Tartossa on myös miehitysten uhrien muistoksi pystytetty patsas.
tiistaina, huhtikuuta 29, 2008
Tarton yliopiston edustalla
Elisabeth Nordgren (vasemmalla) ja Katarina Eskola laskevat miesten ja naisten suhdelukuja Tarton yliopiston suurehkon rakennuksen seinään sijoitetuista valokuvista. Miesvoittoista koristusta eikä selitykseksi tietenkään riitä, että kuvissa ovat Tarton yliopiston opettajat. Ylimmäinen johtorivi oli pelkästään miehistä.
Ekspertiisiä riitti, sillä Nordgren on toimittanut paitsi Husarin kulttuuria myös eräitä baltialaisen nykyrunouden antologioita: Salatanssia tilantyhjää. Nuoren virolaisen runouden antologia (Pohjoinen 1990), Älä juo vesijohtovettä. Nuoren latvialaisen runouden antologia (Pohjoinen 1997) ja Rupikonnakultin jälkiä. Uuden liettualaisen runouden antologia (Pohjoinen 2001).
Myös Eskolalla on toimittajataustaa, mutta viimeksi hän toimi Jyväskylän yliopiston nykykulttuurin professorina, jossa sosiologinen laskutaito ja siihen liittyvä mielikuvitus on tarpeen. Kirjalista löytyy linkistä.
Alvar Aaltoa Tartossa
Pistäydyimme myös Alvar Aallon piirtämän talon maisemissa Tartossa. Se on nykyisin Turun yliopiston hallinnoima.
Eleanora Joffe
Matkan tuloksia on sekin, että omalle lukulistalle tulee nopeasti Eleanora Joffen Mannerheim, chevalier-kaartin kasvatti (Otava 2006).
Tallinnassa
Tallinnassa suurlähettiläs Jaakko Kalela piffasi kahvit. Bloggari Anita Konkka haastattelee. (24.7.08)
lauantaina, huhtikuuta 26, 2008
Viron kevät
Tartossa kevät on jo kääntymässä kesän tunnelmiin. Lämpötila on iltapäivisin yli 15, aurinkoisilla paikoilla lähes 20.
Yliopisto, teatteri, kirjallisuusmuseo, joka on kirjallisuusarkisto ja tutkimusinstituutti ja KGB:n museo käytynä. Tämän lisäksi tietysti perinpohjaiset bussikierrokset.
Kameraakin on pitkästä aikaa pidetty esillä. Videota on kertynyt kovalevylle jo puolitoista tuntia. Ehkä niistä saa kootuksi muutaman minuutin reissukuvauksen.
Narvan kautta kotiin.
Yliopisto, teatteri, kirjallisuusmuseo, joka on kirjallisuusarkisto ja tutkimusinstituutti ja KGB:n museo käytynä. Tämän lisäksi tietysti perinpohjaiset bussikierrokset.
Kameraakin on pitkästä aikaa pidetty esillä. Videota on kertynyt kovalevylle jo puolitoista tuntia. Ehkä niistä saa kootuksi muutaman minuutin reissukuvauksen.
Narvan kautta kotiin.
torstaina, huhtikuuta 24, 2008
Veikko Itkonen
Eilinen esitykseni Orionissa:
Vuonna 1919 syntyneen Veikko Itkosen tie tunnettuuteen alkoi jo 18-vuotiaana. Hän oli tutustunut Yleisradion toimintaan avointen ovien päivänä ja palannut kotiin "kuin kuumeessa". Itkonen muisteli myöhemmin: "Suljen oven huoneeseeni, jotteivät muut pääse kuulemaan. Sanomalahdestä kierretty tötterö kädessäni suun eteen nostettuna selostan ääneen, mitä näen ikkunasta ja mitä tapahtuu talomme pihalla".
Itkonen teki listan kahdestakymmenestä radiojutun aiheesta ja lähetti sen Yleisradioon Alexis af Enehjelmille. Käynti radiossa toi tulosta. "No joo, voittehan te tehdä kokeeksi yhden jutun. Ehkä tuon Uusinta Helsinkiä", af Enehjelm lupasi. Kukaan ei kysynyt kahdeksantoistavuotiaan ikää. Itkonen arveli, että näytti vanhemmalta.
Ohjelma tehtiin. Radion esitelmäpäällikkö Jussi Koskiluoma oli sattumoisin kuullut ohjelman ja kysyi heti Enehjelmiltä uudesta tekijästä. "Se oli oikein hyvä juttu, vaikka unohtaisi, että se oli ensimmäinen selostuksenne", Koskiluoma kertoi tekijälle vuosikymmeniä myöhemmin.
Talvisodan alla Veikko Itkonen oli mukana tiedotusmiesten kertausharjoituksissa, joissa pidettiin luentokurssi "nykyaikaisesta tiedottamisesta sodassa". Paikalla olivat, kuten tavataan sanoa, kaikki: Alexis af Enehjelm, Martti Jukola, Pekka Tiilikainen, Enzio Sévon, Hugo Valpas ja Kaj Klinge. "Täällä on Suomen silmä, korva, nenä ja suu", Itkonen luonnehti tilannetta radioreportterin kielellä.
Sodan alla Itkonen, jonka palvelukseenastuminen oli laitettu tammikuulle 1940, pestattiin Yleisradioon vakituiseksi toimittajaksi. Itkonen nauhoitti mm. Paasikiven lähdön Moskovaan neuvottelemaan ja kymmenen tuhannen ihmisen laulaman "Jumala ompi linnamme" virren.
Talvisodan aikana Itkonen teki toimittajan töitä. Itse hän luonnehti töitää seuraavasti: "Kuulutan radiossa ohjelmia, teen selostuksia, soitan äänilevyä ja luen tiedotuksia. Työtä on paljon, väkeä vähän. Monet toimihenkilöistä jäävät yöksi radiotaloon, koska liikkuminen pimennetyn kaupungin kaduilla tuottaa iltaisin vaikeuksia." Itkonen kantoi kaupungilla mukanaan kameraa ja näpsi valokuvia sota-ajan elämään liittyvistä aiheista. Hän oli Englannin suurimman kuvalehden Picture Postin Suomen edustaja. Erään kerran hänet otettiin kiinni vakoojana ja passitettiin Valtiolliseen poliisiin kuulusteluihin. Asia selvisi muutamassa tunnissa.
Itkonen astui asepalvelukseen sodan vielä kestäessä tammikuussa 1940. Rauhan tullessa hän oli aliupseerikoulussa. Siellä hän kuuli sodan loppumisesta ilmoittaneen, Lauri Vennolan lukeman sotamarsalkan päiväkäskyn radiossa. RUK:ssa Itkonen on toimittaja, tekee radiojutunkin, jonka L. H. Willebrand, ruotsinkielinen radioselostaja ja aatelismies, oli järjestänyt. Pääesikunta ja RUK:n johto kiittelivät hyvästä julkisuudesta.
Joulukuussa 1940 RUK:n yli kahdensadan esiintyjän juhlat lähetettiin suorana Yleisradiossa. Valtaisa urakka, mutta vasta jälkeenpäin Itkonen saa tietää, että ohjelma oli keskeytetty: presidentti Kallio oli kuollut Helsingin rautatieasemalla adjutanttinsa Paasosen syliin ja radio lähetti sen jälkeen vain surumusiikkia.
Kesäkuussa 1941 vänrikki Veikko Itkonen sai määräyksen ilmoittautua erikoistehtäviä varten Vilppulan työväentalossa. Sinne matkasivat samalla junalla myös Pekka Tiilikainen ja Viki Raaska.
Perillä odotti jo Olavi Paavolainen, joka kertoi Itkoselle, että rakenteilla on kotimainen tiedotuskomppania. Paavolainen oli luullut joutuvansa saksalaisten yhteysupseeriksi Lappiin. "Täällä tuskin tarvitaan tällaista määrää pulloja", Paavolainen sanoi Itkoselle. "Otin mukaan aivan turhaan silkkisen aamutakinkin ja kiiltonahkatohvelit."
Tiedotusjoukkoja kokosi tiedotusosaston päällikkö kapteeni Kalle Lehmus, entinen Sosialidemokraattisen puolueen järjestösihteeri – nykyisin sanoisimme puoluesihteeri. Hänen puheensa oli selkeää tekstiä: "Hyvät herrat! Te kuulutte nyt uuteen aselajiin, tiedotuskomppanioihin. Meidän tehtävänämme on selostaa kaikkien tiedotusvälineiden voimalla, sanomalehtien, radion, filmin ja valokuvien välityksellä, mitä rajalla tapahtuu." Sota ei ollut vielä alkanut.
Itkonen määrättiin kolmanteen tiedotuskomppaniaan, jonka päällikkönä Savonlinnassa oli talvisodan kuuluisimman sotakirjan kirjoittaja Erkki Palolampi. Kollaa kestää on Palolammen kirjoittama. Ilmaisu tunnetaan nykyäänkin. Filmaajista komppaniaan on määrätty Kalle Peronkoski ja Auvo Mustonen. Viitasalon veljeksillä roikkuvat valokuvauskamerat kaulassa. Ruotsinkielinen radioselostaja komppaniassa on Rolf Simberg.
Kun Peronkoski kuvasi Simpeleellä ilmahyökkäystä, paikalle linssin eteen sattui vänrikki Eino Kaipainen, jonka naama oli mustassa noessa. Kaipainen valitti tilannetta: "Ei edes sodassa saa olla rauhassa joutumatta filmikameran eteen". Itkonen pääsi itsekin erääseen puolustusvoimien katsaukseen, kun Auvo Mustonen kuvasi hänet etulinjassa ryömimässä piikkilankaesteen alitse.
Itkonen sopi sodan kestäessä Gummeruksen kanssa myös kirjasta. Saksalaiskeksinnön, amfetamiinia sisältävän Pervitinin avulla hän kirjoittaa kahdessa viikossa yli kaksisataa liuskaa. Kirja julkaistaan. Sodan jälkeen Rajalta rajalle – ja ylikin joutui takavarikoitujen listalle. 1944 ilmestyi haastattelukirja Hiljaisuus – kuvaus – kamerat! joka on kiintoisa kokoelma Suomen tunnetuimpien elokuvatähtien elämäntarinoista.
Jotkut radionauhoitukset jäävät historiaan. Syvärin eteläpuolelta nauhoittui Willebrandtin kanssa kunnollinen, kuuden minuutin kestävä tykistökeskitys. Se on ollut Yleisradiossa paljon käytössä aina kun tykistön ääniä tarvitaan.
Itkonen sai jatkuvassa kiertämisessään kauniisti sanoen burn outin: "Anon siirtoa", Itkonen kirjoitti esimiehelleen, "Syy: pelkään tulevani alkoholistiksi".
Itkonen oli saanut vain kerran juontaakseen radion suosituimman ohjelman, Asemiesillan. Vakijuontajalla Reino Hirvisepällä oli silloin este. Kuitenkin juuri hänet kutsuttiin asemiesillan juontajaksi Messuhalliin juhla-esitykseen, kun Mannerheim täytti 75 vuotta. Ohjelma radioitiin koko Saksa-vaikutteiseen Eurooppaan Unkaria ja Italiaa myöten.
Itkonen teki jatkossakin radioselostuksia Aunuksessa, kuulutti asemiesiltoja eri puolilla Suomeen ja oli saanut tehtäväkseen myös laatia ja lukea selostuksia Puolustusvoimain filmikatsaukseen, jotka äänitettiin Päämajan kuvaosaston toimesta Helsingissä kahden viikon välein. Äänityspaikka oli Suomi-Filmin studio.
Itkosen kykyjä arvostettiin Päämajan kuvaosastossa. 23.8.1943 kuvaosaston päällikkö, everstiluutnantti Heikki Parkkonen – armeijan filmimiehiä jo 1920-luvun puolivälistä – kirjoitti armeijan Komento-osastolle:
"Anon, että vänrikit Veikko Itkonen ja Holger Harrivirta siirrettäisiin kuvaosastoon." Jätämme Finlandia-Kuvaan komennetun, puolustusvoimien elokuvalevityksestä vastaavan Harrivirran uran toiseen kertaan ja keskitymme Parkkosen Itkosta koskevaan perusteluun:
"Vänrikki V. Itkonen, joka nykyään on Puolustusvoimain viihdytystoimiston kirjoissa ja komennettu Yleisradion käyttöön, on ainoa asepalveluksessa oleva ammattitaitoinen elokuvaspeakeri. Radioselostajatoimensa ohessa on häntä käytetty jo pitemmän aikaa jokaviikkoisten puolustusvoimain ja Finlandia-elokuvakatsausten ja opetus- ym. elokuvien tekstin laatijana ja selostajana. Toistuvien radioselostusmatkojensa takia on hänen toimintansa elokuvaspeakerina ollut vajavaista, eikä häntä ole voitu käyttää filmityöhön siinä laajuudessa ja sillä perusteellisuudella kuin mitä tämä tehtävä edellyttäisi. Katson vänr. Itkosen siirron Kuvaosastoon välttämättömäksi, koska hän on jo kouliintunut elokuvaspeakerin tehtäviin, johon puolustuslaitoksen ulkopuolelta on vaikeaa saada sopivaa henkilö, joka tulisi sitä paitsi aiheuttamaan runsaasti kustannuksia."
Parkkosen anomus hyväksyttiin. Itkonen oli nyt Päämajan kuvaosaston miehiä.
Päämajan kuvaosastolla ollessaan Itkonen näki myös Fenno-Filmin elokuvan Salainen ase. Sen ohjasi vuonna 1943 Theodor Luts. Elokuvan pääosassa on Eija Karipää, jonka hän tapaa sattumoisin samana päivänä Hallituskadun taitelijaravintolassa nimeltä Kalevan kerho. He menevät naimisiin vasta seuraavana vuonna. Itkonen suostu Fenno-Filmin reklaamipäälliköksi: molemmat kätensä ilmaan kohottanut Luts ei maksanut palkkaa, koska Itkonen hänen mukaansa mainosti vain morsiantaan. Eikä morsiamelle enää riitä töitä Fenno-Filmissä.
Päämajan kuvaosasto siirrettiin helmikuun lopulla 1944 pommitusten pelossa Forssaan. Kuvaosastolle sijoitettiin Helsingistä evakuoiotu Suomen Filmiteollisuuden laboratorio. Armeija käytti sitä omiin tarkoituksiinsa, kuten myös Keravalle siirrettyä Suomi-Filmin laboratoriota.
Matkalla Forssaan Itkonen tapaa sattumoisin Nyblinin valokuvaustarpeiston omistajan, joka kertoi autossa, että hänellä on varastossa "vanhenemassa raakafilmiä, joka ei kelpaa kenellekään". Sodan hankinnat oli yhtenäistetty. Kaikki filmiyhtiöt ja armeija suvaitsivat käyttää vain saksalaista Agfaa.
Kyse oli belgialaisesta Gewaert-filmistä. Nykyään sen muuten tiedetään kutistuvan paljon pahemmin kuin Agfan. Itkonen varaa kahteen pitkään näytelmäelokuvaan riittävän raakafilmin itselleen, hankkii rahat ja tekee kaupat. Se oli Itkosen elokuvatuottajauran alkuhetki.
Kesäkuussa 1944 Päämajan kuvaosaston toimistoupseeri, vänrikki Veikko Itkonen komennetaan Helsinkiin perustetun Päämajan kuvaosaston yhteyselimeen. Sen toimisto oli elokuvateatteri Rean alakerrassa osoitteessa Mikonkatu 9. Siellä olivat myös muiden muassa kapteeni J. Ruotsalainen, luutnantiksi ylennetty Holger Harrivirta ja orkesterinjohtajana tunnettu Jussi Jalas entinen Blomstedt.
Vaikka tämä ei Itkosta suoraan koskenut, kerrottakoon, että Helsinkiin sijoitettuun yhteyselimeen kuuluivat erityisesti filmivarastoissa ja laboratorioissa työskentelevät. Heidän statuksensa oli siviilin ja asepalveluksessa olevan välillä. Se oli tulosta Päämajan kuvaosaston ja filmiyhtiöiden välisistä sopimuksista. Armeija määräsi tahdin. Parkkosen ohjeistus oli tiukkaa, sillä monien eri firmojen laboratorioissa työskentelijöiden asema oli poikkeuksellinen: heillä oli "harvinainen etuoikeus alan erikoisammattimiehenä hoitaa siviilitehtäviään samanaikaisesti asepalveluksensa kanssa. Tämä oikeus tuo kuitenkin mukanaan omat painavat velvoitteensa. Tulkinta, että sotilastyöt ja –tehtävät voidaan suorittaan vain silloin, kun siviilitöiltä jää aikaa, on perusteellisen väärä. Sotilastehtävät on aina suoritettava ensisijaisesti ja mallikelpoisesti ja työtunteja jatkettava siviilitöiden niin vaatiessa."
Itkonen menestyi tehtävissään erinomaisesti. Päämajan kuvaosaston käskyssä kesäkuun 29. päivänä 1944 hyvät työt palkittiin ja vänrikki Jalo Veikko Itkonen ylennettiin luutnantiksi. Toinen samalla kertaa luutnantiksi ylennetty oli Raimo Olavi Raimela, joka haavoituttuaan oli jo toipilaana toiminut graafikkona Puolustusvoimain katsauksissa. Hän piirsi kartat ja muut kuvat katsauksiin, mihin tehtävään sai sodan aikana koulutusta myös Saksassa.
Viimeisenä sotakesänä 1944 presidentti vaihtui: Ryti erosi ja Mannerheim otti tehtäväkseen johdattaa maa sodasta rauhaan. Tapahtuman filmaaminen annettiin Itkoselle. Sosialidemokraattinen puhemies Väinö Hakkila ei innostunut asialle: "Eduskuntatalo ei ole mikään sirkus." Itkonen yritti selittää puhelimessa: "Herra puhemies, sellaisesta ei ole kysymys. Muualla maailmassa filmauksen katsotaan kuuluvan kaikkein tärkeimpiin järjestelyihin. Uutisvälityksen kannalta filmi on erittäin tarpeellinen ja meidän on ajateltava tulevia sukupolviakin…" Hakkila oli kuitenkin päättänyt asian. "Tulevat sukupolvet voivat tutustua tilaisuuteen eduskunnan pöytäkirjojen välityksellä, jotka tullaan aikanaan painattamaan!", Hakkila lausui ja löi puhelimen Itkosen korvaan.
Päämajan kuvaosastolla ei ole aseiden äänen lakattua enää tulevaisuutta entisessä muodossa. Pari kuukautta välirauhan teosta Itkonen kotiutettiin kuten muutkin. Hän oli silloin ollut armeijassa yhtä mittaa neljä vuotta ja kymmenen kuukautta. Itkonen osti Hugo Kaipiolta vuonna 1931 perustetun ja lepotilaan saatetun Filmi-Kuva Oy:n ja ryhtyi elokuvatuottajaksi: syntyi kaksi elokuvaa, Jorma Nortimon ohjaama Tähtireportterit tulevat ja Itkosen itse ohjaama Kohtalo johtaa meitä. Elokuvat saivat lopulta ensi-iltansa samana päivänä. Molemmissa oli pääosissa Karipää.
Elokuvien rahoitus kangerteli, mutta onnistui, kun studiopäällikkö Kosti Aaltonen lainaa omat rahat omasta pussistaan. Tuuri kävi myös levityksessä. Sodan aikana saksalaista Ufa-yhtymää edustanut Adams-Filmi oli joutunut länsiliittoutuneiden mustalle listalle natsien kollaboraattorina. Adams ei siksi saanut enää englantilaisia ja amerikkalaisia elokuvia levitettäväkseen. Suomalaisten elokuvamaku tunnettiin. Parhaiten menestyivät kotimaiset elokuvat. Tässä pulassaan Adamsin apulaisjohtaja Werner Dahl osti käteisellä koko elokuvan. Elokuvat eivät menneet kovin hyvin. Itkosen oma ohjaus oli menestykseltään itse asiassa vuoden huonoin. Ruotsiin ne kyllä myytiin
Jatko oli vaikeampaa, varsinkin kun raakafilmin jakoperusteet suosivat Suomi-Filmiä ja Suomen Filmiteollisuutta ja niille velkaantuneita ja siksi niistä riippuvaisia yhtiöitä: Itkonen ei saanut ensimmäisistä lännestä hankituista raakafilmiostoista itselleen mitään tarkkaan hallinnoidussa demokraattisessa jakoprosessissa. Itkonen siirtyi hetkeksi revyyalalle.
Elokuva-alalta Itkonen ei kuitenkaan hävinnyt. Hän perusti Jälleen uutta-elokuvakatsausten sarjan. Se alkoi ilmestyä kesällä 1947 ja päättyi 1960. Katsauksia ilmestyi sinä aikana 166. Tämän lisäksi syntyi tänään nähtävä, vuonna 1951 valmistunut pitkä dokumenttielokuva Näin syntyi nykypäivä ja seuraavana vuonna reportaasielokuva Matka mustien maanosaan. Itkonen jatkoi sen jälkeen näytelmäelokuvan tuottajana. Vuosina 1952-1962 ilmestyi kaikkiaan viisitoista elokuvaa, joista hän itse ohjasi kahdeksan. Niistä selkeästi kunnianhimoisin oli hänen viimeinen elokuvansa, virolaisen länsiloikkarin tarina Vaarallista vapautta. Itkosen tuottamista elokuvista viisi oli Jack Witikan ohjaamia, tunnetuimpina Sillanpää-filmatisointi Silja –nuorena nukkunut (1956) ja alkoholistitarina Mies tältä tähdeltä (1958).
Veikko Itkosen elokuvauran Suomessa lopettivat verorästit. Hän möi koko elokuvatuotantonsa televisiolle ja lähti Suomesta – loppuelämäkseen kuten käy ilmi. Kaikki kokoillan elokuvat, 250 lyhytfilmiä ja kaikki Suomen vanhimmat vuosisadan alun filmit käsittävä elokuva-arkisto siirtyi Yleisradiolle. Studio ja henkilökunta kuuluivat kauppaan.
Paljonko irtosi? "Kauppahinta riittää juuri ja juuri peittämään velat. Yhdeksäntoista vuoden aherrus suomalaisen elokuvan parissa on päättynyt ja jättänyt luun jakajan käteen. Onhan siitä sentään ollut työn ilo", Itkonen muisteli asiaa 1970-luvulla Apu-lehdessä.
Itkonen kuoli San Diegossa Kaliforniassa 1990.
