Uralin perhonen

Katarina Lillqvistin Uralin perhonen esitetään tänään televisiossa. (TV1, klo 21.55, K15 - "sisältää ahdistavia kohtauksia").

Taustaksi kannattaa lukaista historioitsija Markku Jokisipilän kirjoitukset Joku raja ja Kalapuikko-Kustaa kommentteineen.

Plussaa ja miinusta

Helsingin Sanomat mainostaa tänään saman konsernin tuotetta eli Blogilistaa koko sivun mainoksella (C1). Ehkä yllättävästi härskejä väitteitä on vain yksi, eikä sekään omassa epätarkkuudessaan ole väärin, vaan melkein sinne päin: kirjoittaja Esa Mäkinen sanoo, että Suomessa julkaistaan yli 14000 blogia.

Se on tietysti sellaisenaan tulos aika harhaanjohtavasta laskutoimituksesta, koska noin ajateltuna vain Blogilistalle kirjautuneet blogit ovat blogeja.

Todellinen luku on moninkertainen, joka sekin on tietysti yli 14 tuhatta. Tuskinpa lehti väitettään korjaa vaikka pitäisi.

Esa Mäkisen jutun positiivisena sisältönä on esitellä Blogilistan viisikymmentä suosituinta blogia. Niistä 27 on neuleblogeja. Siitä ei tarvinne sen enempää sanoa kuin todeta, että verkostoituminen kannataa.

Ehkä meidän muidenkin pitäisi. Jos me kaikki tilaisimme, ihan vain kannatuksen vuoksi, kaikki blogit, joissa esillä on kulttuuri- ja mediakritiikki, historia, elokuvat, taiteet, kirjallisuus jne., voisi lista näyttää toiselta. Miksi näin ei koskaan tapahdu, on sitten toinen juttu.

Tuumasta toimeen. Laittakaapa kommentteihin vinkkejä niistä blogeista, jotka pitäisi tässä salaliittotarkoituksessa tilata. Kolmensadan blogin listalla pääsemme jo aika pitkälle - jos tämän blogin lukijat toimisivat tässä mielessä yhdenmukaisesti, lista näyttäisi aivan toiselta. Tässäkin blogissa käy päivittäin yli kolmesataa lukijaa, joten organisointi on helppoa. Tilaamme Blogilistalta vain kaikki nuo esille tulleet 300 blogia.

Ehkä siitä tulisi jopa monipuolisempi. Mutta se on selvää, että neuleblogit ovat paikkansa listan kärjessä ansainneet.

Mutta Blogilistan kärkipään tulkitseminen blogosfääriksi ja sen yleiseksi olemukseksi, kuten Mäkinen tekee, on tietysti vähän kummallista. Eihän se kerro muusta kuin siitä, mikä on "suosituinta" netin ammattikäyttäjien parissa. Edellä kuvatulla salaliitolla homma näyttäisi ihan toiselta, eikä mikään olisi kuitenkaan muuttunut.

Mäkisen jutun nykyjournalismille tyypillinen negatiivinen pointti oli sen näkemys "kansalaisjournalismista". Siinä on kaikuja niistä ajoista, jolloin Helsingin Sanomien ja monen muunkin valtamedian toimittajan elämään kuului blogien vähättely ja mollaaminen. Strategia on muuttunut ja kuten dinosauruksilla on tapana, peliin tullaan myöhässä mutta suurella ryminällä. Itseluottamuksesta en osaa sanoa, mutta ei hyvältä näytä.

Mäkinen puhuu "teknolähetyssaarnaajista", jotka "povasivat blogeista haastajaa perinteiselle journalismille: sinnikkäät kansalaisjournalistit voisivat paljastaa ruohonjuuritasolla kaiken sen, mistä Yleisradion, STT:n ja Helsingin Sanomien kaltaiset valtamediat vaikenevat".

Mäkiseltä unohtuu kertoa vain se, kuka näin on sanonut ja missä. Paitsi että hän ei tietenkään halua kertoa sitä, voi takana piillä suurempikin ongelma. Hän ei tiedä sitä.

Kansalaisjournalismin henkinen vastustaminen - mitä tämmöinen aliarvioiva pilkkaaminen on - varsinkin näinä aikoina, jolloin journalistipalkinnot menevät 14-vuotiaille kansalaisille, on omituinen haaste, mutta se on ymmärrettävä journalisti-identiteetin kriisin kautta, kuten tämän kaltainen kritiikki yleensäkin. Toimittajat pelkäävät kuollakseen, mitä tulevaisuus heille tuo ja siksi he tarvitsevat tuulimyllyn, jota vastaan taistella.

Todellisuudessa blogit ja verkkokirjoittelu ovat haastaneet ja menneet sata kertaa perinteisen median ohi. Printtimedian painosten lasku kertoo sen yleisellä tasolla kuten sekin into, jolla nämä mediat ovat verkkoon tulossa. Kolmas näkyvä ilmiö on tämä blogien ostaminen osaksi printtimedian verkkoistumista.

Asennetasolla toimittajat ovat jo vuosikausia katselleet ohi sännänneiden verkkokirjoittajien ja -keskustelijoiden housun persuuksien paikkoja. Niin Mäkinenkin. Eräällä tavalla HS-toimittaja Unto Hämäläisen poliittisen blogin nimi on kuvaava: Perässähiihtäjä. Tämä ei ole mainion blogin kritiikkiä ja sanottakoon sekin, että termin kekkoslainen vivahde on hallussani.

Jos Blogilistan kärjen koostumuksesta haluaa tehdä jonkin johtopäätöksen, on mielestäni kiinnostavinta ajatella sitä suhteessa sanomalehtiin ja niiden journalismiin.

Blogilista kärjen blogit ovat täynnä asioita, teemoja ja ilmiöitä, joita journalismi ja sanomalehdet eivät käsittele. Ja sitähän kansalaisjournalismi pohjimmiltaan on.

Kansalaisjournalismin määrittely journalistisesti määritellyn sisällön kautta on mielestäni virhe: kyse ei ole kilpailusta, kuten pöljimmät toimittajat ajattelevat, vaan uusien asioiden keksimisestä, täydentämisestä, puutteiden ja virheiden korjaamisesta. Tässä mielessä neuleblogit ja arkipäivän kommentaarit ovat julkaisuina mitä mainioin kansalaisjournalismin muoto.

Se, että kansalaisjournalismi ajatellaan toimittajakunnan parissa vain nykyjournalismin stadardoidun sisällön kautta ja blogikirjoittaja rinnastetaan vain toimittajaan, on juuri sitä itseriittoisuutta, jota kenen tahansa kuukausipalkkalaisen nuhjaantuneeseen ajattelutapaan kuuluu. Sillä asenteella pärjää valtamediassa, mutta ei verkossa.

Tasokkaampaa ajattelua kuin Mäkisellä - jonka jutussa ei siis ole mitään vikaa - löytyy saman lehden Jussi Ahlrothilta. Käykää ihmeessä lukemassa. Klikkauksen se vain vaatii.

EDIT: Kari Haakana on kerännyt joukon bloggareiden kommentteja kirjoitukseensa.

68 vuotta sitten

Rauhansopimus Suomen Tasavallan ja Sosialististen Neuvostotasavaltojen Liiton välillä

Sitten kuin Eduskunta on päättänyt antaa suostumuksensa Suomen Tasavallan ja Sosialististen Neuvostotasavaltain Liiton välillä Moskovassa 12 päivänä maaliskuuta 1940 allekirjoitettuun rauhansopimukseen sekä sopimus ja siihen liittyvä pöytäkirja on ratifioitu ja ratifioimisasiakirjat 20 päivänä maaliskuuta 1940 vaihdettu, säädetään ulkoasiainministerin esittelystä, että sanottu sopimus on voimassa niinkuin siitä on sovittu. Suomen Tasavallan hallitus toiselta ja Sosialististen Neuvostotasavaltain Liiton Ylimmän Neuvoston Presidio toiselta puolen haluten lopettaa molempien valtioiden välillä syntyneet sotatoimet ja luoda pysyväiset rauhalliset suhteet niiden kesken sekä vakuuttuneina siitä, että molemminpuolisen turvallisuuden tarkkojen edellytysten luominen, niiden joukossa Leningradin ja Muurmanin kaupunkien sekä Muurmanin rautatien turvallisuuden takaaminen, on kummankin sopimuspuolen etujen mukainen, ovat pitäneet siinä tarkoituksessa välttämättömänä tehdä rauhansopimus ja ovat sitä varten määränneet valtuutetuikseen Suomen Tasavallan Hallitus: Risto Rydin, Suomen Tasavallan pääministerin, Juho Kusti Paasikiven, ministerin, Rudolf Waldenin, kenraalin, Väinö Voionmaan, professorin. Sosialististen Neuvostotasavaltain Liiton Ylimmän Neuvoston Presidio: Vjatsheslav Mihailovitsh Molotovin, SNTL:n Kansankomisarien Neuvoston puheenjohtajan ja Ulkoasiain kansankomisarin. Andrei Aleksandrovitsh Zhdanovin, SNTL:n Ylimmän Neuvoston Presidion jäsenen, Aleksander Mihailovitsh Vasilevskin, prikaatinkomentajan.

Mainitut valtuutetut, esitettyään toisilleen oikeiksi ja asianmukaisiksi havaitut valtakirjansa, ovat sopineet seuraavasti:

1 Artikla

Sotatoimet Suomen ja SNTL:n välillä lopetetaan viipymättä siinä järjestyksessä kuin tähän Sopimukseen liittyvässä Pöytäkirjassa on määrätty.

2 Artikla

Valtakunnanraja Suomen Tasavallan ja SNTL:n välillä on kulkeva uutta rajalinjaa pitkin siten, että SNTL:n alueeseen liitetään koko Karjalan Kannas ynnä Viipurin kaupunki ja Viipurinlahti saarineen, Laatokan järven läntinen ja pohjoinen rannikkoseutu ynnä Käkisalmen ja Sortavalan kaupungit sekä Suojärven kirkonkylä, joukko Suomenlahden saaria, Märkäjärveltä itään oleva alue ynnä Kuolajärven kirkonkylä sekä osa Kalastaja- ja Srednisaarentoja - tähän Sopimukseen liitetyn kartan mukaisesti.

Rajalinjan tarkemman määräämisen ja vahvistamisen toimittaa Sopimuspuolten edustajista kokoonpantu sekakomitea, joka on asetettava kymmenen päivän kuluessa tämän Sopimuksen allekirjoittamisesta.

3 Artikla

Molemmat Sopimuspuolet sitoutuvat kumpikin puolestaan pidättymään kaikesta hyökkäyksestä toistansa vastaan ja olemaan tekemättä mitään liittoja tai osallistumasta koalitio-liittymiin, jotka ovat suunnatut jompaakumpaa sopimuspuolta vastaan.

4 Artikla

Suomen Tasavalta suostuu vuokraamaan Neuvostoliitolle kolmeksikymmeneksi vuodeksi Neuvostoliiton suorittamaa kahdeksan miljoonan Suomen markan suuruista vuotuista vuokramaksua vastaan Hangon niemimaan ja sitä ympäröivän merialueen, jonka säde ulottuu viisi meripenikulmaa etelään ja itään sekä kolme meripenikulmaa länteen ja pohjoiseen päin siitä, joukon siihen sisältyviä saaria, tähän Sopimukseen liittyvän kartan mukaisesti - sotilaallisen meritukikohdan perustamiseksi, joka kykenee puolustamaan Suomenlahden suuta hyökkäyksiä vastaan, minkä ohella meritukikohdan puolustamiseksi Neuvostoliitolle myönnetään oikeus pitää siellä omalla kustannuksellaan tarpeellinen määrä aseellisia maa- ja lentovoimia.

Suomen Hallitus poistaa kymmenen päivän kuluessa tämän Sopimuksen voimaankäymisestä Hangon niemimaalta kaikki sotavoimansa ja Hangon niemimaa siihen liittyvine saarineen siirtyvät SNTL:n hallintoon, Sopimuksen tämän artiklan mukaisesti.

5 Artikla

SNTL sitoutuu poistamaan sotajoukkonsa Petsamon alueelta, jonka Neuvostovaltakunta vapaaehtoisesti on luovuttanut Suomelle 1920 vuoden rauhansopimuksessa.

Suomi sitoutuu, niinkuin 1920 vuoden rauhansopimuksessa määrättiin, olemaan pitämättä niillä vesillä, jotka kuuluvat sen omistamaan Pohjois-Jäämeren rannikkoon, sotalaivoja ja muita aseistettuja laivoja, lukuunottamatta sataa tonnia pienempiä varustettuja laivoja, joita Suomella on oikeus pitää ilman rajoitusta, sekä enintään viittätoista kappaletta sota- ja muita aseistettuja laivoja, joiden minkään kantavuus ei ole suurempi kuin neljäsataa tonnia.

Suomi sitoutuu, kuten samassa sopimuksessa määrättiin olemaan pitämättä mainituilla vesillä vedenalaisia laivoja ja aseistettuja lentokoneita.
Myös sitoutuu Suomi, kuten samassa sopimuksessa määrättiin, olemaan rakentamatta tälle rannikolle sotasatamia, sotalaivastotukikohtia ja sotakorjausverstaita, jotka laajuudeltaan ovat suurempia kuin mainittuja laivoja ja niiden aseistusta varten on tarpeen.

6 Artikla

Neuvostoliitolle ja sen kansalaisille, kuten 1920 vuoden sopimuksessa määrättiin, myönnetään vapaa kauttakulkuoikeus Petsamon alueen kautta Norjaan ja sieltä takaisin, minkä ohella Neuvostoliitolle annetaan oikeus konsulinviraston perustamiseen Petsamon alueelle.

Tavarat, jotka kuljetetaan Petsamon alueen kautta Neuvostoliitosta Norjaan, samoinkuin tavarat, jotka kuljetetaan saman alueen kautta Norjasta Neuvostoliittoon, ovat vapautetut tarkastuksesta ja valvonnasta, lukuunottamatta sitä valvontaa, joka on välttämätön kauttakulkuliikenteen järjestämistä varten; ei myöskään kanneta tullia eikä kauttakulku- eikä muita maksuja.

Yllämainittu kauttakulkutavarain valvonta on sallittu ainoastaan siinä muodossa, jota kansainvälisessä liikenteessä vakiintuneen tavan mukaan tällaisissa tapauksissa noudatetaan.

Neuvostoliiton kansalaisilla, jotka matkustavat Petsamon alueen kautta Norjaan ja Norjasta takaisin Neuvostoliittoon, on oikeus vapaaseen kauttakulkuun asianomaisten Neuvostoliiton viranomaisten antamalla passilla.

Noudattamalla voimassa olevia yleisiä määräyksiä on aseistamattomilla Neuvostoliiton lentokoneilla oikeus ylläpitää Petsamon alueen kautta lentoliikennettä Neuvostoliiton ja Norjan välillä.

