Taitaa olla taas perjantai. Karaokeen halukkaita?
torstaina, maaliskuuta 31, 2005
Huonosti käyttäytyvät naiset O
Selvittelin tässä kuviani viime kesästä lähtien: 2000 digikuvaa makaa tietokoneen syövereissä. Tässä potpuri huonosti käyttäytyvistä naisista. Vip-bussin matkalla Sodankylään sytyteltiin sikareita!
Huonosti käyttäytyvät naiset II
Ensin smilataan. Mutta kohta jo...
Eli toisille käyttäytyminen ei ole niin helppoa.
keskiviikkona, maaliskuuta 30, 2005
Matti Kassila Orionissa
Matti Kassila osallistui tänään Edvin Laineen ja Tuntematon sotilas -elokuvan kunniaksi järjestettyyn elokuva-arkiston tilaisuuteen Orionissa.
"Parhaat nettipäiväkirjat"
Tämän päivän Ilta-Sanomat (IS 30.3.2005, s. 11) noteeraa Juha-Pekka Tikan jutulla "Suomen parhaat nettipäiväkirjat äänestetty" tulevat valinnat.
Kuvakaappauksella lähes kokosivun jutussa mukana ovat parhaasta blogista kisailevat SchizoBlog, Näkymä rannalta, ei sinutella, menopaussi ja iMitVit.
Mieleen juolahti se, että ei sinutella -blogille tämmöinen julkisuus ei välttämättä ole mieleen. Mikäli nimittäin sisältö viittaa vahvasti kirjoittajan todellisuuteen eikä ole fiktiivinen luomus. Julkisesti kirjoittamisella on aina riskinsä. Olin yllättynyt, kun JiiPee kirjoitti tuon blogin olevan monen ihmisen luomus. En minä ole semmoista huomannut.
Marginaalin poliisijuttukin oli mahtunut tarinan loppuun. Itse näyn kuvakaappauksessa MitVitin blogista: siinähän minua verrataan Beatles..., ei vaan Jumalaan.
Kävin eilen noutamassa Otavasta Peter von Baghin laajennetun Suomalaisen elokuvan kultaisen kirjan. Tuhti paketti, jonka erikoisuutena on perusteellinen nimihakemisto artikkeleineen suomalaisen elokuvan vaikuttajista. Edellinen painos ilmestyi 1992, joten osuus tuosta päivästä nykypäivään on kokonaan uutta. Kaikkiaan tiiliskiven massasta uutta on puolet.
Siis välttämätön hankinta elokuvanystävän pussiin. Hinta pyörinee kirjakaupoissa tuolla 64 euron kieppeillä. Tonnikala ja pettuleipä ovat ratkaisumme tähän pulmaan.
Kuvakaappauksella lähes kokosivun jutussa mukana ovat parhaasta blogista kisailevat SchizoBlog, Näkymä rannalta, ei sinutella, menopaussi ja iMitVit.
Mieleen juolahti se, että ei sinutella -blogille tämmöinen julkisuus ei välttämättä ole mieleen. Mikäli nimittäin sisältö viittaa vahvasti kirjoittajan todellisuuteen eikä ole fiktiivinen luomus. Julkisesti kirjoittamisella on aina riskinsä. Olin yllättynyt, kun JiiPee kirjoitti tuon blogin olevan monen ihmisen luomus. En minä ole semmoista huomannut.
Marginaalin poliisijuttukin oli mahtunut tarinan loppuun. Itse näyn kuvakaappauksessa MitVitin blogista: siinähän minua verrataan Beatles..., ei vaan Jumalaan.
Kävin eilen noutamassa Otavasta Peter von Baghin laajennetun Suomalaisen elokuvan kultaisen kirjan. Tuhti paketti, jonka erikoisuutena on perusteellinen nimihakemisto artikkeleineen suomalaisen elokuvan vaikuttajista. Edellinen painos ilmestyi 1992, joten osuus tuosta päivästä nykypäivään on kokonaan uutta. Kaikkiaan tiiliskiven massasta uutta on puolet.
Siis välttämätön hankinta elokuvanystävän pussiin. Hinta pyörinee kirjakaupoissa tuolla 64 euron kieppeillä. Tonnikala ja pettuleipä ovat ratkaisumme tähän pulmaan.
maanantaina, maaliskuuta 28, 2005
Mitä minä en ole
Their Dictatorship on sitten julkaissut kuukkeliehdokaslistan, josta Their Dictotorship sitten valintansa tekee.
Minä olen blogillani jostakin käsittämättömästä syystä ehdokkaana erikoisalablogeissa. Ehkä siksi, että minulla on blogissani niin monta erikoisalaa, että sitä voisi oikeastaan kutsua yleisblogiksi. Mutta se on selvää ettei niistä yhtäkään voisi oikeastaan palkita tekemättä hallaa muille ja itse kategorialle.
Loppupuheeni on siis valmis ja kerrottakoon kaikille etukäteen: "Kiitän ja kumarran ehdokkuudesta".
Mutta olisi varmaan tarjolla ollut oikeitakin erikoisalablogeja ehdolle pantavaksi.
Pääsiäismatka eli kuinka Epyktin styrangista vapaudutaan, osa I
Piinaviikkoon ja Epyktin styrankiin tiivistyvät kaikki elämän keskeisimmät hetket, kuten muistamme pääsiäisen kaukaisimmasta taustatarinasta eli itse Mooseksen kertomuksesta. Tässä lyhyesti tarinani tältä pääsiäiseltä, jonka olen merkinnyt muistiin Viking Linelta ostamaani korttipakkaan. Olin matkalla maahan, josta on usein sanottu sen olevan "land of the free, sexual liberty". Olin sanonut tullimiehelle ratkaisevat sanat: "Päästä minun kansani lähtemään", jonka varmuuden vuoksi lauloin kuten Giuseppi Verdi on Nabucco-oopperassaan määrännyt. Naiset lauloivat michaeljacksonspirituaaliperinteen mukaisesti: "Let my people go." Ja kuoro vastasi: "Go-Go".
Jo kiirastorstaina kuumehoureissani näin unta siitä, kuinka pesin kaikkien opetuslasteni jalat, söin heidän pääsiäislampaansa ja tiesin, että yksi heistä on kavaltava minut katkerasti. Piilotin etukäteen hankitun matkalippuni visusti, sillä arvasin heidän pyrkivän jaolle taxfreebuffetiin. Verisen sovintokuoleman veretön uudistus epäonnistui surkeasti, kuten osoittautui, kun iskin varpaani matkalaukkuun lauantaina, kynsi halkesi ja veri virtasi kuin lampaan lahtipenkissä.
Ei vähiten siitä johtunut se tosiasia, että ristiinnaulitsemisen ja kuoleman päivää, pitkäperjantaita, vietin asiaankuuluvin synkin tunnelmin helsinkiläisessä karaokeklubissa. Tunnelma oli samanlainen kuin 300-luvulla Jerusalemissa järjestetyissä hijaisissa ristikulkueissa. Kuumeen vaihtuminen luonnollisempiin särkyihin oli hyvässä vaiheessa kotiin palattuani. Silmänalukseni saivat hankkeessa luonnollisen liturgisen värin ja kun aamulla heräsin, järjen kynttilät ovat sammuksissa, eikä urkujen iki-ihanaa soittoa kuulunut. Pääsiäissimulaationi oli vahvempi ja vakaampi kuin yksikään tuntemani ovulaatio.
Pääsiäislauantain koittaessa en pystynyt edes tupakoimaan, mutta pitkänäperjantainahan tulen teko on usein ollut kielletty, eikä yhden päivän siirtymäriittiä voi pitää liioitteluna. Samaan viittasi sekin, että pystyin nauttimaan vain kylmiä ruokia, tässä tapauksessa luomumämmiä lehmänkerman kanssa. Vain ylisosiaalinen minäni sai minut pidättäytymään siitä vanhasta tavasta, jonka mukaan pitkäperjantain aamuna kaikki lapset pieksetään muistutuksena siitä, mitä Pilatus teki Kiesukselle. Epäilemättä englanninkielinen ilmaisu Good Friday tulee juuri tästä.
Pääsiäisen todellinen juhlinta käsittelee, kuten varmasti blogikansa on saanut kantapään kautta oppia, ylösnousemista kuolleista. Ruotsinlaivalla se on tietysti aika uskomaton mielikuva, sillä jo poikavuosilta 10. kerroksen diskon myötä välkkyy päällimmäisenä kuva ristillä kituvasta, verisestä ja nöyryytetystä miehestä, joka invalidivessaan sulkeutuneena huutaa raivoisasti kaikille ohikulkijoille sanomaansa: "Päästäkää minut täältä pois. Olen ATM."
Mutta kuten tiedämme, pääsiäisen sanoma on kuitenkin pohjimmiltaan varsin valoisa: ruotsinlaivamatkailija voittaa kuoleman kuolemallaan, tuonelan portit avataan ja ihmiset vapautuvat uuteen elämään laivan viihtyisässä karaoke- ja liveduopubissa. Joissain maissa juhlan iloisuus näkyy jo nimissä. Se on merellinen paikka, missä maallisten syntien sovituksesta voi tehdä ns. sarasvuodiilin ristinkuoleman kautta, kyse on siis eräänlainen "heikoin hk-kisa". (Onhan HK paras lenkki?).
Mutta päinvastoin kuin esimerkiksi Schiczo-Janne luulee, pääsiäinen ei pääty siihen, että hän palaa kotiin audiobloggaamaan aasilla ratsastaen. Sen sijaan pääsiäinen jatkuu, jatkuu, jatkuu, jatkuu, jatkuu, jatkuu vielä kevätpäiväntasauksen jälkeisen viikonlopun jälkeisenä maanantainakin, kuten päätettiin Nikean kirkolliskokouksessa vuonna 323. Jannellakin olisi ollut jo 1782 vuotta aikaa oppia se! Ja siitä huolimatta hän audiobloggaa tosta vaan. "Wautsi".
Pääsiäislauantaiden osalta on vaikea löytää mitään erityistä sovitussanomaa. Se oli lepopäivä, ennen kuin esikristilliset idolit ryhtyivät tosi toimiin. Sen sijaan Kirkon sopimusvaltuuskunta on antanut Nikeaakin tarkempia määräyksiä: "A) KirVESTES 105 § 2 momentista tulee poistaa virke: 'Myöskään pääsiäislauantai ei kuluta vuosilomapäiviä'. Saman pykälän 3 momentin 1) kohdasta tulee poistaa viimeiset sanat: 'sekä pääsiäislauantai'. Näiden korjausten sisältönä on se, että pääsiäislauantai kuluttaa vuosilomapäiviä, jos se ilman vuosilomaa olisi viranhaltijan/työntekijän työpäivä".
Koska emme edes Epyktin styrankiudessa oppineet mitään elämään suurempia merkityksiä pääsiäislauantaille, tyydyimme laivalle päästyämme kansanperinteen mukaisesti kokkaamaan eli keitettämään talvella kehrätyt langat. Kokkaus kannattaa tehdä kokkaan tehdyssä kokossa, sillä noidat ovat tunnetusti liikkeellä päivännousuun saakka. Loput kansanperinteen vaatimat rituaalit olivat ns. helppo nakki, sillä laivaan päästyämme päätimme juosta taxfreetupakoiden muodostaman savun läpi.
Kuten on helppo havaita ruotsinlaiva on sekä uiva hotelli että erinomaisen vahva kansanperinteen kannattelija. Esimerkiksi juuri pääsiäislauantaina ruotsinlaivalla huomaa kuinka paasto on päättynyt, herätään varhain eikä käytännöllisesti katsoen nukuta ollenkaan.
Sen verran toki täytyy yrittää itsekin valmistautua, kuten kansanperinne oikeaoppisuudessaan vaatii, että päälle on pantava uusia vaatteita. Hieman huomiota saattaa herättää se, että aamiaisbuffetiin on perinteen vaatimukset täytettäessä mentävä avojaloin katsomaan, kuinka nouseva aurinko tanssii.
Kirkas päivä - enne hyvästä vuodentulosta - realisoitui vasta sunnuntaiaamuna, kun saavuimme Tukholmaan. Haltija todellakin poltti aarteesta hometta, päinvastoin kuin Helsingistä tulleet tekstiviestit kertoivat paikallissäästä siellä.
Tukholman saaristossa yritimme tihrata variksia, koska perinne vaatii, että silmät piti pestä ennen niiden raakuntaa, muuten voi olla vaara saada melanooma: aikainen pesu estää päivetyksen kesällä.
Sen sijaan ruotsinlaivalla ei ole vaikea täyttää työonnen vaatimusta, sillä siihen riittää kun nousee vuoteesta työkalun päälle. Laivalla ei tosin monia kaluja ole mukana.
Laiva-amiaisella on hyvä harjoittaa munien syöntiä, vierityskilpailuja - tämä tosin onnistuu keikkuvilla Tallinnanpaateilla paremmin - ja yhteenlyöntikilpailua eli liitsausta. Keinuja ja hypinlautoja ei laivalla kaukaa tarvitse hakea, koska koko laiva keinuu ja käytävillä makaavien päältä on tunnestusti hyvä ponnistaa. Kellon- tai torvensoittoa ruotsinlaivat ovat pullollaan. Mielessä on hyvä pitää, että siivous, kehräys ja riitely on ruotsinlaivalla vietetyn pääsiäisviikon jälkeisellä viikolla Nasse-setää lainatakseni hyvin, hyvin rajoitettua.
[Jatkuu...]
Jo kiirastorstaina kuumehoureissani näin unta siitä, kuinka pesin kaikkien opetuslasteni jalat, söin heidän pääsiäislampaansa ja tiesin, että yksi heistä on kavaltava minut katkerasti. Piilotin etukäteen hankitun matkalippuni visusti, sillä arvasin heidän pyrkivän jaolle taxfreebuffetiin. Verisen sovintokuoleman veretön uudistus epäonnistui surkeasti, kuten osoittautui, kun iskin varpaani matkalaukkuun lauantaina, kynsi halkesi ja veri virtasi kuin lampaan lahtipenkissä.
Ei vähiten siitä johtunut se tosiasia, että ristiinnaulitsemisen ja kuoleman päivää, pitkäperjantaita, vietin asiaankuuluvin synkin tunnelmin helsinkiläisessä karaokeklubissa. Tunnelma oli samanlainen kuin 300-luvulla Jerusalemissa järjestetyissä hijaisissa ristikulkueissa. Kuumeen vaihtuminen luonnollisempiin särkyihin oli hyvässä vaiheessa kotiin palattuani. Silmänalukseni saivat hankkeessa luonnollisen liturgisen värin ja kun aamulla heräsin, järjen kynttilät ovat sammuksissa, eikä urkujen iki-ihanaa soittoa kuulunut. Pääsiäissimulaationi oli vahvempi ja vakaampi kuin yksikään tuntemani ovulaatio.
Pääsiäislauantain koittaessa en pystynyt edes tupakoimaan, mutta pitkänäperjantainahan tulen teko on usein ollut kielletty, eikä yhden päivän siirtymäriittiä voi pitää liioitteluna. Samaan viittasi sekin, että pystyin nauttimaan vain kylmiä ruokia, tässä tapauksessa luomumämmiä lehmänkerman kanssa. Vain ylisosiaalinen minäni sai minut pidättäytymään siitä vanhasta tavasta, jonka mukaan pitkäperjantain aamuna kaikki lapset pieksetään muistutuksena siitä, mitä Pilatus teki Kiesukselle. Epäilemättä englanninkielinen ilmaisu Good Friday tulee juuri tästä.
Pääsiäisen todellinen juhlinta käsittelee, kuten varmasti blogikansa on saanut kantapään kautta oppia, ylösnousemista kuolleista. Ruotsinlaivalla se on tietysti aika uskomaton mielikuva, sillä jo poikavuosilta 10. kerroksen diskon myötä välkkyy päällimmäisenä kuva ristillä kituvasta, verisestä ja nöyryytetystä miehestä, joka invalidivessaan sulkeutuneena huutaa raivoisasti kaikille ohikulkijoille sanomaansa: "Päästäkää minut täältä pois. Olen ATM."
Mutta kuten tiedämme, pääsiäisen sanoma on kuitenkin pohjimmiltaan varsin valoisa: ruotsinlaivamatkailija voittaa kuoleman kuolemallaan, tuonelan portit avataan ja ihmiset vapautuvat uuteen elämään laivan viihtyisässä karaoke- ja liveduopubissa. Joissain maissa juhlan iloisuus näkyy jo nimissä. Se on merellinen paikka, missä maallisten syntien sovituksesta voi tehdä ns. sarasvuodiilin ristinkuoleman kautta, kyse on siis eräänlainen "heikoin hk-kisa". (Onhan HK paras lenkki?).
Mutta päinvastoin kuin esimerkiksi Schiczo-Janne luulee, pääsiäinen ei pääty siihen, että hän palaa kotiin audiobloggaamaan aasilla ratsastaen. Sen sijaan pääsiäinen jatkuu, jatkuu, jatkuu, jatkuu, jatkuu, jatkuu vielä kevätpäiväntasauksen jälkeisen viikonlopun jälkeisenä maanantainakin, kuten päätettiin Nikean kirkolliskokouksessa vuonna 323. Jannellakin olisi ollut jo 1782 vuotta aikaa oppia se! Ja siitä huolimatta hän audiobloggaa tosta vaan. "Wautsi".
Pääsiäislauantaiden osalta on vaikea löytää mitään erityistä sovitussanomaa. Se oli lepopäivä, ennen kuin esikristilliset idolit ryhtyivät tosi toimiin. Sen sijaan Kirkon sopimusvaltuuskunta on antanut Nikeaakin tarkempia määräyksiä: "A) KirVESTES 105 § 2 momentista tulee poistaa virke: 'Myöskään pääsiäislauantai ei kuluta vuosilomapäiviä'. Saman pykälän 3 momentin 1) kohdasta tulee poistaa viimeiset sanat: 'sekä pääsiäislauantai'. Näiden korjausten sisältönä on se, että pääsiäislauantai kuluttaa vuosilomapäiviä, jos se ilman vuosilomaa olisi viranhaltijan/työntekijän työpäivä".
Koska emme edes Epyktin styrankiudessa oppineet mitään elämään suurempia merkityksiä pääsiäislauantaille, tyydyimme laivalle päästyämme kansanperinteen mukaisesti kokkaamaan eli keitettämään talvella kehrätyt langat. Kokkaus kannattaa tehdä kokkaan tehdyssä kokossa, sillä noidat ovat tunnetusti liikkeellä päivännousuun saakka. Loput kansanperinteen vaatimat rituaalit olivat ns. helppo nakki, sillä laivaan päästyämme päätimme juosta taxfreetupakoiden muodostaman savun läpi.
Kuten on helppo havaita ruotsinlaiva on sekä uiva hotelli että erinomaisen vahva kansanperinteen kannattelija. Esimerkiksi juuri pääsiäislauantaina ruotsinlaivalla huomaa kuinka paasto on päättynyt, herätään varhain eikä käytännöllisesti katsoen nukuta ollenkaan.
Sen verran toki täytyy yrittää itsekin valmistautua, kuten kansanperinne oikeaoppisuudessaan vaatii, että päälle on pantava uusia vaatteita. Hieman huomiota saattaa herättää se, että aamiaisbuffetiin on perinteen vaatimukset täytettäessä mentävä avojaloin katsomaan, kuinka nouseva aurinko tanssii.
Kirkas päivä - enne hyvästä vuodentulosta - realisoitui vasta sunnuntaiaamuna, kun saavuimme Tukholmaan. Haltija todellakin poltti aarteesta hometta, päinvastoin kuin Helsingistä tulleet tekstiviestit kertoivat paikallissäästä siellä.
Tukholman saaristossa yritimme tihrata variksia, koska perinne vaatii, että silmät piti pestä ennen niiden raakuntaa, muuten voi olla vaara saada melanooma: aikainen pesu estää päivetyksen kesällä.
Sen sijaan ruotsinlaivalla ei ole vaikea täyttää työonnen vaatimusta, sillä siihen riittää kun nousee vuoteesta työkalun päälle. Laivalla ei tosin monia kaluja ole mukana.