Jari Sedergren 24.4.2008
Vuonna 1919 syntyneen Veikko Itkosen tie tunnettuuteen alkoi jo 18-vuotiaana. Hän oli tutustunut Yleisradion toimintaan avointen ovien päivänä ja palannut kotiin "kuin kuumeessa". Itkonen muisteli myöhemmin: "Suljen oven huoneeseeni, jotteivät muut pääse kuulemaan. Sanomalahdestä kierretty tötterö kädessäni suun eteen nostettuna selostan ääneen, mitä näen ikkunasta ja mitä tapahtuu talomme pihalla".
Itkonen teki listan kahdestakymmenestä radiojutun aiheesta ja lähetti sen Yleisradioon Alexis af Enehjelmille. Käynti radiossa toi tulosta. "No joo, voittehan te tehdä kokeeksi yhden jutun. Ehkä tuon Uusinta Helsinkiä", af Enehjelm lupasi. Kukaan ei kysynyt kahdeksantoistavuotiaan ikää. Itkonen arveli, että näytti vanhemmalta.
Ohjelma tehtiin. Radion esitelmäpäällikkö Jussi Koskiluoma oli sattumoisin kuullut ohjelman ja kysyi heti Enehjelmiltä uudesta tekijästä. "Se oli oikein hyvä juttu, vaikka unohtaisi, että se oli ensimmäinen selostuksenne", Koskiluoma kertoi tekijälle vuosikymmeniä myöhemmin.
Talvisodan alla Veikko Itkonen oli mukana tiedotusmiesten kertausharjoituksissa, joissa pidettiin luentokurssi "nykyaikaisesta tiedottamisesta sodassa". Paikalla olivat, kuten tavataan sanoa, kaikki: Alexis af Enehjelm, Martti Jukola, Pekka Tiilikainen, Enzio Sévon, Hugo Valpas ja Kaj Klinge. "Täällä on Suomen silmä, korva, nenä ja suu", Itkonen luonnehti tilannetta radioreportterin kielellä.
Sodan alla Itkonen, jonka palvelukseenastuminen oli laitettu tammikuulle 1940, pestattiin Yleisradioon vakituiseksi toimittajaksi. Itkonen nauhoitti mm. Paasikiven lähdön Moskovaan neuvottelemaan ja kymmenen tuhannen ihmisen laulaman "Jumala ompi linnamme" virren.
Talvisodan aikana Itkonen teki toimittajan töitä. Itse hän luonnehti töitää seuraavasti: "Kuulutan radiossa ohjelmia, teen selostuksia, soitan äänilevyä ja luen tiedotuksia. Työtä on paljon, väkeä vähän. Monet toimihenkilöistä jäävät yöksi radiotaloon, koska liikkuminen pimennetyn kaupungin kaduilla tuottaa iltaisin vaikeuksia." Itkonen kantoi kaupungilla mukanaan kameraa ja näpsi valokuvia sota-ajan elämään liittyvistä aiheista. Hän oli Englannin suurimman kuvalehden Picture Postin Suomen edustaja. Erään kerran hänet otettiin kiinni vakoojana ja passitettiin Valtiolliseen poliisiin kuulusteluihin. Asia selvisi muutamassa tunnissa.
Itkonen astui asepalvelukseen sodan vielä kestäessä tammikuussa 1940. Rauhan tullessa hän oli aliupseerikoulussa. Siellä hän kuuli sodan loppumisesta ilmoittaneen, Lauri Vennolan lukeman sotamarsalkan päiväkäskyn radiossa. RUK:ssa Itkonen on toimittaja, tekee radiojutunkin, jonka L. H. Willebrand, ruotsinkielinen radioselostaja ja aatelismies, oli järjestänyt. Pääesikunta ja RUK:n johto kiittelivät hyvästä julkisuudesta.
Joulukuussa 1940 RUK:n yli kahdensadan esiintyjän juhlat lähetettiin suorana Yleisradiossa. Valtaisa urakka, mutta vasta jälkeenpäin Itkonen saa tietää, että ohjelma oli keskeytetty: presidentti Kallio oli kuollut Helsingin rautatieasemalla adjutanttinsa Paasosen syliin ja radio lähetti sen jälkeen vain surumusiikkia.
Kesäkuussa 1941 vänrikki Veikko Itkonen sai määräyksen ilmoittautua erikoistehtäviä varten Vilppulan työväentalossa. Sinne matkasivat samalla junalla myös Pekka Tiilikainen ja Viki Raaska.
Perillä odotti jo Olavi Paavolainen, joka kertoi Itkoselle, että rakenteilla on kotimainen tiedotuskomppania. Paavolainen oli luullut joutuvansa saksalaisten yhteysupseeriksi Lappiin. "Täällä tuskin tarvitaan tällaista määrää pulloja", Paavolainen sanoi Itkoselle. "Otin mukaan aivan turhaan silkkisen aamutakinkin ja kiiltonahkatohvelit."
Tiedotusjoukkoja kokosi tiedotusosaston päällikkö kapteeni Kalle Lehmus, entinen Sosialidemokraattisen puolueen järjestösihteeri – nykyisin sanoisimme puoluesihteeri. Hänen puheensa oli selkeää tekstiä: "Hyvät herrat! Te kuulutte nyt uuteen aselajiin, tiedotuskomppanioihin. Meidän tehtävänämme on selostaa kaikkien tiedotusvälineiden voimalla, sanomalehtien, radion, filmin ja valokuvien välityksellä, mitä rajalla tapahtuu." Sota ei ollut vielä alkanut.
Itkonen määrättiin kolmanteen tiedotuskomppaniaan, jonka päällikkönä Savonlinnassa oli talvisodan kuuluisimman sotakirjan kirjoittaja Erkki Palolampi. Kollaa kestää on Palolammen kirjoittama. Ilmaisu tunnetaan nykyäänkin. Filmaajista komppaniaan on määrätty Kalle Peronkoski ja Auvo Mustonen. Viitasalon veljeksillä roikkuvat valokuvauskamerat kaulassa. Ruotsinkielinen radioselostaja komppaniassa on Rolf Simberg.
Kun Peronkoski kuvasi Simpeleellä ilmahyökkäystä, paikalle linssin eteen sattui vänrikki Eino Kaipainen, jonka naama oli mustassa noessa. Kaipainen valitti tilannetta: "Ei edes sodassa saa olla rauhassa joutumatta filmikameran eteen". Itkonen pääsi itsekin erääseen puolustusvoimien katsaukseen, kun Auvo Mustonen kuvasi hänet etulinjassa ryömimässä piikkilankaesteen alitse.
Itkonen sopi sodan kestäessä Gummeruksen kanssa myös kirjasta. Saksalaiskeksinnön, amfetamiinia sisältävän Pervitinin avulla hän kirjoittaa kahdessa viikossa yli kaksisataa liuskaa. Kirja julkaistaan. Sodan jälkeen Rajalta rajalle – ja ylikin joutui takavarikoitujen listalle. 1944 ilmestyi haastattelukirja Hiljaisuus – kuvaus – kamerat! joka on kiintoisa kokoelma Suomen tunnetuimpien elokuvatähtien elämäntarinoista.
Jotkut radionauhoitukset jäävät historiaan. Syvärin eteläpuolelta nauhoittui Willebrandtin kanssa kunnollinen, kuuden minuutin kestävä tykistökeskitys. Se on ollut Yleisradiossa paljon käytössä aina kun tykistön ääniä tarvitaan.
Itkonen sai jatkuvassa kiertämisessään kauniisti sanoen burn outin: "Anon siirtoa", Itkonen kirjoitti esimiehelleen, "Syy: pelkään tulevani alkoholistiksi".
Itkonen oli saanut vain kerran juontaakseen radion suosituimman ohjelman, Asemiesillan. Vakijuontajalla Reino Hirvisepällä oli silloin este. Kuitenkin juuri hänet kutsuttiin asemiesillan juontajaksi Messuhalliin juhla-esitykseen, kun Mannerheim täytti 75 vuotta. Ohjelma radioitiin koko Saksa-vaikutteiseen Eurooppaan Unkaria ja Italiaa myöten.
Itkonen teki jatkossakin radioselostuksia Aunuksessa, kuulutti asemiesiltoja eri puolilla Suomeen ja oli saanut tehtäväkseen myös laatia ja lukea selostuksia Puolustusvoimain filmikatsaukseen, jotka äänitettiin Päämajan kuvaosaston toimesta Helsingissä kahden viikon välein. Äänityspaikka oli Suomi-Filmin studio.
Itkosen kykyjä arvostettiin Päämajan kuvaosastossa. 23.8.1943 kuvaosaston päällikkö, everstiluutnantti Heikki Parkkonen – armeijan filmimiehiä jo 1920-luvun puolivälistä – kirjoitti armeijan Komento-osastolle:
"Anon, että vänrikit Veikko Itkonen ja Holger Harrivirta siirrettäisiin kuvaosastoon." Jätämme Finlandia-Kuvaan komennetun, puolustusvoimien elokuvalevityksestä vastaavan Harrivirran uran toiseen kertaan ja keskitymme Parkkosen Itkosta koskevaan perusteluun:
"Vänrikki V. Itkonen, joka nykyään on Puolustusvoimain viihdytystoimiston kirjoissa ja komennettu Yleisradion käyttöön, on ainoa asepalveluksessa oleva ammattitaitoinen elokuvaspeakeri. Radioselostajatoimensa ohessa on häntä käytetty jo pitemmän aikaa jokaviikkoisten puolustusvoimain ja Finlandia-elokuvakatsausten ja opetus- ym. elokuvien tekstin laatijana ja selostajana. Toistuvien radioselostusmatkojensa takia on hänen toimintansa elokuvaspeakerina ollut vajavaista, eikä häntä ole voitu käyttää filmityöhön siinä laajuudessa ja sillä perusteellisuudella kuin mitä tämä tehtävä edellyttäisi. Katson vänr. Itkosen siirron Kuvaosastoon välttämättömäksi, koska hän on jo kouliintunut elokuvaspeakerin tehtäviin, johon puolustuslaitoksen ulkopuolelta on vaikeaa saada sopivaa henkilö, joka tulisi sitä paitsi aiheuttamaan runsaasti kustannuksia."
Parkkosen anomus hyväksyttiin. Itkonen oli nyt Päämajan kuvaosaston miehiä.
Päämajan kuvaosastolla ollessaan Itkonen näki myös Fenno-Filmin elokuvan Salainen ase. Sen ohjasi vuonna 1943 Theodor Luts. Elokuvan pääosassa on Eija Karipää, jonka hän tapaa sattumoisin samana päivänä Hallituskadun taitelijaravintolassa nimeltä Kalevan kerho. He menevät naimisiin vasta seuraavana vuonna. Itkonen suostu Fenno-Filmin reklaamipäälliköksi: molemmat kätensä ilmaan kohottanut Luts ei maksanut palkkaa, koska Itkonen hänen mukaansa mainosti vain morsiantaan. Eikä morsiamelle enää riitä töitä Fenno-Filmissä.
Päämajan kuvaosasto siirrettiin helmikuun lopulla 1944 pommitusten pelossa Forssaan. Kuvaosastolle sijoitettiin Helsingistä evakuoiotu Suomen Filmiteollisuuden laboratorio. Armeija käytti sitä omiin tarkoituksiinsa, kuten myös Keravalle siirrettyä Suomi-Filmin laboratoriota.
Matkalla Forssaan Itkonen tapaa sattumoisin Nyblinin valokuvaustarpeiston omistajan, joka kertoi autossa, että hänellä on varastossa "vanhenemassa raakafilmiä, joka ei kelpaa kenellekään". Sodan hankinnat oli yhtenäistetty. Kaikki filmiyhtiöt ja armeija suvaitsivat käyttää vain saksalaista Agfaa.
Kyse oli belgialaisesta Gewaert-filmistä. Nykyään sen muuten tiedetään kutistuvan paljon pahemmin kuin Agfan. Itkonen varaa kahteen pitkään näytelmäelokuvaan riittävän raakafilmin itselleen, hankkii rahat ja tekee kaupat. Se oli Itkosen elokuvatuottajauran alkuhetki.
Kesäkuussa 1944 Päämajan kuvaosaston toimistoupseeri, vänrikki Veikko Itkonen komennetaan Helsinkiin perustetun Päämajan kuvaosaston yhteyselimeen. Sen toimisto oli elokuvateatteri Rean alakerrassa osoitteessa Mikonkatu 9. Siellä olivat myös muiden muassa kapteeni J. Ruotsalainen, luutnantiksi ylennetty Holger Harrivirta ja orkesterinjohtajana tunnettu Jussi Jalas entinen Blomstedt.
Vaikka tämä ei Itkosta suoraan koskenut, kerrottakoon, että Helsinkiin sijoitettuun yhteyselimeen kuuluivat erityisesti filmivarastoissa ja laboratorioissa työskentelevät. Heidän statuksensa oli siviilin ja asepalveluksessa olevan välillä. Se oli tulosta Päämajan kuvaosaston ja filmiyhtiöiden välisistä sopimuksista. Armeija määräsi tahdin. Parkkosen ohjeistus oli tiukkaa, sillä monien eri firmojen laboratorioissa työskentelijöiden asema oli poikkeuksellinen: heillä oli "harvinainen etuoikeus alan erikoisammattimiehenä hoitaa siviilitehtäviään samanaikaisesti asepalveluksensa kanssa. Tämä oikeus tuo kuitenkin mukanaan omat painavat velvoitteensa. Tulkinta, että sotilastyöt ja –tehtävät voidaan suorittaan vain silloin, kun siviilitöiltä jää aikaa, on perusteellisen väärä. Sotilastehtävät on aina suoritettava ensisijaisesti ja mallikelpoisesti ja työtunteja jatkettava siviilitöiden niin vaatiessa."
Itkonen menestyi tehtävissään erinomaisesti. Päämajan kuvaosaston käskyssä kesäkuun 29. päivänä 1944 hyvät työt palkittiin ja vänrikki Jalo Veikko Itkonen ylennettiin luutnantiksi. Toinen samalla kertaa luutnantiksi ylennetty oli Raimo Olavi Raimela, joka haavoituttuaan oli jo toipilaana toiminut graafikkona Puolustusvoimain katsauksissa. Hän piirsi kartat ja muut kuvat katsauksiin, mihin tehtävään sai sodan aikana koulutusta myös Saksassa.
Viimeisenä sotakesänä 1944 presidentti vaihtui: Ryti erosi ja Mannerheim otti tehtäväkseen johdattaa maa sodasta rauhaan. Tapahtuman filmaaminen annettiin Itkoselle. Sosialidemokraattinen puhemies Väinö Hakkila ei innostunut asialle: "Eduskuntatalo ei ole mikään sirkus." Itkonen yritti selittää puhelimessa: "Herra puhemies, sellaisesta ei ole kysymys. Muualla maailmassa filmauksen katsotaan kuuluvan kaikkein tärkeimpiin järjestelyihin. Uutisvälityksen kannalta filmi on erittäin tarpeellinen ja meidän on ajateltava tulevia sukupolviakin…" Hakkila oli kuitenkin päättänyt asian. "Tulevat sukupolvet voivat tutustua tilaisuuteen eduskunnan pöytäkirjojen välityksellä, jotka tullaan aikanaan painattamaan!", Hakkila lausui ja löi puhelimen Itkosen korvaan.
Päämajan kuvaosastolla ei ole aseiden äänen lakattua enää tulevaisuutta entisessä muodossa. Pari kuukautta välirauhan teosta Itkonen kotiutettiin kuten muutkin. Hän oli silloin ollut armeijassa yhtä mittaa neljä vuotta ja kymmenen kuukautta. Itkonen osti Hugo Kaipiolta vuonna 1931 perustetun ja lepotilaan saatetun Filmi-Kuva Oy:n ja ryhtyi elokuvatuottajaksi: syntyi kaksi elokuvaa, Jorma Nortimon ohjaama Tähtireportterit tulevat ja Itkosen itse ohjaama Kohtalo johtaa meitä. Elokuvat saivat lopulta ensi-iltansa samana päivänä. Molemmissa oli pääosissa Karipää.
Elokuvien rahoitus kangerteli, mutta onnistui, kun studiopäällikkö Kosti Aaltonen lainaa omat rahat omasta pussistaan. Tuuri kävi myös levityksessä. Sodan aikana saksalaista Ufa-yhtymää edustanut Adams-Filmi oli joutunut länsiliittoutuneiden mustalle listalle natsien kollaboraattorina. Adams ei siksi saanut enää englantilaisia ja amerikkalaisia elokuvia levitettäväkseen. Suomalaisten elokuvamaku tunnettiin. Parhaiten menestyivät kotimaiset elokuvat. Tässä pulassaan Adamsin apulaisjohtaja Werner Dahl osti käteisellä koko elokuvan. Elokuvat eivät menneet kovin hyvin. Itkosen oma ohjaus oli menestykseltään itse asiassa vuoden huonoin. Ruotsiin ne kyllä myytiin
Jatko oli vaikeampaa, varsinkin kun raakafilmin jakoperusteet suosivat Suomi-Filmiä ja Suomen Filmiteollisuutta ja niille velkaantuneita ja siksi niistä riippuvaisia yhtiöitä: Itkonen ei saanut ensimmäisistä lännestä hankituista raakafilmiostoista itselleen mitään tarkkaan hallinnoidussa demokraattisessa jakoprosessissa. Itkonen siirtyi hetkeksi revyyalalle.
Elokuva-alalta Itkonen ei kuitenkaan hävinnyt. Hän perusti Jälleen uutta-elokuvakatsausten sarjan. Se alkoi ilmestyä kesällä 1947 ja päättyi 1960. Katsauksia ilmestyi sinä aikana 166. Tämän lisäksi syntyi tänään nähtävä, vuonna 1951 valmistunut pitkä dokumenttielokuva Näin syntyi nykypäivä ja seuraavana vuonna reportaasielokuva Matka mustien maanosaan. Itkonen jatkoi sen jälkeen näytelmäelokuvan tuottajana. Vuosina 1952-1962 ilmestyi kaikkiaan viisitoista elokuvaa, joista hän itse ohjasi kahdeksan. Niistä selkeästi kunnianhimoisin oli hänen viimeinen elokuvansa, virolaisen länsiloikkarin tarina Vaarallista vapautta. Itkosen tuottamista elokuvista viisi oli Jack Witikan ohjaamia, tunnetuimpina Sillanpää-filmatisointi Silja –nuorena nukkunut (1956) ja alkoholistitarina Mies tältä tähdeltä (1958).
Veikko Itkosen elokuvauran Suomessa lopettivat verorästit. Hän möi koko elokuvatuotantonsa televisiolle ja lähti Suomesta – loppuelämäkseen kuten käy ilmi. Kaikki kokoillan elokuvat, 250 lyhytfilmiä ja kaikki Suomen vanhimmat vuosisadan alun filmit käsittävä elokuva-arkisto siirtyi Yleisradiolle. Studio ja henkilökunta kuuluivat kauppaan.
Paljonko irtosi? "Kauppahinta riittää juuri ja juuri peittämään velat. Yhdeksäntoista vuoden aherrus suomalaisen elokuvan parissa on päättynyt ja jättänyt luun jakajan käteen. Onhan siitä sentään ollut työn ilo", Itkonen muisteli asiaa 1970-luvulla Apu-lehdessä.
Itkonen kuoli San Diegossa Kaliforniassa 1990.
Jari Sedergren 24.4.2008
keskiviikkona, huhtikuuta 23, 2008
Näin syntyi nykypäivä
Orionissa, Eerikinkatu 15, tänään klo 17: Veikko Itkosen Näin syntyi nykypäivä (1951). Hesarin Minne mennä tänään -sivulla puhuttiin sen yhteydessä kokoelmateoksesta. Hyvin keksitty uusi nimi tällaiselle arkistofilmeistä koostetulle pitkälle elokuvalle 1900-luvun alkupuolen tapahtumista. Tavallisesti sitä nimitetään kompilaatioelokuvaksi. Sen suomalainen, käytöstä tosin jatkosodan jälkeen pois jäänyt nimitys on leike-elokuva.
Tänään esillä olevan elokuvan esite löytyy hämmästyttävää kyllä jo etukäteen Sediksen elokuvablogista.
Eikä tässä todellakaan kaikki. Esittelen paikan päällä elokuvan tai oikeammin sen tekijän Veikko Laihasen. Luulisin. Esittely on tänään vielä keksittävä. Kollegani Ile myötäilee jossakin etummaisista penkkiriveistä. Hänen vuoronsa oli viime kerralla mainoksista puhuttaessa.
Parin vuoden ja noin viidentoista esityskerran kestäneen tauon jälkeen talollemme yleensä varsin ystävällismielinen Hesarikin oli noteerannut live-esiintymisemme ohjelmatiedoissa. Tavallisesti ne on - päinvastoin kuin muiden vieraiden tai vastaavien esittelijöiden kohdalla - järjestelmällisesti poistettu. Liekö syynä se, että nyt esillä on HS:n 50 v. juhlaelokuva. Tämä tietysti hymiön takaa lausuttuna.
Merkintä siitä, että näitä elokuvia esityskausi toisensa jälkeen esiin tuova Dokumentin ytimessä -sarjamme on saanut samalla 43. osansa, on poistettu päivittäistiedoista oman arkistommekin esittelyvihkosta. Tällainen kulttuurinen brandi on painolasti ja leima, joka karkottaa katsojia. Kun vaan tietäisi kenet, sillä johan nämä katsojat kohta nimeltä tuntee kaikki.
Mutta kyllä me viisikymmentä osaa teemme. Vasta sitten hyppäämme tynnyriin ja laskemme alas Niagaraa.
Siteeraan itseäni: "Veikko Itkonen oli vakava kilpailija Risto Orkolle valittaessa olympiafilmin tekijöitä Helsingin olympialaisiin. Hävittyään niukasti tarjouskilpailun hän tarttui välittömästi hänelle tarjottuun Helsingin Sanomien dokumenttiprojektiin, joka valmistui ajallaan lehden tasavuosijuhlien kunniaksi.
Itkonen onnistui keräämään suuren osan siitä kotimaisesta varhaisesta elokuvasta, mikä oli löydettävissä. Tärkeimmäksi varhaisen kotimaisen elokuvan arkistoksi osoittautui Itkoselle sotavuosilta kovin tuttu puolustusvoimain elokuva-arkisto. Nykyisin Näin syntyi nykypäivä on monelle autonomian ajan otokselle ainoa lähde. Originaalit ovat tuhoutuneet.