7 Artikla

Suomen hallitus myöntää Neuvostoliitolle oikeuden tavarain kauttakulkuun Neuvostoliiton ja Ruotsin välillä, ja tämän kauttakulun kehittämiseksi lyhintä rautatietä pitkin Neuvostoliitto ja Suomi pitävät välttämättömänä rakentaa kumpikin omalla alueellaan, mikäli mahdollista 1940 vuoden aikana, rautatien, joka yhdistää Kantalahden Kemijärven kanssa.

8 Artikla

Tämän Sopimuksen voimaankäytyä uudistetaan taloudelliset suhteet Sopimuspuolten välillä ja tässä tarkoituksessa Sopimuspuolet ryhtyvät neuvotteluihin kauppasopimuksen aikaansaamiseksi.

9 Artikla

Tämä Rauhansopimus tulee voimaan heti sen allekirjoitettua ja on se myöhemmin ratifioitava.

Ratifioimiskirjojen vaihto tapahtuu kymmenen päivän kuluessa Moskovan kaupungissa.

Tämä Sopimus on laadittu kahtena alkuperäiskappaleena, suomen-, ruotsin- ja venäjänkielisinä Moskovan kaupungissa, 12 päivänä maaliskuuta 1940.

V. Molotov Risto Ryti

A. Zhdanov J. Paasikivi

A. Vasilevski R. Walden

------------- Väinö Voionmaa

Korsetin värillä on väliä

Viime päivinä on alkanut tuntua siltä, että meillä on käynnissä hallitussota. Ei niinkään hallituksen ja opposition välillä, joka muistuttaisi vuoden 1918 seksuaalisotaa, siis sitä, jossa vastakkain olivat punaiset ja valkoiset korsetit, vaan hallituksen sisällä, ikään kuin kansalaissotana.

Kansalainen Korhonen ja kansalainen Masa ovat töniskelleet toisiaan useammin kuin vanhat kaartilaiset nakkikioskilla. Ihan siinä posket menee rosamundaksi.

Jarmo Korhonenhan tunnetaan siitä, että tultuaan valituksi Kepun puoluesihteeriksi, hän esitti näkemyksensä politiikasta: ”Se on enemmän kuin näkyville tuotu päivänpolitiikka, jossa hömppäkoneet pyörittävät puppugeneraattoria, jossa fakta ja fiktio sekoittuvat ja parisuhdelaki ja hedelmöityshoitolaki ovat mediaseksikkäämpiä kuin köyhyys tai lasten huostaanotto.”

Ei tiennyt profeetta Korhonen, että mediaseksikkyydestä tulee pian mediaseksiä.

Silti vaikea arvata, keihin poliitikkoihin puoluesihteeri tällä viittasi. Ei ainakaan kehenkään Kepun ulkopuolella olevaan.

Korhosta kannatti vahvasti Paavo Väyrynen, jolla oli sen myötä intuitiivista tietoa, että hänestä tulee ministeri, vaikkei edes tuleva pääministeri sitä silloin tiennyt. "Korhosen valinta ei ole minulle näpäytys", Vanhanen sanoi jo etukäteen. Naapurit arvelevat sen muistuttaneen enemmän teknistä tyrmäystä, jossa ei kaaduta suorin hoikin koivin konkkaamaan vaan soperrellaan.

Tämän vuoksi tiettävästi Jarmo Korhonen on suljettu varmpimpaan puoluetoimistosta löytyvään kaappiin. Vai miten muuten on tulkittavissa liikenneministeri Anu Vehviläisen kommentti Kalevassa (9.3.08): "Liikenneministeri Anu Vehviläisen (kesk.) mielestä keskustan puoluesihteerin Jarmo Korhosen kaikki viimeviikkoiset ulostulot ja julmistelut Vanhasen hallitukselle eivät ole olleet onnistuneita." Siis keskustalaisen ministerin mielestä keskustan puoluesihteerin julmistelut keskustajohtoiselle hallitukselle...

Anteeksi, mistä voisin saada taksin?

Mainitun Kalevan nettikeskustelussa nimimerkki Jäbä sanoi kommentiksi edelliseen: "Korhonen, Rantakangas, Väyrynen ja Pekkarinen ovat oikeilla linjoilla Keskustassa. Vanhanen ja muut "liberaalit" joutaa potkia pihalle tai ainakin lykätä Alkion aateopus kouraan, jotta keskustalaisuus alkaa avautumaan. Pienen ihmisen asialla pitäisi olla. " Siinähän taas aamukahveja kerätään pitkin lattioita, kun maata johtaa KRPV-linja.

Lentokentälle, kiitos!

Hallitusrintamien toisella puolella oleva Jyrki Katainen sanoi muistaakseni jotenkin niin, vai miten se oli?, että "isottelu, uhkailu ja öykkäröinti" olisivat osa Korhosen persoonaa. Eikä persoonaa noin vain muuteta pois, kuten uusin Mannerheim-keskustelu osoittaa. Samat nettikeskustelijat tukevat kuin vihreä korsetti Mannerheimia aivan kuten ennenkin aiemmissakin Mannerheim-keskustelussa.

Uusin korsettikeskustelun osanottaja Bjarne Kallis tosin sanoo, ettei hän halua loukata ketään, ei edes niitä, joiden isoäidit ja syntymättömät sukulaiset Murha-Kalle hoiteli pois päiviltä.

Hoitelemisesta puheen ollen. Voisimmeko vihdoinkin antaa - heh! - Ilelle jonkin Nokia-palkinnon tekstiviestin aseman kansainvälisestä kohentamisesta? Siinä on mies, joka osaa sohaista tulipesään niin, että kohta liekit näkyvät Saksaan asti. Siellähän jo väitetään, että Nokia is not connecting people.

Suomalaisten kuuluminen globaalisti tunnettuun ja vientikelpoiseen vapaaseen pohjoismaiseen seksuaalirintamaan on nyt uhattuna. Vaikka kännykkäseksiä pidettäisiinkin metallimusiikkiin verrattuna vientikelpoisena erikoislajina, siis vähän kinkkisenä välineurheiluna, jota pitää valtion varoin tukea, on se varsin laimea muoto kalapuikkofirman ja viiksivahayhtiön tukemasta Big brother by Kännykkä -kilpailusta, jota kaikki laatulehdet ympäri Telluksen seuraavat kokosivun uutisin. Kansalaisten huuto kuuluu kuin mediapuisto Buchenwaldista: "Me haluamme enemmän, lisää ja suuremman."

Taksin keskusradio kertoo, että rikospoliisi on tiettävästi jo estänyt pääsyn sivuille, joissa tekstiviestit tullaan julkaisemaan. Viestit ovat sen verran lapsellisia.

Lopuksi julkaisen viimeisimmän ihan itse lähettämäni tekstiviestin, josta en tietenkään kerro, kenelle sen lähetin: "Onko siskonmakkarakeitto valmis, muija?"

Pyydän anteeksi jo etukäteen, vaikka eivät ne taida auttaa tuhannennellakaan kerralla. Minkäs hiiri voi hännälleen...

Tekstiviestit

Olenko minä ainoa, joka pitää ihmisiä, kuluttajia ja kansalaisia halventavana sitä, kuinka paljon erinäisistä tekstiviesteistä nostetaan kohua tiedotusvälineissä. EVVK.

Festari

Olen ilahduttanut kaikkia blogikriitikkoja ja suuria mediataloja vaikenemalla muutaman päivän, mutta nyt palataan taas arkiseen päiväjärjestykseen.

Palailin tänään Tampereelta, jossa olen viettänyt viitisen päivää hurskasta elämää elokuvien ja sanavalmiiden elokuvaihmisten parissa. Joillakin oli enemmän onnea kuin toisilla ja he saivat palkintoja. Paikalla oli ihmisiä Sapporosta Etelä-Afrikkaan ja Norjasta Venezuelaan tai jonnekin sinne päin.

Voi kun saisi takaisin ne ajat, jolloin festivaalit olivat hauskoja, yöt lyhyitä, elokuvat eläämääkin parempia ja hotellikuolemaa ei ollut painettu päivärahaa alentavana matkamääräykseen.

Viime yönä Mikko Alatalon kuuntelemisesta olisi pitänyt maksaa 14 euroa. Festivaalin vieraspassi ei kelvannut. Tai kelpasi, muttei alentanut hintaa, vitsaili ovimies. Muutkin olivat hirvitelleet hintaa, mutta siihen sanoin, että luultavasti siihen kuului kuusi kuukatta keskustapuolueen jäsenyyttä aloitustarjouksena (joka jatkuu pysyvästi sen jälkeen). Tarvinneeko sanoa, että palasin hotelliin nukkumaan saman tiensä. Kuten edellisenä iltana, ja sitä edellisenä. Älkää muistuttako minua keskiviikosta, sillä sen olen jo itse unohtanut.

Kiitoksia tutuille, joiden terävät kyynärpäät pitivät hereillä huonommissa elokuvissa - se palkinto menisi minun mielestäni tänä vuonna Ranskaan koiran ja suden väliin. Kiitoksia hauskoista keskusteluista, punaviinilaseista, chililihapullista ja ystävällisistä hymyistä vitsieni jälkeen.

Next stop is Viet... eiku Turku.

Palkkaerojen politiikkaa

Yleisradion uutiset on löytänyt tutkimuksen, jossa todetaan toimihenkilöiden palkkaerojen kasvaneen huomattavasti nopeammin kuin muissa ryhmissä.

Uutisen mukaan Elinkeinoelämän keskusliitto - EK ei siis nykyään tarkoita Etsivää Keskuspoliisia - on erinomaisen ilahtunut siiä, että toimihenkilöiden palkkaerot ovat kasvaneet 2000-luvulla.

EK sanoo, että kannustavaa palkkapolitiikkaa pitää "kehittää edelleen", sillä se "motivoi työntekijöitä edelleen kehittämään osaamistaan". Pienet palkkaerot kun "eivät kannusta kehittämään osaamista". Lisäksi pienet palkkaerot "osaltaan hidastavat talouden väistämätöntä rakennemuutosta."

Kannustusta isopalkkaisille ei siis nykyään anna enää raha vaan - palkkaerot.

2000 postausta takana.

En huomannut juhlia 2000. blogipostausta - tämä taitaa olla järjestyksessä 2004:s. Muutama rivi siihen on naputeltu, vaikka onhan joku valokuvakin joskus lisännyt lähetysten määrää.

Tällainen järjestelmällisyys ei selity muulla kuin iällä. Nuorempana se ei olisi onnistunut, eikä huonojen kausien yli olisi päästy.

Säännöllinen kirjoittaminenhan on vaikeaa, vaikka kirjoittaminen ei sinänsä olisi. Ja sekin aina silloin tällöin on. Silti mieluummin jatkan kuin lopetan, kuten niin monet.

Huomenna alkavat Tampereen lyhytelokuvafestivaalit. Puheenaiheena on tietysti nukkeanimaatio. Ylen uutisten haastattelema festivaalijohtaja J.-P. Laakso kommentoi kohua Tampereelta: "Keskustelu kertoo kuvien voimasta. Julkisuudessa on jo tuotu esiin, miten kuvien raastaminen tai kaataminen ei ole uutta Mannerheiminkaan kohdalla. Elokuvassa se kuitenkin koetaan voimakkaammaksi ja vaaralliseksikin."

Kulttuuri voi olla vaarallista. Jokisipilä puhuu teemasta viisaita: hän ei spekuloi Mannerheimin ominaisuuksilla, vaan kertoo, miksi tämäkin keskustelu on osa historiaa. Lukekaa! Kommentoinhan siellä jo minäkin.

Helppoa ja vaikeaa

Televisio tekee kaikkensa, jotta sen seuraaminen olisi vaikeaa. Teknisesti tämä kaikkine digibokseineen sun muineen on varmasti totta juuri tänään, mutta muuten television annin pitäisi olla helposti mahdollisimman helposti nieltävää. Se on television haaste.

Tekniikka hiertää myös sanomalehtien kohdalla, vaikka sopivan kokoisia ilmaisjakelulehtiä sentään näkee luettavan metroissa ja busseissa. Yllättävän moni kieltäytyy tästäkin huvista ja keskittyy lähinnä näyttämään siltä, ettei ole olemassa.

Nuorten käytös poikkeaa muista. He näpyttelevät kännykkäänsä.

En ole koskaan nähnyt kenenkään katsovan metrossa televisiota. Sekin olisi kai nykyisin varsin helppoa.

Vaikka olen jo vuosikymmenten ajan joka päivä kuljeskellut työ- ja kauppamatkoillani metroasemilla ja kauppakeskuksissa, en ole koskaan nähnyt tai törmännyt tilanteeseen, jossa niillä kaupiteltaisiin seksiä, nuorta tai vanhaa. Silmiinpistävästi en ole nähnyt myöskään ostajien siellä kiertävän - vaikka mistä minä tiedän, kun kukaan muukaan ei tiedä.

Olen käynyt myös maailmalla, jossa kaikki on toisin. Ilmiötä ei voi olla huomaamatta. Kaikki näkevät ja tietävät ilmiön.

Samaan aikaan kun muut lehdet mässäävät animaationukke Mannerheimin tavoilla, Helsingin Sanomien kuukauden seksiuutinen - thaihierontapaikkojen ja eduskunnassa harjoitetun seksuaalisen häirinnän tyhjiin valahtaneiden "keskustelujen" jälkeen - on nuoriin ja jutun loppupuolella lapsiin liittyvä seksikauppa.

Edellisissä seksijuttusarjoissa otsikot pienenivät selitysten määrän kasvaessa. Juttujen keskeiset ongelmat olivat siinä, ettei kukaan lukija - ammattilainen tai amatööri - ei oikein saanut selville, miksi jutut oli tehty. Aiheiden (epä)inhimillistä attraktiivisuutta kukaan ei epäillyt. Lehden sivut tulivat riimitetyksi täyteen.

Kuka arvaa etukäteen, mikä on laatulehden huhtikuun seksiuutinen?

"Nuoret ihmettelivät ikätoveriensa Helsingissä harjoittamaa seksikauppaa", kertoo iso otsikko tänään. Pelkään pahoin, että hämmentyneitä kauppakeskuksessa haastatellut nuoret olivat siksi, että täysi-ikäiset toimittajat kyselevät varsin nuorilta teineiltä seksiasioista, joista heillä ei ole (onneksi) kokemusperäistä tietoa. He eivät tunne edes kuulopuheista ketään, joka moista olisi harjoittanut.

"Sairasta. Miten jotkut aikuiset voivat olla tuollaisia," haastateltu nuori puuskahtaa Helsingin Sanomia luettuaan ja se painetaan lehteen.

Toivottavasti toimittajien mukana oli nuorisotyöntekijä tai poliisi legitimoimassa lehden uutisen kaltaista seksityrkkyä lapsille ja nuorille.

Kyse oli jutun kärjestä. Ottakaa tämä mediakritiikkinä.

Mitä voimme arvata uutisoinnin tulokseksi? Nyt tämä piilossa pysynyt ilmiö halutaan kaikkien tietoon. Epäilemättä siinä onnistutaan kun tarpeeksi masinoidaan. Mutta syntyykö tästä arkikokemuksen ulkopuolella olevasta asiasta edes keskustelua? Epäilen.