Laiva-amiaisella on hyvä harjoittaa munien syöntiä, vierityskilpailuja - tämä tosin onnistuu keikkuvilla Tallinnanpaateilla paremmin - ja yhteenlyöntikilpailua eli liitsausta. Keinuja ja hypinlautoja ei laivalla kaukaa tarvitse hakea, koska koko laiva keinuu ja käytävillä makaavien päältä on tunnestusti hyvä ponnistaa. Kellon- tai torvensoittoa ruotsinlaivat ovat pullollaan. Mielessä on hyvä pitää, että siivous, kehräys ja riitely on ruotsinlaivalla vietetyn pääsiäisviikon jälkeisellä viikolla Nasse-setää lainatakseni hyvin, hyvin rajoitettua.
[Jatkuu...]
Potretti
Kävimme Tukholmassa: mukana vaimoa, lasta ja kälyä. Kilipukki seuraa tilannetta, mutta sopii kuvioon.
lauantaina, maaliskuuta 26, 2005
Tunnoton mies
Löin varpaani matkalaukkuun. Isovarpaan kynsi halkesi ja työntyi lihaan puolisen senttiä. Verta tulee kuin lahdatessa.
Mutta ei tunnu missään. Tunnin päästä? Sen verranko se kestää varpaasta päähän se ähkäisy?
Mutta ei tunnu missään. Tunnin päästä? Sen verranko se kestää varpaasta päähän se ähkäisy?
perjantaina, maaliskuuta 25, 2005
Sedis Blog Soundtrack
Sedis Blog Soundtrack - Double Album:
Neil Diamond - Solitary Man
Tom Zé - Conto de Fraldas
Robbie Williams - Angels (Acoustic Version)
Big Mama Thornton - Wade In The Water
Neil Diamond - Cracklin' Rosie
Harry Chapin - Cats in the Cradle
Brooks and Dunn - Boot Scootin' Boogie
T. Rex - One Inch Rock
T Rex - Children of the revolution
Rod Stewart - So Far Away
Billy Joel - Tell Her About It
Billy Joel - Uptown Girl
Neil Diamond - Cracklin Rose
Harry Chapin - W*O*L*D
Toto - Hold The Line
Kenny Rogers - Lady
Gilbert O'Sullivan - Nothing Rhymed
Temptations - Brown Eyed Girl
Carly Simon - You're So Vain
T. Rex - Jeepster
John Lennon - Woman
Garth Brook - Friends In Low Places
Reba McIntyre - The Night The Lights Went Out
America - Daisy Jane
Barry Manilow - Mandy
Bobby Vee - The Night Has a Thousand Eyes
Joe Cocker - Unchain My Heart
Joe Cocker - - You Are So Beautiful
Uriah Heep - The Wizard
Don Mclean - Vincent
Sarah Mclachlan - Blackbird
Brook Benton - Rainy Night In Georgia
Sammy Hagar w/Montrose - Good Rockin' Tonight
Jim Croce - I Got A Name
George Strait - Check Yes Or No
Mott the Hoople - All the young dudes
Carly Simon w/James Taylor - Mockingbird
Glenn Campbell - Witchita Lineman
T. Rex - Rabbit Fighter
Engelbert Humperdinck - I Never Said Goodbye
Uskontotesti
| You scored as atheism. You are... an atheist, though you probably already knew this. Also, you probably have several people praying daily for your soul. Instead of simply being "nonreligious," atheists strongly believe in the lack of existence of a higher being, or God.
Which religion is the right one for you? (new version) created with QuizFarm.com |
Kuten teksti osoittaa, tämä on (kristin)uskovaisten tekemä testi, mistä todennäköisimmin asenteellinen tekstiselitys: monet ateistit ovat uskonnottomia, mutta sen tunnustaminen veisi oikeutuksen tällaiselta massatekstiltä, jossa uskonnot niputetaan yhteen tavalla, jota ne itse eivät koskaan voisi hyväksyä.
Olen oikein tyytyväinen islamin ja kristinuskon suhteeseen noissa tuloksissa, vaikka se on tietenkin käsittämätöntä, koskapa Koraani on - kuten sanottu - vain kommentaari Raamattuun. Siinä on vain pari sellaista henkilöä, joita ei Raamatusta löydy. Niinpä ero selittyy kysymyksien paasauksilla Jeesuksen henkilöstä, joka on toki Koraanissakin yksi profeetoista. Satanismi-pisteet olivat minulle yllätys, mutta en tunne toimialaa, sillä sen opportunity director's cut ei ole minulle vielä saapunut. Hindulaisuus ei myöskään ole koskaan minua innostanut, ja ihmettelen niitä, joita se innostaa. Kristinuskon (ja juutalaisuuden) aste lienee osa kulttuuriperintöä, ja tuon verran voi itsessäni sitä hyvinkin hyväksyä. Agnostikko- ja pakanaluvut ovat ymmärrettävissä samalla tavalla: ne ovat osa koulutustani ja kulttuurien tuntemusta.
Letkut pois
Ameriikan mantereella käydään kiivasta taistelua naisparan hengestä. 15 vuotta letkuruokinassa olleen Terry Schiavon aviomies Michael on saanut tarpeekseen ja on vaatinut ruokinnan (ja juoman) lopettamista. Michael väittää, että se on myös Terryn oma toivomus. Terryn vanhemmat ovat eri mieltä. Oikeus on todennut, että se on Terryn toivomus. Sama koskee vetoomustuomioistuimia (jotka eivät perustele, niin kuin viimeksi eilen Korkein oikeus jätti tekemättä).
Terry sai 15 vuotta sitten sydänkohtauksen, kuoli, elvytettiin, mutta ei kokonaan. Aivoihin tuli vamma, joka antoi aviomiehen asianajille mahdollisuuden väittää, että Terryllä ei ole mahdollista tuntea tunteita tai tuntemuksia. Vanhempien asiantuntijat sanovat, että tilanteeseen voi tulla tulevaisuudessa parannus. Terry ei voi syödä itse, sillä siitä seuraisi yskänkohtaus, johon hän saattaisi kuolla. Siksi häntä ruokitaan letkuilla. Terryn pää liikkuu, hänen silmänsä liikkuvat ja kohtaavat toisen katseen ja hän päästelee ääniä.
[Sydärin syy oli kaliumin alhainen määrä ruumiissa: hirvittävällä laidutuskuurilla - voi olla myös bulimiasta kyse - hän oli juonut 10-15 lasia jääteetä päivässä.]
Asiaan liittyy väitteitä rikoksista. Terryn sairaanhoitaja on tehnyt yli vuosi sitten rikosilmoituksen Michaelista, sillä kahden keskisten vierailujen jälkeen Terry on ollut sekä fyysisessä että henkisessä stressitilassa: insuliinitaso on ollut pielessä ja Terrystä on löytynyt piikin jälkiä. Näitä väitteitä ei kuuleman mukaan kukaan tutki. Sairaanhoitaja sanoo myös Michaelin kiroilleen, ettei Terry jo kuole: käytetty termi ei ollut vaimo tai nainen, vaan jotakin "perhelehtiin sopimatonta". Näiden todenperäisyyttä ei oikeusistuimessa ole käsitelty.
Yhdysvaltain presidentti, edustajainhuone ja lukemattomat muut - mm. Terryn sukulaiset (esim. isovanhemmat) ovat vastustaneet ruokinnan lopettamista, viime viikolla asiasta säädettiin lakikin. Korkein oikeus ei tähän reagoinut. Tällä hetkellä tilanne on se, että Terryn elämän ylläpitoon halukkaat, esimerkiksi hänen vanhempansa, eivät saa sitä tehdä: tämän kieltää laki ja oikeus. Aviomiehen (ja väitetysti Terryn oma) toive on oikeusistuimessa vahvistettu.
Nyt siis poliisit estävät ruokinnan käynnistämistä. Terry kuolee väistämättä janoon ja nälkään. Letkut poistettiin viikko sitten perjantaina.
Tulevaa väistämätöntä kuolemaa on kuvattu myös liberaaleissa lehdissä lieväksi ja kivuttomaksi kuolemaksi.
Terryn luona kuvaaminen on kiellettyä, joten tätä armeliasta kuolemaa emme näe videolla.
Mutta mikä sitten on murha?
Yhdysvalloissa asiassa on herätelty aktiivista blogikampanjaa ("blogswarm").
Terry sai 15 vuotta sitten sydänkohtauksen, kuoli, elvytettiin, mutta ei kokonaan. Aivoihin tuli vamma, joka antoi aviomiehen asianajille mahdollisuuden väittää, että Terryllä ei ole mahdollista tuntea tunteita tai tuntemuksia. Vanhempien asiantuntijat sanovat, että tilanteeseen voi tulla tulevaisuudessa parannus. Terry ei voi syödä itse, sillä siitä seuraisi yskänkohtaus, johon hän saattaisi kuolla. Siksi häntä ruokitaan letkuilla. Terryn pää liikkuu, hänen silmänsä liikkuvat ja kohtaavat toisen katseen ja hän päästelee ääniä.
[Sydärin syy oli kaliumin alhainen määrä ruumiissa: hirvittävällä laidutuskuurilla - voi olla myös bulimiasta kyse - hän oli juonut 10-15 lasia jääteetä päivässä.]
Asiaan liittyy väitteitä rikoksista. Terryn sairaanhoitaja on tehnyt yli vuosi sitten rikosilmoituksen Michaelista, sillä kahden keskisten vierailujen jälkeen Terry on ollut sekä fyysisessä että henkisessä stressitilassa: insuliinitaso on ollut pielessä ja Terrystä on löytynyt piikin jälkiä. Näitä väitteitä ei kuuleman mukaan kukaan tutki. Sairaanhoitaja sanoo myös Michaelin kiroilleen, ettei Terry jo kuole: käytetty termi ei ollut vaimo tai nainen, vaan jotakin "perhelehtiin sopimatonta". Näiden todenperäisyyttä ei oikeusistuimessa ole käsitelty.
Yhdysvaltain presidentti, edustajainhuone ja lukemattomat muut - mm. Terryn sukulaiset (esim. isovanhemmat) ovat vastustaneet ruokinnan lopettamista, viime viikolla asiasta säädettiin lakikin. Korkein oikeus ei tähän reagoinut. Tällä hetkellä tilanne on se, että Terryn elämän ylläpitoon halukkaat, esimerkiksi hänen vanhempansa, eivät saa sitä tehdä: tämän kieltää laki ja oikeus. Aviomiehen (ja väitetysti Terryn oma) toive on oikeusistuimessa vahvistettu.
Nyt siis poliisit estävät ruokinnan käynnistämistä. Terry kuolee väistämättä janoon ja nälkään. Letkut poistettiin viikko sitten perjantaina.
Tulevaa väistämätöntä kuolemaa on kuvattu myös liberaaleissa lehdissä lieväksi ja kivuttomaksi kuolemaksi.
Terryn luona kuvaaminen on kiellettyä, joten tätä armeliasta kuolemaa emme näe videolla.
Mutta mikä sitten on murha?
Yhdysvalloissa asiassa on herätelty aktiivista blogikampanjaa ("blogswarm").
torstaina, maaliskuuta 24, 2005
MitVitin orjat
Te Kolhoosin vanhempi politrukki Vitikka nautti arbuusinsa loppuun, sytytti mahorkkasavukkeen, avasi housunkauluksensa ja henkäisi väsyneesti:n orjat, jotka kansana vaellatte tänne Sedis Blogin syövereihin, kuulkaa, että on koittanut uusi, vapauden aika. Päästän teitit Epyktin tyranniasta.
Enää teidän ei tarvitse kärsiä päivitystiheydestä. Enää ei ole aika houkkain kuulla tuota Kolhoosin vanhempi politrukki Vitikka nautti arbuusinsa loppuun, sytytti mahorkkasavukkeen, avasi housunkauluksensa ja henkäisi väsyneesti:n kuumehouruista sanaa, joka on vienyt teidät perkeleen teille. Teille on koittanut Vapauden Aika.
Täällä teille sataa taivaasta mannaa, matza-torttua ja sirkushuveja. Täällä ei Jäädykepiirikunta, Kuuluttajan Koulutusohjelma, Pää Auki, Karu Selli tai muut sirkusmaakarit huumoribloggaile. Heille on suotu vain kommentin lahja.
Täällä eivät erikoisblogeile Kallioblogi, Linko ja Roklintu, sillä mitään erikoista ei teille ole tarjolla, on vain syvä kaunis Buddhan ääni, joka johdattaa teidät aaltomassain läpi paratiisiin.
Täällä eivät elämäänsä kirjaimittavat päiväkirjanpitäjät Menopaussi, Maalainen tai Kesät, talvet... kerro elämänsä yksityiskohdista, sillä Me ohitamme arkipäivän asiat pikkusormen heilautuksella ja hanhen selällä ellei kyse ole kultalevyistä, joita seireenien säestyksellä karokessa lauletaan.
Täällä eivät muut tee taglinejä eivätkä parhaita merkintöjä, sillä ne on varattu vain Sedis Blogille yksinoikeudella. Täällä eivät viilaile, pulttaile, höylää selliin tuomitut, eikä täällä ole kukaan vähän tunnettu.
Pyhän Kuukkelin ympärille kumartuneena lupaan teille, MitVitin orjat, että vapautan teitit Epyktin tyranniasta ja Teille on houreviipeen jälkeen Koittava Vapauden Päivä ja Armon Aika. Ollos siunattu, blogikansa.
Enää teidän ei tarvitse kärsiä päivitystiheydestä. Enää ei ole aika houkkain kuulla tuota Kolhoosin vanhempi politrukki Vitikka nautti arbuusinsa loppuun, sytytti mahorkkasavukkeen, avasi housunkauluksensa ja henkäisi väsyneesti:n kuumehouruista sanaa, joka on vienyt teidät perkeleen teille. Teille on koittanut Vapauden Aika.
Täällä teille sataa taivaasta mannaa, matza-torttua ja sirkushuveja. Täällä ei Jäädykepiirikunta, Kuuluttajan Koulutusohjelma, Pää Auki, Karu Selli tai muut sirkusmaakarit huumoribloggaile. Heille on suotu vain kommentin lahja.
Täällä eivät erikoisblogeile Kallioblogi, Linko ja Roklintu, sillä mitään erikoista ei teille ole tarjolla, on vain syvä kaunis Buddhan ääni, joka johdattaa teidät aaltomassain läpi paratiisiin.
Täällä eivät elämäänsä kirjaimittavat päiväkirjanpitäjät Menopaussi, Maalainen tai Kesät, talvet... kerro elämänsä yksityiskohdista, sillä Me ohitamme arkipäivän asiat pikkusormen heilautuksella ja hanhen selällä ellei kyse ole kultalevyistä, joita seireenien säestyksellä karokessa lauletaan.
Täällä eivät muut tee taglinejä eivätkä parhaita merkintöjä, sillä ne on varattu vain Sedis Blogille yksinoikeudella. Täällä eivät viilaile, pulttaile, höylää selliin tuomitut, eikä täällä ole kukaan vähän tunnettu.
Pyhän Kuukkelin ympärille kumartuneena lupaan teille, MitVitin orjat, että vapautan teitit Epyktin tyranniasta ja Teille on houreviipeen jälkeen Koittava Vapauden Päivä ja Armon Aika. Ollos siunattu, blogikansa.
Kuukkelilampi
Onnekas siivenisku
linnunlaulu lammella
Leijailee nyt ikuisuuteen
heimoissa naapur'blogin luonnon kammarissa,
luotan katseeseen
ja katson kaukaisuuteen
Matzatortun palanen nyt aistein havaitaan ja sekoittuu se
huutoon kuukkelimme kaukaisen...
Kevään tortun lämpö keittiössä
tarjoo paratiisissa nyt tuomiota
ottaa hetken huolen minusta.
Runokoneen tuotannosta viimeistelty: ei siitä alkuperäisestä paljon jäänyt.
linnunlaulu lammella
Leijailee nyt ikuisuuteen
heimoissa naapur'blogin luonnon kammarissa,
luotan katseeseen
ja katson kaukaisuuteen
Matzatortun palanen nyt aistein havaitaan ja sekoittuu se
huutoon kuukkelimme kaukaisen...
Kevään tortun lämpö keittiössä
tarjoo paratiisissa nyt tuomiota
ottaa hetken huolen minusta.
Runokoneen tuotannosta viimeistelty: ei siitä alkuperäisestä paljon jäänyt.
Horkka pitää lämpimänä
Palattuani elokuvanäytännöstä kotiin tiesin miten minulle on käynyt.
Molemmat neidot, joiden puolesta monet ovat valmiit vaikka sotaan, mutta joista mainittakoon nyt vain Tiina, polttivat kämmenensä hivellessään tulikuumaa otsaani. Otsansisäinen vulkaaninen toiminta yhdistettynä etelämaalaiseen tempperamenttiini voi olla vaarallista, mutta nyt tiedän keränneeni vain säälipisteitä. Surkea olemukseni kompiloitui siihen jättiläismäiseen nahkatuoliin, johon uppouduin niin, että vain nenän puna pilkotti kanssaeläville. Omasta puolestani olin valmis kuolemaan, sillä olo oli - anteeksi alatyylinen ilmaukseni - kuin Janne Ahosen persiellä.
Minulla oli flunssa. Lapset ja eläimet, nuo yhteiskunnan vaarallisimmat oliot, olivat onnistuneet tartuttamispuuhissaan. Koskapa päässäni ei soi "titityy", kyse ei ole lintuinfluenssasta, vaan siitä samasta, joka on runnellut lapseni terveyden viimeisenä viitenä päivänä.
Samalla saatoin sanoa hyvästit pääsiäislomalle. Se muuttuu nyt itkuksi ja hammastenkiristykseksi.
Paras alan termi on tietysti Pentti Saarikoskella, joka James Joycea kääntäessään noin sivulla 52 mainitsee adjektiivin "kivespussiakiristävä". Noin sukupuolittavia adjektiiveja ei tarvitse käyttää tässä säryssä, joka lääkärikirjaa selattuani vertautuu lähinnä synnytyskipuihin. Joku oli nimittäin unohtanut päälleni maansiirtokoneen.
Illalla palasin kotiin hellän ja rakastavan vaimoni luo, joka oli muistutukseksi tulevan viikonlopun tapaamisesta hänen sisarensa kanssa valmistanut siskonmakkarakeittoa. Sairas mies litki sitä kiitollisena.
Sitten oli aika mennä pehkuihin. Oleskeluhuoneeni lattialle oli asetettu puhtaat oljet - ettette saisi liian pyhimysmäistä kuvaa vaimostani sanottakoon sekin että - ensimmäistä kertaa joulun jälkeen. Käperryin oljille ja päälleni vieritettiin heinäpusseja. Olin pukeutunut lämpimästi t-paitaa, villaneuleeseen ja verryttelyhousuihin - siis vain lenkkimakkara puuttui suomalaisen miehen perusasusteesta - ja päälleni vieritettiin kolme peittoa. Ja mitä minä tein?
Vapisin kuin horkassa. Kylmyys oli samanlaista kuin joskus menee vähissä vaatteissa parvekkeelle 20 asteen pakkasessa vetämään henkoset. Mutta että villaa ja täkkejä yllä.
Veljet, minä olin sairas. Yöllä klo 2.30 heräsin hikeen ja muihin eritteisiin, kuolan määrä vastasi juuri niitä painajaisia, joita paksut peitot minusta irti puristivat. Tiedättehän millaista on istua goottilaisen kirkon katolla ja seurustella paholaispatsaiden kanssa. Puuttui vain luuta ja turkkilaisten vääräuskoisten kahvipannu luudan perästä.
Molemmat neidot, joiden puolesta monet ovat valmiit vaikka sotaan, mutta joista mainittakoon nyt vain Tiina, polttivat kämmenensä hivellessään tulikuumaa otsaani. Otsansisäinen vulkaaninen toiminta yhdistettynä etelämaalaiseen tempperamenttiini voi olla vaarallista, mutta nyt tiedän keränneeni vain säälipisteitä. Surkea olemukseni kompiloitui siihen jättiläismäiseen nahkatuoliin, johon uppouduin niin, että vain nenän puna pilkotti kanssaeläville. Omasta puolestani olin valmis kuolemaan, sillä olo oli - anteeksi alatyylinen ilmaukseni - kuin Janne Ahosen persiellä.
