Tämän vapun muistaa siitä, että varpaita paleli. Se ei ole paljon se. Kuohuviini pysyi kylmänä, mutta jäätävöitettyä ilmaa riitti niin että sormien nivelet rapsahtelivat.
Oli juotava ne kaksi pakollista lasia nopeasti ja laitettava kädet taskuun. Ei puuttunut kuin pikkukiviä potkiskeltavaksi.
Lapsi kinusi itselleen punaisen peruukin pirunsarvineen, upean sudenkorentoilmapallon ja lukutoukkalasit. Hetken niistä riitti riemua. Sitten hän pilasi oman olonsa ajattelemalla, että voi vongata lisää. Raja oli tullut. Tunnemaailma kiepahteli katosta lattiaan.
Perhe pakeni paikalta kun tärkeimmät poliittiset puheet oli pidetty. Liiton miehet puhuivat, sävyotteita oli näemmä hankittu jo veteraanisaarnoistakin. Hakaniemen torilla soitettiin mm. gospelia. Tähän on tultu.
Lähdin karaokeen. Siellä ei ollut tietenkään kivaa, paitsi että tapasin tässä yhteisöllisessä tapahtumassa hämmentävän hyväntuulisen iMitvitin.
Vaikka hän säikähtikin laulajien tasoa ja peruutti oman esiintymisnumeronsa, vaikutti ihan siltä, että hän oli saanut jonkun mittavan ojankaivuu-urakan tehdyksi ja oikaisi nyt selkäänsä.
Onnittelin ansaitusta Kuukkelista. Hetkeä myöhemmin mies oli poissa.
Ennen puolta yötä minäkin. Viimeisellä metrolla kotiin, vaikka tänään on lomaa.
Minä taidan tehdä parannuksen. Ryhdyn terveysfasistiksi [hmm... tuo possunfile pitää kyllä ensin valmistaa].
1 kommentti:
Lauantai vaatii aina neuvottelua, mutta yritetään.
Sinnehän voisi yrittää kerätä bloggaripöydän?
Lähetä kommentti