tiistaina, toukokuuta 06, 2008

Hälytyskellot kallossa soi

Posted by Picasa


Lomien jälkeen on aina monia asioita tekemättä. Onneksi pääsin jo eilen käsiin osaan niistä. Erään elokuvaohjaajan elokuvien poliittisuutta käsittelevä artikkeli tuli vihdoin "valmiiksi", kun siitä karsittiin teknisistä syistä reilu neljännes pois. Kaikki ovat yhtä mieltä siitä, että se on "liian pitkä" vieläkin.

Puuttuvat viitteetkin löytyivät ältsin helposti. Vähän piti naapuria konsultoida, missä on tullut tällaista ja tällaista kirjoittaneeksi. Suora sitaatti on, mutta mistä? Löytyi lopulta, kun oikein mietimme.

Samalla korjautui yksi tuleva painovirhekin. Ydinperheestä oli tullut ydinerhe. Olisipahan ollut rankempaa symboliikkaa...

Muutamia muitakin pienehköjä, mutta takaraivossa hälyttäviä asioita tuli tehdyksi jo eilen. Laskuja, paperitöitä ja selvityksiä. Pino pieneni. Kuinka näistä pienistä voi olla niin suuri taakka. Päivätolkulla ne hälyttävät ja vaanivat tilaisuutta tulla eteen. Ja silti niitä viivästyttää, eikä aina ryhdy töihin. Ymmärrän tämän, jos tehtävä on mission impossible, mutta kun ei yleensä ole.

Pienten asioiden pienuus on tietenkin suhteellista, mutta niiden tekemättä jättäminen voi muuttaa ne suuriksi. Kuinka monta hälytyskelloa kalloon mahtuu soimaan?

Onnellisen sattuman vuoksi kävin Kaupunginteatterissa katsomassa Kjell Westön romaaniin pohjaavan näytelmän Missä kuljimme kerran. Kari Heiskanen sen oli ohjannut.

Lavastus ja musiikki lauluineen toimivat erinomaisen hyvin. Muusta en oikein jaksanut innostua, vaikka onnistuinkin hyvin seuraamaan kolmituntista, hieman tasapaksuksi rakentunutta, historialliskliseisesti määräytynyttä monipolvista kronikkaa.

Näyttelijätyö oli, toivottavasti vain tällä kertaa, hieman slarvia ja tasapaksua, rytmisesti kuitenkin kelvollista, mikä on iso plussa. Replikointi oli kiitettävän selvää, mutta tasapaksuutta aiheutti se, että se kuulosti näyttelemiseltä himpun verran liikaa. Muutaman kerran vuorosanojen unohtelu oli tragikoomista: esimerkiksi silloin kun traaginen kuolinsyy lausuttiin yhdeksi ja korjattiin heti perään uudella. Aikuisen näyttelemä lapsi on aina hirmuinen kokemus.

Huippukohtien puute oli mielestäni ohjaustyön vakavin ongelma. Koululaisten ideologiahuutosarja alkujaksossa lavan edessä oli yksi niistä. Teloituskohtaus toimi hyvin, samoin vankileiri lavastuksineen. Monet muut kohtaukset kärsivät narratiivisen jatkumon horjumisesta: vain kirjan lukeneet saattoivat olla täysin kärryillä.

Tästä kyllä huomaa, etten ole mikään teatterikirjoittaja. Anteeksi.

Kuva Pinktentaclelta: Kaibo Zonshinzu anatomy scrolls (1819).

2 kommenttia:

Ripsa kirjoitti...

Kuva oli tosihuima. Huomasin että siellä saitilla missä anatomian kuvat oli ensimmäiseksi esitelty, kyseltiin, onko kuvia julkaistu kirjan muodossa. Tarkoittanee siis lännessä, kaipa nämä ovat kirjakääröjä, niin kuin perinteeseen kuuluu.

Mitä tulee teatterikritiikkiisi, niin minusta useampi ihminen saisi kertoa kokemuksistaan ja näkemyksistään teattereissa, konserteissa, oopperassa jne. Nehän ovat yhteisen kansan kustantamia kulttuurihuveja.

Minä en enää oikein teatterista piittaa. Se johtuu varmasti osin siitä, että elokuva on syrjäyttänyt sen, televisio kun on toistaiseksi pakko maksaa.

Mutta myös dokumentit syrjäyttävät fiktiota, vaikka täysin dokumentaarisia dokumentteja tuskin onkaan.

Teatterissa tai elokuvassa epäilyttävin laji on kyllä aina kirjasta tehty näyttämö-/filmiversio. Mikään ei nimittäin voi voittaa ihmisen itserakentamaa kuvaa luetusta.

Olitko lukenut kirjan ennen esitystä?

Sedis kirjoitti...

Jaksoin lukea aikoinaan kirjaa puoleen väliin, ja loppuosan enemmänkin silmäilin.

Tiesin turhan tarkoin, mistä lähteestä mikin alkupuolen juttu on otettu.