Minulla oli flunssa. Lapset ja eläimet, nuo yhteiskunnan vaarallisimmat oliot, olivat onnistuneet tartuttamispuuhissaan. Koskapa päässäni ei soi "titityy", kyse ei ole lintuinfluenssasta, vaan siitä samasta, joka on runnellut lapseni terveyden viimeisenä viitenä päivänä.
Samalla saatoin sanoa hyvästit pääsiäislomalle. Se muuttuu nyt itkuksi ja hammastenkiristykseksi.
Paras alan termi on tietysti Pentti Saarikoskella, joka James Joycea kääntäessään noin sivulla 52 mainitsee adjektiivin "kivespussiakiristävä". Noin sukupuolittavia adjektiiveja ei tarvitse käyttää tässä säryssä, joka lääkärikirjaa selattuani vertautuu lähinnä synnytyskipuihin. Joku oli nimittäin unohtanut päälleni maansiirtokoneen.
Illalla palasin kotiin hellän ja rakastavan vaimoni luo, joka oli muistutukseksi tulevan viikonlopun tapaamisesta hänen sisarensa kanssa valmistanut siskonmakkarakeittoa. Sairas mies litki sitä kiitollisena.
Sitten oli aika mennä pehkuihin. Oleskeluhuoneeni lattialle oli asetettu puhtaat oljet - ettette saisi liian pyhimysmäistä kuvaa vaimostani sanottakoon sekin että - ensimmäistä kertaa joulun jälkeen. Käperryin oljille ja päälleni vieritettiin heinäpusseja. Olin pukeutunut lämpimästi t-paitaa, villaneuleeseen ja verryttelyhousuihin - siis vain lenkkimakkara puuttui suomalaisen miehen perusasusteesta - ja päälleni vieritettiin kolme peittoa. Ja mitä minä tein?
Vapisin kuin horkassa. Kylmyys oli samanlaista kuin joskus menee vähissä vaatteissa parvekkeelle 20 asteen pakkasessa vetämään henkoset. Mutta että villaa ja täkkejä yllä.
Veljet, minä olin sairas. Yöllä klo 2.30 heräsin hikeen ja muihin eritteisiin, kuolan määrä vastasi juuri niitä painajaisia, joita paksut peitot minusta irti puristivat. Tiedättehän millaista on istua goottilaisen kirkon katolla ja seurustella paholaispatsaiden kanssa. Puuttui vain luuta ja turkkilaisten vääräuskoisten kahvipannu luudan perästä.
keskiviikkona, maaliskuuta 23, 2005
Orionissa tänään kello 17
Lähetin sitten Helsingin Sanomille postiakin, jonka pistän tähän alkuun hauskutukseksi. Mutta lukekaa toki loppuun ja tervetuloa Orioniin näytökseen tänään kello 17. Osoite Eerikinkatu 15, kantakortti (6 kk) 4e, näytöskohtainen maksu 3,5e, joten halvalla menee! Kyse on Dokumentin ytimessä-erikoissarjan kevään viimeisestä näytöksestä.
Arvon toimittaja!
Siitä huolimatta, että Minne mennä tänään –palsta ei katsonut näytöstämme promootion arvoiseksi, vaan jätti sen päin vastoin kokonaan pois sivuiltaan ja sen myötä päivän ohjelmistostamme, pyydämme lähestyvän kiirastorstain kirvoittamana saattaa tietoonne tämän päivän erikoisnäytäntömme, joka oli kevään viimeinen. Tervetuloa näytökseemme henkilökohtaisesti [- muuthan sinne eivät löydä].
Ystävällisesti,
Jari Sedergren ja Ilkka Kippola
Dokumentin ytimessä 21: Viinaa ja valistusta
I dokumentärens kärna 21: Sprit och upplysning
Sahti
Suomi 1971. Tuotantoyhtiö: Suomi-Filmi Oy. Tilaaja: Kansallismuoseo / Kansatieteellinen osasto. Ohjaus, kuvaus ja leikkaus: Niilo Heino. Käsikirjoitus ja selostus: Osmo Vuoristo. Äänitys: Raimo Kiialainen. Selostaja: Yrjö Tähtelä. VET: 21170, 18.05.1971 – S – 280 m, 10 min. Esitys: 35 mm, mv.
Savupirttien kulutus pysyi kotiolutta särpien tasaisena aina 1600-luvun jälkipuolelle saakka. Myöhemmin itsenäisen maaseudun asiamies Santeri Alkio piti edelleen kiinni maaseudun väestön kiistellystä oikeudesta sahdin valmistukseen. Hän rinnasti kotioluen panon sellaisiin arkisiin taloustoimiin kuin leipominen ja teurastaminen.
Nälkiintyneestä karjasta herui maitoa niukasti: se, kuten myös elinolojen sietämättömät paineet, perustelivat väkeväksi käytetyn mallasjuoman suosion. Sahti oli hoitanut savupirttien mielialaa ja viritellyt sukupuolielämää parin vuosisadan ajan. Myöhemmin itsenäisessä Suomessa tuo savupirttien herkku puhdistettiin kansatieteelliseen arvoonsa, olihan olut palvellut arkikäytön ohessa juhlajuomana häissä sekä hautajaisissa muinaissuomalaisten ajoista asti.
Kustaa Vilkunan perustama "kansatiede" suhtautui suomalaisesta maaperästä korjattavaan rukiiseen sakraalisella kunnioituksella. Viljan hyödyntämisen perinne oli taltioitava eläväksi jälkipolville myös elokuvakameralla. Näin tapahtui ohjelmallisesti Kansatieteellisen Filmin aloitettua toimintansa vuonna 1935. Kansanperinteen pyhin – riihenpuinti, huhmaressa jauhaminen ja uunileivän valmistus – olivat etusijalla kuvausohjelmassa. Peijaisia ja juominkeja oli lupa kuvata vasta vuosikymmeniä myöhemmin. Tämän mahdollisuuden käyttivät sitten hyväkseen Suomi-Filmin elokuvaaja Niilo Heino ja Kansallismuseon intendentti Osmo Vuoristo hilpeillä retkillään Hämeen sahtimaille.
Lyhytfilmi Sahti tallensi keittämisen ja imellyttämisen , siten kuin Lammin Iita ja Aukusti sen tekivät, kahdenkymmenen mallaskilon ja veden seoksesta, käyttäen mallasmehun väkeväksi "miesten sahdiksi" asti.
"Sahtiperinne eli yhä linnoitautuneena tälle vanhalle sydänalueelle", vaikka venäläisiltä opittu väkiviinan poltto oli 1600-luvun lopulla levinnyt kaskitulta nopeammin koko talonpoikaistalouden alueelle, samalla syrjäyttäen kotioluen. Paloviina oli iskenyt myös kaupunkiporvariston makuhermoihin tuhoisin seurauksin. Epäkohtiin myös tartuttiin, ei kuitenkaan suomalaisten terveyden vaan Ruotsin kauppapolitiikan vuoksi. Vuonna 1775 kotitarvepoltto kiellettiin ja kruunu toi viinansa Suomen markkinoille, mutta turhaan: salapoltto rehotti ja juopottelu säilyi maan tapana.
Kunniankukko
Suomi 1955. Tuotantoyhtiö: Oy Suomen Filmiteollisuus. Tilaaja: Oy Alko Ab. Ohjaus: Armand Lohikoski. Käsikirjoitus: Matti Kurjensaari. Leikkaus: Elmer Lahti. Kuvaus: Pentti Valkeala. Äänitys: Björn Korander. VET: 5981, 21.11.1955 – S – 350 m, 12 min. Esitys: 35 mm, mv.
1850-luvusta muodostui väkiviinapolitiikan globaali käännekohta. Pohjois-Amerikassa astuivat voimaan osavaltioiden pirtukiellot. Suomessa anglosaksisen raittiusliikkeen läpimurto nostatti hyveeksi henkilökohtaiseen ehdottomuuteen perustuvan raittiuden. Lopullisena tavoitteena oli täydellinen väkijuomakielto Amerikan malliin.
Tähän päädyttiin Raittiuden Ystävien laadittua ehdotuksensa kieltolaiksi. Vuonna 1907 yksikamarinen eduskunta hyväksyi ehdotuksen; vuonna 1909 valmistui laki ehdotuksen pohjalta; toukokuussa 1917 Venäjän väliaikainen hallitus vahvisti viimein lain tulevaksi voimaan kesäkuussa 1919. Näin myös tapahtui, mutta kieltolain alaisuudessa ei "yhteinen alttius" raittiuteen voimistunut. "Kova tee" maistui kapakoissa ja raittiusliikkeen oli laskettva ryvettynyt sotalippunsa. Kansanvalistusseuran sihteeri Aksel August Granfelt ilmaisi asian oikein: "Suomen kansa ei ole mikään raittiuskansa".
Helmikuussa 1932 ylimääräiset valtiopäivät kumosivat kieltolain ja uusi väkijuomalaki astui voimaan. Lain mukaan viinan valmistus ja myynti oli järjestettävä osakeyhtiö Alkon näköiseksi valtiomonopoliksi. Alkon tuli hoitaa tehtävää "sosiaalisten tarkoitusperien mukaan", pyrkimällä rajaamaan kulutusta sekä estämään tutkimuksella ja valistuksellla "juoppouden turmiollisia vaikutuksia".
Maistin vastaisen raittiuskasvatuksen perinne oli käynnistynyt Laihian kappalaisen kirjasella "Yxinkertaiset kysymykset juopumisesta" (1756). Valtion alkoholipolitiikkaa uudistava Alko otti perinteellisten raittiuskirjasten tueksi teatterielokuvaksi tarkoitetun tiedotus- ja valistuseokuvan tyypin.
Elokuvaa käytettiin ensimmäisen kerran raittiuskampanjan aseena sotavuonna 1943. Lyhytfilmi Sisu viinaakin väkevämmäksi vetosi Valtion Tiedotuslaitoksen ja Alkon tilauksesta tanssikieltoa uhmaavan sekä salaa juopottelevan kotirintaman omaantuntoon.
Kieltolain ja myöhemmin sotavuosien sääntelymentaliteetilla oli pysyvästi lamaannuttavat vaikutuksensa.
Suomalaiset suhtautuivat jatkossakin estoisesti ulkona syömiseen ja juomiseen. Pullon korkkaamiseen miesporukassa - ja myös varakkaan väen illanistujaisiin - liittyi viinanhuuruisen synnin maku. Tätä tunnetta hyödynsi paitsi suomalainen melodraama myös raittiutta propagoiva tilausfilmi. T. J. Särkän yhtiön SF:en tilauselokuva Suomalainen viinapulma galluptutkimuksen valossa (1948) syyllisti kaikki "suomalaisesta viinapäästä" osalliset kansankerrokset, jotka äityivät suurkulutukseen Alkon avattua sodan jälkeen ovensa.
1950-luku oli Alkon tilauskuville kultainen vuosikymmen, joka tuotti valkokankaalle kosolti valistusta. Suomalaisen elokuvateollisuuden liukuhihnalta riitti tarinoita: opettavaisia kertomuksia nuorisolle, nuorille aikuisille, naisille ja miehille, ammattiautoilijoille, yksityisautoilijoille – ja tietysti pitkään ravintolailtaan syyllistyneille johtajille sekä heidän alaisilleen, yhtenä niistä mainio sepitteellinen filmi Kunnian kukko.
Elokuva on Armand Lohikosken (s. 1912) ohjaama ja Matti Kurjensaaren (1907 – 1988) kirjoittama moraliteetti kolmelle miehelle: johtajalle, opettajalle ja vahtimestarille. Kuningas alkoholi johdattelee heidät hetkellisesti sosiaalisen aseman ylittävään toveruuteen riehakkaan ravintolaillan pikkutunneilla. Tuo hairahdus alleviivautuu ennen näkemättömän häpeällisenä rotareiden ja pienituloisten kastijakoisessa kaupungissa.
Kurjensaaren piruilu on vakavaa roolileikkiä sosiaalisella asemalla: Moraalin ruoska viuhuu seuraavana aamuna, kun "sinunkauppoilla" vertaiseksi hyväksytty vahtimestari tiputetaan paikalleen johtajansa läksyttämänä. Tämä oli käsikirjoittajalle kuin kantapään kautta koettua, hierarkkisen työyhteisön häpeilevää todellisuutta, joka oli syytä siirtää raittiuskuvan realismiksi.
Olen naisalkoholisti
Suomi 1966. Ohjaus, käsikirjoitus ja kuvaus: Ama Jokinen. Tuotanto: Suomen AA. VET: 19885, 30.12.1966 – S – 220 m (16 mm), 20 min. Esitys: SP Betacam.
"Nimettömien alkoholistien AA-liike syntyi USA:ssa vuonna 1935. Sen kansainvälisen näkyvyyden varmisti kirjanen "Alcoholics Anynymous", joka julkaistiin vuonna 1939. Amerikkalaisten esikuvien perustalta avattiin Suomeen vuonna 1948 oma keskuspalvelutoimisto: tehtävänä oli organisoida maanlaajuinen tukiverkosto, joka tuli rakentumaan alkoholistien vapaaehtoistyölle.
Perustettujen parantoloiden ja AA-tukiryhmien kautta on varjosta valoon kulkenut lukuisia taiteilijoita, heidän joukossaan Suomi-Filmistä vapautettu lahjakas elokuvaaja Ama Jokinen. Olen naisalkoholisti on Ama Jokisen AA-liikkeelle valmistama tukifilmi. Se on nähtävä sisarpiirille tarkoitetuksi mustavalkoiseksi puhutteluksi, jossa raittiuden halun ja viinan himo taistelevat naisen sielusta.
Puhuttelusta vastaa sepitteellisen filmin "ecce homo". Hän kertoo takautumana surullisen tarinansa: Orpo, 15-vuotiaana pääkaupunkiin kotiapulaiseksi matkannut maalaistyttö lipeää juopottelevaksi laivatytöksi. Seurauksena on syöksykierre huoltopoliisin hoivista pakkotyöhön, sekä pudotus rankimman kautta Hämeenlinnan naistenvankilan asukiksi.
Syyllisyyden syövereissä kakkuaan istuvalle naiselle raottuu viimein AA-kerhon ovi: "Aloin käydä vankilassa pidetyssä kerhossa, jota pitivät entiset juopot. Olin saanut uskon, että minun kaltaisestani hylkiöstä, voi vielä tulla hyödyllinen yhteiskunnan jäsen. Olin myöntänyt itselleni, että olen alkoholisti, ja uudet ystäväni vakuuttivat, että jos tuon myönnytyksen tekee, oli puolet taistelusta voitettu."
Laivatytön naiivi tilitys todennäköisesti kosketteli langenneiden sisarien sisintä; he olivat kasvaneet aikuisuuteen sodanjälkeisen jälleenrakentamisen aikana omaksuen samalla yhteisönsä työkeskeisen moraalin. Langenneiden uudelleenkasvatus tuon moraalin sotureiksi oli jälleen ajankohtainen "yhteiskunnallisesti hyödyllistä" ihmistä ohjelmoitaessa.
Rantojen miehet
Suomi 1971. Tuotanto:Hannu Peltomaa. Ohjaus ja leikkaus: Hannu Peltomaa. Käsikirjoitus: Hannu ja Erkki Peltomaa. Kuvaus: Erkki Peltomaa. Äänitys: Paul Jyrälä, Hannu Koski ja Matti Kuortti. VET: 21102, 22.02.1971 – K8 – 880 m, 32 min. Esitys: 35 mm, mv.
Väestön ohjailu onneen ja hyvinvointiin käynnistyi toden teolla 1960-luvun alussa rationalisoidun talouspolitiikan laukaisemana prosessina. Tosin osallisiksi "jatkuvan talouskasvun" edistämään hyvinvointiin valjastettiin vain hyödylliset väestönosat. Talouden ja elintason pyörästä putoavalle väestölle ei löytynyt välittömästi tukiverkkoa, joka näkyi maaseudulta Helsinkiin ajautuvien työttömien alkoholisoitumisena rappion rajalle.
"Rantojen miehiksi" itseään kutsuvien miesten ja naisten reservaateissa kävi kato, kun denaturoitu taloussprii, "tenttu", vapautui kaupan tiskeiltä ostettavaksi. Halvan humalan himossa invalidisoitui ja menehtyi talven pakkasissa vuosittain satoja ihmisiä Helsingissä ja muualla "kasvukeskuksissa".
Kysyntä ja tarjonta eivät myöskään kohdanneet helsinkiläisten rappioalkoholistien vastaanotto- ja yhteismajoitustilana toimineessa "lepakkoluolassa". Tuo sivistysvaltion "liekkihotelliksi" haukuttu häpeätahra muuntui myöhemmin kuin kohtalon ironiasta saman sivistysvaltion city-nuorison kulttuurikeskukseksi.
Liekkihotellin asukkien kohtalot toi ensimmäisenä julkisuuteen tilaajakytkennöistä irtautunut dokumenttielokuva Rantojen miehet. Kari Suomalaisen tenttu-ukko -romantiikka on siitä kaukana eikä Tampereen lyhytelokuvajuhlien pääpalkinnon voittanut elokuva selvinnyt sosiaaliporno-syytöksittä valtalehtien mankelin läpi. Onneksi Suomen elokuvakontakti ry., kesällä 1970 perustettu "ei-kaupallisen elokuvan keskuslainaamo", saattoi levittää sen sanomaa ruohonjuuritasolla kuntien kulttuuri-, nuoriso- ja raittiuslautakuntien järjestämissä esityksissä.
Lainaamon esitteeseen Raimo Silius on tiivistänyt Rantojen miehistä olennaisen: "Rappioalkoholistit – rantojen miehet ja naiset kertovat elokuvassa itse avoimesti elämästään ja ongelmistaan. Heidän kertomustensa kautta hahmottuu kuva yhteiskuntamme laitaeläjistä, joiden alkoholiin sortumisen syynä on sota ja vaikeat elämänolot. He tiedostavat oman tilansa; järki on tallella, mutta tahto puuttuu. Peltomaan veljesten elokuvakerronta perustuu suoraan dokumenttiin, haastatteluihin ja kameran havainnointiin. Tukena he käyttävät tekstejä ja tilastoja, joiden avulla rappioalkoholistien asema suhteutetaan suomalaisen yhteiskunnan kokonaistilanteeseen ".
Eräänä kesäiltana
Suomi 1978. Tuotantoyhtiö: Filmityö Oy. Ohjaus ja leikkaus: Jaakko Pakkasvirta. Käsikirjoitus: Jaakko Pakkasvirta ja Lauri Törhönen. Kuvaus: Esa Vuorinen. Ääni: Tom Forsström. Näyttelijät: Kari Heiskanen, Jarmo Hyttinen, Lars Lindberg ja Marja-Leena Keski-Kuha. VET: 23288, 12.10.1978 – K8 – 415 m, 15 min. Esitys: 35 mm, väri.
Lyhyen fiktion muodossa raittiutta edistävän teatterifilmin perinne tyrehtyi 1960-luvun puolivälissä, kun tiedotus- opetus- ja valistus eivät enää tuoneet verohelpotuksia pääelokuvalle. Tämänkin jälkeen tehtiin joitakin Oy Alko Ab:n opetuskuvia kaitalainaamojen kautta esitettäväksi. Näistä Jaakko Pakkasvirran (s. 1934) ohjaus Eräänä kesäiltana dramatisoi nuorille katsojille actionin imevässä rytmissä kolmen pojan ja yhden tytön perjantai-illan viettoa. Rallitielle humalatilassa suunnattu energialataus johtaa rattijuopumusrikokseen ja liikenneonnettomuuteen kohtalokkain seurauksin.