Itkonen ei tyytynyt pelkästään kotimaisiin löytöihin, vaan kiersi sodan jälkeisissä olosuhteissa harvinaisella tavalla läntisiä arkistoja Yhdysvalloissa, Englannissa, Ranskassa ja Saksassa ja valikoi elokuvaansa varsin näyttäviä uutiskatkelmia vuosisadan elokuvastusta historiasta. Neuvostoarkistoihin Itkoselle ei ollut pääsyä, jos kohta haluakaan.
Elokuvan kronologista kulkua ryydittävät kotimaisten elokuva-aarteiden ja ulkomaisten uutisnäytteiden lisäksi tilaajan ja sponsorin, Helsingin Sanomien uutisotsikot. Harvoin näin avokätisesti jaettu mainos on ansainnut paikkansa. Sen huomasi sensuurikin, joka katsoi veroluokasta päätellen mainosta sormiensa välistä. Erkon mainostaminen tunnustettiin reilusti kulttuurityöksi."
Tulukeepa vilimille!
Tänään esillä olevan elokuvan esite löytyy hämmästyttävää kyllä jo etukäteen Sediksen elokuvablogista.
Eikä tässä todellakaan kaikki. Esittelen paikan päällä elokuvan tai oikeammin sen tekijän Veikko Laihasen. Luulisin. Esittely on tänään vielä keksittävä. Kollegani Ile myötäilee jossakin etummaisista penkkiriveistä. Hänen vuoronsa oli viime kerralla mainoksista puhuttaessa.
Parin vuoden ja noin viidentoista esityskerran kestäneen tauon jälkeen talollemme yleensä varsin ystävällismielinen Hesarikin oli noteerannut live-esiintymisemme ohjelmatiedoissa. Tavallisesti ne on - päinvastoin kuin muiden vieraiden tai vastaavien esittelijöiden kohdalla - järjestelmällisesti poistettu. Liekö syynä se, että nyt esillä on HS:n 50 v. juhlaelokuva. Tämä tietysti hymiön takaa lausuttuna.
Merkintä siitä, että näitä elokuvia esityskausi toisensa jälkeen esiin tuova Dokumentin ytimessä -sarjamme on saanut samalla 43. osansa, on poistettu päivittäistiedoista oman arkistommekin esittelyvihkosta. Tällainen kulttuurinen brandi on painolasti ja leima, joka karkottaa katsojia. Kun vaan tietäisi kenet, sillä johan nämä katsojat kohta nimeltä tuntee kaikki.
Mutta kyllä me viisikymmentä osaa teemme. Vasta sitten hyppäämme tynnyriin ja laskemme alas Niagaraa.
Siteeraan itseäni: "Veikko Itkonen oli vakava kilpailija Risto Orkolle valittaessa olympiafilmin tekijöitä Helsingin olympialaisiin. Hävittyään niukasti tarjouskilpailun hän tarttui välittömästi hänelle tarjottuun Helsingin Sanomien dokumenttiprojektiin, joka valmistui ajallaan lehden tasavuosijuhlien kunniaksi.
Itkonen onnistui keräämään suuren osan siitä kotimaisesta varhaisesta elokuvasta, mikä oli löydettävissä. Tärkeimmäksi varhaisen kotimaisen elokuvan arkistoksi osoittautui Itkoselle sotavuosilta kovin tuttu puolustusvoimain elokuva-arkisto. Nykyisin Näin syntyi nykypäivä on monelle autonomian ajan otokselle ainoa lähde. Originaalit ovat tuhoutuneet.
Itkonen ei tyytynyt pelkästään kotimaisiin löytöihin, vaan kiersi sodan jälkeisissä olosuhteissa harvinaisella tavalla läntisiä arkistoja Yhdysvalloissa, Englannissa, Ranskassa ja Saksassa ja valikoi elokuvaansa varsin näyttäviä uutiskatkelmia vuosisadan elokuvastusta historiasta. Neuvostoarkistoihin Itkoselle ei ollut pääsyä, jos kohta haluakaan.
Elokuvan kronologista kulkua ryydittävät kotimaisten elokuva-aarteiden ja ulkomaisten uutisnäytteiden lisäksi tilaajan ja sponsorin, Helsingin Sanomien uutisotsikot. Harvoin näin avokätisesti jaettu mainos on ansainnut paikkansa. Sen huomasi sensuurikin, joka katsoi veroluokasta päätellen mainosta sormiensa välistä. Erkon mainostaminen tunnustettiin reilusti kulttuurityöksi."
Tulukeepa vilimille!
tiistaina, huhtikuuta 22, 2008
Totuus pörssistä
Ruotsalainen Nordic Capital yrittää hankkia TietoEnatoria. Helsingin Sanomien Olavi Koistinen on ilmeisesti kysynyt miksi.
Ja yhtiö vastaa: "TietoEnatorin pitkän aikavälin kilpailukyvyn vahvistaminen tapahtuu käsityksemme mukaan lyhyen aikavälin kannattavuuden kustannuksella, mikä toimintatapa soveltuu kuitenkin huonosti sen asemaan pörssiyhtiönä." (HS, 22.4.2008, B7)
Kukapa nyt pörssiyhtiöltä vaatimaan pitkän aikavälin kilpailukykyä. Lyhyet kasinovoitot riittävät.
Ja yhtiö vastaa: "TietoEnatorin pitkän aikavälin kilpailukyvyn vahvistaminen tapahtuu käsityksemme mukaan lyhyen aikavälin kannattavuuden kustannuksella, mikä toimintatapa soveltuu kuitenkin huonosti sen asemaan pörssiyhtiönä." (HS, 22.4.2008, B7)
Kukapa nyt pörssiyhtiöltä vaatimaan pitkän aikavälin kilpailukykyä. Lyhyet kasinovoitot riittävät.
maanantaina, huhtikuuta 21, 2008
Bloggaamisen perimmäinen tarkoitus
Tällaisen bloggaamattoman päivän kunniaksi voi vihdoin julkistaa Anita Konkan blogilleni myöntämän tunnustusmerkin Blogging with a Purpose.
Halusin laittaa tähän jonkin osuvan sitaatin, mutta en löytänyt Joseph Hellerin teoksesta Catch-22 ainuttakaan sopivaa kohtaan.
sunnuntai, huhtikuuta 20, 2008
Uutisen anatomiaa
Seurailin eilen illalla eri tiedotusvälineistä Espanjan järkyttävän ja tuhoisan bussionnettomuusuutisen rakentumista. Kuten suuronnettomuuksissa aina, ensitiedot vaihtelivat. Pian huomasi surullisena, että kuolleiden määrä oli kasvussa.
Uutisten sanamuodon valinta, ainakin 7 tai ainakin 8 tai ainakin 9 uhria, oli oikea. Kiintoisaa oli huomata, kuinka nopeasti tiedotukseen mukaan tulleen ulkoministeriön ensitietonaan ilmoittama luku - jota ei tietenkään väitetty lopulliseksi tai ehdottomaksi - pysyi esillä pitkään sekin jälkeen, kun espanjalaismedia yleisesti tiesi menehtyneiden luvun jo nousseen. Luottamus kotimaisiin viranomaisiin on suuri.
Espanjastakin esillä pitkään oli suurlehti, joka itse asiassa ei juuri uutistyötä tapahtuman eteen tehnyt. Uutista ei kannattanut seurata Madridista vaan etelämpää. Google ei näissä uutistilanteissa toimi kovinkaan hyvin, mutta tottunut käyttäjä saa kyllä haluamansa senkin avulla esille minuutissa parissa. Alueen sää- tai muita tietoja ei kyllä helposti löytänyt: kuvauksista saattoi päätellä, että satoi ja oli siis liukasta. Kontekstitietoa löytyi: alueella sattuu jatkuvasti paljon liikenneonnettomuuksia, joita vastaan koko maassa on käynnissä valtaisa liikennevalistuskampanja, joka on jo tuottanut tuloksia suotuisaan suuntaan. EFE:n julkaisema valokuva ilmaantui Suomeen noin tunnissa. Videot paikalta tulivat reilusti myöhemmin.
Onnettomuuden kansallinen merkitys - Suomelle ei Espanjalle - tuli pian selville ja ulkoministeriö reagoi nopeasti nettisivujaan lukuunottamatta. Ulkoministeri näyttää ryhtyneen itse tiedottamaan omassa blogissaan, mitä voi pitää ihan hyvänä ratkaisuna. Rohkeata se on siksi, että esiin tulleet tiedot voivat vaihdella nopeasti ja näistähän nykyään jälkihoidossa rokotetaan armottomasti silloinkin, kun ei pitäisi. Viranomaistoiminnan jälkikäteisessä analyysissa journalismin itsekritiikki on ainakin tietyin osin olematonta.
Ulkoministeri oli aktiivinen, mutta olivatko nettitaitoiset UM:n päivystyksessä vähissä? Jouduin UM:n sivuille joko Aamulehden tai Kalevan uutiseen sijoitetusta linkistä, enkä löytänyt sieltä mitään koko asiasta. Tietysti on selvää, että omaisten palvelu puhelimitse on etusijalla. Onnettomuus sattui taas kerran keskellä yötä ja vielä viikonloppuna.
Vaikeampaa oli saada tietoja "vaikeasti loukkaantuneiden" ja "lievästi loukkaantuneiden" määrästä. Kun asiaa miettii, on tietysti niin, että tarkkoja lukuja oli varmasti vaikea saada selville edes paikan päällä - nämä kun ovat tulkinnallisia asioita. Erityisen vaikeaa on tulkita esimerkiksi shokissa olevien asemaa. Luvut vaihtelivat yllättävän paljon. Siksi lähdemerkintä näissä on aina tarpeen. Niitä käytettiinkin yleisesti, vaikka nettilinkkejä ei tarjoiltu.
Uutisen anatomiaa tarkastellessa huomasi muutamia karikkoja. Pian onnettomuuden jälkeen tiedettiin, että humalassa oli ratin takana oltu, mutta se, että kyse oli bussia ohittaneen maasturin kuljettajasta selvisi vasta uutisten myöhemmistä versioista.
Asiaa mutkisti se, että Espanjassa tapa ilmaista humalan aste poikkeaa Suomessa totutusta. Esimerkiksi itse ensiksi näkemässäni uutisessa Espanjasta mainittu 0,5 ei tarkoittanutkaan promillea, kuten asiaa tuntematon lukija, minä mukana arvaisi. Se oli suomalaisille tutuilla tavoilla ilmaistuna lähes 1,2 promillea, kun tuo espanjalainen tapa on ilmoittaa milligrammojen määrän alkoholia litrassa hengitysilmaa. Tämä laskutavan kuvaus ilmaantui espanjalaisiin uutisiinkin vähitellen, ilmeisesti siksi, että laskutavan erot eri puolilla Eurooppaa ymmärrettiin. Kuljettaja oli siis espanjalaisittain törkeän rattijuoppouden rajalla, mutta mitattaessa hitusen sen alapuolella.
Pieniä viivästyksiä huomasin parissa asiassa. Loukkaantuneita vietiin eri sairaaloihin, mutta nämä tuotiin esille Suomessa vähän hitaasti, vaikka espanjalaisissa tiedotusvälineistä näiden sairaaloiden nimet saattoi lukea jo varhain.
Eri asia on, mitä sairaaloihin soittamalla olisi saanut selville. Sairaalat eivät ainakaan kuolleiden henkilötietoja luovuttaneet, vaikka olisivat ne tienneetkin. Henkilöllisyydet selviävät julkiselle sanalle vasta perusteellisten tutkimusten jälkeen, omaiset kai ovat tässä etusijalla.
Myöskään espanjalaisten onnettomuuden avaamasta tiedotusnumerosta ei Suomessa juuri kerrottu, kotimaisista matkatoimiston ja ulkoministeriön avaamista kyllä kiitettävästi, nopeasti ja ne olivat selkeästi esillä. Kotimainen tiedotus organisoitui erinomaisesti ja ehkä kannatti luottaa siihen etukäteen, eikä kilpailla sairaaloiden nimien julkaisulla.
Aamulla esimerkiksi HS:n ja Ylen tietopaketit olivat aika massiivisia. Minusta näytti siltä, että HS kulki uutisvirrassaan Yleä edellä koko ajan ja oli hieman monipuolisempi ja ajoin täsmällisempikin. Molemmat kuitenkin selvisivät uutisoinnistaan kotikatsomosta katsoen hyvin. Emootioita esiin tuova eli "tragedia"-termistö ujuttautui uutisiin vasta uutisen rakennuttua "valmiiksi".
Tiedotusvälineiden keskustelupalstoille tuli uutislinkkejä kiitettävästi: ne tietysti toimituksen suodattavan tarkistuksen vuoksi tulivat hieman myöhään näkyville, mutta tilanteen suhteellistaen nopeasti, noin reilussa puolessa tunnissa. Hesari tässä lähes esimerkillinen: myös yksityiskohtaisen tiedon vaihtelun havaitsi kommenteista nopeasti, mutta myös korjaukset olivat nopeasti näkyvillä.
Voi arvata ja olettaa, että osasta niistä oli hyötyä myös päivystävälle journalistille. Tai sitten ei, en tiedä - muutakin tekemistä varmasti riitti. Puhelin vai netti, kas siinä pulma. Viranomainen vai muut mediat, kas siinä toinen pulma. Jos ottaa kaikki, tulee helposti ristiriitaista (tai epämääräistä) tietoa ja samanaikainen infoähky. Ei ole helppoa.
Linkkien lisäksi lukijoiden kiinnostavimmat viestit koskivat alueen liikennekulttuuria. Onnettomuustiellä olosuhteet ovat vaihtelevia, ja tie tunnistettiin vaaralliseksi monesta eri syystä. Ylinopeudet ja hurjastelu ovat siellä tuttuja ilmiöitä. Kansalliseksi yleistämiseksi ja syyttelyksi kommentaari ei onneksi kasvanut. Sairaalaolot ovat Espanjassa tunnetusti ainakin suomalaista luokkaa, todennäköisesti parempia. Silminnäkijät ja kokijat tulevat esiin myöhemmin: ilmeisesti moni ei edes halua tavata tiedotusvälineitä. Katsotaan kuinka siinä käy...
Suuronnettomuuksia Malagan alueella sattuu silloin tällöin, kuolonuhreja vaatineita liikenneonnettomuuksia jatkuvasti. Vuosituhannen alussa eräässä bussionnettomuudessa kuoli 20 matkustajaa, mutta tämä taisi olla toiseksi kohtalokkain tässä mielessä eteläisessä Espanjassa.
Uutisten sanamuodon valinta, ainakin 7 tai ainakin 8 tai ainakin 9 uhria, oli oikea. Kiintoisaa oli huomata, kuinka nopeasti tiedotukseen mukaan tulleen ulkoministeriön ensitietonaan ilmoittama luku - jota ei tietenkään väitetty lopulliseksi tai ehdottomaksi - pysyi esillä pitkään sekin jälkeen, kun espanjalaismedia yleisesti tiesi menehtyneiden luvun jo nousseen. Luottamus kotimaisiin viranomaisiin on suuri.
Espanjastakin esillä pitkään oli suurlehti, joka itse asiassa ei juuri uutistyötä tapahtuman eteen tehnyt. Uutista ei kannattanut seurata Madridista vaan etelämpää. Google ei näissä uutistilanteissa toimi kovinkaan hyvin, mutta tottunut käyttäjä saa kyllä haluamansa senkin avulla esille minuutissa parissa. Alueen sää- tai muita tietoja ei kyllä helposti löytänyt: kuvauksista saattoi päätellä, että satoi ja oli siis liukasta. Kontekstitietoa löytyi: alueella sattuu jatkuvasti paljon liikenneonnettomuuksia, joita vastaan koko maassa on käynnissä valtaisa liikennevalistuskampanja, joka on jo tuottanut tuloksia suotuisaan suuntaan. EFE:n julkaisema valokuva ilmaantui Suomeen noin tunnissa. Videot paikalta tulivat reilusti myöhemmin.
Onnettomuuden kansallinen merkitys - Suomelle ei Espanjalle - tuli pian selville ja ulkoministeriö reagoi nopeasti nettisivujaan lukuunottamatta. Ulkoministeri näyttää ryhtyneen itse tiedottamaan omassa blogissaan, mitä voi pitää ihan hyvänä ratkaisuna. Rohkeata se on siksi, että esiin tulleet tiedot voivat vaihdella nopeasti ja näistähän nykyään jälkihoidossa rokotetaan armottomasti silloinkin, kun ei pitäisi. Viranomaistoiminnan jälkikäteisessä analyysissa journalismin itsekritiikki on ainakin tietyin osin olematonta.
Ulkoministeri oli aktiivinen, mutta olivatko nettitaitoiset UM:n päivystyksessä vähissä? Jouduin UM:n sivuille joko Aamulehden tai Kalevan uutiseen sijoitetusta linkistä, enkä löytänyt sieltä mitään koko asiasta. Tietysti on selvää, että omaisten palvelu puhelimitse on etusijalla. Onnettomuus sattui taas kerran keskellä yötä ja vielä viikonloppuna.
Vaikeampaa oli saada tietoja "vaikeasti loukkaantuneiden" ja "lievästi loukkaantuneiden" määrästä. Kun asiaa miettii, on tietysti niin, että tarkkoja lukuja oli varmasti vaikea saada selville edes paikan päällä - nämä kun ovat tulkinnallisia asioita. Erityisen vaikeaa on tulkita esimerkiksi shokissa olevien asemaa. Luvut vaihtelivat yllättävän paljon. Siksi lähdemerkintä näissä on aina tarpeen. Niitä käytettiinkin yleisesti, vaikka nettilinkkejä ei tarjoiltu.
Uutisen anatomiaa tarkastellessa huomasi muutamia karikkoja. Pian onnettomuuden jälkeen tiedettiin, että humalassa oli ratin takana oltu, mutta se, että kyse oli bussia ohittaneen maasturin kuljettajasta selvisi vasta uutisten myöhemmistä versioista.
Asiaa mutkisti se, että Espanjassa tapa ilmaista humalan aste poikkeaa Suomessa totutusta. Esimerkiksi itse ensiksi näkemässäni uutisessa Espanjasta mainittu 0,5 ei tarkoittanutkaan promillea, kuten asiaa tuntematon lukija, minä mukana arvaisi. Se oli suomalaisille tutuilla tavoilla ilmaistuna lähes 1,2 promillea, kun tuo espanjalainen tapa on ilmoittaa milligrammojen määrän alkoholia litrassa hengitysilmaa. Tämä laskutavan kuvaus ilmaantui espanjalaisiin uutisiinkin vähitellen, ilmeisesti siksi, että laskutavan erot eri puolilla Eurooppaa ymmärrettiin. Kuljettaja oli siis espanjalaisittain törkeän rattijuoppouden rajalla, mutta mitattaessa hitusen sen alapuolella.
Pieniä viivästyksiä huomasin parissa asiassa. Loukkaantuneita vietiin eri sairaaloihin, mutta nämä tuotiin esille Suomessa vähän hitaasti, vaikka espanjalaisissa tiedotusvälineistä näiden sairaaloiden nimet saattoi lukea jo varhain.
Eri asia on, mitä sairaaloihin soittamalla olisi saanut selville. Sairaalat eivät ainakaan kuolleiden henkilötietoja luovuttaneet, vaikka olisivat ne tienneetkin. Henkilöllisyydet selviävät julkiselle sanalle vasta perusteellisten tutkimusten jälkeen, omaiset kai ovat tässä etusijalla.
Myöskään espanjalaisten onnettomuuden avaamasta tiedotusnumerosta ei Suomessa juuri kerrottu, kotimaisista matkatoimiston ja ulkoministeriön avaamista kyllä kiitettävästi, nopeasti ja ne olivat selkeästi esillä. Kotimainen tiedotus organisoitui erinomaisesti ja ehkä kannatti luottaa siihen etukäteen, eikä kilpailla sairaaloiden nimien julkaisulla.
Aamulla esimerkiksi HS:n ja Ylen tietopaketit olivat aika massiivisia. Minusta näytti siltä, että HS kulki uutisvirrassaan Yleä edellä koko ajan ja oli hieman monipuolisempi ja ajoin täsmällisempikin. Molemmat kuitenkin selvisivät uutisoinnistaan kotikatsomosta katsoen hyvin. Emootioita esiin tuova eli "tragedia"-termistö ujuttautui uutisiin vasta uutisen rakennuttua "valmiiksi".
Tiedotusvälineiden keskustelupalstoille tuli uutislinkkejä kiitettävästi: ne tietysti toimituksen suodattavan tarkistuksen vuoksi tulivat hieman myöhään näkyville, mutta tilanteen suhteellistaen nopeasti, noin reilussa puolessa tunnissa. Hesari tässä lähes esimerkillinen: myös yksityiskohtaisen tiedon vaihtelun havaitsi kommenteista nopeasti, mutta myös korjaukset olivat nopeasti näkyvillä.
Voi arvata ja olettaa, että osasta niistä oli hyötyä myös päivystävälle journalistille. Tai sitten ei, en tiedä - muutakin tekemistä varmasti riitti. Puhelin vai netti, kas siinä pulma. Viranomainen vai muut mediat, kas siinä toinen pulma. Jos ottaa kaikki, tulee helposti ristiriitaista (tai epämääräistä) tietoa ja samanaikainen infoähky. Ei ole helppoa.
Linkkien lisäksi lukijoiden kiinnostavimmat viestit koskivat alueen liikennekulttuuria. Onnettomuustiellä olosuhteet ovat vaihtelevia, ja tie tunnistettiin vaaralliseksi monesta eri syystä. Ylinopeudet ja hurjastelu ovat siellä tuttuja ilmiöitä. Kansalliseksi yleistämiseksi ja syyttelyksi kommentaari ei onneksi kasvanut. Sairaalaolot ovat Espanjassa tunnetusti ainakin suomalaista luokkaa, todennäköisesti parempia. Silminnäkijät ja kokijat tulevat esiin myöhemmin: ilmeisesti moni ei edes halua tavata tiedotusvälineitä. Katsotaan kuinka siinä käy...
