torstaina, helmikuuta 21, 2008

High-Pop

Saatan teidät valistavan etusormeni kanssa jälleen uuden ilmiön äärelle. Käsi sydämelle, kuka teistä tuntee käsitteen high-pop?

Ja kuitenkin se on mitä tutuin ilmiö. Käsite, jota on vaikea suomentaa, runnoutuu esiin kahdesta varsin tutusta termistä: toinen on "high art" (korkeakulttuurinen taide) ja toinen "popular culture" (populaarikulttuuri). High-pop -ilmiössä on kyse siitä, kuinka kulttuurista tehdään populaariviihdettä.

Massakulttuurin ja korkeakulttuurisen taiteen suhteessa high-pop edustaa neljättä vaihetta.

Ensimmäinen vaihe kesti suurin piirtein 1800-luvun ensimmäisen puoliskon. Sitä voidaan kutsua joukkoviihteen syntyprosessiksi. Teollisen vallankumouksen aikana syntyneet uudet populaarikulttuurin muodot loivat silloin kaksi tärkeää edellytystä joukkoviihteelle ("mass entertainment"), nimittäin massamittaisen tuotannon ja massamittaisen yleisön. Näinä aikoina populaarikulttuuriset ja korkeakulttuuriset tekstit kohtasvat samoilla näyttämöillä: konserteissa voitiin kuulla yhä hyvin aarioita kuin ajankohtaisia populaareja laulemia eikä kukaan ajatellut, että jälkimmäiset eivät sopisi kuvioon. Museot esittelivät tuolloin Yhdysvalloissa sekä eurooppalaisia "mestariteoksia" että täytettyjä, eksoottisia eläimiä tuottaakseen pääsylipun maksaneelle yleisölle vaihtelevan visuaalisten ilojen spektaakkelin.

Toista vaihetta voidaan kutsua kulttuurin sakralisoimiseksi. Se alkaa 1800-luvun jälkipuoliskolla. Kulttuuri haaraantuu silloin populaareille ja eliitin areenoille. Museoita, oopperataloja ja konserttihalleja aletaan johtaa sellaisista organisaatioista, jotka ovat omaksuneet usein sekä ei-voittoa-tuottavan lähtökohdan että ajattelutavan, jossa kulttuuria raamitetaan heidän omien makujensa ja tunteidensa mukaisesti. Suuren yleisön kansoittamat populaarit markkinapaikat jäävät tämän ulkopuolelle. Yhdysvalloissa tämä tarkoitti mm. maahanmuuttajien kulttuurin paikkaa.

Amerikkalainen sosiaalihistoria (Paul Dimaggio, Lawrence Levine) kutsuu näitä kulttuurin portinvartijoikai nousseita yrittäjiä nimellä brahmiinit. Brahmiinien hallussa olivat sinfoniaseurat ja museoiden johtokunnat, jotka muodostivat kuitenkin usein eri piirin kuin politiikan johtohahmot.

Kun tämä järjestelmä asettui markkinapaikkojen ulkopuolelle, tuli mahdolliseksi hallinnoida kulttuuria. Näitä instituutioita johtivat todelliset yleisön hyvän vartijat. Kulttuuripiirit olivat kiistämättä monella tapaa myös hyvin demokraattisia: konsertteihin ja esityssalien parvekkeille saattoivat tulla naiset, opiskelijat ja muut, jotka eivät olleet tavallisia kulttuuripalvelujen maksavia tilaajia.

Mutta saiko työväenluokka osallistua? Brahmiinien avaramielisyys ylsi vain niihin, joiden voitiin olettaa omaksuneen oikeat käytöstavat ja jotka myös saivat korvaamattoman arvokkaan oppitunnin - he oppivat käyttäytymään, sanalla sanoen he siis kulturoituivat - samanlaisiksi kuin brahmiinit. Ja brahmiinit eivät koskaan tehneet populaarikulttuuria.