Ei syntynyt viimeksikään, joskus 15-20 vuotta sitten, kun samanlaisen seksikaupan väitettiin rehottavan Asematunnelissa. Kukaan ei silloinkaan ollut koskaan nähnyt eikä kuullut ilmiöstä.

Vaikka meidän silmämme eivät näitä ilmiöitä kaupungin arjessa tavoittaisi, ne epäilemättä ovat olemassa, vaikkakin varmasti tilastollisesti marginaalisena. Viime vuoden tilaston lukema, muistaakseni 172 - tänään lehdessä "liki parisataa tapausta" - ei kerro, miten tapaukset on laskettu. Montako ostajaa ja montako myyjää on kiinni otettu? Jos tilastot ovat kiinnostavia, voisi laskeskella, että tuo määrä tapauksia syntyy vuodessa parilla ostajalla ja parilla myyjällä. Se olisi liian vähän otsikoiden fonttikokoon ja leveyteen verrattuna. Ilmiön muodostaneiden yksilöiden tapauksiin tämä uutisointi ei vaikuta. Tuleviin?

Poliisi ja Väestöliitto tuskin tästä uutisoinnista hyötyvät, vaikka voisihan tietysti ajatella niin, että se avaisi "kielen kannat" tilanteessa, jossa edellä mainitut instituutiot sanovat kyseessä olevan "jäävuoren huippu". Ilmaisu kertoo ennen muuta sen, kuinka vähän ilmiötä tunnetaan.

Mutta, mutta. Uutisoinnin motiivi ei käy ilmi, mikä on puute. Asiasta kuultuaan moni on heittänyt lapsensa ulos kotoa, järkyttävä juttu kertoo. Pelättävä seuraus voi olla vakavampi kuin tiedon leviämisestä saatu hyöty. Tätähän meidän on vaikea arvioida, mutta spekuloidaan, kun on sananvapaus.

Laatulehden rooliin kuuluu perustella tämän kaltainen uutisointi. Motiiveja voi nimittäin epäillä, vaikka tavoitteena olisi "hyvä juttu" ja korkeatasoinen, harkittu journalismi.

Tämäkään seksijuttu ei ole lukijalleen helppo.

Itse asiassa ristiiriitainen aines tekee jutun vaikeasti luettavaksi. Onko tässä kyse keski-ikäisistä tai sitä vanhemmista miehistä, korsetilla tai ilman, kuten seksinostajan stereotyyppinen, ikonisoitunut kuvamuistimme meitä muistuttaa. Rivien välissä on, kuten sitaattien valinta osoittaa, mutta tekstissä ei.

Sarjan ensimmäisessä osassa käytettiin esimerkkinä 15- ja 20-vuotiaiden epätoivottua suhdetta. Sen ydin oli "liian suuri" ikäero. Huonosti valittu esimerkki ei asiaa oikein avannut, etenkin kun jutun pääaihe, osto- ja myyntimotiivi, ilmeisesti puuttui esitellystä tapauksesta, jonka ympärillä moni saattoi valita vain närkästyykö moraalisesti vai suhtautuuko asiaan leväperäisesti "nuoret on nuoria" -ajattelulla. Miten nuoria näistä ikäeroista nykyisin valistetaan?

Vai onko juttu suunnattu nuorille itselleen? En osaa sanoa, vaikka luin jutun.

Samaan aikaan "nykynuorten moraali on erittäin vahva", väittää haastateltu seksuaaliterapeutti. Tätä teemaa ei kehitellä. Sillä perustellaan oikeastaan sitä, että emme me keskiverrot lehdenlukijat emmekä nuoret tunne ilmiötä. Ilmiö on pysynyt tähän asti salassa (, ja lehti on siis paljastuksen asialla), vaikka pohjoismaisten esimerkkien mukaan sitä on pienemmin otsikoin muutaman kerran estradille aiemminkin tyrkätty.

Moraalin vahvuudesta huolimatta Väestöliitossa ilmiö tunnetaan, kuten haastateltu kertoo: "Siksi seksivaihtokaupoista ei välttämättä puhuta avoimesti edes omassa kaveripiirissä. Ne, jotka ovat kaupanteossa mukana, puhuvat asiasta varovasti ja testaavat, olisiko toisesta nuoresta toimintaan. Jos kaveri suhtautuu ajatukseen avoimesti, hänet vihitään mukaan."

Harhautuneita nuoria. Mutta myös muuta. Ristiriitaista tässä on siis se, että toisaalta kysymys on ainakin joissakin tapauksissa sellaisesta, jonka hyvä asianajaja voisi osoittaa järjestäytyneeksi rikollisuudeksi sutenööreineen ja ammattilaisineen. Rikollisen, ammattilaisuuden, hairahtuneen, mukaan houkutellun ja hyväksikäytetyn roolit erilaisine vastuineen tekevät jutun vaikeaksi käsittää. Ehkä tästä keskustellaan televisiossa ja motiivit uutisaiheeseen tulevat selvemmäksi?

Applauso de' Saggi

 

Viisaille sopii aina taputtaa.

Digikieltäytyjät

Digiaika on tänään pimentänyt monet televisioruudut [- aivan kuten Blogilista tämän blogin, sillä päivityksiä ei ole viikkoihin tehty kunnolla, useimmiten jätetty tekemättä, niin kuin nytkin muutaman päivän ajan. Tilaajien ei auta kuin klikkailla aina vaan].

Yllättävän monta minunkin tuttavistani on päättänyt jäädä televisiomaailmojen ulkopuolelle.

Siinä on jotakin tämän maailman mahdollisuuksista ja mahdottomuuksista. Useimmiten perusteluna digikieltäytyjillä on se, että on muutakin tekemistä. Monet heistä ovat superaktiivisia yhteiskunnallisissa riennoissa.

Yllättävän moni on televisiokatselukieltäymyksestään huolimatta visuaalisen suurkuluttajia. He käyvät elokuvissa, festivaaleilla, taidenäyttelyissä ja monissa elävän kulttuurin riennoissa. Kieltäytyjien televisionkatselu on rajoittunut jo pitkään uutisiin ja pariin mielisarjaan. Jälkimmäiset ovat ainoa asia, mitä he kaipaavat näin etukäteen.

Osa tuttavista aikoo käyttää Internetin televisiopalveluita. Epäilemättä sieltä korviketta löytyykin, vaikka saatavuutta rajoitettaisiinkin, kuten lähitulevaisuudessa tullaan jo tekemään.

En tiedä miten televisiolupamaksu ja netin katselu voidaan käytännössä yhdistää. Osa television nettipalvelusta suunnataan ehkä vain televisioluvan maksaneille, joiden on rekisteröidyttäessä tämä osoitettava.

Epäilemättäkin tämä on tuhon tie kuten suurin osa kaikista muistakin teistä, joilla nyky-yhteiskunnan nettipalveluja hyödyntävät "vapaamatkustajat" aiotaan nitistää. Sen liberaalin hyväksymisen vaihtoehto on nimittäin äärimmäisen kontrollin ja taloudellisen diktatuurin tie, molemmat kaikkien mediajättiläisten nykyajattelun ydinteemoja.

Äärimmäisellä kontrollilla ei ole rajoja: se tähtää epätäydellisillä menetelmillä täydellisyyteen, jonka ehtojen täyttäminen kohdistetaan demokraattisesti ja tasapuolisesti kaikkiin olimmepa väärän laukun tai cd:n ostaneita matkustajia tullissa, netin käyttäjiä väärillä sivuilla tai kaupasta rehellisesti ostamamme tavaran lainaajia kaverille.

Näin "vapaamatkustajien" nitistämisestä tulee keino kaikkien (äärimmäiseen) kontrolloimiseen. Ja silloin olemme tilanteessa, jossa kontrolloijat ja kontrolloitavat ovat totaalisen vaarallisessa suhteessa toisiinsa. Tällaista kontrollia harjoitetaan jo nyt netissäkin.

Kontrollin kuluttamiselta - valvontakamerat, kauppa-, pankki- ja luottokortit, vartijajärjestelmä, kulkuluvat, matkustajakortit, nettirekisteröinnit jne. ad astra - ei juuri voi välttyä.

Erilaisten irtiottojen mahdollisuuksista toki kannattaisi pitää enemmän meteliä. Muuten mediajättiläiset syövät meidät ja nitistävät meidät kontrollillaan.

Pieniä irtiottoja tehdään tähän suuntaan digikieltäytymisenkin yhteydessä.

On nimittäin niin, että yllättävän moni aikoo ryhtyä totaalidigikieltäytyjäksi. Televisio-ohjelmia ei yksinkertaisesti enää katsota. Ne suljetaan pois elämästä. Television ohjelmavirtaa ei enää ole.

Tuskinpa nämäkään digikieltäytyjät televisiolta välttyvät, mutta koska heillä on parempaa tekemistä, niin he eivät siitäkään paljoa välitä. Televisio on yksinkertaisesti yhdentekevä.

Entistä televisiovastaanotinta voi käyttää dvd-laitteeseen kytkettynä vielä digiaikanakin. Kierrätyksestä saa olemattomaan hintaan laitteita loppuiäksi. Heidän kaipaamiaan televisiosarjoja myydään dvd-muodossa ja netti, kontrollista huolimatta, tuottaa jäykän televisiojärjestelmän korvaamiseksi paljon visuaalisia iloja.

NEW AMERICAN CINEMA 2008

NEW AMERICAN CINEMA 2008, Orionissa. Kuraattorina Mika Taanila.
Paha sanoa, että tilaisuus ei toistu, kun kyse on kuitenkin pitkälle tapahtumasta, joka muodostui legendaariseksi amerikkalaisen elokuvan esittelyksi Suomessa vuonna 1968. Mutta todennäköisesti seuraavaan kertaan menee taas noin 40 vuotta.

Muutokset vuoden 1968 ohjelmaan johtuvat lähinnä siitä, että muutamat elokuvantekijät ovat vetäneet elokuvansa pois markkinoilta, eikä niitä ole mahdollista saada nähtäväksi. Tilalle on hankittu kiintoisia merkkitapauksia amerikkalaisen elokuvan historiasta. Nämä tilaisuudet ovat must! Tai miksi kutsua niitä tilaisuudeksi - se on kuin viiden päivän festivaali!

Siis NEW AMERICAN CINEMA 26.-30.3.2008 Orionissa

KESKIVIIKKO 26.3.2008 / WEDNESDAY 26 MARCH 2008

17.00 NEW AMERICAN CINEMA 1 yht. 76 min
Relativity (Ed Emshwiller, 1966) 38 min
Tung (Bruce Baillie, 1966) 5 min
Castro Street (Bruce Baillie, 1966) 10 min
Early Abstractions (1-5, 7, 10, Harry Smith, 1946) 23 min

19.00 NEW AMERICAN CINEMA 2 yht. 75 min
Heaven and Earth Magic (Harry Smith, 1960) ca 50 min
Later Superimpositions (Harry Smith, 1964) 25 min

21.00 NEW AMERICAN CINEMA 3 yht. 75 min
Andy Warhol's Silver Flotations (Willard Maas, 1967) 5 min
Harlot (Andy Warhol, 1964) 70 min

TORSTAI 27.3.2008 / THURSDAY 27 MARCH 2008

17.00 NEW AMERICAN CINEMA 4: ROBERT BREER yht. 85'
Form Phases (1952) 2 min
Form Phases II (1952) 7 min
Image by Images (1959) 7 min
Recreation (1957) 2 min
Un miracle (1954) 1 min
Recreation (1957) 2 min
Jamestown Baloos (1957) 6 min
A Man and His Dog Out for Air (1958) 3 min
Blazes (1961) 3 min
Fistfight (1964) 11 min
Horse Over Tea Kettle (1962) 6 min
Breathing (1963) 6 min
Pat's Birthday (1966) 5 min
Homage to Jean Tinguely's Homage to New York (1968) 13 min

19.00 NEW AMERICAN CINEMA 5 yht. 78 min
Senseless (Ron Rice, 1962) 28 min
Chumlum (Ron Rice, 1964) 25 min
Winter 64/66 (David Brooks, 1967) 25 min

21.00 NEW AMERICAN CINEMA 6 yht. 92 min
Flaming Creatures (J Smith 1964) 43 min
Twice a Man (Gregory Markopoulos, 1963) 49 min

PERJANTAI 28.3.2008 / FRIDAY 28 MARCH 2008

19.00 NEW AMERICAN CINEMA 7
Songs 1-22 (Stan Brakhage, 1966) n. 107 min * uusi kopio 2008

21.00 NEW AMERICAN CINEMA 8 yht. 80 min
A Movie (Bruce Conner, 1961) 12 min
Looking for Mushrooms (Bruce Conner, 1965) 14 min
Duo Concertantes (Larry Jordan, 1966) 9 min
Bardo Follies (George Landow, 1967) 20 min
Peyote Queen (Storm de Hirsch, 1965) 8 min
Trap Dance (Storm de Hirsch, 1967) 2 min vahvistamatta
Hare Krishna [from Diaries] (Jonas Mekas, 1966) 4 min
Report from Millbrook (Jonas Mekas, 1966) 11 min

LAUANTAI 29.3.2008 SATURDAY 29 MARCH 2008

15.00 NEW AMERICAN CINEMA 9
Songs 23-25 (Stan Brakhage, 1966) n. 76 min * uusi kopio 2008

17.00 NEW AMERICAN CINEMA 10 yht. 61 min
Skullduggery (Stan Vanderbeek, 1963) 5 min
Panels for the Walls of the World (Stan Vanderbeek, 1965) 8 min
Blonde Cobra (Ken Jacobs, 1959-1963) 30 min
Little Stabs at Happiness (Ken Jacobs, 1959-1963) 18 min

19.00 NEW AMERICAN CINEMA 11 yht. 90 min
A Matter of Baobab (Pola Chapelle, 1967) 1 min
Notes on the Circus (Jonas Mekas, 1967) 12 min
Oh Dem Watermelons (Robert Nelson, 1965) 12 min
Space (Andy Warhol, 1965) 35 min
Match Girl (Andrew Meyer, 1966) 26 min
Bridges-Go-Round (Shirley Clarke, 1953) 4 min

21.00 NEW AMERICAN CINEMA 12 yht. 92 min
Melting (Tom Anderson, 1966) 6 min
Georgia (Gordon Ball, 1967) 4 min
Time of the Locust (Peter Gessner, 1966) 12 min
Inauguration of the Pleasure Dome (Kenneth Anger, 1954) 39 min
Scorpio Rising (Kenneth Anger, 1963) 31 min

SUNNUNTAI 30.3.2008 SUNDAY 30 MARCH 2008

15.00 NEW AMERICAN CINEMA 13 yht. 68 min
Anticipation of the Night (Stan Brakhage, 1958) 43 min
Scenes from Under Childhood Section # 1 (Stan Brakhage, 1967-1970) 25 min

16.30 NEW AMERICAN CINEMA 14 yht. 103 min
Prelude: Dog Star Man (Stan Brakhage, 1961) 25 min
Dog Star Man (Stan Brakhage, 1961-1964) 78 min

