Varsin opettavainen kokemus laittaa uuteen Videogoogleen hakusanaksi Finland ja katsoa mitä amerikkalaiset ystävämme näinä päivinä Suomesta puhuvat.
Esimerkkejäkö kaipaatte. Näin lapsia opetetaan:
"Children: hei! Hei! Hei! Hei! Hei! Hei! Hei! Eh-oh! Eh-oh! Eh-oh! Eh-oh! Children: hei! Hei! Hei! Hei! Hei! Hei! Girl: Christmas in Finland"
Entäs bisnes, ei sanaakaan Nokiasta ja designista, vaan:
"Faith feuds for the Gooch's affections with former girlfriend (Carmen Electra), and she takes her love for him to new heights.
... how sorry I am for humiliating you, I brought a basket of embarrassing moments from my own life. All you need was a basket? A cd I recorded in Finland -- just under 30 copies sold... The only movie I ever made, "weapons of mass seduction" -- in which I have a semi-nude love scene with...Delta Burke.... "
Ben Wattenberg pohdiskelee ohjelmassaan Suomen teollistumista Iranin esimerkin valossa:
"... have, you know, nuclear weapons technology in mind. I mean, why is Iran building nuclear power plants? It's not for electricity. >> But why is Finland building nuclear power plants? Ben: what's the problem with the government doing it? I mean, surely you're not one of those Anti-government conservatives.... "
Good Morning, America elää valkoisessa joulussa:
... he go? We looked into this. It turns out that Santa lives in a real Town in the artic Circle. So this morning we're going to look out on Finland. >> Winter, everything is covered in snow. It is white. Crystal clear air. You have the northern lights that dances across the Sky once in a while....
Mutta saman voi sanoa toisinkin:
KRON 4 News at 9
Moore, Tokuda.
... It's way up there in Alaska. But I wanted to show you something from my archives. This happened a few years ago. A reporter actually up around Finland did this as a way of showing what it looks like when the temperature's 50 below Zero. That's a steaming cup of water. It's bubbling, and as he throws...
Suomi on myös urheilun suurvalta, ja urheilijoiden älyä peilataan tarkoin:
#>> He practiced today? Oh. I didn't see him out there. Well.. Yeah, you know, he did a great job. He looked good. He ran all the reps.: T.O. Will be back. If he plays, that would be great. He has to run the offense. But If he's not out there, I have to trust in the rest of the guys. >> Reporter: totally awesome dude. The X-games,Ax Aspen, Colorado for the 10-80's, Finland's empty aussie on the third run for the snowboard super pipe gold medal.
A native of Finland with back-to-back 10-80's, meaning he rotated 10-80 degrees in air, not once- once but twice. A 93. Not his I.Q., The only international Border there to win it. He does so, over two Americans. The word auawesome, way over-used in sportses, but it fits here."
Tangoa ei taida löytyä, mutta itsemurhia kyllä:
"t is discrimination. Neil: in countries like Sweden and Finland this, sort of thing is part of life, that is, death. And this issue that If someone so chooses to end his or her life because of extreme disability, it is understood, and the family and close contacts follow that. What do you make of that? >> We think it's a difference between suicide. People can commit suicide If they really want to, even people who are very severely impaired in their mobility."
Suomen ystävä Conan O'Brian pitäisi kutsua Suomeen ja antaa tämä karkoitettu missi seuralaiseksi:
"Finland, you've had over 5,000 years of culture and the worlds most famous Finn is still huckleberry."
T.R. Reid puhuu Yhdysvaltain edustajainhuoneessa Suomen edistyksellisestä valuuttaratkaisusta, joka ajaa Ruotsin ja Englannin euroon:
"So they now have a Rule when new countries join the e.U., Ten new countries joined last year. They now require you. In four or five years there are going to be 23 countries in the euro. My guess, with Finland in, Sweden and anotherway are going to have to go and that's gooing to make brit continue look like a weak outlier, they are going to have to go."
Valon puute tekee surulliseksi, mutta missä:"If you do the exercise outside, you don't need this light. >> Although you don't have quite as much natural Sun light in the Winter months, it is awfully cloudy. >> That's why this research was done in Finland, Norway and Sweden, where the light is less. "
tiistaina, helmikuuta 08, 2005
Poliittisen elokuvasensuurin piirteitä
Mainittakoon, että seuraava juttu on 15 liuskaa pitkä eikä siinä ole alaotsikoita.
Eläkeläinen James Ferman kuoli Lontoon lähellä 72 vuotiaana vuoden 2002 lopussa. Hän oli britti ja tunnettu aiemmasta ammatistaan, silä hän oli toiminut 24 vuotta Englannin elokuvatarkastamon johtajana. Siinä asemassa hän oli päästänyt sensuurista läpi David Cronenbergin Crash-elokuvan, Martin Scorcesen Kristuksen viimeiset kiusaukset ja Stanley Kubrickin Lolitan. Eläkkeelle siirtyessään hän totesi työhönsä liittyneen ristiriitaisuuden: "Tiesin ensimmäisestä päivästä lähtien olevani tulilinjalla, ja oikeastaan nautin siitä. Työssämme on sellaista valtaa, että sitä täytyykin tulittaa. Kaikki jolla on niin vahva asema mediassa, täytyy asettaa kyseenalaiseksi."
Mistä sitten oli kysymys? Lyhyesti sanoen nykyajan poliittisesta sensuurista, siitä mikä nyt on poliittista: siis seksistä, pornosta ja väkivallasta. 2000-luku on seksin ja väkivallan vuosisata.
Sensuuri ei ole uusi ilmiö, sillä elokuva osoittautui jo varhain suosituksia instituutioksi, ja sen vuoksi siihen kohdistettiin leegio laillisia, yhteiskunnallisia ja uskonnollisia toiveita ja vaatimuksia.
Nämä vaatimukset kohdistuivat niin elokuvan sisältöihin kuin niihin tiloihin joissa elokuvia esitettiin: elokuvateatterin tie palatsiksi ja kirkoksi kävi säädyttömyyden, moraalittomuuden ja siveettömyyden tulkintojen läpi. Näitä kritiikkejä yhdisti suojelemisen tarve. Sensuuri on sitä vaativien mielestä aina suojeluntarpeen täyttämistä. Niin myös poliittinen sensuuri.
Mutta palatkaamme vielä hetkeksi nykyaikaan. Liberaalivasemmistolaisena pidettävän brittiläisen Guardian-lehden mukaan Ferman oli vuonna 1998 kehottanut vapauttamaan pornon siksi, että se auttaisi karsimaan sitä väkivaltaista seksimateriaalia, jota maahan virtasi. Hän perusteli näkemystään sillä, että "perinteinen" eksplisiittinen pornon kieltäminen oli rohkaissut mustia markkinoita paljon siveettömimpiin elokuviin, joissa lapset ja eläimet olivat keskeisenä osana.
Ehdotuksen tulokseksi saatiin vain kansanedustajien ja perhearvojen varassa ammatikseen politikoivien raivostuminen. He sanoivat, että enemmän eksplisiittistä kuva-ainesta julkisuudessa tarkoittaisi vain kovan pornon kysynnän kasvua.
Fermanin Internetissä julkaistun haastattelulausunnon yhteyteen oli linkattu uutinen, jossa kerrottiin Norjan elokuvasensoreiden peruuttaneen lähes kolmen sadan elokuvan esityskiellon: näin 90 vuoden traditio kieltää elokuvia päättyi ja tilalle tuli elokuvien ikärajaluokittelu.
Kaikki aiemmin kielletyt saivat ikärajakseen 18 ja sen jälkeen oli levittäjien ja elokuvateatterinomistajien asia päättää esitetäänkö elokuva. Viimeisimmät kiellot Norjassa johtuivat yksittäisen elokuva esittämästä äärimmäisestä väkivaltakuvauksesta, kauempaa norjalaisen elokuvasensuurin historiasta lehden artikkeli kaivoi esiin suomalaisestakin käytännöstä tuttuja brittiläisiä kauhufilmejä ja mm. erään spaghettiwesternin ja eräiden toimintaelokuvien kiellot, sekä esimerkiksi Nagisa Oshiman Aistien valtakunnan, joka oli Norjassa herättänyt samanlaista kohua kuin Suomessakin.
Norjan elokuvasensuurin johtaja Tom Löland selitti vapautuspäätöstä näin: "Monet näistä elokuvista kiellettiin eri aikoina. Historiallisesti sensuurin painotus on ollut moraalikriteereissä. Tänään luokittelijoille ovat keskeisiä ammattimaiset kriteerit [-- --] Elokuvasensuuri tekee nykyään selvän eron ilmeisen pornografisen elokuvan ja sellaisen elokuvan välille, mikä sisältää seksuaalisia ja eroottisia elementtejä. Monet uskovat, että sukupuolielinten liike oli jokin kieltokriteeri. Ei ole, eikä ole koskaan ollut. [-- --] On paradoksi, että elokuvia sensuroidaan ennen kuin ne näytetään elokuvateattereissa samaan aikaan kun Internet, televisio, video ja DVD antavat rajattoman pääsyn elokuviin, jotka eivät ole ennakkosensuurin alaisia. Siksi osoittavat ikärajat kaikessa mediassa ovat parempi tulevaisuuden vaihtoehto. Samaan aikaan on tullut entistä tärkeämmäksi informoida vanhempia ja lapsia."
Norjan elokuvatarkastamon kotisivulla julkaistun listan tarkastelu osoittaa, ettei siinä ollut yhtään sellaista elokuvaa, jota olisi voinut luonnehtia perinteellisessä luokittelussa "poliittiseksi elokuvaksi" ja sen myötä elokuvasensuurin päätöksiä "poliittiseksi elokuvasensuuriksi". Puhun tästä siksi, että mielestäni nämä esimerkit osoittavat, kuinka vaikeaa "poliittisesta elokuvasensuurista" puhuminen nykyaikana on.
Poliittisen elokuvasensuurin sijaan voisi puhua poliittisesta kontrollista elokuvaan: teatterien lisenssijärjestelmät, kiertävien esitysten salliminen, taikuri- ja varietee –esitysten kieltäminen elokuvien yhteydessä olivat varhaisimpia esimerkkejä. Nämä ongelmat johtivat jonkinlaisen järjestelmän syntyyn, ensin paikallisen poliisin, sitten alueellisen sensuuri-instituution ja joskus jopa suoraan valtakunnalliseen sensuuriin.
Varhaisen kontrollin pääasia oli moraali – siinäkin mielessä olemme tehneet paluun viime vuosisadan alun maailmaan. Valtiolliset sensuurit syntyivät Ruotsiin 1911, Saksaan 1912 ja Ranskaan 1916: Suomessa poliisiviranomaisten toteuttama paikallinen sensuuri alkoi 1911, Yhdysvalloissa paikallisia oli ollut jo 1907.
Yhdysvalloissa todettiin kuitenkin 1916 Korkeimmassa Oikeudessa, että elokuva on "pure business", pelkkää bisnestä. Siksi sitä ei saanut kontrolloida sensuurilla: tämä oli alkulaukaus elokuvateollisuuden itse järjestämälle sensuurijärjestelmälle. Sitä voi kutsua paremman nimen puutteessa itsesensuuriksi. Ensimmäiset valtiolliset sensuurin peruutukset tapahtuivat Venäjällä keväällä 1917 väliaikaisen hallituksen toimesta ja Saksassa vallankumouksen huimissa tunnelmissa joulukuussa 1918. Molemmat päätökset kumoutuivat pian, ja valtiollinen sensuuri löysi kummassakin maassa varsin kouriintuntuvan sijansa.
Ensimmäinen maailmansota merkitsi vahvan poliittisen propagandan ja siihen liittyvän sotasensuurin tuloa. Sotasensuurin poliittiset ulottuvuudet eivät vaatine selitystä. Sotaan liittyvät elokuvat ovat olleet tavanomaisia koko maailmassa, mutta ensimmäinen maailmansota aiheuttaa elokuvan kautta tarkasteltuna jo suuren ongelman.
Maailmansodan kokonaisuudesta elokuvien kautta esille tulivat paremmin juuri länsirintaman, erityisesti Saksan ja Ranskan rajan massiiviset ja veriset taistelukentät. Kuuluisin dokumentti on Sommen taistelusta, jonka valmistivat J. B. McDowell ja G. Malins. Muuten kuva-aineistoa ensimmäisestä maailmansodasta on olemassa varsin vähän. Osansa tähän on hävikki, varhaisimmat elokuvat ovat tuhoutuneet, mutta myös poliittinen elokuvasensuuri: sekä brittien että ranskalaisten sodanjohto kielsi rintamakuvaukset. Propaganda ei siis ajanut sensuurin yli vielä ensimmäisessä maailmansodassa..
Osa tuolloin muotoutuneista käytännöistä on totta tänäänkin. Kriisi- ja konfliktitilanteissa kaikkea mediaa valvotaan ja rajoitetaan, siihen liberalisitisimpienkin maiden lainsäädäntö antaa mahdollisuuden. Mutta elokuvan kontrolli on useimmiten ollut aina näihin päiviin saakka tiukempaa kuin muiden medioiden. Tilanne vain korostuu silloin, kun kriisi- ja konfliktitilanteet eivät ole aktuaalisia. Juuri tässä korostuu sekä propaganda- että sensuuritoiminnalle olennainen tila: se pyrkii minimoimaan toimintansa välttämättömimpään ja pysymään salassa. Sodan ja kriisin sattuessa nämä instituutiot eivät kyllä pysy salassa ja toiminnan laajuus määräytyy enemmän tarkoituksenmukaisuus- kuin minimointiperiaatteen puolesta.
Euroopassa sotaan liittyvät elokuvat olivat aluksi hyvin propagandistisia, rasistisia ja raakoja, jotka ovat tyypillisiä teemoja joihin poliittinen sensuuri eri maissa kiinnittää huomiota. Nationalistisen kiihkon keskellä elokuvatkin edesauttoivat värväytymistä: ensimmäinen maailmansota oli siitä kummallinen sota, että sinne jonotettiin. Sellaiset nationalismin läpitunkemat melodraamat kuten England Expects (Englanti 1914), Das Vaterland ruft (Saksa 1914) ja Mères francaises (Ranska 1916, sairaanhoitajan roolissa muuten Sarah Bernhardt) oli tarkoitettu rohkaisemaan miehiä taistelussa ja antamaan äideille, vaimoille ja tyttöystäville voimia tukea taistelevia.
Usein sodan poliittinen sensuuri on kategorinen: se kieltää elokuvat en bloc. Suomessa sotasensuuri kielsi ensimmäisen maailmansodan aikana Saksan elokuvat, millä oli vaikutus elokuvakulttuuriin pidemmällekin: saksalaisia korvanneet venäläiset elokuvat tulivat vasta silloin tänne ja saavuttivat itse asiassa suurta suosiota. Itsenäistymisen jälkeen poliittinen sensuuri piti neuvostoelokuvan pois suomalaisista markkinoilta: vasta Moskovan rauhan aikana ja jälleen jatkosodan jälkeen neuvostoliittolainen elokuva sai jalansijaa Suomessa.
Syyt olivat joka kerta poliittiset ja tilanne pitkälle poliittisen elokuvasensuurin aikaansaama. Neuvostoliittoa ja sen ajatuksia kohtaan tunnettu varovaisuus jatkui 1980-luvulle asti varsin tiukkana: toisen maailmansodan jälkeen Neuvostoliitto oli Suomen elokuvasensuurin suojelukohde aivan yhtä suurella perusteellisuudella kuin Neuvostoliiton elokuvat olivat olleet sensuurin kieltokohteita 1930-luvulla. Yleislinjasta oli vain yksittäisiä poikkeamia.
Poliittinen sensuuri voi kieltää, mutta sensuuri voi toimia poliittisesti myös salliessaan. Jo ensimmäisen maailmansodan propagandaelokuvat opettivat suurelle yleisölle, kuinka hyvää sota tekee alkoholisteille, äidinpojille, snobeille, intellektuelleille ja muille epäilyttäville tyypeille. Erkki Karun 1920-30 –luvun vaihteessa tehdyt Meidän poikamme -sarjassakin viljellään juuri näitä ajatuksia, eikä hän ole kuin yksi monista vaikutteita saaneista. Karun elokuva oli esimerkki siitä, että armeija voi suhtautua elokuvantekemiseen positiivisesti: useimmiten materiaalista ja henkilöstötukea antava armeija suhtautuu kiinnostuksella myös elokuvan sisältöön: tukeako elokuvaa vai ei, se on joka kerta erikseen tehtävä poliittinen päätös.
Kuten amerikkalaiselokuvista tehdyt tutkimukset osoittavat, armeijat saattavat olla äärimmäisen tarkkoja sensuurivaatimuksissaan. Jos ne pettyvät elokuvateollisuuden yleislinjaan, kuten Yhdysvaltain armeija 1950-luvun lopulla ja seuraavan vuosikymmenen alussa tehtyihin sota- tai sotaa kuvaaviin elokuviin, saattoi tukipäätöksen saaminen olla hankalaa. 1910-luvulta 1950-luvulle armeija oli instituutiona saanut varsin yksituumaisesti tukea konsensushenkiseltä elokuvateollisuudelta, kun konsensus päättyi päättyi tukikin. Tukipäätöstä edelsi poliittinen sensuuri ja jos sensuurikaan ei riittänyt, tuki evättiin.
Suomessakin armeija on tukenut joitakin elokuvia aina Karun esimerkistä lähtien. Poliittisista syistä talvisodassa armeija kieltäytyi päästämästä ulkomaisia toimittajia sotatoimialueelle ja vaati jatkuvasti suurempaa osallistumismahdollisuutta myös siviilisensuuriin: suomalainen elokuvateollisuus integroitui lähes täysin talvisodan rientoihin eikä muutosta jatkosodassakaan tapahtunut. Ulkomaiset produktiot eivät saaneet juurikaan armeijan tukea jatkosodassa: sodanjohto halusi pitää tiedotuksen ja elokuvalliset ilmaukset käymästään sodasta mahdollisimman tarkoin hyppysissään.
Suomalaisen elokuvan ongelmat jatkosodassa liittyivät armeijan kurinpitokampanjoihin. Kun sotilasfarssit olivat esittäneet "meikäläisen sotilaan" kenraaliluutnantti W. A. Tuompon ja majuri Kalle Lehmuksen kirjelmän mukaan "yleisesti koomillisena, älyllisesti heikkona ja esimiehiään vastustavana tyyppinä ja samanaikaisesti upseeri alaisiaan ymmärtämättömänä vähälahjaisena keikarina", oli armeijan sietokyky ylitetty. Se vaati filmitarkastamoon omaa edustajaansa, "jottei suomalaista sotilasta vääristelevä ja halventava suunta päässyt jatkumaan." Armeija ei saanut edustajaansa sensuuriin, mutta veronkorotukset ohjasivat elokuvantekijöitä oikeaan suuntaan aivan yhtä tehokkaasti kuin sensuuripäätökset. Elokuvan kieltäminen kokonaan oli kaikille elokuvan tuottajille kauhistus, kuten ymmärtää saattaa.
Propagandalla saattaa olla uuvuttava vaikutuksensa. Ensimmäisen maailmansodan aikana yleisö kyllästyi sekä vihollista demonisoiviin elokuviin että oman alkuperäisväestön uhrivalmiutta korostaviin elokuviin. Poliittisluonteinen sensuuri on silloin kiinni myös yleisön halusta ja mausta: yksipuolistunut elokuvatarjonta voi aiheuttaa paon elokuvateattereista.
Esimerkkinä tästä on usein esitetty Natsi-Saksan uutiskatsaukset, joita yleisö pakotettiin katsomaan – pääkuvaan ei päässyt, jos ei katsonut uutiskatsausta aluksi, ennen säännöksen kiristymistä Gestapo oli kertonut, kuinka yhä useampi ihminen poltteli tupakkaa ulko-oven vierellä uutiskatsausten aikana.
Saksalaisten propaganda ensimmäisessä maailmansodassa oli ollut heikkoa, jota on selitetty sillä, että siviilien ja sotilaiden riidat olivat liian suuret eikä kompromisseja näiden antagonistisien voimien kesken tunnettu. Näin poliittisen sensuurin muodot, toisin sanoen mitä voi ilmaista ja miten, voi aiheuttaa jo tuotantovaiheissa ongelmia myös propagandan teolle sisäisistä syistä.
Suomessakin hallinnon haarojen erilaiset näkökulmat vaikuttivat mm. talvisodan propagandaan: Suomi-Filmin uutiskatsaukset saattoivat esittää asiaansa laajemmin ja kiinnnostavimmin, sillä ne sensuroitiin Valtion filmitarkastamossa, kun taas armeijan oma kuvaustoiminta kärsi armeijan sisäisestä sensuurista, joka oli virkamiesten harjoittamaa paljon tiukempaa.
Amerikan mielipiteen muutos perustui lähinnä Saksan sodankäyntitapaan. Elokuvakin otti kantaa Saksan rajoittamattomaan sukellusvenesotaan joka kohdistui ennen muuta kauppalaivastoon. Joskus osuttiin myös muihin laivoihin: vuonna 1915 upposi matkustajalaiva Lusitania, joka lienee Titanicin jälkeen toiseksi tunnetuin laiva maailmassa. Sukellusvenesota synnytti antisaksalaisen liikehdinnän, jota ei aiemmin ollut ilmennyt, ja se kampanja vaikutti Yhdysvaltojen liittymiseen sotaan.
Suomeen Lusitania-aiheinen elokuva tuotiin 1919, ja tuolloin Valtion filmilautakunnan nimellä toiminut sensuurielin kielsi elokuvan sen jälkeen, kun Saksa oli siitä virallisesti valittanut. Se oli itsenäisen Suomen ensimmäinen ulkopoliittinen elokuvasensuuritapaus. Elokuva on kansainvälinen media, ja poliittinen sensuuri joutuu ottamaan huomioon ulkomaiden diplomaattiedustuksen tarpeet ja ulkomaiden katseet. Näitä arvovaltakamppailuita, joihin aika ajoin liittyy julkisia sensuurivaatimuksiaa, käydään nykyään tosin enimmäkseen lehdistön tasolla: sotaelokuvat ja kysymykset kenelle kunnia kuuluu ovat siitä hyvä esimerkki.
Ulkopoliittinen elokuvasensuuri on poliittista sensuuria, joka sitoo sensuuri-instituutiot ulkopolitiikan tekemisen käytäntöihin. Ulkoministeriö ohjasi sensuurilaitosta Suomessakin jo 1920-luvulta lähinnä asiantuntija-apuna ulkopoliittisten ongelmien koettaessa. Sodan aikana suhde vakiintui, sillä ulkoministeriöllä oli kesästä 1941 lähtien edustajansa filmitarkastamossa. Sodan jälkeen käytännöksi vakiintui jälleen asiantuntija-avun käyttäminen.
Esimerkiksi vuonna 1942 kyse oli poliittisesta sensuurista: kaikki markkinoilla olevat elokuvat tarkistettiin. Lähtökohtana oli saksalaisten aseman pönkittäminen Suomessa, mutta prosessi laajeni kaikkien liittolaiskuvioiden eri ulottuvuuksien hahmottamiseksi. Silloin kiellettiin lähes 50 elokuvaa, suurimmaksi osaksi amerikkalaisia. Se on paljon. Mutta tuloksena oli sotilas- ja siviiliviranomaisten yksituumaisuus elokuvamarkkinoiden suhteen – elokuvat oli puhdistettu sopimattomaksi nähdystä aineksesta ja se voitiin jättää vähemmälle huomille loppusodan ajaksi. Poliittisten olosuhteiden muuttuessa noista sensuuripäätöksistä sitten luovuttiin: sodan päätyttyä periaatteessa kokonaan, vaikka poikkeuksia oli.
Sodan jälkeen dokumentaarinen ja uutiselokuvaan keskittynyt suomalainen sotapropaganda kiellettiin lähes täysin, mutta meni poliittisten suhdanteiden muutoksen mukana muutama näytelmäelokuvakin. Jääkärin morsian, Helmikuun manifesti, Aktivistit, Isoviha, Yli Rajan ja Ryhmyt ja Romppaiset pysyivät arkistojen kätköissä 1980-luvulle asti, vaikka niitä säännöllisin väliajoin yritettiin vetoamalla ulkoministeriöön vapauttaa, mutta vasta tuolloin suomalainen glasnost salli ne vähitellen ennen muuta televisiossa esitettäväksi.
Televisio on se väline, jolla muutkin toisen maailmansodan häviäjät sensuuriaan vapauttavat. Vuonna 1980 tuolloisen Länsi-Saksan televisioasemat esittivät 113 natsiaikaista elokuvaa, joka muodosti 8,7 prosenttia kaikista elokuvista, vuonna 1989 luku oli 169. Amerikkalaiset olivat kieltäneet natsien elokuvista 700, ja saksalaisten oma sensuuri vuodesta 1949 lähtien vapautti elokuvia yksikerrallaan: vuoteen 1953 mennessä listalta oli vapautettu 340 elokuvaa, tammikuussa 1954 jäljellä oli 275, elokuussa 1977 176. Vuoden 1995 lopulla kieltolistalla on 30-35 elokuvaa, joita voidaan esittää vain tarkoin harkoituissa tieteellisissä tai siihen verrattavissa tilanteissa erikoisnäyteksille ja vain etukäteen nimetyille henkilöille. Osa elokuvista on listalla nykyään tosin sen vuoksi, että oikeudenomistajat eivät ole pyytäneet elokuvan vapauttamista.
Suomessa jatkosodan aikan poliittisista syistä tapahtuneita tuotannon keskeytyksiä esiintyi muutama – yleensä ne liittyivät ongelmalliseksi jo 1943 käyneeseen Itä-Karjalaan. Muutaman elokuvan kohdalla kyse oli tuottajan itsesensuurista: Hevoshuijari ja Tyttö astuu elämään ovat tästä vapaaehtoisesta poliittisesta sensuurista käypiä esimerkkejä Suomessa. Sensuuri oli ne varmasti kieltänyt muutenkin.
Sodan jälkeen itsesensuurilinja ulottui itse sensuuritapahtumaankin; tehtiin toista kuin mitä ajateltiin. On ehkä kiinnostavaa ottaa esiin neuvostoliittolaisen Juli Raizmanin elokuva Läpimurto Kannaksella ja rauhanneuvottelut, jonka tullessa tarkastettavaksi suomalainen sensuurijärjestelmä oli ongelmissa. Elokuvahan kuvaa puna-armeijan suurhyökkäyksen kymmentä ensimmäistä päivää kesäkuussa 1944 aina Viipurin valtaukseen asti. Raizman oli saanut virallisena propagandistina käyttöönsä laajat rintamakuvaajien aineistot, jotka eivät ole lavastettuja vaan elokuvatekniikan huomioon ottaen mahdollisimman autenttisia otoksia puna-armeijan etulinjoista.
Raizman käytti sotadokumenteille tyypillistä propagandatekniikkaa, joka oli kaikkialla sotaa käyvissä maissa peruslinjoiltaan samanlaista. Hyökkäyksen aikataulutus, karttojen käyttö selventämään ja visualisoimaan operaatiota ja vastustajan asemien kuvaaminen toteutetaan perinteisellä tavalla.
Mielenkiintoista on se, että suomalaista elokuva-aineistoa ei Raizman käyttänyt hyväksi: vaikka neuvostoliittolaisille toimitettiin sodan päätyttyä monenlaista aineistoa propagandan ja sensuurin toiminnasta, ei edes sodanaikaisia propagandaelokuvia vaadittu toimitettavaksi voittajavaltiolle, eikä niistä otettu sinne kopioita tuleviin propagandatarkoituksiin. Niinpä valloitetut puolustuslinjat kuvataan neuvostoliittolaiseen tyyliin hieman surumielisesti tyhjinä, eikä niiden massiivisuudella hehkutella kuten saksalaiset tekivät vallatessaan ranskalaisten "maailman parhaaksi" julistaman Maginot-linjan toisen maailmansodan alussa. Saksalaiset käyttivät ranskalaisfilmejä hyväkseen mahdollisimman paljon.
Elokuvaa tarkastettaessa huhtikuussa 1945 suomalaisen propagandan kokonaishallinnan näkökulmasta johtopaikoilla puolustusvoimien edustajana ollut eversti Lauri Leander totesi, että Kannaksen läpimurto oli puhtaasti sotilaalliselta kannalta kiinnostava. Elokuvasta näkyi kuinka musertava ylivoima hyökkääjillä oli käytettävissään kaikissa aselajeissa ja kuinka hyökkäystä kehiteltiin sen eri vaiheissa. Taistelukohtausten puute jätti vaikutelman, että hyökkäys olisi ollut vain suunnitelman mukaista marssia ilman mitään mainittavampaa vastarintaa puolustajien taholta, mikä ei vastannut todellisuutta.
Eversti arvioikin, että nähty antoi “hyökkäyksen kulusta yksipuolisen ja vaillinaisen kuvan”, minkä lisäksi “tarkasteltava elokuva on muilta osiltaan selvästi kansallistuntoa loukkaava”. Poikkeukselliseen keskustelupöytäkirjaan kirjattu lopullinen kanta eversti Leanderilla oli, että elokuva sopisi esitettäväksi vain, jos maa olisi voittajien miehittämä ja sen sotilaallisen hallinnon alla. Toinen sensuurin käyttämä erikoisasiantuntija, everstiluutnantti Heikki Parkkonen, päämajan kuvaosaston johtaja, yhtyi ylempänsä kantaan kommentoimatta elokuvaa sen tarkemmin.