Pakkasvirran filmi ennakoi tulevaa ja luottaa nuoren Kari Heiskasen imagoon kaahaaja-humalaisen roolissa. Action, tähteys ja absurdin musta komiikka siirtyvät tämän jälkeen televisioon, minuuti-tietoiskujen tyylilajiksi: Tuoppimies Taneli Mäkelä ei tartu virta-avaimeen Sauli Rantamäen (s. 1936) ohjaamassa tv-otoksessa: "Jos otat, et aja. Jos ajat, et ota". Surkuhupaisa näky on Martti Utriaisen (s. 1939) animoima "Illan Unto, aamun Kunto" raspikurkku Kojon esittämänä. Illan humussa hameensa vieraisiin unohtaneille tietoisku puolestaan opettaa, että "On myös aamuja, jolloin auto kannattaa jättää väliin" (Pete Riski: Rattijuoppo hame, 1999).
– Ilkka Kippola ja Jari Sedergren 23.3. 2005
Arvon toimittaja!
Siitä huolimatta, että Minne mennä tänään –palsta ei katsonut näytöstämme promootion arvoiseksi, vaan jätti sen päin vastoin kokonaan pois sivuiltaan ja sen myötä päivän ohjelmistostamme, pyydämme lähestyvän kiirastorstain kirvoittamana saattaa tietoonne tämän päivän erikoisnäytäntömme, joka oli kevään viimeinen. Tervetuloa näytökseemme henkilökohtaisesti [- muuthan sinne eivät löydä].
Ystävällisesti,
Jari Sedergren ja Ilkka Kippola
Dokumentin ytimessä 21: Viinaa ja valistusta
I dokumentärens kärna 21: Sprit och upplysning
Sahti
Suomi 1971. Tuotantoyhtiö: Suomi-Filmi Oy. Tilaaja: Kansallismuoseo / Kansatieteellinen osasto. Ohjaus, kuvaus ja leikkaus: Niilo Heino. Käsikirjoitus ja selostus: Osmo Vuoristo. Äänitys: Raimo Kiialainen. Selostaja: Yrjö Tähtelä. VET: 21170, 18.05.1971 – S – 280 m, 10 min. Esitys: 35 mm, mv.
Savupirttien kulutus pysyi kotiolutta särpien tasaisena aina 1600-luvun jälkipuolelle saakka. Myöhemmin itsenäisen maaseudun asiamies Santeri Alkio piti edelleen kiinni maaseudun väestön kiistellystä oikeudesta sahdin valmistukseen. Hän rinnasti kotioluen panon sellaisiin arkisiin taloustoimiin kuin leipominen ja teurastaminen.
Nälkiintyneestä karjasta herui maitoa niukasti: se, kuten myös elinolojen sietämättömät paineet, perustelivat väkeväksi käytetyn mallasjuoman suosion. Sahti oli hoitanut savupirttien mielialaa ja viritellyt sukupuolielämää parin vuosisadan ajan. Myöhemmin itsenäisessä Suomessa tuo savupirttien herkku puhdistettiin kansatieteelliseen arvoonsa, olihan olut palvellut arkikäytön ohessa juhlajuomana häissä sekä hautajaisissa muinaissuomalaisten ajoista asti.
Kustaa Vilkunan perustama "kansatiede" suhtautui suomalaisesta maaperästä korjattavaan rukiiseen sakraalisella kunnioituksella. Viljan hyödyntämisen perinne oli taltioitava eläväksi jälkipolville myös elokuvakameralla. Näin tapahtui ohjelmallisesti Kansatieteellisen Filmin aloitettua toimintansa vuonna 1935. Kansanperinteen pyhin – riihenpuinti, huhmaressa jauhaminen ja uunileivän valmistus – olivat etusijalla kuvausohjelmassa. Peijaisia ja juominkeja oli lupa kuvata vasta vuosikymmeniä myöhemmin. Tämän mahdollisuuden käyttivät sitten hyväkseen Suomi-Filmin elokuvaaja Niilo Heino ja Kansallismuseon intendentti Osmo Vuoristo hilpeillä retkillään Hämeen sahtimaille.
Lyhytfilmi Sahti tallensi keittämisen ja imellyttämisen , siten kuin Lammin Iita ja Aukusti sen tekivät, kahdenkymmenen mallaskilon ja veden seoksesta, käyttäen mallasmehun väkeväksi "miesten sahdiksi" asti.
"Sahtiperinne eli yhä linnoitautuneena tälle vanhalle sydänalueelle", vaikka venäläisiltä opittu väkiviinan poltto oli 1600-luvun lopulla levinnyt kaskitulta nopeammin koko talonpoikaistalouden alueelle, samalla syrjäyttäen kotioluen. Paloviina oli iskenyt myös kaupunkiporvariston makuhermoihin tuhoisin seurauksin. Epäkohtiin myös tartuttiin, ei kuitenkaan suomalaisten terveyden vaan Ruotsin kauppapolitiikan vuoksi. Vuonna 1775 kotitarvepoltto kiellettiin ja kruunu toi viinansa Suomen markkinoille, mutta turhaan: salapoltto rehotti ja juopottelu säilyi maan tapana.
Kunniankukko
Suomi 1955. Tuotantoyhtiö: Oy Suomen Filmiteollisuus. Tilaaja: Oy Alko Ab. Ohjaus: Armand Lohikoski. Käsikirjoitus: Matti Kurjensaari. Leikkaus: Elmer Lahti. Kuvaus: Pentti Valkeala. Äänitys: Björn Korander. VET: 5981, 21.11.1955 – S – 350 m, 12 min. Esitys: 35 mm, mv.
1850-luvusta muodostui väkiviinapolitiikan globaali käännekohta. Pohjois-Amerikassa astuivat voimaan osavaltioiden pirtukiellot. Suomessa anglosaksisen raittiusliikkeen läpimurto nostatti hyveeksi henkilökohtaiseen ehdottomuuteen perustuvan raittiuden. Lopullisena tavoitteena oli täydellinen väkijuomakielto Amerikan malliin.
Tähän päädyttiin Raittiuden Ystävien laadittua ehdotuksensa kieltolaiksi. Vuonna 1907 yksikamarinen eduskunta hyväksyi ehdotuksen; vuonna 1909 valmistui laki ehdotuksen pohjalta; toukokuussa 1917 Venäjän väliaikainen hallitus vahvisti viimein lain tulevaksi voimaan kesäkuussa 1919. Näin myös tapahtui, mutta kieltolain alaisuudessa ei "yhteinen alttius" raittiuteen voimistunut. "Kova tee" maistui kapakoissa ja raittiusliikkeen oli laskettva ryvettynyt sotalippunsa. Kansanvalistusseuran sihteeri Aksel August Granfelt ilmaisi asian oikein: "Suomen kansa ei ole mikään raittiuskansa".
Helmikuussa 1932 ylimääräiset valtiopäivät kumosivat kieltolain ja uusi väkijuomalaki astui voimaan. Lain mukaan viinan valmistus ja myynti oli järjestettävä osakeyhtiö Alkon näköiseksi valtiomonopoliksi. Alkon tuli hoitaa tehtävää "sosiaalisten tarkoitusperien mukaan", pyrkimällä rajaamaan kulutusta sekä estämään tutkimuksella ja valistuksellla "juoppouden turmiollisia vaikutuksia".
Maistin vastaisen raittiuskasvatuksen perinne oli käynnistynyt Laihian kappalaisen kirjasella "Yxinkertaiset kysymykset juopumisesta" (1756). Valtion alkoholipolitiikkaa uudistava Alko otti perinteellisten raittiuskirjasten tueksi teatterielokuvaksi tarkoitetun tiedotus- ja valistuseokuvan tyypin.
Elokuvaa käytettiin ensimmäisen kerran raittiuskampanjan aseena sotavuonna 1943. Lyhytfilmi Sisu viinaakin väkevämmäksi vetosi Valtion Tiedotuslaitoksen ja Alkon tilauksesta tanssikieltoa uhmaavan sekä salaa juopottelevan kotirintaman omaantuntoon.
Kieltolain ja myöhemmin sotavuosien sääntelymentaliteetilla oli pysyvästi lamaannuttavat vaikutuksensa.
Suomalaiset suhtautuivat jatkossakin estoisesti ulkona syömiseen ja juomiseen. Pullon korkkaamiseen miesporukassa - ja myös varakkaan väen illanistujaisiin - liittyi viinanhuuruisen synnin maku. Tätä tunnetta hyödynsi paitsi suomalainen melodraama myös raittiutta propagoiva tilausfilmi. T. J. Särkän yhtiön SF:en tilauselokuva Suomalainen viinapulma galluptutkimuksen valossa (1948) syyllisti kaikki "suomalaisesta viinapäästä" osalliset kansankerrokset, jotka äityivät suurkulutukseen Alkon avattua sodan jälkeen ovensa.
1950-luku oli Alkon tilauskuville kultainen vuosikymmen, joka tuotti valkokankaalle kosolti valistusta. Suomalaisen elokuvateollisuuden liukuhihnalta riitti tarinoita: opettavaisia kertomuksia nuorisolle, nuorille aikuisille, naisille ja miehille, ammattiautoilijoille, yksityisautoilijoille – ja tietysti pitkään ravintolailtaan syyllistyneille johtajille sekä heidän alaisilleen, yhtenä niistä mainio sepitteellinen filmi Kunnian kukko.
Elokuva on Armand Lohikosken (s. 1912) ohjaama ja Matti Kurjensaaren (1907 – 1988) kirjoittama moraliteetti kolmelle miehelle: johtajalle, opettajalle ja vahtimestarille. Kuningas alkoholi johdattelee heidät hetkellisesti sosiaalisen aseman ylittävään toveruuteen riehakkaan ravintolaillan pikkutunneilla. Tuo hairahdus alleviivautuu ennen näkemättömän häpeällisenä rotareiden ja pienituloisten kastijakoisessa kaupungissa.
Kurjensaaren piruilu on vakavaa roolileikkiä sosiaalisella asemalla: Moraalin ruoska viuhuu seuraavana aamuna, kun "sinunkauppoilla" vertaiseksi hyväksytty vahtimestari tiputetaan paikalleen johtajansa läksyttämänä. Tämä oli käsikirjoittajalle kuin kantapään kautta koettua, hierarkkisen työyhteisön häpeilevää todellisuutta, joka oli syytä siirtää raittiuskuvan realismiksi.
Olen naisalkoholisti
Suomi 1966. Ohjaus, käsikirjoitus ja kuvaus: Ama Jokinen. Tuotanto: Suomen AA. VET: 19885, 30.12.1966 – S – 220 m (16 mm), 20 min. Esitys: SP Betacam.
"Nimettömien alkoholistien AA-liike syntyi USA:ssa vuonna 1935. Sen kansainvälisen näkyvyyden varmisti kirjanen "Alcoholics Anynymous", joka julkaistiin vuonna 1939. Amerikkalaisten esikuvien perustalta avattiin Suomeen vuonna 1948 oma keskuspalvelutoimisto: tehtävänä oli organisoida maanlaajuinen tukiverkosto, joka tuli rakentumaan alkoholistien vapaaehtoistyölle.
Perustettujen parantoloiden ja AA-tukiryhmien kautta on varjosta valoon kulkenut lukuisia taiteilijoita, heidän joukossaan Suomi-Filmistä vapautettu lahjakas elokuvaaja Ama Jokinen. Olen naisalkoholisti on Ama Jokisen AA-liikkeelle valmistama tukifilmi. Se on nähtävä sisarpiirille tarkoitetuksi mustavalkoiseksi puhutteluksi, jossa raittiuden halun ja viinan himo taistelevat naisen sielusta.
Puhuttelusta vastaa sepitteellisen filmin "ecce homo". Hän kertoo takautumana surullisen tarinansa: Orpo, 15-vuotiaana pääkaupunkiin kotiapulaiseksi matkannut maalaistyttö lipeää juopottelevaksi laivatytöksi. Seurauksena on syöksykierre huoltopoliisin hoivista pakkotyöhön, sekä pudotus rankimman kautta Hämeenlinnan naistenvankilan asukiksi.
Syyllisyyden syövereissä kakkuaan istuvalle naiselle raottuu viimein AA-kerhon ovi: "Aloin käydä vankilassa pidetyssä kerhossa, jota pitivät entiset juopot. Olin saanut uskon, että minun kaltaisestani hylkiöstä, voi vielä tulla hyödyllinen yhteiskunnan jäsen. Olin myöntänyt itselleni, että olen alkoholisti, ja uudet ystäväni vakuuttivat, että jos tuon myönnytyksen tekee, oli puolet taistelusta voitettu."
Laivatytön naiivi tilitys todennäköisesti kosketteli langenneiden sisarien sisintä; he olivat kasvaneet aikuisuuteen sodanjälkeisen jälleenrakentamisen aikana omaksuen samalla yhteisönsä työkeskeisen moraalin. Langenneiden uudelleenkasvatus tuon moraalin sotureiksi oli jälleen ajankohtainen "yhteiskunnallisesti hyödyllistä" ihmistä ohjelmoitaessa.
Rantojen miehet
Suomi 1971. Tuotanto:Hannu Peltomaa. Ohjaus ja leikkaus: Hannu Peltomaa. Käsikirjoitus: Hannu ja Erkki Peltomaa. Kuvaus: Erkki Peltomaa. Äänitys: Paul Jyrälä, Hannu Koski ja Matti Kuortti. VET: 21102, 22.02.1971 – K8 – 880 m, 32 min. Esitys: 35 mm, mv.
Väestön ohjailu onneen ja hyvinvointiin käynnistyi toden teolla 1960-luvun alussa rationalisoidun talouspolitiikan laukaisemana prosessina. Tosin osallisiksi "jatkuvan talouskasvun" edistämään hyvinvointiin valjastettiin vain hyödylliset väestönosat. Talouden ja elintason pyörästä putoavalle väestölle ei löytynyt välittömästi tukiverkkoa, joka näkyi maaseudulta Helsinkiin ajautuvien työttömien alkoholisoitumisena rappion rajalle.
"Rantojen miehiksi" itseään kutsuvien miesten ja naisten reservaateissa kävi kato, kun denaturoitu taloussprii, "tenttu", vapautui kaupan tiskeiltä ostettavaksi. Halvan humalan himossa invalidisoitui ja menehtyi talven pakkasissa vuosittain satoja ihmisiä Helsingissä ja muualla "kasvukeskuksissa".
Kysyntä ja tarjonta eivät myöskään kohdanneet helsinkiläisten rappioalkoholistien vastaanotto- ja yhteismajoitustilana toimineessa "lepakkoluolassa". Tuo sivistysvaltion "liekkihotelliksi" haukuttu häpeätahra muuntui myöhemmin kuin kohtalon ironiasta saman sivistysvaltion city-nuorison kulttuurikeskukseksi.
Liekkihotellin asukkien kohtalot toi ensimmäisenä julkisuuteen tilaajakytkennöistä irtautunut dokumenttielokuva Rantojen miehet. Kari Suomalaisen tenttu-ukko -romantiikka on siitä kaukana eikä Tampereen lyhytelokuvajuhlien pääpalkinnon voittanut elokuva selvinnyt sosiaaliporno-syytöksittä valtalehtien mankelin läpi. Onneksi Suomen elokuvakontakti ry., kesällä 1970 perustettu "ei-kaupallisen elokuvan keskuslainaamo", saattoi levittää sen sanomaa ruohonjuuritasolla kuntien kulttuuri-, nuoriso- ja raittiuslautakuntien järjestämissä esityksissä.
Lainaamon esitteeseen Raimo Silius on tiivistänyt Rantojen miehistä olennaisen: "Rappioalkoholistit – rantojen miehet ja naiset kertovat elokuvassa itse avoimesti elämästään ja ongelmistaan. Heidän kertomustensa kautta hahmottuu kuva yhteiskuntamme laitaeläjistä, joiden alkoholiin sortumisen syynä on sota ja vaikeat elämänolot. He tiedostavat oman tilansa; järki on tallella, mutta tahto puuttuu. Peltomaan veljesten elokuvakerronta perustuu suoraan dokumenttiin, haastatteluihin ja kameran havainnointiin. Tukena he käyttävät tekstejä ja tilastoja, joiden avulla rappioalkoholistien asema suhteutetaan suomalaisen yhteiskunnan kokonaistilanteeseen ".
Eräänä kesäiltana
Suomi 1978. Tuotantoyhtiö: Filmityö Oy. Ohjaus ja leikkaus: Jaakko Pakkasvirta. Käsikirjoitus: Jaakko Pakkasvirta ja Lauri Törhönen. Kuvaus: Esa Vuorinen. Ääni: Tom Forsström. Näyttelijät: Kari Heiskanen, Jarmo Hyttinen, Lars Lindberg ja Marja-Leena Keski-Kuha. VET: 23288, 12.10.1978 – K8 – 415 m, 15 min. Esitys: 35 mm, väri.
Lyhyen fiktion muodossa raittiutta edistävän teatterifilmin perinne tyrehtyi 1960-luvun puolivälissä, kun tiedotus- opetus- ja valistus eivät enää tuoneet verohelpotuksia pääelokuvalle. Tämänkin jälkeen tehtiin joitakin Oy Alko Ab:n opetuskuvia kaitalainaamojen kautta esitettäväksi. Näistä Jaakko Pakkasvirran (s. 1934) ohjaus Eräänä kesäiltana dramatisoi nuorille katsojille actionin imevässä rytmissä kolmen pojan ja yhden tytön perjantai-illan viettoa. Rallitielle humalatilassa suunnattu energialataus johtaa rattijuopumusrikokseen ja liikenneonnettomuuteen kohtalokkain seurauksin.
Pakkasvirran filmi ennakoi tulevaa ja luottaa nuoren Kari Heiskasen imagoon kaahaaja-humalaisen roolissa. Action, tähteys ja absurdin musta komiikka siirtyvät tämän jälkeen televisioon, minuuti-tietoiskujen tyylilajiksi: Tuoppimies Taneli Mäkelä ei tartu virta-avaimeen Sauli Rantamäen (s. 1936) ohjaamassa tv-otoksessa: "Jos otat, et aja. Jos ajat, et ota". Surkuhupaisa näky on Martti Utriaisen (s. 1939) animoima "Illan Unto, aamun Kunto" raspikurkku Kojon esittämänä. Illan humussa hameensa vieraisiin unohtaneille tietoisku puolestaan opettaa, että "On myös aamuja, jolloin auto kannattaa jättää väliin" (Pete Riski: Rattijuoppo hame, 1999).
– Ilkka Kippola ja Jari Sedergren 23.3. 2005
Kylmän sodan sensuuria Suomessa II
Helmikuun manifesti
Ulkopoliittisen elokuvasensuurin "hankaliin tapauksiin" kuului Jääkärin morsiamen ja Aktivistit-elokuvan lisäksi Helmikuun manifesti (1938). Sotasensuuri oli kieltänyt sen heti sodan jälkeen, vaikka vuonna 1958 arkistoista ei Arvo Paasivuoren mukaan käynyt ilmi olivatko sotasensuurin kieltomääräykset olleet kirjallisia vai eivät.
Perimätietoon perustuvan viisitoistavuotisen pannan jälkeen elokuva saatiin esittää kerran ulkoministeriön luvalla Suomen Elokuva-arkiston Särkkä-viikolla vuonna 1960. Suomen Filmiteollisuuden johtaja T. J. Särkkä yritti taivutella elokuvatarkastamoa hyväksymään elokuvansa vuonna 1963 kertomalla leikanneensa siitä "ehkä ... ristiriitaisia tunteita" herättävät kuvat upseerinmurhista Helsingin kaduilla vuonna 1917. Särkkä kertoi jopa hävittäneensä niiden kopiot negatiivinauhasta ja esityskopioista. Pohjanmaalta hupikäytössä ollut kopio saatiin elokuva-arkistoon vuosituhannen vaihteessa ja vasta se antoi näkymiä sensuurikiellon todellisiin taustoihin. Venäläisvastaista poistettavaa elokuvassa riitti kyllä monessa muussakin kohdassa.
Vaikka ulkoministeriön edustaja katsoi Särkän venäläisvastaisuuksista puhdistaman elokuvan, vedottiin myöhemmin elokuvaa puhelimitse kiellettäessä siihen, ettei sotasensuurin kieltämiä elokuvia voinut edes ottaa katseltavaksi uusintatarkastukseen.
Hankala päätös yritettiin laistaa kokonaan vetoamalla juridisiin muotoseikkoihin. Se oli ulkoministeriölle tyypillinen tapa elokuva-asioissa myös ulkomaalaisten kanssa neuvoteltaessa.
