikkö kapteeni Kalle Lehmus, entinen Sosialidemokraattisen puolueen järjestösihteeri – nykyisin sanoisimme puoluesihteeri. Hänen puheensa oli selkeää tekstiä: "Hyvät herrat! Te kuulutte nyt uuteen aselajiin, tiedotuskomppanioihin. Meidän tehtävänämme on selostaa kaikkien tiedotusvälineiden voimalla, sanomalehtien, radion, filmin ja valokuvien välityksellä, mitä rajalla tapahtuu." Sota ei ollut vielä alkanut.

Itkonen määrättiin kolmanteen tiedotuskomppaniaan, jonka päällikkönä Savonlinnassa oli talvisodan kuuluisimman sotakirjan kirjoittaja Erkki Palolampi. Kollaa kestää on Palolammen kirjoittama. Ilmaisu tunnetaan nykyäänkin. Filmaajista komppaniaan on määrätty Kalle Peronkoski ja Auvo Mustonen. Viitasalon veljeksillä roikkuvat valokuvauskamerat kaulassa. Ruotsinkielinen radioselostaja komppaniassa on Rolf Simberg.

Kun Peronkoski kuvasi Simpeleellä ilmahyökkäystä, paikalle linssin eteen sattui vänrikki Eino Kaipainen, jonka naama oli mustassa noessa. Kaipainen valitti tilannetta: "Ei edes sodassa saa olla rauhassa joutumatta filmikameran eteen". Itkonen pääsi itsekin erääseen puolustusvoimien katsaukseen, kun Auvo Mustonen kuvasi hänet etulinjassa ryömimässä piikkilankaesteen alitse.

Itkonen sopi sodan kestäessä Gummeruksen kanssa myös kirjasta. Saksalaiskeksinnön, amfetamiinia sisältävän Pervitinin avulla hän kirjoittaa kahdessa viikossa yli kaksisataa liuskaa. Kirja julkaistaan. Sodan jälkeen Rajalta rajalle – ja ylikin joutui takavarikoitujen listalle. 1944 ilmestyi haastattelukirja Hiljaisuus – kuvaus – kamerat! joka on kiintoisa kokoelma Suomen tunnetuimpien elokuvatähtien elämäntarinoista.

Jotkut radionauhoitukset jäävät historiaan. Syvärin eteläpuolelta nauhoittui Willebrandtin kanssa kunnollinen, kuuden minuutin kestävä tykistökeskitys. Se on ollut Yleisradiossa paljon käytössä aina kun tykistön ääniä tarvitaan.

Itkonen sai jatkuvassa kiertämisessään kauniisti sanoen burn outin: "Anon siirtoa", Itkonen kirjoitti esimiehelleen, "Syy: pelkään tulevani alkoholistiksi".

Itkonen oli saanut vain kerran juontaakseen radion suosituimman ohjelman, Asemiesillan. Vakijuontajalla Reino Hirvisepällä oli silloin este. Kuitenkin juuri hänet kutsuttiin asemiesillan juontajaksi Messuhalliin juhla-esitykseen, kun Mannerheim täytti 75 vuotta. Ohjelma radioitiin koko Saksa-vaikutteiseen Eurooppaan Unkaria ja Italiaa myöten.

Itkonen teki jatkossakin radioselostuksia Aunuksessa, kuulutti asemiesiltoja eri puolilla Suomeen ja oli saanut tehtäväkseen myös laatia ja lukea selostuksia Puolustusvoimain filmikatsaukseen, jotka äänitettiin Päämajan kuvaosaston toimesta Helsingissä kahden viikon välein. Äänityspaikka oli Suomi-Filmin studio.