Opetusministeriön hallitusneuvos Arvo Salminen - kohta kokoomuspuolueen puheenjohtaja - sanoi samassa tilaisuudessa tämän “kansallistuntoamme räikeästi loukkaavan” elokuvan esittämisen Suomessa olevan “epähienoa” ja asetti kyseenalaiseksi, “onko elokuva omiaan edistämään hyvien naapuruussuhteiden syntyä Suomen ja Neuvostoliiton välillä, mitä kuitenkin pidetään suotavana ja josta niin paljon puhutaan ja kirjoitetaan”. Siltä varalta, että elokuva “pakkotilamaisissa olosuhteissa sittenkin hyväksyttäisiin”, hallitusneuvos piti selvänä, että siitä oli poistettava sellaiset kohdat, joissa näkyy maassa viruvia kuolleita suomalaisia sotilaita ja suomalaisia sotavankikolonnia. Vaikka asiantuntijoiden kanta oli selkeästi kielteinen, elokuvatarkastarnon sensorit hyväksyivät elokuvan leikkauksitta.
Lehdistön puolueettomaksi ja tarkaksi kehuma Kannaksen läpimurto -dokumentti osoittautui vuonna 1945 Helsingissä yleisömenestykseksi eikä sitä unohdettu myöhemminkään. Vielä kolmea vuotta myöhemmin neuvostoelokuvien yleisesti huonon menekin syyksi pantiin juuri Kannaksen läpimurto –elokuvan aloittaman linjan psykologinen vaikutus. Dokumentin esittäminen oli Elokuva-Teatteri -lehdessä kirjoittaneen ilmi merkki K.E.A.:n mukaan “psykolooginen virhe, sillä se oli voitetun täysin aiheetonta nöyryyttämistä, kenties ilman pahempaa tarkoitusta”. Nimimerkki ehdotti, että maahan tuodut neuvostoelokuvat “valikoitaisiin” paremmin jättämällä propagandaa sisältävät elokuvat kokonaan tuomatta. Maahantuotuja neuvostoelokuvia olisi nimimerkin mukaan vielä sensuroitava “jättämällä kääntämättä vuorosanat, jotka eivät vastaa suomalaista ajattelutapaa ja sen vuoksi häiritsevät filmin taiteellista kokonaisvaikutusta." Tälläista käytäntöä harrasti ennen muuta televisio: television poliittinen sensuuri on usein toteutunut juuri kääntäjän työpöydällä, jossa alkuperäisen sijaan tekstitetään poliittisesti korrekti. Ilmiö on kansainvälinen.
Toisen maailmansodan jälkeen kaikki ulkopoliittisella kieltoperusteella tehdyt päätökset ovat Suomessa saaneet ulkoministeriön hyväksynnän – usein voi tulkita niinkin, vaikkei se lain kirjainta vastaakaan, että ulkoministeriö määräsi elokuvasensuriin päätöksen omalla kannallaan. Suhde ei kuitenkaan ollut täysin mutkaton, sillä hallinnoilla on yhteistoiminnassaankin aina hieman eri suuntaisia tavoitteita, vaikka ulospäin yhteispeli näyttäisikin lopputuloksen kannalta rikkumattomalta.
Olemme harhautuneet pohtimaan jo liiankin pitkäksi aikaa suomalaisen poliittisen sensuurin piirteitä. Meillä on kuitenkin mahdollista ryhtyä sensuurimatkailijaksi ja osoittaa esimerkkejä tiedotusvälineiden sensuurista sotaa käyvistä maista, uskonnollisesti sananvapautta rajoittavista maista, totalitaarisista, diktatorisesti ja virkavaltaisesti hallituista maista. Tällöin "poliittisella elokuvasensuurilla" on varmasti paljon painoarvoa. Kyse ei ole ylimielisestä tarkkailusta, vaan aie on kunniallinen: suunnatkaamme katse hetkeksi jonnekin muualle kuin länsimaihin: yrittäkäämme siten löytää yhtymäkohtia ja eroja läntisen sensuurin ja propagandan maailmaan. Yhtymäkohdat ovat yllätävänkin suuria: Euroopan, Amerikoiden ja Ausralaasian sensuurilaitosten kehitys on samansuuntaista kansallisista poikkeamista huolimatta.
Tunnetuista elokuvamaiden elokuvatekijöistä iranilaiset ja kiinalaiset ovat olleet parina viime vuosikymmenenä eniten sensuurista kärsineiden joukossa. Iranin sensuuri- ja toimintarajoituskäytäntöjen taustalla on uskonnollinen ajatus ja Kiinassa ideologinen ajattelu.
Iranilaiset itse eivät ajattele järjestelmänsä olevan mitenkään poikkeus maailmalla, vaan vetoavat Ranskan esimerkkiin silloin, kun heitä syytetään protektionistisista tai jopa isolationistisista toimenpiteistä. Iraniin perustettiin 1993 instituutti, englanniksi House of Cinema, joka välittää suhteita hallituksen ja elokuvateollisuuden välillä. Vaikka Iranin elokuvasensuurin poliittisluoteiset toimet vaikuttavatkin joskus absurdeilta, siellä käytössä oleva sensuurikoodi ei ole kovin paljon erilainen kuin se järjestelmä, joka Yhdysvalloissa toimi 1960-luvulle asti määrätessään esimerkiksi sukupuolten välisistä suhteista. Iranin esimerkki tältä päivältä muistuttaa siitä yleissäännöstä, joka vallitsee valtiollisen tuen ja kontrollin välillä: mitä enemmän valtio tukee elokuvaa, sitä tarkemmin se haluaa sitä myös kontrolloida. Iranissa valmistetaan vuosittain 40-50 elokuvaa.
Tämä pätee Suomeenkin 1930-luvulta lähtien: kun hyödyllisten alkukuvien veronalennuskäytäntö 1933 pystytettiin, sen vastapainoksi rakentui nopeasti tarkka sensuurikoodisto vuonna 1935, mitä esittelin viime viikon perjantaina. Veronalennuskäytännön Suomessa korvasi valtionpalkintojärjestelmä ja myöhemmin tuotantotuki: molempiin liittyy myös vahva halu ohjata elokuvatuotantoa yhteiskunnallisen suunnittelun mukaisesti: elokuvien tuotanto halutaan liittää niihin järjestelmiin, jotka kulloinkin katsotaa yhteiskunnallisesti hyödylliseksi. Yhteiskunnallinen hyödyllisyys määritellään tällöin osana kulttuuripolitiikkaa.
Esimerkiksi syyskuussa 2003 saatoimme lukea kuinka Iranin viranomaiset olivat takavarikoineet Venetsian elokuvajuhlille aikoneen Babak Payamin elokuvan The Silence Between Two Thoughts masterfilmin. Elokuva kertoo Talibanin salamurhaajasta, joka pakotettiin raiskaamaan naisvanki, jotta tämä ei pääsisi Paratiisiin. Joiden islamilaisten lakien tulkinnan mukaan neitsyet pääsevät automaattisesti taivaaseen. Ohjaaja salakuljetti elokuvan videona festivaaleille.
Kun sanoin Iranin sensuurin lähtökohtana olleen uskonnollisen ajatuksen, en tarkoittanut sillä, että kyse olisi islaminuskon yleisestä sovellutuksesta. Lähi-idän sensuurilaitokset ovat länsimaisillakin standardeilla mitattuna varsin vapaita, vaikka maiden kesken on suuria vaihteluita. Sensuurilaitokset ovat siellä usein kytkeytyneitä suoraan valtion hallintoon, joko insitutionaalisesti tai sitten sensoreitten kautta. Egyptissä poliittisen ja moraalisten teemojen sensuuri on hallinnollisesti eriytetty: kulttuuriministeriö tarkastaa käsikirjoitukset ja valvoo kuvauksia, epävirallinen instituutio (Islamilainen tutkimusneuvosto al-Azhaarin yliopiston yhteydessä) tarkastaa valmiin tuotteen uskonnolliset ja moraaliset piirteet. Esimerkiksi Jussef Chahine on kärsinyt molemmista sensuureista. Islamilaisten maiden ääripäätä edusti Afganistanin Taliban-hallinto, joka noudatti jyrkkää kuvainkieltoa. Kaikki elokuvat ja videot kiellettiin. Tilanne palautui markkinaehtoiseksi Yhdysvaltojen vallattua maan.
Saddamin Irakissa sensuuri oli kohdistettu ulkomaisiin elokuviin: 1973 sen tehtäväksi määrättiin estää "taantumuksellisten, sovinististen, populistisen, rodullisen ja regionaalisten ajatusten propagoiminen" ja samaan virkkeeseen upotettiin "myös defaitismin hengen suosiminen, imperialismin, Sionistien ja heidän kannattajiensa palveleminen" pätevänä kieltoperusteena. Oli selvää, ettei elokuvalla saanut myöskään loukata "arabikansakuntaa ja sen päämääriä ja kohtaloa, eikä veljellisiä ja ystävällismielisä maita, eikä myöskään kansallisia vapautusliikkeitä maailmassa saanut halventaa."
Israelin ja juutalaisuuden esittäminen on arabimaiden sensuureissa vaikeasti läpipääsevä teema. Siksi esimerkiksi Schindlerin lista oli kielletty Jordaniassa, Libanonissa, Egyptissä, Dubaissa ja Yhdistyneissä Arabiemiraateissa, mutta muuallakin islamilaisessa maailmassa kuten Indonesiassa ja Malesiassa. Asian toisena puolena on sekin historiallinen tosiasia, että natsien juutalaisvastaista Jud Süss –elokuvaa esitettiin arabimaissa 1950-luvulla. Kieltopolitiikan kiemuroita lisäävät alueen sodat ja rauhat, joten päätöksiä voidaan aika ajoin muuttaa poliittisten suhdanteiden mukaisesti.
Israelissa sensuuri käsittää teatterin ja elokuvan ja se on sisäministeriön alaista. Se yrittää pitää yllä uskonnollista tasapainoa kieltämällä kaikkien uskontojen loukkaukset. Silti ääri-ilmaukset ovat nähtävissä Israelissakin: 1991 oikeiston Likud-puolue yritti kieltää kaikki elokuvat Haifa-Tel Avivin linjan itäpuolella. Näin uskonnollinen poliittisluonteinen sensuuripyrkimys näyttäytyy Israelissa aika ajoin yhtä vahvana kuin arabimaissakin.
Mainituilla Venetsian filmifestivaaleilla ongelmia tuotti myös Dervis Zaimin elokuva, joka halusi määritellä itsensä ensimmäiseksi elokuvaksi, joka on tehty yhtyneessä Kyproksessa. Kyproksen turkkilaista ja kreikkalaista osaa erottanut raja aukesi aiemmin tänä vuonna. Elokuva, jonka nimi on Muta, kertoo perheestä, jonka Kyproksen jako on traumatisoinut. Kyse oli myös vuoden 1974 veritöistä ja niiden julkistamisesta: yksi elokuvan päähenkilöistä kärsii teoistaan ja ryhtyy rauhanaktivistiksi. Kreikan johtava elokuvajuhla Thessalonikissa kieltäytyi esittämästä elokuvaa. Kyproksellakin se on saanut vain rajatun levikin.
Kolmaskin elokuva Venetsiassa oli erinomaisen poliittinen, sillä se kertoi dokumentin keinoin Italian pääministeri Giulio Andreottin ja paavin yhteispelistä kommunismia vastustamisessa vappuna 1947. Tuona päivänä murhattiin 11 kommunistitalonpoikaa vain muutama päivä sen jälkeen, kun vasemmisto yllättäen voitti aluevaaleissa. Ohjaaja Paolo Benvenuti väittää tämän paikallisten rosvojen niskaan sysätyn murhateon saaneen voimaa siitä halusta, jolla virallinen Italia halusi osoittaa amerikkalaisille tukeaan "punaisten" lyömisessä. Elokuvalla oli vakavia levitysvaikeuksia: poliittinen sensuuri voi toimia yksityisesti näinkin.
Vastaavia poliittisia ongelmia käsitteleviä ja myös tuottavia elokuvia esitettiin Venetsiassa useita: Christopher Hamptonin Imagining Argentina kertoi sotilasjuntan kidutuskammioista, algerialainen, poliittisista syistä Tunisiassa kuvattu elokuva The Assassinated Sun kertoi kuinka ranskalaiset olivat valmiit kukistamaan kenet tahansa, joka ei aikoinaan vastustanut "arabisaatiokampanjaa". Heinäkuussa yritettiin Australiassa esittää Larry Clarkin elokuvasensuurissa eksplisiittisten, ilmeisesti alaikäisten esittäjien seksikuvien vuoksi osana yleistä pedofilian vastaista linjaa kiellettyä elokuvaa Ken Park, mutta poliisi eristi 400 katsojaa, katkaisi sähkön, vei esittäjät putkaan. Seksisensuuri on Australiassa ollut esillä muidenkin kieltojen vuoksi: seksuaalifetisismi on kielletty erityisesti vuonna 2000. Suomessa Ken Park ei herättänyt huomiota.
Poliittiset teemat ovat siis jatkuvasti esillä elokuvassa, ja niin on myös niiden julki tuomia asioita vastustava käytäntö. Valtaa pitävien näkökulmasta elokuvasensuuri on silloin vain yksi keino monien joukossa. Kovempiakin otteita on tarjolla.
Jos tarkastelee Kiinan esimerkkiä, se osoittaa mielestäni kuinka komplisoitu poliittisten sensuuritoimien historia on. Kiinassa 1920-30 –luvuilla suosittua oli erityisesti amerikkalaiset elokuvat. 90 prosenttia esitetyistä elokuvista oli Hollywoodista – esimerkiksi Japanissa tuohon aikaan kansallinen elokuvatuotanto oli paljon menestyksekkäämpää. Kuitenkin Kiinan nationalistiset piirit, Tsiang Kai-Sekin aikana, osoittivat avointa vihamielisyyttä länsimaisten elokuvien orientalistisia piirteitä kohtaan – amerikkalaisessa elokuvassa ne eivät suinkaan olleet harvinaisia, kuten 1930-luvun elokuvaa vähääkään tuntevat hyvin tietävät. Tsiang-Kai Sekin hallinto valitti usein diplomaattisten edustajiensa kautta esimerkiksi Britanniassa ja Yhdysvalloissa valmistetuista Fu-Manchu –elokuvista ja kun toimet olivat voimattomia, järjestettiin boikotteja.
Varsinaisen sensuurilaitoksen synty oli kuitenkin varsin samanlainen kuin läntisessä maailmassa: Japanissa kuten Suomessakin ensimmäistä järjestelmää toteuttivat paikallispoliisit, jotka antoivat lupia elokuvien julkiseen esittämiseen. Suomessa järjestelmä puolivirallistui itsenäisyyden myötä, Japanissa lähtökohtana sensuurin institutionaalisuudelle oli lehdistön reaktio nuorisorikollisuutta esitellyttä ranskalaiselokuvaa kohtaan vuonna 1911. Uudessa järjestelmässä katsottiin ennakolta elokuvia, viranomaisilla oli vapaapaikkoja katsomoissa (niin myös Suomessa), mutta päinvastoin kuin Suomessa paikallisia elokuvasensuurivariaatiot olivat mahdollisia. Kansallinen elokuvasensuuri perustettiin Japaniin 1925: sen piti kieltää elokuvat, jotka olivat "vahingollisia julkiselle rauhalle, moraalille ja terveydelle."
Oikeistohallituksien aikana Japanin elokuvasensuuri tiukkeni 1930-luvulla aivan kuten Suomessa, kun siellä perustettiin 1934 Elokuvan kontrollikomitea, Suomessa samana vuonna perustettiin Valtion filmikomitea. Japanin elokuvalaki astui voimaan 1939, ja sen esimerkkinä oli Natsi-Saksan järjestelmä, joka piti sisällään kontrollin kaikkiin elokuvanteon vaiheisiin, esisuunnittelusta, tuotantosuunnittelun, käsikirjoituksen tarkastuksen kautta valmiin elokuvan luokitteluun. Uusi elokuvalaki kontrolloin tarkasti myös maahan tuotuja elokuvia: amerikkalaiset elokuvat kiellettiin kuitenkin vasta Pearl Harborin hyökkäyksen jälkeen.
Kiinassa sensuurilaitoksen kehittyminen oli samantyyppinen: muutos paikallisesta valtionkontrolliin: välissä oli eräänlainen maakuntasensuuri Jiangsussa 1923, mutta Kansallinen Elokuvasensuurikomitea perustettiin vakinaisena instituuttina 1931: sillä oli moniakin tavoitteita, yksi liittyi äänifilmiin, sillä mandariinikiinasta oli päätetty tehdä kansallinen lingua franca ja paikallisia murteita sisältäneet elokuvat kiellettiin. Elokuvasensuurin poliittisluontoisuus näkyy siis toimenpiteissä, joilla kielellistä yhtenäisyyttä ja poliittiskielellistä homogenisaatiota ajetaan sensuurin keinoin. Sisällissota vaikeutti tietenkin Kiinan hallintoa eri alueilla eri tavoin ja kun Japani miehitti Kiinan 1937 sekä kiinalaiset että japanilaiset viranomaiset sovelsivat omia sääntöjään niillä alueilla, joilla he hallitsivat.
Ero Japanin ja Kiinan sensuurilaitoksen kehityksen välillä tapahtui vasta toisen maailmansodan jälkeen. Liittoutuneet miehittäjät kontrolloivat kaikkea elokuvatoimintaa neljän vuoden ajan – tämähän muistuttaa ratkaisua, joka toteutui myös Saksaa kohtaan: sensuurin päätarkoituksena oli edesauttaa japanilaisten uudelleenkasvatusta: sensuuri vastusti erityisesti sotilaskulttia ja edisti antikommunistisia toimia pitämällä vasemmistolaiselokuvat tiukasti pannassa. Japanilaiset saivat sensuurijärjestelmän omiin käsiinsä 1949. Säännöstö kopioitiin Yhdysvaltojen production codesta.
Kun Japanin uusi perustuslaki kielsi sensuurin, uusi instituutti nimettiin toisin: kyse oli Elokuvan eettisen säännöstön kontrollin komiteasta. Sillä oli valta tutkia sekä käsikirjoituksia että valmistuneita elokuvia. Sen tehtävänä oli "kasvattaa sosiaalista vastuuntuntoa tuossa voimakkaassa mediumissa ja suojella teollisuutta jatkuvasti esitettäviltä valtiollisen sensuurin vaatimuksilta".
Kommunistien valtaanpääsyn jälkeen 1949 Kiinan elokuvateaollisuus kansallistettiin: kulttuuriministeriö kontrolloin elokuvien tuotantoa, esittäminen alistettiin Kiinan elokuvalevityksen ja esittämisen yhtiölle, joka kontrolloi esittämistä kaikkialla Kiinassa. Suurin osa ulkomaisista elokuvista kiellettiin neuvostoliittolaisia ja itäeurooppalaisia elokuvia lukuunottamatta, ja kiinalaiset elokuvat muokattiin sosialistisen realismin muottiin, joka ylistää työläiset roolia, ja talonpoikien ja sotilaiden tehtävää kansallisessa jälleenrakennuksessa. Kaikki elokuvat tehtiin voimakkaan etukäteissensuurin paineessa. Jälkeenpäin esimerkiksi Mao Zedongin tuomio saattoi aiheuttaa elokuvan kieltämisen (The Life of Wu Hsun).
Nykyään Kiinalla on maailman laajin elokuvayleisö. Vuonna 1965 esitysyksikköjä oli 20363, kun niitä 16 vuotta aiemmin oli ollut 646. Elokuvissakävijöitä oli vuosittain 4,5 miljardia: kasvua ei voi selittää muuten kuin siten, että kansallistetulla, kommunismin ideologian mukaan tehdyillä elokuvilla oli populaaria kannatusta: kiinalaiset halusivat nähdä näitä elokuvia.
Toinen maailmansota on usein vedenjakaja poliittisen elokuvasensuurin käytännössä: Suomessa sodanaikainen käytäntö ottaa käyttöön ulkopoliittinen kieltoperuste vakiinnutettiin, ja poliittiset perusteet kieltää elokuvia olivat jatkuvasti olemassa. Mutta niin oli kaikkialla muuallakin manner-Euroopassa. Italiassa Mussolinin pystyttämä sensuurijärjestelmä pysyi yhtä tiukkana sodan jälkeenkin. Muutos tapahtui siellä vasta vuonna 1962 kun uusi elokuvalaki vähensi valtion merkitystä tuotannon aikaiseen sensuuriin. Italiassa sensuuri pystyi puuttumaan käsikirjoituksiin ja tuotannon edellytyksiin.
Ranska taas tiukensi omaa sensuuriaan 1961. Poliittinen sensuuri oli tiukempi kuin koskaan sitten sodanaikaisen Vichyn hallituksen. Syynä oli sota Algeriassa, jonka vuoksi esimerkiksi Jean-Luc Godardin Pikku sotilas ja Gillo Pontecorvon Taistelu Algeriasta kiellettiin. Vasta vuoden 1968-69 voimakkaat protestit elokuvasensuuria vastaan saivat viranomaiset muuttamaan kantaansa.
Elokuvan uudesta aallosta 1960-luvun alussa voitiin sanoa että se on avannut "uutta suoruutta, avoimuutta ja suoraan sanoen rehellisyyttä henkilösuhteissa ja ilmaisun muodoissa." Tämä oli mahdollista juuri sensuurijärjestelmän muutoksella: lievä sensuuri mahdollisti vapaamman ilmaisun. Poikkeuksia Euroopan tasolla oli: syvästi katolisten maiden kuten Irlannin ja Espanjan elokuvasensuurit olivat 1960-luvulla yhtä tiukkoja kuin ne olivat olleet 1930-luvulla. Mutta Tanskassa elokuvasensuuri poistettiin 1960, pornografiakin vapautettiin 1969. Ennen muuta kysymys oli moraalitulkinnoista – niissä kansalliset erot ovat aina olleet suuria. Silti suuntaus liberaaliin suuntaan on yhteistä.
Itä-Euroopassa poliittinen järjestelmä oli periaatteessa keskenään sama, mutta sensuuri-instituutioiden luonne vaihteli runsaasti. Stalinin kuoleman jälkeen 1953 sensuuri hellitti hetkeksi, mutta useimmissa maissa suojasää oli vähäistä. Puola, Unkari ja Jugoslavia sallivat parhaiten "taiteellisen vapauden" kun taas DDR ja Neuvostoliitto kuuluivat tiukimmin taiteilijoitaan säänteleviin hallintoihin. Tsekkoslovakia ja Puola ovat esimerkkejä sensuuripolitiikan vaihtelevuudesta: elokuvia saatettiin kieltään kotimaassa, mutta ne päästettiin keräämään mainetta ja kunniaa ulkomaille. Myös ohjaajat pääsivät työskentelemään ulkomailla. Kuitenkin pitkäaikaiset sensuuripäätökset olivat mahdollisia – 1990-luku oli näille pysyvästi hyllytetyille uuden vapauden aika.
Länsimaisesta näkökulmasta elokuvasensuuri on kuitenkin vähitellen katoava ilmiö. Sen korvaavat kaikkialla ikärajoja, ikärajasuosituksia ja elokuvaan liittyvää informaatiota lapsille, vanhemmille ja muillekin elokuvan kuluttajille jakavat käytännöt. Tämä muutos on toteutunut Suomessakin. Jos elokuvasensuuri olikin koko 1900-luvun läpikotaisin poliittinen asia, sen poliittinen merkitys on suuresti pienentynyt: ikään kuin se olisi tullut poliittisesti tarkoituksettomaksi. Näyttäisi siltä, että elokuva ei ole yhtä poliittinen artefakti kuin 1900-luvulla, selvimmin poliittisen aseman mediassa ovat saaneet Internet ja televisio. Jos elokuvan sensuurihistoriaa tarkastelee 2000-luvun perspektiivistä, poliittista on seksi, porno ja väkivalta ja erityisesti niiden yhdistelmä. Vuoden 1910-luvun tai 1950-luvun perspektiviistä tällaisen väittäminen olisi ollut hulluutta.
Muutos on siis selvä. Varsin paljon julkisuutta saanut elokuvasensuuri-instituutio on länsimaissa vähitellen muuttumassa politiikan keskiöstä poliittisen marginaaliin ja mikä parasta, se tekee sen itse, mutta vähintään yhtä suuri muutos on tapahtunut poliittisen määritelmässä eli siinä mitä milloinkin on pidettävä poliittisena. Eikä tässä kaikki: kun nämä näkökulmat yhdistää, voimme uskoakseni olla yhtä mieltä siitä, että nykypäivän näkökulmasta elokuvasensuurien toiminnan poliittiset ulottuvaisuudet nähdään huomattavasti oman aikansa näkemystä poliittisempana. Monet sensuurin kielto- ja leikkauspäätökset on varmasti luokiteltu omana aikanaan joksikin muuksi kuin poliittiseksi, mutta jälkeenpäin nämä elokuvien rajoja rikkovaan luonteeseen liittyvät sensuuripäätökset ovat helposti tulkittavissa poliittiseksi.
Kaikella tällä haluan sanoa, että sensuuri on poliittinen instituutio, vaikka sen toimintaa säätelevät ideologiset ja poliittiset ehdot historiallisesti vaihtelevatkin. Sensuurin poliittinen merkitys ja sen päätösten poliittisuus katoaa vasta kun sensuuri-instituutio tekee mahdottoman, kadottaa itsensä. Sensuuri voi saada poliittista merkitystä lisääkin: tulevaisuus on tässä mielessä arvaamaton, jopa Suomessa kriisilait tekevät mahdolliseksi palauttaa sensuuri. Kontrolli ei ole tietoyhteiskunnan syrjään sysätty mahdollisuus: väkivaltaisten tietokonepelien ja esimerkiksi Internetin keskustelupalstojen aika ajoin esiin noussut vaatimus valvonnasta ja sensuurista ovat tästä osoituksia.
Vaikka sensuuri katoaisi, senkin jälkeen meille jää niin kuluttajina, kansalaisina kuin ihmiskunnan edustajinakin sensuuri: nimittäin itsesensuuri. Sen poliittisuutta ei mikään voi hävittää, vaikka itsesensuuri määriteltäisiinkin yksilön psykologiasta lähtevästä halusta suojella minää ja sen kanssa suoraan tekemisissä olevia kanssaihmisiämme joltakin, jota elokuvan tapainen artefakti voi tuoda lähellemme.
En siis puolustaudu sanomalla olevani mahdottoman tehtävän edessä, mutta tämän jälkeen on varmaankin ymmärrettävää, että en aio käsitellä poliittista elokuvasensuuria totaliteettina tai edes tarkoin määriteltynä käsitteenä: yritän kuitenkin haarukoida tuon määritelmävyyhdin eri piirteitä joidenkin yleisluonteisten esimerkkien kautta pitäen mielessä historiallisen ja nykypäivän sekä niiden välisen suhteen. Maantieteellisesti joudun rajoittamaan itseäni paljon enemmän kuin haluaisin: materiaalin hankkiminen tämän luennon valmisteluaikataulussa on ollut ongelma. Osin minun on onneksi mahdollista rajata sanottavaa sillä perusteella, että kuulette näistä teemoista monilta muiltakin luennoitsijoilta tässä sarjassa.
Poliittinen sensuuri liittyy siis siihen, mitä pidetään poliittisena ja samalla poliittisesti arkaluontoisena. Näin se liittyy ennen muuta valtioon ja sen organisoimaan sensuuriin. Sensuurin määritelmiä on monia, äärimmillään liberalistinen teoria katsoo, että valtion tehtävänä ei ole estää sananvapauden, painovapauden ja muidenkaan määriteltyjen vapauksien toteuttamista ennakkosensuurilla tai sensuurilla, joka voi puuttua artefaktin julkisuuteen myös sen jälkeen kun se on julkaistu. Liberalistinen teoria jättää valtion tehtäväksi taata hyvät toimintaedellytykset medialle, mukaan lukien elokuva. Toteutuuko tämä koskaan, jää nähtäväksi.
- Luento, pidetty SEA:n ja HYY:n sensuurisarjassa 2004.
Eläkeläinen James Ferman kuoli Lontoon lähellä 72 vuotiaana vuoden 2002 lopussa. Hän oli britti ja tunnettu aiemmasta ammatistaan, silä hän oli toiminut 24 vuotta Englannin elokuvatarkastamon johtajana. Siinä asemassa hän oli päästänyt sensuurista läpi David Cronenbergin Crash-elokuvan, Martin Scorcesen Kristuksen viimeiset kiusaukset ja Stanley Kubrickin Lolitan. Eläkkeelle siirtyessään hän totesi työhönsä liittyneen ristiriitaisuuden: "Tiesin ensimmäisestä päivästä lähtien olevani tulilinjalla, ja oikeastaan nautin siitä. Työssämme on sellaista valtaa, että sitä täytyykin tulittaa. Kaikki jolla on niin vahva asema mediassa, täytyy asettaa kyseenalaiseksi."
Mistä sitten oli kysymys? Lyhyesti sanoen nykyajan poliittisesta sensuurista, siitä mikä nyt on poliittista: siis seksistä, pornosta ja väkivallasta. 2000-luku on seksin ja väkivallan vuosisata.
Sensuuri ei ole uusi ilmiö, sillä elokuva osoittautui jo varhain suosituksia instituutioksi, ja sen vuoksi siihen kohdistettiin leegio laillisia, yhteiskunnallisia ja uskonnollisia toiveita ja vaatimuksia.
Nämä vaatimukset kohdistuivat niin elokuvan sisältöihin kuin niihin tiloihin joissa elokuvia esitettiin: elokuvateatterin tie palatsiksi ja kirkoksi kävi säädyttömyyden, moraalittomuuden ja siveettömyyden tulkintojen läpi. Näitä kritiikkejä yhdisti suojelemisen tarve. Sensuuri on sitä vaativien mielestä aina suojeluntarpeen täyttämistä. Niin myös poliittinen sensuuri.
Mutta palatkaamme vielä hetkeksi nykyaikaan. Liberaalivasemmistolaisena pidettävän brittiläisen Guardian-lehden mukaan Ferman oli vuonna 1998 kehottanut vapauttamaan pornon siksi, että se auttaisi karsimaan sitä väkivaltaista seksimateriaalia, jota maahan virtasi. Hän perusteli näkemystään sillä, että "perinteinen" eksplisiittinen pornon kieltäminen oli rohkaissut mustia markkinoita paljon siveettömimpiin elokuviin, joissa lapset ja eläimet olivat keskeisenä osana.
