Työntekoa paratiisissa

Marleenan, Jäädykepiirikunnan, Uguksen, Benropen, Parppein pakinain, Kauran ja Miedon marinadin blogeissa ja niiden kommenttiosastoissa on pohdiskeltu syvällisiä. Aiheina anonymiteetti ja päiväkirjablogien todellisuuspohja.

Kun nyt sitten satuin kirjoittamaan yhteiskuntahistorian opiskelijalehteen Poleemiin jutun omasta työstäni elokuvahistorioitsijana, paljastettakoon antianonyymisyyteni loppuun asti. Tätä minä teen joka päivä:

Työntekoa paratiisissa

Saan kuulla usein kommentteja siitä, että minulla on helppo ja mukava työ, kun vain katselen elokuvia päivät pitkät. Ja minähän myöntelen, sillä työni yhdistää kaksi minulle mieluista aihetta: elokuvat ja historian. Työskentelen Suomen elokuva-arkistossa tutkijana.

Aivan kylmiltäni en yliopistovuosieni jälkeen tehtävään joutunut, sillä väittelin poliittisesta historiasta vuonna 1999 aiheenani suomalainen elokuvasensuuri. Muistaakseni olin tuolloin seitsemäs elokuvasta väitellyt suomalainen, yhteiskuntahistoriassa ensimmäinen. Muistelen kiitollisena professori Jukka Nevakiven avarakatseisuutta, kun hän hyväksyi graduni aiheeksi elokuvasensuurin 1980-luvulla. Se oli tuolloin kulttuuriteko ja laajensi poliittisen historian alaa, kuten myös Seppo Hentilän professuurin aikana laitoksen hyvin tukemana toteutunut väitökseni. Hanke jatkuu sillä kirjoitan paraikaa Valtion elokuvatarkastamon historiaa viimeisen kuudenkymmenen vuoden ajalta.

Nyt elokuvaan liittyvät väitöstilastot näyttävät jo paremmilta. Yksin yhteiskuntahistoriassa ovat myöhemmin väitelleet elokuviin selkeästi liittyvillä teemoilla Peter von Bagh, Jukka Kortti, Hanna Kuusi ja Kaarina Kilpiö. Elokuva ei siten ole historiantutkimuksenkaan näkökulmasta poikkeuksellinen aihe. Ja elokuvalla ja historialla on juuri nyt imua muutenkin, kuten tämä lehti ja monet lähitulevaisuuden seminaarihankkeet osoittavat.


Työ elokuvahistorioitsijana

Suomen elokuva-arkiston (http://www.sea.fi) toimintaa määrittää laki. SEA on opetusministeriön alainen valtion laitos, jonka tehtävänä on hankkia, entistää ja säilyttää elokuvia ja elokuvaan liittyvää aineistoa, harjoittaa ja tukea elokuvan tutkimusta ja edistää elokuvataiteen tuntemusta sekä harjoittaa elokuvataiteellisesti, historiallisesti tai muutoin merkittävien elokuvien esitystoimintaa.

Näihin lain määrittämiin tehtäviin työni elokuvahistorioitsijana nivoutuu tiukasti. Viran vastuualueena on kotimainen elokuva, mutta arkiston esitystoiminnan yhteydessä olen kyllä tekemisissä ulkomaisenkin elokuvan kanssa.

Parina ensimmäisenä vuonna arkiston elokuvaesitteiden päätoimittajana olen kirjoittanut elokuva-arkiston Orionissa esittämistä elokuvista arviolta 140 esitettä. Niistä noin 40 on liittynyt suomalaiseen elokuviin. Joitakin esitteitäni voitte lukea Sediksen elokuvablogista.

SEA:n esitystoiminnan ryhmän jäsenenä osallistun myös elokuvien esityssarjojen rakentamiseen ja suunnitteluun. Esimerkiksi ensi kesänä Orionissa voi nähdä monia historioitsijoita kiinnostavia elokuvasarjoja, mm. toisen maailmansodan päättymisen 60-vuotisjuhlaan liittyvän sarjan. Historiaelokuvat ovat vahvasti esillä myös tulevana syksynä. Arkiston elokuvat ovat hyvä ja mikä parasta, halpa harrastus.

Toinen työsarkani on Suomen kansallisfilmografian parissa. Sitä on tavattu sanoa maailman parhaaksi filmografiaksi. SKF keskittyy esittämään oleelliset perustiedot julkaistuista näytelmäelokuvista ja dokumenttielokuvista, vaikka joitakin lyhyempiäkin on mukaan vuosien varrella mahtunut.

Kyse on 25-vuotta jatkuneesta ensyklopediahankkeesta, joka on tavoittamassa nykypäivän. Ensyklopediasta se eroaa siinä, että se sisältää myös lukemisen arvoisia tutkimusartikkeleita. SKF:n 12. osa, näillä näkymin viimeinen, jolla tullaan 2000-luvulle asti, ilmestyy ensi syksynä. Hanke siirtynee lähitulevaisuudessa Internetiin.

SKF:n yhteydessä olen katsonut reilun kahden vuoden aikana kaikki suomalaiset julkisen maksullisen esityksen saaneet elokuvat vuodesta 1993 vuoteen 2000. Jokaisesta olen kirjoittanut sisältöselvityksen – puristanut elokuvan tapahtumat ja juonen yhteen liuskaan - ja valikoinut lehdistökatsauksen arkiston talteen laittamista kritiikeistä. Yhden elokuvan työstämiseen kuluu yksi työpäivä.