Suuronnettomuuksia Malagan alueella sattuu silloin tällöin, kuolonuhreja vaatineita liikenneonnettomuuksia jatkuvasti. Vuosituhannen alussa eräässä bussionnettomuudessa kuoli 20 matkustajaa, mutta tämä taisi olla toiseksi kohtalokkain tässä mielessä eteläisessä Espanjassa.
lauantaina, huhtikuuta 19, 2008
Kirjojen virtaa
Parnasson mainoskeskustelun innoittamana ostin minäkin Sofi Oksasen Puhdistuksen
Sofin teoksen käyttöönotto viivästyi, kun löysin divarista Kemppisen esikoismuistelmateoksen Elämän varjot (1996). Lukaisin sen nopeasti, niin kuin lähes aina.
Kemppinen on kirjoittanut bloginsa koodikirjaksi kelpaavan teoksensa 1990-luvun puolivälissä, vähän yli viisikymppisenä, siis vain muutamaa vuotta vanhempana kuin minä nyt.
Ehkä tuo ikä sekin selittää, miksi kirjan varsinaisten teemojen ulkopuolelta löytyi useita samastumiskokemuksen aiheita.
Monet näistä yksityiskohdista ovat sellaisia, että niitä on pitänyt omalla kohdallaan varsin erikoisina tapauksina ja kuvioina, mutta pitäisi jo oppia, että yksilöllisyys on varsinkin iän mukaan tarkastellen varsin harvinainen ilmiö.
Samanikäiset kohtaavat paljon samankaltaisia asioita ja ne vaikuttavat sitten ajattelutapoihin. Niinpä myös vähän erikoisemmissa tapauksissa voi olla näitä yllättäviä samankaltaisuuksia.
Ehkä olemme erikoisiakin vähän samalla tavalla samoihin ikiin päästessämme. En siis puhu tässä samassa ajassa samanikäsinä olevista (eli ikäkohorteista) vaan ylipäätänsä saman ikäisistä ihmisistä (vaikka he olisivatkin saavuttaneet saman iän eri aikoina). Mutta en mene tästä lausumasta ristinpuulle.
Erojakin toki on. Jeesusta TUL:n punaisissa verkkareissa en ole nähnyt. Kemppinen teoksensa mukaan on. Jeesus oli näyssä myös pää alaspäin, mikä saa minut ajattelemaan, että olisikohan näyn tulkinta vähän "heittänyt". Se on (ristiinnaulittu) Pietari, ei Jeesus? Ristiriitaisen ja ristiinnaulitun saarnamiehen näky, jos lacanilainen hissi tässä sallitaan.
Sofin kirjan ostettuani pistäydyin Strindbergillä lattella ja leivoksella. Naapurissa istui Jukka Virtanen, enkä malttanut olla huudahtamatta kiitoksia hänen muistelmistaan Kuvassa keskellä Jukka Virtanen (Tammi 2003). Iloisesti kumartaen hän otti ansaitsemansa kehut vastaan.
Kiitoz ziitäkin kelpoizezta kirjazta.
Yhdessä ne ovat saaneet minut taas lukemaan ahmimalla. Niistä on myös ammatillisesti hyötyä. Kemppinen ja erityisesti Virtanen kirjoittavat myös elokuvan ja television tekemisen historiasta asioita, joita ei asiakirjoista näe. Eiköhän Oksasenkin kirja päädy ennen pitkää elokuvaksi. Jos olisin tuottaja, ostaisin oikeudet nopeasti.
Sofin teoksen käyttöönotto viivästyi, kun löysin divarista Kemppisen esikoismuistelmateoksen Elämän varjot (1996). Lukaisin sen nopeasti, niin kuin lähes aina.
Kemppinen on kirjoittanut bloginsa koodikirjaksi kelpaavan teoksensa 1990-luvun puolivälissä, vähän yli viisikymppisenä, siis vain muutamaa vuotta vanhempana kuin minä nyt.
Ehkä tuo ikä sekin selittää, miksi kirjan varsinaisten teemojen ulkopuolelta löytyi useita samastumiskokemuksen aiheita.
Monet näistä yksityiskohdista ovat sellaisia, että niitä on pitänyt omalla kohdallaan varsin erikoisina tapauksina ja kuvioina, mutta pitäisi jo oppia, että yksilöllisyys on varsinkin iän mukaan tarkastellen varsin harvinainen ilmiö.
Samanikäiset kohtaavat paljon samankaltaisia asioita ja ne vaikuttavat sitten ajattelutapoihin. Niinpä myös vähän erikoisemmissa tapauksissa voi olla näitä yllättäviä samankaltaisuuksia.
Ehkä olemme erikoisiakin vähän samalla tavalla samoihin ikiin päästessämme. En siis puhu tässä samassa ajassa samanikäsinä olevista (eli ikäkohorteista) vaan ylipäätänsä saman ikäisistä ihmisistä (vaikka he olisivatkin saavuttaneet saman iän eri aikoina). Mutta en mene tästä lausumasta ristinpuulle.
Erojakin toki on. Jeesusta TUL:n punaisissa verkkareissa en ole nähnyt. Kemppinen teoksensa mukaan on. Jeesus oli näyssä myös pää alaspäin, mikä saa minut ajattelemaan, että olisikohan näyn tulkinta vähän "heittänyt". Se on (ristiinnaulittu) Pietari, ei Jeesus? Ristiriitaisen ja ristiinnaulitun saarnamiehen näky, jos lacanilainen hissi tässä sallitaan.
Sofin kirjan ostettuani pistäydyin Strindbergillä lattella ja leivoksella. Naapurissa istui Jukka Virtanen, enkä malttanut olla huudahtamatta kiitoksia hänen muistelmistaan Kuvassa keskellä Jukka Virtanen (Tammi 2003). Iloisesti kumartaen hän otti ansaitsemansa kehut vastaan.
Kiitoz ziitäkin kelpoizezta kirjazta.
Yhdessä ne ovat saaneet minut taas lukemaan ahmimalla. Niistä on myös ammatillisesti hyötyä. Kemppinen ja erityisesti Virtanen kirjoittavat myös elokuvan ja television tekemisen historiasta asioita, joita ei asiakirjoista näe. Eiköhän Oksasenkin kirja päädy ennen pitkää elokuvaksi. Jos olisin tuottaja, ostaisin oikeudet nopeasti.
torstaina, huhtikuuta 17, 2008
Buddhalainen valaistuminen
Sadan mapin urakan läpikäynti lähti liikkeelle mainiosti. Sadalla mapilla kirjoittaa väitöskirjan, mutta onneksi sitä ei toiste tarvitse tehdä.
Veikkaan että käy näin.
Kirjoitan lopulta tuhat tai viisisataa sivua tekstiä, siis kerron kaiken, yritän (turhaan) kutistaa sitä kolmeensataan, josta saisi kirjan, sitten tiivistän sen kolmeksikymmeneksi sivuksi, joka on artikkelin ja toisen kirjan luvun mitta, valmistaudun puhumaan aiheesta viidentoista liuskan verran esitelmöidessäni koti- ja ulkomailla ja päädyn populaarikeikoilla esitellessä puhumaan niitä näitä pari liuskaa samalla, kun kuvat virtaavat takavasemmalla. Tämän kokemuksen perusteella kirjoitan sitten 12 riviä dvd-vihkoseen. Toimittaja muokkaa sen kahdeksaan riviin. Kotona kuvaan kokemusta sanattomasti huokaisemalla.
Tässä on jotain buddhalaista.
Olen käynyt pari kertaa sota-arkistossa. Tosin sekään ei ole sota-arkisto enää, vaan Kansallisarkiston Sörnaisten toimipiste.
Anna mun kaikki kestää. Mistä yöstä nämä virkamiesten nimiehdotukset - ei vaan nimitoteutukset - oikein kumpuavat?
Tänään käyn tsekkaamassa yliopisto-opiskelijoiden kestävyyttä neljän tunnin verran.
Veikkaan että käy näin.
Kirjoitan lopulta tuhat tai viisisataa sivua tekstiä, siis kerron kaiken, yritän (turhaan) kutistaa sitä kolmeensataan, josta saisi kirjan, sitten tiivistän sen kolmeksikymmeneksi sivuksi, joka on artikkelin ja toisen kirjan luvun mitta, valmistaudun puhumaan aiheesta viidentoista liuskan verran esitelmöidessäni koti- ja ulkomailla ja päädyn populaarikeikoilla esitellessä puhumaan niitä näitä pari liuskaa samalla, kun kuvat virtaavat takavasemmalla. Tämän kokemuksen perusteella kirjoitan sitten 12 riviä dvd-vihkoseen. Toimittaja muokkaa sen kahdeksaan riviin. Kotona kuvaan kokemusta sanattomasti huokaisemalla.
Tässä on jotain buddhalaista.
Olen käynyt pari kertaa sota-arkistossa. Tosin sekään ei ole sota-arkisto enää, vaan Kansallisarkiston Sörnaisten toimipiste.
Anna mun kaikki kestää. Mistä yöstä nämä virkamiesten nimiehdotukset - ei vaan nimitoteutukset - oikein kumpuavat?
Tänään käyn tsekkaamassa yliopisto-opiskelijoiden kestävyyttä neljän tunnin verran.
keskiviikkona, huhtikuuta 16, 2008
Irti tsaareista
Hallituksen sivistysohjelman toteuttajat ovat kaivaneet esille kulttuurikirveen. Nyt ei höylätä ja fiilata juustohöylällä vaan pannaan halki, poikki ja pinoon. Kulttuurin- ja taiteiden tutkimuksen uusien opiskelijoiden määrää aiotaan vähentää 50 prosenttia vuoteen 2012 mennessä. Porvarihallitus näyttää karvansa.
Jo aiemmin on ilmoitettu, että yliopistoista vähennetään 1 000 henkilötyövuotta vuoteen 2015 mennessä. Tämä leikkaus aiotaan nyt ilmeisesti toteuttaa humanistien ja kulttuurialojen opetuksen kustannuksella.
Maailmassa on selvästi liikaa niitä, jotka osaavat avata merkityksiä ja selostaa niitä järkeenkäyvällä tavalla. "Kulttuuriala on se, jota pitää vähentää aika suurestikin pitkällä aikavälillä", opetusneuvos Jukka Katajisto opetusministeriöstä sanoo.
Siellä ei ole paljon säästettävää. Kynä ja kumi eivät paljon maksa, eikä palkoilla ole päässyt rehvastelemaan.
Samaan aikaan kulttuurivientiin lisätään määrärahoja. Toivottavasti en muista väärin, kun sanon, että Saksaan suunnattuun musiikkivientiin satsattiin 190 000 euroa. Music Export Finland oli sitä ennen saanut puolisen miljoonaa tukea muuhun, esimerkiksi hallintoonsa. Sitä ei kannata verrata yliopiston menoihin, mutta festivaaleihin kyllä. Niihin nähden tuo vientituki on aika paljon. Tämä siis vain vertauksen vuoksi sanottuna vailla taka-ajatuksia.
Lainaan uutista: "YLEn haastattelemat yliopistojen edustajat eivät ole nähneet suunnitelmia ennen opetusministeriön raportin julkaisua. Jukka Katajisto Opetushallituksesta myöntää, että kaikki pienemmät tieteenalat eivät välttämättä ole olleet mukana lausuntokierroksella. - Valitettavasti yhteys on hyvin ohutta. Voi olla, että joku pieni ala ei aina tule esiin, Katajisto kertoo."
Mitäpä sitä hyvän tsaarin aikana kyselemään. Siirtymä kulttuurillisesta analysoinnista kulttuuriseen yritystoimintaan on selkeää. Se mikä on jäänyt sanomatta, on se, että kulttuurialan koulutuksen painopiste siirtyy samalla yliopistoista ammattikorkeakouluihin. Yliopistoille opetusministeriön linjaus on varmasti tappiollista.
Tsaareista irti pääsystä tuli mieleen, että viime aikoina on alkanut ropsahdella esitelmäkutsuja loppukesälle ja syksylle. Myös artikkeleita, pieniä ja laajempia, pyydetään. 1918-aiheilla on varsinkin kysyntää.
On käynyt selväksi, että valtiovallalla ei intressiä näihin vanhojen kaivelemiseen ole. Ihmiset ajattelevat toisin. Tilaisuuksiin on ollut jopa tunkua. Sana niistä kiertää suusta suuhun. Televisiokeskusteluja sentään järjestetään. Oli setiä ja tätejä ja setämäisyyksiä ja tätimäisyyksiä. Tiedämme, että tietty sukupolvi elää juoksuhaudoissa, mutta luulin jo niiden aikojen olevan ohi, että vuoden 1918 juoksuhautoihin olisi tungosta. Siltä varalta, että kirjamainoksiin tarvitaan bloggarin sanaa sanottakoon: Ylikangas on ylitse muiden.
Takaisin luentoihin ja esitelmiin ja muuhun kulttuuriseen evankeliointiin. Näistä tilaisuuksista ei enää nykyisen journalismikäsityksen mukaan informoida. Lyhyet uutiset saattavat joskus harvoin kertoa etukäteen tilaisuudesta, mikä on tietysti kiitettävää. Kulttuuriala kaipaa sponssausta: ihmisten saaminen tiettyyn tilaan tiettynä aikana ei ole helppoa varsinkaan kaupungeissa. Mutta tilaisuuden sisällöstä ei sitten enää kerrotakaan, koska se on eilispäivää. Sadan vuoden aikana tämä on varmaankin journalismin suurin sisällöllinen muutos. Siitä on tullut ennustustehdas, ei asioita kertova ja analysoiva (symbolinen) instituutio.
Tai jos kerrotaan, kyse on raportti, jonka ydin on toimittajan minän oleminen siinä tilassa. Haastatteluissa sanottava kutistetaan minimiin, entistä useammin haastateltavakin. Toimittaja, kansan palvelija, osoittaa kaapin paikan entistä useammin. Mutta ei valtaa pitäville, vaan niille, jotka heitä työssään auttavat antamalla haastatteluja - asiantuntemuksesta riippumatta tietenkin korvauksetta.
Esitelmän pitäminen kuuluu niihin kulttuurituotteisiin, jotka näennäisesti häviävät, kun ne on pidetty. Jotakin niistä kuitenkin jää läsnäolevien päähän. Taiteista teatteri ja baletti ovat vastaavassa asemassa. Oopperaa kuullaan paljon levyltäkin, ja oopperaelokuvia on aikamoinen määrä, mutta eihän se sama ole.
Elokuvista puheen ollen. Uusi Ennen ja nyt on ilmestynyt verkkoon. Käykääpä katsomassa juttutarjontaa. Outi Nieminen on tehnyt tiedettä nuorena kuolleesta elokuvatähdestä Sirkka Sarista ja Kalle Kaarnan Isovihasta, talvisodan alla ilmestyneestä historiallisesta spektaakkelista, tarjolla on hieman vähemmän tiedettä allekirjoittaneen artikkelissa. Lehti on uudessa olomuodossaan muutenkin tutustumisen arvoinen.
Myös Idäntutkimus satsaa erikoisnumerossaan (1/2008) elokuvaan. Arvostetun venäläisen tutkijan Juri Tsivjanin artikkeli "Mitä elokuva on?" löytyy pdf-muodossa, omaa vaatimatonta kolumniani ei. Lehteä saa ainakin keskustan hyvinvarustetuista kirjakaupoista.
Vielä jonkun päivän voi netissä kuunnella myös Ylen Jukka Kuosmasen elokuvaohjaaja Arto Halosesta toimittamaa ohjelmaa Miten minusta tuli minä? Arton siskon ja lapsuudenkaverin lisäksi heittelen ajatuksia miehen persoonasta minäkin. Kuosmanen on mainio toimittaja ja hyvä tunnelman luoja.
Jo aiemmin on ilmoitettu, että yliopistoista vähennetään 1 000 henkilötyövuotta vuoteen 2015 mennessä. Tämä leikkaus aiotaan nyt ilmeisesti toteuttaa humanistien ja kulttuurialojen opetuksen kustannuksella.
Maailmassa on selvästi liikaa niitä, jotka osaavat avata merkityksiä ja selostaa niitä järkeenkäyvällä tavalla. "Kulttuuriala on se, jota pitää vähentää aika suurestikin pitkällä aikavälillä", opetusneuvos Jukka Katajisto opetusministeriöstä sanoo.
Siellä ei ole paljon säästettävää. Kynä ja kumi eivät paljon maksa, eikä palkoilla ole päässyt rehvastelemaan.
Samaan aikaan kulttuurivientiin lisätään määrärahoja. Toivottavasti en muista väärin, kun sanon, että Saksaan suunnattuun musiikkivientiin satsattiin 190 000 euroa. Music Export Finland oli sitä ennen saanut puolisen miljoonaa tukea muuhun, esimerkiksi hallintoonsa. Sitä ei kannata verrata yliopiston menoihin, mutta festivaaleihin kyllä. Niihin nähden tuo vientituki on aika paljon. Tämä siis vain vertauksen vuoksi sanottuna vailla taka-ajatuksia.
Lainaan uutista: "YLEn haastattelemat yliopistojen edustajat eivät ole nähneet suunnitelmia ennen opetusministeriön raportin julkaisua. Jukka Katajisto Opetushallituksesta myöntää, että kaikki pienemmät tieteenalat eivät välttämättä ole olleet mukana lausuntokierroksella. - Valitettavasti yhteys on hyvin ohutta. Voi olla, että joku pieni ala ei aina tule esiin, Katajisto kertoo."
Mitäpä sitä hyvän tsaarin aikana kyselemään. Siirtymä kulttuurillisesta analysoinnista kulttuuriseen yritystoimintaan on selkeää. Se mikä on jäänyt sanomatta, on se, että kulttuurialan koulutuksen painopiste siirtyy samalla yliopistoista ammattikorkeakouluihin. Yliopistoille opetusministeriön linjaus on varmasti tappiollista.
Tsaareista irti pääsystä tuli mieleen, että viime aikoina on alkanut ropsahdella esitelmäkutsuja loppukesälle ja syksylle. Myös artikkeleita, pieniä ja laajempia, pyydetään. 1918-aiheilla on varsinkin kysyntää.
On käynyt selväksi, että valtiovallalla ei intressiä näihin vanhojen kaivelemiseen ole. Ihmiset ajattelevat toisin. Tilaisuuksiin on ollut jopa tunkua. Sana niistä kiertää suusta suuhun. Televisiokeskusteluja sentään järjestetään. Oli setiä ja tätejä ja setämäisyyksiä ja tätimäisyyksiä. Tiedämme, että tietty sukupolvi elää juoksuhaudoissa, mutta luulin jo niiden aikojen olevan ohi, että vuoden 1918 juoksuhautoihin olisi tungosta. Siltä varalta, että kirjamainoksiin tarvitaan bloggarin sanaa sanottakoon: Ylikangas on ylitse muiden.
Takaisin luentoihin ja esitelmiin ja muuhun kulttuuriseen evankeliointiin. Näistä tilaisuuksista ei enää nykyisen journalismikäsityksen mukaan informoida. Lyhyet uutiset saattavat joskus harvoin kertoa etukäteen tilaisuudesta, mikä on tietysti kiitettävää. Kulttuuriala kaipaa sponssausta: ihmisten saaminen tiettyyn tilaan tiettynä aikana ei ole helppoa varsinkaan kaupungeissa. Mutta tilaisuuden sisällöstä ei sitten enää kerrotakaan, koska se on eilispäivää. Sadan vuoden aikana tämä on varmaankin journalismin suurin sisällöllinen muutos. Siitä on tullut ennustustehdas, ei asioita kertova ja analysoiva (symbolinen) instituutio.
Tai jos kerrotaan, kyse on raportti, jonka ydin on toimittajan minän oleminen siinä tilassa. Haastatteluissa sanottava kutistetaan minimiin, entistä useammin haastateltavakin. Toimittaja, kansan palvelija, osoittaa kaapin paikan entistä useammin. Mutta ei valtaa pitäville, vaan niille, jotka heitä työssään auttavat antamalla haastatteluja - asiantuntemuksesta riippumatta tietenkin korvauksetta.
Esitelmän pitäminen kuuluu niihin kulttuurituotteisiin, jotka näennäisesti häviävät, kun ne on pidetty. Jotakin niistä kuitenkin jää läsnäolevien päähän. Taiteista teatteri ja baletti ovat vastaavassa asemassa. Oopperaa kuullaan paljon levyltäkin, ja oopperaelokuvia on aikamoinen määrä, mutta eihän se sama ole.
Elokuvista puheen ollen. Uusi Ennen ja nyt on ilmestynyt verkkoon. Käykääpä katsomassa juttutarjontaa. Outi Nieminen on tehnyt tiedettä nuorena kuolleesta elokuvatähdestä Sirkka Sarista ja Kalle Kaarnan Isovihasta, talvisodan alla ilmestyneestä historiallisesta spektaakkelista, tarjolla on hieman vähemmän tiedettä allekirjoittaneen artikkelissa. Lehti on uudessa olomuodossaan muutenkin tutustumisen arvoinen.
Myös Idäntutkimus satsaa erikoisnumerossaan (1/2008) elokuvaan. Arvostetun venäläisen tutkijan Juri Tsivjanin artikkeli "Mitä elokuva on?" löytyy pdf-muodossa, omaa vaatimatonta kolumniani ei. Lehteä saa ainakin keskustan hyvinvarustetuista kirjakaupoista.
Vielä jonkun päivän voi netissä kuunnella myös Ylen Jukka Kuosmasen elokuvaohjaaja Arto Halosesta toimittamaa ohjelmaa Miten minusta tuli minä? Arton siskon ja lapsuudenkaverin lisäksi heittelen ajatuksia miehen persoonasta minäkin. Kuosmanen on mainio toimittaja ja hyvä tunnelman luoja.
tiistaina, huhtikuuta 15, 2008
Tekstareita Hiltonin kukkuloilla
Mediaa kuluttava kansa ei tunnu saavan tarpeekseen tekstiviesteistä. Nyt erotetaan jo isompia viskaaleita. Ja tälle tapaukselle, mutta myös Suomen imagolle, kymmenen kilon laihdutus voisi olla jo kohtalokasta.
Ja lehdistö tuntee olonsa syyllistetyksi, kuten se Mediapäivillä surkeaa tilannettaan narisi. Tiedän asiasta kovin vähän, koska olin Turussa asti poissa tapahtumien keskipisteestä. Täysjärkisimpiä kommentteja näkyi Ison Lehden palstalla amerikkalaiselta Washington Postin päätoimittajalta.
Amerikan neuvot olivat selkeitä: Ei nimettömiä lähteitä, jutuntekoprosessi avoimeksi, lukijoiden mielipide ja näkemys on tärkeää.