Ehdotuksen tulokseksi saatiin vain kansanedustajien ja perhearvojen varassa ammatikseen politikoivien raivostuminen. He sanoivat, että enemmän eksplisiittistä kuva-ainesta julkisuudessa tarkoittaisi vain kovan pornon kysynnän kasvua.
Fermanin Internetissä julkaistun haastattelulausunnon yhteyteen oli linkattu uutinen, jossa kerrottiin Norjan elokuvasensoreiden peruuttaneen lähes kolmen sadan elokuvan esityskiellon: näin 90 vuoden traditio kieltää elokuvia päättyi ja tilalle tuli elokuvien ikärajaluokittelu.
Kaikki aiemmin kielletyt saivat ikärajakseen 18 ja sen jälkeen oli levittäjien ja elokuvateatterinomistajien asia päättää esitetäänkö elokuva. Viimeisimmät kiellot Norjassa johtuivat yksittäisen elokuva esittämästä äärimmäisestä väkivaltakuvauksesta, kauempaa norjalaisen elokuvasensuurin historiasta lehden artikkeli kaivoi esiin suomalaisestakin käytännöstä tuttuja brittiläisiä kauhufilmejä ja mm. erään spaghettiwesternin ja eräiden toimintaelokuvien kiellot, sekä esimerkiksi Nagisa Oshiman Aistien valtakunnan, joka oli Norjassa herättänyt samanlaista kohua kuin Suomessakin.
Norjan elokuvasensuurin johtaja Tom Löland selitti vapautuspäätöstä näin: "Monet näistä elokuvista kiellettiin eri aikoina. Historiallisesti sensuurin painotus on ollut moraalikriteereissä. Tänään luokittelijoille ovat keskeisiä ammattimaiset kriteerit [-- --] Elokuvasensuuri tekee nykyään selvän eron ilmeisen pornografisen elokuvan ja sellaisen elokuvan välille, mikä sisältää seksuaalisia ja eroottisia elementtejä. Monet uskovat, että sukupuolielinten liike oli jokin kieltokriteeri. Ei ole, eikä ole koskaan ollut. [-- --] On paradoksi, että elokuvia sensuroidaan ennen kuin ne näytetään elokuvateattereissa samaan aikaan kun Internet, televisio, video ja DVD antavat rajattoman pääsyn elokuviin, jotka eivät ole ennakkosensuurin alaisia. Siksi osoittavat ikärajat kaikessa mediassa ovat parempi tulevaisuuden vaihtoehto. Samaan aikaan on tullut entistä tärkeämmäksi informoida vanhempia ja lapsia."
Norjan elokuvatarkastamon kotisivulla julkaistun listan tarkastelu osoittaa, ettei siinä ollut yhtään sellaista elokuvaa, jota olisi voinut luonnehtia perinteellisessä luokittelussa "poliittiseksi elokuvaksi" ja sen myötä elokuvasensuurin päätöksiä "poliittiseksi elokuvasensuuriksi". Puhun tästä siksi, että mielestäni nämä esimerkit osoittavat, kuinka vaikeaa "poliittisesta elokuvasensuurista" puhuminen nykyaikana on.
Poliittisen elokuvasensuurin sijaan voisi puhua poliittisesta kontrollista elokuvaan: teatterien lisenssijärjestelmät, kiertävien esitysten salliminen, taikuri- ja varietee –esitysten kieltäminen elokuvien yhteydessä olivat varhaisimpia esimerkkejä. Nämä ongelmat johtivat jonkinlaisen järjestelmän syntyyn, ensin paikallisen poliisin, sitten alueellisen sensuuri-instituution ja joskus jopa suoraan valtakunnalliseen sensuuriin.
Varhaisen kontrollin pääasia oli moraali – siinäkin mielessä olemme tehneet paluun viime vuosisadan alun maailmaan. Valtiolliset sensuurit syntyivät Ruotsiin 1911, Saksaan 1912 ja Ranskaan 1916: Suomessa poliisiviranomaisten toteuttama paikallinen sensuuri alkoi 1911, Yhdysvalloissa paikallisia oli ollut jo 1907.
Yhdysvalloissa todettiin kuitenkin 1916 Korkeimmassa Oikeudessa, että elokuva on "pure business", pelkkää bisnestä. Siksi sitä ei saanut kontrolloida sensuurilla: tämä oli alkulaukaus elokuvateollisuuden itse järjestämälle sensuurijärjestelmälle. Sitä voi kutsua paremman nimen puutteessa itsesensuuriksi. Ensimmäiset valtiolliset sensuurin peruutukset tapahtuivat Venäjällä keväällä 1917 väliaikaisen hallituksen toimesta ja Saksassa vallankumouksen huimissa tunnelmissa joulukuussa 1918. Molemmat päätökset kumoutuivat pian, ja valtiollinen sensuuri löysi kummassakin maassa varsin kouriintuntuvan sijansa.
Ensimmäinen maailmansota merkitsi vahvan poliittisen propagandan ja siihen liittyvän sotasensuurin tuloa. Sotasensuurin poliittiset ulottuvuudet eivät vaatine selitystä. Sotaan liittyvät elokuvat ovat olleet tavanomaisia koko maailmassa, mutta ensimmäinen maailmansota aiheuttaa elokuvan kautta tarkasteltuna jo suuren ongelman.
Maailmansodan kokonaisuudesta elokuvien kautta esille tulivat paremmin juuri länsirintaman, erityisesti Saksan ja Ranskan rajan massiiviset ja veriset taistelukentät. Kuuluisin dokumentti on Sommen taistelusta, jonka valmistivat J. B. McDowell ja G. Malins. Muuten kuva-aineistoa ensimmäisestä maailmansodasta on olemassa varsin vähän. Osansa tähän on hävikki, varhaisimmat elokuvat ovat tuhoutuneet, mutta myös poliittinen elokuvasensuuri: sekä brittien että ranskalaisten sodanjohto kielsi rintamakuvaukset. Propaganda ei siis ajanut sensuurin yli vielä ensimmäisessä maailmansodassa..
Osa tuolloin muotoutuneista käytännöistä on totta tänäänkin. Kriisi- ja konfliktitilanteissa kaikkea mediaa valvotaan ja rajoitetaan, siihen liberalisitisimpienkin maiden lainsäädäntö antaa mahdollisuuden. Mutta elokuvan kontrolli on useimmiten ollut aina näihin päiviin saakka tiukempaa kuin muiden medioiden. Tilanne vain korostuu silloin, kun kriisi- ja konfliktitilanteet eivät ole aktuaalisia. Juuri tässä korostuu sekä propaganda- että sensuuritoiminnalle olennainen tila: se pyrkii minimoimaan toimintansa välttämättömimpään ja pysymään salassa. Sodan ja kriisin sattuessa nämä instituutiot eivät kyllä pysy salassa ja toiminnan laajuus määräytyy enemmän tarkoituksenmukaisuus- kuin minimointiperiaatteen puolesta.
Euroopassa sotaan liittyvät elokuvat olivat aluksi hyvin propagandistisia, rasistisia ja raakoja, jotka ovat tyypillisiä teemoja joihin poliittinen sensuuri eri maissa kiinnittää huomiota. Nationalistisen kiihkon keskellä elokuvatkin edesauttoivat värväytymistä: ensimmäinen maailmansota oli siitä kummallinen sota, että sinne jonotettiin. Sellaiset nationalismin läpitunkemat melodraamat kuten England Expects (Englanti 1914), Das Vaterland ruft (Saksa 1914) ja Mères francaises (Ranska 1916, sairaanhoitajan roolissa muuten Sarah Bernhardt) oli tarkoitettu rohkaisemaan miehiä taistelussa ja antamaan äideille, vaimoille ja tyttöystäville voimia tukea taistelevia.
Usein sodan poliittinen sensuuri on kategorinen: se kieltää elokuvat en bloc. Suomessa sotasensuuri kielsi ensimmäisen maailmansodan aikana Saksan elokuvat, millä oli vaikutus elokuvakulttuuriin pidemmällekin: saksalaisia korvanneet venäläiset elokuvat tulivat vasta silloin tänne ja saavuttivat itse asiassa suurta suosiota. Itsenäistymisen jälkeen poliittinen sensuuri piti neuvostoelokuvan pois suomalaisista markkinoilta: vasta Moskovan rauhan aikana ja jälleen jatkosodan jälkeen neuvostoliittolainen elokuva sai jalansijaa Suomessa.
Syyt olivat joka kerta poliittiset ja tilanne pitkälle poliittisen elokuvasensuurin aikaansaama. Neuvostoliittoa ja sen ajatuksia kohtaan tunnettu varovaisuus jatkui 1980-luvulle asti varsin tiukkana: toisen maailmansodan jälkeen Neuvostoliitto oli Suomen elokuvasensuurin suojelukohde aivan yhtä suurella perusteellisuudella kuin Neuvostoliiton elokuvat olivat olleet sensuurin kieltokohteita 1930-luvulla. Yleislinjasta oli vain yksittäisiä poikkeamia.
Poliittinen sensuuri voi kieltää, mutta sensuuri voi toimia poliittisesti myös salliessaan. Jo ensimmäisen maailmansodan propagandaelokuvat opettivat suurelle yleisölle, kuinka hyvää sota tekee alkoholisteille, äidinpojille, snobeille, intellektuelleille ja muille epäilyttäville tyypeille. Erkki Karun 1920-30 –luvun vaihteessa tehdyt Meidän poikamme -sarjassakin viljellään juuri näitä ajatuksia, eikä hän ole kuin yksi monista vaikutteita saaneista. Karun elokuva oli esimerkki siitä, että armeija voi suhtautua elokuvantekemiseen positiivisesti: useimmiten materiaalista ja henkilöstötukea antava armeija suhtautuu kiinnostuksella myös elokuvan sisältöön: tukeako elokuvaa vai ei, se on joka kerta erikseen tehtävä poliittinen päätös.
Kuten amerikkalaiselokuvista tehdyt tutkimukset osoittavat, armeijat saattavat olla äärimmäisen tarkkoja sensuurivaatimuksissaan. Jos ne pettyvät elokuvateollisuuden yleislinjaan, kuten Yhdysvaltain armeija 1950-luvun lopulla ja seuraavan vuosikymmenen alussa tehtyihin sota- tai sotaa kuvaaviin elokuviin, saattoi tukipäätöksen saaminen olla hankalaa. 1910-luvulta 1950-luvulle armeija oli instituutiona saanut varsin yksituumaisesti tukea konsensushenkiseltä elokuvateollisuudelta, kun konsensus päättyi päättyi tukikin. Tukipäätöstä edelsi poliittinen sensuuri ja jos sensuurikaan ei riittänyt, tuki evättiin.
Suomessakin armeija on tukenut joitakin elokuvia aina Karun esimerkistä lähtien. Poliittisista syistä talvisodassa armeija kieltäytyi päästämästä ulkomaisia toimittajia sotatoimialueelle ja vaati jatkuvasti suurempaa osallistumismahdollisuutta myös siviilisensuuriin: suomalainen elokuvateollisuus integroitui lähes täysin talvisodan rientoihin eikä muutosta jatkosodassakaan tapahtunut. Ulkomaiset produktiot eivät saaneet juurikaan armeijan tukea jatkosodassa: sodanjohto halusi pitää tiedotuksen ja elokuvalliset ilmaukset käymästään sodasta mahdollisimman tarkoin hyppysissään.
Suomalaisen elokuvan ongelmat jatkosodassa liittyivät armeijan kurinpitokampanjoihin. Kun sotilasfarssit olivat esittäneet "meikäläisen sotilaan" kenraaliluutnantti W. A. Tuompon ja majuri Kalle Lehmuksen kirjelmän mukaan "yleisesti koomillisena, älyllisesti heikkona ja esimiehiään vastustavana tyyppinä ja samanaikaisesti upseeri alaisiaan ymmärtämättömänä vähälahjaisena keikarina", oli armeijan sietokyky ylitetty. Se vaati filmitarkastamoon omaa edustajaansa, "jottei suomalaista sotilasta vääristelevä ja halventava suunta päässyt jatkumaan." Armeija ei saanut edustajaansa sensuuriin, mutta veronkorotukset ohjasivat elokuvantekijöitä oikeaan suuntaan aivan yhtä tehokkaasti kuin sensuuripäätökset. Elokuvan kieltäminen kokonaan oli kaikille elokuvan tuottajille kauhistus, kuten ymmärtää saattaa.
Propagandalla saattaa olla uuvuttava vaikutuksensa. Ensimmäisen maailmansodan aikana yleisö kyllästyi sekä vihollista demonisoiviin elokuviin että oman alkuperäisväestön uhrivalmiutta korostaviin elokuviin. Poliittisluonteinen sensuuri on silloin kiinni myös yleisön halusta ja mausta: yksipuolistunut elokuvatarjonta voi aiheuttaa paon elokuvateattereista.
Esimerkkinä tästä on usein esitetty Natsi-Saksan uutiskatsaukset, joita yleisö pakotettiin katsomaan – pääkuvaan ei päässyt, jos ei katsonut uutiskatsausta aluksi, ennen säännöksen kiristymistä Gestapo oli kertonut, kuinka yhä useampi ihminen poltteli tupakkaa ulko-oven vierellä uutiskatsausten aikana.
Saksalaisten propaganda ensimmäisessä maailmansodassa oli ollut heikkoa, jota on selitetty sillä, että siviilien ja sotilaiden riidat olivat liian suuret eikä kompromisseja näiden antagonistisien voimien kesken tunnettu. Näin poliittisen sensuurin muodot, toisin sanoen mitä voi ilmaista ja miten, voi aiheuttaa jo tuotantovaiheissa ongelmia myös propagandan teolle sisäisistä syistä.
Suomessakin hallinnon haarojen erilaiset näkökulmat vaikuttivat mm. talvisodan propagandaan: Suomi-Filmin uutiskatsaukset saattoivat esittää asiaansa laajemmin ja kiinnnostavimmin, sillä ne sensuroitiin Valtion filmitarkastamossa, kun taas armeijan oma kuvaustoiminta kärsi armeijan sisäisestä sensuurista, joka oli virkamiesten harjoittamaa paljon tiukempaa.
Amerikan mielipiteen muutos perustui lähinnä Saksan sodankäyntitapaan. Elokuvakin otti kantaa Saksan rajoittamattomaan sukellusvenesotaan joka kohdistui ennen muuta kauppalaivastoon. Joskus osuttiin myös muihin laivoihin: vuonna 1915 upposi matkustajalaiva Lusitania, joka lienee Titanicin jälkeen toiseksi tunnetuin laiva maailmassa. Sukellusvenesota synnytti antisaksalaisen liikehdinnän, jota ei aiemmin ollut ilmennyt, ja se kampanja vaikutti Yhdysvaltojen liittymiseen sotaan.
Suomeen Lusitania-aiheinen elokuva tuotiin 1919, ja tuolloin Valtion filmilautakunnan nimellä toiminut sensuurielin kielsi elokuvan sen jälkeen, kun Saksa oli siitä virallisesti valittanut. Se oli itsenäisen Suomen ensimmäinen ulkopoliittinen elokuvasensuuritapaus. Elokuva on kansainvälinen media, ja poliittinen sensuuri joutuu ottamaan huomioon ulkomaiden diplomaattiedustuksen tarpeet ja ulkomaiden katseet. Näitä arvovaltakamppailuita, joihin aika ajoin liittyy julkisia sensuurivaatimuksiaa, käydään nykyään tosin enimmäkseen lehdistön tasolla: sotaelokuvat ja kysymykset kenelle kunnia kuuluu ovat siitä hyvä esimerkki.
Ulkopoliittinen elokuvasensuuri on poliittista sensuuria, joka sitoo sensuuri-instituutiot ulkopolitiikan tekemisen käytäntöihin. Ulkoministeriö ohjasi sensuurilaitosta Suomessakin jo 1920-luvulta lähinnä asiantuntija-apuna ulkopoliittisten ongelmien koettaessa. Sodan aikana suhde vakiintui, sillä ulkoministeriöllä oli kesästä 1941 lähtien edustajansa filmitarkastamossa. Sodan jälkeen käytännöksi vakiintui jälleen asiantuntija-avun käyttäminen.
Esimerkiksi vuonna 1942 kyse oli poliittisesta sensuurista: kaikki markkinoilla olevat elokuvat tarkistettiin. Lähtökohtana oli saksalaisten aseman pönkittäminen Suomessa, mutta prosessi laajeni kaikkien liittolaiskuvioiden eri ulottuvuuksien hahmottamiseksi. Silloin kiellettiin lähes 50 elokuvaa, suurimmaksi osaksi amerikkalaisia. Se on paljon. Mutta tuloksena oli sotilas- ja siviiliviranomaisten yksituumaisuus elokuvamarkkinoiden suhteen – elokuvat oli puhdistettu sopimattomaksi nähdystä aineksesta ja se voitiin jättää vähemmälle huomille loppusodan ajaksi. Poliittisten olosuhteiden muuttuessa noista sensuuripäätöksistä sitten luovuttiin: sodan päätyttyä periaatteessa kokonaan, vaikka poikkeuksia oli.
Sodan jälkeen dokumentaarinen ja uutiselokuvaan keskittynyt suomalainen sotapropaganda kiellettiin lähes täysin, mutta meni poliittisten suhdanteiden muutoksen mukana muutama näytelmäelokuvakin. Jääkärin morsian, Helmikuun manifesti, Aktivistit, Isoviha, Yli Rajan ja Ryhmyt ja Romppaiset pysyivät arkistojen kätköissä 1980-luvulle asti, vaikka niitä säännöllisin väliajoin yritettiin vetoamalla ulkoministeriöön vapauttaa, mutta vasta tuolloin suomalainen glasnost salli ne vähitellen ennen muuta televisiossa esitettäväksi.
Televisio on se väline, jolla muutkin toisen maailmansodan häviäjät sensuuriaan vapauttavat. Vuonna 1980 tuolloisen Länsi-Saksan televisioasemat esittivät 113 natsiaikaista elokuvaa, joka muodosti 8,7 prosenttia kaikista elokuvista, vuonna 1989 luku oli 169. Amerikkalaiset olivat kieltäneet natsien elokuvista 700, ja saksalaisten oma sensuuri vuodesta 1949 lähtien vapautti elokuvia yksikerrallaan: vuoteen 1953 mennessä listalta oli vapautettu 340 elokuvaa, tammikuussa 1954 jäljellä oli 275, elokuussa 1977 176. Vuoden 1995 lopulla kieltolistalla on 30-35 elokuvaa, joita voidaan esittää vain tarkoin harkoituissa tieteellisissä tai siihen verrattavissa tilanteissa erikoisnäyteksille ja vain etukäteen nimetyille henkilöille. Osa elokuvista on listalla nykyään tosin sen vuoksi, että oikeudenomistajat eivät ole pyytäneet elokuvan vapauttamista.
Suomessa jatkosodan aikan poliittisista syistä tapahtuneita tuotannon keskeytyksiä esiintyi muutama – yleensä ne liittyivät ongelmalliseksi jo 1943 käyneeseen Itä-Karjalaan. Muutaman elokuvan kohdalla kyse oli tuottajan itsesensuurista: Hevoshuijari ja Tyttö astuu elämään ovat tästä vapaaehtoisesta poliittisesta sensuurista käypiä esimerkkejä Suomessa. Sensuuri oli ne varmasti kieltänyt muutenkin.
Sodan jälkeen itsesensuurilinja ulottui itse sensuuritapahtumaankin; tehtiin toista kuin mitä ajateltiin. On ehkä kiinnostavaa ottaa esiin neuvostoliittolaisen Juli Raizmanin elokuva Läpimurto Kannaksella ja rauhanneuvottelut, jonka tullessa tarkastettavaksi suomalainen sensuurijärjestelmä oli ongelmissa. Elokuvahan kuvaa puna-armeijan suurhyökkäyksen kymmentä ensimmäistä päivää kesäkuussa 1944 aina Viipurin valtaukseen asti. Raizman oli saanut virallisena propagandistina käyttöönsä laajat rintamakuvaajien aineistot, jotka eivät ole lavastettuja vaan elokuvatekniikan huomioon ottaen mahdollisimman autenttisia otoksia puna-armeijan etulinjoista.
Raizman käytti sotadokumenteille tyypillistä propagandatekniikkaa, joka oli kaikkialla sotaa käyvissä maissa peruslinjoiltaan samanlaista. Hyökkäyksen aikataulutus, karttojen käyttö selventämään ja visualisoimaan operaatiota ja vastustajan asemien kuvaaminen toteutetaan perinteisellä tavalla.
Mielenkiintoista on se, että suomalaista elokuva-aineistoa ei Raizman käyttänyt hyväksi: vaikka neuvostoliittolaisille toimitettiin sodan päätyttyä monenlaista aineistoa propagandan ja sensuurin toiminnasta, ei edes sodanaikaisia propagandaelokuvia vaadittu toimitettavaksi voittajavaltiolle, eikä niistä otettu sinne kopioita tuleviin propagandatarkoituksiin. Niinpä valloitetut puolustuslinjat kuvataan neuvostoliittolaiseen tyyliin hieman surumielisesti tyhjinä, eikä niiden massiivisuudella hehkutella kuten saksalaiset tekivät vallatessaan ranskalaisten "maailman parhaaksi" julistaman Maginot-linjan toisen maailmansodan alussa. Saksalaiset käyttivät ranskalaisfilmejä hyväkseen mahdollisimman paljon.
Elokuvaa tarkastettaessa huhtikuussa 1945 suomalaisen propagandan kokonaishallinnan näkökulmasta johtopaikoilla puolustusvoimien edustajana ollut eversti Lauri Leander totesi, että Kannaksen läpimurto oli puhtaasti sotilaalliselta kannalta kiinnostava. Elokuvasta näkyi kuinka musertava ylivoima hyökkääjillä oli käytettävissään kaikissa aselajeissa ja kuinka hyökkäystä kehiteltiin sen eri vaiheissa. Taistelukohtausten puute jätti vaikutelman, että hyökkäys olisi ollut vain suunnitelman mukaista marssia ilman mitään mainittavampaa vastarintaa puolustajien taholta, mikä ei vastannut todellisuutta.
Eversti arvioikin, että nähty antoi “hyökkäyksen kulusta yksipuolisen ja vaillinaisen kuvan”, minkä lisäksi “tarkasteltava elokuva on muilta osiltaan selvästi kansallistuntoa loukkaava”. Poikkeukselliseen keskustelupöytäkirjaan kirjattu lopullinen kanta eversti Leanderilla oli, että elokuva sopisi esitettäväksi vain, jos maa olisi voittajien miehittämä ja sen sotilaallisen hallinnon alla. Toinen sensuurin käyttämä erikoisasiantuntija, everstiluutnantti Heikki Parkkonen, päämajan kuvaosaston johtaja, yhtyi ylempänsä kantaan kommentoimatta elokuvaa sen tarkemmin.
Opetusministeriön hallitusneuvos Arvo Salminen - kohta kokoomuspuolueen puheenjohtaja - sanoi samassa tilaisuudessa tämän “kansallistuntoamme räikeästi loukkaavan” elokuvan esittämisen Suomessa olevan “epähienoa” ja asetti kyseenalaiseksi, “onko elokuva omiaan edistämään hyvien naapuruussuhteiden syntyä Suomen ja Neuvostoliiton välillä, mitä kuitenkin pidetään suotavana ja josta niin paljon puhutaan ja kirjoitetaan”. Siltä varalta, että elokuva “pakkotilamaisissa olosuhteissa sittenkin hyväksyttäisiin”, hallitusneuvos piti selvänä, että siitä oli poistettava sellaiset kohdat, joissa näkyy maassa viruvia kuolleita suomalaisia sotilaita ja suomalaisia sotavankikolonnia. Vaikka asiantuntijoiden kanta oli selkeästi kielteinen, elokuvatarkastarnon sensorit hyväksyivät elokuvan leikkauksitta.
Lehdistön puolueettomaksi ja tarkaksi kehuma Kannaksen läpimurto -dokumentti osoittautui vuonna 1945 Helsingissä yleisömenestykseksi eikä sitä unohdettu myöhemminkään. Vielä kolmea vuotta myöhemmin neuvostoelokuvien yleisesti huonon menekin syyksi pantiin juuri Kannaksen läpimurto –elokuvan aloittaman linjan psykologinen vaikutus. Dokumentin esittäminen oli Elokuva-Teatteri -lehdessä kirjoittaneen ilmi merkki K.E.A.:n mukaan “psykolooginen virhe, sillä se oli voitetun täysin aiheetonta nöyryyttämistä, kenties ilman pahempaa tarkoitusta”. Nimimerkki ehdotti, että maahan tuodut neuvostoelokuvat “valikoitaisiin” paremmin jättämällä propagandaa sisältävät elokuvat kokonaan tuomatta. Maahantuotuja neuvostoelokuvia olisi nimimerkin mukaan vielä sensuroitava “jättämällä kääntämättä vuorosanat, jotka eivät vastaa suomalaista ajattelutapaa ja sen vuoksi häiritsevät filmin taiteellista kokonaisvaikutusta." Tälläista käytäntöä harrasti ennen muuta televisio: television poliittinen sensuuri on usein toteutunut juuri kääntäjän työpöydällä, jossa alkuperäisen sijaan tekstitetään poliittisesti korrekti. Ilmiö on kansainvälinen.
Toisen maailmansodan jälkeen kaikki ulkopoliittisella kieltoperusteella tehdyt päätökset ovat Suomessa saaneet ulkoministeriön hyväksynnän – usein voi tulkita niinkin, vaikkei se lain kirjainta vastaakaan, että ulkoministeriö määräsi elokuvasensuriin päätöksen omalla kannallaan. Suhde ei kuitenkaan ollut täysin mutkaton, sillä hallinnoilla on yhteistoiminnassaankin aina hieman eri suuntaisia tavoitteita, vaikka ulospäin yhteispeli näyttäisikin lopputuloksen kannalta rikkumattomalta.
Olemme harhautuneet pohtimaan jo liiankin pitkäksi aikaa suomalaisen poliittisen sensuurin piirteitä. Meillä on kuitenkin mahdollista ryhtyä sensuurimatkailijaksi ja osoittaa esimerkkejä tiedotusvälineiden sensuurista sotaa käyvistä maista, uskonnollisesti sananvapautta rajoittavista maista, totalitaarisista, diktatorisesti ja virkavaltaisesti hallituista maista. Tällöin "poliittisella elokuvasensuurilla" on varmasti paljon painoarvoa. Kyse ei ole ylimielisestä tarkkailusta, vaan aie on kunniallinen: suunnatkaamme katse hetkeksi jonnekin muualle kuin länsimaihin: yrittäkäämme siten löytää yhtymäkohtia ja eroja läntisen sensuurin ja propagandan maailmaan. Yhtymäkohdat ovat yllätävänkin suuria: Euroopan, Amerikoiden ja Ausralaasian sensuurilaitosten kehitys on samansuuntaista kansallisista poikkeamista huolimatta.
Tunnetuista elokuvamaiden elokuvatekijöistä iranilaiset ja kiinalaiset ovat olleet parina viime vuosikymmenenä eniten sensuurista kärsineiden joukossa. Iranin sensuuri- ja toimintarajoituskäytäntöjen taustalla on uskonnollinen ajatus ja Kiinassa ideologinen ajattelu.
Iranilaiset itse eivät ajattele järjestelmänsä olevan mitenkään poikkeus maailmalla, vaan vetoavat Ranskan esimerkkiin silloin, kun heitä syytetään protektionistisista tai jopa isolationistisista toimenpiteistä. Iraniin perustettiin 1993 instituutti, englanniksi House of Cinema, joka välittää suhteita hallituksen ja elokuvateollisuuden välillä. Vaikka Iranin elokuvasensuurin poliittisluoteiset toimet vaikuttavatkin joskus absurdeilta, siellä käytössä oleva sensuurikoodi ei ole kovin paljon erilainen kuin se järjestelmä, joka Yhdysvalloissa toimi 1960-luvulle asti määrätessään esimerkiksi sukupuolten välisistä suhteista. Iranin esimerkki tältä päivältä muistuttaa siitä yleissäännöstä, joka vallitsee valtiollisen tuen ja kontrollin välillä: mitä enemmän valtio tukee elokuvaa, sitä tarkemmin se haluaa sitä myös kontrolloida. Iranissa valmistetaan vuosittain 40-50 elokuvaa.
Tämä pätee Suomeenkin 1930-luvulta lähtien: kun hyödyllisten alkukuvien veronalennuskäytäntö 1933 pystytettiin, sen vastapainoksi rakentui nopeasti tarkka sensuurikoodisto vuonna 1935, mitä esittelin viime viikon perjantaina. Veronalennuskäytännön Suomessa korvasi valtionpalkintojärjestelmä ja myöhemmin tuotantotuki: molempiin liittyy myös vahva halu ohjata elokuvatuotantoa yhteiskunnallisen suunnittelun mukaisesti: elokuvien tuotanto halutaan liittää niihin järjestelmiin, jotka kulloinkin katsotaa yhteiskunnallisesti hyödylliseksi. Yhteiskunnallinen hyödyllisyys määritellään tällöin osana kulttuuripolitiikkaa.
Esimerkiksi syyskuussa 2003 saatoimme lukea kuinka Iranin viranomaiset olivat takavarikoineet Venetsian elokuvajuhlille aikoneen Babak Payamin elokuvan The Silence Between Two Thoughts masterfilmin. Elokuva kertoo Talibanin salamurhaajasta, joka pakotettiin raiskaamaan naisvanki, jotta tämä ei pääsisi Paratiisiin. Joiden islamilaisten lakien tulkinnan mukaan neitsyet pääsevät automaattisesti taivaaseen. Ohjaaja salakuljetti elokuvan videona festivaaleille.
