Paha maa

Tänään miestä vietiin. Ensin DocPointin pressi ja sitten Paha maa. Tältä se näytti.

Suomi 2005. Ohjaaja: Aku Louhimies. Pääosissa: Jasper Pääkkönen, Mikko Leppilampi, Pamela Tola, Samuli Edelmann, Matleena Kuusniemi, Petteri Summanen, Sulevi Peltola, Pertti Sveholm, Mikko Kouki. Katsokaa tiivistettyjä tuotantotietoja täältä

Aku Louhimiehen kolmas elokuva on hänen parhaansa – Levottomat ja Kuutamolla olivat ne kaksi ensimmäistä. Paha maa on synkkä, mutta ei suinkaan huumoriton kertomus nyky-Suomesta, josta on turha etsiä puhtaita kilpiä, eikä taisteluunkaan ole enää aihetta, sillä se on liian myöhäistä.

Se on Eppu Normaalin Murheellisten laulujen maa, jossa keskeltä kumpujen ja mullasta maan, isät vähemmän ylpeinä katsovat poikiaan ja jossa työttömyys, viina, kirves ja perhe, lumihanki, poliisi ja viimeinen erhe luonnehtivat tapahtumien kulkua kohti lopun aikaa, joka ei todellakaan ole tulossa sillä se on jo täällä. Puhtain paperein selviävät vain poliisi ja Mannerheim, joka ehkä luuraa hänkin elokuvassa eräässä muotokuvassa – näin minulle kerrottiin elokuvan jälkeen, vaikka se livahti silmästä pahan kerran.

Elokuva avautuu hautajaiskuvaan, jossa puheessa on Niko (Jasper Pääkkönen), perusnuori viipottavine yläleukapartoineen, puku päällä osoittamassa sopeutumistaan. Niko on äidin- ja isänkielen opettajan (Pertti Sveholm) laiskanletkeä poika, josta ei puutu muuta kuin onnea. Viinaa ja pillereitä on tarjolla yllin kyllin niin säästötoimien myötä alamäkeen ajautuvalle isälle kuin pojallekin.

Nikon kaveri Tuomas (Mikko Leppilampi) on tietokonehakkeri, joka haluaisi tehdä jotakin rankempaa, yhteiskunnallisesti tärkeätä. Hän on valmis tekoihin. Tuomaksen tyttöystävä on rikkaasta perheestä tuleva Elina (Pamela Tola), parikymppinen aktivistiopiskelija. Nuoret suunnittelevat naimisiinmenoa, sillä Elina on raskaana. Tuomas pyytää Nikon mukaan vaaralliseen operaatioon.

Elokuvan toisen tarinan motto on tolstoilainen ajatus siitä, miten ihmiset kierrättävät omaa pahaa oloaan. Huumebailujen päätteeksi isänsä töitä kadulle etsimään ajama Niko väärentää 500 euron setelin. Se ajautuu sattumusten myötä hanttihommilla ja verkostomarkkinoinnilla itseään elättävälle Isto Virtaselle (Mikko Kouki). Isto kierrättää pahaa oloaan varastamalla maastoauton autokaupasta, jonka ykkösmyyjä (Samuli Edelmann) kostaa menetyksen pölynimureita hengenpitimekseen kauppaavalle Hurskaiselle (Sulevi Peltola), joka toimeentulomahdollisuutensa menetettyään ratkeaa ryyppäämään kuten joskus ennen raitistumistaan.

Kolmannessa tarinassa - jolla ei ole mottoa sillä se jos mikä on sattumaa ja sairautta - päähenkilöt ovat hermojensa kamppaileva naispoliisi Hannele (Matleena Kuusniemi) ja hänen opettajamiehensä Antti (Petteri Summanen). Antti kohtaa huonon onnen seurauksena yhteiskunnan turvaverkon kuin sirkuksen trapetsitaiteilija, joka putoaa liian korkealta.