Brahmiinit eivät pyrkineet monopolisoimaan kulttuuria, mutta kiinnittämällä huomiota maahanmuuttajiin. He pyrkivät kesyttämään massat, jotka uhkasivat heidän asemaansa. Eikä vain asemaa: "Kouluttautukaa ja pelastakaa itsenne ja perheenne ja meidän rahamme rahvaalta (mob)."

Oopperan suosion lasku perustuu tähän haarautumiseen ja sakralisaatioon. Ooppera ei tullut epäpopulaariksi, se tehtiin sellaiseksi.

Tässä tekemisen prosessissa, jota voidaan sanoa legitimoimiseksi, oli keskeistä se sama asia mikä kaikissa ideologisissa manöövereissä: makujen hierarkia luonnollistettiin ja saatiin näyttämään historiallisesti tavalta-millä-asiat-ovat-aina-olleet. Tällöin syntyi se illuusio, jonka mukaan korkeakulttuurin esteettiset tuotteet - ehkä artefaktit olisivat tässä parempi - oli alunperin luotu arvostettavaksi juuri sillä tavalla, millä 1800-luvun amerikkalaiset opetettiin niitä havainnoimaan: kunnioittaen, informoituna, kurinalaisella vakavuudella. Tämä makujen herarkia säilyi voimiensa tunnossa 1950-luvulle saakka.

1950-luvulla alkoi kolmas vaihe korkea- japopulaarikulttuurin välisessä suhteessa. Sitä voidaan kutsua poptaiteen ajaksi, jolloin kulttuuri desakralisoituu. Murros näyttäytyy voimakkaana kritiikkinä ja suoranaisena halventamisena toisen vaiheen hajautumisen tuloksia vastaan. Suomessa tähän suuntaan toimivat - itse asiassa samanaikaisesti - elokuvan tekijät Toivo Särkän ja Reino Helismaan yhteispelillä: Rillumarei-elokuvat toivat kriisin esille selvemmin kuin mikään muu populaarikulttuurin ilmiö.

Ilmiön on nähty esiintyvän ensimmäiseksi Britanniassa, jossa pop-ilmiön puitteissa esitetttiin paljastuksia tämän kulttuurisen binaariopposition "latautuneesta mielivaltaisuudesta". Ihmiset alkoivat näytellä uudenlaista roolia henkilökohtaisten asemien draamassa, jossa kulutustavarat olivat tärkeitä ja lopulta erottamattomia henkilökohtaisen identiteetin muodostamisessa.

Mainosten mielikuvituksellisuudesta tyli tärkeä suunnannäyttäjä. Perinteinen "hyvä maku" jäi silloin syrjään yhä useammin. Pop haastoi arvostettavan taiteen legitimaation, joka näkyi joukkoviihteessäkin distinktiona BBC:n diskriminaation ja selväpäisyyden vaatimuksen ja popin edustaman liioittelun ja toiveiden välillä. Sama näkyi jälkijättöisesti Suomessa esiemerkiksi Yleisradion suhtautumisessa "kevyeen musiikkiin". Samalla se osoittaa, kuinka rillumarei-kritiikki kärsi tappion kulttuurisena kamppailuna.

1900-luvulta lähtien on yhä useammin esiintynyt uusi vaatimus. Nyt populaarikulttuuri esittää vaatimuksia tullakseen luokitelluksi legitimoiduksi kulttuuriksi. Esimerkkejä riittää Suomestakin. Viihteen tekijöistä tuli viihdetaiteilijoita, he saivat taiteilijaeläkkeitä. Populaarikultturi saa vientitukea - tosin siitä tehdään ennen muuta vientituote.

Kun poptaiteen aikakaudella taideakatemiat käyneet veivät populaari-ikonografiaksi luodut teoksensa arvostettuihin taidemuseoihin, uusi suuntaus oli sille käänteinen: nyt high-pop tuo isolla koolla kirjoitetun Kulttuurin joukkoviihteen pariin.