Yksikään näistä ei kelvannut sille Helsingin Sanomien toimittajalle, joka luonnehti Paris Hilton-uutisoinnin kritiikkiä niin, että kaikki kriittiset kommentit olivat raivostumisia. Viime aikoina arkijournalismiin lööpeistä valahtaneet yleistetyt ja aika usein yksityistetytkin ääritunneilmaisut ovat toimittajan harjoittamaa manipulaatiota ja propagandaa. Tässä vielä omassa asiassaan. Ei hyvä. Sanon tämän propaganda-asiantuntijana. Turha tietysti syyttää yhtä toimittajapoloa. Eivät ne Amerikan neuvot kelpaa kenellekään. Kohta näette, kun tekstareita taas luetaan.
Maassamme vähemmän tunnetun poikakaverinsa siivellä käynyt julkkistähtönen ei monen mielestä olisi ollut "laatulehdessä" tapahtuneen nettiuutisoinnin väärtti. Laatulehti-instituution puolustajiksi ilmoittautuneet ajattelivat, että uutiskynnys ei Paris Hiltonin tapauksessa olisi ylittynyt. Ilta-Sanomat otti dj-miehensä vieressä jammailevasta julkkiksesta videon ja otsikoi sen, että nännit näkyivät puseron läpi. Journalismin riemuvoitto kuin video surun lamauttaneesta talvisesta kadunpätkästä, jolla ei liiku lehtikään - paitsi me kameroinemme.
HS puolusti näkemystään sillä, että Hiltonista, joka muuten ei asunut Hilton-hotellissa, muodostui luetuin juttu. Halvan makkaran myyjän markkinat.
Niin kuin lukeminen nyt olisi jokin merkki kannatuksesta tai vastustuksesta. Pitäisi tietysti laskea myös "mitä helvettiä?" -klikkaukset. Kommenteista päätellen niitä oli. Mutta mitäs napinoitsemista tässä on. Ken on alamäkeen ryhtynyt, se alamäkeä laskee. Laatulehdistön aika on ohi.
Se minua kyllä ihmetyttää, ettei lehdille ja sen tekijöille enää riitä se vapaus, jonka puitteissa he saavat vapaasti sanoa mitä haluavat. Nyt meidän lukijoidenkin pitäisi olla vielä samaa mieltä. Se on röyhkeää pullistelua se.
Ja lehdistö tuntee olonsa syyllistetyksi, kuten se Mediapäivillä surkeaa tilannettaan narisi. Tiedän asiasta kovin vähän, koska olin Turussa asti poissa tapahtumien keskipisteestä. Täysjärkisimpiä kommentteja näkyi Ison Lehden palstalla amerikkalaiselta Washington Postin päätoimittajalta.
Amerikan neuvot olivat selkeitä: Ei nimettömiä lähteitä, jutuntekoprosessi avoimeksi, lukijoiden mielipide ja näkemys on tärkeää.
Yksikään näistä ei kelvannut sille Helsingin Sanomien toimittajalle, joka luonnehti Paris Hilton-uutisoinnin kritiikkiä niin, että kaikki kriittiset kommentit olivat raivostumisia. Viime aikoina arkijournalismiin lööpeistä valahtaneet yleistetyt ja aika usein yksityistetytkin ääritunneilmaisut ovat toimittajan harjoittamaa manipulaatiota ja propagandaa. Tässä vielä omassa asiassaan. Ei hyvä. Sanon tämän propaganda-asiantuntijana. Turha tietysti syyttää yhtä toimittajapoloa. Eivät ne Amerikan neuvot kelpaa kenellekään. Kohta näette, kun tekstareita taas luetaan.
Maassamme vähemmän tunnetun poikakaverinsa siivellä käynyt julkkistähtönen ei monen mielestä olisi ollut "laatulehdessä" tapahtuneen nettiuutisoinnin väärtti. Laatulehti-instituution puolustajiksi ilmoittautuneet ajattelivat, että uutiskynnys ei Paris Hiltonin tapauksessa olisi ylittynyt. Ilta-Sanomat otti dj-miehensä vieressä jammailevasta julkkiksesta videon ja otsikoi sen, että nännit näkyivät puseron läpi. Journalismin riemuvoitto kuin video surun lamauttaneesta talvisesta kadunpätkästä, jolla ei liiku lehtikään - paitsi me kameroinemme.
HS puolusti näkemystään sillä, että Hiltonista, joka muuten ei asunut Hilton-hotellissa, muodostui luetuin juttu. Halvan makkaran myyjän markkinat.
Niin kuin lukeminen nyt olisi jokin merkki kannatuksesta tai vastustuksesta. Pitäisi tietysti laskea myös "mitä helvettiä?" -klikkaukset. Kommenteista päätellen niitä oli. Mutta mitäs napinoitsemista tässä on. Ken on alamäkeen ryhtynyt, se alamäkeä laskee. Laatulehdistön aika on ohi.
Se minua kyllä ihmetyttää, ettei lehdille ja sen tekijöille enää riitä se vapaus, jonka puitteissa he saavat vapaasti sanoa mitä haluavat. Nyt meidän lukijoidenkin pitäisi olla vielä samaa mieltä. Se on röyhkeää pullistelua se.
maanantaina, huhtikuuta 14, 2008
Lauri Tykkyläinen
Suomalaisen elokuvan festivaalilla tapahtumia tallensi sunnuntaina myös Kansallisen audiovisuualisen arkiston erikoistutkija Lauri Tykkyläinen, joka johtaa elokuvamuseota.
Markku Varjola
Turun suomalaisen elokuvafestivaalin tarkimmat muistiinpanot teki Filmihullun toimittaja Markku Varjola.Markku Toikka
Turussa vieraili myös Markku Toikka, jonka elokuvista nähtiin sekä Anssi Mänttärin että Aki Kaurismäen ohjaamia.Suomalaisen elokuvan festivaali
Vapaamuotoisissa vierashaastatteluissa riitti tunnelmaa. Etualalla Yleisradion Seija de Rybel, jonka silmien avulla arkistoelokuvaa on sijoitettu arviolta tuhansiin ohjelmiin.
Pentti Mallinen
Suomi-Filmissä pitkän uran tehnyt Pentti Mallinen on toiminut Suomalaisen elokuvan festivaalille vähintäänkin kummisetänä: vanhojen arvofilmien käsittelyssä tarvitaan kokemusta ja taitoa. Ja sitä hänellä riittää muutaman vuosikymmenen verran.
Lauri Meri
Tauno Palon teatteriurasta kirjaa tekevä Lauri Meri esitelmöi asiantuntevasti hienojen valokuvien johdattelemana Tauno Palo-seminaarissa. Helsingin Sanomien teatterikriitikon palavasilmäisyys johtuu ainakin osittain kuvaajan salamavalosta.
Veijo Hietala
Turun suomalaisen elokuvan festivaalilla järjestetyssa Tauno Palo -seminaarissa esiintyi myös laskuvarjojääkärinä pikahälytetty luennoitsija Veijo Hietala. Kimmo Laine oli jäänyt Tampereelle tentinvalvojaksi. Sisällissodan vuonna 1918 runtelemasta Tampereen kaupungista ei löytynyt ketään korvaamaan tohtori Lainetta tärkeässä tehtävässään.
Turku III
Suomalaisen elokuvan festivaalin tilaisuuksia järjestetään myös vapaamuotoisemmissa ympyröissä. Kuvassa vasemmalta Anssi Mänttäri, Heikki Katajisto ja Olli Vesala, joka ehdottomasti vaati, ettei hänen mäyräkoiriaan tällä kertaa esitetä kuvissa.
Heikki Katajisto ja Anssi Mänttäri
Anssi Mänttärin luottokuvaaja Heikki Katajisto oli mukana festivaaleilla. Matti Salakka haastattelee ennen elokuvaa.
Anssi Mänttäri
Suomalaisen elokuvan festivaali Turussa ovat tällä erää ohi. Seitsemännentoista kerran järjestetyn festivaalin päävieraisiin kuului Anssi Mänttäri.
torstaina, huhtikuuta 10, 2008
Suomalaista elokuvaa ja seminaareja
Suomalaisen elokuvan festivaali Turussa, elokuvateatteri Julia 10.-13. huhtikuuta.
Koko ohjelma osoitteessa www.suomalaisenelokuvanfestivaali.fi. Vieraina Anssi Mänttäri, Tero Jartti, Matti Kassila, Heikki Katajisto.
Siellä on pari seminaariakin.
Koko ohjelma osoitteessa www.suomalaisenelokuvanfestivaali.fi. Vieraina Anssi Mänttäri, Tero Jartti, Matti Kassila, Heikki Katajisto.
Siellä on pari seminaariakin.
keskiviikkona, huhtikuuta 09, 2008
Dokumentin ytimessä 42 Makeimmat mainokset
Dokumentin ytimessä 42: Makeimmat mainokset tänään Orionissa (Eerikinkatu 15) alkaen klo 17.00
Vuonna 1933 oli astunut voimaan ns. veronalennuslyhytkuvajärjestelmä, ja elokuvasensuurin tehtäväksi jäi erotella verohelpotuksiin pääkuvansa oikeuttavat kulttuuripuitoiset alkufilmit kaupallisista lyhytkuvista. Mainoselokuva ei kuitenkaan kutistunut heti minuuttialkupalan muotoon. Sen osoittavat Havin yli puolen tunnin mittainen mainosmusikaali Pikku Myyjätär sekä moniosainen messufilmi Suomen Toiset Ravinto- ja nautintoainemessut.
Jo näitä ennen oli ilmestynyt Ravintolayleisöä kameran silmällä. Se on lyhytelokuva, jossa nähdään mainoselokuvan prototyyppi. Kehystarinana on "ilta ravintolassa", mukana mm. Suomen Valentino eli Teuvo Tulio ja Harold Lloydin doppelgänger Josef Liebkind. Product placement ei olllut silloinkaan tuntematon ilmiö – esiteltäviä tuotteita ovat turkkuri Hilbert Lähteisen turkikset, Nokian päällyskengät, Kultanauha-margariini, Stadion-kahvi, Kultareuna-kerma, Pikku-Fennia -savukkeet ja Lahden erikoisolut.
Suomi-Filmin Pikku myyjätär tunnistettiin mainokseksi tavalla, joka sai Ilta-Sanomien nimim. J. Sn.:n valittamaan: "Pikku myyjätär on puhdas mainosfilmi, joten ei voi periaatteessa olla valittamatta sitä, että yleisö pannaan maksamaan siitä reklaamista, jota sille melkein puolen iltaa tyrkytetään." Arvostelija halusi kuitenkin lieventää sanomaansa, sillä hän jatkoi: "Tässä huomautus vain periaatteessa. Sillä itse asiassa Pikku myyjätär kulkee uusia uria, sisältää näppärän juonen ja monta onnistunuttakin kohtausta."
Suomi-Filmi perusti mainosfilmiosaston 1932. Sen ensimmäinen päällikkö oli Carl von Haartman, joka ei pysynyt tehtävässään neljää kuukautta pidempään. Apulaisena toimi Hugo Kaipio. Koko osasto lakkautettiin marraskuussa 1933. Tulosta ei juuri ollut syntynyt, mutta sentään Havi Osakeyhtiön tilaama ja yhtiön tuotteita mainostava lyhytelokuva Pikku myyjätär. Elokuvan valmistuminen ajoitettiin Yksityisyritteliäisyyden viikolle. Sitä esitettiin samaan aikaan valmistuneen Herrat täysihoidossa –elokuvan yhteydessä.
Nimiosassa Pikku myyjättäressä on ensikertalainen Martta Kontula, miespääosassa Kaarlo Angerkoski. Palvelijana tapaamme ensi kerran valkokangaselokuvasssa Siiri Palmun. Hänet tunnetaan myöhemmin varsin hyvin Siiri Angerkoskena. Elokuva jäi Georg Malmsténin ainoaksi ohjaukseksi.
Elokuvan tarkastusmitta oli 1035 metriä eli 38 minuuttia. Elokuva laskettiin jatkosodan aikana uudelleen markkinoille 16 mm:n kaitafilminä, joka oli 23 minuutin mittainen. Aivan kaikki tämäkään ei ole säilynyt, tallella on 15 minuutin versio ilman alkutekstejä.
Dokumenttielokuvien kysyntää ja tarjontaa ohjasivat 1920-luvulta lähtien suurten teollisuuslaitosten markkinat. Kuvia dominoi tuotantoprosessien mahti eikä kuluttajia juuri hellitty esteettisillä näyillä. Näkökulman lasi-, keramiikka-, huonekalu- ja sisustustuotantoihin avasivat ensin Arabia, Riihimäen lasi, Karhumäki, Nokia, Finlayson, myöhemmin myös Iittala, Ahlströmin Artek sekä Lahden Asko. Vasta 1950-luvun kansainvälinen näyttelytoiminta nosti osan tehtaiden tuotesuunnittelusta taiteeksi, jakoi keskinäiset reviirit ja vahvisti taideteollisuudesta puhumisen stereotypiat. Ne kehystivät myös kansallista muotoilua esitteleviä filmejä, joita levitettiin Suomi-kuvan lähettiläinä ulkomaille.
Ensimmäinen taideteollisuusnäyttely pidettiin Kaivopuistossa 1876. Mutta vasta Suomen Messujen tilausfilmi Suomen toiset ravinto- ja nautintoainemessut (1932) piti sisällään ensimmäisen elokuvatun taidelasiesittelyn. Lapuanliikkeen marssi oli tauonnut, talouslama vaihtunut iloisiin tunnelmiin. Lasien kimallus sopi hyvin kiinnitettäväksi filminauhalle elintarvikemessujen kattauskilpailujen yhteydessä. Kilpailuihin valikoidut Karhumäen ja Riihimäen Lasin tuotteet olivat syystäkin somistajien mieleen. Ne olivat tuoneet maallemme kosolti kunniaa ja palkintoja Barcelonan ja Antwerpenin maailmannäyttelyistä kuten elokuvan selostaja uutisoi.
Elokuvateatterien mainoselokuvia kutsuttiin yleisesti alkupaloiksi. Hämäävän nimen takana oli Finlandia-Kuvan tuotantopäällikkö Holger Harrivirta, joka keksi tämän eufemismin sodan jälkeen valkokankailla pyörineille kolmen minuutin tietoiskuille. Ne olivat Suomen eduskunnan tilaamia filmejä, joilla nostettiin kansalaisaktiviteetteja vaalien yhteydessä.
Säännöstelyn lieventyessä markkinoille tulivat ensimmäiset kaupalliset mainosfilmit. Huhtamäki OY:n Ipnos Keksit ja Kahvi OY:n Oka-mainospalat olivat Finlandia-Kuvan valmistamia.
Amerikkalaisen mainoskulttuurin sanansaattaja Suomessa oli Yhdysvalloissa tomittajaksi opiskellut Veli Tamminen. Vuonna 1938 Tamminen oli perustanut Mainoselokuvayhtiö Tamko Oy:n. Hän suunnitteli Mainostoimisto Erva-Latvalalle sekä mainosmyyjä John Thilénille 32 lyhyttä 22 sekunnin mainosta. Mainosfilmien rahasampo särkyi sotaan.
Tamminen hyödynsi ammattijuontajien tuttua ääntä ja amerikkalaistyylisiä iskulauseita. Tuttuus oli olennaista myös silloin, kun mainoksien ääneksi palkattiin tunnettuja laulajia. Käytössä oli play back –menetelmä. Tamkon Figarol-pastillimainos yhdisti mainoksen ja korkeakulttuurin, kun oopperalaulaja Erkki Eirto (1907–1954) tulkitsee Mozartin oopperasta Figaron häät tunnettua aariaa. Eirton ylistystä kurkkupastilleille levitettiin uskomattomasti Päivi Wasastjerna-Hovin mukaan 180 kopiolla!
Sotien jälkeen Finlandia-Kuvan Pekka Kotkavuori kehitteli kotimaista mainosfilmiteollisuutta suuryhtiö Filmitalon toimitusjohtajana. Viihtellisen mainoksen kannattajana Kotkavuori nappasi Tammiselta malliksi lauletut mainokset. Amerikkalaisen esikuvien mukaan musiikiksi valikoitui Atlanta -kermamainoksissa moderni jazz "jinglismiksi" kutsuttuna toistosäkeenä – sieltä kumpuaa myös myöhempien aikojen radiotermi jingle. Mainoksen lopun laulettu huipennus oli Kotkavuoren uutuuksia. Viisikymmentäluvun puolivälistä lähtien näissä mainoksissa kunnostautuivat erityisesti Tapio Rautavaara ja Tarmo Manni.
Hellaksen ja Fazerin keksit ja makeiset saivat ensimmäisenä värillisen ilmeen. Asialla oli Felix-Filmin perustanut veteraanikuvaaja Felix Forsman. Kehitys- ja laboratoriotyöt vuosina 1949 – 1952 tehtiin Belgiassa sinertäväsävyiselle gevacolour -filmille. Suomi-Filmin lyhytkuvaosasto seurasi perässä. He laboroivat värimainoksensa Englannissa ja Tanskassa geavertin runkofilmille. Vuodesta 1955 värimaailma vaihtui Kodakin Eastman-sävyihin.
Yhtiön tilaushankkijana toimi jonkin aikaa makeistehdas Chymoksen mainospäällikkö Reino Hirviseppä. Nimimerkki "Palle" suunnitteli vuonna 1952 Suomi-Filmille ensimmäisen riemastuttavan värimainoksen Skottilainen toffeekaramelli. Sitä seurasivat kymmenet uudet riimitetyt mainokset.
Suomi-Filmi perusti oman värifilmilaboratorion, jota muutkin yhtiöt alkoivat käyttää vuodesta 1958 lähtien. Ohjaaja Kari Uusitalo, kuvaaja Reijo Lås ja Mainostomisto Liikemainonnan kekseliäs copywriter hyödynsivät ensimmäisten joukossa uutta tekniikkaa. Tupakan ystäville syntyi houkutteleva Klubi Seiska -sarja. Solistitähtenä loisti Brita Koivunen, joka iskosti nuorenkin katsojakunnan mieliin Happy Days -sävelin savukkeiden piristävästä vaikutuksesta.
Felix-Filmi ja sen kilpailija Suomi-Filmi jatkoivat edelleen myös mustavalkomainoksien valmistamista. Forsmanin uusin oivallus oli sijoittaa Tapio Rautavaaran laulamia valistusviisuja Perheenemäntien kotitalousfilmiin. Suomi-Filmi suosi jouhevasti sanoittavaa Justeeria. Kauko Käyhkön Kipparikvartetti lauloi ikimuistoisesti mm. Mallasjuoman Junttali-Poo -kaljaballadin, minkä Käyhkö alun perin oli säveltänyt tunnukseksi Reino Helismaan käsikirjoittamaan elokuvaan.
– Ilkka Kippola ja Jari Sedergren 9.4.2007
Esitettävät elokuvat ovat:
Ravintolayleisöä kameran silmällä
Suomi 1930. Tuotantoyhtiö: Ab Mainos Oy. Suunnittelu: Ragnar Hartwall, Teuvo Tulio, Valentin Vaala. Pääosissa: Hanna Taini, Josef Liebkind, Teuvo Tulio. 5'30'' min
Pikku myyjätär
Den lilla försäljerskan
Suomi 1933. Tuotantoyhtiö: Suomi-Filmi Oy. Tuotantopäällikkö: Risto Orko. Tuottaja: Aarne Wuorenheimo. Studiopäällikkö: Armas Fredman. Ohjaus: Georg Malmstén. Käsikirjoitus: Theodor Luts, Georg Malmstén, Oiva Turunen. Kuvaus: Theodor Luts. Kamera-assistentit: Sulo Tammilehto. Äänitys: Rafael Ylkänen. Äänitysassistentti: Hugo Ranta. Leikkaus: Theodor Luts. Lavastus: Carl Fager, Armas Fredman. Naamiointi: Aarne Kuokkanen. Musiikki: Georg Malmstén. Laulujen sanat: R. R. Ryynänen. Valokuvat: Kosti Lehtinen. Pääosissa: Kaarlo Angerkoski (musiikkiopistolainen Kalle), Martta Kontula (pikku myyjätär), Heikki Välisalmi (hra Keinänen), Hilja Jorma (rva Keinänen), Ellen Parviainen (Elsa Keinänen), Eero Eloranta: (kauppakoululainen Jaakko), Siiri Palmu (palvelijatar Mari), Ella Eronen (eräs ostaja), Kaija Suonio (pyykkäri), Juhani Turunen (Juhani Keinänen), Greta Pitkänen (nainen kutsuilla), Laila Richter (nainen kutsuilla). Helsingin ensi-ilta: 3.12.1933. VET: 227 – S – alkup. 1035 m (38 min), tallella 15 min
Suomen toiset ravinto- ja nautintoainemessut
Suomi 1933. Tuotantoyhtiö: Suomi-Filmi. Tuotanto: Erkki Karu. Kuvaus: Eino Kari, Frans Ekebom. Ääni: Hugo Ranta. Musiikin suunnittelu: Tapio Ilomäki. VET 56/14.1.1933. 330 m / 12 min. Esitettävä toimite: 6 min. DVD.
Sikamainen juttu
Suomi 1943. Tuotantoyhtiö: Finlandia-Kuva Oy. Tilaaja: Kansanhuoltoministeriö ja Valtion Tiedoituslaitos. Suunnittelu: Holger Harrivirta. Kuvaus: Holger Harrivirta, Björn Soldan. 3'45'' min
Finlandia-kuvan alkupaloja 1 ja 3 (Vaalimainos I ja II)
Suomi 1945. Tuotantoyhtiö: Finlandia-Kuva Oy. Tilaaja: Suomen eduskunta. Suunnittelu: Holger Harrivirta. 7 min
Elokuvateatteri Aloha
Suomi 1946. Tuotantoyhtiö: Arvo-Filmi Oy. Tilaajat: Airam Oy, Riihimäen Lasi Oy, Idman Oy, veljekset Lampila ja Veikko Mustosen maalausliike. Suunnittelu ja kuvaus: Arvo Heinonen. 3'20'' min
Murto-Kalle
Suomi 1948. Tuotantoyhtiö: Filmi-Kuva Oy. Tilaajat: Oy Veikkaus Ab. Suunnittelu: Veikko Itkonen. Näyttelijä: Uuno Montonen. 2 min
Parran pärinää
Suomi 1948 / 1952. Tuotantoyhtiö: Suomen Filmiteollisuus Oy. Suunnittelu ja selostus: Topo Leistelä. 2 min Mainostuksen kohteena Olympia 1952-partaterät.
