Hallituksen sivistysohjelman toteuttajat ovat kaivaneet esille kulttuurikirveen. Nyt ei höylätä ja fiilata juustohöylällä vaan pannaan halki, poikki ja pinoon. Kulttuurin- ja taiteiden tutkimuksen uusien opiskelijoiden määrää aiotaan vähentää 50 prosenttia vuoteen 2012 mennessä. Porvarihallitus näyttää karvansa.
Jo aiemmin on ilmoitettu, että yliopistoista vähennetään 1 000 henkilötyövuotta vuoteen 2015 mennessä. Tämä leikkaus aiotaan nyt ilmeisesti toteuttaa humanistien ja kulttuurialojen opetuksen kustannuksella.
Maailmassa on selvästi liikaa niitä, jotka osaavat avata merkityksiä ja selostaa niitä järkeenkäyvällä tavalla. "Kulttuuriala on se, jota pitää vähentää aika suurestikin pitkällä aikavälillä", opetusneuvos Jukka Katajisto opetusministeriöstä sanoo.
Siellä ei ole paljon säästettävää. Kynä ja kumi eivät paljon maksa, eikä palkoilla ole päässyt rehvastelemaan.
Samaan aikaan kulttuurivientiin lisätään määrärahoja. Toivottavasti en muista väärin, kun sanon, että Saksaan suunnattuun musiikkivientiin satsattiin 190 000 euroa. Music Export Finland oli sitä ennen saanut puolisen miljoonaa tukea muuhun, esimerkiksi hallintoonsa. Sitä ei kannata verrata yliopiston menoihin, mutta festivaaleihin kyllä. Niihin nähden tuo vientituki on aika paljon. Tämä siis vain vertauksen vuoksi sanottuna vailla taka-ajatuksia.
Lainaan uutista: "YLEn haastattelemat yliopistojen edustajat eivät ole nähneet suunnitelmia ennen opetusministeriön raportin julkaisua. Jukka Katajisto Opetushallituksesta myöntää, että kaikki pienemmät tieteenalat eivät välttämättä ole olleet mukana lausuntokierroksella. - Valitettavasti yhteys on hyvin ohutta. Voi olla, että joku pieni ala ei aina tule esiin, Katajisto kertoo."
Mitäpä sitä hyvän tsaarin aikana kyselemään. Siirtymä kulttuurillisesta analysoinnista kulttuuriseen yritystoimintaan on selkeää. Se mikä on jäänyt sanomatta, on se, että kulttuurialan koulutuksen painopiste siirtyy samalla yliopistoista ammattikorkeakouluihin. Yliopistoille opetusministeriön linjaus on varmasti tappiollista.
Tsaareista irti pääsystä tuli mieleen, että viime aikoina on alkanut ropsahdella esitelmäkutsuja loppukesälle ja syksylle. Myös artikkeleita, pieniä ja laajempia, pyydetään. 1918-aiheilla on varsinkin kysyntää.
On käynyt selväksi, että valtiovallalla ei intressiä näihin vanhojen kaivelemiseen ole. Ihmiset ajattelevat toisin. Tilaisuuksiin on ollut jopa tunkua. Sana niistä kiertää suusta suuhun. Televisiokeskusteluja sentään järjestetään. Oli setiä ja tätejä ja setämäisyyksiä ja tätimäisyyksiä. Tiedämme, että tietty sukupolvi elää juoksuhaudoissa, mutta luulin jo niiden aikojen olevan ohi, että vuoden 1918 juoksuhautoihin olisi tungosta. Siltä varalta, että kirjamainoksiin tarvitaan bloggarin sanaa sanottakoon: Ylikangas on ylitse muiden.
Takaisin luentoihin ja esitelmiin ja muuhun kulttuuriseen evankeliointiin. Näistä tilaisuuksista ei enää nykyisen journalismikäsityksen mukaan informoida. Lyhyet uutiset saattavat joskus harvoin kertoa etukäteen tilaisuudesta, mikä on tietysti kiitettävää. Kulttuuriala kaipaa sponssausta: ihmisten saaminen tiettyyn tilaan tiettynä aikana ei ole helppoa varsinkaan kaupungeissa. Mutta tilaisuuden sisällöstä ei sitten enää kerrotakaan, koska se on eilispäivää. Sadan vuoden aikana tämä on varmaankin journalismin suurin sisällöllinen muutos. Siitä on tullut ennustustehdas, ei asioita kertova ja analysoiva (symbolinen) instituutio.
Tai jos kerrotaan, kyse on raportti, jonka ydin on toimittajan minän oleminen siinä tilassa. Haastatteluissa sanottava kutistetaan minimiin, entistä useammin haastateltavakin. Toimittaja, kansan palvelija, osoittaa kaapin paikan entistä useammin. Mutta ei valtaa pitäville, vaan niille, jotka heitä työssään auttavat antamalla haastatteluja - asiantuntemuksesta riippumatta tietenkin korvauksetta.
Esitelmän pitäminen kuuluu niihin kulttuurituotteisiin, jotka näennäisesti häviävät, kun ne on pidetty. Jotakin niistä kuitenkin jää läsnäolevien päähän. Taiteista teatteri ja baletti ovat vastaavassa asemassa. Oopperaa kuullaan paljon levyltäkin, ja oopperaelokuvia on aikamoinen määrä, mutta eihän se sama ole.