Kun sanoin Iranin sensuurin lähtökohtana olleen uskonnollisen ajatuksen, en tarkoittanut sillä, että kyse olisi islaminuskon yleisestä sovellutuksesta. Lähi-idän sensuurilaitokset ovat länsimaisillakin standardeilla mitattuna varsin vapaita, vaikka maiden kesken on suuria vaihteluita. Sensuurilaitokset ovat siellä usein kytkeytyneitä suoraan valtion hallintoon, joko insitutionaalisesti tai sitten sensoreitten kautta. Egyptissä poliittisen ja moraalisten teemojen sensuuri on hallinnollisesti eriytetty: kulttuuriministeriö tarkastaa käsikirjoitukset ja valvoo kuvauksia, epävirallinen instituutio (Islamilainen tutkimusneuvosto al-Azhaarin yliopiston yhteydessä) tarkastaa valmiin tuotteen uskonnolliset ja moraaliset piirteet. Esimerkiksi Jussef Chahine on kärsinyt molemmista sensuureista. Islamilaisten maiden ääripäätä edusti Afganistanin Taliban-hallinto, joka noudatti jyrkkää kuvainkieltoa. Kaikki elokuvat ja videot kiellettiin. Tilanne palautui markkinaehtoiseksi Yhdysvaltojen vallattua maan.
Saddamin Irakissa sensuuri oli kohdistettu ulkomaisiin elokuviin: 1973 sen tehtäväksi määrättiin estää "taantumuksellisten, sovinististen, populistisen, rodullisen ja regionaalisten ajatusten propagoiminen" ja samaan virkkeeseen upotettiin "myös defaitismin hengen suosiminen, imperialismin, Sionistien ja heidän kannattajiensa palveleminen" pätevänä kieltoperusteena. Oli selvää, ettei elokuvalla saanut myöskään loukata "arabikansakuntaa ja sen päämääriä ja kohtaloa, eikä veljellisiä ja ystävällismielisä maita, eikä myöskään kansallisia vapautusliikkeitä maailmassa saanut halventaa."
Israelin ja juutalaisuuden esittäminen on arabimaiden sensuureissa vaikeasti läpipääsevä teema. Siksi esimerkiksi Schindlerin lista oli kielletty Jordaniassa, Libanonissa, Egyptissä, Dubaissa ja Yhdistyneissä Arabiemiraateissa, mutta muuallakin islamilaisessa maailmassa kuten Indonesiassa ja Malesiassa. Asian toisena puolena on sekin historiallinen tosiasia, että natsien juutalaisvastaista Jud Süss –elokuvaa esitettiin arabimaissa 1950-luvulla. Kieltopolitiikan kiemuroita lisäävät alueen sodat ja rauhat, joten päätöksiä voidaan aika ajoin muuttaa poliittisten suhdanteiden mukaisesti.
Israelissa sensuuri käsittää teatterin ja elokuvan ja se on sisäministeriön alaista. Se yrittää pitää yllä uskonnollista tasapainoa kieltämällä kaikkien uskontojen loukkaukset. Silti ääri-ilmaukset ovat nähtävissä Israelissakin: 1991 oikeiston Likud-puolue yritti kieltää kaikki elokuvat Haifa-Tel Avivin linjan itäpuolella. Näin uskonnollinen poliittisluonteinen sensuuripyrkimys näyttäytyy Israelissa aika ajoin yhtä vahvana kuin arabimaissakin.
Mainituilla Venetsian filmifestivaaleilla ongelmia tuotti myös Dervis Zaimin elokuva, joka halusi määritellä itsensä ensimmäiseksi elokuvaksi, joka on tehty yhtyneessä Kyproksessa. Kyproksen turkkilaista ja kreikkalaista osaa erottanut raja aukesi aiemmin tänä vuonna. Elokuva, jonka nimi on Muta, kertoo perheestä, jonka Kyproksen jako on traumatisoinut. Kyse oli myös vuoden 1974 veritöistä ja niiden julkistamisesta: yksi elokuvan päähenkilöistä kärsii teoistaan ja ryhtyy rauhanaktivistiksi. Kreikan johtava elokuvajuhla Thessalonikissa kieltäytyi esittämästä elokuvaa. Kyproksellakin se on saanut vain rajatun levikin.
Kolmaskin elokuva Venetsiassa oli erinomaisen poliittinen, sillä se kertoi dokumentin keinoin Italian pääministeri Giulio Andreottin ja paavin yhteispelistä kommunismia vastustamisessa vappuna 1947. Tuona päivänä murhattiin 11 kommunistitalonpoikaa vain muutama päivä sen jälkeen, kun vasemmisto yllättäen voitti aluevaaleissa. Ohjaaja Paolo Benvenuti väittää tämän paikallisten rosvojen niskaan sysätyn murhateon saaneen voimaa siitä halusta, jolla virallinen Italia halusi osoittaa amerikkalaisille tukeaan "punaisten" lyömisessä. Elokuvalla oli vakavia levitysvaikeuksia: poliittinen sensuuri voi toimia yksityisesti näinkin.
Vastaavia poliittisia ongelmia käsitteleviä ja myös tuottavia elokuvia esitettiin Venetsiassa useita: Christopher Hamptonin Imagining Argentina kertoi sotilasjuntan kidutuskammioista, algerialainen, poliittisista syistä Tunisiassa kuvattu elokuva The Assassinated Sun kertoi kuinka ranskalaiset olivat valmiit kukistamaan kenet tahansa, joka ei aikoinaan vastustanut "arabisaatiokampanjaa". Heinäkuussa yritettiin Australiassa esittää Larry Clarkin elokuvasensuurissa eksplisiittisten, ilmeisesti alaikäisten esittäjien seksikuvien vuoksi osana yleistä pedofilian vastaista linjaa kiellettyä elokuvaa Ken Park, mutta poliisi eristi 400 katsojaa, katkaisi sähkön, vei esittäjät putkaan. Seksisensuuri on Australiassa ollut esillä muidenkin kieltojen vuoksi: seksuaalifetisismi on kielletty erityisesti vuonna 2000. Suomessa Ken Park ei herättänyt huomiota.
Poliittiset teemat ovat siis jatkuvasti esillä elokuvassa, ja niin on myös niiden julki tuomia asioita vastustava käytäntö. Valtaa pitävien näkökulmasta elokuvasensuuri on silloin vain yksi keino monien joukossa. Kovempiakin otteita on tarjolla.
Jos tarkastelee Kiinan esimerkkiä, se osoittaa mielestäni kuinka komplisoitu poliittisten sensuuritoimien historia on. Kiinassa 1920-30 –luvuilla suosittua oli erityisesti amerikkalaiset elokuvat. 90 prosenttia esitetyistä elokuvista oli Hollywoodista – esimerkiksi Japanissa tuohon aikaan kansallinen elokuvatuotanto oli paljon menestyksekkäämpää. Kuitenkin Kiinan nationalistiset piirit, Tsiang Kai-Sekin aikana, osoittivat avointa vihamielisyyttä länsimaisten elokuvien orientalistisia piirteitä kohtaan – amerikkalaisessa elokuvassa ne eivät suinkaan olleet harvinaisia, kuten 1930-luvun elokuvaa vähääkään tuntevat hyvin tietävät. Tsiang-Kai Sekin hallinto valitti usein diplomaattisten edustajiensa kautta esimerkiksi Britanniassa ja Yhdysvalloissa valmistetuista Fu-Manchu –elokuvista ja kun toimet olivat voimattomia, järjestettiin boikotteja.
Varsinaisen sensuurilaitoksen synty oli kuitenkin varsin samanlainen kuin läntisessä maailmassa: Japanissa kuten Suomessakin ensimmäistä järjestelmää toteuttivat paikallispoliisit, jotka antoivat lupia elokuvien julkiseen esittämiseen. Suomessa järjestelmä puolivirallistui itsenäisyyden myötä, Japanissa lähtökohtana sensuurin institutionaalisuudelle oli lehdistön reaktio nuorisorikollisuutta esitellyttä ranskalaiselokuvaa kohtaan vuonna 1911. Uudessa järjestelmässä katsottiin ennakolta elokuvia, viranomaisilla oli vapaapaikkoja katsomoissa (niin myös Suomessa), mutta päinvastoin kuin Suomessa paikallisia elokuvasensuurivariaatiot olivat mahdollisia. Kansallinen elokuvasensuuri perustettiin Japaniin 1925: sen piti kieltää elokuvat, jotka olivat "vahingollisia julkiselle rauhalle, moraalille ja terveydelle."
Oikeistohallituksien aikana Japanin elokuvasensuuri tiukkeni 1930-luvulla aivan kuten Suomessa, kun siellä perustettiin 1934 Elokuvan kontrollikomitea, Suomessa samana vuonna perustettiin Valtion filmikomitea. Japanin elokuvalaki astui voimaan 1939, ja sen esimerkkinä oli Natsi-Saksan järjestelmä, joka piti sisällään kontrollin kaikkiin elokuvanteon vaiheisiin, esisuunnittelusta, tuotantosuunnittelun, käsikirjoituksen tarkastuksen kautta valmiin elokuvan luokitteluun. Uusi elokuvalaki kontrolloin tarkasti myös maahan tuotuja elokuvia: amerikkalaiset elokuvat kiellettiin kuitenkin vasta Pearl Harborin hyökkäyksen jälkeen.
Kiinassa sensuurilaitoksen kehittyminen oli samantyyppinen: muutos paikallisesta valtionkontrolliin: välissä oli eräänlainen maakuntasensuuri Jiangsussa 1923, mutta Kansallinen Elokuvasensuurikomitea perustettiin vakinaisena instituuttina 1931: sillä oli moniakin tavoitteita, yksi liittyi äänifilmiin, sillä mandariinikiinasta oli päätetty tehdä kansallinen lingua franca ja paikallisia murteita sisältäneet elokuvat kiellettiin. Elokuvasensuurin poliittisluontoisuus näkyy siis toimenpiteissä, joilla kielellistä yhtenäisyyttä ja poliittiskielellistä homogenisaatiota ajetaan sensuurin keinoin. Sisällissota vaikeutti tietenkin Kiinan hallintoa eri alueilla eri tavoin ja kun Japani miehitti Kiinan 1937 sekä kiinalaiset että japanilaiset viranomaiset sovelsivat omia sääntöjään niillä alueilla, joilla he hallitsivat.
Ero Japanin ja Kiinan sensuurilaitoksen kehityksen välillä tapahtui vasta toisen maailmansodan jälkeen. Liittoutuneet miehittäjät kontrolloivat kaikkea elokuvatoimintaa neljän vuoden ajan – tämähän muistuttaa ratkaisua, joka toteutui myös Saksaa kohtaan: sensuurin päätarkoituksena oli edesauttaa japanilaisten uudelleenkasvatusta: sensuuri vastusti erityisesti sotilaskulttia ja edisti antikommunistisia toimia pitämällä vasemmistolaiselokuvat tiukasti pannassa. Japanilaiset saivat sensuurijärjestelmän omiin käsiinsä 1949. Säännöstö kopioitiin Yhdysvaltojen production codesta.
Kun Japanin uusi perustuslaki kielsi sensuurin, uusi instituutti nimettiin toisin: kyse oli Elokuvan eettisen säännöstön kontrollin komiteasta. Sillä oli valta tutkia sekä käsikirjoituksia että valmistuneita elokuvia. Sen tehtävänä oli "kasvattaa sosiaalista vastuuntuntoa tuossa voimakkaassa mediumissa ja suojella teollisuutta jatkuvasti esitettäviltä valtiollisen sensuurin vaatimuksilta".
Kommunistien valtaanpääsyn jälkeen 1949 Kiinan elokuvateaollisuus kansallistettiin: kulttuuriministeriö kontrolloin elokuvien tuotantoa, esittäminen alistettiin Kiinan elokuvalevityksen ja esittämisen yhtiölle, joka kontrolloi esittämistä kaikkialla Kiinassa. Suurin osa ulkomaisista elokuvista kiellettiin neuvostoliittolaisia ja itäeurooppalaisia elokuvia lukuunottamatta, ja kiinalaiset elokuvat muokattiin sosialistisen realismin muottiin, joka ylistää työläiset roolia, ja talonpoikien ja sotilaiden tehtävää kansallisessa jälleenrakennuksessa. Kaikki elokuvat tehtiin voimakkaan etukäteissensuurin paineessa. Jälkeenpäin esimerkiksi Mao Zedongin tuomio saattoi aiheuttaa elokuvan kieltämisen (The Life of Wu Hsun).
Nykyään Kiinalla on maailman laajin elokuvayleisö. Vuonna 1965 esitysyksikköjä oli 20363, kun niitä 16 vuotta aiemmin oli ollut 646. Elokuvissakävijöitä oli vuosittain 4,5 miljardia: kasvua ei voi selittää muuten kuin siten, että kansallistetulla, kommunismin ideologian mukaan tehdyillä elokuvilla oli populaaria kannatusta: kiinalaiset halusivat nähdä näitä elokuvia.
Toinen maailmansota on usein vedenjakaja poliittisen elokuvasensuurin käytännössä: Suomessa sodanaikainen käytäntö ottaa käyttöön ulkopoliittinen kieltoperuste vakiinnutettiin, ja poliittiset perusteet kieltää elokuvia olivat jatkuvasti olemassa. Mutta niin oli kaikkialla muuallakin manner-Euroopassa. Italiassa Mussolinin pystyttämä sensuurijärjestelmä pysyi yhtä tiukkana sodan jälkeenkin. Muutos tapahtui siellä vasta vuonna 1962 kun uusi elokuvalaki vähensi valtion merkitystä tuotannon aikaiseen sensuuriin. Italiassa sensuuri pystyi puuttumaan käsikirjoituksiin ja tuotannon edellytyksiin.
Ranska taas tiukensi omaa sensuuriaan 1961. Poliittinen sensuuri oli tiukempi kuin koskaan sitten sodanaikaisen Vichyn hallituksen. Syynä oli sota Algeriassa, jonka vuoksi esimerkiksi Jean-Luc Godardin Pikku sotilas ja Gillo Pontecorvon Taistelu Algeriasta kiellettiin. Vasta vuoden 1968-69 voimakkaat protestit elokuvasensuuria vastaan saivat viranomaiset muuttamaan kantaansa.
Elokuvan uudesta aallosta 1960-luvun alussa voitiin sanoa että se on avannut "uutta suoruutta, avoimuutta ja suoraan sanoen rehellisyyttä henkilösuhteissa ja ilmaisun muodoissa." Tämä oli mahdollista juuri sensuurijärjestelmän muutoksella: lievä sensuuri mahdollisti vapaamman ilmaisun. Poikkeuksia Euroopan tasolla oli: syvästi katolisten maiden kuten Irlannin ja Espanjan elokuvasensuurit olivat 1960-luvulla yhtä tiukkoja kuin ne olivat olleet 1930-luvulla. Mutta Tanskassa elokuvasensuuri poistettiin 1960, pornografiakin vapautettiin 1969. Ennen muuta kysymys oli moraalitulkinnoista – niissä kansalliset erot ovat aina olleet suuria. Silti suuntaus liberaaliin suuntaan on yhteistä.
Itä-Euroopassa poliittinen järjestelmä oli periaatteessa keskenään sama, mutta sensuuri-instituutioiden luonne vaihteli runsaasti. Stalinin kuoleman jälkeen 1953 sensuuri hellitti hetkeksi, mutta useimmissa maissa suojasää oli vähäistä. Puola, Unkari ja Jugoslavia sallivat parhaiten "taiteellisen vapauden" kun taas DDR ja Neuvostoliitto kuuluivat tiukimmin taiteilijoitaan säänteleviin hallintoihin. Tsekkoslovakia ja Puola ovat esimerkkejä sensuuripolitiikan vaihtelevuudesta: elokuvia saatettiin kieltään kotimaassa, mutta ne päästettiin keräämään mainetta ja kunniaa ulkomaille. Myös ohjaajat pääsivät työskentelemään ulkomailla. Kuitenkin pitkäaikaiset sensuuripäätökset olivat mahdollisia – 1990-luku oli näille pysyvästi hyllytetyille uuden vapauden aika.
Länsimaisesta näkökulmasta elokuvasensuuri on kuitenkin vähitellen katoava ilmiö. Sen korvaavat kaikkialla ikärajoja, ikärajasuosituksia ja elokuvaan liittyvää informaatiota lapsille, vanhemmille ja muillekin elokuvan kuluttajille jakavat käytännöt. Tämä muutos on toteutunut Suomessakin. Jos elokuvasensuuri olikin koko 1900-luvun läpikotaisin poliittinen asia, sen poliittinen merkitys on suuresti pienentynyt: ikään kuin se olisi tullut poliittisesti tarkoituksettomaksi. Näyttäisi siltä, että elokuva ei ole yhtä poliittinen artefakti kuin 1900-luvulla, selvimmin poliittisen aseman mediassa ovat saaneet Internet ja televisio. Jos elokuvan sensuurihistoriaa tarkastelee 2000-luvun perspektiivistä, poliittista on seksi, porno ja väkivalta ja erityisesti niiden yhdistelmä. Vuoden 1910-luvun tai 1950-luvun perspektiviistä tällaisen väittäminen olisi ollut hulluutta.
Muutos on siis selvä. Varsin paljon julkisuutta saanut elokuvasensuuri-instituutio on länsimaissa vähitellen muuttumassa politiikan keskiöstä poliittisen marginaaliin ja mikä parasta, se tekee sen itse, mutta vähintään yhtä suuri muutos on tapahtunut poliittisen määritelmässä eli siinä mitä milloinkin on pidettävä poliittisena. Eikä tässä kaikki: kun nämä näkökulmat yhdistää, voimme uskoakseni olla yhtä mieltä siitä, että nykypäivän näkökulmasta elokuvasensuurien toiminnan poliittiset ulottuvaisuudet nähdään huomattavasti oman aikansa näkemystä poliittisempana. Monet sensuurin kielto- ja leikkauspäätökset on varmasti luokiteltu omana aikanaan joksikin muuksi kuin poliittiseksi, mutta jälkeenpäin nämä elokuvien rajoja rikkovaan luonteeseen liittyvät sensuuripäätökset ovat helposti tulkittavissa poliittiseksi.
Kaikella tällä haluan sanoa, että sensuuri on poliittinen instituutio, vaikka sen toimintaa säätelevät ideologiset ja poliittiset ehdot historiallisesti vaihtelevatkin. Sensuurin poliittinen merkitys ja sen päätösten poliittisuus katoaa vasta kun sensuuri-instituutio tekee mahdottoman, kadottaa itsensä. Sensuuri voi saada poliittista merkitystä lisääkin: tulevaisuus on tässä mielessä arvaamaton, jopa Suomessa kriisilait tekevät mahdolliseksi palauttaa sensuuri. Kontrolli ei ole tietoyhteiskunnan syrjään sysätty mahdollisuus: väkivaltaisten tietokonepelien ja esimerkiksi Internetin keskustelupalstojen aika ajoin esiin noussut vaatimus valvonnasta ja sensuurista ovat tästä osoituksia.
Vaikka sensuuri katoaisi, senkin jälkeen meille jää niin kuluttajina, kansalaisina kuin ihmiskunnan edustajinakin sensuuri: nimittäin itsesensuuri. Sen poliittisuutta ei mikään voi hävittää, vaikka itsesensuuri määriteltäisiinkin yksilön psykologiasta lähtevästä halusta suojella minää ja sen kanssa suoraan tekemisissä olevia kanssaihmisiämme joltakin, jota elokuvan tapainen artefakti voi tuoda lähellemme.
En siis puolustaudu sanomalla olevani mahdottoman tehtävän edessä, mutta tämän jälkeen on varmaankin ymmärrettävää, että en aio käsitellä poliittista elokuvasensuuria totaliteettina tai edes tarkoin määriteltynä käsitteenä: yritän kuitenkin haarukoida tuon määritelmävyyhdin eri piirteitä joidenkin yleisluonteisten esimerkkien kautta pitäen mielessä historiallisen ja nykypäivän sekä niiden välisen suhteen. Maantieteellisesti joudun rajoittamaan itseäni paljon enemmän kuin haluaisin: materiaalin hankkiminen tämän luennon valmisteluaikataulussa on ollut ongelma. Osin minun on onneksi mahdollista rajata sanottavaa sillä perusteella, että kuulette näistä teemoista monilta muiltakin luennoitsijoilta tässä sarjassa.
Poliittinen sensuuri liittyy siis siihen, mitä pidetään poliittisena ja samalla poliittisesti arkaluontoisena. Näin se liittyy ennen muuta valtioon ja sen organisoimaan sensuuriin. Sensuurin määritelmiä on monia, äärimmillään liberalistinen teoria katsoo, että valtion tehtävänä ei ole estää sananvapauden, painovapauden ja muidenkaan määriteltyjen vapauksien toteuttamista ennakkosensuurilla tai sensuurilla, joka voi puuttua artefaktin julkisuuteen myös sen jälkeen kun se on julkaistu. Liberalistinen teoria jättää valtion tehtäväksi taata hyvät toimintaedellytykset medialle, mukaan lukien elokuva. Toteutuuko tämä koskaan, jää nähtäväksi.
- Luento, pidetty SEA:n ja HYY:n sensuurisarjassa 2004.
Ihminenkö muka apinasta?
Tavalla tai toisella monet tuntuvat ajattelevan, että miehet ovat apinoita [Google: 471 hakutulosta 0,30 sekunnissa - ajatelkaa, jos se olisi miettinyt yhtä pitkään kuin naiset].
Itse olen taipuvainen ajattelemaan niin, että tie takaisin apinaksi on jo alkanut. Toisin sanoen evoluutio tekee jälleen kerran kepposiaan. Ensin se jalostaa kädellisestä apinasta ihmisen, ja kun tarpeeksi aikaa kuluu, eikä ihminen onnistu tuhoamaan ihan kaikkea itse, ihminen palautuu luontoon apinaksi. Eikä tarkoituksenani ole tässä suinkaan loukata apinoita.
Silti olin yllättynyt, että tässä käy näin. Brittiläinen National Institute for Medical Research on isohko instituutti, joka on julkaissut Current Biology -lehdessä tutkimuksen, jonka mukaan joukko amerikkalaisia tutkijoita - johdossa Jonathan Stoye - on keksinyt, että hivauttamalla erästä geeniä hiukkasen, hivin kehitys aidsiksi pysähtyy tykkänään. Geeniä pitäisi hivauttaa yhden naurettavan aminohapon vuoksi siksi, että rhesus-apinoilla (nyk. suom. reesus-apina) versio tästä geenistä ehkäisee hiv-infektion, ihmisillä oleva versio ei siihen kykene.
Näin hiv-ihmisiltä pitäisi nyt kupata soluja, tehdä ne vastustuskykyiseksi rhesus-apinan vastustuskykyisillä soluillä ja sitten vaan pruiskauttaa takasin hiv-ruumiiseen.
Tämä ei edistäisi tarpeeksi tiellä takaisin apinuuteen. Sen sijaan Stoyen toinen ehdotus muistuttaisi jo sitä: "Vaihtoehtoisesti voisimme tuottaa lääkkeitä, jotka aktivoisivat ihmisen geenin hiviä vastaan." Tämähän tarkoittaisi muuntogeenin tuottamista - olisimme yhtä aminohappoa lähempänä apinaa.
Ja monet pääsisivät sanomaan sen, että olivat oikeassa. Sikäli mikäli muutkin ymmärtäisivät Tarzan-kieltä, joka on ainoa vaihtoehtomme tiellä apinoiden kieleen [Linkki on sitten pdf-tiedostoon].
Itse olen taipuvainen ajattelemaan niin, että tie takaisin apinaksi on jo alkanut. Toisin sanoen evoluutio tekee jälleen kerran kepposiaan. Ensin se jalostaa kädellisestä apinasta ihmisen, ja kun tarpeeksi aikaa kuluu, eikä ihminen onnistu tuhoamaan ihan kaikkea itse, ihminen palautuu luontoon apinaksi. Eikä tarkoituksenani ole tässä suinkaan loukata apinoita.
Silti olin yllättynyt, että tässä käy näin. Brittiläinen National Institute for Medical Research on isohko instituutti, joka on julkaissut Current Biology -lehdessä tutkimuksen, jonka mukaan joukko amerikkalaisia tutkijoita - johdossa Jonathan Stoye - on keksinyt, että hivauttamalla erästä geeniä hiukkasen, hivin kehitys aidsiksi pysähtyy tykkänään. Geeniä pitäisi hivauttaa yhden naurettavan aminohapon vuoksi siksi, että rhesus-apinoilla (nyk. suom. reesus-apina) versio tästä geenistä ehkäisee hiv-infektion, ihmisillä oleva versio ei siihen kykene.
Näin hiv-ihmisiltä pitäisi nyt kupata soluja, tehdä ne vastustuskykyiseksi rhesus-apinan vastustuskykyisillä soluillä ja sitten vaan pruiskauttaa takasin hiv-ruumiiseen.
Tämä ei edistäisi tarpeeksi tiellä takaisin apinuuteen. Sen sijaan Stoyen toinen ehdotus muistuttaisi jo sitä: "Vaihtoehtoisesti voisimme tuottaa lääkkeitä, jotka aktivoisivat ihmisen geenin hiviä vastaan." Tämähän tarkoittaisi muuntogeenin tuottamista - olisimme yhtä aminohappoa lähempänä apinaa.
Ja monet pääsisivät sanomaan sen, että olivat oikeassa. Sikäli mikäli muutkin ymmärtäisivät Tarzan-kieltä, joka on ainoa vaihtoehtomme tiellä apinoiden kieleen [Linkki on sitten pdf-tiedostoon].
maanantaina, helmikuuta 07, 2005
Yksirivisiä
Voisiko naisen blogi olla näin hauska?
1. 99 prosenttia lakimiehistä antaa lopuille huonon maineen.
2. Lainaa rahaa pessimistiltä - he eivät odota saavansa sitä takaisin
3. Aika on juuri se juttu, mikä estää kaikkea tapahtumasta yhtä aikaa
4. Arpajaiset: vero niille, jotka ovat huonoja matematiikassa
5. En taistellut tietäni ruokaketjun huipulle tullakseni vegetariaaniksi.
6. Älä koskaan vastaa nimettömään kirjeeseen
7. Huipulla on yksinäistä, mutta silloin syöt paremmin.
8. En kärsi hulluudestani, nautin joka minuutista
9. Käy aina toisten hautajaisissa, tai he eivät tule vastavierailulle sinun hautajaisiisi.
10. Harvat naiset kertovat ikänsä, harvat miehet toimivat ikänsä mukaisesti
11. Jos meidän ei oleteta syövän eläimiä, miksi ne on tehty lihasta?
12. Kukaan ei kuuntele ennen kuin teet erehdyksen.
13. Nuoruutta meillä on tarpeeksi: miten olisi viisauden lähde?
13. Se joka nauraa viimeksi ajattelee hitaimmin
14. Telttailijat: Luonnon tapa syöttää itikoita
15. Muista aina olevasi ainutlaatuinen - juuri niin kuin kaikki muutkin
16. Tietoisuus: Se paskempi juttu nokosten välillä
17. On kolmenlaisia ihmisiä: ne jotka osaavat laskea ja ne jotka eivät.
18. Miksi ihmeessä "lyhenne" on niin pitkä sana?
19. Aloittaessani minulla ei ollut mitään ja minulla on silti suurin osa siitä
20. Puhdas omatunto on tavallisimmin osoitus huonosta muistista
21. Niin kauan kuin on tenttejä, yliopistolla riittää rukouksia
22. Kutinan vakavuus on käänteisesti suhteessa kykyyn ulottua siihen.
23. Menin älykkyystestiin: tulokset olivat negatiivisia
24. Me synnymme alasti, märkinä ja nälkäisinä. Sen jälkeen asiat alkavat mennä huonosti.
25. Jos et onnistu ensi yrittämällä, tuhoa kaikki todisteet siitä että yritit.
26. Syö oikein. Pysy kunnossa. Kuole jokatapauksessa.
27. Annoin mielikuvitukseni lentää ja se ei tullut takaisin.
28. Älä varasta, sillä hallitus vihaa kilpailua.
29. Kaikki yleistykset ovat vääriä.
30. Mitä useamman ihmisen tapaan, sitä enemmän pidän koirastani.
31. Mihin ikinä menetkään, sinä olet siellä.
32. On ollut pirunmoinen maanantai koko viikon.
33. Minä olen noussut sängyssä ja pukeutunut. Mitä sinä vielä haluat?
34. Jos kerran haluat uutisia, mene ja tee niitä.
35. Hallitsen kyllä kipuni kunnes ne sattuvat.
36. On huonoa onnea olla taikauskoinen.
37. Pelasta valaat. Kerää koko sarja.
38. Elämä on liian monimutkaista aamuisin.
39. Ei kukaan ole täydellinen. Minä olen Ei kukaan.
40. Painovoima - se ei ole vain hyvä idea, se on laki.
41. Diplomatia on sen taitoa, että annat toisen tehdä asiat sinun tavallasi.
42. Olen ajatellut elää ikuisesti. Tähän asti kaikki hyvin.
43. Olen kärsinyt muistinmenetyksestä niin kauan kuin muistan.
44. Evoluutio: tosielämän sci-fiä.
45. Loma alkaa kun isä sanoo tietävänsä oikotien.
46. Mikä on toinen sana sanakirjalle?
47. Päivä ilman valoa on kuin yö
48. Aiemmin tapasin lopettaa laus
49. Parhaan muistikuvani mukaan en muista
50. Aikainen lintu toki saa madon, mutta toinen hiiri juuston!
1. 99 prosenttia lakimiehistä antaa lopuille huonon maineen.