Itkosen kykyjä arvostettiin Päämajan kuvaosastossa. 23.8.1943 kuvaosaston päällikkö, everstiluutnantti Heikki Parkkonen – armeijan filmimiehiä jo 1920-luvun puolivälistä – kirjoitti armeijan Komento-osastolle:

"Anon, että vänrikit Veikko Itkonen ja Holger Harrivirta siirrettäisiin kuvaosastoon." Jätämme Finlandia-Kuvaan komennetun, puolustusvoimien elokuvalevityksestä vastaavan Harrivirran uran toiseen kertaan ja keskitymme Parkkosen Itkosta koskevaan perusteluun:

"Vänrikki V. Itkonen, joka nykyään on Puolustusvoimain viihdytystoimiston kirjoissa ja komennettu Yleisradion käyttöön, on ainoa asepalveluksessa oleva ammattitaitoinen elokuvaspeakeri. Radioselostajatoimensa ohessa on häntä käytetty jo pitemmän aikaa jokaviikkoisten puolustusvoimain ja Finlandia-elokuvakatsausten ja opetus- ym. elokuvien tekstin laatijana ja selostajana. Toistuvien radioselostusmatkojensa takia on hänen toimintansa elokuvaspeakerina ollut vajavaista, eikä häntä ole voitu käyttää filmityöhön siinä laajuudessa ja sillä perusteellisuudella kuin mitä tämä tehtävä edellyttäisi. Katson vänr. Itkosen siirron Kuvaosastoon välttämättömäksi, koska hän on jo kouliintunut elokuvaspeakerin tehtäviin, johon puolustuslaitoksen ulkopuolelta on vaikeaa saada sopivaa henkilö, joka tulisi sitä paitsi aiheuttamaan runsaasti kustannuksia."

Parkkosen anomus hyväksyttiin. Itkonen oli nyt Päämajan kuvaosaston miehiä.

Päämajan kuvaosastolla ollessaan Itkonen näki myös Fenno-Filmin elokuvan Salainen ase. Sen ohjasi vuonna 1943 Theodor Luts. Elokuvan pääosassa on Eija Karipää, jonka hän tapaa sattumoisin samana päivänä Hallituskadun taitelijaravintolassa nimeltä Kalevan kerho. He menevät naimisiin vasta seuraavana vuonna. Itkonen suostu Fenno-Filmin reklaamipäälliköksi: molemmat kätensä ilmaan kohottanut Luts ei maksanut palkkaa, koska Itkonen hänen mukaansa mainosti vain morsiantaan. Eikä morsiamelle enää riitä töitä Fenno-Filmissä.

Päämajan kuvaosasto siirrettiin helmikuun lopulla 1944 pommitusten pelossa Forssaan. Kuvaosastolle sijoitettiin Helsingistä evakuoiotu Suomen Filmiteollisuuden laboratorio. Armeija käytti sitä omiin tarkoituksiinsa, kuten myös Keravalle siirrettyä Suomi-Filmin laboratoriota.

Matkalla Forssaan Itkonen tapaa sattumoisin Nyblinin valokuvaustarpeiston omistajan, joka kertoi autossa, että hänellä on varastossa "vanhenemassa raakafilmiä, joka ei kelpaa kenellekään". Sodan hankinnat oli yhtenäistetty. Kaikki filmiyhtiöt ja armeija suvaitsivat käyttää vain saksalaista Agfaa.

Kyse oli belgialaisesta Gewaert-filmistä. Nykyään sen muuten tiedetään kutistuvan paljon pahemmin kuin Agfan. Itkonen varaa kahteen pitkään näytelmäelokuvaan riittävän raakafilmin itselleen, hankkii rahat ja tekee kaupat. Se oli Itkosen elokuvatuottajauran alkuhetki.

Kesäkuussa 1944 Päämajan kuvaosaston toimistoupseeri, vänrikki Veikko Itkonen komennetaan Helsinkiin perustetun Päämajan kuvaosaston yhteyselimeen. Sen toimisto oli elokuvateatteri Rean alakerrassa osoitteessa Mikonkatu 9. Siellä olivat myös muiden muassa kapteeni J. Ruotsalainen, luutnantiksi ylennetty Holger Harrivirta ja orkesterinjohtajana tunnettu Jussi Jalas entinen Blomstedt.