Lainausmerkit populaarikulttuurin ympäriltä katosivat viimeistään silloin, kun Oopperan Mestarit astuvat lavalle kilpailemaan tenoreillaan. Kun aiemmasta konsumerismista oli tullut kaikkien kuluttamaa, vaihtuvat kulutuskykyisimmän osan tarpeet uusiin, sofistikoituihin kohteisiin, high-pop -tuotteisiin, joita voidaan merkityksellistää varsin monimutkaisissa semioottisissa prosesseissa.

Tämä on yksi tie high-popin maailmaan. Mutta on sinne toinenkin tie. Siitä ehkä enemmän ensi kerralla.

12 kommenttia:

-rh kirjoitti...

Hyvä havainto tuo, että korkeakulttuurinen niin kuva- kuin säveltaidekokemus on sakraalinen, henkinen, ja totta, 1800-luvun puolivälistä siitä tuli populaari herkku. Mutta sitä ennen jo renessanssissa, kansanjoukot vaelsivat pitkiä matkoja kuullakseen Frescobaldia. Se sakraalinen oli kansan keskellä kaikessa kukkeudessaan.

Homo Garrulus kirjoitti...

Ooppera on yläkäsite ja pop alakäsite: Yläkäsite on teoria ja alakäsite on induktio. Ooppera on tiedettä ja poppi on taidetta. Oopperassa kuulee historian ja popissa nykypäivän. Oopperaa ei tanssita mutta poppia tanssitaan. Ooppera vie tunteen kun poppi tuo tunteen. Kun tunne viedään ihminen hallusinoi (transcendentoi). Kun tunne tuodaan ihminen himoitsee (haluaa). Nämä ovat vastakkaita. Poppi on minulle sama kuin scat tai jazz tässä suhteessa; suhteessa minuuden kokemukseen.

Minä kasvaa alhaalta ja ohjaantuu ylhäältä. Mutta jos ei saa kasvaa ei ole syytä ohjata. Jos sen sijaan vain kasvaa eikä ohjaannu kasvaa kuin kituiset männyt tai Lapin koivut: vinoon. Niiden hyvä puoli on niitten kestävyys: kestävät mitä vaan ja elävät pitkään.

Mutta kaunein puu on komea mänty, suomalainen mänty.
Se on sekä kestävä, että suora.
Se vastaa sitä korkeakulttuuria käytännössä, elämässä.

Kulttuurinavigaattori kirjoitti...

Hi-Pop sopii hyvin kuvaamaan sitä, että pop-taiteesta ja kuvataiteesta yleensä alkoi tulla rikkkaiden kulutustavaraa 1960-luvulta alkaen. Andy Warholin taide on tyypillinen esimerkki Hi-Popista.

Myöhempiä esimerkkejä samasta ilmiöstä ovat Jeff Koons ja Julian Schnabel (tarkoitan hänen maalauksiaan), jotka molemmat omaksuivat Andy Warholin markkinointikeinot, appropriaation ja advertoriaalisuuden. Jeff Koons yhdistää taitavasti myös taidepuheen ja jonkinlaisen pseudoteoreettisen pohdinnan esiintymisissään, mikä nähtiin muutama vuosi sitten Helsingissäkin.

Julian Schnabel käyttää taitavasti boheemeja tunnusmerkkejä esiintymisissään, saapa nähdä onko pyjama päällä maaliskuun alussa, kun hän tulee avaamaan näyttelyään Kiasmaan.

Hi-Popin megahittien sopivuutta aikaamme kuvaa kriitikko Robert Hughesin lausunto: Jeff Koons sopii Bushin Yhdysvaltoihin samalla tavalla kuin Andy Warhol sopi Ronald Reaganin Amerikkaan.

Hi&Low keskustelu menetti merkitystään 1990-luvulla Suomeenkin rantautuneen moninaisuuden ajatuksen yleistymisen myötä. Yhtenäiskulttuurin korvasi moninaisuuden ideologia. Aikamme omalaatuisuus onkin yksimielisyys, liikuttava yksimielisyys moninaisuudesta.