2. Lainaa rahaa pessimistiltä - he eivät odota saavansa sitä takaisin
3. Aika on juuri se juttu, mikä estää kaikkea tapahtumasta yhtä aikaa
4. Arpajaiset: vero niille, jotka ovat huonoja matematiikassa
5. En taistellut tietäni ruokaketjun huipulle tullakseni vegetariaaniksi.
6. Älä koskaan vastaa nimettömään kirjeeseen
7. Huipulla on yksinäistä, mutta silloin syöt paremmin.
8. En kärsi hulluudestani, nautin joka minuutista
9. Käy aina toisten hautajaisissa, tai he eivät tule vastavierailulle sinun hautajaisiisi.
10. Harvat naiset kertovat ikänsä, harvat miehet toimivat ikänsä mukaisesti
11. Jos meidän ei oleteta syövän eläimiä, miksi ne on tehty lihasta?
12. Kukaan ei kuuntele ennen kuin teet erehdyksen.
13. Nuoruutta meillä on tarpeeksi: miten olisi viisauden lähde?
13. Se joka nauraa viimeksi ajattelee hitaimmin
14. Telttailijat: Luonnon tapa syöttää itikoita
15. Muista aina olevasi ainutlaatuinen - juuri niin kuin kaikki muutkin
16. Tietoisuus: Se paskempi juttu nokosten välillä
17. On kolmenlaisia ihmisiä: ne jotka osaavat laskea ja ne jotka eivät.
18. Miksi ihmeessä "lyhenne" on niin pitkä sana?
19. Aloittaessani minulla ei ollut mitään ja minulla on silti suurin osa siitä
20. Puhdas omatunto on tavallisimmin osoitus huonosta muistista
21. Niin kauan kuin on tenttejä, yliopistolla riittää rukouksia
22. Kutinan vakavuus on käänteisesti suhteessa kykyyn ulottua siihen.
23. Menin älykkyystestiin: tulokset olivat negatiivisia
24. Me synnymme alasti, märkinä ja nälkäisinä. Sen jälkeen asiat alkavat mennä huonosti.
25. Jos et onnistu ensi yrittämällä, tuhoa kaikki todisteet siitä että yritit.
26. Syö oikein. Pysy kunnossa. Kuole jokatapauksessa.
27. Annoin mielikuvitukseni lentää ja se ei tullut takaisin.
28. Älä varasta, sillä hallitus vihaa kilpailua.
29. Kaikki yleistykset ovat vääriä.
30. Mitä useamman ihmisen tapaan, sitä enemmän pidän koirastani.
31. Mihin ikinä menetkään, sinä olet siellä.
32. On ollut pirunmoinen maanantai koko viikon.
33. Minä olen noussut sängyssä ja pukeutunut. Mitä sinä vielä haluat?
34. Jos kerran haluat uutisia, mene ja tee niitä.
35. Hallitsen kyllä kipuni kunnes ne sattuvat.
36. On huonoa onnea olla taikauskoinen.
37. Pelasta valaat. Kerää koko sarja.
38. Elämä on liian monimutkaista aamuisin.
39. Ei kukaan ole täydellinen. Minä olen Ei kukaan.
40. Painovoima - se ei ole vain hyvä idea, se on laki.
41. Diplomatia on sen taitoa, että annat toisen tehdä asiat sinun tavallasi.
42. Olen ajatellut elää ikuisesti. Tähän asti kaikki hyvin.
43. Olen kärsinyt muistinmenetyksestä niin kauan kuin muistan.
44. Evoluutio: tosielämän sci-fiä.
45. Loma alkaa kun isä sanoo tietävänsä oikotien.
46. Mikä on toinen sana sanakirjalle?
47. Päivä ilman valoa on kuin yö
48. Aiemmin tapasin lopettaa laus
49. Parhaan muistikuvani mukaan en muista
50. Aikainen lintu toki saa madon, mutta toinen hiiri juuston!
Wildsteinin lista
Puolassa seksi ei ole enää mitään, sillä kaikki ryntäävät lukemaan journalisti Bronislaw Wildsteinin kasaamaa listaa 240 000 ihmisestä, joiden väitetään vakoilleen kommunistihallinnon puolesta.
Netissa listoihin on tehty laskujen mukaan noin 650 000 linkkiä: niinpä yleisen syyttäjän ja pääministerin huoli siitä, että lista saattaa vaarantaa joidenkin aktiivisten tiedusteluihmisten toiminnan, on ymmärrettävä. Eilen syyttäjä ryhtyi perustelemaan tutkimusta sillä, että listalla oli todistettavasti ihmisiä, jotka olivat tiedustelun uhreja eivätkä kollaboraattoreita tai informaattoreita.
Bronislaw Wildsteinin salaa Institute of National Remembrancesta kopioima lista [2,5 Mb zip - omalla vastuulla, kun en ole kokeillut] on joutunut myös hakkereiden käsittelyyn: monia nimiä on listalta lähtenyt ja uusia ilmestynyt, väittävät erinäiset lähteet tänäpänä. Wildsteinin työnantaja Rzeczpospolita antoi miehelle potkut, kun listan netittäjä paljastui.
Netissa listoihin on tehty laskujen mukaan noin 650 000 linkkiä: niinpä yleisen syyttäjän ja pääministerin huoli siitä, että lista saattaa vaarantaa joidenkin aktiivisten tiedusteluihmisten toiminnan, on ymmärrettävä. Eilen syyttäjä ryhtyi perustelemaan tutkimusta sillä, että listalla oli todistettavasti ihmisiä, jotka olivat tiedustelun uhreja eivätkä kollaboraattoreita tai informaattoreita.
Bronislaw Wildsteinin salaa Institute of National Remembrancesta kopioima lista [2,5 Mb zip - omalla vastuulla, kun en ole kokeillut] on joutunut myös hakkereiden käsittelyyn: monia nimiä on listalta lähtenyt ja uusia ilmestynyt, väittävät erinäiset lähteet tänäpänä. Wildsteinin työnantaja Rzeczpospolita antoi miehelle potkut, kun listan netittäjä paljastui.
Phishing
Mutta mitä tämä on suomeksi? Vastaukset kommentteihin.
Tässä sanakirjamääritelmä termille "phishing".
(fish´ing) (n.) The act of sending an e-mail to a user falsely claiming to be an established legitimate enterprise in an attempt to scam the user into surrendering private information that will be used for identity theft. The e-mail directs the user to visit a Web site where they are asked to update personal information, such as passwords and credit card, social security, and bank account numbers, that the legitimate organization already has. The Web site, however, is bogus and set up only to steal the user’s information.
For example, 2003 saw the proliferation of a phishing scam in which users received e-mails supposedly from eBay claiming that the user’s account was about to be suspended unless he clicked on the provided link and updated the credit card information that the genuine eBay already had. Because it is relatively simple to make a Web site look like a legitimate organizations site by mimicking the HTML code, the scam counted on people being tricked into thinking they were actually being contacted by eBay and were subsequently going to eBay’s site to update their account information. By spamming large groups of people, the “phisher” counted on the e-mail being read by a percentage of people who actually had listed credit card numbers with eBay legitimately.
Phishing, also referred to as brand spoofing or carding, is a variation on “fishing,” the idea being that bait is thrown out with the hopes that while most will ignore the bait, some will be tempted into biting.
Other forms: phish (v.)
Tässä sanakirjamääritelmä termille "phishing".
(fish´ing) (n.) The act of sending an e-mail to a user falsely claiming to be an established legitimate enterprise in an attempt to scam the user into surrendering private information that will be used for identity theft. The e-mail directs the user to visit a Web site where they are asked to update personal information, such as passwords and credit card, social security, and bank account numbers, that the legitimate organization already has. The Web site, however, is bogus and set up only to steal the user’s information.
For example, 2003 saw the proliferation of a phishing scam in which users received e-mails supposedly from eBay claiming that the user’s account was about to be suspended unless he clicked on the provided link and updated the credit card information that the genuine eBay already had. Because it is relatively simple to make a Web site look like a legitimate organizations site by mimicking the HTML code, the scam counted on people being tricked into thinking they were actually being contacted by eBay and were subsequently going to eBay’s site to update their account information. By spamming large groups of people, the “phisher” counted on the e-mail being read by a percentage of people who actually had listed credit card numbers with eBay legitimately.
Phishing, also referred to as brand spoofing or carding, is a variation on “fishing,” the idea being that bait is thrown out with the hopes that while most will ignore the bait, some will be tempted into biting.
Other forms: phish (v.)
sunnuntaina, helmikuuta 06, 2005
Sirppi ja vasara pannaan
Uutistoimistot ja mediayhtymät ovat eri puolilla maailmaa jo pari päivää hehkuttaneet vireillä olevaa kommunististen symbolien pannaa.
Itäisen Keski-Euroopan maista kotoisin oleva ryhmä Euroopan Unionin lainsäätäjiä on torstaina tehnyt ehdotuksen laiksi, jolla kielletään kommunistisymbolien esittäminen. Vasaran ja sirpin lisäksi myös punatähti kuuluu kiellettävien joukkoon. Ehdotus on tarkoitettu vastapainoksi EU:ssa vireillä olevan hakaristi-pannan suunnitelmalle, jota on ajanut erityisesti EU:n oikeus- ja sisäasiainkomissaari Franco Frattini. 25 maan sisäministerit hyväksyivät ajatuksen kokouksessaan tammikuussa.
Ryhmän jäsenet tulevat Virosta, Liettuasta, Slovakiasta, Unkarista ja Tsekistä. He sanovat kommunististen symbolien kiellon olevan perusteltu sen kärsimyksen vuoksi, jota Neuvostoliiton tukemat hallitukset saivat aikaiseksi itäisessä Euroopassa. "Me haluamme yhtäläistä kohtelua toisellekin pahalle totalitaariselle hallinnolle, kommunistiselle järjestelmälle", kampanjan terävimnmässä kärjessä toimiva Jozsef Szajer (Unkari) sanoi. Häntä säesti Jan Zahradil (Tsekki): "Jos kiellämme yhden, meidän pitää kieltää ne kaikki." Liettuan aiempi presidentti Vytautas Landsbergis on tukenut kampanjaa, samoin entinen NHL-jääkiekkoilija Peter Stastny (Tsekki). Virosta mukana on ainakin Tunne Kelam.
Joulukuussa EU:ssa kerättiin listaa Landsbergisin, Viroon Toomas-Henrik Ilvesin, Latvian Valdis Dombrovskin ja Puolan Bronislaw Geremekin aloitteeseen, jonka tavoitteena oli tuomita Molotov-Ribbentrop sopimus vuodelta 1939. Nimiä kertyi vain 88, kun parlamenttiesitykseen tarvittaisiin 367 edustajan allekirjoitusta (eli puolet kaikista plus yksi).
Frattinin puhemies Friso Roscan Abbing sanoi, että EU ei tällä kertaa ole ajamassa kommunististen symbolien kieltoa. Symbolikieltoryhmä onkin ilmoittanut, ettei se hae EU:n yhteistä päätöstä, vaan pyrkii vastaavaan päätöksentekoon kansallisella tasolla.
Mielenkiintoista on, että Stockholm Spectator Blog Stambord ajoi vastaavaa kieltoa jo 16. tammikuuta. Ruotsalaisia edustajia ei ehdotuksessa kuitenkaan ole mukana.
Kommunistisymbolien kieltäminen voisi vaikeuttaa esimerkiksi Liettuassa mm. SSRS-vodkan, Druskinkaissa sijaitsevan Stalinmaailman toimintaa: siellä on varsin monia neuvostoaikaisia patsaita. Se on maan suurimpia turistikohteita.
Itäisen Keski-Euroopan maista kotoisin oleva ryhmä Euroopan Unionin lainsäätäjiä on torstaina tehnyt ehdotuksen laiksi, jolla kielletään kommunistisymbolien esittäminen. Vasaran ja sirpin lisäksi myös punatähti kuuluu kiellettävien joukkoon. Ehdotus on tarkoitettu vastapainoksi EU:ssa vireillä olevan hakaristi-pannan suunnitelmalle, jota on ajanut erityisesti EU:n oikeus- ja sisäasiainkomissaari Franco Frattini. 25 maan sisäministerit hyväksyivät ajatuksen kokouksessaan tammikuussa.
Ryhmän jäsenet tulevat Virosta, Liettuasta, Slovakiasta, Unkarista ja Tsekistä. He sanovat kommunististen symbolien kiellon olevan perusteltu sen kärsimyksen vuoksi, jota Neuvostoliiton tukemat hallitukset saivat aikaiseksi itäisessä Euroopassa. "Me haluamme yhtäläistä kohtelua toisellekin pahalle totalitaariselle hallinnolle, kommunistiselle järjestelmälle", kampanjan terävimnmässä kärjessä toimiva Jozsef Szajer (Unkari) sanoi. Häntä säesti Jan Zahradil (Tsekki): "Jos kiellämme yhden, meidän pitää kieltää ne kaikki." Liettuan aiempi presidentti Vytautas Landsbergis on tukenut kampanjaa, samoin entinen NHL-jääkiekkoilija Peter Stastny (Tsekki). Virosta mukana on ainakin Tunne Kelam.
Joulukuussa EU:ssa kerättiin listaa Landsbergisin, Viroon Toomas-Henrik Ilvesin, Latvian Valdis Dombrovskin ja Puolan Bronislaw Geremekin aloitteeseen, jonka tavoitteena oli tuomita Molotov-Ribbentrop sopimus vuodelta 1939. Nimiä kertyi vain 88, kun parlamenttiesitykseen tarvittaisiin 367 edustajan allekirjoitusta (eli puolet kaikista plus yksi).
Frattinin puhemies Friso Roscan Abbing sanoi, että EU ei tällä kertaa ole ajamassa kommunististen symbolien kieltoa. Symbolikieltoryhmä onkin ilmoittanut, ettei se hae EU:n yhteistä päätöstä, vaan pyrkii vastaavaan päätöksentekoon kansallisella tasolla.
Mielenkiintoista on, että Stockholm Spectator Blog Stambord ajoi vastaavaa kieltoa jo 16. tammikuuta. Ruotsalaisia edustajia ei ehdotuksessa kuitenkaan ole mukana.
Kommunistisymbolien kieltäminen voisi vaikeuttaa esimerkiksi Liettuassa mm. SSRS-vodkan, Druskinkaissa sijaitsevan Stalinmaailman toimintaa: siellä on varsin monia neuvostoaikaisia patsaita. Se on maan suurimpia turistikohteita.
Paha maa voitti Göteborgissa
Kuten ennustin, Aki Louhimiehen Paha maa toimii kyllä ulkomaillakin.
Nyt se voitti Göteborgin elokuvajuhlilla, Pohjoismaiden suurimmilla, pääpalkinnon ja monta muuta palkintoa.
Nyt se voitti Göteborgin elokuvajuhlilla, Pohjoismaiden suurimmilla, pääpalkinnon ja monta muuta palkintoa.
lauantaina, helmikuuta 05, 2005
Morosus est quod uxor eum mane necare temtavit
Heikki Salokanto opettaa halukkaille käytännön latinaa. Esimerkiksi baarissa iltaa piristää, kun leveäharteisille mutta horjuvajalkaisille tokaisee: "Cupisne luctari?"
Vastaavia nerokkaita tuotteita on muitakin. Reijo Valta on kirjoittanut Quid. Asterix-latinan alkeita, joka ei hinnallaankaan huimaa.
Vakavampaan harjoitteluun soveltuu suomennettu Perustietoja latinasta. Normaalilyseoon ei enää voi latinaa opiskelemaan mennä, mutta jos laittaisi sinne tyttärensä?
Esimerkiksi ensimmäisen, 7. luokan kahden viikkotunnin ohjelma näyttää mielenkiintoiselta:
"Tutustutaan joihinkin Rooman historian tapahtumiin ja taruihin sekä roomalaisten elämään. Harjoitellaan ääntämistä ja perehdytään muoto- ja lauseopin alkeisiin. Opitaan huomaamaan latinan kielen ja Rooman kulttuurin jatkuminen läpi keskiajan nykypäivään asti. Opitaan latinalaisia sanontoja, yksinkertaisten latinan lauseiden ymmärtämistä ja suomalaisten lauseiden kääntämistä latinaksi. Harjoitellaan latinan käyttöä suullisesti ja kirjallisesti. Seurataan antiikinaiheisia uutisia sekä radiosta että lehdistä."
Nämä voisi kiinnittää vaikka vessan seinään. Siinä lentävät lauseet tulevat hyvin päntätyksi.
Vastaavia nerokkaita tuotteita on muitakin. Reijo Valta on kirjoittanut Quid. Asterix-latinan alkeita, joka ei hinnallaankaan huimaa.
Vakavampaan harjoitteluun soveltuu suomennettu Perustietoja latinasta. Normaalilyseoon ei enää voi latinaa opiskelemaan mennä, mutta jos laittaisi sinne tyttärensä?
Esimerkiksi ensimmäisen, 7. luokan kahden viikkotunnin ohjelma näyttää mielenkiintoiselta:
"Tutustutaan joihinkin Rooman historian tapahtumiin ja taruihin sekä roomalaisten elämään. Harjoitellaan ääntämistä ja perehdytään muoto- ja lauseopin alkeisiin. Opitaan huomaamaan latinan kielen ja Rooman kulttuurin jatkuminen läpi keskiajan nykypäivään asti. Opitaan latinalaisia sanontoja, yksinkertaisten latinan lauseiden ymmärtämistä ja suomalaisten lauseiden kääntämistä latinaksi. Harjoitellaan latinan käyttöä suullisesti ja kirjallisesti. Seurataan antiikinaiheisia uutisia sekä radiosta että lehdistä."
Nämä voisi kiinnittää vaikka vessan seinään. Siinä lentävät lauseet tulevat hyvin päntätyksi.
To Our Members, We're the Fourth Emergency Sedis
"To Our Members, We're the Fourth Emergency Sedis" tarjoaa Surrealist.co.uk slogangeneraattori
Jotkut tekstit muistuttivat hämmentävästi uutta blogitulokasta: "Right now, golems are plotting to see to a jaded Volvo. My minor and pitchfork are fluorescent, and factory-workers that I work with may be dubious.
I'm Federal Agent Jack Bauer, and this is the biggest mullet of my life."
My spammer name is Schoolbook B. Repudiate.
Jotkut tekstit muistuttivat hämmentävästi uutta blogitulokasta: "Right now, golems are plotting to see to a jaded Volvo. My minor and pitchfork are fluorescent, and factory-workers that I work with may be dubious.
I'm Federal Agent Jack Bauer, and this is the biggest mullet of my life."
keskiviikkona, helmikuuta 02, 2005
Jeeeeeeeee!
2 Ilves - Tappara 1 1,95
3 Kärpät - JYP 1 1,30
4 Lukko - Ässät 1 1,50
21 Arsenal - Manchester U 2 3,15
Kerroin: 3,80 - 9,21
Hinta: 12,00 euroa
Voitto: (03.02.2005) 81,30 euroa
3 Kärpät - JYP 1 1,30
4 Lukko - Ässät 1 1,50
21 Arsenal - Manchester U 2 3,15
Kerroin: 3,80 - 9,21
Hinta: 12,00 euroa
Voitto: (03.02.2005) 81,30 euroa
Tottumuksen voima
On ollut hauska seurata, kuinka isot mediayhtiöt taistelevat tutkainta vastaan. Yleisradio teki aikoinaan elämänsä mogan, kun ei uskonut oman tutkijansa tutkimustulosta, jonka mukaan ihmisten jokapäiväinen elämänrytmi sääteli yllättävän tarkoin televisionkatselua. YLE yritti muuttaa alkuiltapäivän rytkiä ajastamalla uutiset ja monet muut perusohjelmat uuteen uskoon. Se piti peruuttaa muutaman kuukauden kokeilun jälkeen. Ainoa keino oli satsata uusiin kanaviin ja tyrkyttää siellä uutta mallia: digikanavien uutiskanava yhtenä niistä.
Nyt asialla oli Helsingin Sanomat. Hieman ylimielisin sanakääntein - kuitenkin takaportin jättäen - HS ilmoitti luopuvansa showview-koodiston käyttämisestä televisio-ohjelmien julkaisun yhteydessä. "Videon ajastaminen on yhtä helppoa kuin showview-koodin asettaminen", lehti suurinpiirtein kirjoitti, joka oli tietysti kommenttina laadullisesti sillä rajalla, että pysyykö lehden tilaus yllä.
Ja katso, niin oli käyvä! Sadat sähköposti- ja tekstiviestit käänsivät nopeaan muutokseen pyrkivän dinosauruksen. Paluukäännös tehtiin demokraattisen median imagoon sopivalla tavalla sanomalla suoraan, että ME, HS, olemme väärässä. Ja että kansa - määriteltynä hesarin lukijoiksi - on oikeassa. Eipä siinä paljon muuta voi toivoa, kuin että ne muutosviestin "elefantti posliinikaupassa" -kommentit unohdettaisiin.
Showview-koodi, joka on käytössä kymmenissä miljoonissa videolaitteissa ja myös tallentavissa digibokseissa ja myös niitä käyttävien ihmisten helposti hallittavissa, osoitti käytännöllisen voimansa kuin mielenosoittajien parvi. Toki numerosarjan ja OK-napin käyttö on helpompaa kuin monimutkaisten alkuaikojen, loppuaikojen, kanavatietojen ja muiden yksityiskohtien säätäminen perinteisessä ajastamisessa, mikä käytettävyysperiaatteena on peräisin siltä ajalta, jolloin muutenkin ajateltiin hieroglyfien olevan jotenkin edistyksellisiä.
Osmo A. Wiio kirjoitti aikoinaan näpsästi, kun sanoi ihmettelevänsä, miksi tietokonemaailma siirtyy vauhdilla erilaisiin ikonisymboleihin. Näistä hieroglygeistä luovuttiin aikoinaan, kun kirjoitus keksittiin. Ja nyt niihin on palattu pesukoneissa, videoissa, tietokoneohjelmissa ja kymmenissä muissa vekottimissa ja hilavitkaimissa, myös kauko-ohjaimissa, joita laskujeni mukaan omassa taloudessa on kymmenen ja kaikki erilaisia. Erityisen hankalia ne ovat käyttää työpaikalla - luentokeikoilla olen törmännyt mitä ihmeellisimpiin virityksiin laitteistojen suhteen.
Ennätys tuli Järvenpäässä opettajille puhuessa viime elokuussa - palkkio on sieltä muuten vielä maksamatta, vink, vink - sillä siellä audiovisuaalisen välineistön käyttö oli niin kehittynyttä, että jopa saatavilla hienosti olleet kirjalliset ohjeet olivat väärin.
Mutta interaktiivisella luennoitsijan ja luennolle osallistuvien yhteistoimilla niistä on tähän mennessä melkein aina selvitty. Pahimmissa tapauksissa on pitänyt kutsua paikalle se joku poissaoleva, jolla on sitten avain siihen lukittuun kaappiin.
Nyt asialla oli Helsingin Sanomat. Hieman ylimielisin sanakääntein - kuitenkin takaportin jättäen - HS ilmoitti luopuvansa showview-koodiston käyttämisestä televisio-ohjelmien julkaisun yhteydessä. "Videon ajastaminen on yhtä helppoa kuin showview-koodin asettaminen", lehti suurinpiirtein kirjoitti, joka oli tietysti kommenttina laadullisesti sillä rajalla, että pysyykö lehden tilaus yllä.
Ja katso, niin oli käyvä! Sadat sähköposti- ja tekstiviestit käänsivät nopeaan muutokseen pyrkivän dinosauruksen. Paluukäännös tehtiin demokraattisen median imagoon sopivalla tavalla sanomalla suoraan, että ME, HS, olemme väärässä. Ja että kansa - määriteltynä hesarin lukijoiksi - on oikeassa. Eipä siinä paljon muuta voi toivoa, kuin että ne muutosviestin "elefantti posliinikaupassa" -kommentit unohdettaisiin.
Showview-koodi, joka on käytössä kymmenissä miljoonissa videolaitteissa ja myös tallentavissa digibokseissa ja myös niitä käyttävien ihmisten helposti hallittavissa, osoitti käytännöllisen voimansa kuin mielenosoittajien parvi. Toki numerosarjan ja OK-napin käyttö on helpompaa kuin monimutkaisten alkuaikojen, loppuaikojen, kanavatietojen ja muiden yksityiskohtien säätäminen perinteisessä ajastamisessa, mikä käytettävyysperiaatteena on peräisin siltä ajalta, jolloin muutenkin ajateltiin hieroglyfien olevan jotenkin edistyksellisiä.
Osmo A. Wiio kirjoitti aikoinaan näpsästi, kun sanoi ihmettelevänsä, miksi tietokonemaailma siirtyy vauhdilla erilaisiin ikonisymboleihin. Näistä hieroglygeistä luovuttiin aikoinaan, kun kirjoitus keksittiin. Ja nyt niihin on palattu pesukoneissa, videoissa, tietokoneohjelmissa ja kymmenissä muissa vekottimissa ja hilavitkaimissa, myös kauko-ohjaimissa, joita laskujeni mukaan omassa taloudessa on kymmenen ja kaikki erilaisia. Erityisen hankalia ne ovat käyttää työpaikalla - luentokeikoilla olen törmännyt mitä ihmeellisimpiin virityksiin laitteistojen suhteen.
Ennätys tuli Järvenpäässä opettajille puhuessa viime elokuussa - palkkio on sieltä muuten vielä maksamatta, vink, vink - sillä siellä audiovisuaalisen välineistön käyttö oli niin kehittynyttä, että jopa saatavilla hienosti olleet kirjalliset ohjeet olivat väärin.
Mutta interaktiivisella luennoitsijan ja luennolle osallistuvien yhteistoimilla niistä on tähän mennessä melkein aina selvitty. Pahimmissa tapauksissa on pitänyt kutsua paikalle se joku poissaoleva, jolla on sitten avain siihen lukittuun kaappiin.
tiistaina, helmikuuta 01, 2005
Mä olen kateellinen
Mä olen kateellinen niille, jotka eivät katso Pinserin top-listaa. Katsokaa nyt tätäkin ei-aktiiviseksi muuttuneiden ja muuttuvien tilaajien listaa!
käyttäjä96: 6 päivää 9 tuntia sitten; pisteitä: 0.084 (aktiivinen)
käyttäjä97: 6 päivää 14 tuntia sitten; pisteitä: 0.057 (aktiivinen)
käyttäjä98: 6 päivää 15 tuntia sitten; pisteitä: 0.05 (aktiivinen)
käyttäjä99: 6 päivää 19 tuntia sitten; pisteitä: 0 (vain yhtä tai kahta tilaavia ei huomioida)
käyttäjä100: 6 päivää 19 tuntia sitten; pisteitä: 0.024 (aktiivinen)
käyttäjä101: 6 päivää 20 tuntia sitten; pisteitä: 0.02 (aktiivinen)
käyttäjä102: 6 päivää 21 tuntia sitten; pisteitä: 0.014 (aktiivinen)
käyttäjä103: 7 päivää 3 tuntia sitten; pisteitä: 0 (yli 400 blogia tilaavia ei huomioida)
käyttäjä104: 7 päivää 9 tuntia sitten; pisteitä: 0 (ei-aktiivinen)
käyttäjä105: 7 päivää 13 tuntia sitten; pisteitä: 0 (ei-aktiivinen)
käyttäjä106: 7 päivää 14 tuntia sitten; pisteitä: 0 (ei-aktiivinen)
käyttäjä107: 7 päivää 14 tuntia sitten; pisteitä: 0 (ei-aktiivinen)
käyttäjä108: 7 päivää 19 tuntia sitten; pisteitä: 0 (ei-aktiivinen)
käyttäjä109: 8 päivää 2 tuntia sitten; pisteitä: 0 (ei-aktiivinen)
käyttäjä110: 8 päivää 3 tuntia sitten; pisteitä: 0 (ei-aktiivinen)
käyttäjä111: 8 päivää 12 tuntia sitten; pisteitä: 0 (ei-aktiivinen)
käyttäjä112: 8 päivää 13 tuntia sitten; pisteitä: 0 (ei-aktiivinen)
käyttäjä113: 9 päivää 16 tuntia sitten; pisteitä: 0 (ei-aktiivinen)
käyttäjä114: 9 päivää 17 tuntia sitten; pisteitä: 0 (yli 400 blogia tilaavia ei huomioida)
käyttäjä115: 10 päivää 8 tuntia sitten; pisteitä: 0 (ei-aktiivinen)
käyttäjä116: 10 päivää 17 tuntia sitten; pisteitä: 0 (yli 400 blogia tilaavia ei huomioida)
käyttäjä117: 12 päivää 14 tuntia sitten; pisteitä: 0 (ei-aktiivinen)
käyttäjä118: 12 päivää 19 tuntia sitten; pisteitä: 0 (ei-aktiivinen)
käyttäjä119: 13 päivää 16 tuntia sitten; pisteitä: 0 (ei-aktiivinen)
käyttäjä120: 13 päivää 18 tuntia sitten; pisteitä: 0 (ei-aktiivinen)
käyttäjä121: 13 päivää 21 tuntia sitten; pisteitä: 0 (ei-aktiivinen)
käyttäjä96: 6 päivää 9 tuntia sitten; pisteitä: 0.084 (aktiivinen)
käyttäjä97: 6 päivää 14 tuntia sitten; pisteitä: 0.057 (aktiivinen)
käyttäjä98: 6 päivää 15 tuntia sitten; pisteitä: 0.05 (aktiivinen)
käyttäjä99: 6 päivää 19 tuntia sitten; pisteitä: 0 (vain yhtä tai kahta tilaavia ei huomioida)
käyttäjä100: 6 päivää 19 tuntia sitten; pisteitä: 0.024 (aktiivinen)
käyttäjä101: 6 päivää 20 tuntia sitten; pisteitä: 0.02 (aktiivinen)
käyttäjä102: 6 päivää 21 tuntia sitten; pisteitä: 0.014 (aktiivinen)
käyttäjä103: 7 päivää 3 tuntia sitten; pisteitä: 0 (yli 400 blogia tilaavia ei huomioida)
käyttäjä104: 7 päivää 9 tuntia sitten; pisteitä: 0 (ei-aktiivinen)
käyttäjä105: 7 päivää 13 tuntia sitten; pisteitä: 0 (ei-aktiivinen)
käyttäjä106: 7 päivää 14 tuntia sitten; pisteitä: 0 (ei-aktiivinen)
käyttäjä107: 7 päivää 14 tuntia sitten; pisteitä: 0 (ei-aktiivinen)
käyttäjä108: 7 päivää 19 tuntia sitten; pisteitä: 0 (ei-aktiivinen)
käyttäjä109: 8 päivää 2 tuntia sitten; pisteitä: 0 (ei-aktiivinen)
käyttäjä110: 8 päivää 3 tuntia sitten; pisteitä: 0 (ei-aktiivinen)
käyttäjä111: 8 päivää 12 tuntia sitten; pisteitä: 0 (ei-aktiivinen)
käyttäjä112: 8 päivää 13 tuntia sitten; pisteitä: 0 (ei-aktiivinen)
käyttäjä113: 9 päivää 16 tuntia sitten; pisteitä: 0 (ei-aktiivinen)
käyttäjä114: 9 päivää 17 tuntia sitten; pisteitä: 0 (yli 400 blogia tilaavia ei huomioida)
käyttäjä115: 10 päivää 8 tuntia sitten; pisteitä: 0 (ei-aktiivinen)
käyttäjä116: 10 päivää 17 tuntia sitten; pisteitä: 0 (yli 400 blogia tilaavia ei huomioida)
käyttäjä117: 12 päivää 14 tuntia sitten; pisteitä: 0 (ei-aktiivinen)
käyttäjä118: 12 päivää 19 tuntia sitten; pisteitä: 0 (ei-aktiivinen)
käyttäjä119: 13 päivää 16 tuntia sitten; pisteitä: 0 (ei-aktiivinen)
käyttäjä120: 13 päivää 18 tuntia sitten; pisteitä: 0 (ei-aktiivinen)
käyttäjä121: 13 päivää 21 tuntia sitten; pisteitä: 0 (ei-aktiivinen)
Lööppi: Norja eronnut Ruotsista
Ruotsin ja Norjan valtioliiton purkautumisesta tulee tänä vuonna 100 vuotta. Itsenäinen Norja täyttää 100 vuotta. Sehän meinasi aiheuttaa sodan maiden välille; sen verran kiihkeitä tunnelmia itsenäistymispuuhailu usein aiheuttaa.