Oka kahvi – alkupala
Suomi 1950. Tuotantoyhtiö: Finlandia-Kuva Oy. Tilaaja: Kahvi Oy. Suunnittelu: Holger Harrivirta. Musiikki ja laulun sovitus: George de Godzinsky Laulu: Auvo Nuotio "Pedro-poika". 2'20'' min
Joulukatu Aleksi
Suomi 1951. Tuotantoyhtiö: Finlandia-Kuva Oy. Tilaaja: Aleksanterinkatu ry ja Helsingin kaupunki. Suunnittelu: Holger Harrivirta. Kuvaus: Uno Pihlström. Laulu: "Aleksin rytmi", es. Georg Malmstén ja Aleksin Rytmiorkesteri. Sanoitus ja sovitus: Toivo Kärki. 1'50'' min
Fazerin mainospala Parsinneula
Suomi 1950. Tuotantoyhtiö: Felix-Filmi Oy. Tilaaja: Karl Fazer Oy. Suunnittelu ja kuvaus: Felix Forsman. Lukija: Rauha Rentola. Teksti: H.C. Andersenin satu "Parsinneula". 3 min
Skottilainen toffee-nyyttikestit
Suomi 1952. Tuotantoyhtiö: Finlandia Kuva Oy. Tilaaja: Huhtamäki yhtymä, Makeistehdas Hellas. Suunnittelu, käsikirjoitus: Reino Hirviseppä. Kuvaus: Uno Pihlström. 2 min
Ipnoksen ankanpoikanen
Suomi 1952. Tuotantoyhtiö: Finlandia Kuva Oy. Tilaaja: Huhtamäki yhtymä, Ipnos. Suunnittelu: Holger Harrivirta. Laulu: es. Kauko Kokkonen ja Aino Lehtimäki, sanat: Reino Hirviseppä. 1'15'' min
Ritaripuku – alkupala
Suomi 1952. Tuotantoyhtiö: Finlandia Kuva Oy. Tilaaja: Tampereen Pukutehdas. Suunnittelu: Mainostoimisto SEK. Kuvaus: Aimo Jäderholm. Laulu: Kipparikvartetti (100 % ääni), san. ja sov. Kauko Käyhkö (Justeeri) ja Harri Bergström. 1'30'' min
"Pam-Pam" –alkupala
Suomi-Filmi Oy. Tuotantoyhtiö: Suomi-Filmi Oy. Tilaaja: SOK. Suunnittelu: T. Viinikainen. Kuvaus: Niilo Hieno ja Yrjö Aaltonen. Laulu: Krister Köysti, sov. Tapio Ilomäki. 2'15'' min
Dura Gloss – Lakkaa lakkaamatta!
Suomi 1953. Tuotantoyhtiö: Suomi-Filmi Oy. Tilaaja: Tampereen rohdos. Suunnittelu ja selostus: Reino Hirviseppä. Kuvaus: Aimo Jäderholm. 2'10'' min
Siesta alkupala
Suomi 1954. Tuotantoyhtiö: Felix-Filmi Oy. Tilaaja: Karl Fazer Oy. Suunnittelu ja kuvaus: Felix Forsman. Musiikki: Einar Englund ja George de Godzinsky. Laulu: Maire Siren. Laulun sanat: Jouni Apajalahti. 1 min
Armin päivät - alkupala
Suomi 1955. Tuotantoyhtiö: Suomi-Filmi Oy. Tilaaja: Huhtamäki yhtymä, Hellaksen makeistehdas. Ohjaus: Orvo Saarikivi. Kuvaus: Aimo Jäderholm, Yrjö Aaltonen, Uno Pihlström. Pääosassa: Armi Kuusela-Hilario. 2'40'' min
Kotitalousfilmi perheenemännille (otteita)
Suomi 1953–1955. Tuotantoyhtiö: Felix Filmi Oy. Tuottaja: Oy Kotitalousfilmi. Tilaajat: Suomen Trikoo, Paulig, Turun Saippua. Suunnittelu ja käsikirjoitus: Ritva Huttunen-Ritvala. Kuvaus: Felix Forsman, Pertti Nyberg, Erkki Salojärvi. Laulut: Säv., san. ja sov. Tapio Rautavaara. 8 min. Mainosjaksot: Suomen Trikoon kevät- ja syysohjelmistoa (1954-55), Neulojen sihinää (1953) ja Suno Laaja (1955).
Alku-karamelli
Suomi 1954. Tuotantoyhtiö: Finlandia-Kuva Oy. Tilaaja: Makeistehdas Brunberg Oy. Suunnittelu: Holger Harrivirta. Kuvaus: Niilo Heino. Laulu: es. Kipparikvartetti, san. Reino Hirviseppä, sov. Kauko Käyhkö. 1'30'' min
Kalifax
Suomi 1954. Tuotantoyhtiö: Felix-Filmi Oy. Tilaaja: Karl Fazer Oy. Suunnittelu: Felix Forsman. Pääosissa: Matti Aulos (kalifi), revyyteatteri Punaisen Myllyn tanssitytöt. 1'20'' min
Kimara alkupala
Suomi 1954. Tuotantoyhtiö: Felix-Filmi Oy. Tilaaja: Huhtamäki yhtymä, Hellaksen makeistehdas. Suunnittelu: Felix Forsman. Kuvaus: Pertti Nyberg. Laulu: Hungarian, Kasakka-kvartetti (100 %). 1 min
Junttali-poo –alkupala
Suomi 1954. Tuotantoyhtiö: Suomi-Filmi Oy. Tilaaja: Oy Mallasjuoma Ab. Ohjaus: Niilo Heino. Käsikirjoitus: Reino Hirviseppä. Kuvaus: Niilo Heino. Laulu: Kipparikvartetti (100 %), san. ja sov. Kauko Käyhkö (Justeeri). 3'20'' min
Kipparipurkka
Suomi 1956. Tuotantoyhtiö: Finlandia-Kuva Oy. Tilaaja: Chymos Oy. Suunnittelu: Harry Lewing. Kuvaus: Niilo Heino. Sanoitus: Reino Hirviseppä. Laulu: Kipparikvartetti. 1 min
Ankkurit
Suomi 1957. Tuotantoyhtiö: Suomi-Filmi Oy. Suunnittelu: Yrjö Aaltonen. Kuvaus: Yrjö Aaltonen ja Väinö Kolhonen. Laulu: Kipparikvartetti, san. Reino Hirviseppä, sov. Kauko Käyhkö. 1 min
Atlanta musiikkikauppa
Suomi 1957. Tuotantoyhtiö: Finlandia-Kuva Oy. Suunnittelu: Pekka Kotkavuori. Laulu: es. Tarmo Manni (100 %), san. ja sov. Tapio Rautavaaara. 2'10'' min. Mainostettu tuote on Atlanta-kerma.
Hartwallin Jaffa-filmi
Suomi 1957. Tuotantoyhtiö: Allotria-Filmi Oy. Tilaaja: Oy Hartwall Ab. Tuotantosuunnittelu: Erik Blomberg. Ohjaus: Aarre Elo. Käsikirjoitus: Vallu Virtanen. Kuvaus: Jukka-Pekka Kinnunen. 1'20'' min
Mallasjuoman mainospala N:o 6: Lahden B I
Suomi 1957. Tuotantoyhtiö: Allotria-Filmi Oy. Tilaaja: Oy Mallasjuoma Ab. Tuotantosuunnittelu: Erik Blomberg. Ohjaus: Vallu Virtanen. Kuvaus: Jukka-Pekka Kinnunen. Äänitys: Aarre Elo. Näyttelijät: Ruth Johanson ja Pertti Pasanen. 1'10'' min
Verhan alkupala
Suomi 1957. Tuotantoyhtiö: Suomi-Filmi Oy. Ohjaus: Harry Lewing. Kuvaus: Niilo Heino. Lausunta: Reino Hirviseppä omiin sanoihin. Pääosissa: Elina Salo ja Ville–Veikko Salminen. 2'10'' min. Mainostettu tuote on Oy Verhan miesten asusteet.
Klubi 7: Alkupalat I – III: "Pukumuotia"," Autostory" ja "Tanssiva pari"
Suomi 1959. Tuotantoyhtiö: Suomi-Filmi Oy. Tilaaja: Oy Rettig Ab. Ohjaus: Kari Uusitalo. Suunnittelu: Mainostoimisto Liikemainonta. Kuvaus: Reijo Lås. Leikkaus: Allan Pyykkö. Äänitys: Eero Sinikannel. Laulu: Brita Koivunen (100 %): Sävel "Happy Days". 3 x 0'20'' min, yht. 1 min. "Laulan niin kuin lintunen, nyt laulu tää on riemuinen, onnellisten päiväin laulu tää, Klubi 7 piristää".
7 hunnun uni
Suomi 1959. Tuotantoyhtiö: Suomi-Filmi Oy. Tilaaja: Suomen Trikoo Oy. Suunnittelu: Harry Lewing. Käsikirjoitus: Kari Uusitalo. Kuvaus: Niilo Heino, Uno Pihlström. Näyttelijät: Hillevi Silvennoinen ja Kurt Ingvall. 2'10'' min
Lux – Belinda Lee
Suomi 1956. Tuotantoyhtiö: Finlandia-Kuva Oy. Tilaaja: Tavaratalo Stockmann. Suunnittelu: Pekka Kotkavuori. Pääosassa: Belinda Lee. 2 min
Mister Milton
Suomi 1957. Tuotantoyhtiö: Finlandia-Kuva Oy. Tilaaja: Amer-Tupakka. Tuote-esittelijä: Tauno Palo. 2'15'' min. Mainostettu tuote on Milton-savukkeet.
Vuonna 1933 oli astunut voimaan ns. veronalennuslyhytkuvajärjestelmä, ja elokuvasensuurin tehtäväksi jäi erotella verohelpotuksiin pääkuvansa oikeuttavat kulttuuripuitoiset alkufilmit kaupallisista lyhytkuvista. Mainoselokuva ei kuitenkaan kutistunut heti minuuttialkupalan muotoon. Sen osoittavat Havin yli puolen tunnin mittainen mainosmusikaali Pikku Myyjätär sekä moniosainen messufilmi Suomen Toiset Ravinto- ja nautintoainemessut.
Jo näitä ennen oli ilmestynyt Ravintolayleisöä kameran silmällä. Se on lyhytelokuva, jossa nähdään mainoselokuvan prototyyppi. Kehystarinana on "ilta ravintolassa", mukana mm. Suomen Valentino eli Teuvo Tulio ja Harold Lloydin doppelgänger Josef Liebkind. Product placement ei olllut silloinkaan tuntematon ilmiö – esiteltäviä tuotteita ovat turkkuri Hilbert Lähteisen turkikset, Nokian päällyskengät, Kultanauha-margariini, Stadion-kahvi, Kultareuna-kerma, Pikku-Fennia -savukkeet ja Lahden erikoisolut.
Suomi-Filmin Pikku myyjätär tunnistettiin mainokseksi tavalla, joka sai Ilta-Sanomien nimim. J. Sn.:n valittamaan: "Pikku myyjätär on puhdas mainosfilmi, joten ei voi periaatteessa olla valittamatta sitä, että yleisö pannaan maksamaan siitä reklaamista, jota sille melkein puolen iltaa tyrkytetään." Arvostelija halusi kuitenkin lieventää sanomaansa, sillä hän jatkoi: "Tässä huomautus vain periaatteessa. Sillä itse asiassa Pikku myyjätär kulkee uusia uria, sisältää näppärän juonen ja monta onnistunuttakin kohtausta."
Suomi-Filmi perusti mainosfilmiosaston 1932. Sen ensimmäinen päällikkö oli Carl von Haartman, joka ei pysynyt tehtävässään neljää kuukautta pidempään. Apulaisena toimi Hugo Kaipio. Koko osasto lakkautettiin marraskuussa 1933. Tulosta ei juuri ollut syntynyt, mutta sentään Havi Osakeyhtiön tilaama ja yhtiön tuotteita mainostava lyhytelokuva Pikku myyjätär. Elokuvan valmistuminen ajoitettiin Yksityisyritteliäisyyden viikolle. Sitä esitettiin samaan aikaan valmistuneen Herrat täysihoidossa –elokuvan yhteydessä.
Nimiosassa Pikku myyjättäressä on ensikertalainen Martta Kontula, miespääosassa Kaarlo Angerkoski. Palvelijana tapaamme ensi kerran valkokangaselokuvasssa Siiri Palmun. Hänet tunnetaan myöhemmin varsin hyvin Siiri Angerkoskena. Elokuva jäi Georg Malmsténin ainoaksi ohjaukseksi.
Elokuvan tarkastusmitta oli 1035 metriä eli 38 minuuttia. Elokuva laskettiin jatkosodan aikana uudelleen markkinoille 16 mm:n kaitafilminä, joka oli 23 minuutin mittainen. Aivan kaikki tämäkään ei ole säilynyt, tallella on 15 minuutin versio ilman alkutekstejä.
Dokumenttielokuvien kysyntää ja tarjontaa ohjasivat 1920-luvulta lähtien suurten teollisuuslaitosten markkinat. Kuvia dominoi tuotantoprosessien mahti eikä kuluttajia juuri hellitty esteettisillä näyillä. Näkökulman lasi-, keramiikka-, huonekalu- ja sisustustuotantoihin avasivat ensin Arabia, Riihimäen lasi, Karhumäki, Nokia, Finlayson, myöhemmin myös Iittala, Ahlströmin Artek sekä Lahden Asko. Vasta 1950-luvun kansainvälinen näyttelytoiminta nosti osan tehtaiden tuotesuunnittelusta taiteeksi, jakoi keskinäiset reviirit ja vahvisti taideteollisuudesta puhumisen stereotypiat. Ne kehystivät myös kansallista muotoilua esitteleviä filmejä, joita levitettiin Suomi-kuvan lähettiläinä ulkomaille.
Ensimmäinen taideteollisuusnäyttely pidettiin Kaivopuistossa 1876. Mutta vasta Suomen Messujen tilausfilmi Suomen toiset ravinto- ja nautintoainemessut (1932) piti sisällään ensimmäisen elokuvatun taidelasiesittelyn. Lapuanliikkeen marssi oli tauonnut, talouslama vaihtunut iloisiin tunnelmiin. Lasien kimallus sopi hyvin kiinnitettäväksi filminauhalle elintarvikemessujen kattauskilpailujen yhteydessä. Kilpailuihin valikoidut Karhumäen ja Riihimäen Lasin tuotteet olivat syystäkin somistajien mieleen. Ne olivat tuoneet maallemme kosolti kunniaa ja palkintoja Barcelonan ja Antwerpenin maailmannäyttelyistä kuten elokuvan selostaja uutisoi.
Elokuvateatterien mainoselokuvia kutsuttiin yleisesti alkupaloiksi. Hämäävän nimen takana oli Finlandia-Kuvan tuotantopäällikkö Holger Harrivirta, joka keksi tämän eufemismin sodan jälkeen valkokankailla pyörineille kolmen minuutin tietoiskuille. Ne olivat Suomen eduskunnan tilaamia filmejä, joilla nostettiin kansalaisaktiviteetteja vaalien yhteydessä.
Säännöstelyn lieventyessä markkinoille tulivat ensimmäiset kaupalliset mainosfilmit. Huhtamäki OY:n Ipnos Keksit ja Kahvi OY:n Oka-mainospalat olivat Finlandia-Kuvan valmistamia.
Amerikkalaisen mainoskulttuurin sanansaattaja Suomessa oli Yhdysvalloissa tomittajaksi opiskellut Veli Tamminen. Vuonna 1938 Tamminen oli perustanut Mainoselokuvayhtiö Tamko Oy:n. Hän suunnitteli Mainostoimisto Erva-Latvalalle sekä mainosmyyjä John Thilénille 32 lyhyttä 22 sekunnin mainosta. Mainosfilmien rahasampo särkyi sotaan.
Tamminen hyödynsi ammattijuontajien tuttua ääntä ja amerikkalaistyylisiä iskulauseita. Tuttuus oli olennaista myös silloin, kun mainoksien ääneksi palkattiin tunnettuja laulajia. Käytössä oli play back –menetelmä. Tamkon Figarol-pastillimainos yhdisti mainoksen ja korkeakulttuurin, kun oopperalaulaja Erkki Eirto (1907–1954) tulkitsee Mozartin oopperasta Figaron häät tunnettua aariaa. Eirton ylistystä kurkkupastilleille levitettiin uskomattomasti Päivi Wasastjerna-Hovin mukaan 180 kopiolla!
Sotien jälkeen Finlandia-Kuvan Pekka Kotkavuori kehitteli kotimaista mainosfilmiteollisuutta suuryhtiö Filmitalon toimitusjohtajana. Viihtellisen mainoksen kannattajana Kotkavuori nappasi Tammiselta malliksi lauletut mainokset. Amerikkalaisen esikuvien mukaan musiikiksi valikoitui Atlanta -kermamainoksissa moderni jazz "jinglismiksi" kutsuttuna toistosäkeenä – sieltä kumpuaa myös myöhempien aikojen radiotermi jingle. Mainoksen lopun laulettu huipennus oli Kotkavuoren uutuuksia. Viisikymmentäluvun puolivälistä lähtien näissä mainoksissa kunnostautuivat erityisesti Tapio Rautavaara ja Tarmo Manni.
Hellaksen ja Fazerin keksit ja makeiset saivat ensimmäisenä värillisen ilmeen. Asialla oli Felix-Filmin perustanut veteraanikuvaaja Felix Forsman. Kehitys- ja laboratoriotyöt vuosina 1949 – 1952 tehtiin Belgiassa sinertäväsävyiselle gevacolour -filmille. Suomi-Filmin lyhytkuvaosasto seurasi perässä. He laboroivat värimainoksensa Englannissa ja Tanskassa geavertin runkofilmille. Vuodesta 1955 värimaailma vaihtui Kodakin Eastman-sävyihin.
Yhtiön tilaushankkijana toimi jonkin aikaa makeistehdas Chymoksen mainospäällikkö Reino Hirviseppä. Nimimerkki "Palle" suunnitteli vuonna 1952 Suomi-Filmille ensimmäisen riemastuttavan värimainoksen Skottilainen toffeekaramelli. Sitä seurasivat kymmenet uudet riimitetyt mainokset.
Suomi-Filmi perusti oman värifilmilaboratorion, jota muutkin yhtiöt alkoivat käyttää vuodesta 1958 lähtien. Ohjaaja Kari Uusitalo, kuvaaja Reijo Lås ja Mainostomisto Liikemainonnan kekseliäs copywriter hyödynsivät ensimmäisten joukossa uutta tekniikkaa. Tupakan ystäville syntyi houkutteleva Klubi Seiska -sarja. Solistitähtenä loisti Brita Koivunen, joka iskosti nuorenkin katsojakunnan mieliin Happy Days -sävelin savukkeiden piristävästä vaikutuksesta.
Felix-Filmi ja sen kilpailija Suomi-Filmi jatkoivat edelleen myös mustavalkomainoksien valmistamista. Forsmanin uusin oivallus oli sijoittaa Tapio Rautavaaran laulamia valistusviisuja Perheenemäntien kotitalousfilmiin. Suomi-Filmi suosi jouhevasti sanoittavaa Justeeria. Kauko Käyhkön Kipparikvartetti lauloi ikimuistoisesti mm. Mallasjuoman Junttali-Poo -kaljaballadin, minkä Käyhkö alun perin oli säveltänyt tunnukseksi Reino Helismaan käsikirjoittamaan elokuvaan.
– Ilkka Kippola ja Jari Sedergren 9.4.2007
Esitettävät elokuvat ovat:
Ravintolayleisöä kameran silmällä
Suomi 1930. Tuotantoyhtiö: Ab Mainos Oy. Suunnittelu: Ragnar Hartwall, Teuvo Tulio, Valentin Vaala. Pääosissa: Hanna Taini, Josef Liebkind, Teuvo Tulio. 5'30'' min
Pikku myyjätär
Den lilla försäljerskan
Suomi 1933. Tuotantoyhtiö: Suomi-Filmi Oy. Tuotantopäällikkö: Risto Orko. Tuottaja: Aarne Wuorenheimo. Studiopäällikkö: Armas Fredman. Ohjaus: Georg Malmstén. Käsikirjoitus: Theodor Luts, Georg Malmstén, Oiva Turunen. Kuvaus: Theodor Luts. Kamera-assistentit: Sulo Tammilehto. Äänitys: Rafael Ylkänen. Äänitysassistentti: Hugo Ranta. Leikkaus: Theodor Luts. Lavastus: Carl Fager, Armas Fredman. Naamiointi: Aarne Kuokkanen. Musiikki: Georg Malmstén. Laulujen sanat: R. R. Ryynänen. Valokuvat: Kosti Lehtinen. Pääosissa: Kaarlo Angerkoski (musiikkiopistolainen Kalle), Martta Kontula (pikku myyjätär), Heikki Välisalmi (hra Keinänen), Hilja Jorma (rva Keinänen), Ellen Parviainen (Elsa Keinänen), Eero Eloranta: (kauppakoululainen Jaakko), Siiri Palmu (palvelijatar Mari), Ella Eronen (eräs ostaja), Kaija Suonio (pyykkäri), Juhani Turunen (Juhani Keinänen), Greta Pitkänen (nainen kutsuilla), Laila Richter (nainen kutsuilla). Helsingin ensi-ilta: 3.12.1933. VET: 227 – S – alkup. 1035 m (38 min), tallella 15 min
Suomen toiset ravinto- ja nautintoainemessut
Suomi 1933. Tuotantoyhtiö: Suomi-Filmi. Tuotanto: Erkki Karu. Kuvaus: Eino Kari, Frans Ekebom. Ääni: Hugo Ranta. Musiikin suunnittelu: Tapio Ilomäki. VET 56/14.1.1933. 330 m / 12 min. Esitettävä toimite: 6 min. DVD.