Sedis kirjoitti...

Andy Wahol on poptaiteen ikoni. Hän on juuri niin kaukana high-popista kuin olla voi.

Sedis kirjoitti...

Warhol

Sedis kirjoitti...

Schnabel on ok.

Kulttuurinavigaattori kirjoitti...

No, entä Koons? Warholin, kuten monien muidenkin amerikkalaisten pop-taiteen ikonien mopo karkasi käsistä, kun rikas yläluokka alkoi ostamaan poppia. Tällä tarkoitan sitä, että Warhol on hi-poppia.

Tavallisesti alemmat luokat omaksuvat ylempien tavat ja taiteen. Hi-pop on esimerkki päinvastaisesta ilmiöstä, rikkaat omaksuvat keskiluokkaista taidetta. Kitschistä ei saa enää puhua, koska kitschin omaksumisesta on tullut kaikkien kansankerrosten elämäntapa.

Homo Garrulus kirjoitti...

Ilmiö missä brandit yhtäkkiä piti unohtaa alkoi noihin aikoihin ns. yläluokassa. Lienee ollut tarkoitus sekoittaa ikonit ja valmiit merkit. Aristokratia on aina halunnut omistaa omat signaalit, omat pienet yksityiskohdat mistä tunistavat toisensa ja kun massakonsumerismi alkoi tuli yhtäkkiä liian monta ns. aristokraattia ja yläluokan edustajaa. Brandit jouduttiin devalvoimaan rikkomalla koko brandikäsitys ensin.

Se tehtiin nuorison kautta kuten aina: ensin nuoret mitä vanhat perässä: muodin maailmassa se on näin päin. Nuoriso rupesi käyttämään risoja farkkuja (rikottiin usean sadan euron Dieselit tahallaan ja tänäpäivänäkin rikotut ja second hand on niinkuin hienompi: mikäs siis vaatefirmoille: UFFin laatikko on halpa tapa "ostaa" raaka-ainetta). Nuoret saivat siis tehtävän tuoda uusi ja tuottavampi muoti esille.

Nuoriso käyttää siksi muovikassia ja kalliita lenkkareita, risoja farkkuja ja sikakalliita silmälaseja tai huivia tai rotsia. Kallis ja halpa pantiin tahallaan sekaisin, että tahdottu trendi saatiin alkamaan.

Pian kansa kulkee second hand kuteissa kunhan niissä lukee Diesel niskssa. Don't you see? Näin se menee sillä kansaa on aina ollut helppo fuulata kun se tehdään oikein ja oikeiden viiteryhmien kautta (Formulamiehet ja Lorealnaiset) ja rahanikkareilla raha on se merkittävä asia; ei itse ns. tyyli.

Raha ratkaisee ja asiat kiipeävät aina kohti uusia devalvaatioita; oli mikä oli.
Aristokratia haluaa pitää käsissään next step ja sen tekevät juuri rahalla. Rahasta ei ole ikinä puutetta kun voi heitä jeesata: jos sen sijaan jeesaa kadun taitelijaa saa pehmeän (pehmeäaivoisen) leiman. On vähän pehmeä aivoistaan.

Pitää ihailla roistoja, se on siis lähtökohta.

Kulttuurinavigaattori kirjoitti...

High-popin idea jäi mieleeni, joten jatkan vielä. Italiassa törmäsin siihen, että renessanssin taide on vaikuttanut siellä arjen ja aikamme kulttuuriin syvästi, esim. tv-mainoksiin ja koko katoliseen visuaalisuuteen, arjen representaatioon. Asiaa on vaikea huomata, jos ei käy Italiassa. Samalla tavalla olen huomanut aina Yhdysvalloista Suomeen tulessani, että ns. design tai pohjoismainen muotoilu (joka muuten perustuu paljolti samoihin ideoihin kuin amerikkalaissyntyinen minimalismi!) on täällä arkea, se on postitoimistoissa, kerrostalojen rappusissa ja kotien tiskikaapeissa, kun taas siellä se on usein eksklusiivista designia, hi-kulttuuria.