Särkän uusista kirjelmistä ja lukuisista suullisista yrityksistä huolimatta elokuvatarkastamo ei suostunut katsomaan Helmikuun manifestia, eikä siksi myöskään elokuvalautakunta ottanut sitä tarkastettavaksi. Viranomaisten keskinäisestä kirjeenvaihdosta käy ilmi, että Valtion elokuvatarkastamo näyttäisi olleen valmis vapauttamaan elokuvan, mutta noottikriisistä vasta toipuva ulkoministeriö esti elokuvan uuden sensuurikäsittelyn.
Tilanne näytti lohdullisemmalta vuonna 1968. "Ajan mittaan olisi kuitenkin syytä tarkastella ulkopoliittisesti arkaluontoisten filmien esityskieltoa kokonaisuudessaan ja tehdä hallituksen ulkoasianvaliokunnalle esitys kysymyksen kokonaisratkaisuksi", huomautettiin ulkoministeriön sisäisessä muistiossa. Sopiva tapa siihen olisi ollut virkamiestason työryhmä tai komitea, joka esittäisi suosituksen ulkopoliittisen kieltoperusteen käytöstä elokuvasensuurissa.
Ehdotus ei ottanut tulta ja sotasensuurin nimissä kielletyt, nyttemmin klassikkoina pidettävät historialliset elokuvat, saatiin elokuvateattereihin ja televisioon vasta 1980-luvun puolivälin jälkeen.
Kieltoperusteeksi esitetty arvio vapauttamisen seuraamuksista oli siinä mielessä oikea, että elokuvatarkastamon sallittua Jääkärin morsiamen sitä seurasi nopeasti Helmikuun manifestin, Aktivistien, Yli rajan ja muutaman muunkin vuodesta 1944 lähtien ulkopoliittisista syistä kiellettyinä olleiden suomalaisten elokuvien esittäminen.
Suuren suurta kohua ei sittenkään syntynyt: lehdistöarvioissa elokuvien propagandistinen sisältö tuotiin kriittisesti esiin ja ihmetystä herätti lopulta eniten niiden pitkäaikainen sensuuri.
[Jatkuu]
Ulkopoliittisen elokuvasensuurin "hankaliin tapauksiin" kuului Jääkärin morsiamen ja Aktivistit-elokuvan lisäksi Helmikuun manifesti (1938). Sotasensuuri oli kieltänyt sen heti sodan jälkeen, vaikka vuonna 1958 arkistoista ei Arvo Paasivuoren mukaan käynyt ilmi olivatko sotasensuurin kieltomääräykset olleet kirjallisia vai eivät.
Perimätietoon perustuvan viisitoistavuotisen pannan jälkeen elokuva saatiin esittää kerran ulkoministeriön luvalla Suomen Elokuva-arkiston Särkkä-viikolla vuonna 1960. Suomen Filmiteollisuuden johtaja T. J. Särkkä yritti taivutella elokuvatarkastamoa hyväksymään elokuvansa vuonna 1963 kertomalla leikanneensa siitä "ehkä ... ristiriitaisia tunteita" herättävät kuvat upseerinmurhista Helsingin kaduilla vuonna 1917. Särkkä kertoi jopa hävittäneensä niiden kopiot negatiivinauhasta ja esityskopioista. Pohjanmaalta hupikäytössä ollut kopio saatiin elokuva-arkistoon vuosituhannen vaihteessa ja vasta se antoi näkymiä sensuurikiellon todellisiin taustoihin. Venäläisvastaista poistettavaa elokuvassa riitti kyllä monessa muussakin kohdassa.
Vaikka ulkoministeriön edustaja katsoi Särkän venäläisvastaisuuksista puhdistaman elokuvan, vedottiin myöhemmin elokuvaa puhelimitse kiellettäessä siihen, ettei sotasensuurin kieltämiä elokuvia voinut edes ottaa katseltavaksi uusintatarkastukseen.
Hankala päätös yritettiin laistaa kokonaan vetoamalla juridisiin muotoseikkoihin. Se oli ulkoministeriölle tyypillinen tapa elokuva-asioissa myös ulkomaalaisten kanssa neuvoteltaessa.
Särkän uusista kirjelmistä ja lukuisista suullisista yrityksistä huolimatta elokuvatarkastamo ei suostunut katsomaan Helmikuun manifestia, eikä siksi myöskään elokuvalautakunta ottanut sitä tarkastettavaksi. Viranomaisten keskinäisestä kirjeenvaihdosta käy ilmi, että Valtion elokuvatarkastamo näyttäisi olleen valmis vapauttamaan elokuvan, mutta noottikriisistä vasta toipuva ulkoministeriö esti elokuvan uuden sensuurikäsittelyn.
Tilanne näytti lohdullisemmalta vuonna 1968. "Ajan mittaan olisi kuitenkin syytä tarkastella ulkopoliittisesti arkaluontoisten filmien esityskieltoa kokonaisuudessaan ja tehdä hallituksen ulkoasianvaliokunnalle esitys kysymyksen kokonaisratkaisuksi", huomautettiin ulkoministeriön sisäisessä muistiossa. Sopiva tapa siihen olisi ollut virkamiestason työryhmä tai komitea, joka esittäisi suosituksen ulkopoliittisen kieltoperusteen käytöstä elokuvasensuurissa.
Ehdotus ei ottanut tulta ja sotasensuurin nimissä kielletyt, nyttemmin klassikkoina pidettävät historialliset elokuvat, saatiin elokuvateattereihin ja televisioon vasta 1980-luvun puolivälin jälkeen.
Kieltoperusteeksi esitetty arvio vapauttamisen seuraamuksista oli siinä mielessä oikea, että elokuvatarkastamon sallittua Jääkärin morsiamen sitä seurasi nopeasti Helmikuun manifestin, Aktivistien, Yli rajan ja muutaman muunkin vuodesta 1944 lähtien ulkopoliittisista syistä kiellettyinä olleiden suomalaisten elokuvien esittäminen.
Suuren suurta kohua ei sittenkään syntynyt: lehdistöarvioissa elokuvien propagandistinen sisältö tuotiin kriittisesti esiin ja ihmetystä herätti lopulta eniten niiden pitkäaikainen sensuuri.
[Jatkuu]
tiistaina, maaliskuuta 22, 2005
Kylmän sodan sensuuria Suomessa I
Kylmä sota muutti Neuvostoliiton politiikkaa. Se ei Suomen kannalta ollut enää vain Pariisin rauhansopimuksen ja YYA-sopimuksen jälkeen voittajavalta, vaan myös kylmää sotaa käyvä suurvalta. Kylmän sodan luonteen vuoksi Neuvostoliiton painostus saattoi koskea yhtä hyvin kulttuurisia kuin poliittisia tai taloudellisia asioita. Kysymys siitä, oliko kyseessä suuri vai pieni asia, oli kerta kerralta ratkottava erikseen. Kulttuuriasiat kuuluivat suomalaisviranomaisten kategorioinnissa pieniin asioihin, mutta neuvostoliittolaiset ottivat ne paljon vakavammin.
Välirauhanteon jälkeen neuvostoliittolaiset - elokuvien omistajan edustaja oli Sovexportfilm - eivät aluksi hyväksyneet lainkaan, että heidän elokuviaan olisi sensuroitu. Valtion filmitarkastamon edustajat saivat Sovexportfilmin Helsingin-edustuston kuitenkin hyväksymään sen, että tarkastamo tarkastaisi elokuvat samojen periaatteiden mukaan kuin kaikki muutkin filmit. Neuvostoliittolaisten oli suostuttava määrättyihin leikkauksiin, jotta tarkastamo voisi määrätä niille ikärajan ja veron kuten muillekin filmeille. Neuvostolaiset perääntyivät vaatimuksissaan eikä neuvostofilmeihin tehty juurikaan leikkauksia muutamaa väkivaltaista kohtausta lukuun ottamatta - poliittisista leikkauksista puhumattakaan.
Suomen ja Neuvostoliiton väliset elokuvaa koskevat ongelmat tulivatkin vakaviksi vasta sen jälkeen, kun ne saivat poliittista luonnetta. Sen jälkeen, kun heinäkuun 1948 vaalien tuloksena valtaan astui K.-A. Fagerholmin sosiaalidemokraattinen vähemmistöhallitus, melkein kaikki oli poliittista. Neuvostoliitto rummutti sanomalehdissään Suomen hallitusta, ei omin sanoin, vaan Suomesta lainatuin argumentein.
Jääkärin morsian
Neuvostoliiton kulttuurispoliittinen painostus ulottui ensimmäisen kerran elokuviin teatterin kautta. Yhtenä monista vaatimuksista Neuvostoliiton Helsingin-lähetystö puuttui nootillaan 5.12.1948 kahteen näytelmään. Kansallisteatterissa esitetyn Jean-Paul Sartren Likaiset kädet -näytelmän lisäksi kiellettäväksi vaadittiin Samuli Sihvon Jääkärin morsianta, jota esitettiin Punainen Mylly -teatterissa. Näytelmien lisäksi kommunistien Työkansan Sanomissa nostettiin 17.12. esiin myös Jääkärin morsiamen elokuvaversio, jota pidettiin neuvostovastaisena. Suomen kommunistien ja Moskovan yhteisestä julkisuuspelistä on osoituksena myös se, että Pravdalle Moskovassa tämä riitti jo kahta päivää myöhemmin aiheeksi juttuun, jonka nimenä oli raflaavasti "Suomessa jatketaan neuvostovastaisten filmien esitystä".
Ulkoministeriö oli heti nootin jälkeen hälyttänyt oikeus-, sisä- ja opetusministeriön toimiin puhdistamaan kulttuurikenttää neuvostovastaisuuksista. Ministeriöt eivät niitä löytäneet. Pravdan kirjoituksen jälkeen ulkoministeriö kehotti opetusministeriötä kiinnittämään huomiota myös elokuviin. Tulos oli, että opetusministeri R. H. Oittinen määräsi 20. 12. 1948 elokuvatarkastamon kieltämään "maaseudulla esitetyn" Jääkärin morsiamen. Asia lienee ollut esillä myös valtioneuvoston ulkoasiainvaliokunnassa, jossa samana päivänä muotoiltiin vastausta neuvostonoottiin. Tarkkuutta tarvittiin siksi, että nootti oli ensimmäinen puhtaasti kulttuuriasioihin keskittyvä sitten sodan jälkeisten kirjakieltojen. Jääkärin morsian oli ennakkotapaus.
Tarkastamon 9.1. 1949 "toistaiseksi hyllylle" paneman eli kieltämän Jääkärin morsiamen sensuurihistoria avautuu, kun se ymmärretään esimerkkitapaukseksi. Vuodesta 1955 lähtien Jääkärin morsiamessa ei sinänsä ollut elokuvatarkastamon mielestä mitään erityistä kiellettävää. Samaa näytelmää esitettiin pitkin maita ja mantuja, enemmän tai vähemmän kieleltään ja kohtauksiltaan puhdistettuina ja siten propagandistista elokuvaa harmittomampina versioina. Mutta Jääkärin morsian pysyi kiellettynä, vaikka elokuvan ohjannut Risto Orko yhtiöineen esitti sen vapauttamisen puolesta lukuisia suullisia ja kirjallisia pyyntöjä.
Alunperin elokuvatarkastamon puheenjohtajan Arvo Paasivuoren kehittelemä kiellon perustelu siirtyi sensuurin arsenaalista vuonna 1955 ulkoministeriölle, joka pysyi samalla linjalla pitkään. Sen mukaan Jääkärin morsiamen vapauttamisen myötä tarkastamo joutuisi tarkastamaan uudelleen paljon hankalampia tapauksia, mistä seuraisi väistämättä kiusallista julkisuutta. Perustelua ei annettu julkisuuteen, ja filmiyhtiökin sai kuulla monenlaisia selityksiä.
Teesi muuntui hieman vuonna 1964, jolloin tarkastuspyynnöissä vedottiin usein "muuttuneeseen ulkopoliittiseen tilanteeseen". Sotaa edeltävien aikojen elokuvien vapauttamisesta olisi voitu tehdä "niin kotimaassa kuin ulkomailla tehdä Suomen kannalta epäedullisia ulkopoliittisia johtopäätöksiä". Näiden elokuvien salliminen olisi voitu tulkita myös "vanhentuneiden ulkopoliittisten asenteiden henkiinheräättämiseksi". Ulkoministeriö ei ylipäänsä halunnut muuttaa ulkopoliittisesta syistä tehtyjä päätöksiä konjunktuurien mukaan, vaikkei mitään asiallista syytä kieltoon enää ollut.
Jääkärin morsian esitettiin kuusikymmenluvulla pari kertaan, ensin Kino-Palatsin purkamisen yhteydessä pidetyssä juhlassa ja toisen kerran Viipurilaisen osakunnan julkisessa elokuvaseminaarissa vuonna 1969. Vuonna 1968 esitetyn pyynnön yhteydessä erityisiä syitä kiellolle ei nähty ulkoministeriössäkään, mutta Suomi-Filmin näytökselleen valitsema esitysaika, YYA-sopimuksen 20-vuotispäivän tienoo, oli ministeriön mielestä "varsin kömpelö". Yhtiötä kehotettiin palaamaan asiaan myöhemmin, mutta joistakin yrityksistä huolimatta elokuva sallittiin lopulta vasta 1980-luvun puolivälissä.
[JATKUU...]
Välirauhanteon jälkeen neuvostoliittolaiset - elokuvien omistajan edustaja oli Sovexportfilm - eivät aluksi hyväksyneet lainkaan, että heidän elokuviaan olisi sensuroitu. Valtion filmitarkastamon edustajat saivat Sovexportfilmin Helsingin-edustuston kuitenkin hyväksymään sen, että tarkastamo tarkastaisi elokuvat samojen periaatteiden mukaan kuin kaikki muutkin filmit. Neuvostoliittolaisten oli suostuttava määrättyihin leikkauksiin, jotta tarkastamo voisi määrätä niille ikärajan ja veron kuten muillekin filmeille. Neuvostolaiset perääntyivät vaatimuksissaan eikä neuvostofilmeihin tehty juurikaan leikkauksia muutamaa väkivaltaista kohtausta lukuun ottamatta - poliittisista leikkauksista puhumattakaan.
Suomen ja Neuvostoliiton väliset elokuvaa koskevat ongelmat tulivatkin vakaviksi vasta sen jälkeen, kun ne saivat poliittista luonnetta. Sen jälkeen, kun heinäkuun 1948 vaalien tuloksena valtaan astui K.-A. Fagerholmin sosiaalidemokraattinen vähemmistöhallitus, melkein kaikki oli poliittista. Neuvostoliitto rummutti sanomalehdissään Suomen hallitusta, ei omin sanoin, vaan Suomesta lainatuin argumentein.
Jääkärin morsian
Neuvostoliiton kulttuurispoliittinen painostus ulottui ensimmäisen kerran elokuviin teatterin kautta. Yhtenä monista vaatimuksista Neuvostoliiton Helsingin-lähetystö puuttui nootillaan 5.12.1948 kahteen näytelmään. Kansallisteatterissa esitetyn Jean-Paul Sartren Likaiset kädet -näytelmän lisäksi kiellettäväksi vaadittiin Samuli Sihvon Jääkärin morsianta, jota esitettiin Punainen Mylly -teatterissa. Näytelmien lisäksi kommunistien Työkansan Sanomissa nostettiin 17.12. esiin myös Jääkärin morsiamen elokuvaversio, jota pidettiin neuvostovastaisena. Suomen kommunistien ja Moskovan yhteisestä julkisuuspelistä on osoituksena myös se, että Pravdalle Moskovassa tämä riitti jo kahta päivää myöhemmin aiheeksi juttuun, jonka nimenä oli raflaavasti "Suomessa jatketaan neuvostovastaisten filmien esitystä".
Ulkoministeriö oli heti nootin jälkeen hälyttänyt oikeus-, sisä- ja opetusministeriön toimiin puhdistamaan kulttuurikenttää neuvostovastaisuuksista. Ministeriöt eivät niitä löytäneet. Pravdan kirjoituksen jälkeen ulkoministeriö kehotti opetusministeriötä kiinnittämään huomiota myös elokuviin. Tulos oli, että opetusministeri R. H. Oittinen määräsi 20. 12. 1948 elokuvatarkastamon kieltämään "maaseudulla esitetyn" Jääkärin morsiamen. Asia lienee ollut esillä myös valtioneuvoston ulkoasiainvaliokunnassa, jossa samana päivänä muotoiltiin vastausta neuvostonoottiin. Tarkkuutta tarvittiin siksi, että nootti oli ensimmäinen puhtaasti kulttuuriasioihin keskittyvä sitten sodan jälkeisten kirjakieltojen. Jääkärin morsian oli ennakkotapaus.
Tarkastamon 9.1. 1949 "toistaiseksi hyllylle" paneman eli kieltämän Jääkärin morsiamen sensuurihistoria avautuu, kun se ymmärretään esimerkkitapaukseksi. Vuodesta 1955 lähtien Jääkärin morsiamessa ei sinänsä ollut elokuvatarkastamon mielestä mitään erityistä kiellettävää. Samaa näytelmää esitettiin pitkin maita ja mantuja, enemmän tai vähemmän kieleltään ja kohtauksiltaan puhdistettuina ja siten propagandistista elokuvaa harmittomampina versioina. Mutta Jääkärin morsian pysyi kiellettynä, vaikka elokuvan ohjannut Risto Orko yhtiöineen esitti sen vapauttamisen puolesta lukuisia suullisia ja kirjallisia pyyntöjä.
Alunperin elokuvatarkastamon puheenjohtajan Arvo Paasivuoren kehittelemä kiellon perustelu siirtyi sensuurin arsenaalista vuonna 1955 ulkoministeriölle, joka pysyi samalla linjalla pitkään. Sen mukaan Jääkärin morsiamen vapauttamisen myötä tarkastamo joutuisi tarkastamaan uudelleen paljon hankalampia tapauksia, mistä seuraisi väistämättä kiusallista julkisuutta. Perustelua ei annettu julkisuuteen, ja filmiyhtiökin sai kuulla monenlaisia selityksiä.
Teesi muuntui hieman vuonna 1964, jolloin tarkastuspyynnöissä vedottiin usein "muuttuneeseen ulkopoliittiseen tilanteeseen". Sotaa edeltävien aikojen elokuvien vapauttamisesta olisi voitu tehdä "niin kotimaassa kuin ulkomailla tehdä Suomen kannalta epäedullisia ulkopoliittisia johtopäätöksiä". Näiden elokuvien salliminen olisi voitu tulkita myös "vanhentuneiden ulkopoliittisten asenteiden henkiinheräättämiseksi". Ulkoministeriö ei ylipäänsä halunnut muuttaa ulkopoliittisesta syistä tehtyjä päätöksiä konjunktuurien mukaan, vaikkei mitään asiallista syytä kieltoon enää ollut.
Jääkärin morsian esitettiin kuusikymmenluvulla pari kertaan, ensin Kino-Palatsin purkamisen yhteydessä pidetyssä juhlassa ja toisen kerran Viipurilaisen osakunnan julkisessa elokuvaseminaarissa vuonna 1969. Vuonna 1968 esitetyn pyynnön yhteydessä erityisiä syitä kiellolle ei nähty ulkoministeriössäkään, mutta Suomi-Filmin näytökselleen valitsema esitysaika, YYA-sopimuksen 20-vuotispäivän tienoo, oli ministeriön mielestä "varsin kömpelö". Yhtiötä kehotettiin palaamaan asiaan myöhemmin, mutta joistakin yrityksistä huolimatta elokuva sallittiin lopulta vasta 1980-luvun puolivälissä.
[JATKUU...]
Lakeuksien lukko revisited
Aamupäivänä ratoksi katselimme kuumeesta toipuvan tyttären kanssa Matti Kassilan Lakeuksien lukon (SF, 1951). En ollut itse nähnyt sitä vuosiin, enkä onnistunut viime marraskuussakaan katsomaan sitä isolta kankaalta elokuvateatterissa, mikä on vahinko päätellen Markku Varjolan ja Antti Alasen myönteisen yllättyneistä jälkikommenteista. Elokuva toimi edukseen suuressa koossa, televisiossa se menettää visuaalisuudestaan suuren osan. Tuon linkkaamani esitteen kirjoittelin aikanaan vanhasta muistista, mutta onneksi ei tarvitse katua, vaan voin pysyä sanojeni takana.