Sikamainen juttu
Suomi 1943. Tuotantoyhtiö: Finlandia-Kuva Oy. Tilaaja: Kansanhuoltoministeriö ja Valtion Tiedoituslaitos. Suunnittelu: Holger Harrivirta. Kuvaus: Holger Harrivirta, Björn Soldan. 3'45'' min
Finlandia-kuvan alkupaloja 1 ja 3 (Vaalimainos I ja II)
Suomi 1945. Tuotantoyhtiö: Finlandia-Kuva Oy. Tilaaja: Suomen eduskunta. Suunnittelu: Holger Harrivirta. 7 min
Elokuvateatteri Aloha
Suomi 1946. Tuotantoyhtiö: Arvo-Filmi Oy. Tilaajat: Airam Oy, Riihimäen Lasi Oy, Idman Oy, veljekset Lampila ja Veikko Mustosen maalausliike. Suunnittelu ja kuvaus: Arvo Heinonen. 3'20'' min
Murto-Kalle
Suomi 1948. Tuotantoyhtiö: Filmi-Kuva Oy. Tilaajat: Oy Veikkaus Ab. Suunnittelu: Veikko Itkonen. Näyttelijä: Uuno Montonen. 2 min
Parran pärinää
Suomi 1948 / 1952. Tuotantoyhtiö: Suomen Filmiteollisuus Oy. Suunnittelu ja selostus: Topo Leistelä. 2 min Mainostuksen kohteena Olympia 1952-partaterät.
Oka kahvi – alkupala
Suomi 1950. Tuotantoyhtiö: Finlandia-Kuva Oy. Tilaaja: Kahvi Oy. Suunnittelu: Holger Harrivirta. Musiikki ja laulun sovitus: George de Godzinsky Laulu: Auvo Nuotio "Pedro-poika". 2'20'' min
Joulukatu Aleksi
Suomi 1951. Tuotantoyhtiö: Finlandia-Kuva Oy. Tilaaja: Aleksanterinkatu ry ja Helsingin kaupunki. Suunnittelu: Holger Harrivirta. Kuvaus: Uno Pihlström. Laulu: "Aleksin rytmi", es. Georg Malmstén ja Aleksin Rytmiorkesteri. Sanoitus ja sovitus: Toivo Kärki. 1'50'' min
Fazerin mainospala Parsinneula
Suomi 1950. Tuotantoyhtiö: Felix-Filmi Oy. Tilaaja: Karl Fazer Oy. Suunnittelu ja kuvaus: Felix Forsman. Lukija: Rauha Rentola. Teksti: H.C. Andersenin satu "Parsinneula". 3 min
Skottilainen toffee-nyyttikestit
Suomi 1952. Tuotantoyhtiö: Finlandia Kuva Oy. Tilaaja: Huhtamäki yhtymä, Makeistehdas Hellas. Suunnittelu, käsikirjoitus: Reino Hirviseppä. Kuvaus: Uno Pihlström. 2 min
Ipnoksen ankanpoikanen
Suomi 1952. Tuotantoyhtiö: Finlandia Kuva Oy. Tilaaja: Huhtamäki yhtymä, Ipnos. Suunnittelu: Holger Harrivirta. Laulu: es. Kauko Kokkonen ja Aino Lehtimäki, sanat: Reino Hirviseppä. 1'15'' min
Ritaripuku – alkupala
Suomi 1952. Tuotantoyhtiö: Finlandia Kuva Oy. Tilaaja: Tampereen Pukutehdas. Suunnittelu: Mainostoimisto SEK. Kuvaus: Aimo Jäderholm. Laulu: Kipparikvartetti (100 % ääni), san. ja sov. Kauko Käyhkö (Justeeri) ja Harri Bergström. 1'30'' min
"Pam-Pam" –alkupala
Suomi-Filmi Oy. Tuotantoyhtiö: Suomi-Filmi Oy. Tilaaja: SOK. Suunnittelu: T. Viinikainen. Kuvaus: Niilo Hieno ja Yrjö Aaltonen. Laulu: Krister Köysti, sov. Tapio Ilomäki. 2'15'' min
Dura Gloss – Lakkaa lakkaamatta!
Suomi 1953. Tuotantoyhtiö: Suomi-Filmi Oy. Tilaaja: Tampereen rohdos. Suunnittelu ja selostus: Reino Hirviseppä. Kuvaus: Aimo Jäderholm. 2'10'' min
Siesta alkupala
Suomi 1954. Tuotantoyhtiö: Felix-Filmi Oy. Tilaaja: Karl Fazer Oy. Suunnittelu ja kuvaus: Felix Forsman. Musiikki: Einar Englund ja George de Godzinsky. Laulu: Maire Siren. Laulun sanat: Jouni Apajalahti. 1 min
Armin päivät - alkupala
Suomi 1955. Tuotantoyhtiö: Suomi-Filmi Oy. Tilaaja: Huhtamäki yhtymä, Hellaksen makeistehdas. Ohjaus: Orvo Saarikivi. Kuvaus: Aimo Jäderholm, Yrjö Aaltonen, Uno Pihlström. Pääosassa: Armi Kuusela-Hilario. 2'40'' min
Kotitalousfilmi perheenemännille (otteita)
Suomi 1953–1955. Tuotantoyhtiö: Felix Filmi Oy. Tuottaja: Oy Kotitalousfilmi. Tilaajat: Suomen Trikoo, Paulig, Turun Saippua. Suunnittelu ja käsikirjoitus: Ritva Huttunen-Ritvala. Kuvaus: Felix Forsman, Pertti Nyberg, Erkki Salojärvi. Laulut: Säv., san. ja sov. Tapio Rautavaara. 8 min. Mainosjaksot: Suomen Trikoon kevät- ja syysohjelmistoa (1954-55), Neulojen sihinää (1953) ja Suno Laaja (1955).
Alku-karamelli
Suomi 1954. Tuotantoyhtiö: Finlandia-Kuva Oy. Tilaaja: Makeistehdas Brunberg Oy. Suunnittelu: Holger Harrivirta. Kuvaus: Niilo Heino. Laulu: es. Kipparikvartetti, san. Reino Hirviseppä, sov. Kauko Käyhkö. 1'30'' min
Kalifax
Suomi 1954. Tuotantoyhtiö: Felix-Filmi Oy. Tilaaja: Karl Fazer Oy. Suunnittelu: Felix Forsman. Pääosissa: Matti Aulos (kalifi), revyyteatteri Punaisen Myllyn tanssitytöt. 1'20'' min
Kimara alkupala
Suomi 1954. Tuotantoyhtiö: Felix-Filmi Oy. Tilaaja: Huhtamäki yhtymä, Hellaksen makeistehdas. Suunnittelu: Felix Forsman. Kuvaus: Pertti Nyberg. Laulu: Hungarian, Kasakka-kvartetti (100 %). 1 min
Junttali-poo –alkupala
Suomi 1954. Tuotantoyhtiö: Suomi-Filmi Oy. Tilaaja: Oy Mallasjuoma Ab. Ohjaus: Niilo Heino. Käsikirjoitus: Reino Hirviseppä. Kuvaus: Niilo Heino. Laulu: Kipparikvartetti (100 %), san. ja sov. Kauko Käyhkö (Justeeri). 3'20'' min
Kipparipurkka
Suomi 1956. Tuotantoyhtiö: Finlandia-Kuva Oy. Tilaaja: Chymos Oy. Suunnittelu: Harry Lewing. Kuvaus: Niilo Heino. Sanoitus: Reino Hirviseppä. Laulu: Kipparikvartetti. 1 min
Ankkurit
Suomi 1957. Tuotantoyhtiö: Suomi-Filmi Oy. Suunnittelu: Yrjö Aaltonen. Kuvaus: Yrjö Aaltonen ja Väinö Kolhonen. Laulu: Kipparikvartetti, san. Reino Hirviseppä, sov. Kauko Käyhkö. 1 min
Atlanta musiikkikauppa
Suomi 1957. Tuotantoyhtiö: Finlandia-Kuva Oy. Suunnittelu: Pekka Kotkavuori. Laulu: es. Tarmo Manni (100 %), san. ja sov. Tapio Rautavaaara. 2'10'' min. Mainostettu tuote on Atlanta-kerma.
Hartwallin Jaffa-filmi
Suomi 1957. Tuotantoyhtiö: Allotria-Filmi Oy. Tilaaja: Oy Hartwall Ab. Tuotantosuunnittelu: Erik Blomberg. Ohjaus: Aarre Elo. Käsikirjoitus: Vallu Virtanen. Kuvaus: Jukka-Pekka Kinnunen. 1'20'' min
Mallasjuoman mainospala N:o 6: Lahden B I
Suomi 1957. Tuotantoyhtiö: Allotria-Filmi Oy. Tilaaja: Oy Mallasjuoma Ab. Tuotantosuunnittelu: Erik Blomberg. Ohjaus: Vallu Virtanen. Kuvaus: Jukka-Pekka Kinnunen. Äänitys: Aarre Elo. Näyttelijät: Ruth Johanson ja Pertti Pasanen. 1'10'' min
Verhan alkupala
Suomi 1957. Tuotantoyhtiö: Suomi-Filmi Oy. Ohjaus: Harry Lewing. Kuvaus: Niilo Heino. Lausunta: Reino Hirviseppä omiin sanoihin. Pääosissa: Elina Salo ja Ville–Veikko Salminen. 2'10'' min. Mainostettu tuote on Oy Verhan miesten asusteet.
Klubi 7: Alkupalat I – III: "Pukumuotia"," Autostory" ja "Tanssiva pari"
Suomi 1959. Tuotantoyhtiö: Suomi-Filmi Oy. Tilaaja: Oy Rettig Ab. Ohjaus: Kari Uusitalo. Suunnittelu: Mainostoimisto Liikemainonta. Kuvaus: Reijo Lås. Leikkaus: Allan Pyykkö. Äänitys: Eero Sinikannel. Laulu: Brita Koivunen (100 %): Sävel "Happy Days". 3 x 0'20'' min, yht. 1 min. "Laulan niin kuin lintunen, nyt laulu tää on riemuinen, onnellisten päiväin laulu tää, Klubi 7 piristää".
7 hunnun uni
Suomi 1959. Tuotantoyhtiö: Suomi-Filmi Oy. Tilaaja: Suomen Trikoo Oy. Suunnittelu: Harry Lewing. Käsikirjoitus: Kari Uusitalo. Kuvaus: Niilo Heino, Uno Pihlström. Näyttelijät: Hillevi Silvennoinen ja Kurt Ingvall. 2'10'' min
Lux – Belinda Lee
Suomi 1956. Tuotantoyhtiö: Finlandia-Kuva Oy. Tilaaja: Tavaratalo Stockmann. Suunnittelu: Pekka Kotkavuori. Pääosassa: Belinda Lee. 2 min
Mister Milton
Suomi 1957. Tuotantoyhtiö: Finlandia-Kuva Oy. Tilaaja: Amer-Tupakka. Tuote-esittelijä: Tauno Palo. 2'15'' min. Mainostettu tuote on Milton-savukkeet.
DocPointille uusi taiteellinen johtaja
Valitsimme eilen DocPointin uudeksi taiteelliseksi johtajaksi ohjaaja Erkko Lyytisen. Asia näytti olevan jo tänään Hesarissa. Katja Marteliuksen HS-kirjoituksessa puhutaan vain uudesta "festivaalin johtajasta", mutta kyse on tarkasti ottaen taiteellisesta johtajasta. Festivaalin toiminnanjohtajana on edelleen Jari Matala.
Lopulliset tiedot tammikuisen festarin kävijämääristä ovat valmistuneet. Lähes 23 000 kävijää kaikki tilaisuudet mukaan lukien. Hurjaa. DocPoint on maailmassa iso dokumenttielokuvafestivaali.
Vuoden taiteellisena johtajana menestyksellä toiminut Virpi Suutari jatkaa ohjaajauraansa täysillä kaksivuotiseksi supistuneen taiteilija-apurahan turvin: tämän maailman kummallisuuksia on, että DocPoint-työ vei häneltä taitelija-apurahan ensimmäiseltä vuodelta. Kuulin, että kuvaukset pyörivät täyttä päätä. Olli Sulopuisto on aikanaan haastatellut Virpiä, joka kertoo haastattelun myös lopussa tämänhetkisestä hankkeestaan.
Apurahoista puheen ollen. Taidehallinnossakin on tietysti byrokratiaa. Apurahabyrokratian kummallisuus on siinä, että tämmöistä taiteilija-apurahaa ei voi siirtää. Jos ottaa / saa / valitsee muuta työtä, apurahan menettää siksi ajaksi ymmärtääkseni poikkeuksetta.
Puhun tässä sellaisen poikkeuksen puolesta. Taiteellinen johtajuushan elokuvafestivaaleilla ei ole pelkkää palkkatyötä, sillä vierailut maailman festareilla ja työn vaatima valtava elokuvan katsomisen määrä ovat myös ammatillisesti erinomaisen kehittäviä. Siksi apurahan menettäminen taiteellisen johtajuuden ajaksi on mielestäni enemmän byrokratiaa kuin järkevää politiikkaa. Festivaalien kannalta tällainen jäykkyys on todella suuri ongelma. Apurahan saajan näkökulmasta kyse on aina aikamoisesta uhrauksesta. Näin ei tarvitsisi olla.
DocPointilla on tässä suhteessa ollut hyvä onni (ja hyvät tutkaimet). Taiteellinen johtaja on edelleen aktiivinen elokuvaohjaaja, mikä on hyvä asia, vaikka ei sitä välttämättömyydeksi asti tarvitse korottaa. Eilinen kokous osoitti, että Erkolla näyttää olevan selkeät suunnitelmat omalle kaudelleen.
Ensi tammikuussa on varmasti odotettavissa hyvä festivaali. Siitä huolimatta, että itse ajattelin hypätä enemmän katselijapuolelle seuraavassa vuosikokouksessa. Olen tainnut olla festivaalin hallituksessa jo puolen tusinaa vuotta, puheenjohtajana muutaman viime vuoden. Kun on järjestötoiminnan kasvattama jo 13-vuotiaasta saakka, on oppinut, ettei kannata istuksia liian pitkään yhdessä paikassa vaikka penkki olisi kuinka mukava. Paikat jäykistyvät. Mutta varmasti teen festarille pikku juttuja tämän jälkeenkin.
Festivaalin omalle tiedotteelle" mahtuu enemmän infoa kuin nykyaikaiseen lehtijuttuun. Klikatkaapa sinne huviksenne.
Lopulliset tiedot tammikuisen festarin kävijämääristä ovat valmistuneet. Lähes 23 000 kävijää kaikki tilaisuudet mukaan lukien. Hurjaa. DocPoint on maailmassa iso dokumenttielokuvafestivaali.
Vuoden taiteellisena johtajana menestyksellä toiminut Virpi Suutari jatkaa ohjaajauraansa täysillä kaksivuotiseksi supistuneen taiteilija-apurahan turvin: tämän maailman kummallisuuksia on, että DocPoint-työ vei häneltä taitelija-apurahan ensimmäiseltä vuodelta. Kuulin, että kuvaukset pyörivät täyttä päätä. Olli Sulopuisto on aikanaan haastatellut Virpiä, joka kertoo haastattelun myös lopussa tämänhetkisestä hankkeestaan.
Apurahoista puheen ollen. Taidehallinnossakin on tietysti byrokratiaa. Apurahabyrokratian kummallisuus on siinä, että tämmöistä taiteilija-apurahaa ei voi siirtää. Jos ottaa / saa / valitsee muuta työtä, apurahan menettää siksi ajaksi ymmärtääkseni poikkeuksetta.
Puhun tässä sellaisen poikkeuksen puolesta. Taiteellinen johtajuushan elokuvafestivaaleilla ei ole pelkkää palkkatyötä, sillä vierailut maailman festareilla ja työn vaatima valtava elokuvan katsomisen määrä ovat myös ammatillisesti erinomaisen kehittäviä. Siksi apurahan menettäminen taiteellisen johtajuuden ajaksi on mielestäni enemmän byrokratiaa kuin järkevää politiikkaa. Festivaalien kannalta tällainen jäykkyys on todella suuri ongelma. Apurahan saajan näkökulmasta kyse on aina aikamoisesta uhrauksesta. Näin ei tarvitsisi olla.
DocPointilla on tässä suhteessa ollut hyvä onni (ja hyvät tutkaimet). Taiteellinen johtaja on edelleen aktiivinen elokuvaohjaaja, mikä on hyvä asia, vaikka ei sitä välttämättömyydeksi asti tarvitse korottaa. Eilinen kokous osoitti, että Erkolla näyttää olevan selkeät suunnitelmat omalle kaudelleen.
Ensi tammikuussa on varmasti odotettavissa hyvä festivaali. Siitä huolimatta, että itse ajattelin hypätä enemmän katselijapuolelle seuraavassa vuosikokouksessa. Olen tainnut olla festivaalin hallituksessa jo puolen tusinaa vuotta, puheenjohtajana muutaman viime vuoden. Kun on järjestötoiminnan kasvattama jo 13-vuotiaasta saakka, on oppinut, ettei kannata istuksia liian pitkään yhdessä paikassa vaikka penkki olisi kuinka mukava. Paikat jäykistyvät. Mutta varmasti teen festarille pikku juttuja tämän jälkeenkin.
Festivaalin omalle tiedotteelle" mahtuu enemmän infoa kuin nykyaikaiseen lehtijuttuun. Klikatkaapa sinne huviksenne.
tiistaina, huhtikuuta 08, 2008
Jean Rouch
Arkistojen kätköistä löytyi tämäkin. En ole sitä blogiin laittanut, mutta SEA:n eli nykyisin KAVA:n lamenteista se löytyy. Mutta saakoon blogiensi-iltansa paremman puutteessa.
Totuuselokuva eli cinéma vérité on termi, joka on iskostunut elokuvaa tuntevien sieluun oman aikakautensa keskeisenä elokuvakäsitteenä. Totuuselokuvan ohjelmallinen anti loi dokumenttielokuvalle käytännöllis-ideaalisen perustan 1960-luvulta 1980-luvulle. Termi oli alun perin neuvosto-ohjaaja Dziga Vertovin jo 1920-luvulla kehittelemä, mutta läntiseen elokuvakeskusteluun sen toi antropologi ja elokuvantekijä Jean Rouch, joka kuoli äskettäin auto-onnettomuudessa Nigerissä 86-vuotiaana.
Jean Rouchin (1917-2004) keskeinen toimintakenttä oli Afrikka. Hän opetti ja kannusti afrikkalaisia elokuvantekijöitä koko uransa ajan tutustuttamalla heitä omissa hankkeissaan elokuvateknologiaan ja elokuvantekemisen tekniikkaan.
Jean Rouch syntyi Pariisissa Monacossa sijaitsevan valtamerimuseon johtajan ja entisen meriupseerin poikana. Hän opiskeli Pariisissa kirjallisuutta ja insinööritieteitä, vaikka olikin erityisesti kiinnostunut antropologiasta. Pariisin Cinémathèquen näytännöissä hän ymmärsi kuinka hyödyllinen kamera voisi olla afrikkalaiskansojen tutkimuksessa. Siitä tuli hänen elämäntyönsä, johon kuuluu reilun toistasataa elokuvaa.
Toisen maailmansodan aikana hän työskenteli tie- ja siltarakennustöiden johtajana ranskalaisessa Länsi-Afrikassa. Sodan jälkeen vuodesta 1946 hän kuvasi Niger-joella matkustellessaan ensimmäiset ottonsa 16 mm:n Bell & Howell –kameralla: tunnettu "vapaa käden" -tyyli kehittyi sattumalta, kun kameran jalusta tipahti jokeen ja hänen oli pakko kuvata ilman sitä. Prosessista valmistui vuonna 1948 elokuva Chasse à l'hippopotame.
Seuraavan kymmenen vuoden ajan Rouch teki joukon lyhytelokuvia afrikkalaisista tavoista ja riiteistä. Vuonna 1952 hän perusti Musee de l'Hommen yhteydessä toimineen Kansainvälisen etnografisen elokuvan komitean. Hän toimi yli viidenkymmenen vuoden ajan tutkimusjohtajana Ranskan tieteellisen tutkimuksen kansallisessa keskuksessa (Center National de la Recherche Scientifique); Ecole Pratique des Hautes Etudes oli hänen yliopistollinen opetuspaikkansa. Ranskan elokuva-arkiston (Cinémathèque Française) johtaja hän oli vuosina 1987-1991.
Hänen keskeisiin töihinsä kuului Les Maîtres Fous (Hullut mestarit), joka keskittyy Accran, vuonna 1953 Kultarannikon (nyk. Ghana) pääkaupungin lähiöissä toteutuneisiin Hauka-riitteihin, mutta joka ottaa etäisyyttä koloniaalisista valloista esittämällä symbolisesti näiden edustajien karikatyyreja. "Brittiläiset kolonialistiherrat ovat tämän elokuvan hulluja", Rouch selitti. Afrikkalaisten ja eurooppalaisten konfrontaatio pysyi hänen keskeisenä teemanaan koko elokuvantekijäuran ajan.
Rouchin ensimmäinen täyspitkä elokuva Moi, Un Noir (Minä, musta mies) vuodelta 1958 toi esiin muitakin hänen keskeisiä teemojaan kuten afrikkalaisen muutoksen kuvaus nuorten sukupolvien kautta. Elokuva seuraa Norsunluurannikolla sijaitsevaan Abidjanin kaupunkiin muuttaneita kolmea nuorta miestä, joiden lempinimet Edward G. Robinson, Eddie Constantine and Tarzan oli napattu globaalisti tunnetuista elokuvista. Rouch kuvasi miesten rinnalla nuorta naista jokapäiväisessä arjessaan, perheen parissa, työssä ja vapaa-ajalla, ja tallensi huolella myös heidän fantasioitaan, jotka osoittivat samalla länsimaisten kulutustuotteiden globaalisti korruptoivan vaikutuksen.
Elokuva oli vastaus afrikkalaisten elokuvantekijöiden ja kriitikoiden kommentaarille Rouchin töistä Kritiikin mukaan ranskalainen pysyi ranskalaisena eikä muuttunut afrikkalaiseksi vuosikymmenissäkään, ja siksi Rouchia ei voinut pitää afrikkalaisena elokuvantekijänä. Rouch työskenteli läheisessä yhteistyössä nigeriläisen ystävänsä
Damouré Zikan kanssa neljä vuosikymmentä.