Aihetta koskevien nettisivujen löytäminen ei ollut helppoa, sillä "statsunion Norge Sverige" -haku ei tuottanut yhtään mitään. Vasta nationalistinen veto: "Norge 1905" toi kiinnostavia sivustoja eteen.
Parhaimpia on tuolloisten lehtien etusivujen lööppejä pyörittävä applett-sovellus 1905, Norge, Sverige & Unionen. Sivustolta saa tapahtumasta muutenkin perusteelliset tiedot, jos skandinaavisten kielten lukeminen sujuu ja sujuuhan se meiltä pakkoruotsimme käyneiltä.
Ruotsalaisten asennetta kuvaa ehkä parhaiten sivusto, jota hallinnoi Regeringskansliet, suomeksi lähinnä valtioneuvoston kanslia. Linkkisivustolta löytyy kyllä Sverige-Norge 1905-2005; hundra år sedan unionsupplösningen, mutta siihen ei ole, päinvastoin kuin kaikkiin muihin sivun teksteihin, yhdistetty mitään linkkiä.
Norjassa ero on 100-vuotisjuhlan arvoinen, ja esimerkiksi Norjan valtiokirkko, jolla on paljon Suomen valtiokirkkoa tuhdimpi ote valtioonsa, kehuskelee itsenäistymisellä kuin omana tekonaan.
Ruotsissa valtioliiton purkautuminen laitetaan sivustoille, joilla muistellaan Anna Lindhia ja Olof Palmetta. Kyse oli siis murhaan verrattavasta teosta. Henkisesti orgaaninen valtioteoria elää yhä! Ruotsalaisten mieleen ei tietysti ollut sekään että juuri Tanskan prinssi Carlista - hän on Fredrik VIII:n poika ja Kristian X:n veli - voideltiin Norjan kuninkaaksi tittelillä Haakon VII.
Juttuun inspiroi Helsingin Sanomien tämänpäiväinen artikkeli, jossa mainostettiin Aftonbladetin ja Netavisenin välille syntynyttä mustesotaa. Aftonbladetin kolumnissa oli norjalaisia moitittu EU:n ulkopuolelle jäämisestä, terveydestä, öljystä ja monesta muusta öyhötysasiasta, ja kuten lehdillä on tapana, norjalaiset vastasivat täysin rinnoin kertomalla rakastelevansa 124 kertaa vuodessa velttojen ruotsalaisten 102 vastaan ja viittasi myös hiihtourheilumenestyksiin. On niissä ruotsalaisten saavutuksissa tekemistä suomalaisillekin, ainakin näille punaisten lyhtyjen blogien kommenttiosastoilla vaeltaville nörttipojille.
Aihetta koskevien nettisivujen löytäminen ei ollut helppoa, sillä "statsunion Norge Sverige" -haku ei tuottanut yhtään mitään. Vasta nationalistinen veto: "Norge 1905" toi kiinnostavia sivustoja eteen.
Parhaimpia on tuolloisten lehtien etusivujen lööppejä pyörittävä applett-sovellus 1905, Norge, Sverige & Unionen. Sivustolta saa tapahtumasta muutenkin perusteelliset tiedot, jos skandinaavisten kielten lukeminen sujuu ja sujuuhan se meiltä pakkoruotsimme käyneiltä.
Ruotsalaisten asennetta kuvaa ehkä parhaiten sivusto, jota hallinnoi Regeringskansliet, suomeksi lähinnä valtioneuvoston kanslia. Linkkisivustolta löytyy kyllä Sverige-Norge 1905-2005; hundra år sedan unionsupplösningen, mutta siihen ei ole, päinvastoin kuin kaikkiin muihin sivun teksteihin, yhdistetty mitään linkkiä.
Norjassa ero on 100-vuotisjuhlan arvoinen, ja esimerkiksi Norjan valtiokirkko, jolla on paljon Suomen valtiokirkkoa tuhdimpi ote valtioonsa, kehuskelee itsenäistymisellä kuin omana tekonaan.
Ruotsissa valtioliiton purkautuminen laitetaan sivustoille, joilla muistellaan Anna Lindhia ja Olof Palmetta. Kyse oli siis murhaan verrattavasta teosta. Henkisesti orgaaninen valtioteoria elää yhä! Ruotsalaisten mieleen ei tietysti ollut sekään että juuri Tanskan prinssi Carlista - hän on Fredrik VIII:n poika ja Kristian X:n veli - voideltiin Norjan kuninkaaksi tittelillä Haakon VII.
Juttuun inspiroi Helsingin Sanomien tämänpäiväinen artikkeli, jossa mainostettiin Aftonbladetin ja Netavisenin välille syntynyttä mustesotaa. Aftonbladetin kolumnissa oli norjalaisia moitittu EU:n ulkopuolelle jäämisestä, terveydestä, öljystä ja monesta muusta öyhötysasiasta, ja kuten lehdillä on tapana, norjalaiset vastasivat täysin rinnoin kertomalla rakastelevansa 124 kertaa vuodessa velttojen ruotsalaisten 102 vastaan ja viittasi myös hiihtourheilumenestyksiin. On niissä ruotsalaisten saavutuksissa tekemistä suomalaisillekin, ainakin näille punaisten lyhtyjen blogien kommenttiosastoilla vaeltaville nörttipojille.
maanantaina, tammikuuta 31, 2005
Tammikuussa 2005 katsotut elokuvat
Huomasin, että moni listaa elokuvansa, jotka katsoo. Kun sattui olemaan kuun viimeinen päivä, pistän minäkin oman listani tammikuulta 2005. Varmasti listalta on unohtunut joitakin ihan mainitsemisen arvoisiakin, mutta melkein kaikki tässä ovat. DocPoint-leffoja olin tietysti nähnyt jo marras- joulukuussa, joten jos niiden puutteita joku ihmettelee, syy on se. (Tähän kuuluisi oikea hymiö)
Lisäksi silmien vierestä ja edessä on vierinyt paljon puolikkaita fiktioelokuvia, satunnaisesti vastaan tulleita dokkareita, reppareita ja muita elokuvia, joiden luonnetta en käy selvittämään.
Mutta nämä nyt tulivat mieleen, kun vähän kirjojaan selasi. Järjestystä niillä nyt ei ole, ehkä tätä kirjaa pitäisi ruveta pitämään enemmänkin.
Arto Halonen: Kuuban valloittajat (2 kertaa)
Arto Halonen: Karmapa – jumaluuden kaksi tietä (1998)
Arto Halonen: Karmapa – matka maailman katolle
Arto Halonen: Koti (1995)
Arto Halonen: Rigside (1992)
Arto Halonen: Turisti (1989)
Arto Halonen: Veren perintö (1994)
Arto Halonen: Taivasta vasten (2000)
Arto Halonen: Tynnyrimies (2004)
Timo Koivusalo: Kulkuri ja joutsen (1999)
Ere Kokkonen: Elämä lyhyt, Rytkönen pitkä (1996)
Ere Kokkonen: Hurmaava joukkoitsemurha (2000)
Timo Linnasalo: Eros ja Psykhe (1998)
Lasse Naukkarinen: Olipa kerran Utopia
Markku Lehmuskallio: Pohjoisten metsien äänet 1973, colour, 14 min
Markku Lehmuskallio Mies jolla on kahdet kasvot 1975, colour, 25 min
Markku Lehmuskallio: Anna. Oodi nganasaneille (1997)
Markku Lehmuskallio: Uhri (1997)
Susanna Helke & Virpi Suutari: Valkoinen taivas
Jaakko Ilkka Virtanen: Miehen mitta (1997)
Pertti "Spede" Pasanen: Naisen logiikka (1998)
Aleksi Mäkelä: Häjyt (1999)
Kaisa Rastimo: Heinähattu ja Vilttitossu, 2002
Claes Olsson: Ihanat naiset rannalla (1998)
Markku Pölönen: Kuningasjätkä (1998)
Aku Louhimies: Levottomat (2000)
Aku Louhimies: Kuutamolla (2002)
Aku Louhimies: Paha maa (2005)
Peter Watkins: The War Game (1965)
Leila Pakalnina: Dream Land
Sergei Dvortsevoi: In the Dark
Todd Field: In the Bedroom (Satimessa)
Santiago Álvarez: 79 primaveras
Du Kich Cu Chi (Cu Chi Guerillas, Vietnam 1967)
Roman Karmen: Vjetnam (NL 1954)
Vojna okontshena – borba prodolzhajetsja (NL 1976)
Pierre Schoendoerffer: Dien Bien Phu (Sodan arvet – Dien Bien Phu, 1992)
Peter von Bagh: Vuosi 1939
Peter von Bagh: Viimeinen kesä 1944
Peter von Bagh: Vuosi 1952
Peter von Bagh: Ajan draama
Peter von Bagh: Asema
Peter von Bagh: Joulukuu
Peter von Bagh: Päivä Karl Marxin haudalla
Peter von Bagh: Mies varjossa
Peter von Bagh: Olavi Virta
Peter von Bagh: Elämä ja aurinko – Rapsodia F. E. Sillanpään maisemasta
Peter von Bagh: Lähikuvassa Rauli Badding Somerjoki
Peter von Bagh: Suomi Pop 1939-1944
Televisiosarjat: Komisario Frost, Princess Marie
George Roy Hill: Slapshot (Lämäri, 1977)
Milos Forman: The Man on the Moon (US 2001)
John McTiernan: Seikkailija Thomas Crown
Clint Eastwood: Space Cowboys
Clint Eastwood: Unforgiven (1992)
Alejandro Amenabar: Abre los Ojos
Tim Robbins: Dead Man Walking (1995)
Guillermo del Toro: Mimic (1997)
George P. Cosmatos: Shadow Conspiracy (1997)
James Cameron: The Terminator (1984)
Jack Nicholsson: The Two Jakes (1990)
Barry Levinson: Young Sherlock Holmes (1985)
Richard Thorpe: Jailhouse Rock (1957)
Robert Taylor: Conspirator (1949)
Peter Glenville: The Comedians (1967)
Robert Abel, Pierre Adidge: Elvis on tour (1972)
Robert Siodmak: Escape from East-Berlin (1962)
Tay Garnett: Bataan (1943)
Gottfried Reinhardt: Betrayed (1954)
Ted Tedzlaff: Terror on the Train (1954)
Lyhäreitä mm. ehkä noin parin- kolmenkymmenen (designiin liittyvän) lyhärin ohella:
Päijännehullut 1937, b/w, 7 min
Koli, mahtava – kuuluisa 1943, b/w, 9 min
Keski-Suomi kutsuu 1945, b/w, 10 min
Kolin korkeuksista Saimaan saaristoon 1948, b/w, 9 min
Aimo Jäderholm: Kiannan vesillä 1957, colour, 15 min
Sompio II 1962, b/w, 7 min
Risto Jarva: Kitka 1963, colour, 9 min
Lisäksi silmien vierestä ja edessä on vierinyt paljon puolikkaita fiktioelokuvia, satunnaisesti vastaan tulleita dokkareita, reppareita ja muita elokuvia, joiden luonnetta en käy selvittämään.
Mutta nämä nyt tulivat mieleen, kun vähän kirjojaan selasi. Järjestystä niillä nyt ei ole, ehkä tätä kirjaa pitäisi ruveta pitämään enemmänkin.
Arto Halonen: Kuuban valloittajat (2 kertaa)
Arto Halonen: Karmapa – jumaluuden kaksi tietä (1998)
Arto Halonen: Karmapa – matka maailman katolle
Arto Halonen: Koti (1995)
Arto Halonen: Rigside (1992)
Arto Halonen: Turisti (1989)
Arto Halonen: Veren perintö (1994)
Arto Halonen: Taivasta vasten (2000)
Arto Halonen: Tynnyrimies (2004)
Timo Koivusalo: Kulkuri ja joutsen (1999)
Ere Kokkonen: Elämä lyhyt, Rytkönen pitkä (1996)
Ere Kokkonen: Hurmaava joukkoitsemurha (2000)
Timo Linnasalo: Eros ja Psykhe (1998)
Lasse Naukkarinen: Olipa kerran Utopia
Markku Lehmuskallio: Pohjoisten metsien äänet 1973, colour, 14 min
Markku Lehmuskallio Mies jolla on kahdet kasvot 1975, colour, 25 min
Markku Lehmuskallio: Anna. Oodi nganasaneille (1997)
Markku Lehmuskallio: Uhri (1997)
Susanna Helke & Virpi Suutari: Valkoinen taivas
Jaakko Ilkka Virtanen: Miehen mitta (1997)
Pertti "Spede" Pasanen: Naisen logiikka (1998)
Aleksi Mäkelä: Häjyt (1999)
Kaisa Rastimo: Heinähattu ja Vilttitossu, 2002
Claes Olsson: Ihanat naiset rannalla (1998)
Markku Pölönen: Kuningasjätkä (1998)
Aku Louhimies: Levottomat (2000)
Aku Louhimies: Kuutamolla (2002)
Aku Louhimies: Paha maa (2005)
Peter Watkins: The War Game (1965)
Leila Pakalnina: Dream Land
Sergei Dvortsevoi: In the Dark
Todd Field: In the Bedroom (Satimessa)
Santiago Álvarez: 79 primaveras
Du Kich Cu Chi (Cu Chi Guerillas, Vietnam 1967)
Roman Karmen: Vjetnam (NL 1954)
Vojna okontshena – borba prodolzhajetsja (NL 1976)
Pierre Schoendoerffer: Dien Bien Phu (Sodan arvet – Dien Bien Phu, 1992)
Peter von Bagh: Vuosi 1939
Peter von Bagh: Viimeinen kesä 1944
Peter von Bagh: Vuosi 1952
Peter von Bagh: Ajan draama
Peter von Bagh: Asema
Peter von Bagh: Joulukuu
Peter von Bagh: Päivä Karl Marxin haudalla
Peter von Bagh: Mies varjossa
Peter von Bagh: Olavi Virta
Peter von Bagh: Elämä ja aurinko – Rapsodia F. E. Sillanpään maisemasta
Peter von Bagh: Lähikuvassa Rauli Badding Somerjoki
Peter von Bagh: Suomi Pop 1939-1944
Televisiosarjat: Komisario Frost, Princess Marie
George Roy Hill: Slapshot (Lämäri, 1977)
Milos Forman: The Man on the Moon (US 2001)
John McTiernan: Seikkailija Thomas Crown
Clint Eastwood: Space Cowboys
Clint Eastwood: Unforgiven (1992)
Alejandro Amenabar: Abre los Ojos
Tim Robbins: Dead Man Walking (1995)
Guillermo del Toro: Mimic (1997)
George P. Cosmatos: Shadow Conspiracy (1997)
James Cameron: The Terminator (1984)
Jack Nicholsson: The Two Jakes (1990)
Barry Levinson: Young Sherlock Holmes (1985)
Richard Thorpe: Jailhouse Rock (1957)
Robert Taylor: Conspirator (1949)
Peter Glenville: The Comedians (1967)
Robert Abel, Pierre Adidge: Elvis on tour (1972)
Robert Siodmak: Escape from East-Berlin (1962)
Tay Garnett: Bataan (1943)
Gottfried Reinhardt: Betrayed (1954)
Ted Tedzlaff: Terror on the Train (1954)
Lyhäreitä mm. ehkä noin parin- kolmenkymmenen (designiin liittyvän) lyhärin ohella:
Päijännehullut 1937, b/w, 7 min
Koli, mahtava – kuuluisa 1943, b/w, 9 min
Keski-Suomi kutsuu 1945, b/w, 10 min
Kolin korkeuksista Saimaan saaristoon 1948, b/w, 9 min
Aimo Jäderholm: Kiannan vesillä 1957, colour, 15 min
Sompio II 1962, b/w, 7 min
Risto Jarva: Kitka 1963, colour, 9 min
Kansakunnan synnyn ehtoja 1800-luvulla V
Suomalaisen kansallisen ajattelun perustaksi kieli nousi yhdestä yksinkertaisesta syystä. Kielen ja sen puolustamisen kautta ilmenevä romanttinen kansallishenki oli suurvaltojen hallitsijoiden mielestä aluksi verraten vaaratonta puuhailua. Suurvallalla, Venäjälläkään, ei ollut mitään erilaisten kulttuurien ja kielten harmoniaa vastaan. Sehän pääsi ajan käsitysten mukaan oikeuksiinsa vasta suuren, elinkelpoisen yksikön yhteydessä.
Tuo elinkelpoisuus, lebensfähig, tarkoitti 1830-luvulta 1880-luvulle käytännössä riittävän suurta yksikköä. Jos pienellä yksiköllä ei ollut elinkykyä, useimmat aikalaiskeskustelijat katsoivat, että pienten kielten oli syytä antaa kuolla rauhassa ja pienten kansojen sulautua suurempiin. Selvimmin tätä kynnysperiaatetta kuvaa Mazzinin itse piirtämä Euroopan kartta vuodelta 1857. Kartan Eurooppaan oli piirretty tusinan verran itsenäisiä valtioita ja valtioliittoja.
Tällaisia pessimistisiä ennustuksia tehtiin myös suomen kielestä. Kustaa Renvall kirjoitti arvelun, että suomi jäisi "työväenluokan" kieleksi, joka jättäisi kunniasijan myöhemmin tulleille "vieraille ja suojelijoille". Pienten kielen asemaa koskevan yleisen vähättelevän näkemyksen vuoksi on ehkä helpompi ymmärtää kolmas kielireskripti vuodelta 1850.
Käskykirje salli painattaa suomeksi vain uskonnollisessa mielessä rakentavaa tai taloudellisesti hyödyllistä kirjallisuutta. Poliittiset uutiset, tiedot rikollisesta toiminnasta sekä erikieliset romaanit kiellettiin erityisesti. Suomalaiset kansanrunot ja -sadut, sanakirjat ja kieliopit olivat sallittuja. Tämä tietysti osoitti, että jo aiemmin poliittisista syistä kielletyn Snellmanin Saima-lehden luku- ja käännössuosituksia muisteltiin vieläkin, mutta reskriptin alku paljastaa yleisemmän ajatuskulun. Kiellon perusteluksi esitettiin nimittäin kolmivaiheinen päättelysarja: suomen kieltä taitavat henkilöt kuuluivat työläis- ja talonpoikaissäätyyn. He voisivat käsittää väärin semmoisenkin kirjallisuuden, joka oli sivistyneelle vaaratonta. Kolmanneksi tarpeeton lukeminen vain houkutteli pois työtätekevän luokan hyödyllisempien töiden äärestä.
Toisin sanoen sivistyneistölle suomen kieli oli tarpeeton, ja se tulisi jäämään työläisten ja talonpoikain puhekieleksi. Sen sijaan enää ei puhuttu siitä, etteikö suomen kieli olisi tarpeeksi kehittynyt. Tilanteen muutti lopullisesti vasta koululaitos ja sanomalehdistö, mutta ennen kaikkea muutos aiheutui poliittisista uudistuksista, jossa yhä useamman suomenkielisen kansan jäsenen lojaalisuudesta ja poliittisesta kannatuksesta kilpailtiin. Sellainen kansaan suunnattu kannatuskilpailu voitiin tehdä vain suomen kielellä. Ensimmäinen askel tähän suuntaan tapahtui, kun valtiopäivät alkoivat uudelleen toimintansa 1863. Talouden ja tekniikan eteneminen edesauttoi muutosta.
Poliittiset - ja sen myötä kansalliset - asiat olivat autonomian ensi vuosikymmeninä taka-alalla. Niinpä esimerkiksi Suomen kieltä koskeva kysymys ei ollut ruotsiksi, ranskaksi ja venäjäksi asioitaan hoitavalle virkamieskunnalle poliittinen kysymys. Kielen kohdalla kysymys oli pragmaattinen.
Ruotsista tuli pappis- ja talonpoikaissäädyn anomuksesta suuriruhtinaskunnan virallinen kieli autonomian alkuaikana (muille, lähes täysin ruotsinkielisille säädyille, asia ei näytä olleen niin tärkeä - he olivat monikielisiä). Venäjän kielen taitoa alettiin vaatia virkauralla vuodesta 1813 lähtien (tosin papit ja opettajat vapautettiin vaatimuksesta pian). Käytännössä venäjää käytettiin vain korkeimmissa virastoissa, joissa oltiin tekemisissä Venäjän hallinnon kanssa. Näitä olivat kenraalikuvernöörin virasto ja valtiosihteerin virasto. Hovissa puhuttiin jo Kustaa III:n hovista tutulla tavalla ranskaa. Suurin osa suomalaisista joutui hoitamaan asiansa asianajajan välityksellä. Siihen pakotti myös suuriruhtinaskunnan väestön suuren enemmistön luku- ja kirjoitustaidottomuus.
Kulttuurieliitin parissa esiintyi kuitenkin myös kielipoliittisia mielipiteitä. Suomeksi runoilleen ja kirjoittaneen Jaakko Juteinin tuotannosta on voitu löytää usein sana "muukalaiskieli". Muukalaiskielellä Juteini tarkoitti suomen kieltä sortavaa ruotsia. Jouko Teperi on kuitenkin tulkinnut kielikysymyksen antaneen Juteinille sopivan kiertotien virkamiesten moraalin kritikoimiseen. Juteinin kielipoliittinen - ja ehkä siis toissijainen - tavoite oli yksinkertainen: suomen kieli oli kehitettävä sivistyskieleksi.
Myös yliopiston lehtori E. G. Ehrström ilmaisi ajatuksensa kielellistä nationalismia ennakoiden hyvin varhain. Ehrström kirjoitti suomen kielestä kansallisena kielenä vuonna 1821: koska keisari oli antanut Suomelle "itsenäisen valtion muodon", pitäisi Suomen asukkaiden muodostaa yksi ja yhtenäinen kokonaisuus ja "jokaisen kansalaisen tulisi sielunsa ja sydämensä syvyydessä tuntea olevansa suomalainen eikä mitään muuta". Tätä politiikkaa piti ajaa myös yliopistossa.
Suomen kieltä ei tietenkään voinut edes ajatella hallinnon tai eliitin kieleksi ennen kuin se oli saatu ajan vaatimuksia vastaavalle tasolle. Kehitystyön voi sanoa alkaneen sensorina suomenkielistä virkakieltä kehittäneen Reinhold von Beckerin vuonna 1820 perustaman Turun Wiikko-Sanomien pyrkimyksestä kehittää standardikieli vähentämällä svetisismejä ja perustamalla uudistustyön juuri sen vuoksi itämurteisiin. Oikeinkirjoitusta oli alettu uudistaa jo autonomian alusta. Kustaa Renvall kirjoitti tässä tarkoituksessa toukokuulle vuonna 1810 päivätyn ja Suomen puolenvaihdoksen johtavalle organisaattorille piispa Jacob Tengströmille omistetun kirjasen Dissertatio de orthoepia & orthographia linguae fennicae, joka sai pian jatkoa nominien ja prepositioiden taivuttamista koskevalla tutkimuksella De signis relationum nominalium in lingua fennica. Renvall sijoitti normaalisuomen Satakuntaan, Hämeeseen ja Pohjanmaalle. Ensimmäisen suomen ja unkarin etymologiaa koskevan kirjan julkaisi Pietarissa Johan Strahlman (tai Strahlmann) vuonna 1816. Suomen kielen kehittämisen välttämättömyydestä puhuivat 1810-luvulla myös Carl Axel Gottlund ja Jaakko Juteini, joka Jac. Judénin nimellä julkaisi suomen kieliopin vuonna 1818. Mutta vasta Beckerin lehti merkitsi käännettä tekoihin. Turun Wiikko-Sanomat kuitenkin juuttui murrekamppailuihin ja väittelyihin Mnemosyne-lehden kanssa. Kyllästyttyään Becker luopui lehden teosta. Läntispohjaista kirjakieltä ei syrjäytetty, vaan kieli rakennettiin molempien päämurteiden eli sekä länsi- että itämurteiden pohjalle.
Ruotsinkielisen eliitin asema oli ollut niin vahva, että Porvoon maapäivillä suomalaiset säädyt olivat anoneet ruotsin säilyttämistä virallisena kielenä. Ruotsinkielisten vähemmistöasema (13%) ei merkinnyt mitään. Ehkä kyseessä oli myös pyrkimys estää venäjän merkityksen äkillistä kasvua. Kuitenkin jo 1810-luvulta lähtien esitettiin vaatimuksia venäjän kielen pakolliseksi opettamiseksi sivistyneistön koulutuksessa. 1830-luvulla venäjän tutkinto tuli pakolliseksi opettajillekin. Hovin kanssa tekemisissä ollut virkamiehistö käsitteli asioita ranskaksi, muut virkamiehet venäjäksi ja ruotsiksi. Luku- ja kirjoitustaidoton kansa puhui edelleen suomea. Vielä vuonna 1880 yli 10-vuotiaista suomalaisista osasi lukea vain runsaat 12%. Ja vuonna 1900 yli 15-vuotiaista lukutaitoisia oli yli 40%. Näissäkin luvuissa on suuria alueellisia eroja. On siis syytä muista, ettei kielestä puhuminen merkinnyt tavallisen kansan sivistystason todellista nousua ennen kuin vuosisadan loppupuolella. Silloinkin luku- ja kirjoitustaitoisten osuus on kovin matala.
Vuonna 1841 kouluasetuksessa suomen kieli hyväksyttiin koulujen ylimääräiseksi aineeksi. Se ei tähdännyt ylioppilastutkintoon. Samassa asetuksessa valtion oppilaitokset siirtyivät kansliatoimituskunnalta kirkollisasiaintoimituskunnan alaisuuteen, missä asemassa ne pysyivät vuoteen 1918 saakka. Kunkin oppikoulun inspehtoriksi piti nimittää sen paikan kirkkoherra, missä oppikoulu sijaitsi. Koulutus pysyi tiukasti kirkon hallussa vaikka asiaintilan johdosta viranomaiset olivatkin esittäneet voimakastakin kritiikkiä.
Benedict Andersonin nationalismiperiodisoinnin mukaan noin vuonna 1820-1880 välisenä aikana vaikuttanut nationalismin toinen aikakausi on tunnistettavissa kahdesta seikasta. Ensimmäiseksi "kansalliset kirjapainokielet" olivat ideologiselta ja poliittiselta merkitykseltään keskeisessä asemassa. Toiseksi oli mahdollista toimia näkyvien malliesimerkkien opastamana. Nämä esimerkit olivat aluksi kaukaisia, mutta Ranskan vallankumousten (1830 ja 1848) mullistusten jälkeen taas lähellä. "Kansakunnasta tuli jotakin, joka oli kykenevä määrätietoisesti (ja tietoisesti) haluamaan jotakin alusta lähtien". Kansakunta ei siis Andersonin mielestä tarkentanut tähtäintään hitaasti ajan kuluessa.
For keyboard shortcuts, press Ctrl with: B = Bold, I = Italic, S = Publish, D = Draft more »Allow New Comments on This Post YeYksi kansallisen kielen standardiversion rakentamisen kiinnekohtia oli siis sanakirjojen teko. Kahden (tai useamman) kielen välinen sanakirja oli samalla jonkinlainen manifesti pääsystä tasa?arvoiseksi sivistys- tai kulttuurikielen kanssa. Se mitä sanottiin todellisella kulttuurikielellä, voitiin sanoa myös rakennettavalla kielellä. Sanakirjojen avulla täytettiin myös kielessä olevia aukkoja.