Jos on high-poppia, mitä sitten on low-pop? Eikö logiikka johda kitsch-tyyppiseen keskusteluasetelmaan eli mkodernistiseen luokka/makuhierarkiaan?

Kulttuurin kuluttajamäärien vertailun kuvittelu on joskus hauskaa. Suomessa suosituinkin popularikulttuurin ilmiö, saa liikkeelle varsin pieniä yleisöryhmiä verrattuna suuuriväestöisiin maihin. Voidaanko siis populaarikulttuurista Suomessa puhua ollenkaan? Yhdysvalloissa lasketaan olevan noin miljoona miljonääriä, jotka muodostavat aikamoisen kulutuskysynnän myös taiteen ostamiselle.

High-pop ilmiöön liittyy tavallisesti moralisointia. Kulutustavaroiden ja korkeakulttuurin, tuotteiden ja "hengen" tuotteiden äärimmäistä vastakkainasetteluahan pidettiin tärkeänä hi-modern aikaan 1950-luvulle asti. Maun hierarkisaatio alkoi liudentua 1950-luvulta, kuten taiteiden väliset rajatkin. Paluuta taiteiden hierarkiseen ajatteluun on havaittavissa, esim. Sedis asettaa eräässä blogikirjoituksessaan elokuvan "tärkeimmäksi" taidemuodoksi paljolti samalla tavalla kuin 1950-luvun auktoriteettikriitikot hierarkkisoivat eri taiteenalat.

Blockbuster-kulttuuri on osa kulttuuria siinä missä kaikki muukin. Jos Albert Edelfelt Ateneumissa tai Ars-näyttely saavuttaa pari sataa tuhatta kävijää Suomen kokoisessa maassa, sen asian kanssa pitää vain jotenkin elää. Blockbustereiden vastaanotto irtoaa usein perinteisen taide-elämän teosten vastaanotosta. Esimerkiksi Kansallisteatterin Tuntemattoman vastaanotossa keskusteltiin kaikkesta muusta kuin teatterista tai itse esityksestä. Väittäisin, että myös blockbustereille pitää olla tilaa kulttuurissamme ja niiden moralisointi on perinjuurin modernistisista ja johtaa takaisin avantgarden ideologiaan. Blockbusterit ovat laajan yleisön taidekasvatusta, kuten high-popiin liittyvä kulttuurikin.

Tietysti hi-pop ja blockbusterit ovat myös tuottajien keino tehdä rahaa. On helppo tehdä taidenäyttely, joka kerää suuret yleisömäärät. On vaikea tehdä haastava näyttely, joka antaisi jotain myös suurelle yleisölle. On olemassa myös sellaista taiteen ja kulttuurin kaupallista hyväksikäyttöä, joka on moraalisesti arveluttavaa. Tavallisesti tuottajat ja intituutiot perustelevat blockbustereitaan sillä, että heidän täytyy vahaventaa rahoituspohjaansa. Taiteellisesti haastavan ohjelmiston tai kokonaisuuden rakentaminen ei tavallisesti onnistu pelkästään high-pop tuotteilla, eikä niiden valinta ole pitemmän päälle edes taloudellisesti kannattavaa. Suurenkin yleisön henkinen kapasiteetti vaatii haasteita, joita pelkkä blockbustereiden tuottaminen ei tyydytä.

Sedis kirjoitti...

No, en kai sentään ole sanonut elokuvaa tärkeimmäksi missään, koskaan tai milloinkaan. Lenin sanoi. Ja joku muukin hänen jäljillään, mutta ei ihan tuota tarkoittaen.