Elokuvista puheen ollen. Uusi Ennen ja nyt on ilmestynyt verkkoon. Käykääpä katsomassa juttutarjontaa. Outi Nieminen on tehnyt tiedettä nuorena kuolleesta elokuvatähdestä Sirkka Sarista ja Kalle Kaarnan Isovihasta, talvisodan alla ilmestyneestä historiallisesta spektaakkelista, tarjolla on hieman vähemmän tiedettä allekirjoittaneen artikkelissa. Lehti on uudessa olomuodossaan muutenkin tutustumisen arvoinen.
Myös Idäntutkimus satsaa erikoisnumerossaan (1/2008) elokuvaan. Arvostetun venäläisen tutkijan Juri Tsivjanin artikkeli "Mitä elokuva on?" löytyy pdf-muodossa, omaa vaatimatonta kolumniani ei. Lehteä saa ainakin keskustan hyvinvarustetuista kirjakaupoista.
Vielä jonkun päivän voi netissä kuunnella myös Ylen Jukka Kuosmasen elokuvaohjaaja Arto Halosesta toimittamaa ohjelmaa Miten minusta tuli minä? Arton siskon ja lapsuudenkaverin lisäksi heittelen ajatuksia miehen persoonasta minäkin. Kuosmanen on mainio toimittaja ja hyvä tunnelman luoja.
3 kommenttia:
Humanistisen ja kulttuurialan opiskelijapaikkojen vähennys koskee koko ammattiin valmistavan koulutuksen kenttää ammattikoulusta yliopistoon. Painopiste alan koulutuksessa tuskin on siirtymässä minnekään, se katoaa tyystin. Saman tyyppinen kohtalo muuten on luvassa mm. tietojenkäsittelyn koulutuksella.
Tässä korostuu sanapari "ammattiin valmistava". Jos alalla ei ole riittävästi työtä koulutettavien määrään nähden, koulutuksen kustantaja haluaa supistaa sitä ja kohdentaa resursseja niille aloille, joilla kelpoisesta työvoimasta on pulaa tai joilla siitä ei ole ainakaan ylitarjontaa. Minusta tämä on ymmärrettävää, koska aivan vähälukuiset eivät ole ne nuoret ihmiset, jotka ovat joutuneet pettymään työllistymismahdollisuuksiinsa valittuaan mainitunkaltaisen koulutusalan. Opiskeluaikojen lyhentämispaineet ja niihin liittyvä opintojen laajuuden karsinta eivät ainakaan paranna tilannetta.
Opetushallinnon tsaarien sijasta ottaisin kritiikin kohteeksi sanaparin "ammattiin valmistava", joka viime kädessä on kahlitseva tekijä. Jos ja kun humanististen ja kulttuurialojenkin ylle pannaan ammattiin valmistavan koulutuksen työhaalarit, niiden mukana seuraavat jokseenkin välttämättömät tuottavuusvaatimukset. Siinä kisassa tilanne ei nyt ole hyvä.
Entä jos painopiste ko. alojen koulutuksessa siirrettäisiin vapaan sivistystyön (termi ymmärrettävä tässä mahdollisimman laajasti) puolelle, kuten kansalais- ja työväenopistoihin, avoimiin ammattikorkeakouluihin ja avoimiin yliopistoihin? Kiinnostusta noita aloja kohtaan varmasti on, vaikka koulutuksen status muuttuisikin ammatillisesta yleissivistävän suuntaan. Samalla vapautettaisiin rahoituksen tuottavuuskahleita tai ainakin niitä ohjaavaa ajattelutapaa alojen luonteeseen paremmin sopivaan suuntaan.
En nimittäin jaksa uskoa, että merkitysten avaamisen ja selostamisen kiistämättä tärkeä merkitys levittäytyy ja juurtuu yhteiskuntaan niinkään ammattikoulutuksen saaneiden ammattikuntien kautta. Niitäkin tarvitaan, mutta ei ehkä siinä määrin kuin nykyinen järjestelmä tuottaa. Sen sijaan omakohtaisen ja vapaaehtoisuuteen perustuvan opiskelun kautta tilanne saattaisi kääntyä toiseksi ja sen tavoitteet aivan oikeasti realisoitua. Myönnän, utopiassani hyvinvoivat koneistajat keskustelevat iltakaljallaan Iuvenaliksen yhteiskuntakritiikistä.
Ajatusraakilehan tämä on ja vaatisi jalostamista.
Naistutkimuksesta vain ei porvarihallituskaan uskalla viilata.
Eiköhän naistutkimuskin lasketa humanistiseksi tutkimukseksi Panun viilailuista huolimatta.
"Myönnän, utopiassani hyvinvoivat koneistajat keskustelevat iltakaljallaan Iuvenaliksen yhteiskuntakritiikistä," Juuso kirjoitti.
Keskenään ehkä harvemmin, mutta jos sattuisi joku ammattitaitoinen humanisti mukaan, niin mikä ettei. Näitähän sattuu harva se kerta, kun keskusteluihin antautuu maailmalla.
Lähetä kommentti