18.00 NEW AMERICAN CINEMA 15
The Queen of Sheba Meets the Atom Man (Ron Rice, 1963) 110 min

20.00 NEW AMERICAN CINEMA 16
Fluxus Anthology / Fluxfilm n:o 1-37 (Fluxus, 1966) 100 min
Fluxfilm n:o 1: Zen for Film (Nam June Paik, 1962-1964) 7 min
Fluxfilm n:o 2: Invocation of Canyons and Boulders (Dick Higgins, 1966) 1 min
Fluxfilm n:o 3: End After 9 (George Maciunas, 1966) 1'20"
Fluxfilm n:o 4: Disappearing Music for Face (Chieko Shiomi, 1966) 10 min
Fluxfilm n:o 5: Blink (John Cavanaugh, 1966) 2'30"
Fluxfilm n:o 6: 9 Minutes (James Riddle, 1966) 9 min
Fluxfilm n:o 7: 10 Feet (George Maciunas, 1966) 0'28"
Fluxfilm n:o 8: 1000 Frames (George Maciunas, 1966) 0'42"
Fluxfilm n:o 9: Eye Blink (Yoko Ono, 1966) 1 min
Fluxfilm n:o 10: Entrance to Exit (George Brecht, 1966) 6'30"
Fluxfilm n:o 11: Trace n:o 22 (Robert Watts, 1966) 1'15"
Fluxfilm n:o 12: Trace n:o 23 (Robert Watts, 1966) 3 min
Fluxfilm n:o 13: Trace n:o 24 (Robert Watts, 1966) 1'19"
Fluxfilm n:o 14: One (Yoko Ono, 1966) 4'30"
Fluxfilm n:o 15: Eye Blink (Yoko Ono, 1966) 1 min
Fluxfilm n:o 16: Four (Yoko Ono, 1966) 5'30"
Fluxfilm n:o 17: Five O'Clock in the Morning (Pieter Vanderbek, 1966) 4'30"
Fluxfilm n:o 18: Smoking (Joe Jones, 1966) 6 min
Fluxfilm n:o 19: Opus 74, Version 2 (Eric Andersen, 1966) 1'20"
Fluxfilm n:o 20: Artype (George Maciunas, 1966) 4'20"
Fluxfilm n:o 22: Shout (Jeff Perkins, 1966) 2'30"
Fluxfilm n:o 23: Sun in Your Head (Wolf Vostell, 1966) 6 min
Fluxfilm n:o 24: Readymade (Albert Finne, 1966) 0'45"
Fluxfilm n:o 25: The Evil Faerie (George Landow, 1966) 3 min
Fluxfilm n:o 26: Sears Catalogue 1-3 (Paul Sharits, 1965) 0'28"
Fluxfilm n:o 27: Dots 1 & 3 (Paul Sharits, 1965) 0'35"
Fluxfilm n:o 28: Wrist Trick & Unrolling Event (Paul Sharits, 1966) 2'30"
Fluxfilm n:o 29: Word Movie (Paul Sharits, 1966) 4 min
Fluxfilm n:o 30: Dance (Albert Finne, 1966) 2 min
Fluxfilm n:o 31: Police Car (John Cale, 1966) 1 min
Fluxfilm n:o 36: Fluxfilm n:o 36 (Peter Kennedy, Mike Parr, 1970) 2'30"
Fluxfilm n:o 37: Fluxfilm n:o 37 (Peter Kennedy, Mike Parr, 1970) 2 min

Helppo elämä prinsessalla

Nyt kun laatulehtemme ovat yhä useammin muuttuneet elämäntapalehdiksi, lainattakoon Helsingin Sanomien niksinurkasta päivän neuvo: "Merkkiterät voivat maksaa yli viitosen kappale, joten niitä kadulla myyvä varas saa helposti viinapullon hinnan kasaan." (Mikko Paakkanen, HS 27.2.2008, A9)

Vastine

HS:n Nyt-liitteen artikkelin lopussa on teksti: "Luettuaan artikkelin haastateltavat eivät allekirjoittaneet sitä kuvaa, joka heistä ja Filmihullusta siinä annetaan ja halusivat kieltää kirjoituksen julkaisun kokonaan." (Valtteri Väkevä: Vihaisia nuo filmihullut. Moni on vetänyt herneen nenäänsä elokuvalehti Filmihullun kirjoittelusta).

Lehti ei tietenkään sanonut miksi haastateltavat ajattelivat toimittajan jutusta näin.

Mutta ei hätää, Internet pelastaa.

Yksi haastatelluista, Eero Tammi, löysi tästä hyvän syyn palata blogimarkkinoille. Käyntipiikkiä tekemään, sillä viimeisimmästä kirjoituksesta löytyvät kaikkien kolmen haastatellun vastineet.

Hullua puhetta

"Valtiosihteeri Raimo Sailas arvostelee itseään osin pieleen menneestä hyvinvointivaltioprojektista, jossa kansalaiset totutettiin vaatimaan yhteiskunnan etuja ja paapomista samalla kun kansalaisten oma vastuu itsestään ja läheisistään hämärtyi. Sailaksen mielestä nyt pitäisi uskaltaa syyllistää esimerkiksi vanhemmat, jotka eivät huolehdi lapsistaan. " Ylen uutiset teoksesta Suuret ikäluokat luokkakuvassa - Mitä meistä tuli (Ajatus).

Sailaksesta ainakin on tullut hulluja puheleva.

Sodan varjossa

p>Tänään Mikkelissä puhutaan näin:

Kreikkalaisen filosofin, kyynikko Diogenes Sinopelaisen harrastuksena oli kuljeskella lyhty kädessä pitkin Ateenan toreja ja etsiä ihmistä. Tiettyä kyynisyyttä koin itsekin, kun olen tämän viikon astellut automaatista saatu kahvimuki kädessäni Kansallisen audiovisuaalisen arkiston käytäviä ja kysynyt ihmisiltä, mitä on viihde? Mainittakoon, että Diogenes eli kyynisyydestään huolimatta reilut 2300 vuotta sitten 91-vuotiaaksi.

Arkistoihmisten vastauksissa vilahteli monia tuttuja asioita, joilla on selvästi kytköksensä viihteeseen: esiin tulivat eskapismi eli pako todellisuudesta, unohdus, vapaa-aika, rentoutuminen. Sanakirjat olivat samaa mieltä kuin arkijärki. Viihde on ajanvietettä, ajankuluketta, rattoa, hupia, huvitusta ja viihdykettä. Meille tarjoillaan viihdemusiikkia – se on vanhan sanakirjan mukaan korviin särähtävästi "konserttimusiikkia kevyempi, mutta iskelmämusiikkia arvokkaampaa musiikkia, ajanvietemusiikkia". Jo 1960-luvulla tarjolla oli viihdeohjelmia.

Viihdettä lähellä on myös viihdyke. Sanaa käytetään jostakin asiasta, jonka tarkoituksena on haihduttaa, hälventää jonkun ikävää, huolia tms., rauhoittaa jotakuta tms., se on lohduke, lievike, viihdyke. Aleksis Kivellä viihdyttäjä on joku, joka nukkuu nukuttamansa lapsen äärelle. 1800-luvun käytössä sana on näyttänyt merkitsevän ennen muuta rauhoittamista. Sittemmin viihdyttää piti vihastunutta, hermojaankin pitää aina välillä viihdyttää ja ovatpa jotkut etsineet viihdytystä alkoholistakin. Viihdyttäminen tarkoitti Maila Talviolla sitä, kun Aaretti rupesi viheltämään hevoselleen, E. N. Setälä rukoili Pohjan tyttöä hyyllään ja jäällään viihdyttämään tulen vammaa.

Näitä nuorempia viihdyttämisiä ovat sanan merkitykset, joissa yritetään saada joku viihtymään, tuntemaan olonsa jossakin miellyttäväksi, huvittuneeksi ja hauskuutetuksi. Vieraita viihdytetään juuri näin ja rintamakiertueiden avulla viihdytettiin sotilaita. Silläkin voi toki olla vähän sarkastisempi merkitys, kuten Santeri Alkiolla, joka tokaisee, että saisivat siellä, hauskassa seurustelussa, viihdyttää itseään.

Onneksi me viihdymme täällä, tunnemme olomme miellyttäväksi, mukavaksi, olemme täällä kuin kotonamme, tyytyväisinä kaipaamatta pois. Ja kuitenkin, juuri tästä viihtymis-sanan sanakirjamäärittelystä löydämme ensimmäiset ristiriidat. Ja mistäpä tutkijana työskentelevä elokuvahistorioitsija voisi enemmän ilahtua kuin kunnon ristiriidoista. Siis: Kuinka voimme olla täällä kaipaamatta pois, vaikka viihde on niin usein eskapismia, pakoa todellisuudesta. Eikö pako olisi mahdollista vain kun kaivataan pois?

Tänä iltana meidän viihtymisemme on ainakin tutkijalle ominaiseen tapaan itsestään selviä asioita mutkistamaan tottuneen mielestä hieman ristiriitaista viihtymistä, olemista sodan varjossa, kuten tämän puhunnan ja illan viihdekonsertin otsikko kuuluu.

Sodan ja viihteen yhdistelmä on ollut pitkään monille suomalaista populaarikulttuuria tarkastelleelle ongelma kahdestakin syystä. Sen käsittelyssä on elänyt kaksi kahtiajakoa, joilla molemmilla on tekemistä sodan ja sodan varjon kanssa.

Ensimmäinen kahtiajaoista on korkeakulttuurin ja matalakulttuurin välinen muuri, jota vasten kyllä ammuttiin enemmän viihdyttäjiä ennen kuin heitä alettiin kutsua viihdetaiteilijoiksi.

Sodan varjojen teemaan kuuluu myös toinen aihe. Varsin usein populaarikulttuuria käsittelevät historioitsijat ovat erotelleet toisistaan viihteen ja propagandan. Kahtiajakoa on usein täydentänyt poliittisen ja ideologisen muodostama jakolinja, jonka toiselle puolelle sijoittuu puhdas viihde ja toiselle sen vastapainoksi likainen propaganda.

Meidän on tehtävä ekskursio korkeakulttuurin ja populaarikulttuurin suhteen historiaan ymmärtääksemme tätä jakoa paremmin. Se voidaan jakaa neljään vaiheeseen. Ensimmäinen vaihe kesti suurin piirtein 1800-luvun ensimmäisen puoliskon. Massaviihde tai joukkoviihde syntyi silloin. Teollisen vallankumouksen aikana syntyneet uudet populaarikulttuurin muodot loivat silloin kaksi tärkeää edellytystä joukkoviihteelle, nimittäin massamittaisen tuotannon ja massamittaiset yleisöt. Populaarikulttuuriset ja korkeakulttuuriset tekstit kohtasivat silloin samoilla näyttämöillä: konserteissa voitiin kuulla yhä hyvin aarioita kuin ajankohtaisia populaareja laulelmia eikä kukaan ajatellut, että jälkimmäiset eivät sopisi kuvioon. Amerikkalaiset museot esittelivät rinta rinnan sekä eurooppalaisia "mestariteoksia" että täytettyjä, eksoottisia eläimiä. Pääsylippunsa maksanut yleisö sai vaihtelevia visuaalisia spektaakkeleita.

Toista vaihetta voidaan nimittää kulttuurin sakralisoimiseksi eli pyhittämiseksi. Kulttuuri haaraantuu 1800-luvun jälkipuoliskolla populaareille ja eliitin areenoille. Museoita, oopperataloja ja konserttihalleja aletaan johtaa sellaisista organisaatioista, jotka ovat omaksuneet usein sekä ei-voittoa-tuottavan lähtökohdan että ajattelutavan, jossa kulttuuria raamitetaan heidän omien makujensa ja tunteidensa mukaisesti. Suuren yleisön kansoittamat populaarit markkinapaikat jäävät tämän ulkopuolelle. Yhdysvalloissa tämä tarkoitti mm. maahanmuuttajien kulttuurin paikkaa. Juuri siellä syntyi elokuva. Elokuvan historia on usein myös maahanmuuttajien historiaa eikä Suomi ole tästä poikkeus.

Amerikkalainen sosiaalihistoria (Paul Dimaggio, Lawrence Levine) kutsuu kulttuurin portinvartijoiksi nousseita yrittäjiä nimellä brahmiinit. Brahmiinien hallussa olivat sinfoniaseurat ja museoiden johtokunnat, jotka muodostivat kuitenkin usein eri piirin kuin politiikan johtohahmot.

Kun tämä taiteen esittämisen järjestelmä asettui tietoisesti markkinapaikkojen ulkopuolelle, tuli mahdolliseksi hallinnoida kulttuuria. Näitä instituutioita johtivat todelliset yleisen hyvän vartijat. Kulttuuripiirit olivat kiistämättä monella tapaa myös hyvin demokraattisia: konsertteihin ja esityssalien parvekkeille saattoivat tulla naiset, opiskelijat ja muut, jotka eivät olleet itsestään selvästi kulttuuripalvelujen maksavia tilaajia.

Mutta saiko esimerkiksi työväenluokka osallistua? Brahmiinien avaramielisyys ylsi vain niihin, joiden voitiin olettaa omaksuneen oikeat käytöstavat ja jotka myös saivat osallistumisestaan korvaamattoman arvokkaan oppitunnin - he oppivat käyttäytymään, sanalla sanoen he siis kulturoituivat - samanlaisiksi kuin brahmiinit. Ja brahmiinit eivät koskaan tehneet populaarikulttuuria.

Brahmiinit eivät pyrkineet monopolisoimaan kulttuuria, mutta he pyrkivät kesyttämään markkinapaikkojen kulttuurin täyttämät massat, jotka uhkasivat heidän asemaansa. Eikä vain asemaa, sillä kuten Bostonista kotoisin oleva aikansa taidehallinnon nokkamies totesi: "Kouluttautukaa ja pelastakaa itsenne ja perheenne ja meidän rahamme rahvaalta."

Tässä tekemisen prosessissa, jota voidaan sanoa legitimoimiseksi, oli keskeistä se sama asia mikä kaikissa ideologisissa manöövereissä: makujen hierarkia luonnollistettiin ja saatiin näyttämään historiallisesti tavalta-millä-asiat-ovat-aina-olleet. Tällöin syntyi se illuusio, jonka mukaan korkeakulttuurin esteettiset tuotteet oli alun perin luotu arvostettavaksi juuri sillä tavalla, millä 1800-luvun amerikkalaiset opetettiin niitä havainnoimaan: kunnioittaen, informoituna, kurinalaisella vakavuudella. Tämä makujen hierarkia säilyi voimiensa tunnossa 1950-luvulle saakka.