Tytär lojui hieman kalpeana ja silmät hienoisten mustien kaarien ympyröimänä sohvalla ja tirskui aina kun talonpoikaisäntä Kantola (Aku Korhonen) uhkasi tai yritti pysäyttää Adler-patruunan pojan, Harri-herran (Matti Oravisto) lähentymisen isännän Annika-tytärtä (Eija Inkeri) kohtaan. 1850-luvun loppuun sijoittuva elokuva antoi mahdollisuuden pieniin kulttuurihistoriallisiin huomioihin sen aikaisista tavoista, sääty-yhteiskunnasta (mistä lapselle on viime aikoina luettu muutakin), jopa vaatetuksesta ja esineistöistä. Pieni sysäys suomalaisuuden ja pohjalaisuuden maailmaan varmasti syntyi: vauhdikasta kosiotappelua Heikki Savolaisen ja Matti Oraviston välillä katselimme molemmat silmät ymmyrkäisinä, varsinkin kun voittaja sai talontyttäreltä ikimuistoisen hyväksynnän.
Elokuvan lopun maailmaa kummallisesti sovittava loppu sen sijaan tarttui nyt mieleen paremmin kuin aiemmin. Kostonkierre päättyy, mutta persoonan mukaisen käyttäytymisen lopettaminen täytyy sovittaa kuolemalla - ehkä se viittaa koko talonpoikaisen elämäntavan kuolemaan yhteiskunnallisen konsensuksen äärellä. Ilkeämielisen, konservatiivisen talonpojan ja yritteliään, radikaalin, mutta omaisuuden riivaaman patruunan keskinäiset suhteet herättivät monta kommenttia ja keskustelua tässä katselussa. "Onko tuo sinusta oikein?" ja "Kumman puolella olet?" kyseli tytär ja minä vastailin, yritinpä perustellakin vastaukseni.
Hieno elokuvakokemus meille molemmille, minulle ja 8-vuotiaalle.
Tytär lojui hieman kalpeana ja silmät hienoisten mustien kaarien ympyröimänä sohvalla ja tirskui aina kun talonpoikaisäntä Kantola (Aku Korhonen) uhkasi tai yritti pysäyttää Adler-patruunan pojan, Harri-herran (Matti Oravisto) lähentymisen isännän Annika-tytärtä (Eija Inkeri) kohtaan. 1850-luvun loppuun sijoittuva elokuva antoi mahdollisuuden pieniin kulttuurihistoriallisiin huomioihin sen aikaisista tavoista, sääty-yhteiskunnasta (mistä lapselle on viime aikoina luettu muutakin), jopa vaatetuksesta ja esineistöistä. Pieni sysäys suomalaisuuden ja pohjalaisuuden maailmaan varmasti syntyi: vauhdikasta kosiotappelua Heikki Savolaisen ja Matti Oraviston välillä katselimme molemmat silmät ymmyrkäisinä, varsinkin kun voittaja sai talontyttäreltä ikimuistoisen hyväksynnän.
Elokuvan lopun maailmaa kummallisesti sovittava loppu sen sijaan tarttui nyt mieleen paremmin kuin aiemmin. Kostonkierre päättyy, mutta persoonan mukaisen käyttäytymisen lopettaminen täytyy sovittaa kuolemalla - ehkä se viittaa koko talonpoikaisen elämäntavan kuolemaan yhteiskunnallisen konsensuksen äärellä. Ilkeämielisen, konservatiivisen talonpojan ja yritteliään, radikaalin, mutta omaisuuden riivaaman patruunan keskinäiset suhteet herättivät monta kommenttia ja keskustelua tässä katselussa. "Onko tuo sinusta oikein?" ja "Kumman puolella olet?" kyseli tytär ja minä vastailin, yritinpä perustellakin vastaukseni.
Hieno elokuvakokemus meille molemmille, minulle ja 8-vuotiaalle.
Kuume kaikkoaa
Lapsen yskä on syvältä keuhkoista tulevaa, hieman khröhinäistä mutta kovaäänistä haukahtelua. Kuume on laskenut ja lienee normaalia, yskä vain ei lähde.
Minun vahtivuoroni, siis. Eilen kävin kuuntelemassa Emilie Simonin elektronipoppia Savoyssa noin viidensadan muun "francophonin" kanssa. Kaksi hyvää biisiä, mitä lujempi soundintäristys, sitä parempi, tyttö itse pikkunätti, mutta ei osaa pukeutua, ääni ihan kelpo, vaikka äänentoisto olisi voinut olla mielestäni paremmin hallussa. Hieman tasapainoton ja jälkivaikutelma oli, anteeksi vain, hieman amatöörimäinen. Bändi olisi ollut parempi, jos ei olisi tarvinnut istua. Istuaallaan kuuntelee niin paljon tarkemmin.
Se ei haitannut Gruppo Sportivoa, joka ryntäsi Sir Einoon yhdelle ja Belgeen sen jälkeen syömään ja kahdelle. Oikeastaan työporukan kanssa oli mukavaa, mikä on tietysti käsittellinen mahdottomuus, sillä työporukat puhuvat aina vain töistänsä. Pidetään se siis salaisuutena.
Minun vahtivuoroni, siis. Eilen kävin kuuntelemassa Emilie Simonin elektronipoppia Savoyssa noin viidensadan muun "francophonin" kanssa. Kaksi hyvää biisiä, mitä lujempi soundintäristys, sitä parempi, tyttö itse pikkunätti, mutta ei osaa pukeutua, ääni ihan kelpo, vaikka äänentoisto olisi voinut olla mielestäni paremmin hallussa. Hieman tasapainoton ja jälkivaikutelma oli, anteeksi vain, hieman amatöörimäinen. Bändi olisi ollut parempi, jos ei olisi tarvinnut istua. Istuaallaan kuuntelee niin paljon tarkemmin.
Se ei haitannut Gruppo Sportivoa, joka ryntäsi Sir Einoon yhdelle ja Belgeen sen jälkeen syömään ja kahdelle. Oikeastaan työporukan kanssa oli mukavaa, mikä on tietysti käsittellinen mahdottomuus, sillä työporukat puhuvat aina vain töistänsä. Pidetään se siis salaisuutena.
maanantaina, maaliskuuta 21, 2005
Emilie Simonin konserttiin
Emilie Simon näyttää olevan nätti elektropoppia ja chansonia yhdistävä nainen, joka on noussut listojen huipulle ja osaa kehua musiikkiaan myös verbaalisesti:
"Sävellän ”elektronisia lauluja”; paremman puutteessa käytän tätä nimitystä, koska siinä on pähkinänkuoressa musiikkini tärkeimmät piirteet: kaunis melodia ja persoonallinen, harkittu tulkinta. [...] Lauluni ovat kuin pikkuplaneettoja. Jokaisella on oma atmosfäärinsä, omat värinsä. Sanat ovat erottamaton osa musiikkiani, niiden soinnilla on merkittävä musiikillinen rooli."
Esikuviksi Simon nimeää Beatlesin, Crosbyn, Stillsin, Nashin ja Youngin, Simonin & Garfunkelin, Joni Mitchellin sekä Kate Bushin... Ei hullumpi lista.
Hän on tehnyt musiikkia myös pingviineistä kertovaan dokumenttielokuvaan La Marche de l’Empereur, jonka on vaatimattomasti nähnyt elokuvateattereissa tähän mennessä yli miljoona ranskalaista.
"Sävellän ”elektronisia lauluja”; paremman puutteessa käytän tätä nimitystä, koska siinä on pähkinänkuoressa musiikkini tärkeimmät piirteet: kaunis melodia ja persoonallinen, harkittu tulkinta. [...] Lauluni ovat kuin pikkuplaneettoja. Jokaisella on oma atmosfäärinsä, omat värinsä. Sanat ovat erottamaton osa musiikkiani, niiden soinnilla on merkittävä musiikillinen rooli."
Esikuviksi Simon nimeää Beatlesin, Crosbyn, Stillsin, Nashin ja Youngin, Simonin & Garfunkelin, Joni Mitchellin sekä Kate Bushin... Ei hullumpi lista.
Hän on tehnyt musiikkia myös pingviineistä kertovaan dokumenttielokuvaan La Marche de l’Empereur, jonka on vaatimattomasti nähnyt elokuvateattereissa tähän mennessä yli miljoona ranskalaista.
Luin muiden blogeja!
Kuukkelikisan lähestyessä dramaattista loppuratkaisuaan tulee luetuksi muiden blogeja. Blogistanin ylivalvoja ja kuukkeliraati minua armahtakoon!
Onhan siellä toki juttuja, vaikka on tunnustettava, ettei siinä useinkaan huumori tule mieleen niitä tavatessa. Pitäisi ehkä opetella lukemaan. Tavaaminen on kyllä huomattavan paljon nokkelampaa rivien välissä luettaessa.
Ymmärrän. Ei enää vihjailuja. Sen sijaan suora esimerkki manipulaatiosta ja ihmisten puliveivaamisesta.
Luin Jäädykepiirikunnasta, että
"Sedis kertoi PA:n kommenttilokerossa sekoittavansa aina PA:n, Kuuluttajan ja jonkun Vt:n. Ei tuo vielä mitään; Minä sekoitan aina Sediksen ja Sediksen elokuvablogin".
Arvatkaa oliko minun vaikea löytää tuota Siriuksen takaa lähes inhimillisellä koodilla lähetettyä merkintää uudestaan, koska muistin kyseessä olevan vain Pää aukileelle tekemäni muistiinpano, ja sitten tämä Jäädykepiirikunnan vt - varatoimitusjohtaja? - joka tässä taannoin suunnitteli vähemmän hämmästyttävällä tavalla nimensä muutosta joksikin muuksi bezirkiksi, ikään kuin tuossa nimessä ei olisi tarpeeksi unohtamista, puuttui tähän lähes yksityisasiaan, jossa - tämä tunnustettakoon aivan suoraan - hänet kyllä mitättömässä sivuroolissa mainittiin.
Vain, yksinomaan jos ja vain jos, hirvittävällä onnella ja vuosien tuomalla tekstisuuntavaistolla; oikeastaan sillä samalla, jolla löydän omista gigabytevarastoistani nämä vuosien varrella huippuunsa kypsytetyt gaalatekstit, pystyin jäljittämään uudelleen tämän kuin luonnonvaraisesti eteeni tupsahtaneen - älä nyt ajattele teekkareita - monimutkaisen kommentaatiorypään, jota erityisesti hämäsi Kuuluttajan koulutusohjelman jättimäinen pako aktiivikommentoijien joukosta juuri tänä aamuna.
Näin kehittelin muistisäännön, joka on kuin Jaakobin poikain nimet tai RoomKoKoGalEfFiliKol, TessaTessaTimoTimoTiitFilemon.
Helppo muistisääntö kaikille blogiontologiasta kiinnostuneille:
Sediksen elokuvablogi on erikoisblogi. Se synnyttää ovaalinmuotoisia kuukkeleita elokuvista.
Sedis Blogi on
yliesierikoisvaravaurioraivausvuorovarausratkaisupäällikköblogi.
Se on ylimaallinen, übermenschlichen ja unihorisontaalinen yleisblogi, joka sopii kaikille perheenjäsenille viimeistä pikkuvarvasta myöten.
Onhan siellä toki juttuja, vaikka on tunnustettava, ettei siinä useinkaan huumori tule mieleen niitä tavatessa. Pitäisi ehkä opetella lukemaan. Tavaaminen on kyllä huomattavan paljon nokkelampaa rivien välissä luettaessa.
Ymmärrän. Ei enää vihjailuja. Sen sijaan suora esimerkki manipulaatiosta ja ihmisten puliveivaamisesta.
Luin Jäädykepiirikunnasta, että
"Sedis kertoi PA:n kommenttilokerossa sekoittavansa aina PA:n, Kuuluttajan ja jonkun Vt:n. Ei tuo vielä mitään; Minä sekoitan aina Sediksen ja Sediksen elokuvablogin".
Arvatkaa oliko minun vaikea löytää tuota Siriuksen takaa lähes inhimillisellä koodilla lähetettyä merkintää uudestaan, koska muistin kyseessä olevan vain Pää aukileelle tekemäni muistiinpano, ja sitten tämä Jäädykepiirikunnan vt - varatoimitusjohtaja? - joka tässä taannoin suunnitteli vähemmän hämmästyttävällä tavalla nimensä muutosta joksikin muuksi bezirkiksi, ikään kuin tuossa nimessä ei olisi tarpeeksi unohtamista, puuttui tähän lähes yksityisasiaan, jossa - tämä tunnustettakoon aivan suoraan - hänet kyllä mitättömässä sivuroolissa mainittiin.
Vain, yksinomaan jos ja vain jos, hirvittävällä onnella ja vuosien tuomalla tekstisuuntavaistolla; oikeastaan sillä samalla, jolla löydän omista gigabytevarastoistani nämä vuosien varrella huippuunsa kypsytetyt gaalatekstit, pystyin jäljittämään uudelleen tämän kuin luonnonvaraisesti eteeni tupsahtaneen - älä nyt ajattele teekkareita - monimutkaisen kommentaatiorypään, jota erityisesti hämäsi Kuuluttajan koulutusohjelman jättimäinen pako aktiivikommentoijien joukosta juuri tänä aamuna.
Näin kehittelin muistisäännön, joka on kuin Jaakobin poikain nimet tai RoomKoKoGalEfFiliKol, TessaTessaTimoTimoTiitFilemon.
Helppo muistisääntö kaikille blogiontologiasta kiinnostuneille:
Sediksen elokuvablogi on erikoisblogi. Se synnyttää ovaalinmuotoisia kuukkeleita elokuvista.
Sedis Blogi on
yliesierikoisvaravaurioraivausvuorovarausratkaisupäällikköblogi.
Se on ylimaallinen, übermenschlichen ja unihorisontaalinen yleisblogi, joka sopii kaikille perheenjäsenille viimeistä pikkuvarvasta myöten.
sunnuntai, maaliskuuta 20, 2005
Sukulaisia
Kun maalaissukuni vaiheet ovat herättäneet kiinnostusta, kerrotaanpa sitten Iisalmessa syntyneestä renkimies Johan Poikosesta, joka on isäni äidin isän äidin isä. Hän syntyi ilmeisesti vuonna 1796 (oman kirjoituksensa mukaan 1794) aviottoman äidin lapsena Iisalmen emäseurakunnassa, ilmeisesti Pörsänmäessä. Hän oli kahdesti avioliitossa: ensin vuonna 1821 puolisoksi tuli Maria Karpp; toisen avioliiton hän solmi vuonna 1842 rantasalmelaisen Elin Lindin kanssa. Elin oli syntynyt vuonna 1797 Sulkawalla ja kuoli Lapinlahdella 20.09.1867.
Johan (myös Juhana eli Juho) Poikonen oli vaatimattoman maanviljelysuransa ohella myös herännäisyysmies ja -liikkeen johtohenkilö Savossa ja Karjalassa, herännnäisyysjohtajan Paavo Ruotsalaisen oppilas ja työtoveri. Kerimäen aiempi kirkkoherra Kalervo Koskimies on kirjoittanut hänestä elämäkerran nimeltään Aitoviereltä temmattu. Myös Jaakko Sahimaan romaani Koljonvirran körttisoturi sivuaa joiltakin osin Poikosen elämää kuvatessaan toista herännäisyysmiestä, Lauri Juhana Niskasta. Kaarlo Wirilanderin Savon historiaankin (III osa) Poikonen on muutamalle sivulle päässyt. Muistaakseni - tätä en mene nyt vannomaan - myös yksi Juhani Ahon novelli kertoo Poikosen elämän viimeisistä hetkistä varsin arvostavaan sävyyn.
Juhana Poikosen vanhempia ei tiedetä. Syy tähän on yksinkertainen. Iisalmen historiakirjoja tuhoutui Suomen sodan tiimellyksissä mm. venäläisten sotilaiden käytettyä niiden arkkeja puhdistaessaan pyssyjään, kun joukot majailivat kirkossa.
Juhana Poikosen syntymä ja lapsuuden vaiheet liittynevät Iisalmen Pörsänmäen kylään ja Lapvetelään, mahdollisesti Lapinlahteen sekä Pielaveden ja Maaningan kappeleiden Viannon kylään.
Kansallisarkistossa säilytetään Poikosen omin käsin kirjoittamaa nelitoistasivuista vihkosta "Muistelus yhellelle renkimiehelle elämänvaiheista". Siitä selviää, että kirjoittajan äiti on kuollut pojan ollessa 9-vuotias. Todennäköistä on, että hänestä tuli silloin huutolaispoika.
Suomen sodan aikoihin hän oli kaksitoistavuotias. Rippikoulun Juhana kävi vuodesta 1854 Maaninkaan kuuluvasta Viandon eli Viannan kylästä, joka seurakuntajaossa 1811 siirtyi Pielaveteen Iisalmen puolen kylänä. Kylään kuului tuolloin kaksi taloa. Pielavedelle toimittamansa muuttokirjan mukaan hän on käynyt ensi kerran Herran ehtoollisella 28. kesäkuuta 1812. Rippikoulu toimitettiin tuolloin yleensä kahtena viikon kurssina, joista toinen pidettiin syksyllä ja toinen, konfirmointiin johtava seuraavana keväänä.
Poikonen ehti aloittaa rippikoulunsa ennen pitäjäalueen muutosta. Omien muistelmiensa mukaan hän tuli herätykseen samana vuonna 16-vuotiaana, kun hän jo rippikoulun päättäneenä oli renkinä Iisalmen Pörsänmäessä.
Uusi palveluspaikka keyriltä 1812 teki Poikosesta pielavetisen, kun hän vaihtoi palveluspaikkaa Pörsänmäestä Löytynjärvelle Herman Röngän taloon. Köyri (sav.) loka-marraskuun vaihteessa aloitti palkollisvuoden edellisen palvelusvuoden päätyttyä "riiviikkoon" eli vuosilomaan, jolloin uuden pestin ottaneet vaihtoivat palveluspaikkaa.
Pielavesi oli itsenäistyinyt keisarillisella päätöksellä kirkkoherraseurakunnaksi 1811 Iisalmen ja Rautalammin alueiden osalta ja 1814 annetulla keisarin käskykirjeellä Kuopion kappelin Maaningan osalta. Nykyisen Iisalmen kylistä Lappvetelä kuului tuolloin itsenäistyneeseen Pielaveteen, samoin kuin myöhemmin Maaninkaan siirtynyt Vianto ("Viando"). Lapinlahti erotettiin Iisalmen eteläisistä kylistä koostuvaksi seura kunnaksi 1858 ja Maaninka Kuopiosta 1871, jolloin kyläjako pitäjien kesken jälleen vaihtui.
Poikosen elämänvaiheita pähkinänkuoressa Koskimiehen ym. kirjallisuuden mukaan:
- Tammikuun alussa Poikonen muuttaa 1814 Röngältä Maaningan Tuovilanlahteen, aluksi lautamies Adam Mykkäsen taloon Korhomäkeen, sitten saman kylän Abraham Räihän taloon.
- Iisalmelle paluun jälkeen hän on renkinä Nerkoonniemen Vanhassapihassa Juho Kauppisen talossa.
- Iisalmessa ja sen ympäristöpitäjissä vaikutti ylitorniolainen pyöräseppä Juhani Puustijärvi, sotilasnimeltään Lustig, kansanomaisesti "Lusti", joka oli tullut 16-vuotiaana Savoon. Hän oli nimensä mukaisesti musikaalinen, iloinen, vilkas ja valloittava persoonallisuus, hauska mies, johon savolaiset mieltyivät helposti. Ominaisuuksiaan hän hyödynsi herätyspuhujana ja kohosi seuraväen johtajaksi. Hänen opetuksensa nojasivat Tornion seudun 1700-luvun lopulla syntyneeseen herätykseen. Puheen sisältö käsitti lestadiolaisuudesta tutut merkitykset Jeesuksen verestä ja haavoista.