Pahan maan monet tarinat ja teemat tuovat mukaan loputtoman määrän henkilöhahmoja. Heidän elämänsä on punottu löyhästi toisiinsa tavalla, joka on tuttua monista viime vuosikymmenen elokuvista – onneksi yleensä niistä paremmista. Vaikeuden väistämättömyys on tässä kertomuksessa sattuman ja pahan mahdollisuuden realisoitumisen luomaa, niin kuin elämäkin usein kiemuroineen. Vain harvat ja valitut pääsevät edes joskus siihen, mistä elokuvan juliste muistuttaa länsimaisen elokuvan perinteelle uskollisena: onnelliseen loppuun. Toisilla menee paremmin.

Elokuvan ohjaus ja erityisesti kuvaus ovat parasta suomalaista a-luokkaa, jossa ei ole häpeämistä kiikutettiinpa elokuvan printti mihin maanosaan hyvänsä – ja varmasti myös kiikutetaan. Erityisesti on kiinnitettävä huomiota siihen etukäteen taisteltuun asiaan, että reilu kaksi tuntia ei ole tämän elokuvan kanssa pitkä aika, vaikka maailmanmarkkinoille menoa se ns. ylipitkänä varmasti vähän haittaa. Totisesti on niin, että elokuva ei luo positiivista Suomi-kuvaa, mutta se luo positiivista kuvaa suomalaisten elokuvataidoista.

Vaikka roolihahmoja on paljon, näyttelijöillä on paljon tekemistä elokuvassa. Sveholmin ja Peltolan tapaiset konkarit tekevät tasaisen varmaa jälkeä hämmentäviä lähikuvia myöten, nuoremmista stetsonia on nostettava selvimmin Mikko Koukille tämän hieman etäämpää tarkastellusta rämälämälämbäm-roolista. Nuori tulokas Pamela Tola kasvattanee kynsiään elokuvissa myöhemminkin – kysyä sopii, olivatko kiistellyt seksikuvat – ne joita elokuvissa ei sitten enää ole - tarkoitettu hänen paljastamisekseen? Muiden kohdalla henkilöohjauksessa voisi olla jopa petrattavaa.

Pahan maan tarina on monimutkainen - konsulttiapua on käytetty - ja ehkä juuri siksi väliin kliseinenkin, sillä tällä tarinalla on totta vie esikuvia, mutta tärkeintä on että se on kiinnostava ja uskottava yleiseltä osaltaan. Esikuvat luettelette varmaan sujuvasti omissa blogeissanne. Yksityiskohdissa on tietysti elokuvan epäjohdonmukaisuuksia kerääville bongareille aineksia. Ja ne autot, jotka eivät käynnisty tai pääse perille, elektroniikka, joka pettää aina ja niin edelleen.

Tämä elokuva on eräällä tavalla 1970-lukulainen, enkä sano tätä pahassa mielessä, vaikka onhan se nykymaailman näkökulmasta pahasti sanottu. Mutta se on tehty tämän ajan vaatimukset täyttäväksi - voi kun niin olisi osattu 1970-luvullakin. 1970-luvusta muistuttavat a) yhteiskuntakriittisyys (joka on ihailtavan taitavasti nivottu tarinaan kaikkea muuta kuin sormella osoittavalla paatoksella), 2) synkkyys (jota on osattu täydentää huumorilla - eikä sen huumorin ole todellakaan tarkoitus aina vain vapauttaa, niin kuin monissa muissa nykyajan elokuvissa) ja 3) naishahmojen totaalinen minimoiminen - tämä elokuva on miesten elokuva kybällä ja just sitähän 70-luvulla duunattiin. Haluaisin oikeasti nähdä tämän elokuvan feministikritiikin! Tähän elokuvaan miesten pitää viedä naisensa, ei toisinpäin.

Mutta sanon, että 250 000 katsojaa ei ole tälle elokuvalle liikaa, 200 000 hyvin ja 150 000 minimi. Ja se tarkoittaa, että teidänkin on käytävä se katsomassa.