Tätä kahtiajakoa ei pidä kuitenkaan korostaa äärimmilleen. Eric Hobsbawm muistuttaa, ettei ole viisasta liioitella eroavaisuuksia kansankulttuurin ja porvarillisen tai korkeakulttuurin luovien taiteilijoiden välillä. Se mikä oli "hyvää" ja "suosittua" kulttuurisesti valistuneen yleisön välillä suodattui ja valikoitui usein myös osaksi laajempien kansalaisryhmien kulttuuria. Monet klassiset taidemusiikkiteokset, ns. "kevyistä klassikoista" puhumattakaan olivat tuttuja, kuten myös Caruson ja Shaljapinin tapaiset oopperalaulajat. Tsehov, Ibsen ja Shaw tunnettiin näytelmistään, H. G. Wells, Romain Tolland, Theodore Dreiser ja Selma Lagerlöf romaaneistaan. Joukot tavoittivat korkeakulttuurin parantuneen lukutaidon myötä entistä useammin. Alettiin julkaista kansanpainoksia klassikoista Homeroksesta Ibseniin ja Platonista Darwiniin. Suurimmillaan ero oli avant-garde -taiteen ja muun taiteen välillä, oli vaikeampi hyväksyä (ehkäpä juuri nautinnollisuuden puitteissa) kubisteja tai Picassoa tai Schönbergiä (vaikka Stravinsky vielä ehkä menetteli).

Kuten Hobsbawm toteaa, kulttuuri kukoisti. Teatterien ja muiden kulttuuri-instituutioiden lukumäärä moninkertaistui lyhyen ajan kuluessa, mikä johtui siitä, että niin urbaani alempi keskiluokkakin ja ne työläiset, jotka onnistuivat vakiinnuttamaan työpaikkansa ja työpalkkansa, tulivat uusiksi kulttuurin kuluttajiksi. He olivat innostuneita ja vastaanottavia kulttuuripalveluiden käyttäjiä. Kulttuuri edusti paitsi yksilöllisiä myös kollektiivisia toiveita, ennen muuta uuden joukkoliikkeenä toimineen työväenliikkeen puitteissa. Taiteet symboloivat poliittisia päämääriä ja pyrkimyksiä demokratian aikana.

Kulttuuri menestyi, ainakin sen vähemmän konservatiivisissa ja konventionaaleissa, jopa dekadenteiksi kutsutuissa muodoissaan. Näillä Eric Hobsbawmin sanoin "yläluokkalaisilla seikkailunhaluisilla nuorilla", "seksuaalisesti epäkonventionaalisilla ihmisillä", "avant gardeen kuuluvilla" "boheemeilla" oli käytössään uusi maailma nyrkkeilijöiden, hevoskilpailujen ja tanssijoiden epäkunnioitetuissa piireissä. Britanniassa kehittyivät jopa intellektuellien 1880-luvulta hyväksymät music hallit, jotka olivat kuitenkin aidosti tarkoitettu kansanomaiselle yleisölle. Juuri sieltä nousi esiin 1900-luvun ehkä ihailluin taiteilija, Charlie Chaplin (1889 – 1977).

Entä sitten moderni taide? Se ei ollut enää, eikä voinut olla, porvarillisen maailman ja porvarillisen vuosisadan taidetta, se oli perinpohjaisesti kapitalistista. Voipa jopa kysyä oliko se porvarillista missään mielessä? Ainakaan koulutettujen ihmisten mielestä ei. Ja kuitenkin tästä vallankumouksellisesta massojen mediumista tuli vahvempi kuin eliittikulttuurista, joista voimme lukea suurimmassa osassa 1900-luvun taiteiden historiasta.

Eric Hobsbawmin mukaan tärkein uutuuksista oli kuitenkin elokuva. Se tuli vaikuttamaan, dominoimaan ja muuttamaan 1900-lukua perinpohjaisesti. Se oli uutta teknologisesti, tuotantotavaltaan ja todellisuuden esittämistavaltaan. Se oli ainoa taidemuoto, joka ei olisi voinut olla olemassa ennen 1900-luvun teollista yhteiskuntaa, eikä sillä ollut kelpoista vertauskohtaa tai edeltäjää aiempien taiteiden joukossa: sitä ei ollut edes valokuvaus, jota pidettiin enimmäkseen vain vaihtoehtona piirtämiselle tai maalaamiselle. Elokuvalla oli ristiriitainen suhde korkeaan ja matalaan taiteeseen sillä se oli molempia. Se oli markkinahuvien ja maahanmuuttajien aktiviteettien tulos, mutta ei aikaakaan, kun se oli myös kiistämättömästi korkeatasoista taidetta.

1950-luvulla alkoi kolmas vaihe korkea- ja populaarikulttuurin välisessä suhteessa. Sitä voidaan kutsua poptaiteen ajaksi, jolloin kulttuuri desakralisoituu. Murros näyttäytyy voimakkaana kritiikkinä ja suoranaisena halventamisena toisen vaiheen hajautumisen tuloksia vastaan. Britanniassa syntyneen ilmiön puitteissa vastustettiin kulttuurin kenttien "mielivaltaisuuksia". Muutos näkyi tavallisen kuluttajan elämässä. Kulutustavarat olivat tärkeitä ja lopulta erottamattomia henkilökohtaisen identiteetin muodostamisesta. Mainosten mielikuvituksellisuudesta tuli tärkeä suunnannäyttäjä. Perinteinen "hyvä maku" jäi silloin syrjään yhä useammin. Lopulta pop haastoi arvostettavan eli korkeakulttuurisen taiteen legitimaation. Se näkyi joukkoviihteessäkin. Populaaritaiteen diskriminaation ja selväpäisyyden vaatimuksen rinnalle nousivat popin edustamat toiveet ja liioittelu. Jälkijättöisesti tämä näkyi Suomessa esimerkiksi Yleisradion suhtautumisessa "kevyeen musiikkiin". Samalla se osoittaa, kuinka rillumarei-kritiikki kärsi tappion kulttuurisena kamppailuna.

Vaikka se menee hieman ohi aiheestamme, mainittakoon myös tämän hetken tilanne. Neljännessä vaiheessa, 1990-luvulta lähtien populaarikulttuuri esitti vaatimuksia tullakseen luokitelluksi legitimoiduksi kulttuuriksi. Esimerkkejä riittää Suomestakin. Viihteen tekijöistä tuli viihdetaiteilijoita, he saivat taiteilijaeläkkeitä. Populaarikulttuurin tuotteita ajatellaan vientituotteina, jonka pitää saada vientitukea.

Miten kolmannen ja neljännen vaiheen eron voi tiivistää? Kun poptaiteen aikakaudella taideakatemiat käyneet veivät populaari-ikonografiaksi luodut teoksensa arvostettuihin taidemuseoihin, uusi suuntaus oli sille käänteinen: nyt high-pop tuo kulttuurin joukkoviihteen pariin. Painetussa sanassa yleiset lainausmerkit populaarikulttuurin ympäriltä katosivat viimeistään silloin, kun Oopperan Mestarit astuvat lavalle tenorikilpailuun. Kun kulutusintoilusta oli tullut kaikkien saatavilla olevaa, vaihtuvat kulutuskykyisimmän väestönosan mielihalut ja tarpeet uusiin, sofistikoituihin kohteisiin, high-pop –tuotteisiin. Korkeakulttuurisena pidetty tuodaan nyt täysimittaisesti joukkoviihteen markkinoille.

On hämmästyttävää, kuinka tuo anglosaksiseen maailman kokemukseen perustuva jaottelu käy yhteen suomalaisen elokuvahistorian kanssa. Jako korkeakulttuuriin ja matalakulttuuriin alkoi kismittää eräitä elokuvantekijöitä juuri edellä mainitun kolmannen vaiheen alussa, 1950-luvulla.

Tarkoitan Rillumarei-elokuvia. Suomen Filmiteollisuuden rahasampoksi kolmeksi vuodeksi osoittautuneet Rillumarei-elokuvat muodostuivat symboliksi siinä keskustelussa, jossa populaarikulttuuri kohtasi korkeakulttuurin. Kyse ei ollut pelkästä käsikirjoittaja Reino Helismaan huumorista, sillä Rillumarei-elokuvat esittivät sotahuudon korkeakulttuuria vastaan täysin avoimesti.

Se käy ilmi esimerkiksi T. J. Särkän Hei, rillumarei! -elokuvan veropäätöstä koskevasta valituksesta Valtion elokuvalautakuntaan. Särkkä kirjoitti: "[…] siinä tuodaan hiukan hymyilyttävään valoon se tärkeäksi tekeytyvä 'taiteellisuus', jolla nykyään meillä silataan kaikki hyvinkin vinoille raiteille vievät näytelmät ja elokuvat. Toistamme edelleen, että yksistään se, että käsikirjoituksen tekijänä on Reino Helismaa ei saa olla syynä elokuvan tuomitsemiseen korkeampaan veroluokkaan." Elokuvakriitikkojen tuomio oli lähes yksituumainen: "Täytyykö nyttemmin jo tällaisin keinoin puolustaa renkutusmusiikkia, taidemusiikkia ja kulttuuriharrastuksia vastaan", kysyi Helsingin Sanomien Paula Talaskivi tiivistäen korkeakulttuurin ajatukset matalasta ja erityisesti Repe Helismaan hahmosta.

Tämä kaikki on muuttunut. Rillumarei-elokuvien vastaanottoa tutkinut Merja Haakana toteaa, että aika on tehnyt tehtävänsä. Kritiikin sävy muuttui nykypäivää lähestyttäessä. "Rillumarei-elokuvista puhutaan kulttuurina, Rovaniemen markkinoilla on saanut kulttielokuvan maineen". Silti vähättely ei ole päättynyt. Esimerkiksi näiden elokuvien tekotapa saa yhä vielä turhan usein luonnehdinnakseen 'hutaisemalla tehty', 'alkeellinen' tai 'lapsenomainen'. Haakanankin mielestä Rillumarei-elokuvien "voima on kuitenkin [niiden] aitoudessa ja rehellisyydessä". Ne "eivät pyri olemaan yhtään sen enempää kuin ovatkaan."

Mikään näistä ei tarkkaan ottaen pidä paikkaansa. Vaikka Rillumarei tai Pekka ja Pätkä –elokuvien valmistaminen oli teollista, liukuhihnamaistakin, ne eivät olleet "alkeellisia" tai "hutaisemalla tehtyjä" vaan työhönsä vakavasti suhtautuneiden ammattilaisten rutiinityötä elokuvakomedian parissa. Valmistusprosessin nopeudesta ja ehkä juuri rutiinien vuoksi näiden elokuvien kuvaus, lavastus ja tuotantoprosessi täyttivät ajalle ominaiset standardit, vuosikymmenet katsojia riemastuttaneesta näyttelijätyöstä nyt puhumattakaan. Voimakas negatiivinen kritiikki, jopa suuttumus kohdistui elokuvien – ja ehkä myös elokuvia tehneiden persoonien – kulttuuriseen ärsyttävyyteen, tapaan jolla ne kyseenalaistivat korkeakulttuurin ja hyväksyttävän taiteen.

Nykyään Pekat ja Pätkät sekä Rillumarei-elokuvista ovatkin kaikessa mielikuvituksellisuudessaan eräänlaisia historiallisia dokumentteja. Nykypäivästä katsoen niiden ongelma on esimerkiksi rasismina pidettävä rodullinen argumentointi, johon tottuminen on monelle lastenelokuvia mielellään katsoville maahanmuuttajalapselle ollut ikiajoiksi mieleen jäävä kokemus.

Rillumarei-elokuvat saivat aikaan sen, että elokuvien sankareiksi nousivat tavalliset kulkurit ja jätkät, jotka sittemmin tulivat merkittävään osaan 1950-luvun elokuvassa. Vielä 1930-luvulla kulkurisankarit osoittautuivat vähintäänkin varakkaiden talonpoikien perijöiksi, jos eivät peräti insinööriksi tai aateliskartanon seikkailunhaluiseksi jälkeläiseksi. Kulkujätkien maailmat syrjäyttivät samalla aiemmin keskeiset tapahtumaympäristöt kuten pääkaupungin seurapiirit ja vähemmälle huomiolle jäivät myös romanttiset maaseutuidyllit. Samalla realisoitui ajatus ns. syvien rivien kulttuurista. Toisen maailmansodan jälkeen populaarikulttuurin todellinen traditionaalinen ydin eli kansankulttuuri koki nousun muuallakin kuin kulttuurivasemmiston käytännöissä ja retoriikassa.

Ajatellaan vaikka historiallista elokuvaa, joka on yksi tärkeimmistä suomalaisen elokuvan tradition peruspilareista. Jos "sortovuosien" ja suomalaisten käymien sotien kuvaukset, varsinkin sotaa edeltävät nationalistiset ja peittelemättömän propagandistiset aatedraamat Helmikuun manifesti, Jääkärin morsian, Aktivistit ja 1700-luvulle sijoittuva Isoviha jätetään laskuista, tyypillisiä ovat 1800-luvun kuvaukset. Nekin voidaan jakaa kahteen: ensimmäiseen ryhmään voisi lukea nationalistiset tai ainakin nationalistishenkiset suurmieselokuvat, joita ovat Johan Ludvig Runebergin elämästä tehty Runon kuningas ja muuttolintu (1940), Fredrik Pacius-tarina Ballaadi (1944) ja Aleksis Kiven elämään sovitettu "Minä elän" (1946). Toisena kategoriana voisi tällöin pitää sivistyneistökuvauksia kuten Katupeilin takana (1948) tai vaikkapa erinäiset pohjalaiselokuvat, parhaana "aitoa" suomalaisuutta uhkuvana esimerkkinään Pohjalaisia (1925, 1936).

Romanttinen historiallinen draama Kulkurin tyttö sijoittuu 1860-luvun Hämeeseen. Elokuvan alkutekstien mukaan meneillään on romanttinen herraskartanokausi, jolloin "torpparien ja lampuotien elämä oli ankaraa." Tämän genrelle tyypillisesti tarkoin määritellyn sääty-yhteiskunnan ulkopuolella oli toki "yllätyksiä". Se tarkoittaa yhteiskunnan ulkopuolella eläviä, Kulkurin tytössä maantierosvoja.

1950-luvun alussa "aateliset" olivat edelleen äärimmäisen rikkaita ja kuitenkin tarkkoja rahoistaan, maata omistavia ja samalla torppareiden maaplänttejä hamuavia, tavoiltaan ja eleiltään marginalisoimisen varmistamiseksi elokuviin luotujen yläluokkaisten kliseiden mukaisesti vieraantuneita ja rappeutuneita. Erityinen aatelin vallan ja siihen liittyvän rappion merkki on rahanhimon lisäksi vitaali seksuaalisuus, joka kohdistuu nuoriin rahvaan edustajiin. Tämä sopisi erinomaisesti myös Matti Kassilan Lakeuksien lukkoon (1951). Tämä ei ole vain kansallinen esittämistapa, ajatellaanpa vain italialaisen Bertoluccin 1900-eeposta.

Kassilan Lakeuksien lukko luettelee sujuvasti pohjanmaalaisen elämän ja suomenmielisen kiihkoilun perusfraasit: leppymättömän herravihan ja epäluulon vieraskielisiä kohtaan. Sanomattakin on selvää, että ruotsin kieli on yksi näistä vieraista kielistä. Mutta kuten niin usein, sovittelun sanomaa löytyy siitä yhtenäisen kansan homogenisoitumisen mallista, jolla patruunan rehti poika ja suomalaistalonpojan vaalea tytär sovitetaan toisilleen. Tämä on elokuvalle tyypillinen perikansallinen keino kutistaa olemattomiin myös luokkaristiriidat ja taloudelliset ongelmat. Juuri siten populaarielokuva kaikessa ideologisuudessaan ja sen poispyyhkimisessään voi onnistua.