Rouchille tyypillinen teema, arkipäivän ja mielikuvituksen kuvaus, on keskeinen osa Minä, musta mies –elokuvan ohella dokumentaarikuvauksissa Jaguar (Jaguaari) ja La Pyramide Humaine (Ihmispyramidi), jotka esittelevät Afrikan sisäisen muuttoliikkeen synnyttämien maahanmuuttajien maailmoja. Afrikkalaiset maahanmuuttajat Ranskaan saivat oman kuvauksensa hänen myöhemmissä elokuvissaan Petit a Petit ja Madame L'Eau – tätä antropologista suuntausta on joskus kutsuttu käänteiseksi etnografiaksi. Perinteisen antropologian aihepiireihin kuuluvista elokuvista tunnetuimpiin kuuluu La Chasse Au Lion A L'arc (Leijonanmetsästys), joka käsitteli Nigerin ja Malin metsästystraditioita, mutta Rouchille tyypilliseen tapaan myös hänen omaa osallistumistaan prosessiin. 1980-luvulta lähtien Rouch kiinnostui afrikkalaisista kansantarinoista, joita käsittelevistä viimeisimmäksi jäi vuonna 1997 valmistunut elokuva puhuvasta puusta Moi Fatigué
Debout, Moi Couché.
Rouch työskenteli myös Euroopassa. Elokuvateorian kannalta keskeistä totuuselokuva-termiä käytettiin länsimaisessa julkisuudessa ensimmäisen kerran mainostettaessa dokumenttielokuvan klassikoksi muotoutunutta Ranskalaista päiväkirjaa (Chronique D'un Eté, 1959), jossa Rouch toimi ohjaajana sosiologi Edgar Morinin kanssa. Elokuva esittää haastateltaville yhden kysymyksen: "Oletko onnellinen?". Elokuva editoitiin 25 tunnista haastatteluja, mutta kyse oli myös toisesta vertovilaisesta sovelluksesta: elokuvantekijän itsereflektiosta. Morin ja Rouch antoivat nimittäin elokuvan lopussa haastateltavilleen mahdollisuuden kommentoida itseään valkokankaalla – palaute koski samalla elokuvantekijän työtä. Samaa metodia hän oli varovaisemmin käyttänyt myös aiemmissa afrikkalaisissa elokuvissaan.
Morinin ja Rouchin elokuva toi näkyville modernin teknisen kaluston mahdollisuudet. 1960-luvulla käytettävissä oli kannettavaksi asti kevyt elokuvakamera, johon oli synkronoitu äänisysteemi. Se teki mahdolliseksi kuvata pitkiä, yhtenäisiä jaksoja. Rouch itse käytti myöhemmin termiä cinéma sincerité, joka voitaisiin kääntää suomeksi rehelliselokuvaksi. Tätä Morinin ja Rouchin teknistä uudistusta ei voi erottaa niistä uusista ulottuvuuksista, joita television vakiintunut asema toi visuaaliseen mediaan. Rouch omaksui television sinänsä myönteisen spontaanisuuden ja välittömyyden, mutta vältti sen ongelmaa, pinnallisuutta. Mutta psykodraamaa käyttämällä Rouch esitti kritiikkiä myös dokumenttielokuvan traditiota vastaan: hän halusi välttää Joris Ivensin ja John Griersonin opettavaisuutta ja Robert Flahertyn idealistista otetta.
Rouchin mielestä kamera loi läsnäolollaan spontaaniutta, ilmaisukykyä ja pyrkimystä totuuteen silloin, kun ihmisten annettiin toimia niin kuin kamera ei olisikaan paikalla. Hän luotti kameran silmään, joka oli tarkempi kuin ihmissilmä ja jolla oli elokuvantekijään verrattuna "erehtymätön muisti". Rouch ei kuitenkaan tyytynyt aina vain dokumentoimiseen ja muistiin, sillä hän ei koskaan pelännyt todellisuuden ja fiktion sotkemista keskenään, antropologisen elokuvan kohdalla tästä Rouchin kehittämästä psykodraaman muodosta on usein käytetty nimitystä "etnofiktio". Nämä tekijät vaikuttivat suuresti Uuden aallon ranskalaisiin elokuvantekijöihin, erityisesti Jean-Luc Godardiin.
maanantaina, huhtikuuta 07, 2008
sunnuntai, huhtikuuta 06, 2008
Valokuvaa maailmalle
Valokuvia voi sitten upotella myös Adobe Photoshp Expressiin. Beta-versio. Pari gigaa tilaa.
perjantaina, huhtikuuta 04, 2008
Autourheilu hakaristin varjossa
Maailmassa on monia tapoja esittää tukeaan ja toveruuttaan. AKK-Motorsportin puheenjohtaja Kari O. Sohlberg on Aamulehden uutistietojen mukaan sanonut: "Mosley on korrekti ja korkean etiikan omaava mies." [Apr 04, 2008 15:53:01 GMT]
Veikkaisinpa, että näinä maailman aikoina puheenjohtaja saa näitä sanojaan vielä miettiä toisenkin kerran. Sohlbergin luottamuksen nimittäin saa kansainvälisen autoliiton FIA:n puheenjohtaja Max Mosley. Sohlbergin kärsimyksen tie on kuitenkin lyhyt ja aina valppaat journalistimme saattavat missata tilaisuutensa, sillä FIA pitää yleiskokouksensa jo ensi viikon torstaina. Siellä puhenjohtaja mahdollisesti vaihdetaan: uudeksi puheenjohtajaksi juntataan lempeän niminen mies Jean Todt, mies Ferrarin auton takana.
Mosley on sukunimenä tietysti tuttu Sir Oswald Ernald Mosleysta, joka oli suvussaan vuodesta 1720 lähtien jo kuudes baronetti (6th Baronet). Hän ei kuitenkaan kunnostautunut siniveristen asian ajajana, vaan perusti Britannian fasistiunionin - paikallisen natsipuolueen, siis. Sitä ennen hän oli toiminut menestyksekkäästi sekä konservatiivipuolueen että työväenpuolueen edustajana.
Kylläännyttyään työväenpuolueeseen hän perusti Uuden Puolueen (The New Party) 1931. Tutustuttuaan Italiassa Benito Mussoliniin ja tämän fasistipuolueeseen hän perusti 1932 mainitun BUF-natsijärjestönsä. Sota-aikana hänet arvioitiin turvallisuusuhaksi ja vangittiin. Sodan jälkeinen paluu politiikkaan osoittautui fyysisesti vaaralliseksi, sillä hänen julkisia esiintymisiään säesti voimakas vastustus. Mosley muutti ensin Irlantiin ja sitten Pariisiin ja teki poliittisesti epäonnistuneen paluun Britanniassa 1959. Muistelmat My Life ilmestyi vuonna 1968.
Max (s. 1940) on toisen, vuonna 1935 Joseph Goebbelsin kotona solmitun avioliiton lapsi. Hänen äitinsä on kuuluja Mitfordin sisaruksia.
Omena ei ole viime päivien tietojen mukaan pudonnut kauas puusta. Julkisuuteen pullahti jokin aika sitten viisituntinen video, joka oli kuvattu Mosleyn Lontoon asunnossa. Siinä tämä "korrekti ja korkean etiikan omaava mies" pelehtii viiden prostituoidun kanssa 2500 puntaa maksaneissa sadomasokistisissa leikeissä.
Isin teoista puhutaan tässä yhteydessä siksi, että ryhmä oli pukeutunut asianmukaisesti: naiset käyttivät raidallista, Kolmannen valtakunnan aikaisen keskitysleirivangin asua.
Viisituntisesta videosta joitakin tietoja on tullut julkisuuteen. Videolla prostituoitu tarkastaa miehen genitaalialuetta ja mm. etsii mitä ilmeisimmin loiseläimiä miehen karvoituksesta. Miestä myös ruoskitaan ennen kuin hän itse ruoskii kahta keskitysleiriasusteisiin pukeutunutta prostituoitua. Videon mies antaa roolileikeissään käskyjä naisille saksaksi - yksi nainen ilmoittaa tosin videolla, ettei hän ymmärrä puhuttua kieltä. Tavanomaisemman seksin harjoituksen jälkeen mies nauttii session lopuksi kupin teetä. Skandaaliuutisoinnin takana on News of the World.
Uutisten mukaan Hollannin autourheilun kattojärjestö vaatii seksiskandaalin kanssa painivaa Mosleya eroamaan ja FIA:n suuri saksalainen jäsenjärjestö ADAC kehottaa Mosleytä harkitsemaan asemaansa. Juutalaisjärjestöjen ja holokausti-instituutioiden johtajat ovat varsin yksimielisesti tuominneet Mosleyn käyttäytymisen.
Olen kyllä hieman yllättynyt siitä, että meidän autourheilujohtajamme ovat siis toista mieltä. Mutta emmeköhän näe tässäkin tapauksessa lyhyen ajan sisällä pari Pietariin verrattavaa kielto-operaatiota.
Veikkaisinpa, että näinä maailman aikoina puheenjohtaja saa näitä sanojaan vielä miettiä toisenkin kerran. Sohlbergin luottamuksen nimittäin saa kansainvälisen autoliiton FIA:n puheenjohtaja Max Mosley. Sohlbergin kärsimyksen tie on kuitenkin lyhyt ja aina valppaat journalistimme saattavat missata tilaisuutensa, sillä FIA pitää yleiskokouksensa jo ensi viikon torstaina. Siellä puhenjohtaja mahdollisesti vaihdetaan: uudeksi puheenjohtajaksi juntataan lempeän niminen mies Jean Todt, mies Ferrarin auton takana.
Mosley on sukunimenä tietysti tuttu Sir Oswald Ernald Mosleysta, joka oli suvussaan vuodesta 1720 lähtien jo kuudes baronetti (6th Baronet). Hän ei kuitenkaan kunnostautunut siniveristen asian ajajana, vaan perusti Britannian fasistiunionin - paikallisen natsipuolueen, siis. Sitä ennen hän oli toiminut menestyksekkäästi sekä konservatiivipuolueen että työväenpuolueen edustajana.
Kylläännyttyään työväenpuolueeseen hän perusti Uuden Puolueen (The New Party) 1931. Tutustuttuaan Italiassa Benito Mussoliniin ja tämän fasistipuolueeseen hän perusti 1932 mainitun BUF-natsijärjestönsä. Sota-aikana hänet arvioitiin turvallisuusuhaksi ja vangittiin. Sodan jälkeinen paluu politiikkaan osoittautui fyysisesti vaaralliseksi, sillä hänen julkisia esiintymisiään säesti voimakas vastustus. Mosley muutti ensin Irlantiin ja sitten Pariisiin ja teki poliittisesti epäonnistuneen paluun Britanniassa 1959. Muistelmat My Life ilmestyi vuonna 1968.
Max (s. 1940) on toisen, vuonna 1935 Joseph Goebbelsin kotona solmitun avioliiton lapsi. Hänen äitinsä on kuuluja Mitfordin sisaruksia.
Omena ei ole viime päivien tietojen mukaan pudonnut kauas puusta. Julkisuuteen pullahti jokin aika sitten viisituntinen video, joka oli kuvattu Mosleyn Lontoon asunnossa. Siinä tämä "korrekti ja korkean etiikan omaava mies" pelehtii viiden prostituoidun kanssa 2500 puntaa maksaneissa sadomasokistisissa leikeissä.
Isin teoista puhutaan tässä yhteydessä siksi, että ryhmä oli pukeutunut asianmukaisesti: naiset käyttivät raidallista, Kolmannen valtakunnan aikaisen keskitysleirivangin asua.
Viisituntisesta videosta joitakin tietoja on tullut julkisuuteen. Videolla prostituoitu tarkastaa miehen genitaalialuetta ja mm. etsii mitä ilmeisimmin loiseläimiä miehen karvoituksesta. Miestä myös ruoskitaan ennen kuin hän itse ruoskii kahta keskitysleiriasusteisiin pukeutunutta prostituoitua. Videon mies antaa roolileikeissään käskyjä naisille saksaksi - yksi nainen ilmoittaa tosin videolla, ettei hän ymmärrä puhuttua kieltä. Tavanomaisemman seksin harjoituksen jälkeen mies nauttii session lopuksi kupin teetä. Skandaaliuutisoinnin takana on News of the World.
Uutisten mukaan Hollannin autourheilun kattojärjestö vaatii seksiskandaalin kanssa painivaa Mosleya eroamaan ja FIA:n suuri saksalainen jäsenjärjestö ADAC kehottaa Mosleytä harkitsemaan asemaansa. Juutalaisjärjestöjen ja holokausti-instituutioiden johtajat ovat varsin yksimielisesti tuominneet Mosleyn käyttäytymisen.
Olen kyllä hieman yllättynyt siitä, että meidän autourheilujohtajamme ovat siis toista mieltä. Mutta emmeköhän näe tässäkin tapauksessa lyhyen ajan sisällä pari Pietariin verrattavaa kielto-operaatiota.
Mites tässä näin kävi?
Julia Tukiainen on antanut haastattelun Keijo-TV:lle. Aihe: mites tässä journalistisessa prosessissa näin kävi?
torstaina, huhtikuuta 03, 2008
"Minun on vaikea istua paikallani" - Jörn Donner
Kirjoitin vuodenvaihteessa yhdessä Jouko Aaltosen kanssa jutun DocPoint-katalogiin 2008 festivaaleilla Apollo-palkitusta Jörn Donnerista. Tämmöinen siitä tuli.
Jörn Donner (s. 1933) oli moniosaaja ennen kuin termiä oli edes keksitty. Hän on palkittu kirjailija, näkyvä yhteiskunnallinen keskustelija ja vaikuttaja, näkemyksellinen journalisti ja elokuvakriitikko, menestynyt elokuva-alan järjestöihminen Ruotsissa ja Suomessa, poliitikko Helsingissä, Suomessa ja Euroopan Unionissa, diplomaatti – "just name it". Jos jotakin, hän on kiistelty persoonallisuus jonka kintereillä leijuvat sensaatio-otsikot ja tunnevyörymät. "Minun on vaikea istua paikoillani", Donner kirjoitti ikuisen ilmikuvansa näköisesti lähes kolme vuosikymmentä sitten.
DocPointin Apollo-palkinto on tunnustus Jörn Donnerin ansioille suomalaisen dokumenttielokuvan tuottajana ja ohjaajana. Jörn Donnerin monipuolisuus siirtyy ketterästi välineestä toiseen. Elokuva on kuitenkin ollut aina lähellä hänen sydäntään. Dokumenttielokuvaan Donner on tuonut paljon. Monet Donnerin dokumenttielokuvat ovat essee-elokuvia, joka on ollut Suomessa suhteellisen harvinainen dokumenttielokuvan lajityyppi.
Viiden aktiivisen elokuvavuosikymmenen saavutuksiin kuuluu myös rooli Suomen elokuva-arkiston yhtenä perustajajäsenenä vuonna 1958. "Piti perustaa elokuva-arkisto, mutta ala oli epäluuloinen. Tuottajat väittivät pitävänsä huolta elokuvistaan. Maahantuojat vetosivat sopimuksiin, joiden mukaan kopiot oli tuhottava", Donner muistelee. "Ala oli saatu mukaan, en muista millä konstilla, pääpomona Mauno Mäkelä, jolle silloin tällöin olin vienyt puolikypsiä elokuvasynopsiksia, jotka kaikki hylättiin."
Elokuvannälästä viestittivät myös elokuvakerhot: "Perustimme elokuvakerhoja, olin mukana Studiossa, ensin Pengerkadulla, sitten Savoyssa. Hankin Helsinkiin Joris Ivensin, hän asui Kämpissä ja joi irlantilaista viskiä… Olimme kaikki hirvittävän nuoria. Nykyään hirvittää, kun nuoret ovat hirvittävän nuoria", Donner luonnehti tilannetta kymmenen vuotta sitten.
Donnerin ohjaajan ura alkoi dokumenttielokuvalla, pitkien elokuvien makuun hän pääsi Ruotsissa 1963. Elokuvaessee, vapaamuotoinen veronalennuskuva Aamua kaupungissa (1954) on osoitus kaupunkielokuvan perinteen tuntemuksesta, halusta taiteelliseen kokeiluun ja samalla kriittiseen perspektiiviin. Se on myös suoranainen irtiotto ajan suomalaisesta valtavirtaelokuvasta, jota kriitikko Donner kovin sanoin suomi. Elokuvan Helsinki huokuu tekijälle tyypillistä ironiaa. Huomiota herättää verbaalinen näyttävyys, joka ei pelkää muodostaa kontrastia valkokankaalta heijastuvien lempeiden, jopa herkkien mustavalkoisten kuvien kanssa.
Donner on aina elänyt valppaasti ajassa sekä näkemällä että tekemällä. Hänen kirjallisessa ja elokuvallisessa tuotannossaan läpikulkevista juonteista yksi tiivistyy sanassa raportti. Ajankohtaa kristallisoiva hetkellisyys ja herkeämätön henkilökohtaisuus ovat yhdistyneet kykyyn hahmotella laajempia historiallisia ja yhteiskunnallisia yhteyksiä.
Donnerin kirjoittamasta dokumenttiteoksesta Berliini – arkea ja uhkaa (1958 / 1977) on tullut suomalaisen kirjallisuuden klassikko, josta otetaan yhä uusia painoksia. Tonava-raportin (1962) ja
siviilipalvelusajasta kertovan Terveenä sairaalasta –teoksen (1962) jälkeen suomalainen yhteiskunta joutui Ruotsin ja Suomen välillä pallotelleen Donnerin kriittiseen käsittelyyn kirjassa Uusi Maamme Kirja (1967). Nimen esikuva on selvä: vuosikymmeniä koululaisten kotimaatietouden oppikirjana toiminut Zacharias Topeliuksen Maamme-kirja sataa vuotta aiemmin.
Donnerin laajan kirjallisen reportaasin elokuvallinen vastine on Perkele! Kuvia Suomesta (1971). Perkele! on ujostelemattomasti karkea, häikäilemätön ja suora kuin haastattelijan housun prässi. Perkele! on kiistämättömästi suoranainen toteemipaalu suomalaisen dokumenttielokuvan historiassa.
Kun ranskalaisen cinema véritén luoja Jean Rouch kysyy Ranskalaisessa päiväkirjassa (1960), ovatko ihmiset onnellisia, tivaa urbaanisti tyly ja siis julkisen imagonsa mukainen Donner konstailemattomasti lapiotaan heiluttavilta ihmisiltä, paljonko nämä saavat palkkaa. Laittamalla itsensä likoon yleisön jo tuolloin hyvin tuntemaa Donneria voi pitää suomalaisen henkilökohtaisen dokumenttielokuvan edeltäjänä. Hänen dokumenttielokuvissaan henkilökohtaisuus ja omaelämäkerrallisuus ovat aina vahvasti mukana.
Perkele! on kuitenkin enemmän kuin yhden miehen kulttuurisota. Mitään pelkäämätön tekijätiimi, Donner, Erkki Seiro ja Jaakko Talaskivi matkaavat ympäri murroksen karuksi runtelemaa Suomea. Ote on ajan hermolla, zeitgeistin sijaan siinä painottuu sosiologis-journalistinen moukari, olipa kyse raportoinnista työympäristöistä, opiskeleva nuorison tulevaisuuden toiveista tai reaalimaailman seksuaalisuudesta. Elokuva opettaa kuinka katsoja voi jopa nauraa ja ajatella yhtä aikaa. Tekijänlaadulleen ominaisesti Donner hyödynsi aihetta uudelleen tuottamalla televisiolevitykseen sarjan Perkele – lisää kuvia Suomesta (2005).
Jörn Donner menetti isänsä kaksivuotiaana, kun tutkija ja aktivistipoliitikko Kai Donner kuoli aiemmilta Siperian matkoiltaan saamiinsa vaivoihin. Donnerin tuotannosta voi halutessaan löytää
merkittävän paljon isän kaipuuseen liittyviä piirteitä.
Donnerilla on useita esikuvia ja isähahmoja. Taiteellisesti merkittävin on ehkä Ingmar Bergman. Donnerin tarkkanäköinen kirja Paholaisen kasvot (1962) on varhaisimpia Bergman-tutkielmia. Sen lukeneen ei tarvitse tänäänkään arvailla, että se on yhä yksi parhaimmista.
Sama koskee Donnerin Bergman-elokuvia. Tre scener med Ingmar Bergman (1975) ja The Bergman File (1977) ovat yhä tärkeimpiä Bergmanista tehtyjä henkilödokumentteja. Donnerin harvinaislaatuinen läheisyys vaikeasti tavoitettavana persoonana tunnettuun ruotsalaisohjaajaan on luo niissä ainutlaatuisen atmosfäärin.
Ingmar Bergmanin Oscar-palkittu, epookissaan dokumentaarisen tarkka Fanny ja Alexander (1982) on Donnerin tuottamista elokuvista tunnetuin. Mutta hän ja hänen yrityksensä Jörn Donner Productions ovat aktiivisesti tuottaneet myös monien kärkipään ohjaajien dokumenttielokuvia Cannes-voittaja Marja Pensalasta nykydokumentaristeista palkituimpiin Pirjo Honkasaloon ja Markku Lehmuskallioon.
Vaikka Donner nojaa omaan tekstiinsä, ovat hänen elokuvansa myös audiovisuaalisia teoksia. Usein sanan ja kuvan keskinäinen vuorovaikutus sisältää merkityksen. Upeimpia Donnerin essee-elokuvia
on yhdessä Pirjo Honkasalon ja Pekka Lehdon kanssa toteutettu Yhdeksän tapaa lähestyä Helsinkiä (1982). Perkele! -elokuvan karkeus on vaihtunut pohdiskelevuuteen, mutta edelleenkään tekijät eivät kaihda ironiaa. Pirjo Honkasalon taidokas kuvaus antaa Helsingille omanlaisensa kasvot.
Donner on vahvasti auteur, tekijä ja taiteilija, jonka läsnäolo ja kokemus maailmasta kuuluvat ja näkyvät elokuvissa. Tämä kirjallisuuden puolella vallitseva itsestäänselvyys ei ole ollut erityisen tyypillistä suomalaiselle dokumenttielokuvalle ennen 1990-lukua.
Donnerin oma ääni kuuluu painokkaasti myös hänen uusimmassa dokumenttielokuvassaan.
Isäni jalanjäljillä (2007) on taitavasti ja ajatuksella tehty kuvaus Kai Donnerista, hänen matkoistaan ja Siperiasta. Tekijä – nyt jo silminnähden iän tuomaa karismaa kantaen – on aktiivisesti mukana ajassa ja kuvassa. Elokuvan tekstissä, tekijän ja hänen isänsä dialogissa, on kouriintuntuvalla tavalla läsnä yleinen ja henkilökohtainen, mennyt ja nykyisyys. Teoksesta näkee, että Donner on suunnitellut ja hautonut elokuvaa pitkään. Isäni jalanjäljillä piirtää monella tavalla kauniisti yhteen Donnerille keskeiset teemat.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)