Elokuvien kanssa työskentely on aikaa vievää puuhaa, eikä aina edes helppoa ja mukavaa ennen kuin jälkeen päin. Elokuvat jäävät näin työskennellen hyvin mieleen ja elokuvakritiikin luonne ja toimintatavat ovat tulleet tutuksi. Epäilemättä kokemus purkautuu joskus myös artikkeleiksi tai jopa kirjaksi.

Lyhytelokuvatutkimuksesta

Virkani tuoreessa kuvauksessa tärkeimmäksi tehtäväkseni on arvioitu lyhytelokuvatutkimus. Se on melko pitkälle tutkimaton sarka Suomen historiaa. Siksi sanonkin usein olevani historioitsijana paratiisissa. Vaikka kohtaamme joka päivä esimerkiksi televisiota katsoessamme joitakin Suomessa valmistetuista 10 000 lyhyt- ja dokumenttielokuvasta, niiden tuntemus on vähäistä. Televisio-ohjelmissa niiden identiteetti unohdetaan, lopputeksteissä ne jäävät mainitsematta, kuten ne tekijälle kaivanut arkistonhoitajakin. Arkisto – Suomessa SEA:n tai YLE:n arkisto – sen sijaan yleensä nimetään.

Suomalainen elokuvatutkimus syntyi niin myöhään, että se tuli ohittaneeksi dokumentti- ja lyhytelokuvan. Syy tähän on elokuvatutkimuksen kansainvälisessä historiassa. Se oli 1960-luvulta lähtien painottanut propagandaa ja poliittista elokuvaa ideologioineen. Siinä mielessä elokuva olisi jo tuolloin ollut helposti yhdistettävissä poliittiseen historiaan, mutta perinteinen itsemäärittely ja käsitys tutkimukseen sopivista lähteistä ei helposti kattanut elokuvan kaltaista joukkotiedotusvälinettä. Mediateemat määrittyivät helposti viestinnän ja tiedotusopin piikkiin.

Kun sitten vauhtiin päässyt elokuvatutkimus löysi Suomessakin historian, kansainvälinen kiinnostus oli jo siirtynyt näytelmäelokuviin. Kuten Turun yliopiston kulttuurihistorian professorin Hannu Salmen pioneerityö Elokuva ja historia (1993) osoittaa, silloin koettiin tärkeäksi todistaa, että lyhyt- ja dokumenttielokuvan lisäksi näytelmäelokuva on sovelias historian tutkimuskohteeksi ja jopa lähteeksi.

Näin lyhyt- ja dokumenttielokuva määriteltiin ikään kuin tutkituksi muistamatta sitä, että Suomessa ei kukaan ollut puuhaan edes ryhtynyt. Asiaa ei helpottanut, että lyhytelokuvan maine oli ja ehkä vieläkin on huono: sillä nähtiin olevan vain tilauselokuvan luonne, ne olivat halveksuttavaa tilaus- ja rutiinitöitä, joiden tutkiminen ei ollut tarpeen. Sen sijaan nämä elokuvat kelpasivat uuden raaka-aineeksi.

Niinpä dokumenttielokuvan tutkija joutuu nimitäin väistämättä etenemään anonyymin elokuvan alueelle, sille elokuvan harmaalle vyöhykkeelle, jonka tuotteilla ei ole tekijän kautta välittyvää identiteettiä. Tämä anonymiteetti ilmenee selvästi silloin, kun varhaisten vuosien tilauselokuvista käytetään yleiskäsitettä ”arkistofilmi” tai vielä pahemmin sanottuna puhutaan ”arkistomateriaalina”. Käsite antaa ymmärtää, että kyseisellä materiaalilla ei olisi kulttuurisen artefaktin asemaa, parhaimmillaan sille annetaan jonkin verran kulttuurihistoriallista merkitystä, mutta käytännössä se saa toimia tuskin muussa tehtävässä kuin tietyn aikakauden muistiinpalauttamisen ja kuvittamisen välineenä.

Dokumentin ytimessä

Tälle elokuvan historian harmaalle vyöhykkeelle olen sitten lähtenyt SEA-kollegani Ilkka Kippolan kanssa. Tuleva teoksemme Dokumentin ytimessä on osa tämän harmaan vyöhykkeen jäsentelyä.

Se syntyy Suomen elokuva-arkistossa osana arkiston lyhytelokuvatutkimusta ja esittämistoimintaa mutta sillä on ulottuvuutensa myös elokuvan säilyttämiseen ja restauraation alueelle.

Keväällä 2006 ilmestyvän kirjan on tarkoitus olla johdatus Suomen dokumentti- ja lyhytelokuvan historiaan vuoteen 1945 asti. Se käsittelee autonomian ajan ajankohtais-, uutis- ja lyhytfilmin, matkailuelokuvan, kansatieteellisen elokuvan, propagandaelokuvan, teollisuuselokuvan ja joitakin muita genrejä. Vaikka kohteemme ovat elokuvia, esitystapamme on yhteiskuntahistoriallisesti kontekstoiva. Niin elokuva ja historia kohtaavat parhaiten.

Dokumentti ja lyhytelokuvaan liittyvät tutkimusaiheet eivät kirjaamme tyhjene: yksi kirjoittamisen motiiveista on kannustaa ja antaa vihjeitä tulevalle tutkimukselle. Gradun ja väitöskirjan tekijät ovat tervetulleita tutkimaan lyhyt- ja dokumenttielokuvaa historiallisesta näkökulmasta. Elokuva-arkistossa työskentelevät elokuvahistorioitsijat todella toivovat uusia tutkijoita alueelle. Sen vakuudeksi lupaamme auttaa tutkimuksen käyntiin laittamisessa, aineiston valinnassa ja käytössä.