Vaikka tämä ei Itkosta suoraan koskenut, kerrottakoon, että Helsinkiin sijoitettuun yhteyselimeen kuuluivat erityisesti filmivarastoissa ja laboratorioissa työskentelevät. Heidän statuksensa oli siviilin ja asepalveluksessa olevan välillä. Se oli tulosta Päämajan kuvaosaston ja filmiyhtiöiden välisistä sopimuksista. Armeija määräsi tahdin. Parkkosen ohjeistus oli tiukkaa, sillä monien eri firmojen laboratorioissa työskentelijöiden asema oli poikkeuksellinen: heillä oli "harvinainen etuoikeus alan erikoisammattimiehenä hoitaa siviilitehtäviään samanaikaisesti asepalveluksensa kanssa. Tämä oikeus tuo kuitenkin mukanaan omat painavat velvoitteensa. Tulkinta, että sotilastyöt ja –tehtävät voidaan suorittaan vain silloin, kun siviilitöiltä jää aikaa, on perusteellisen väärä. Sotilastehtävät on aina suoritettava ensisijaisesti ja mallikelpoisesti ja työtunteja jatkettava siviilitöiden niin vaatiessa."

Itkonen menestyi tehtävissään erinomaisesti. Päämajan kuvaosaston käskyssä kesäkuun 29. päivänä 1944 hyvät työt palkittiin ja vänrikki Jalo Veikko Itkonen ylennettiin luutnantiksi. Toinen samalla kertaa luutnantiksi ylennetty oli Raimo Olavi Raimela, joka haavoituttuaan oli jo toipilaana toiminut graafikkona Puolustusvoimain katsauksissa. Hän piirsi kartat ja muut kuvat katsauksiin, mihin tehtävään sai sodan aikana koulutusta myös Saksassa.

Viimeisenä sotakesänä 1944 presidentti vaihtui: Ryti erosi ja Mannerheim otti tehtäväkseen johdattaa maa sodasta rauhaan. Tapahtuman filmaaminen annettiin Itkoselle. Sosialidemokraattinen puhemies Väinö Hakkila ei innostunut asialle: "Eduskuntatalo ei ole mikään sirkus." Itkonen yritti selittää puhelimessa: "Herra puhemies, sellaisesta ei ole kysymys. Muualla maailmassa filmauksen katsotaan kuuluvan kaikkein tärkeimpiin järjestelyihin. Uutisvälityksen kannalta filmi on erittäin tarpeellinen ja meidän on ajateltava tulevia sukupolviakin…" Hakkila oli kuitenkin päättänyt asian. "Tulevat sukupolvet voivat tutustua tilaisuuteen eduskunnan pöytäkirjojen välityksellä, jotka tullaan aikanaan painattamaan!", Hakkila lausui ja löi puhelimen Itkosen korvaan.

Päämajan kuvaosastolla ei ole aseiden äänen lakattua enää tulevaisuutta entisessä muodossa. Pari kuukautta välirauhan teosta Itkonen kotiutettiin kuten muutkin. Hän oli silloin ollut armeijassa yhtä mittaa neljä vuotta ja kymmenen kuukautta. Itkonen osti Hugo Kaipiolta vuonna 1931 perustetun ja lepotilaan saatetun Filmi-Kuva Oy:n ja ryhtyi elokuvatuottajaksi: syntyi kaksi elokuvaa, Jorma Nortimon ohjaama Tähtireportterit tulevat ja Itkosen itse ohjaama Kohtalo johtaa meitä. Elokuvat saivat lopulta ensi-iltansa samana päivänä. Molemmissa oli pääosissa Karipää.