Jo romantiikan ajalla oli ryhdytty kielen uudistustyöhön myös sanakirjoja tekemällä. Kustaa Renvallin Suomalainen sanakirja (1823-26) ja Finsk Sprklära (1840) perustuivat läntispohjaiseen kirjakieleen. Renvallkin puhdisti kieltä juuri ruotsalaisuuksista. Itse Renvall kuitenkin käytti ruotsia. Myös aiemmin itämurteita puoltanut Elias Lönnrot päätyi kannattamaan molempien murteiden käyttöä kirjakielessä. Lönnrot julkaisi suuren sanakirjan nimeltään Ruotsin, Suomen ja Saksan Tulkki vuonna 1847 sekä vuosisadan tärkeimpänä sanakirjana pidetyn Ruotsalais-Suomalaisen Sanakirjan vuosina 1867-1880. Kirjasuomen sanavaraston kartuttajan Lönnrot oli ehdoton. Kalevalan sanaston lisäksi hän toimi lehtimiehenä (Mehiläinen 1830-luvulla ja Oulun Wiikko-Sanomat 1850-luvulla). Lisäksi Lönnrot kehitti biologista, lääketieteen, matematiikan ja varsinkin kieliopin termistöä. Juridista sanastoa Lönnrot kehitti yhdessä J. Ph. Palménin lainopillisen käsikirjatyön yhteydessä. Muita sananikkareita olivat Wolmar Styrbjörn Schildt (Kilpinen), luonnontieteisiin suuntautunut Samuel Roos, viipurilaislehti Kanavan toimittaja, maanmittari Pietari Hannikainen ja Suomettaren päätoimittaja Paavo Tikkanen.
Vanhat (pyhät) kielet olivat menettämässä asemaansa myös nationalismille keskeisessä linnakkeessa, yliopistossa. Kun Hobsbawm sanoo, että "edistys kouluissa ja yliopistoissa kertoo nationalismin kehitysasteen, ja juuri yliopistot tulivat nationalististen aatteiden ajamisen keskipisteeseen".
Tästä vain Amerikka oli poikkeus. Yliopiston opinnäytteen kielenä latinasta luovuttiin 1800-luvun mittaan myös Helsingin yliopistossa. Muutenkin vuosisata on tunnetusti puhekielestä sanastoja ja sanakirjoja rakentavien, kieliopin kehittäjien, filologien ja kirjallisuusihmisten vuosisata.
Suomen erikoislaatuisuutta kuvaa tietysti se, että ennen 1860-lukua lähes kaikki johtavat suomen kielen puolesta toimivat henkilöt olivat äidinkieleltään ruotsalaisia. Ja niin kauan kuin sivistyneistön kieli oli ruotsi, monet suomalaisen aatteen ajajista kasvattivat lapsensa ruotsinkielisissä kouluissa. Mutta viimeistään niiltä ajoilta periytyy liberaalin kielipolitiikan siemen. Kaksikielisyyttä, jossa (akateemisesti) hallitaan sekä ruotsi että suomi, pidetään kansallisena rikkautena. Väestön keskuudessa tämä on tietysti ennen koulutustason rajua nousua viime vuosikymmeninä toteutunut vain siellä, missä erikielisten kanssakäyminen on vaatinut sekä ruotsin että suomen hallitsemista.
Suomen kieli tunnustettiin tasavertaiseksi hallinnon kielenä ruotsin kanssa vuonna 1863. Tasavertainen ruotsin kanssa suomen kieli ei tietenkään käytännössä ollut vielä vuosikymmeniin. Ruotsalais-suomalainen virkakielen sanasto valmistui vasta kolme vuotta päätöksen jälkeen. Samana vuonna alkoi ilmestymisensä myös ensimmäinen kulttuuripoliittinen aikakauslehti Kirjallinen Kuukauslehti. Kielellisen kehityksen on katsottu johtaneen siihen, että varhaisnykysuomen aikakauden voi sanoa päättyneen 1870. Siitä alkoi edelleen jatkuva nykysuomen aikakausi. Kieli ei kuitenkaan ollut valmis. Ensimmäisen suomenkielisen oikeustieteellisen väitöskirjan tekijä Jaakko Forsman kirjoitti myöhemmät teoksensa sanastovaikeuksien tähden yleensä ruotsiksi. Suomen kielen oikeinkirjoituskielioppia käsitellään perusteellisesti vasta Eemil Nestor Setälän Suomen kieliopissa vuodelta 1898.
Tuo elinkelpoisuus, lebensfähig, tarkoitti 1830-luvulta 1880-luvulle käytännössä riittävän suurta yksikköä. Jos pienellä yksiköllä ei ollut elinkykyä, useimmat aikalaiskeskustelijat katsoivat, että pienten kielten oli syytä antaa kuolla rauhassa ja pienten kansojen sulautua suurempiin. Selvimmin tätä kynnysperiaatetta kuvaa Mazzinin itse piirtämä Euroopan kartta vuodelta 1857. Kartan Eurooppaan oli piirretty tusinan verran itsenäisiä valtioita ja valtioliittoja.
Tällaisia pessimistisiä ennustuksia tehtiin myös suomen kielestä. Kustaa Renvall kirjoitti arvelun, että suomi jäisi "työväenluokan" kieleksi, joka jättäisi kunniasijan myöhemmin tulleille "vieraille ja suojelijoille". Pienten kielen asemaa koskevan yleisen vähättelevän näkemyksen vuoksi on ehkä helpompi ymmärtää kolmas kielireskripti vuodelta 1850.
Käskykirje salli painattaa suomeksi vain uskonnollisessa mielessä rakentavaa tai taloudellisesti hyödyllistä kirjallisuutta. Poliittiset uutiset, tiedot rikollisesta toiminnasta sekä erikieliset romaanit kiellettiin erityisesti. Suomalaiset kansanrunot ja -sadut, sanakirjat ja kieliopit olivat sallittuja. Tämä tietysti osoitti, että jo aiemmin poliittisista syistä kielletyn Snellmanin Saima-lehden luku- ja käännössuosituksia muisteltiin vieläkin, mutta reskriptin alku paljastaa yleisemmän ajatuskulun. Kiellon perusteluksi esitettiin nimittäin kolmivaiheinen päättelysarja: suomen kieltä taitavat henkilöt kuuluivat työläis- ja talonpoikaissäätyyn. He voisivat käsittää väärin semmoisenkin kirjallisuuden, joka oli sivistyneelle vaaratonta. Kolmanneksi tarpeeton lukeminen vain houkutteli pois työtätekevän luokan hyödyllisempien töiden äärestä.
Toisin sanoen sivistyneistölle suomen kieli oli tarpeeton, ja se tulisi jäämään työläisten ja talonpoikain puhekieleksi. Sen sijaan enää ei puhuttu siitä, etteikö suomen kieli olisi tarpeeksi kehittynyt. Tilanteen muutti lopullisesti vasta koululaitos ja sanomalehdistö, mutta ennen kaikkea muutos aiheutui poliittisista uudistuksista, jossa yhä useamman suomenkielisen kansan jäsenen lojaalisuudesta ja poliittisesta kannatuksesta kilpailtiin. Sellainen kansaan suunnattu kannatuskilpailu voitiin tehdä vain suomen kielellä. Ensimmäinen askel tähän suuntaan tapahtui, kun valtiopäivät alkoivat uudelleen toimintansa 1863. Talouden ja tekniikan eteneminen edesauttoi muutosta.
Poliittiset - ja sen myötä kansalliset - asiat olivat autonomian ensi vuosikymmeninä taka-alalla. Niinpä esimerkiksi Suomen kieltä koskeva kysymys ei ollut ruotsiksi, ranskaksi ja venäjäksi asioitaan hoitavalle virkamieskunnalle poliittinen kysymys. Kielen kohdalla kysymys oli pragmaattinen.
Ruotsista tuli pappis- ja talonpoikaissäädyn anomuksesta suuriruhtinaskunnan virallinen kieli autonomian alkuaikana (muille, lähes täysin ruotsinkielisille säädyille, asia ei näytä olleen niin tärkeä - he olivat monikielisiä). Venäjän kielen taitoa alettiin vaatia virkauralla vuodesta 1813 lähtien (tosin papit ja opettajat vapautettiin vaatimuksesta pian). Käytännössä venäjää käytettiin vain korkeimmissa virastoissa, joissa oltiin tekemisissä Venäjän hallinnon kanssa. Näitä olivat kenraalikuvernöörin virasto ja valtiosihteerin virasto. Hovissa puhuttiin jo Kustaa III:n hovista tutulla tavalla ranskaa. Suurin osa suomalaisista joutui hoitamaan asiansa asianajajan välityksellä. Siihen pakotti myös suuriruhtinaskunnan väestön suuren enemmistön luku- ja kirjoitustaidottomuus.
Kulttuurieliitin parissa esiintyi kuitenkin myös kielipoliittisia mielipiteitä. Suomeksi runoilleen ja kirjoittaneen Jaakko Juteinin tuotannosta on voitu löytää usein sana "muukalaiskieli". Muukalaiskielellä Juteini tarkoitti suomen kieltä sortavaa ruotsia. Jouko Teperi on kuitenkin tulkinnut kielikysymyksen antaneen Juteinille sopivan kiertotien virkamiesten moraalin kritikoimiseen. Juteinin kielipoliittinen - ja ehkä siis toissijainen - tavoite oli yksinkertainen: suomen kieli oli kehitettävä sivistyskieleksi.
Myös yliopiston lehtori E. G. Ehrström ilmaisi ajatuksensa kielellistä nationalismia ennakoiden hyvin varhain. Ehrström kirjoitti suomen kielestä kansallisena kielenä vuonna 1821: koska keisari oli antanut Suomelle "itsenäisen valtion muodon", pitäisi Suomen asukkaiden muodostaa yksi ja yhtenäinen kokonaisuus ja "jokaisen kansalaisen tulisi sielunsa ja sydämensä syvyydessä tuntea olevansa suomalainen eikä mitään muuta". Tätä politiikkaa piti ajaa myös yliopistossa.
Suomen kieltä ei tietenkään voinut edes ajatella hallinnon tai eliitin kieleksi ennen kuin se oli saatu ajan vaatimuksia vastaavalle tasolle. Kehitystyön voi sanoa alkaneen sensorina suomenkielistä virkakieltä kehittäneen Reinhold von Beckerin vuonna 1820 perustaman Turun Wiikko-Sanomien pyrkimyksestä kehittää standardikieli vähentämällä svetisismejä ja perustamalla uudistustyön juuri sen vuoksi itämurteisiin. Oikeinkirjoitusta oli alettu uudistaa jo autonomian alusta. Kustaa Renvall kirjoitti tässä tarkoituksessa toukokuulle vuonna 1810 päivätyn ja Suomen puolenvaihdoksen johtavalle organisaattorille piispa Jacob Tengströmille omistetun kirjasen Dissertatio de orthoepia & orthographia linguae fennicae, joka sai pian jatkoa nominien ja prepositioiden taivuttamista koskevalla tutkimuksella De signis relationum nominalium in lingua fennica. Renvall sijoitti normaalisuomen Satakuntaan, Hämeeseen ja Pohjanmaalle. Ensimmäisen suomen ja unkarin etymologiaa koskevan kirjan julkaisi Pietarissa Johan Strahlman (tai Strahlmann) vuonna 1816. Suomen kielen kehittämisen välttämättömyydestä puhuivat 1810-luvulla myös Carl Axel Gottlund ja Jaakko Juteini, joka Jac. Judénin nimellä julkaisi suomen kieliopin vuonna 1818. Mutta vasta Beckerin lehti merkitsi käännettä tekoihin. Turun Wiikko-Sanomat kuitenkin juuttui murrekamppailuihin ja väittelyihin Mnemosyne-lehden kanssa. Kyllästyttyään Becker luopui lehden teosta. Läntispohjaista kirjakieltä ei syrjäytetty, vaan kieli rakennettiin molempien päämurteiden eli sekä länsi- että itämurteiden pohjalle.
Ruotsinkielisen eliitin asema oli ollut niin vahva, että Porvoon maapäivillä suomalaiset säädyt olivat anoneet ruotsin säilyttämistä virallisena kielenä. Ruotsinkielisten vähemmistöasema (13%) ei merkinnyt mitään. Ehkä kyseessä oli myös pyrkimys estää venäjän merkityksen äkillistä kasvua. Kuitenkin jo 1810-luvulta lähtien esitettiin vaatimuksia venäjän kielen pakolliseksi opettamiseksi sivistyneistön koulutuksessa. 1830-luvulla venäjän tutkinto tuli pakolliseksi opettajillekin. Hovin kanssa tekemisissä ollut virkamiehistö käsitteli asioita ranskaksi, muut virkamiehet venäjäksi ja ruotsiksi. Luku- ja kirjoitustaidoton kansa puhui edelleen suomea. Vielä vuonna 1880 yli 10-vuotiaista suomalaisista osasi lukea vain runsaat 12%. Ja vuonna 1900 yli 15-vuotiaista lukutaitoisia oli yli 40%. Näissäkin luvuissa on suuria alueellisia eroja. On siis syytä muista, ettei kielestä puhuminen merkinnyt tavallisen kansan sivistystason todellista nousua ennen kuin vuosisadan loppupuolella. Silloinkin luku- ja kirjoitustaitoisten osuus on kovin matala.
Vuonna 1841 kouluasetuksessa suomen kieli hyväksyttiin koulujen ylimääräiseksi aineeksi. Se ei tähdännyt ylioppilastutkintoon. Samassa asetuksessa valtion oppilaitokset siirtyivät kansliatoimituskunnalta kirkollisasiaintoimituskunnan alaisuuteen, missä asemassa ne pysyivät vuoteen 1918 saakka. Kunkin oppikoulun inspehtoriksi piti nimittää sen paikan kirkkoherra, missä oppikoulu sijaitsi. Koulutus pysyi tiukasti kirkon hallussa vaikka asiaintilan johdosta viranomaiset olivatkin esittäneet voimakastakin kritiikkiä.
Benedict Andersonin nationalismiperiodisoinnin mukaan noin vuonna 1820-1880 välisenä aikana vaikuttanut nationalismin toinen aikakausi on tunnistettavissa kahdesta seikasta. Ensimmäiseksi "kansalliset kirjapainokielet" olivat ideologiselta ja poliittiselta merkitykseltään keskeisessä asemassa. Toiseksi oli mahdollista toimia näkyvien malliesimerkkien opastamana. Nämä esimerkit olivat aluksi kaukaisia, mutta Ranskan vallankumousten (1830 ja 1848) mullistusten jälkeen taas lähellä. "Kansakunnasta tuli jotakin, joka oli kykenevä määrätietoisesti (ja tietoisesti) haluamaan jotakin alusta lähtien". Kansakunta ei siis Andersonin mielestä tarkentanut tähtäintään hitaasti ajan kuluessa.
For keyboard shortcuts, press Ctrl with: B = Bold, I = Italic, S = Publish, D = Draft more »Allow New Comments on This Post YeYksi kansallisen kielen standardiversion rakentamisen kiinnekohtia oli siis sanakirjojen teko. Kahden (tai useamman) kielen välinen sanakirja oli samalla jonkinlainen manifesti pääsystä tasa?arvoiseksi sivistys- tai kulttuurikielen kanssa. Se mitä sanottiin todellisella kulttuurikielellä, voitiin sanoa myös rakennettavalla kielellä. Sanakirjojen avulla täytettiin myös kielessä olevia aukkoja.
Jo romantiikan ajalla oli ryhdytty kielen uudistustyöhön myös sanakirjoja tekemällä. Kustaa Renvallin Suomalainen sanakirja (1823-26) ja Finsk Sprklära (1840) perustuivat läntispohjaiseen kirjakieleen. Renvallkin puhdisti kieltä juuri ruotsalaisuuksista. Itse Renvall kuitenkin käytti ruotsia. Myös aiemmin itämurteita puoltanut Elias Lönnrot päätyi kannattamaan molempien murteiden käyttöä kirjakielessä. Lönnrot julkaisi suuren sanakirjan nimeltään Ruotsin, Suomen ja Saksan Tulkki vuonna 1847 sekä vuosisadan tärkeimpänä sanakirjana pidetyn Ruotsalais-Suomalaisen Sanakirjan vuosina 1867-1880. Kirjasuomen sanavaraston kartuttajan Lönnrot oli ehdoton. Kalevalan sanaston lisäksi hän toimi lehtimiehenä (Mehiläinen 1830-luvulla ja Oulun Wiikko-Sanomat 1850-luvulla). Lisäksi Lönnrot kehitti biologista, lääketieteen, matematiikan ja varsinkin kieliopin termistöä. Juridista sanastoa Lönnrot kehitti yhdessä J. Ph. Palménin lainopillisen käsikirjatyön yhteydessä. Muita sananikkareita olivat Wolmar Styrbjörn Schildt (Kilpinen), luonnontieteisiin suuntautunut Samuel Roos, viipurilaislehti Kanavan toimittaja, maanmittari Pietari Hannikainen ja Suomettaren päätoimittaja Paavo Tikkanen.
Vanhat (pyhät) kielet olivat menettämässä asemaansa myös nationalismille keskeisessä linnakkeessa, yliopistossa. Kun Hobsbawm sanoo, että "edistys kouluissa ja yliopistoissa kertoo nationalismin kehitysasteen, ja juuri yliopistot tulivat nationalististen aatteiden ajamisen keskipisteeseen".
Tästä vain Amerikka oli poikkeus. Yliopiston opinnäytteen kielenä latinasta luovuttiin 1800-luvun mittaan myös Helsingin yliopistossa. Muutenkin vuosisata on tunnetusti puhekielestä sanastoja ja sanakirjoja rakentavien, kieliopin kehittäjien, filologien ja kirjallisuusihmisten vuosisata.
Suomen erikoislaatuisuutta kuvaa tietysti se, että ennen 1860-lukua lähes kaikki johtavat suomen kielen puolesta toimivat henkilöt olivat äidinkieleltään ruotsalaisia. Ja niin kauan kuin sivistyneistön kieli oli ruotsi, monet suomalaisen aatteen ajajista kasvattivat lapsensa ruotsinkielisissä kouluissa. Mutta viimeistään niiltä ajoilta periytyy liberaalin kielipolitiikan siemen. Kaksikielisyyttä, jossa (akateemisesti) hallitaan sekä ruotsi että suomi, pidetään kansallisena rikkautena. Väestön keskuudessa tämä on tietysti ennen koulutustason rajua nousua viime vuosikymmeninä toteutunut vain siellä, missä erikielisten kanssakäyminen on vaatinut sekä ruotsin että suomen hallitsemista.
Suomen kieli tunnustettiin tasavertaiseksi hallinnon kielenä ruotsin kanssa vuonna 1863. Tasavertainen ruotsin kanssa suomen kieli ei tietenkään käytännössä ollut vielä vuosikymmeniin. Ruotsalais-suomalainen virkakielen sanasto valmistui vasta kolme vuotta päätöksen jälkeen. Samana vuonna alkoi ilmestymisensä myös ensimmäinen kulttuuripoliittinen aikakauslehti Kirjallinen Kuukauslehti. Kielellisen kehityksen on katsottu johtaneen siihen, että varhaisnykysuomen aikakauden voi sanoa päättyneen 1870. Siitä alkoi edelleen jatkuva nykysuomen aikakausi. Kieli ei kuitenkaan ollut valmis. Ensimmäisen suomenkielisen oikeustieteellisen väitöskirjan tekijä Jaakko Forsman kirjoitti myöhemmät teoksensa sanastovaikeuksien tähden yleensä ruotsiksi. Suomen kielen oikeinkirjoituskielioppia käsitellään perusteellisesti vasta Eemil Nestor Setälän Suomen kieliopissa vuodelta 1898.
Kansakunnan synnyn ehtoja 1800-luvulla IV
Aiemmat osat:
Kolmas ehto: kulttuurieliitin olemassaolo
Kolmas kansakuntaisuuden ehto 1830 - 1880 välisenä aikana oli elävä kulttuurieliitti. Maassa tuli hobsbawmilaisen hypoteesimme mukaan olla kansallinen kirjallisuus ja hallinnollisen kielen omaava kulttuurieliitti. Tavoitteena on siis tutkia, oliko tämän ehdon toteutuminen keskeisessä asemassa Suomen suuriruhtinaskunnassa autonomian aikana ja myös sitä milloin ehto toteutui.
1800-luvun suomalaisten kirjoittajien täytyi julkisissa kirjoituksissaan ja ainakin teoriassa salaisen postisensuurin vuoksi myös yksityisessä kirjeenvaihdossa koko ajan vakuuttaa keisarin viisautta ja armeliaisuutta kaikissa suuriruhtinaskuntaa koskevissa ratkaisuissa. Nämä ilmaukset säilyneessä viestinnässä eivät siis osoita pelkkää alamaisuutta ja keisariin kohdistuvaa lojaalia (ja siis "isänmaallista") ihailua.
Poliittisen takinkäännöksen (eli vaihdoksen Ruotsin valtion kannattajasta Venäjän uskolliseksi alamaiseksi) onnistuneesti tehneiden suuriruhtinaskunnan (korkeiden) virkamiesten kannatti korostaa sitä tosiseikkaa, että Suomi-niminen poliittinen yksikkö oli jo muodostettu Venäjän keisarin tahdosta. Uudelle emämaalle kriittisiä näkökantoja ei ensimmäisten vuosikymmenten aikana juurikaan esiintynyt.
Kulttuurieliitin ja kansakunnan välisen suhteen tutkiminen edellyttää kuitenkin usean asian käsittelyä. On etsittävä vastausta kysymyksiin (joita ei vielä tästä esityksestä juuri löydy): Mikä oli suuriruhtinaskunnan kulttuurieliitin koostumus ja sen suhde hallinnon kieleen ennen vuotta 1880? Mitä merkitsi lojaalisuus? Kilvoiteltiinko kansan lojaalisuudesta? Mitä oli "kansallinen kehitys"? Mikä on talouden ja kansakunnan suhde? Mikä asema ja merkitys kielellä käytännössä oli taloudessa, teknillisessä kehityksessä, kulttuurissa? Kuinka suomenkieliseen kansaan suhtauduttiin? Mitä suomenkieliset itse maailmanmenosta ajattelivat? Yhdistikö kansakunnan jäseniä jokin, jotta he olisivat voineet epäröimättä sanoa olevansa suomalaisia?
Pohjoismaisittain suuntautuneeseen ja saksalaisesta Schellingin ja Herderin filosofiasta voimaansa hakeneeseen Turun romantiikan ydinjoukkoon kuuluivat A. I. Arwidsson, A. J. Sjögren, Abraham Poppius ja C. A. Gottlund. He jakaantuivat oikeastaan kahtia: Arwidsson ja Gottlund suuntautuivat enemmän läntiseen maailmaan.
Ensimmäinen itään suuntautunut kansanrunoudenharrastaja oli ollut Zacharias Topelius vanhempi, joka piirilääkärinä keräsi 1800-luvulta lähtien toimiessaan vienalaiskauppiailta runoja, jotka julkaistiin viitenä vihkona 1822 - 1831. Topeliuksen mukaan runojen alkulähde sijaitsi paitsi "Suomen itäisillä äärillä", myös "erinomattain muutamissa pitäjissä keskisen Venäjän maassa, jossa lavialla asuu selvä Suomen kansa alku puhtaudessa ja arvosa". Kieli- ja kansallisuuskysymykset olivat keskeisessä asemassa herderiläisittäin ystävänsä Poppiuksen kanssa valaistuneella Antti Juhana Sjögrenin matkoilla "suomensukuisten" kansojen parissa idässä vuosina 1825 - 25. Sjögrenin matkat rahoitti Pietarin Tiedeakatemia.
Helsingin romantiikan toiminta oli Turun romantiikan tapaan keskittynyt esteettisiin ja kirjallisiin kysymyksiin. Keväällä 1820 perustettiin Lauantaiseura. Ruotsinkielisen lauantaiseuran johtohahmot olivat J. L. Runeberg, J. V. Snellman ja J. J. Nervander. Ydinjoukkoon kuuluivat lisäksi dosentti A. A. Laurell ja maisteri G. Fr, Laurell, yliopiston lainopillinen apulainen J. J. Nordström, yliopilaat Fr. Cygnaeus, L. I. Ahlstubbe, lääk.lis. M. J. Lindfors, kirjastoamanuenssi C. H. Ståhlberg sekä virkamies vuorivirastosta Fr. Tengström. Myöhemmin seuraan liittyivät myös tutkija M. A. Castrén ja nuorimpana kirjailija Z. Topelius. Lisäksi Elias Lönnrot vieraili seurassa usein 1830-luvun alussa.
Romantiikan "kansallisesti" merkittävät saavutukset olivat lopulta vähäisiä. Vuodesta 1824 lähtien seurakuntiin pyrkivien pappien piti suorittaa suomen kielen koe. Toinen saavutus oli 1828 yliopistoon perustettu suomen kielen lehtorin virka, jota pohjalaiset osakunnat vastustivat. Ensimmäiset suomenkieliset maisterinväitöskirjat yliopistossa esitettiin vuonna 1832.
Ns. runebergiläisyyttä oli ajettu miehen itsensä päätoimittamassa lauantaiseuralaisten perustamassa Helsingfors Morgonblad -lehdessä. Vuonna 1831 lauantaiseuralaiset perustivat Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran (SKS). Seuran tavoitteena oli paitsi levittää tietoa isänmaasta ja sen historiasta myös edistää kansakunnan kielen viljelyä ja luoda sillä kielellä olevaa kirjallisuutta sekä alemmille että sivistyneille kansanluokille.
Tästä on katsottu alkaneen varsinainen kansallisromantiikka. Siten tehdään ero Turun Akatemian päivien kansanrunousharrastuksesta, jonka katsotaan päättyneen ns. Turun romantiikan päähahmon A. Arwidssonin siirtymiseen Ruotsiin vuonna 1823. Arwidssonin symbolisen Ruotsiin siirtymisen lisäksi periodisointia on ilmeisesti helpottanut Akatemian siirtyminen Helsinkiin vuonna 1827.
Hannes Sihvo lainaa ruotsinkielisten perustaman Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran esimiehen puhetta seuran vuosikokouksessa 1836. Puhe kuvaa romantiikan vaikutuksen alla elävän eliitin tunnoista folkloristisessa vaiheessa. Puheen ytimeksi osoittautuu tiedostetun tasavertaisen sivistysaseman etsiminen muiden eurooppalaisten historiallisten kansojen rinnalla:
"Suomalaisten muinaisrunojen aarteella --- on niin suuri merkitys, että kotimainen kirjallisuus sen kautta ei ainoastaan ole äärettömästi rikastunut, vaan melkeinpä saavuttanut eurooppalaisen aseman. Ei ole liian rohkeata lausua, että tämä kirjallisuus vasta nyt on kehdostansa noussut. Suomi, näiden kertomarunojen omistajana, on kohonneella itsetunnolla oikein oppiva käyttämään muinaisuuttaan ja siten myös tulevaista hengenkehitystään. Se voi sanoa itsellensä: 'minullakin on historia.”
Perinteisessä jaottelussa runebergiläistä idealismia seurasi 1840-luvulla Elias Lönnrotin folkloristinen realismi. Jos muutosta pohtii kansallisen näkökulmasta, se merkitsi kansallisen ajattelun läpimurtoa eliitin puhemiesten parissa. Kalevalan toisen painoksen esipuheessa (1849) Lönnrot piti karjalaisia nimenomaan suomalaisina. Tästä havainnosta - joka ensimmäisen kerran ilmaistiin jo 1830-luvulla - oli vielä matkaa siihen, että Karjala olisi osa Suomea, tai paremminkin Suur-Suomea.
Ensimmäiseksi esitetyt perusteet Karjalan kuulumisesta Suomeen olivat juuri kielellisiä, mutta myöhemmin (mm. Topelius 1855) otettiin mukaan myös maantieteelliset perusteet. Kuitenkin piti odottaa 1880-luvulle asti ennen kuin Karjala todisteltiin olennaisesti Suomeen kuuluvaksi osaksi geologian, kasvitieteen, metsätieteen, muinaistutkimuksen, kansatieteen, historian, suomen kielen tutkimuksen, suomalais-ugrilaisen kielentutkimuksen, kansanrunoudentutkimuksen ja kaunokirjallisuuden keinoilla. Tämän mukaisesti aikakautta nimitetään usein karelianismiksi.
Vanhalla Kalevalalla (1835) ja Uudella Kalevalalla (1849) oli suuri ero. Vanha Kalevala oli ollut eliitille varhaisen kansallisen itsetunnon symboli, kun se oli merkinnyt "jäsenlippua kansojen seuraan". Suomalaiset olivat saaneet kuvitellusta suuresta menneisyydestään tukea pyrkiessään valtiolliseen ja sivistykselliseen nousuun. Käännöksien myötä Kalevala oli ensimmäinen kulttuurinen vientituote. Kotimaisesta bestselleristä ei kuitenkaan voida puhua, koska ensimmäinen 500 kappaleen painos riitti kahdeksitoista vuodeksi.
Varhaisimpia merkkejä kansallisromanttisen ajattelun muuttumisesta kansallis-poliittiseksi voidaan ehkä kuulla vuonna 1841 Fabian Collanin esittämistä teeseistä. Samalla ne heijastelivat näkemystä suomalaisten asemasta Euroopan kansojen joukossa:
"Runeberg on vain runoilija ja vaikuttaa vain taiteen alalla, mutta Lönnrotia on pidettävä suomen kielen ja suomalaisen kansallisuuden vapauttajana. Hän on kirvoittanut sen lumouksen, joka raskaana painaa koko kansaa, niin että se voi kerran astua Euroopan eteen ja sanoa: me olemme kansakunta."
Collanin esitystä ei kuitenkaan voi pitää esimerkkinä prenationalistisesta (poliittisesta) ohjelmallisuudesta. Sen sisältö on tulevaisuuteen viittaavassa toteamuksessa sivistystehtävästä, jonka jälkeen sivistyksellinen ehto kansakuntaisuudelle voitaisiin katsoa täytetyksi.