1950-luvun elokuvien aatelisten tai korkea-arvoisten säätyläisten ero 1930-lukulaisiin on se, että he ovat menettäneet aitosuomalaisuuden kuoleman myötä 1930-luvulla heille annettua vahvaa ruotsinkieltä karrikoivaa aksenttia. Nationalistisesti rajatun suomalaisuuden piiriin aatelisia ei silti laskettu 1950-luvullakaan. Laillisiin oikeuksiinsa vetoava torppari saa Kulkurin tytössä kuulla paronilta, että torpan pitoon tähtäävät laillisuuspuheet ovat "vain sen maailmanparantaja Snellmanin haihatteluja".

Nationalistisen rajauksen malliesimerkki on sotaa edeltävältä ajalta. Se on Suomi-Filmiä vetäneen Risto Orkon Siltalan pehtorin (1934) maailmankuva, jossa aatteellinen aitosuomalaisuus ohjailee ulos suomalaisuuden karsinasta sekä ruotsinkielisen aatelin että punaiset työläiset. Juovuspäissään nämä veljeilevät kaulakkain siihen asti, kunnes farssi tekee heidät julmasti naurettavaksi, kun Orko antaa marginalisoimansa "veljesten" romahtaa sammuneena sikolättiin. Nationalistisesti määritelty kansa ei ole koskaan yhtä kuin väestö, eikä kulttuurituotteiden nationalismi eroa muista nationalismin negatiivisista käytännöistä: sen tehtävänä on rajata ja sulkea tavalla tai toisella ulos ne, jotka eivät kansakuntaisuuttaan ansaitse.

Kuten mainittu, Särkän tehtaan "rillumarei" toi jo vuotta ennen Kulkurin tyttöä valkokankaille populaarin matalakulttuurin vannoutuneet kannattajat tavalla, joka avoimesti halveksi korkeakulttuurista ja sen edustajia. Siitä ei voinut seurata muuta kuin räjähdys. Suomi-Filmin orkolaisesta historian- ja maailmankatsomuksesta huolimatta Valentin Vaalan Kulkurin tytössä on jo uutta viritystä: siirtymä kansankulttuurin ylentämiseen eli sublimointiin näkyy ja kuuluu selvästi. Populaarit haitarilaulelmat ja kansanelämä saavat sijansa juuri aatelisten mahtipontisen mutta epävireisen klassisen pianonsoiton ja suomalaiselle pukudraamalle ominaisten tanssiaisspektaakkelien vastapainona.

Huomattavaa oli, että tässä nationalistisessa kontekstissaan korkean ja matalan vastakohtaisuus ei juurikaan ärsyttänyt. Joitakin arvostelijoita se sentään kyllästytti – esimerkiksi kommunistien Työkansan Sanomissa kriitikko Martti Savo piti Kulkurin tytön käsikirjoitusta "banaalina". Käsikirjoituksen tekijä oli Martti Larni – sama mies joka Amerikka-satiirillaan Neljäs nikama myi Neuvostoliitossa miljoonia. Sodan aikana Larni oli viimeistellyt käsikirjoituksen Ilmari Unhon elokuvan Yli rajan. Venetsiassa elokuva sai palkinnon vuonna 1942 bolsevisminvastaisuudellaan.

Vasta 1980-luvun postmodernit tulkinnat rysäyttivät alas korkeakulttuurin ja matalakulttuurin väliin pystytetyn muurin, mutta kuten helposti havaitsemme jo sanotusta, sen takana piili uusi, aiemmin keskustelematon kamppailun taso. Sitä voidaan nimittää sodan varjossa eläneeksi kamppailuksi kansankulttuurista.

Selvästi populaarikulttuurin alaan kuuluvana kansankulttuuri oli toisen maailmansodan jälkeen leimallisesti vasemmistolaisen identiteetin ytimeen liittyvä hanke. Vasemmiston näkemyksissä taide ja kansankulttuuri eivät hanganneet toisiaan vastaan: se näkyy erinomaisesti itäisessä nimityksessä kansantaiteilija, jota ei Suomeen asti lanseerattu. Kansandemokraattien ja kommunistien painotalo oli nimeltään Kansankulttuuri Oy. Jos ja kun erityisesti äärivasemmiston näkemyksissä oli kulttuuri, kansa oli siitä erottamatonta. Kansankulttuurillinen identiteetti näkyi vasemmiston kulttuurityön arkipäiväisissä muodoissa, juhlista puhumattakaan.

Kansankulttuuri oli toki ollut kelvollinen käsite erinäisissä kansallisissa hankkeissa myös poliittisessa oikeistossa ja liberaalin porvariston parissa – elokuvan piiristä tutuin lienee Kansatieteellisen elokuvan vuodesta 1936 toteuttama suunnitelma pelastaa ja tallentaa elokuvalle ja ääninauhoille katoavaa kansanperinnettä. Hanke liukui sodan aikana sotapropagandaksi.

Mutta näytelmäelokuva oli jo ennen sotia kiinnittynyt täysin sääty- ja luokkayhteiskunnan kahleisiin. Siitä irrottautuminen ei onnistunut sodan aikana, vaikka propagandistisissa lyhytelokuvissa muistettiin aina korostaa sitä, kuinka miehet "kaikista kansankerroksista" osallistuivat sotaponnisteluihin samalla aktiviteetilla. Propagandaan oleellisesti liittyvässä fraasissa, jossa oli pakko puhua kaikista kansankerroksista, lyötiin alas jotakin todellista: yhteiskunta oli taloudellisesti, sosiaalisesti ja poliittisesti kerrostunutta.

Tämän ajatuksen jatkaminen sodan jälkeen oli mahdotonta, sillä kielletty kommunistipuolue sai jatkosodan jälkeen lailliseksi ja maan pinnalle palattuaan vahvan aseman kansandemokraattien liikkeessä ja puolueessa. Se itsestään selvä yhteiskunnan kerrostuneisuus, jota sota-ajan konsensusvaatimuksilla purettiin, palautui poliittiseksi realiteetiksi. Samalla se valkoisen Suomen yhtenäiskulttuuri, jota sotaa edeltävänä aikana oli täysin rinnoin harjoitettu kulttuurin kentillä, oli tipotiessään. Kommunistien paluu julkisuuteen merkitsi uutta kysymystä siitä, mikä muodosti kansan ja mikä kulttuurikäsitys oli kelvollinen.

Suomi-Filmin ja Suomen Filmiteollisuuden ponnistelut eivät olleet vähäisiä. Valentin Vaalan ohjaamien komedioiden henkilögalleriaan ilmestyi lokakuussa 1946 suuri harvinaisuus, kalasäilyketehtaan työläistyttö, joka elokuvassa Viikon tyttö tosin naidaan alempaan keskiluokkaan työnjohtajalle, mutta vasta sen jälkeen kun kauneuskilpailun voitto oli viedä kunnon tytön väärille teille. Sodan filmeissä puolustusvoimissa suurtyön tehnyt venäläissyntyinen Vaala ei paljon politikoinut ja piti komedioista. Hän sai niistä myös kiitosta. Sodan jälkeen elokuvakriitikko Hans Kutter kehui vuolain sanoin Vaalaa, koska tämä on hylännyt aiemman "romanttis-sentimentaalisen tyylin" ja "siirtynyt äänifilmin myötä moderneihin komedioihin". 1944 ilmestyneen Dynamiittitytön yhteydessä, sen musiikkia voimme tänään kuulla, Kutter kirjoitti: "Sen syvällisempää ei tämä nuoriso ole, josta Vaala kertoo näissä huvinäytelmissään, se on itsetietoista, huoletonta ja iloista, useimmiten harrastuksena kevyet eroottiset probleemat, mutta hän kuvailee tätä nuorisoa miellyttävän raikkaasti sen omin äänenpainoin."

Viikon tyttöön asti urbaanin ja kulutuskeskeisen keskiluokkaisuuden Suomi-Filmin työläiset olivat järkiään maaseudun joko laiskoja tai vähän hölmöjä tallukoita tai suulaita keittiöpiikoja. Sodan jälkeenkään tilanne ei välttämättä muuttunut. Ilmari Unhon vuonna 1948 valmistunut Killroy sen teki sai kriitikko-ohjaaja Raoul af Hällströmin toteamaan Hija Valtosen luomista henkilöhahmoista: "Silloinhan sen tietää entuudestaan, piippua polttavia nuoria agronomeja (miehisen miehen perikuva valtosmaisessa maailmassa!), mielisteleviä kaupunkilaisnuorukaisia ja suulaita kotiapulaisia." Olen saanut vihiä siitä, että tästä elokuvasta kuulemme jotakin illan konsertissa. Musiikin elokuvaan teki George de Godzinsky, ainakin 80 elokuvan mies, mukana tosin näin laskettuna jo joitakin lyhytelokuviakin. Yksi niistä on vuonna 1956 valmistunut Sillanpää-filmatisointi Silja – nuorena nukkunut, jonka ohjasi Jack Witikka. Käsittääkseni kuulemme näytteitä molemmista näistä tänään. Kuten tiedämme, Veikko Itkosen tuottaman Siljan näkökulma on ruohonjuuritasolla.

Merkittävämpi kuin tavallisen työläisen ilmestyminen roolituskartalle, mikä ei muuten yleistynyt, oli työ kansanomaisten elämäkertaelokuvien parissa. Nationalististen suurmieselokuvien tilalle alettiin sodan jälkeen tehdä elämäkertaelokuvia kansan parista nousseista viihdyttäjistä. Suomi-Filmin pääohjaaja Ilmari Unho teki kansanlaulajasta kansainvälisille oopperalavoille nousseesta Aappo Ojanperästä varsin fiktiivisen elämäkertaelokuvan Ruusu ja kulkuri jo vuonna 1948. Ville Salminen ohjasi Suomen Filmiteollisuudelle kuplettilaulaja J. Alfred Tannerin hahmon ja viihdemaailman ympärille peräti kolme elokuvaa: Orpopojan valssin (1950), Tytön huivin (1951) ja Mitäs me taiteilijat (1952), jossa arvostelijoita suoraan piikiteltiinkin. Salminen jatkoi kansantaiteilijoiden parissa myöhemminkin tekemällä hanuristi Vili Vesterisen ympärille Säkkijärven polkan (1955). Suosituin elokuvattu taiteilija on lapsitähti Heimo Haitto, josta Toivo Särkkä ehti tehdä Pikku Pelimannin jo vuonna 1939 ja Pikku pelimannista viulun kuninkaaksi kymmentä vuotta myöhemmin (1949). Pirjo Honkasalon Haitto-elokuva Da Capo valmistui 1985.

1950-luvun elokuva hyödynsi erityisen usein myös rintamalla ja sodan tanssikiellon jälkeen lavoilla, työväen ja seurantaloilla kouliintuneet iskelmätähdet, joista monet saivat sijaa elokuvatähtinä. Esimerkiksi kaivosmiehestä iskelmätähdeksi muuntautunut Henry Theel sai merkittäviä osia neljässä elokuvassa, jotka ovat Ossi Elstelän Serenadiluutnantti, saman ohjaajan Vain laulajapoikia, Ville Salmisen Köyhä laulaja ja Jorma Nortimon Lännen lokarin veli. Unohtaa ei sovi jo mainitun Helismaan lisäksi Tapio Rautavaaraa, Esa Pakarista, Kauko Käyhköä, Veikko Lavia ja Toivo Kärkeä, joka papin poikana erottui muuten usein työväen piiristä lähteneestä viihdyttäjäjoukosta. Olavi Virran rooli myös elokuvassa oli merkittävä. 1950-luvun loppua kohden iskelmäkulttuuri nosti estradeille entistä useammin myös naistähdet.

Viimeistään 1950-luvun lopun ja 1960-luvun alun iskelmäkaruselli-elokuvat, joita ei turhalla juonenkehittelyillä pilattu, muunsivat kansankulttuuriset painotukset kaupalliseksi populaarimusiikiksi. Taistelu kansankulttuurista alkoi olla ohi: television ja viimeistään rock-musiikin myötä kansankulttuuri alkoi olla perinneharrastusta lavatansseja myöten. Kun ne palasivat pinnalle, ne olivat leimallisesti kaupallisia: festivaaleja ja tangomarkkinoita.

Mutta vielä 1950-luvulla tehtyjen elokuvien perusteella voi sanottavan tiivistää iskulauseeksi: iskelmän tie oli myös kaupallisen kansankulttuurin tie. On syytä palauttaa mieliin alussa kertomani Nykysuomen sanakirjan määritelmä viihdemusiikista: Se on "konserttimusiikkia kevyempi, mutta iskelmämusiikkia arvokkaampaa musiikkia, ajanvietemusiikkia". Kaupallinen iskelmä oli kulttuurisella mitta-asteikoilla pahnanpohjimmainen matalakulttuurinen ilmiö, mutta se sopi hyvin elokuvayhtiöiden profiiliin, silloin kun tehtävänä oli antaa viihteen käytännön tuomaa vastapainoa poliittisesti määrittyneelle vasemmistolaiselle kansankulttuurille.

Mikäli olen ymmärtänyt oikein, illan konsertissa lienee kaikuja myös populaarielokuvan viittauksista korkeakulttuurin, vaikka Yrjö Nortan 1941 valmistunut Jos oisi valtaa... viittaa jo nimellään traditionaaliseen kansanlauluun Niin minä neitonen sinulle laulan, jota tulkitaan väliin varsin oopperalliseen tyyliin. Elokuvan musiikista vastasi ainakin 35 näytelmäelokuvassa mukana ollut pianisti, kapellimestari ja teatterinjohtaja Martti Similä. Jean Sibeliuksen lähipiiriin kuulunut oululainen Similä tunnetaan myös orkesterikappaleiden säveltäjänä ja kuoro- ja orkesterisovitusten tekijänä.

Illan konsertissa on esillä myös 1950-luvulla elokuvan korkeakulttuurisia ilmiöitä. Jack Witikan 1955 valmistunut balettielokuva Pessi ja Illusia perustuu eläinlääkärin ja sodan aikaisen eläinlääkintakapteeni Yrjö Kokon jatkosodan aikana lapsilleen kirjoittamaan satuun. Inspiraation hän sai nähtyään Kannaksella sodan tuhoaman Kyyrölän kirkon alttaritaulun, jossa kuvatun Jeesuksen otsaan oli osunut kranaatinsirpale. Tätä täydensi paluumatkalla kohdattu surkea näkymä: venäläinen sotavankijoukko. Näistä kuvista Kokolle syntyi ajatus luontosinfoniasta, jonka vastakohtapareina ovat optimisti-Päivänsäde ja pessimisti-Menninkäinen. Kokko kirjoitti ja myös valokuvasi vuonna 1944 julkaistua satuaan kolmen vuoden ajan. Sodan todellisuus lyö "hännättömän ja siivettömän" ihmisen syntymään päättyvään kirjaan oman leimansa, tuhon odotuksen.