Esimerkki. Artikkelissa Tavallisen ihmisen taide kirjoitin:

"Eric Hobsbawmin mukaan tärkein uutuuksista oli kuitenkin elokuva. Se tuli vaikuttamaan, dominoimaan ja muuttamaan 1900-lukua perinpohjaisesti. Se oli uutta teknologisesti, tuotantotavaltaan ja todellisuuden esittämistavaltaan. Se oli ainoa taidemuoto, joka ei olisi voinut olla olemassa ennen 1900-luvun teollista yhteiskuntaa, eikä sillä ollut kelpoista vertauskohtaa tai edeltäjää aiempien taiteiden joukossa: sitä ei ollut edes valokuvaus, jota pidettiin enimmäkseen vain vaihtoehtona piirtämiselle tai maalaamiselle."

High-pop -käsitteeseen mielestäni EI liity moralisointia. Siinä käsitellään tiettyjen kulttuuri-ilmiöiden välisiä suhteita. Itse ilmiöihin moraalisuus tietysti saattaa sisältyä, kun ne ovat ihmisten aikaansaannoksia ja ihmiset niistä puhuvat.

Eli käsite ei moralisoi, ilmiön parissa sitä taas esiintyy todennäköisesti. Pysymme siis tieteellisen cooleina tässä.

Kiitos kirjoituksestasi. Meidän pitää kyetä analysoimaan myös uusia ilmiöitä (uusin käsittein) ilman että meidät linkitetään suoraan johonkin vanhaan traditioon. Keskustelut kuitenkin kehittyvät (eli saavat uusia ulottuvuuksia) siinä määrin, että pelkän tradition jatkeena oleminen on pientä vähättelyä. Vaikka siis osallistummekin keskusteluun nimenomaan tradition tuntien. Pitää luottaa tähän uuden luomisen mahdollisuuteen. Ja innovaatiohin.

Blockbuster-ilmiö on myös lukulistallani, mutta perusteokset ovat paksuja. Sieltäkin voi tänne blogiin ennen pitkää jotakin kiintoisaa valua.

Navigaattorille ja muillekin kiitoksia, vaikka en ehdi kaikkea kommentoimaan itse. Mutta tehän voitte kommentoida toisianne kuten tähänkin asti silloin, kun en ehdi itse väliin kirjoittelemaan.

Kulttuurinavigaattori kirjoitti...

Eiköhän Lenin tarkoittanut, että elokuva on tärkein taiteenala bolsevikkojohtajille heidän valtansa ylläpitämiseksi? Anteeksi kärjistykseni ja kiitos oikaisusta. Olisi kiva joskus pitää vaikkapa miniatyyrikonferenssi aiheesta makujen ja taiteiden hierarkia eilen ja tänään!

Ja ennen kaikkea kiitos uudesta käsitteestä. Olin kyllä kuullut high-popin aikaisemminkin, mutta se jotenkin vilahti ohi käsiteviidakossa. Innostuin aikoinaan alunperin New Yorkin MoMAn vuonna 1990 järjestämän näyttelyn aineistosta otsikolla High & Low, Modern Art and Popular Culture, jossa aihetta yritettiin tarkastella uudessa valossa ja jopa kyseenalaistaa koko hi&low asetelma. Pohdin asiaa monta vuotta kunnes heitin sen syrjään tuskastuneena: mitä enemmän korkeakulttuurin ja populaarikulttuurin rajojen keinotekoisuuksia ja uusia näkökulmia asiaan löytyi, sitä perustetummalta high&low näkökulma samalla alkoi näyttää.

Postiluukusta kolahti tieto Pekka Halosen näyttelyn avajaisista Ateneumissa ensi viikolla. Modernistisen avantgarden mitä syvällisimmin sisäistänyt akateeminen väki ei sellaista näyttelyä siedä. Siinä ei ole mitään uutta ja siellä saattaa käydä yli sata tuhatta Halosesta kiinnostunutta. Kamalaa!

Sedis kirjoitti...

Kirja jota luen on nimeltään
High-Pop. Making Culture into Popular Entertainment. Edited by Jim Collins. Blackwell Publishing, 2002.