Kysymys oli siis kirjallisuuden (ja kirjallisen eliitin) olemassaolosta. Sen perusteella perustavaa laatua oleva yhtälö kansakunta = kansa ei toteutunut, vaan enemmänkin kyseessä oli yhtälö kansakunta = kulttuurinen eliitti.
Toisin sanoen kansakunta-kansaksi riitti sivistyneen yläluokan olemassaolo. Collanin tulkinnassa Porvoon tapahtumat vuonna 1809 eivät olleet nostaneet Suomea "kansakuntana kansakuntien joukkoon", se tapahtui oikeastaan vasta 1854 Yrjö-Koskisen puheessa Vaasassa. Vasta kulttuuriset voimannäytteet merkitsivät yleisesti hyväksyttävissä olevan kansakuntaisuuden asteen saavuttamista. Voitaisiin nykykielellä ehkä puhua kulttuurisesta kilpailukyvystä.
Kansallisromantiikan harjoittamasta estetiikasta "kansallisen herätyksen" etujoukko siirtyi 1840-luvulla aktiivisen kieli- ja kansallisuuspolitiikan harjoittamiseen. Jos aktiivinen poliittinen ohjelma sitten ulottui laajoihin kansankerrostumiin, on kyseessä hypoteesimme mukaan Hrochin B-vaiheeseen siirtyminen.
Tämä ei kuitenkaan ollut itsestään selvää, vaikka Collanin folkloristiselta linjalta siirryttiinkin snellmanilaiselle, joskus nationalistisena pidetyn argumentoinnin pohjalle. Herman Kellgren tiivisti osakuntalaisille usein toistetun ohjelmansa antamalla ylioppilaille tehtävän vuonna 1846: "sivistyneet on kansallistettava, kansa on sivistettävä".
Toisin sanoen kansallistunto ei ollut saavuttanut vakiintunutta asemaa edes sivistyneistön, saatikka kansan parissa. Minkäänlaisesta nationalismista ei siis voida puhua. Ohjelma ei ollut myöskään poliittinen: kansanrunouden tutkiminen ja suomenkielisen valistuksen sekä kirjallisuuden vienti kansan ulottuville ei riitä poliittiseksi ohjelmaksi, vaikka esimerkiksi Matti Klinge on ollut valmis tätä esittämään.
Kellgrenin ohjelman toteutumista voidaan nähdä kansalle suunnatuissa ylioppilaiden toimittamissa lukupaketeissa, joita Snellman - hänelle tyypillisesti konservatiivisella, mutta vain hyvin vähän nationalistista pioneeria muistuttavalla tavalla - vastusti: Lukemisto ilmestyi vuosina 1845 ja 1847. Sanomalehti Suometar alkoi ilmestymisensä vuonna 1847. Viipurissa ehdittiin jo 1840-luvulla perustaa ensimmäiset kansankirjastot. Nämä saavutukset eivät selvästikään ole osoitus poliittisen ohjelman toteutumisesta.
Jos Runebergin Hirvenhiihtäjät vuonna 1832 oli kansallisromanttisen suomalaisuuden esille tuoja ja siten Hrochin A-vaiheen kulttuuriteos, niin Kalevalan toinen painos vuonna 1849 oli B-vaiheen eepos, kansallinen vientituote Euroopan kulttuurimarkkinoille ja myöhemmän poliittisen suur-suomalaisuuden projektin, karjalaekspansion kulttuurinen perustelu. Hrochilaisen C-vaiheen kulttuuriartefaktiksi asettautuu Topeliuksen Maamme-kirja vuodelta 1875. Vasta siinä nationalistinen aatemaailma tavoittaa ytimensä. Se on suurille joukoille tarkoitettu kansallinen historiateos, jossa kansallinen ylittää kaikissa vaiheessa historiallisen.
J. V. Snellman ajoi Saima-lehdessään kansallisen kirjallisuuden nousua. Sitä piti kirjoittaa suomeksi ja vain suomeksi. Tämä ei tietenkään estänyt Snellmania itseään kirjoittamasta ruotsiksi tai muilla sivistyskielillä. Tätä on selitetty sillä, että "vain ruotsiksi oli mahdollista ravistella ruotsinkielistä sivistyneistöä".
Yhtä todellinen syy on se, ettei suomen kieli ollut filosofisiin ja poliittisiin tarkoituksiin riittävän kehittynyttä, vaan siitä puuttui asian vaatima perussanasto. Tämähän oli havaittu jo 1830-luvun alussa, kun Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran pöytäkirjoja oli yritetty pitää suomeksi. Sanaston puuttuessa yritys loppui lyhyeen ja pöytäkirjat tyydyttiin kirjoittamaan kaikkien hyvin ymmärtämällä kehittyneellä kielellä. Pöytäkirjat kirjoitettiin ruotsiksi.
Venäjällä vaikutusvaltainen valistusministeri Uvarov oli pyrkinyt tiukkaan sensuuriin jo 1830-luvulta lähtien. Erityisesti hän vastusti kansaa varten tehtyjä halpoja kirjoja ja lehtisiä: erityisesti ranskalaisten sosiaalisten romaanien pelättiin lietsovan vallankumouksellista mielialaa. Samasta syystä myös rahvaan valistamisen aloittamista pitäisi lykätä.
Väitteeni kuuluu, että juuri tähän uvarovilaiseen politiikkaan kaatui myös Snellmanin Saima, jossa Snellman oli suositellut Sayn ja muiden lännessä suosittujen ranskalaisromaanien kääntämistä Suomen kansalle. Saima lakkautettiin vuonna 1846 "kommunistisena" - ei siis "kansallisen" propagandan vuoksi - ja Nikolai I kiristi otettaan muuhunkin Ruotsin kautta suuriruhtinaskuntaan tulevaan läntiseen propagandaan "hulluna" vuotena 1848.
Miten on sitten ymmärrettävä Snellmannin 1840-luvulla esittämä vastustus ylioppilaiden kansalle tekemiä lukemistoja kohtaan? Oliko se taktinen myönnytys Uvarovin ohjelmalle omien vastoinkäymisten jälkeen vai pelkäsikö Snellman ehkä yhä kireämpää sensuuripolitiikkaa, joka asettaisi hänen oman politiikkansa tulevaisuudessa entistäkin ahtaammalle? Kysymyksiin ei voi esittää vastausta, sillä Snellmanin ja Uvarovin suhdetta ei ole tutkittu. Snellman on aina haluttu nähdä vain läntisestä perspektiivistä. Uusi koottujen teosten sarja ei tuo tähän vastausta, sillä sen näkökulma on aivan yhtä läntinen kuin entinenkin.
Vuonna 1850 julkaistiin samaten liberaalisten aatteiden etenemisen tukahduttamiseksi annettu sensuuriasetus. L. G. von Haartman ohjasi uvarovilaisittain myös tullilaitosta tiukempaan painotuotteiden valvontaan:
"Koska on ollut aihetta epäillä, että demokraattis-sosialistinen liike, joka on tullut jo naapurimaihinkin, yrittää levittäytyä meidänkin seudullemme ja täällä kuohuttaa ja viekoitella mieliä häiritäkseen ja vähentääkseen rakkautta Hallitsijaa ja vallitsevaa yhteiskuntajärjestystä kohtaan, joka on kuitenkin suomalaisen kansanluonteen pääpiirre, on tästä lähtien tarpeellisempaa kuin aiemmin myös tullilaitoksen puolelta vakavasti ja valppaasti valvoa, ettei yleiselle ajatustavalle vahingollisia kirjoituksia ja painotuotteita tuoda maahan."
Haartman pyysi af Bruneria – ja samalla Uvarovin poliittista linjaa seuraten - kiinnittämään erityistä huomiota "sosialistista, tasavaltalaista tai anarkistista pyrkimystä" sisältäneisiin Eugene Sue'n kirjoituksen käännökseen (Folkets mysterier) ja Tukholmassa ilmestyviin sanomalehtiin Folkets Röst ja Reformen.
Yliopiston osakunnat lakkautettiin ennaltaehkäisevänä toimenpiteenä 1852. Poliittisen läntisiin liberalistisiin ja sosialistisiin aatteisiin kohdistuvan valvonnan kiristäminen ei kuitenkaan merkinnyt suomen kieleen kohdistunutta vainoa, vaan päinvastoin ensimmäinen suomen kielen professuuri perustettiin vuonna 1851, jolloin M. A. Castren nimitettiin virkaan, vaikka viran vakinaistamista ilmeisesti poliittisista syistä lykättiinkin vuodella.
Poliittinen aktuelli tilanne yhdessä hallinnollisesti erinomaisen järkevän siirtymäajan kanssa oli todennäköisesti syynä myös siinä, kun vuonna 1851 annettu päätös, minkä mukaan tuomioistuimissa ja virastoissa viran saavien tuli omata suomen kielen taito, määräsi asetuksen tulevan voimaan vasta vuonna 1856.Väitteeni on, että kulttuurieliitin 1840-luvulla alkanut politisoituminen hidastui Venäjän politiikan muutosten myötä - erityisesti slovofiilisen nationalismin synty Venäjällä nostatti riittävän tunteen: suuriruhtinaskunnassa vasta uusien historianäkemysten läpimurto (Yrjö-Koskinen 1865), kansanopetuksen synty ja laajeneminen (Topeliuksen Maamme-kirja 1875, nuorisoseuraliike 1870-luvulta eteenpäin) sekä fennomaanisen puoluepolitiikan realisoituminen luovat edellytykset kulttuurieliitin radikaalistumiselle. Hrochilaiseksi C-vaiheeksi, joukkoliikkeeksi tämä kehittyy vasta vuosisadan vaihteessa - ääripäänään 1905 liikehdintä, realistisemmin Helmikuun manifesti nationalistisine aktiviteetteineen. Mutta näihin kuvioihin on palattava joskus myöhemmin.
Kolmas ehto: kulttuurieliitin olemassaolo
Kolmas kansakuntaisuuden ehto 1830 - 1880 välisenä aikana oli elävä kulttuurieliitti. Maassa tuli hobsbawmilaisen hypoteesimme mukaan olla kansallinen kirjallisuus ja hallinnollisen kielen omaava kulttuurieliitti. Tavoitteena on siis tutkia, oliko tämän ehdon toteutuminen keskeisessä asemassa Suomen suuriruhtinaskunnassa autonomian aikana ja myös sitä milloin ehto toteutui.
1800-luvun suomalaisten kirjoittajien täytyi julkisissa kirjoituksissaan ja ainakin teoriassa salaisen postisensuurin vuoksi myös yksityisessä kirjeenvaihdossa koko ajan vakuuttaa keisarin viisautta ja armeliaisuutta kaikissa suuriruhtinaskuntaa koskevissa ratkaisuissa. Nämä ilmaukset säilyneessä viestinnässä eivät siis osoita pelkkää alamaisuutta ja keisariin kohdistuvaa lojaalia (ja siis "isänmaallista") ihailua.
Poliittisen takinkäännöksen (eli vaihdoksen Ruotsin valtion kannattajasta Venäjän uskolliseksi alamaiseksi) onnistuneesti tehneiden suuriruhtinaskunnan (korkeiden) virkamiesten kannatti korostaa sitä tosiseikkaa, että Suomi-niminen poliittinen yksikkö oli jo muodostettu Venäjän keisarin tahdosta. Uudelle emämaalle kriittisiä näkökantoja ei ensimmäisten vuosikymmenten aikana juurikaan esiintynyt.
Kulttuurieliitin ja kansakunnan välisen suhteen tutkiminen edellyttää kuitenkin usean asian käsittelyä. On etsittävä vastausta kysymyksiin (joita ei vielä tästä esityksestä juuri löydy): Mikä oli suuriruhtinaskunnan kulttuurieliitin koostumus ja sen suhde hallinnon kieleen ennen vuotta 1880? Mitä merkitsi lojaalisuus? Kilvoiteltiinko kansan lojaalisuudesta? Mitä oli "kansallinen kehitys"? Mikä on talouden ja kansakunnan suhde? Mikä asema ja merkitys kielellä käytännössä oli taloudessa, teknillisessä kehityksessä, kulttuurissa? Kuinka suomenkieliseen kansaan suhtauduttiin? Mitä suomenkieliset itse maailmanmenosta ajattelivat? Yhdistikö kansakunnan jäseniä jokin, jotta he olisivat voineet epäröimättä sanoa olevansa suomalaisia?
Pohjoismaisittain suuntautuneeseen ja saksalaisesta Schellingin ja Herderin filosofiasta voimaansa hakeneeseen Turun romantiikan ydinjoukkoon kuuluivat A. I. Arwidsson, A. J. Sjögren, Abraham Poppius ja C. A. Gottlund. He jakaantuivat oikeastaan kahtia: Arwidsson ja Gottlund suuntautuivat enemmän läntiseen maailmaan.
Ensimmäinen itään suuntautunut kansanrunoudenharrastaja oli ollut Zacharias Topelius vanhempi, joka piirilääkärinä keräsi 1800-luvulta lähtien toimiessaan vienalaiskauppiailta runoja, jotka julkaistiin viitenä vihkona 1822 - 1831. Topeliuksen mukaan runojen alkulähde sijaitsi paitsi "Suomen itäisillä äärillä", myös "erinomattain muutamissa pitäjissä keskisen Venäjän maassa, jossa lavialla asuu selvä Suomen kansa alku puhtaudessa ja arvosa". Kieli- ja kansallisuuskysymykset olivat keskeisessä asemassa herderiläisittäin ystävänsä Poppiuksen kanssa valaistuneella Antti Juhana Sjögrenin matkoilla "suomensukuisten" kansojen parissa idässä vuosina 1825 - 25. Sjögrenin matkat rahoitti Pietarin Tiedeakatemia.
Helsingin romantiikan toiminta oli Turun romantiikan tapaan keskittynyt esteettisiin ja kirjallisiin kysymyksiin. Keväällä 1820 perustettiin Lauantaiseura. Ruotsinkielisen lauantaiseuran johtohahmot olivat J. L. Runeberg, J. V. Snellman ja J. J. Nervander. Ydinjoukkoon kuuluivat lisäksi dosentti A. A. Laurell ja maisteri G. Fr, Laurell, yliopiston lainopillinen apulainen J. J. Nordström, yliopilaat Fr. Cygnaeus, L. I. Ahlstubbe, lääk.lis. M. J. Lindfors, kirjastoamanuenssi C. H. Ståhlberg sekä virkamies vuorivirastosta Fr. Tengström. Myöhemmin seuraan liittyivät myös tutkija M. A. Castrén ja nuorimpana kirjailija Z. Topelius. Lisäksi Elias Lönnrot vieraili seurassa usein 1830-luvun alussa.
Romantiikan "kansallisesti" merkittävät saavutukset olivat lopulta vähäisiä. Vuodesta 1824 lähtien seurakuntiin pyrkivien pappien piti suorittaa suomen kielen koe. Toinen saavutus oli 1828 yliopistoon perustettu suomen kielen lehtorin virka, jota pohjalaiset osakunnat vastustivat. Ensimmäiset suomenkieliset maisterinväitöskirjat yliopistossa esitettiin vuonna 1832.
Ns. runebergiläisyyttä oli ajettu miehen itsensä päätoimittamassa lauantaiseuralaisten perustamassa Helsingfors Morgonblad -lehdessä. Vuonna 1831 lauantaiseuralaiset perustivat Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran (SKS). Seuran tavoitteena oli paitsi levittää tietoa isänmaasta ja sen historiasta myös edistää kansakunnan kielen viljelyä ja luoda sillä kielellä olevaa kirjallisuutta sekä alemmille että sivistyneille kansanluokille.
Tästä on katsottu alkaneen varsinainen kansallisromantiikka. Siten tehdään ero Turun Akatemian päivien kansanrunousharrastuksesta, jonka katsotaan päättyneen ns. Turun romantiikan päähahmon A. Arwidssonin siirtymiseen Ruotsiin vuonna 1823. Arwidssonin symbolisen Ruotsiin siirtymisen lisäksi periodisointia on ilmeisesti helpottanut Akatemian siirtyminen Helsinkiin vuonna 1827.
Hannes Sihvo lainaa ruotsinkielisten perustaman Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran esimiehen puhetta seuran vuosikokouksessa 1836. Puhe kuvaa romantiikan vaikutuksen alla elävän eliitin tunnoista folkloristisessa vaiheessa. Puheen ytimeksi osoittautuu tiedostetun tasavertaisen sivistysaseman etsiminen muiden eurooppalaisten historiallisten kansojen rinnalla:
"Suomalaisten muinaisrunojen aarteella --- on niin suuri merkitys, että kotimainen kirjallisuus sen kautta ei ainoastaan ole äärettömästi rikastunut, vaan melkeinpä saavuttanut eurooppalaisen aseman. Ei ole liian rohkeata lausua, että tämä kirjallisuus vasta nyt on kehdostansa noussut. Suomi, näiden kertomarunojen omistajana, on kohonneella itsetunnolla oikein oppiva käyttämään muinaisuuttaan ja siten myös tulevaista hengenkehitystään. Se voi sanoa itsellensä: 'minullakin on historia.”
Perinteisessä jaottelussa runebergiläistä idealismia seurasi 1840-luvulla Elias Lönnrotin folkloristinen realismi. Jos muutosta pohtii kansallisen näkökulmasta, se merkitsi kansallisen ajattelun läpimurtoa eliitin puhemiesten parissa. Kalevalan toisen painoksen esipuheessa (1849) Lönnrot piti karjalaisia nimenomaan suomalaisina. Tästä havainnosta - joka ensimmäisen kerran ilmaistiin jo 1830-luvulla - oli vielä matkaa siihen, että Karjala olisi osa Suomea, tai paremminkin Suur-Suomea.
Ensimmäiseksi esitetyt perusteet Karjalan kuulumisesta Suomeen olivat juuri kielellisiä, mutta myöhemmin (mm. Topelius 1855) otettiin mukaan myös maantieteelliset perusteet. Kuitenkin piti odottaa 1880-luvulle asti ennen kuin Karjala todisteltiin olennaisesti Suomeen kuuluvaksi osaksi geologian, kasvitieteen, metsätieteen, muinaistutkimuksen, kansatieteen, historian, suomen kielen tutkimuksen, suomalais-ugrilaisen kielentutkimuksen, kansanrunoudentutkimuksen ja kaunokirjallisuuden keinoilla. Tämän mukaisesti aikakautta nimitetään usein karelianismiksi.
Vanhalla Kalevalalla (1835) ja Uudella Kalevalalla (1849) oli suuri ero. Vanha Kalevala oli ollut eliitille varhaisen kansallisen itsetunnon symboli, kun se oli merkinnyt "jäsenlippua kansojen seuraan". Suomalaiset olivat saaneet kuvitellusta suuresta menneisyydestään tukea pyrkiessään valtiolliseen ja sivistykselliseen nousuun. Käännöksien myötä Kalevala oli ensimmäinen kulttuurinen vientituote. Kotimaisesta bestselleristä ei kuitenkaan voida puhua, koska ensimmäinen 500 kappaleen painos riitti kahdeksitoista vuodeksi.
Varhaisimpia merkkejä kansallisromanttisen ajattelun muuttumisesta kansallis-poliittiseksi voidaan ehkä kuulla vuonna 1841 Fabian Collanin esittämistä teeseistä. Samalla ne heijastelivat näkemystä suomalaisten asemasta Euroopan kansojen joukossa:
"Runeberg on vain runoilija ja vaikuttaa vain taiteen alalla, mutta Lönnrotia on pidettävä suomen kielen ja suomalaisen kansallisuuden vapauttajana. Hän on kirvoittanut sen lumouksen, joka raskaana painaa koko kansaa, niin että se voi kerran astua Euroopan eteen ja sanoa: me olemme kansakunta."
Collanin esitystä ei kuitenkaan voi pitää esimerkkinä prenationalistisesta (poliittisesta) ohjelmallisuudesta. Sen sisältö on tulevaisuuteen viittaavassa toteamuksessa sivistystehtävästä, jonka jälkeen sivistyksellinen ehto kansakuntaisuudelle voitaisiin katsoa täytetyksi.
Kysymys oli siis kirjallisuuden (ja kirjallisen eliitin) olemassaolosta. Sen perusteella perustavaa laatua oleva yhtälö kansakunta = kansa ei toteutunut, vaan enemmänkin kyseessä oli yhtälö kansakunta = kulttuurinen eliitti.
Toisin sanoen kansakunta-kansaksi riitti sivistyneen yläluokan olemassaolo. Collanin tulkinnassa Porvoon tapahtumat vuonna 1809 eivät olleet nostaneet Suomea "kansakuntana kansakuntien joukkoon", se tapahtui oikeastaan vasta 1854 Yrjö-Koskisen puheessa Vaasassa. Vasta kulttuuriset voimannäytteet merkitsivät yleisesti hyväksyttävissä olevan kansakuntaisuuden asteen saavuttamista. Voitaisiin nykykielellä ehkä puhua kulttuurisesta kilpailukyvystä.
Kansallisromantiikan harjoittamasta estetiikasta "kansallisen herätyksen" etujoukko siirtyi 1840-luvulla aktiivisen kieli- ja kansallisuuspolitiikan harjoittamiseen. Jos aktiivinen poliittinen ohjelma sitten ulottui laajoihin kansankerrostumiin, on kyseessä hypoteesimme mukaan Hrochin B-vaiheeseen siirtyminen.
Tämä ei kuitenkaan ollut itsestään selvää, vaikka Collanin folkloristiselta linjalta siirryttiinkin snellmanilaiselle, joskus nationalistisena pidetyn argumentoinnin pohjalle. Herman Kellgren tiivisti osakuntalaisille usein toistetun ohjelmansa antamalla ylioppilaille tehtävän vuonna 1846: "sivistyneet on kansallistettava, kansa on sivistettävä".
Toisin sanoen kansallistunto ei ollut saavuttanut vakiintunutta asemaa edes sivistyneistön, saatikka kansan parissa. Minkäänlaisesta nationalismista ei siis voida puhua. Ohjelma ei ollut myöskään poliittinen: kansanrunouden tutkiminen ja suomenkielisen valistuksen sekä kirjallisuuden vienti kansan ulottuville ei riitä poliittiseksi ohjelmaksi, vaikka esimerkiksi Matti Klinge on ollut valmis tätä esittämään.
Kellgrenin ohjelman toteutumista voidaan nähdä kansalle suunnatuissa ylioppilaiden toimittamissa lukupaketeissa, joita Snellman - hänelle tyypillisesti konservatiivisella, mutta vain hyvin vähän nationalistista pioneeria muistuttavalla tavalla - vastusti: Lukemisto ilmestyi vuosina 1845 ja 1847. Sanomalehti Suometar alkoi ilmestymisensä vuonna 1847. Viipurissa ehdittiin jo 1840-luvulla perustaa ensimmäiset kansankirjastot. Nämä saavutukset eivät selvästikään ole osoitus poliittisen ohjelman toteutumisesta.
Jos Runebergin Hirvenhiihtäjät vuonna 1832 oli kansallisromanttisen suomalaisuuden esille tuoja ja siten Hrochin A-vaiheen kulttuuriteos, niin Kalevalan toinen painos vuonna 1849 oli B-vaiheen eepos, kansallinen vientituote Euroopan kulttuurimarkkinoille ja myöhemmän poliittisen suur-suomalaisuuden projektin, karjalaekspansion kulttuurinen perustelu. Hrochilaisen C-vaiheen kulttuuriartefaktiksi asettautuu Topeliuksen Maamme-kirja vuodelta 1875. Vasta siinä nationalistinen aatemaailma tavoittaa ytimensä. Se on suurille joukoille tarkoitettu kansallinen historiateos, jossa kansallinen ylittää kaikissa vaiheessa historiallisen.
J. V. Snellman ajoi Saima-lehdessään kansallisen kirjallisuuden nousua. Sitä piti kirjoittaa suomeksi ja vain suomeksi. Tämä ei tietenkään estänyt Snellmania itseään kirjoittamasta ruotsiksi tai muilla sivistyskielillä. Tätä on selitetty sillä, että "vain ruotsiksi oli mahdollista ravistella ruotsinkielistä sivistyneistöä".
Yhtä todellinen syy on se, ettei suomen kieli ollut filosofisiin ja poliittisiin tarkoituksiin riittävän kehittynyttä, vaan siitä puuttui asian vaatima perussanasto. Tämähän oli havaittu jo 1830-luvun alussa, kun Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran pöytäkirjoja oli yritetty pitää suomeksi. Sanaston puuttuessa yritys loppui lyhyeen ja pöytäkirjat tyydyttiin kirjoittamaan kaikkien hyvin ymmärtämällä kehittyneellä kielellä. Pöytäkirjat kirjoitettiin ruotsiksi.
Venäjällä vaikutusvaltainen valistusministeri Uvarov oli pyrkinyt tiukkaan sensuuriin jo 1830-luvulta lähtien. Erityisesti hän vastusti kansaa varten tehtyjä halpoja kirjoja ja lehtisiä: erityisesti ranskalaisten sosiaalisten romaanien pelättiin lietsovan vallankumouksellista mielialaa. Samasta syystä myös rahvaan valistamisen aloittamista pitäisi lykätä.
Väitteeni kuuluu, että juuri tähän uvarovilaiseen politiikkaan kaatui myös Snellmanin Saima, jossa Snellman oli suositellut Sayn ja muiden lännessä suosittujen ranskalaisromaanien kääntämistä Suomen kansalle. Saima lakkautettiin vuonna 1846 "kommunistisena" - ei siis "kansallisen" propagandan vuoksi - ja Nikolai I kiristi otettaan muuhunkin Ruotsin kautta suuriruhtinaskuntaan tulevaan läntiseen propagandaan "hulluna" vuotena 1848.
Miten on sitten ymmärrettävä Snellmannin 1840-luvulla esittämä vastustus ylioppilaiden kansalle tekemiä lukemistoja kohtaan? Oliko se taktinen myönnytys Uvarovin ohjelmalle omien vastoinkäymisten jälkeen vai pelkäsikö Snellman ehkä yhä kireämpää sensuuripolitiikkaa, joka asettaisi hänen oman politiikkansa tulevaisuudessa entistäkin ahtaammalle? Kysymyksiin ei voi esittää vastausta, sillä Snellmanin ja Uvarovin suhdetta ei ole tutkittu. Snellman on aina haluttu nähdä vain läntisestä perspektiivistä. Uusi koottujen teosten sarja ei tuo tähän vastausta, sillä sen näkökulma on aivan yhtä läntinen kuin entinenkin.
Vuonna 1850 julkaistiin samaten liberaalisten aatteiden etenemisen tukahduttamiseksi annettu sensuuriasetus. L. G. von Haartman ohjasi uvarovilaisittain myös tullilaitosta tiukempaan painotuotteiden valvontaan:
"Koska on ollut aihetta epäillä, että demokraattis-sosialistinen liike, joka on tullut jo naapurimaihinkin, yrittää levittäytyä meidänkin seudullemme ja täällä kuohuttaa ja viekoitella mieliä häiritäkseen ja vähentääkseen rakkautta Hallitsijaa ja vallitsevaa yhteiskuntajärjestystä kohtaan, joka on kuitenkin suomalaisen kansanluonteen pääpiirre, on tästä lähtien tarpeellisempaa kuin aiemmin myös tullilaitoksen puolelta vakavasti ja valppaasti valvoa, ettei yleiselle ajatustavalle vahingollisia kirjoituksia ja painotuotteita tuoda maahan."
Haartman pyysi af Bruneria – ja samalla Uvarovin poliittista linjaa seuraten - kiinnittämään erityistä huomiota "sosialistista, tasavaltalaista tai anarkistista pyrkimystä" sisältäneisiin Eugene Sue'n kirjoituksen käännökseen (Folkets mysterier) ja Tukholmassa ilmestyviin sanomalehtiin Folkets Röst ja Reformen.
Yliopiston osakunnat lakkautettiin ennaltaehkäisevänä toimenpiteenä 1852. Poliittisen läntisiin liberalistisiin ja sosialistisiin aatteisiin kohdistuvan valvonnan kiristäminen ei kuitenkaan merkinnyt suomen kieleen kohdistunutta vainoa, vaan päinvastoin ensimmäinen suomen kielen professuuri perustettiin vuonna 1851, jolloin M. A. Castren nimitettiin virkaan, vaikka viran vakinaistamista ilmeisesti poliittisista syistä lykättiinkin vuodella.
Poliittinen aktuelli tilanne yhdessä hallinnollisesti erinomaisen järkevän siirtymäajan kanssa oli todennäköisesti syynä myös siinä, kun vuonna 1851 annettu päätös, minkä mukaan tuomioistuimissa ja virastoissa viran saavien tuli omata suomen kielen taito, määräsi asetuksen tulevan voimaan vasta vuonna 1856.Väitteeni on, että kulttuurieliitin 1840-luvulla alkanut politisoituminen hidastui Venäjän politiikan muutosten myötä - erityisesti slovofiilisen nationalismin synty Venäjällä nostatti riittävän tunteen: suuriruhtinaskunnassa vasta uusien historianäkemysten läpimurto (Yrjö-Koskinen 1865), kansanopetuksen synty ja laajeneminen (Topeliuksen Maamme-kirja 1875, nuorisoseuraliike 1870-luvulta eteenpäin) sekä fennomaanisen puoluepolitiikan realisoituminen luovat edellytykset kulttuurieliitin radikaalistumiselle. Hrochilaiseksi C-vaiheeksi, joukkoliikkeeksi tämä kehittyy vasta vuosisadan vaihteessa - ääripäänään 1905 liikehdintä, realistisemmin Helmikuun manifesti nationalistisine aktiviteetteineen. Mutta näihin kuvioihin on palattava joskus myöhemmin.
Tilaa:
Kommentit (Atom)