Elokuvan lähtökohtana oli myös Irja Koskisen balettiversio Yrjö Kokon kirjoittamaan satuun. Se oli Suomalaisen Oopperan merkkipaalu vuonna 1952, sillä se oli sodanjälkeisen ajan ensimmäinen täysin kotimainen teos. Musiikki oli Ahti Sonnisen, joka käytti partituurissaan myös uuden, sodanjälkeisen maailman sointuja: Maantieritarin musiikissa näyttäytyy amerikkalaissuuntautunut Länsi jazzin muodossa.

Entäs sitten propaganda ja viihde? Yksi mahdollisuus tarkastella propaganda-asioita on katsella Suomessa valmistuneita elokuvasarjoja: ensimmäinen oli 1930-luvun alussa valmistunut Erkki Karun Meidän poikamme-sarja, jossa oli osansa maalla, merellä ja ilmassa, oli jo tekijöiden mukaan maanpuolustuspropagandaa. Kolmen elokuvan Lapatossu-sarja (SF 1937-1940) sai poliittista merkitystä, kun sen päähahmo, Aku Korhosen näyttelemä Lapatossu toimi talvisodan alla miehistön keskuudessa suosittuna rintamaviihteen esittäjänä. Häntä kutsuttiin "valheentorjuntapäälliköksi" – sodan tärkeimpiä propagandaulottuvuuksia oli huhujen torjunta. Jatkosodan kuuluimman komediasarjan valmisti Suomi-Filmi. Siinä seikkailivat Armas J. Pullan suosittuihin hahmoihin perustuva parivaljakko Ryhmy ja Romppainen (1941) ja Jees ja just (1943). Ne jäivät viimeisiksi Risto Orkon ohjaamiksi elokuviksi lukuunottamatta lopun kaunista kaarta, neuvostoyhteistyönä syntynyttä komediaa Tulitikkuja lainaamassa vuodelta 1980. Ryhmy ja Romppainen palasivat vielä kehiin Ilmari Unhon vuonna 1952 ohjaamassa elokuvassa "Jees, olympialaiset", sanoi Ryhmy, mutta suosio jäi niin heikoksi, ettei sarjaa jatkettu.

Suomen Filmiteollisuus otti johtavan aseman. Rillumarei- ja Pekka Puupää-elokuvista ajankohtainen politiikka ja propaganda loistivat poissaolollaan ja kohta oli poissa elokuvateollisuuskin, jonka viimeiseksi sarjaksi jäi Matti Kassilan komediallisten Komisario Palmu –rikoselokuvien sarja. Kuitenkin sen viimeinen osa, Fennadalle tehty Vodkaa, komisario Palmu sisältää jonkin verran aikalaisiin vedonneita poliittisia kommentaareja. Speden ja Ere Kokkosen Uuno Turhapuro-elokuvat ovat tulvillaan mojovia ajankohtaisia piikkejä politiikan ja poliitikkojen maailmasta. Voikin sanoa, että viihteellisistä viihteellisin komedia, vieläpä sarjamuodossaan, ei voi elää ilman ajankohtaista poliittista ainesta. Sodan aikana tämä sitten taipuu helposti sotapropagandaksi.

Mutta tunnetuin sarja on tietysti Suomen Filmiteollisuuden Suomisen perheen ympärille rakentama. Se on ajalliselta laajuudeltaan poikkeuksellinen mediatuote suomalaisen populaarikulttuurin historiassa. Se alkoi radiokuunnelmana maaliskuussa 1938 ja päättyi joulupäivänä 1959, kun elokuva Taas tapaamme Suomisen perheen ilmestyi. Viidentoista minuutin mittaisia radiojaksoja kertyi kaikkiaan 397 ja niistä koottiin kolme kirjaa. Elokuvia valmistui kuusi.

"Suomisen perhe saattoi kuuntelijoitaan, lukijoitaan ja katsojiaan yli vaikeiden sota- ja pulavuosien", kirjoittaa Ari Honka-Hallila. Suomisen perheestä ei unohdeta mainita sitä, että se oli "tavallinen suomalaisperhe". Todellisuudessa se oli enemmän kuin tavallinen, se oli esikuvallinen perhe. Radioinnin takana oli Yleisradion ohjelmapäällikkö Ilmari Heikinheimo, joka sai idean vastaavasta ruotsalaisesta ohjelmasta Heikinheimo oli kansansivistäjä. Hänen mielestään "radion tuli kasvattaa ja sivistää kuulijoitaan tarjoamalla mm. esitelmiä, hyvää musiikkia ja teatteria, jopa oopperaa sekä lujittaa kansallista yhteenkuuluvaisuutta. Suomisen perheen esikuvallisuus vaati sitä, että se oli kaupunkilainen virkamiesperhe, ei työläis- tai maanviljelijäperhe. Elokuva saikin tunnustusta jo ensimmäisen elokuvan kohdalla siitä, että se pyrki kuvaamaan vaatimatonta porvarillista arkielämää. Sarja oli realistinen: pisteet, kupongit ja kortit olivat mukana kuten suomalaisessa sota-ajan propagandassa, jota päinvastoin kuin muualla Euroopassa, höysti aina verbaalinen huumori. Toinen käsikirjoittaja kertoi, että tavoitteena oli sellaisen elokuvajutelman luominen, jota koko yleisö katselisi kernaasti sen vuoksi, että se tuntisi filmissä oman itsensä. Sarjaa kirjoittii nimimerkki Tuttu Paristo, joka muodostui parivaljakosta Seere Salminen (tuttu Serpinä) ja Elsa Soini. Kun Soini 1952 kuoli, jatkoi Salminen kirjoittamista nimimerkillä Tuttu.

Menemättä yksityiskohtiin sanottakoon, että Suomisen perheen arvot olivat vankasti keskiluokkaiset. Mediaanikokoinen perhe kasvoi tosin Väestöliiton vaatimuksesta kahdella sotaorvolla. Kotiapulainen heillä oli, jotta alemmat sosiaaliluokat olisivat edustettuna. Suomisen Ollille annettiin aluksi kaveriksi Tuomisen Jaska. Jaskan kotona luettiin Suomen Sosialidemokraattia. Olosuhteiden muuttuessa Jaskasta tuli Eka, jonka tausta oli porvariskodissa.

Radiokuunnelmat tarttuivat elokuvaa hanakammin ajankohtaisiin aiheisiin ja arkitodellisuuteen. Elokuvassa näitä selvästi kriisejä häivytettiin, vaikka jotakin sentään jäi jäljelle: Suomisen perheessä isän keinottelu, Suomisen Ollin tempauksessa Ollin ja Ekan karkaaminen kotoa, Suomisen taiteilijoissa joutuminen poliisikamarille ja Suomisen Olli rakastuu -elokuvassa Ollin pahoinpitely esimerkkeinä. Kaupungissa oli kaupunkien vaarat, kuten Suomisen Olli yllättää elokuvassa, jossa ulkomaalaiselta vaikuttava Zuleima johdattelee Ollin, Ekan ja kumppanit rikoksien pariin. Vuoden 1959 Olli on jo nimismies ja ottaa kiinni uraania himoitsevia malminetsijöitä.

Suomisen Olli yllättää –elokuvassa on teemana myös se, kuinka koulusta sotaan reväistyjen nuorten oli vaikea palata siviilielämään. Senkin yhteydessä Olli saa opetuksen, jonka muistaa loppuelämän. Olli sopeutuu ja saa unohtumattomia opetuksia. Tätä tavoiteltiin esikuvaksi kaikille, oli tärkeää sopeutua suomalaisen yhteiskunnan lainkuuliaiseksi kansalaiseksi. Ollista tuli samalla myös isän sijaisen. Isyys ja vanhemmuus oli tärkeää. Sota-aikana vanhempien kasvattavalla asenteella oli käyttöä: kurissa ja nuhteessa pysyivät sekä Suomisen lapset että koko Suomen radiota kuunteleva lapsilauma.

Illan konserttiohjelmaan ei juuri sisälly propagandasta elävää ja kuolevaa elokuvaa. Vuonna 1939 valmistunut sotilasfarssi Punahousut, jonka musiikista kuulemme esimerkkejä, olivat elokuva-alalle siirtyneen Ilmari Unhon työnäytteitä Suomi-Filmille. Unho oli aikaisemmin työskennellyt paitsi Isänmaallisen Kansanliikkeen piirisihteerinä Viipurissa, myös sikäläisen teatterin parissa näyttelijänä ja johtajana ja lehtimiehenä toimiessaan myös kriitikkona.

Lappeenrantaan sijoittunut oli lehdistöarvioiden mukaan "sukkelakäänteinen ja täynnään mitä herttaisinta huumoria" sisältävä Punahousut oli sotilasfarssi, kuten sen jälkeinenkin Kersantilleko Emma nauroi? (1940). Karjala-lehden arvostelussa todettiin: "Punahousut on tämän syyskauden toinen rakuunailottelu ja epäilyksittä parempi näistä kahdesta. Uljaiden upseerien ja kaupungin neitosten lämpimät välit, rouvien teeskentelevä huolenpito tyttäristään ja vaihteluna keittiöfarssikohtaukset –siinä tämän elokuvan oleelliset raaka-aineet. [-- --] Kun tahti on ylimalkaan riittävän ripeä ja enimmäkseen vanhastaan tutut naurupillerit on sijoitettu oikeaan kohtaan ja höystetty muutamalla todella riemullisellakin koomisella välipalalla, on lopputuloksena harmiton ja huoleton, vaikkakin köykäinen ilta, johon pikkukaupunkipilailu tuo lisäväriä."

Mutta löysivät kriitikot moittivaakin. Elokuvan naiskäsitystä kritikoitiin myös aikalaisarvosteluissa. Uuden Suomen Simo Salama moitti sitä, että "käsikirjoituksen tekijällä ei näytä olevan naisistamme kovinkaan korkeata käsitystä." Osansa oli myös näyttelijäsuoritusten ylilyönneissä, mutta käsikirjoitusta tuuletettiin myös replikoinnin kaksimielisyyksien suhteen yleisesti. Unhon ohjaus sai aikalaisarvosteluissa hyväksyviä kommentteja, Charlie Bauerin pikkukaupunkikuvaus lähes ylistäviä ja myös Harry Bergströmin musiikki sai tunnustusta.

Osittain kritiikissä kyse oli elokuvan antamasta armeijakuvasta. Kriisiaikojen sanoman, eräällä tavalla tulevan sodan varjon huomaa siitä, että kriitikko kiinnitti huomiota paitsi elokuvan realismin puutteeseen myös elokuvan armeijakuvaan. Salama kirjoitti: "Ruotsissa tänä syksynä valmistunut ja esitetty sotilasiloittelu Landstormens lilla Lotta vastaanotettiin sekalaisin tuntein ja aiheutti monia jälkikeskusteluja lähinnä siitä syystä, että sen katsottiin kuvaamaan armeijaa peräti köykäisestä näkökulmasta. Punahousuja katsellessa taitaa yhden ja toisen mieleen häivähtää sama ajatus."

Illan musiikkiohjelmasta on mainitsematta yksi elokuva. Ilmari Unhon Kirkastettu sydän sai ensi-iltansa Suomi-Filmin 25-vuotisjuhlan yhteydessä 19.12.1943 Kino–Palatsissa.

Suomen Sosialidemokraatin elokuvakriitikko Toini Aaltonen oli paikalla ja raportoi juhlasta seuraavana päivänä (Ssd 20.12.1943). Hän tulee määritelleeksi myös elokuvan sukupuolijärjestyksen: "Järkyttävyydessään voimakas aihe on innoittanut myös elokuvan tekijöitä kuvaamaan tätä tositapahtumaa mahdollisimman suurella pieteetillä ja antaumuksella. Sankarina kaatunut runoilijapappi, joka niin monen muun Suomen miehen tavoin jätti jälkeensä lohduttomasti surevan lapsijoukon, on elokuvan varsinainen päähenkilö. Hänen rinnallaan kohoaa kuitenkin naiselliseen voimaan ja suuruuteen hänen vaimonsa, joka omalla hiljaisella tavallaan osoittaa urhoollisuutta kantamalla rohkeasti lohduttoman surunsa ja vastuun suurilukuisesta perheestä. Elokuvan teho on suorastaan järkyttävä, siksi läheinen on sen aihepiiri jokaiselle suomalaiselle, sillä harvassapa lienee meillä ihmisiä, jotka eivät tavalla tai toisella olisi saaneet kokea sodan katkeria menetyksiä." Saman totesivat hyvin samansuuntaisesti myös muiden päälehtien arvostelijat.

Aaltonen tarttui ymmärrettävästi myös elokuvan kohtaukseen, jossa isänmaallisen runon ensi kertaa elämässään kirjoittanut, rintamalla ideologisen kääntymyksen kokenut työläisrunoilija kohtaa runoilijapapin ja keskustelussa katuu pyrkimystään vallankumouksellisuuteen runoutensa kautta: tämä kääntymys ei elokuvassa riitä sovinnoksi – aivan kuten amerikkalaisessa elokuvassa ei kylmän sodan aikana –, vaan työläisrunoilijan on sovitettava vakaumuksensa kuolemalla, jonka sankarikuolemaluonnetta ei selkeästi tuoda esiin.

Sosiaalidemokraattisen elokuvakriitikon mielestä kohtaus, joka "esitti proletaarirunoilijan selostusta isänmaallisuustuntonsa heräämisestä" oli "huvittava". Mutta asetelma herätti kummastusta muutenkin: "Paitsi että tuntuu oudolta kuvitella miesten rintamalla käyttävän sellaista kieltä, vaikutti jykevätekoinen ja karheapiirteinen runoilijatyyppi haetulta, sillä todellisuudessa n.s. proletaarirunoilijat edustavat useimmiten sitä ihmistyyppiä, joka ruumiillisesti on heikkoa, degeneroitunutta, mutta jolla henki on sitä voimakkaammin kehittynyt. Poikkeuksia luonnollisesti löytyy, ja Kirkastetun sydämen työläisrunoilija on humoristinen poikkeus. Muuten osa kyllä esitettiin kiitettävällä tavalla ja hahmo oli tyyppinä mielenkiintoinen, vaikkakin tähän tarkoitukseen liian etsitty."

Aaltonen suhtautui elokuvaan yleisellä tasolla myönteisesti toteamalla sen olevan "erittäin vakavahenkinen elokuva, joka kauniilla tavalla osoittaa kunnioitustaan maamme äideille", mainituista puutteista huolimatta. Aaltonen leimasi kohtauksen humoristiseksi, mikä ei varmasti ollut vakavahenkisyyteen kaikin tavoin pyrkineiden elokuvantekijöiden mielessä vähäisessäkään määriin. Sodan ajan konsensushengestä osoituksena on se, ettei Kirkastetun sydämen aikalaiskritiikeistä löydy yhtäkään täydellistä teilausta edes vasemmiston lehdistä.