- Vuoteen 1817 viisi vuotta kestänyt sisäisen taistelun kausi. Vuosi oli myös Poikosen silloisen ystävän ja Paavo Ruotsalaisen ajatusten ja elämänvaiheiden muistiinmerkitsijän Lauri Juhana Niskasen "heräämisvuosi". . Lauri Juhana Niskanen kuului välillä Lustigin kannattajiin, Poikonen ei.
- Ensimmäinen välirikko Lauri Juhana Niskasen kanssa, aiheena Lustigin oppi, johon Niskanen tunsi viehtymystä Poikosen jäädessä Ruotsalaisen armonkäsityksen kannattajaksi yksin.
- Ystävystyminen Lauri Juhana Niskasen kanssa, selkiintyvä käsitys Lustigin opista, vanhurskaaksi tekemisen opin yhteistutkistelua.
- Ukko-Paavon oppilaasta "Löyhkän perässä juoksijaksi", sielun hätään joutuneen Poikosen vierailu Nilsiän Syvärinjärven Aholansaaressa Paavo Ruotsalaisen Soukan torpassa, mutta kolmipäiväinen keskustelu Ukon kanssa jäi tuloksettomaksi, armon varmuus ei selkiintynyt. Paavon opetukset avautuivat ja luterilaisen "armojärjestyksen" selkiintyminen tapahtui vasta paluumatkalla.
- 1818 alusta takaisin Pielavedelle.
- Maaningalta saatu esteettömyystodistus avioliittoa varten lokakuun alussa 1818, merkittiin kirjoihin Iisalmessa, merkinnee paluuta kotiseudulle.
- Oppiriita Iisalmella Lustigin ja hänen kannattajiensa kanssa johti Lauri Juhani Niskasen pyyntöön, että Poikonen hakisi Ukko-Paavon Nilsiästä Iisalmeen. Lustigin opetukset toivat hänelle kannattajia myös heränneiden joukosta. Tämä hakumatka toi Paavo Ruotsalaisen ja Juhana Poikosen jo toisen kerran yhteen.
- Poikonen joutui todistajaksi Iisalmen talvikäräjille 1819 riitajutussa, jonka Roobert Leonard Akselinpoika Nissinen oli nostanut Lauri Juhana Niskasta vastaan. Poikonen oli Nissisen toinen renki.
- Kihlautuminen avioliittoaikein kymmentä vuotta vanhemman, heränneisiin lukeutu neen Maria Karpp´in kanssa, avioliitto 1821.
- 1832 muutto Käärmelahti no 3 Risuharjun tilaan kuuluneesta torpasta oman ilmoituksensa mukaan toistakymmentä vuotta Maaningalla kestäneen asumisen jälkeen Suonenjoelle. Muuttoilmoituksen mukaan asumisjakso alkoi vuodesta 1826.
- 1835 muutto Pieksämäelle Tikkalanmäen alueelle
- 1839 muutto pitäjän rajan taakse:
"Sitten taas muutti tämä mies Joroisiin, jossa kuitenkin oli hänen asuntonsa Pieksämäen pitäjän laidassa", kirjoitti Poikonen Kansallisarkistosta löytyvissä omaelämäkerrallisessa vihkosessaan Muistelmia yhellelle renkimiehelle elämän waiheista. Kolme vuotta jälleen oli kulunut ja Pieksämäen Tikkalanmäki jäi muutaman kilometrin päähän Joroisten kappelin rajan taakse.
Naapurikylä Joroisten puolella oli Pohjoismäki, josta löytyi Poikosten Nupumäen torpan sija Lahnajärven takamailta. Se näytettiin rovasti Koskimiehelle hänen tutkiessaan Poikosen elämänvaiheita teostaan varten. Joroinen ja Haukivuori olivat Pieksämäen emäseurakunnan kappeleita.
Tuskinpa talvikäräjillä oli osuutta Niskasen ja Poikosen välien lopulliseen rikkoon tumiseen, jonka todellista syytä ei tiedetä, tiesivätkö itsekään. Niskanen suorastaan parjasi Poikosta sekä muistelmissaan että Paavo Ruotsalaiselle. Parjaus jatkui Joroisiin ja Pieksämäelle, missä kerrottiin myöhemmin, etteivät seudun heränneet pitäneet enää Lauri Juhana Niskasta tervetulleena vieraana seuroihinsa.
Koskimies kirjoittaa (s. 94):
"... Siionin virsiä veisattiin kuin Poikosenkin aikaan. Kaikki häntä hyvällä muistelivat. Kenenkään muun kuin Niskasen ei tiedetä häntä moittineen tai syyttäneen virheellisestä opetuksesta, "orjuuden ikeeseen saattamisesta" tai petollisuudesta.
Niskanen ei kuitenkaan suostunut lopettamaan Poikosen parjaamista. Tämä vainoa lähentelevä vikoilu oli ehkä Poikosen elämän raskain kokemus. Yhä uudelleen Niskanen ikäänkuin 'suostutteli ' Ukko-Paavoakin uskomaan, että 'vaikka hän (siis Poikonen) puhuisi enkelien kielellä, niin hän olisi valheen saarnaajan kaltainen' , kuten Niskanen on muistiinpanoihinsa merkinnyt. Lopulta kait Paavo häntä uskoi, ..."
Poikosesta kirjoittaneen Kerimäen emeritusrovastin Kaarlo Koskimiehen käsityksen mukaan Niskanen oli kade Poikosen saarna miehen armolahjan ja ehkä organisaattorin taitojenkin takia. Poikonen oli kansanjohtaja Luojan armosta. Rovasti Koskimies kertoi tutkimuksissaan saaneensa käsityksen, että Poikosen opetus oli puhdasta luterilaista oppia, mihin Paavo Ruotsalaisellakaan ei ollut oikaistavaa.
Tästä Koskimies sanoi isälleni vuonna 1992 puhelinkeskustelussa olevan aikalaistodistuskin, Pieksämäen kirkkoherran Johan Fredrik Homenin lausuma. Koskimies korosti, ettei lausuman antaja kuulunut itse heränneisiin. Tästä syystä hän piti lausumaa täysin luotettavana.
Johan Fredrik Homen, joka palveltuaan kauan Porvoon hiippakunnan tuomiokapitulin jäsenenä sittemmin siirtyi Pieksämäen kirkkoherraksi, on virkatehtävissään joutunut antamaan lausunnon Juhana Poikosesta. Homen sanoo lausumassaan:
"Poikonen oli syrjässä pysyvä, raitis ja ystävällinen sekä ahkera. Hänen kanssaan oli hupaista olla yhdessä. Hänellä oli kaikki kristityn ihmisen parhaat hyveet."
Poikosen toiminnasta saarnaajana ja hengellisenä neuvonantajana Homen edelleen kertoo:
"Hän ei ollut tunkeileva eikä esiintynyt tuomitsevasti toisin ajattelevia kohtaan, mutta kernaasti antautui uskonnollisiin keskusteluihin, mielellään puhuen varsinkin vanhurskauttamisesta Kristuksen kautta. Hän teroitti Jumalan mielen mukaista synnin surua, katumusta ja parannusta, niin kuin useimmat ovat vakuuttaneet, Raamattuun perustuen. Kernaasti ja luottamuksella oli häntä kuunneltu."
Tapani Ruokasen 1989 ilmestynyt teos Talonpoikien herättäjä Paavo Ruotsalainen luvussa Keisari ja rovasti käsittelee Poikoseen liittyviä käsityksiä ja tapahtuneita Lars Johan Niskasen Muisto-Kirja Hengellisten asiain päälle lähdetietoja käyttäen.
Vaikka Ruokasen yritys oli luoda tasapuolinen näkemys näistä herännäisaikoja ravistelleista kiistoista ja liikkeen johtomiesten osuuksista, jää Poikosen merkitys Niskasen oman uskonkäsityksen selkeyttäjänä kokonaan huomiotta. Koskimiehen mielestä Poikoseen isketystä leimasta löytää tukea Niskasen oman tunnustuksen tuntijalta.
Kansallisarkistossa on näet säilytettävänä Poikosen Muistokirjan lisäksi hänen aiemman ystävänsä ja kiistaveljen Lars Johan Niskasen yllä mainittu Muisto-Kirja, jonka sivulta 11 alkaen: (muistelma vuosilta 1817-18 )
"Niin siellä (Idensalmessa) oli yksi nuori miesi Lars Joh: Niskanen nimeldä, joka oli jo lapsudesa Raamattua lukenut, ja myös muita Hengellisiä kirjoja, jonga sydämmen Herra avaisi tundeman kauhistuksella sielunsa vaaran, ja hän kohta etsei niitä ihmisiä, jotka tundisi Jumalan tien itse kohtaansa, ja tuli heti tutuksi niitten kanssa, jotka warjo Kristillisyden pitivät, ja kävi niitten kanssa [salaa ja] sisällen. Ja sen jälkeen tuli myös muita herätyksen tiellen niillä paikoilla, josa Niskanen oli; waan ne vanhat jotkat pyör ryttelivät niitä sillä ulkokullatulla Tekopyden opillansa jongunajan. aina siihen asti että Jumala sovitti niin tämän asian, että tulla tutuksi sen, Nilsiäsä virkistyneen Seurakunnan ja Paavon kanssa.
Asia oli tämän lainen: Ne vanhat tekopyhät, ja nekin vielä, jotka kokonansa maailmaan olit menneet, lausuit usein Lustin korkeista Saarnoista; (sillä Lustig saarnais Tekstein kansa aina) ja että kuinga se on jalo miesi Kristillisyydesä. Siihen vastaisi Niskanen, ettäs: laittakaat niin, että mekin saisimme kuulla händä; joka myös niin tapahtui. He kutsuit Lustin, ja Lustig tuli, ja selitti autuden järjestyksen wanhurskaaksi tekemiseen asti, suurella opilla, niin kuin edellä jo on sanottu; johonga oppiin Niskanen myös suostui, ja kaikki muut siinä (paikkakunnasa);
Mutta sinä aikana oli myös siellä yksi Trengimies, Johan Poikonen, joka ennen oli tullut tutuksi, oli paremmin sanoin, ymmärtämään Lustin petoksen, Paavon kautta, ja oli puhutellut myös Paavoja tarkasti --
Tämä alkoi sanoa sitä vastaan Lustin opista, ja ei vähin riita tullut siitä, Niskasen ja Poikosen välillä. Ja sen jälkeen tapahtui, että he menivät Kuopion markkinaan, johon tuli yksi vaimo ihminen Nilsiästä, Lustin joukosta, hyvin puheljas luonnostaan ja Tekopyhyden opilla sohvaistu, joka Niskasta paljon villitsi. Waikka Paavo tuli sinne kanssa, niin se käski Niskasta Paavoja karttamaan, ja ei antamaan itsensä vietellä Paavolta. - Ja sen lisäksi oli Kuopion kaupungisa yksi kirjan kauppias, nimeldä Petter Wäänänen, josta kansa paljon sinä aikana piti, waan hän oli ensimmäisen [ri]kkauden ylösnostanut ahnuudella, ja Tekopyhyden opilla sokaistu. Tämä myös oli kahakätinen; hän piti kaikki hyvänä, niin Paavon, kuin myöskin Lustin ja kaikki ne muut Tekopyhät. Ja näitten syit ten tähden jäi Niskanen ja myös muut Idensalmesa Lustin puolellen; Waan Poikonen piti aina itsensä pois siitä; niin myös Niskanen katsoi tarkasti Jumalan Sanasta, Berealaisten esimerkin jälkeen; mikä täsä on syynä,? ja kuin hän ymmärsi Jumalan sanasta sen petoksen, niin hän pyysi Poikosta lähtemään Nilsiään, Paavoja Idensalmen hakemaan, johon Poikonen ei kysynyt lihalda ja unelda neuvoa, waan haki paavon. Ja Paavo tuli ja selitti autuuden järjestyksen Idensalmelaisten eteen, ja sen välin, mikä totisten ja pilallisten kristittyiden välillä on . . . "
Poikosen mieltä kalvoi oma suhde paitsi entiseen ystävään, myös liikkeeseen. Ruotsalaisen kuoleman jälkeen syntyivät jaottelevat oppiriidat, joista Poikosen omin sanoin:
" Vaan niin pian kuin ukko ja muut vanhat kuolivat, joutuivat nuoremmat heränneet kahteen lahkokuntaan. Kaikki viisaat, rikkaat ja voimalliset erosivat halvoista ja yksin kertaisista pois ja soimasivat heitä tekopyhiksi ja ulkokullaisiksi, jotka eivät tainneet viljellä tätä maailmaa puhtaalla omallatunnolla kuin he."
Paavo Ruotsalaisen luona Poikonen oli saanut opastusta:
" Älä veli kulta mene enää kenenkään riskin kanssa riitelemään."
Vaan kuinka kävikään?
"Heti kun ukko Paavo kuoli, nousi kaksi herrasmiestä pöyhkeilemään uskostaan, josta toiset vähän nuhtelivat heitä ja näyttivät heidän uskonsa huonoksi että sen, ettei heidän elämänsä ollut Jumalan sanan mukaista. Sitten se mies (Poikonen) pyysi kahden keskisessä tilassa yli voittaa, ja alkoi kummeksua, minkä tähden tässä meidän rakkaassa Iisalmessa nousee niin monta lahkoa, ja pyysi kaikella nöyryydellä, että pidettäisiin yhteinen neuvottelu. Sillä kaikkena maailman aikana on noussut oppiriitoja, jotka on yhteisesti tutkittu ja sovittu, ja sanoi: vielä on riita julkinen, vaan kun toimella ja yksinkertai sesti selitetään kahen puolen ja kummaltakin puolen ottaa syyn mikä syyksi näkyy; sillä ei yksikään ole vielä kummallakaan puolella niin armoton sieluaan kohtaan, että hän ehdollista koiruutta tahtoisi säilyttää; sen tähden tulisivat yhteen nerokaammat miehet, että rauha ja sovinto saataisii."
Sovintoa ei saatu. Omistaan Poikonen sanoo:
"Tämä halpa ja yksinkertainen kansa tyytyi mielellään heidän soimauksiinsa. Ja eroamisessa ei noussut paljon riitoja, ja he ovat siitä lähin erillään.Sen jälkeen heräsi paljon kansaa täsä edellämainitussa pitäjässä. Ne ovat olleet yksimieliset tämän halvan joukon kanssa. Tämä sama mies on ollut yksimielinen ja hupana tällä yksinkertaisella kansalla."
Lars Johan Niskanen asui edelleen Iisalmen Koljonviralla, kun Poikonen 1845 palasi Kerimäeltä kotiseudulleen. Niskanen ei enää kirjoitellut.
Poikonen mainitsee tavanneensa Niskasen joitakin kertoja. "Hän toivoi jonkinlaista välien selvitystä vuosikymmenet kestäneen ahdistavan riitaisuuden lopettamiseksi.", toteaa Koskimies päätelmänään.
Poikonen kirjoitti viimeisestä kohtaamisesta:
"Niinkuin ennen on sanottu oli Niskanen aina kylmällä mielellä tätä miestä vastaan ja herjasi monta kertaa sopimattomasti kansan kuulten.Yhen kerran olivat kahden yhdessä, sanoi mies Niskaselle: sinin pitää vastata muutamiin kysymyksiin. Ensinnä mikä syy sii hen on, että myö erimieliset ollaan. Myö oltiin seitsemän vuotta yksimieliset, vaan lähes kolmekymmentä vuotta oltiin jokseenkin erimielellä. Sano syy siihen mikä on ollut."
Niskanen ei tiennyt syytä.
Oman käsityksensä Poikonen kirjasi ylös, kun kertoi sanoneensa:
"... kun oltiin palavat Jumalan rakkaudessa, silloin oli veljellinen rakauskin. Sitten ruettiin puhumaan heränneelle kansalle, joka sen otti mielellään vastaan, ja paljon kansaa mieltyi meihin monilla paikkakunnilla. Niin sitten alettiin kelvata itsellemme ja luopua pois uskon yksinkertaisuudesta, joka (kelpaaminen ja luopuminen) saattoi meidät eri mielisiksi. Tähän ei Niskanen sanaakaan vastannut."
Niskanen ei osannut vastata mitään myöskään kysymyksiin Poikosen erehdyksistä opinkappaleissa enempää kuin tämän vilpeistä eli "ehdollisen koiruuden rakastamisestakaan".
Johan (myös Juhana eli Juho) Poikonen oli vaatimattoman maanviljelysuransa ohella myös herännäisyysmies ja -liikkeen johtohenkilö Savossa ja Karjalassa, herännnäisyysjohtajan Paavo Ruotsalaisen oppilas ja työtoveri. Kerimäen aiempi kirkkoherra Kalervo Koskimies on kirjoittanut hänestä elämäkerran nimeltään Aitoviereltä temmattu. Myös Jaakko Sahimaan romaani Koljonvirran körttisoturi sivuaa joiltakin osin Poikosen elämää kuvatessaan toista herännäisyysmiestä, Lauri Juhana Niskasta. Kaarlo Wirilanderin Savon historiaankin (III osa) Poikonen on muutamalle sivulle päässyt. Muistaakseni - tätä en mene nyt vannomaan - myös yksi Juhani Ahon novelli kertoo Poikosen elämän viimeisistä hetkistä varsin arvostavaan sävyyn.
Juhana Poikosen vanhempia ei tiedetä. Syy tähän on yksinkertainen. Iisalmen historiakirjoja tuhoutui Suomen sodan tiimellyksissä mm. venäläisten sotilaiden käytettyä niiden arkkeja puhdistaessaan pyssyjään, kun joukot majailivat kirkossa.
Juhana Poikosen syntymä ja lapsuuden vaiheet liittynevät Iisalmen Pörsänmäen kylään ja Lapvetelään, mahdollisesti Lapinlahteen sekä Pielaveden ja Maaningan kappeleiden Viannon kylään.
Kansallisarkistossa säilytetään Poikosen omin käsin kirjoittamaa nelitoistasivuista vihkosta "Muistelus yhellelle renkimiehelle elämänvaiheista". Siitä selviää, että kirjoittajan äiti on kuollut pojan ollessa 9-vuotias. Todennäköistä on, että hänestä tuli silloin huutolaispoika.
Suomen sodan aikoihin hän oli kaksitoistavuotias. Rippikoulun Juhana kävi vuodesta 1854 Maaninkaan kuuluvasta Viandon eli Viannan kylästä, joka seurakuntajaossa 1811 siirtyi Pielaveteen Iisalmen puolen kylänä. Kylään kuului tuolloin kaksi taloa. Pielavedelle toimittamansa muuttokirjan mukaan hän on käynyt ensi kerran Herran ehtoollisella 28. kesäkuuta 1812. Rippikoulu toimitettiin tuolloin yleensä kahtena viikon kurssina, joista toinen pidettiin syksyllä ja toinen, konfirmointiin johtava seuraavana keväänä.
Poikonen ehti aloittaa rippikoulunsa ennen pitäjäalueen muutosta. Omien muistelmiensa mukaan hän tuli herätykseen samana vuonna 16-vuotiaana, kun hän jo rippikoulun päättäneenä oli renkinä Iisalmen Pörsänmäessä.
Uusi palveluspaikka keyriltä 1812 teki Poikosesta pielavetisen, kun hän vaihtoi palveluspaikkaa Pörsänmäestä Löytynjärvelle Herman Röngän taloon. Köyri (sav.) loka-marraskuun vaihteessa aloitti palkollisvuoden edellisen palvelusvuoden päätyttyä "riiviikkoon" eli vuosilomaan, jolloin uuden pestin ottaneet vaihtoivat palveluspaikkaa.
Pielavesi oli itsenäistyinyt keisarillisella päätöksellä kirkkoherraseurakunnaksi 1811 Iisalmen ja Rautalammin alueiden osalta ja 1814 annetulla keisarin käskykirjeellä Kuopion kappelin Maaningan osalta. Nykyisen Iisalmen kylistä Lappvetelä kuului tuolloin itsenäistyneeseen Pielaveteen, samoin kuin myöhemmin Maaninkaan siirtynyt Vianto ("Viando"). Lapinlahti erotettiin Iisalmen eteläisistä kylistä koostuvaksi seura kunnaksi 1858 ja Maaninka Kuopiosta 1871, jolloin kyläjako pitäjien kesken jälleen vaihtui.