Elokuvien rahoitus kangerteli, mutta onnistui, kun studiopäällikkö Kosti Aaltonen lainaa omat rahat omasta pussistaan. Tuuri kävi myös levityksessä. Sodan aikana saksalaista Ufa-yhtymää edustanut Adams-Filmi oli joutunut länsiliittoutuneiden mustalle listalle natsien kollaboraattorina. Adams ei siksi saanut enää englantilaisia ja amerikkalaisia elokuvia levitettäväkseen. Suomalaisten elokuvamaku tunnettiin. Parhaiten menestyivät kotimaiset elokuvat. Tässä pulassaan Adamsin apulaisjohtaja Werner Dahl osti käteisellä koko elokuvan. Elokuvat eivät menneet kovin hyvin. Itkosen oma ohjaus oli menestykseltään itse asiassa vuoden huonoin. Ruotsiin ne kyllä myytiin

Jatko oli vaikeampaa, varsinkin kun raakafilmin jakoperusteet suosivat Suomi-Filmiä ja Suomen Filmiteollisuutta ja niille velkaantuneita ja siksi niistä riippuvaisia yhtiöitä: Itkonen ei saanut ensimmäisistä lännestä hankituista raakafilmiostoista itselleen mitään tarkkaan hallinnoidussa demokraattisessa jakoprosessissa. Itkonen siirtyi hetkeksi revyyalalle.

Elokuva-alalta Itkonen ei kuitenkaan hävinnyt. Hän perusti Jälleen uutta-elokuvakatsausten sarjan. Se alkoi ilmestyä kesällä 1947 ja päättyi 1960. Katsauksia ilmestyi sinä aikana 166. Tämän lisäksi syntyi tänään nähtävä, vuonna 1951 valmistunut pitkä dokumenttielokuva Näin syntyi nykypäivä ja seuraavana vuonna reportaasielokuva Matka mustien maanosaan. Itkonen jatkoi sen jälkeen näytelmäelokuvan tuottajana. Vuosina 1952-1962 ilmestyi kaikkiaan viisitoista elokuvaa, joista hän itse ohjasi kahdeksan. Niistä selkeästi kunnianhimoisin oli hänen viimeinen elokuvansa, virolaisen länsiloikkarin tarina Vaarallista vapautta. Itkosen tuottamista elokuvista viisi oli Jack Witikan ohjaamia, tunnetuimpina Sillanpää-filmatisointi Silja –nuorena nukkunut (1956) ja alkoholistitarina Mies tältä tähdeltä (1958).

Veikko Itkosen elokuvauran Suomessa lopettivat verorästit. Hän möi koko elokuvatuotantonsa televisiolle ja lähti Suomesta – loppuelämäkseen kuten käy ilmi. Kaikki kokoillan elokuvat, 250 lyhytfilmiä ja kaikki Suomen vanhimmat vuosisadan alun filmit käsittävä elokuva-arkisto siirtyi Yleisradiolle. Studio ja henkilökunta kuuluivat kauppaan.

Paljonko irtosi? "Kauppahinta riittää juuri ja juuri peittämään velat. Yhdeksäntoista vuoden aherrus suomalaisen elokuvan parissa on päättynyt ja jättänyt luun jakajan käteen. Onhan siitä sentään ollut työn ilo", Itkonen muisteli asiaa 1970-luvulla Apu-lehdessä.

Itkonen kuoli San Diegossa Kaliforniassa 1990.

Jari Sedergren 24.4.2008

3 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Mielenkiintoinen tarina.
mara

mikis kirjoitti...

Tuttuja juttuja. Mutta paljon uutta tietoa. Kiitos.

Anonyymi kirjoitti...

Hei,
haen tietoa 1930-luvulta Jouko Viitasalo nimisestä henkilöstä. Minulla on lehtileike: Heikki Asunnan kirjoittama runo Määränpää Jouko Viitasalon muistolle.
Blogistasi löytyi lause "Viitasalon veljekset kulkivat kamerat kaulassa jo 30-luvulla." Onko veljeksistä enemmän tietoa. Minulla on tätini arkistoissa myös kaksi valokuvaamokuvaa komeata nuoresta miehestä tekstillä "Jouko".
Olisin kiitollinen lisätiedoista.
Terveisin
Leena Heikkinen
leena.heikkinen@ppa.inet.fi