Helsingin Sanomien Paula Talaskiven arviossa (HS 19.12.1943) vastaavaa kritiikkiä ei löydy, luokkaristiriitoja ei mainita. Taneli Kuusiston musiikki ja Unhon ohjaus saivat kyllä häneltä kiitosta. tunnelman herkän kauniiksi." Talaskivi kiitteli Unhon ohjausta, vaikka arveli elokuvan pitkittämisen tehneen "filmin raskaammaksi kuin tarpeen", minkä arveli johtuvan siitä, että se näin olisi "vakava ja kyllin painava muistomerkki yhtiön juhlavuodelle".

Uuden Suomen Simo Salama (US 20.12.1943) ei korostanut elokuvan roolia suomalaisten sotaäitien elokuvana, vaan itse asiassa se kiisti tämän näkökannan: "Kirkastettu sydän on omistettu Suomen äideille, mutta se voisi yhtä hyvin olla omistettu koko kansalle, jonka parhaimpia arvoja se on tahtonut kuvata." Arvosteluissa vain Kouvolan Sanomat (28.1.1944) otti täydestä elokuvan vakuutuksen siitä, että se on omistettu Suomen äideille. Aamulehden nimim. O. V–hl (Olavi Vesterdahl. myöh. Olavi Veistäjä, AL 20.12.1943) tuli luetelleeksi sodanaikaisen konservatiivis-oikeistolaisen ideaalin peruslähtökohdat suhteessa taideteokseen: "Se tinkimättömän velvollisuudentunnon, kansallisen ajattelutavan ja eetillisten elämänihanteiden julistus, joka elokuvasta huokuu, peittää suureksi osaksi sen sentimentaalisuuden ja sovinnaisuuden, joita taiteellisessa mielessä elokuvaa arvioidessa ei voida sivuuttaa."

Elokuvan poliittisessa arviossa Vesterdahlilla keskeiseksi nousee kansakunta ja sen miehekkyyteen perustuva puolustaminen, naisellista kyynelvirtaa – liikaa tunteellisuutta – on syytä välttää. Mainittakoon vielä lopuksi Jyrki Laelma arvostelu nykyajan näkökulmasta. Laelma kirjoitti Iltalehdessä televisioesityksen yhteydessä julkaistussa esittelyssään 1997 aiheen olevan raskas, mitä ohjaaja ei työllään suinkaan helpota, "mutta aika aikaansa: kuka tänään voisi kuvitella jokapäiväistä tanssikieltoa, viinanmyyntikieltoa ja uskoisi että 'Jumala ompi linnamme' on päivän kuulluin hitti radiossa".

Jaottelu "puhtaaseen" viihteeseen ja "likaiseen" propagandaan on turha. Molempien enemmän tai vähemmän propagandistisia sanomia voidaan arvottaa ilman tätä kahtiajakoa. Viihteen propagandistisuutta kannattaa kyllä arvioida, sillä kuten nykyinen propagandatutkimus osoittaa, me elämme propagandan keskellä. Sen tunnistamiseen kannattaa kouluttautua kotona ja koulussa, jonne taiteita, mediaa ja Internetiä arvioiva mediakritiikki olisi syytä saada oppiaineeksi.

***
Palatkaamme vielä hetkeksi alun määrittelyihin, viihtymiseen. Onneksi me viihdymme täällä, tunnemme olomme miellyttäväksi ja mukavaksi, olemme täällä kuin kotonamme, tyytyväisinä ja kaipaamatta pois. Tai sittenkin, kaipaamme viihdyttäviä hetkiä tämän illan elokuvakonsertissa, vailla sodan varjoja, mutta niitä koskaan unohtamatta.

Ammaestramento

High-Pop

Saatan teidät valistavan etusormeni kanssa jälleen uuden ilmiön äärelle. Käsi sydämelle, kuka teistä tuntee käsitteen high-pop?

Ja kuitenkin se on mitä tutuin ilmiö. Käsite, jota on vaikea suomentaa, runnoutuu esiin kahdesta varsin tutusta termistä: toinen on "high art" (korkeakulttuurinen taide) ja toinen "popular culture" (populaarikulttuuri). High-pop -ilmiössä on kyse siitä, kuinka kulttuurista tehdään populaariviihdettä.

Massakulttuurin ja korkeakulttuurisen taiteen suhteessa high-pop edustaa neljättä vaihetta.

Ensimmäinen vaihe kesti suurin piirtein 1800-luvun ensimmäisen puoliskon. Sitä voidaan kutsua joukkoviihteen syntyprosessiksi. Teollisen vallankumouksen aikana syntyneet uudet populaarikulttuurin muodot loivat silloin kaksi tärkeää edellytystä joukkoviihteelle ("mass entertainment"), nimittäin massamittaisen tuotannon ja massamittaisen yleisön. Näinä aikoina populaarikulttuuriset ja korkeakulttuuriset tekstit kohtasvat samoilla näyttämöillä: konserteissa voitiin kuulla yhä hyvin aarioita kuin ajankohtaisia populaareja laulemia eikä kukaan ajatellut, että jälkimmäiset eivät sopisi kuvioon. Museot esittelivät tuolloin Yhdysvalloissa sekä eurooppalaisia "mestariteoksia" että täytettyjä, eksoottisia eläimiä tuottaakseen pääsylipun maksaneelle yleisölle vaihtelevan visuaalisten ilojen spektaakkelin.

Toista vaihetta voidaan kutsua kulttuurin sakralisoimiseksi. Se alkaa 1800-luvun jälkipuoliskolla. Kulttuuri haaraantuu silloin populaareille ja eliitin areenoille. Museoita, oopperataloja ja konserttihalleja aletaan johtaa sellaisista organisaatioista, jotka ovat omaksuneet usein sekä ei-voittoa-tuottavan lähtökohdan että ajattelutavan, jossa kulttuuria raamitetaan heidän omien makujensa ja tunteidensa mukaisesti. Suuren yleisön kansoittamat populaarit markkinapaikat jäävät tämän ulkopuolelle. Yhdysvalloissa tämä tarkoitti mm. maahanmuuttajien kulttuurin paikkaa.

Amerikkalainen sosiaalihistoria (Paul Dimaggio, Lawrence Levine) kutsuu näitä kulttuurin portinvartijoikai nousseita yrittäjiä nimellä brahmiinit. Brahmiinien hallussa olivat sinfoniaseurat ja museoiden johtokunnat, jotka muodostivat kuitenkin usein eri piirin kuin politiikan johtohahmot.

Kun tämä järjestelmä asettui markkinapaikkojen ulkopuolelle, tuli mahdolliseksi hallinnoida kulttuuria. Näitä instituutioita johtivat todelliset yleisön hyvän vartijat. Kulttuuripiirit olivat kiistämättä monella tapaa myös hyvin demokraattisia: konsertteihin ja esityssalien parvekkeille saattoivat tulla naiset, opiskelijat ja muut, jotka eivät olleet tavallisia kulttuuripalvelujen maksavia tilaajia.

Mutta saiko työväenluokka osallistua? Brahmiinien avaramielisyys ylsi vain niihin, joiden voitiin olettaa omaksuneen oikeat käytöstavat ja jotka myös saivat korvaamattoman arvokkaan oppitunnin - he oppivat käyttäytymään, sanalla sanoen he siis kulturoituivat - samanlaisiksi kuin brahmiinit. Ja brahmiinit eivät koskaan tehneet populaarikulttuuria.

Brahmiinit eivät pyrkineet monopolisoimaan kulttuuria, mutta kiinnittämällä huomiota maahanmuuttajiin. He pyrkivät kesyttämään massat, jotka uhkasivat heidän asemaansa. Eikä vain asemaa: "Kouluttautukaa ja pelastakaa itsenne ja perheenne ja meidän rahamme rahvaalta (mob)."

Oopperan suosion lasku perustuu tähän haarautumiseen ja sakralisaatioon. Ooppera ei tullut epäpopulaariksi, se tehtiin sellaiseksi.

Tässä tekemisen prosessissa, jota voidaan sanoa legitimoimiseksi, oli keskeistä se sama asia mikä kaikissa ideologisissa manöövereissä: makujen hierarkia luonnollistettiin ja saatiin näyttämään historiallisesti tavalta-millä-asiat-ovat-aina-olleet. Tällöin syntyi se illuusio, jonka mukaan korkeakulttuurin esteettiset tuotteet - ehkä artefaktit olisivat tässä parempi - oli alunperin luotu arvostettavaksi juuri sillä tavalla, millä 1800-luvun amerikkalaiset opetettiin niitä havainnoimaan: kunnioittaen, informoituna, kurinalaisella vakavuudella. Tämä makujen herarkia säilyi voimiensa tunnossa 1950-luvulle saakka.

1950-luvulla alkoi kolmas vaihe korkea- japopulaarikulttuurin välisessä suhteessa. Sitä voidaan kutsua poptaiteen ajaksi, jolloin kulttuuri desakralisoituu. Murros näyttäytyy voimakkaana kritiikkinä ja suoranaisena halventamisena toisen vaiheen hajautumisen tuloksia vastaan. Suomessa tähän suuntaan toimivat - itse asiassa samanaikaisesti - elokuvan tekijät Toivo Särkän ja Reino Helismaan yhteispelillä: Rillumarei-elokuvat toivat kriisin esille selvemmin kuin mikään muu populaarikulttuurin ilmiö.

Ilmiön on nähty esiintyvän ensimmäiseksi Britanniassa, jossa pop-ilmiön puitteissa esitetttiin paljastuksia tämän kulttuurisen binaariopposition "latautuneesta mielivaltaisuudesta". Ihmiset alkoivat näytellä uudenlaista roolia henkilökohtaisten asemien draamassa, jossa kulutustavarat olivat tärkeitä ja lopulta erottamattomia henkilökohtaisen identiteetin muodostamisessa.

Mainosten mielikuvituksellisuudesta tyli tärkeä suunnannäyttäjä. Perinteinen "hyvä maku" jäi silloin syrjään yhä useammin. Pop haastoi arvostettavan taiteen legitimaation, joka näkyi joukkoviihteessäkin distinktiona BBC:n diskriminaation ja selväpäisyyden vaatimuksen ja popin edustaman liioittelun ja toiveiden välillä. Sama näkyi jälkijättöisesti Suomessa esiemerkiksi Yleisradion suhtautumisessa "kevyeen musiikkiin". Samalla se osoittaa, kuinka rillumarei-kritiikki kärsi tappion kulttuurisena kamppailuna.

1900-luvulta lähtien on yhä useammin esiintynyt uusi vaatimus. Nyt populaarikulttuuri esittää vaatimuksia tullakseen luokitelluksi legitimoiduksi kulttuuriksi. Esimerkkejä riittää Suomestakin. Viihteen tekijöistä tuli viihdetaiteilijoita, he saivat taiteilijaeläkkeitä. Populaarikultturi saa vientitukea - tosin siitä tehdään ennen muuta vientituote.

Kun poptaiteen aikakaudella taideakatemiat käyneet veivät populaari-ikonografiaksi luodut teoksensa arvostettuihin taidemuseoihin, uusi suuntaus oli sille käänteinen: nyt high-pop tuo isolla koolla kirjoitetun Kulttuurin joukkoviihteen pariin.

Lainausmerkit populaarikulttuurin ympäriltä katosivat viimeistään silloin, kun Oopperan Mestarit astuvat lavalle kilpailemaan tenoreillaan. Kun aiemmasta konsumerismista oli tullut kaikkien kuluttamaa, vaihtuvat kulutuskykyisimmän osan tarpeet uusiin, sofistikoituihin kohteisiin, high-pop -tuotteisiin, joita voidaan merkityksellistää varsin monimutkaisissa semioottisissa prosesseissa.

Tämä on yksi tie high-popin maailmaan. Mutta on sinne toinenkin tie. Siitä ehkä enemmän ensi kerralla.

Kävelykeppiä

Toissapäivänä pohdiskelin loogisten päätelmien häilyvyyttä. Ulkona paistoi aurinko, oli pari astetta pakkasta. Jos talvi olisi ollut paukkupakkasten sävyttämä, olisin väkisinkin joutunut päättelemään, että kevättä on ilmassa. Nyt kun on ollut lauhaa ja poikkeuksellisen lämmintä, joutui päättelemään, että talvi on tullut vihdoinkin. Kumpi päätelmä on oikea?

Ulkona sataa lunta varsin rauhoittavalla tavalla.

Sitä tarvitaankin, koska HS:n tämänpäiväisissä kirja-arvosteluissa iski silmään boldilla painetut nimet: "Meno on niin rajua, että romaania lukiessa epäilee kuuntelevansa Matti Klingeä, joka yrittää leikkiä Snoop Doggia." (Jukka Petäjä arvostellessaan Tom Wolfen uutuutta Minä olen Charlotte Simmons)

Calvin Cordozar Broadus Jr lauloi pienenä toki kirkkokuorossa ja opiskeli Long Beach Polytechnic High Schoolissa, jonka tunnuslause on "Enter to learn, go forth to serve". Samasta koulusta ovat mm. Nate Dogg, kuulu bändinjohtaja Spike Jones, näyttelijätär Cameron Diaz, oopperalaulaja Marilyn Horne, muusikko Harold Brown ja laulaja/muusikko Charles Miller. Sekä tietysti tennispelaaja Billie Jean King. Amerikkalaisen jalkapallon pelaajia 1895 perustettu koulu tuottanut leegion.

Snoop Dogin ura meni hieman toisin. Wikipedian mukaan Snoop Dogg oli usein koulun ja poliisin kanssa vaikeuksissa marihuanan käytön takia. Hänet erotettiin oppilaitoksesta huumeiden käytön ja tuliaseidella ammuskelun vuoksi. Kaifa ehti esiintyä Suomessakin maaliskuussa 2007. Hän jatkoi keikalle Ruotsiin, missä pidätettiin huumeiden hallussapidosta ja käyttörikoksesta epäiltynä. Aina roiskuu kun rapataan.

Matti Klingen ei tiedetä käyttäneen edes kävelykeppiään väärin. Onko tämä nyt reilu vertailu! Vai häilyykö looginen päättelyni tässäkin kuten tuon alussa esitetyn ilmastotulkinnan kanssa.

***

Pitäisi valmistautua mänemään Mikkeliin. Ovat keksineet minulle uudestaan jo kuusi vuotta sitten taakse jääneen tittelinkin ihan itse, vaikka oikeakin on kyllä sähköpostilla erinäisiä kertoja sinne matkannut. Ehkä sen voi hyväksyä, eikä vaatia korjausta, kun kerran on tutkija ammatiltaan ja tohtori koulutukseltaan.

Pe 22.2. klo 18
Alustus illan konsertin teemaan, konsertti- ja kongressitalo Mikaelin Kamarimusiikkisali. Tutkijatohtori Jari Sedergren, vapaa pääsy. Kuuluu Hanget soi -tapahtumaan.

Pe 22.02. klo 19.30
”Sodan varjossa” –konsertti, suomalaista elokuvamusiikkia, konsertti- ja kongressitalo Mikaelin Martti Talvela -sali. HANGET SOI –FESTIVAALIORKESTERI, Pasi-Heikki Mikkola, Tuija Kiviranta sopraano ja näyttelijä Timo Närhinsalo, 17 €. Kuuluu Hanget soi -tapahtumaan.