Poikosen elämänvaiheita pähkinänkuoressa Koskimiehen ym. kirjallisuuden mukaan:
- Tammikuun alussa Poikonen muuttaa 1814 Röngältä Maaningan Tuovilanlahteen, aluksi lautamies Adam Mykkäsen taloon Korhomäkeen, sitten saman kylän Abraham Räihän taloon.
- Iisalmelle paluun jälkeen hän on renkinä Nerkoonniemen Vanhassapihassa Juho Kauppisen talossa.
- Iisalmessa ja sen ympäristöpitäjissä vaikutti ylitorniolainen pyöräseppä Juhani Puustijärvi, sotilasnimeltään Lustig, kansanomaisesti "Lusti", joka oli tullut 16-vuotiaana Savoon. Hän oli nimensä mukaisesti musikaalinen, iloinen, vilkas ja valloittava persoonallisuus, hauska mies, johon savolaiset mieltyivät helposti. Ominaisuuksiaan hän hyödynsi herätyspuhujana ja kohosi seuraväen johtajaksi. Hänen opetuksensa nojasivat Tornion seudun 1700-luvun lopulla syntyneeseen herätykseen. Puheen sisältö käsitti lestadiolaisuudesta tutut merkitykset Jeesuksen verestä ja haavoista.
- Vuoteen 1817 viisi vuotta kestänyt sisäisen taistelun kausi. Vuosi oli myös Poikosen silloisen ystävän ja Paavo Ruotsalaisen ajatusten ja elämänvaiheiden muistiinmerkitsijän Lauri Juhana Niskasen "heräämisvuosi". . Lauri Juhana Niskanen kuului välillä Lustigin kannattajiin, Poikonen ei.
- Ensimmäinen välirikko Lauri Juhana Niskasen kanssa, aiheena Lustigin oppi, johon Niskanen tunsi viehtymystä Poikosen jäädessä Ruotsalaisen armonkäsityksen kannattajaksi yksin.
- Ystävystyminen Lauri Juhana Niskasen kanssa, selkiintyvä käsitys Lustigin opista, vanhurskaaksi tekemisen opin yhteistutkistelua.
- Ukko-Paavon oppilaasta "Löyhkän perässä juoksijaksi", sielun hätään joutuneen Poikosen vierailu Nilsiän Syvärinjärven Aholansaaressa Paavo Ruotsalaisen Soukan torpassa, mutta kolmipäiväinen keskustelu Ukon kanssa jäi tuloksettomaksi, armon varmuus ei selkiintynyt. Paavon opetukset avautuivat ja luterilaisen "armojärjestyksen" selkiintyminen tapahtui vasta paluumatkalla.
- 1818 alusta takaisin Pielavedelle.
- Maaningalta saatu esteettömyystodistus avioliittoa varten lokakuun alussa 1818, merkittiin kirjoihin Iisalmessa, merkinnee paluuta kotiseudulle.
- Oppiriita Iisalmella Lustigin ja hänen kannattajiensa kanssa johti Lauri Juhani Niskasen pyyntöön, että Poikonen hakisi Ukko-Paavon Nilsiästä Iisalmeen. Lustigin opetukset toivat hänelle kannattajia myös heränneiden joukosta. Tämä hakumatka toi Paavo Ruotsalaisen ja Juhana Poikosen jo toisen kerran yhteen.
- Poikonen joutui todistajaksi Iisalmen talvikäräjille 1819 riitajutussa, jonka Roobert Leonard Akselinpoika Nissinen oli nostanut Lauri Juhana Niskasta vastaan. Poikonen oli Nissisen toinen renki.
- Kihlautuminen avioliittoaikein kymmentä vuotta vanhemman, heränneisiin lukeutu neen Maria Karpp´in kanssa, avioliitto 1821.
- 1832 muutto Käärmelahti no 3 Risuharjun tilaan kuuluneesta torpasta oman ilmoituksensa mukaan toistakymmentä vuotta Maaningalla kestäneen asumisen jälkeen Suonenjoelle. Muuttoilmoituksen mukaan asumisjakso alkoi vuodesta 1826.
- 1835 muutto Pieksämäelle Tikkalanmäen alueelle
- 1839 muutto pitäjän rajan taakse:
"Sitten taas muutti tämä mies Joroisiin, jossa kuitenkin oli hänen asuntonsa Pieksämäen pitäjän laidassa", kirjoitti Poikonen Kansallisarkistosta löytyvissä omaelämäkerrallisessa vihkosessaan Muistelmia yhellelle renkimiehelle elämän waiheista. Kolme vuotta jälleen oli kulunut ja Pieksämäen Tikkalanmäki jäi muutaman kilometrin päähän Joroisten kappelin rajan taakse.
Naapurikylä Joroisten puolella oli Pohjoismäki, josta löytyi Poikosten Nupumäen torpan sija Lahnajärven takamailta. Se näytettiin rovasti Koskimiehelle hänen tutkiessaan Poikosen elämänvaiheita teostaan varten. Joroinen ja Haukivuori olivat Pieksämäen emäseurakunnan kappeleita.
Tuskinpa talvikäräjillä oli osuutta Niskasen ja Poikosen välien lopulliseen rikkoon tumiseen, jonka todellista syytä ei tiedetä, tiesivätkö itsekään. Niskanen suorastaan parjasi Poikosta sekä muistelmissaan että Paavo Ruotsalaiselle. Parjaus jatkui Joroisiin ja Pieksämäelle, missä kerrottiin myöhemmin, etteivät seudun heränneet pitäneet enää Lauri Juhana Niskasta tervetulleena vieraana seuroihinsa.
Koskimies kirjoittaa (s. 94):
"... Siionin virsiä veisattiin kuin Poikosenkin aikaan. Kaikki häntä hyvällä muistelivat. Kenenkään muun kuin Niskasen ei tiedetä häntä moittineen tai syyttäneen virheellisestä opetuksesta, "orjuuden ikeeseen saattamisesta" tai petollisuudesta.
Niskanen ei kuitenkaan suostunut lopettamaan Poikosen parjaamista. Tämä vainoa lähentelevä vikoilu oli ehkä Poikosen elämän raskain kokemus. Yhä uudelleen Niskanen ikäänkuin 'suostutteli ' Ukko-Paavoakin uskomaan, että 'vaikka hän (siis Poikonen) puhuisi enkelien kielellä, niin hän olisi valheen saarnaajan kaltainen' , kuten Niskanen on muistiinpanoihinsa merkinnyt. Lopulta kait Paavo häntä uskoi, ..."
Poikosesta kirjoittaneen Kerimäen emeritusrovastin Kaarlo Koskimiehen käsityksen mukaan Niskanen oli kade Poikosen saarna miehen armolahjan ja ehkä organisaattorin taitojenkin takia. Poikonen oli kansanjohtaja Luojan armosta. Rovasti Koskimies kertoi tutkimuksissaan saaneensa käsityksen, että Poikosen opetus oli puhdasta luterilaista oppia, mihin Paavo Ruotsalaisellakaan ei ollut oikaistavaa.
Tästä Koskimies sanoi isälleni vuonna 1992 puhelinkeskustelussa olevan aikalaistodistuskin, Pieksämäen kirkkoherran Johan Fredrik Homenin lausuma. Koskimies korosti, ettei lausuman antaja kuulunut itse heränneisiin. Tästä syystä hän piti lausumaa täysin luotettavana.
Johan Fredrik Homen, joka palveltuaan kauan Porvoon hiippakunnan tuomiokapitulin jäsenenä sittemmin siirtyi Pieksämäen kirkkoherraksi, on virkatehtävissään joutunut antamaan lausunnon Juhana Poikosesta. Homen sanoo lausumassaan:
"Poikonen oli syrjässä pysyvä, raitis ja ystävällinen sekä ahkera. Hänen kanssaan oli hupaista olla yhdessä. Hänellä oli kaikki kristityn ihmisen parhaat hyveet."
Poikosen toiminnasta saarnaajana ja hengellisenä neuvonantajana Homen edelleen kertoo:
"Hän ei ollut tunkeileva eikä esiintynyt tuomitsevasti toisin ajattelevia kohtaan, mutta kernaasti antautui uskonnollisiin keskusteluihin, mielellään puhuen varsinkin vanhurskauttamisesta Kristuksen kautta. Hän teroitti Jumalan mielen mukaista synnin surua, katumusta ja parannusta, niin kuin useimmat ovat vakuuttaneet, Raamattuun perustuen. Kernaasti ja luottamuksella oli häntä kuunneltu."
Tapani Ruokasen 1989 ilmestynyt teos Talonpoikien herättäjä Paavo Ruotsalainen luvussa Keisari ja rovasti käsittelee Poikoseen liittyviä käsityksiä ja tapahtuneita Lars Johan Niskasen Muisto-Kirja Hengellisten asiain päälle lähdetietoja käyttäen.
Vaikka Ruokasen yritys oli luoda tasapuolinen näkemys näistä herännäisaikoja ravistelleista kiistoista ja liikkeen johtomiesten osuuksista, jää Poikosen merkitys Niskasen oman uskonkäsityksen selkeyttäjänä kokonaan huomiotta. Koskimiehen mielestä Poikoseen isketystä leimasta löytää tukea Niskasen oman tunnustuksen tuntijalta.
Kansallisarkistossa on näet säilytettävänä Poikosen Muistokirjan lisäksi hänen aiemman ystävänsä ja kiistaveljen Lars Johan Niskasen yllä mainittu Muisto-Kirja, jonka sivulta 11 alkaen: (muistelma vuosilta 1817-18 )
"Niin siellä (Idensalmessa) oli yksi nuori miesi Lars Joh: Niskanen nimeldä, joka oli jo lapsudesa Raamattua lukenut, ja myös muita Hengellisiä kirjoja, jonga sydämmen Herra avaisi tundeman kauhistuksella sielunsa vaaran, ja hän kohta etsei niitä ihmisiä, jotka tundisi Jumalan tien itse kohtaansa, ja tuli heti tutuksi niitten kanssa, jotka warjo Kristillisyden pitivät, ja kävi niitten kanssa [salaa ja] sisällen. Ja sen jälkeen tuli myös muita herätyksen tiellen niillä paikoilla, josa Niskanen oli; waan ne vanhat jotkat pyör ryttelivät niitä sillä ulkokullatulla Tekopyden opillansa jongunajan. aina siihen asti että Jumala sovitti niin tämän asian, että tulla tutuksi sen, Nilsiäsä virkistyneen Seurakunnan ja Paavon kanssa.
Asia oli tämän lainen: Ne vanhat tekopyhät, ja nekin vielä, jotka kokonansa maailmaan olit menneet, lausuit usein Lustin korkeista Saarnoista; (sillä Lustig saarnais Tekstein kansa aina) ja että kuinga se on jalo miesi Kristillisyydesä. Siihen vastaisi Niskanen, ettäs: laittakaat niin, että mekin saisimme kuulla händä; joka myös niin tapahtui. He kutsuit Lustin, ja Lustig tuli, ja selitti autuden järjestyksen wanhurskaaksi tekemiseen asti, suurella opilla, niin kuin edellä jo on sanottu; johonga oppiin Niskanen myös suostui, ja kaikki muut siinä (paikkakunnasa);
Mutta sinä aikana oli myös siellä yksi Trengimies, Johan Poikonen, joka ennen oli tullut tutuksi, oli paremmin sanoin, ymmärtämään Lustin petoksen, Paavon kautta, ja oli puhutellut myös Paavoja tarkasti --
Tämä alkoi sanoa sitä vastaan Lustin opista, ja ei vähin riita tullut siitä, Niskasen ja Poikosen välillä. Ja sen jälkeen tapahtui, että he menivät Kuopion markkinaan, johon tuli yksi vaimo ihminen Nilsiästä, Lustin joukosta, hyvin puheljas luonnostaan ja Tekopyhyden opilla sohvaistu, joka Niskasta paljon villitsi. Waikka Paavo tuli sinne kanssa, niin se käski Niskasta Paavoja karttamaan, ja ei antamaan itsensä vietellä Paavolta. - Ja sen lisäksi oli Kuopion kaupungisa yksi kirjan kauppias, nimeldä Petter Wäänänen, josta kansa paljon sinä aikana piti, waan hän oli ensimmäisen [ri]kkauden ylösnostanut ahnuudella, ja Tekopyhyden opilla sokaistu. Tämä myös oli kahakätinen; hän piti kaikki hyvänä, niin Paavon, kuin myöskin Lustin ja kaikki ne muut Tekopyhät. Ja näitten syit ten tähden jäi Niskanen ja myös muut Idensalmesa Lustin puolellen; Waan Poikonen piti aina itsensä pois siitä; niin myös Niskanen katsoi tarkasti Jumalan Sanasta, Berealaisten esimerkin jälkeen; mikä täsä on syynä,? ja kuin hän ymmärsi Jumalan sanasta sen petoksen, niin hän pyysi Poikosta lähtemään Nilsiään, Paavoja Idensalmen hakemaan, johon Poikonen ei kysynyt lihalda ja unelda neuvoa, waan haki paavon. Ja Paavo tuli ja selitti autuuden järjestyksen Idensalmelaisten eteen, ja sen välin, mikä totisten ja pilallisten kristittyiden välillä on . . . "
Poikosen mieltä kalvoi oma suhde paitsi entiseen ystävään, myös liikkeeseen. Ruotsalaisen kuoleman jälkeen syntyivät jaottelevat oppiriidat, joista Poikosen omin sanoin:
" Vaan niin pian kuin ukko ja muut vanhat kuolivat, joutuivat nuoremmat heränneet kahteen lahkokuntaan. Kaikki viisaat, rikkaat ja voimalliset erosivat halvoista ja yksin kertaisista pois ja soimasivat heitä tekopyhiksi ja ulkokullaisiksi, jotka eivät tainneet viljellä tätä maailmaa puhtaalla omallatunnolla kuin he."
Paavo Ruotsalaisen luona Poikonen oli saanut opastusta:
" Älä veli kulta mene enää kenenkään riskin kanssa riitelemään."
Vaan kuinka kävikään?
"Heti kun ukko Paavo kuoli, nousi kaksi herrasmiestä pöyhkeilemään uskostaan, josta toiset vähän nuhtelivat heitä ja näyttivät heidän uskonsa huonoksi että sen, ettei heidän elämänsä ollut Jumalan sanan mukaista. Sitten se mies (Poikonen) pyysi kahden keskisessä tilassa yli voittaa, ja alkoi kummeksua, minkä tähden tässä meidän rakkaassa Iisalmessa nousee niin monta lahkoa, ja pyysi kaikella nöyryydellä, että pidettäisiin yhteinen neuvottelu. Sillä kaikkena maailman aikana on noussut oppiriitoja, jotka on yhteisesti tutkittu ja sovittu, ja sanoi: vielä on riita julkinen, vaan kun toimella ja yksinkertai sesti selitetään kahen puolen ja kummaltakin puolen ottaa syyn mikä syyksi näkyy; sillä ei yksikään ole vielä kummallakaan puolella niin armoton sieluaan kohtaan, että hän ehdollista koiruutta tahtoisi säilyttää; sen tähden tulisivat yhteen nerokaammat miehet, että rauha ja sovinto saataisii."
Sovintoa ei saatu. Omistaan Poikonen sanoo:
"Tämä halpa ja yksinkertainen kansa tyytyi mielellään heidän soimauksiinsa. Ja eroamisessa ei noussut paljon riitoja, ja he ovat siitä lähin erillään.Sen jälkeen heräsi paljon kansaa täsä edellämainitussa pitäjässä. Ne ovat olleet yksimieliset tämän halvan joukon kanssa. Tämä sama mies on ollut yksimielinen ja hupana tällä yksinkertaisella kansalla."
Lars Johan Niskanen asui edelleen Iisalmen Koljonviralla, kun Poikonen 1845 palasi Kerimäeltä kotiseudulleen. Niskanen ei enää kirjoitellut.
Poikonen mainitsee tavanneensa Niskasen joitakin kertoja. "Hän toivoi jonkinlaista välien selvitystä vuosikymmenet kestäneen ahdistavan riitaisuuden lopettamiseksi.", toteaa Koskimies päätelmänään.
Poikonen kirjoitti viimeisestä kohtaamisesta:
"Niinkuin ennen on sanottu oli Niskanen aina kylmällä mielellä tätä miestä vastaan ja herjasi monta kertaa sopimattomasti kansan kuulten.Yhen kerran olivat kahden yhdessä, sanoi mies Niskaselle: sinin pitää vastata muutamiin kysymyksiin. Ensinnä mikä syy sii hen on, että myö erimieliset ollaan. Myö oltiin seitsemän vuotta yksimieliset, vaan lähes kolmekymmentä vuotta oltiin jokseenkin erimielellä. Sano syy siihen mikä on ollut."
Niskanen ei tiennyt syytä.
Oman käsityksensä Poikonen kirjasi ylös, kun kertoi sanoneensa:
"... kun oltiin palavat Jumalan rakkaudessa, silloin oli veljellinen rakauskin. Sitten ruettiin puhumaan heränneelle kansalle, joka sen otti mielellään vastaan, ja paljon kansaa mieltyi meihin monilla paikkakunnilla. Niin sitten alettiin kelvata itsellemme ja luopua pois uskon yksinkertaisuudesta, joka (kelpaaminen ja luopuminen) saattoi meidät eri mielisiksi. Tähän ei Niskanen sanaakaan vastannut."
Niskanen ei osannut vastata mitään myöskään kysymyksiin Poikosen erehdyksistä opinkappaleissa enempää kuin tämän vilpeistä eli "ehdollisen koiruuden rakastamisestakaan".
Kuumeilu jatkuu
Lapsen kuumeilu jatkuu toista päivää. Ei ole edes lievää vaan ihan reilua, kämmenpohjan kuumentavaa kuumetta. Toivottavasti pöpöt kuolevat tähän alkurynnistykseen. [38,5 näytti mittaus ja nyt on vielä aamu, joten illaksi voi hyvin nousta yli 39, mikäli taudin taitekohta ei ehdi täksi illaksi.]
Jos tilanne jatkuu, huomenna tai ehkä jo tänä iltana pitää kyllä laittaa kuumetta alentavaa lääkettä peliin. Yskinyt lapsi ei enää ole, joten hengitystieinfektio alkaa olla voitettu kanta. Mutta kuumeesta voi päätellä, että nyt pelissä on muutakin. Onneksi juoma tuntuu kelpaavan ja jopa aamulätyt, nyt ei tarvitse puhua terveellisestä ruoasta, kunhan jotakin menee. Jaffa ja lätyt on ihan OK tänä aamuna. Eilen jaffa kelpasi veden lisäksi ja illalla jopa yrttiteetä, jota latkimme yhdessä.
Myrtsin ilmeen uhallakin kielsin Harry Potter-elokuvan, sillä alkamassa on mäkihypyn maailmancup ja lentomäkeä on kiva katsoa. Itsekästä, mutta neljänkymmenen vuoden mäkihyppytraditiota ei noin vain pyyhkäistä pois. Ja hienoja hyppyjä näyttää tulevan. [Paitsi Simon Ammann juuri kaatui, onneksi ei käynyt kuinkaan.]
Äiti pelasti ottamalla lapsen viereensä ja lukemalla Anni Swanin satuja. Sadut kelpasivat ja kun kerran elokuviakin jaksaisi katsoa, ei hätää ole. Lapsi on siis korkeasta kuumeestaan huolimatta toiminnanhaluinen vaikka silmät kertovat väsymyksestä. Eilen meni yli 12 tuntia unessa.
Swanin suku on saanut nimensä käsittääkseni 1600-luvun puolivälissä Kajaanissa. Muistaakseni Hans Erikinpojan poika oli Mads Hansinpoika, jonka veljet ottivat kaikki sukunimekseen Svahn. Mads oli naimisissa Elisabeth Johanintytär Medlundin eli Mieckurin kanssa. Mads on tyttäreni isän eli minun äidin-isän-isän-isän-isän-äidin-äidin-äidin-äidin-äidin-isä. En osaa valitettavasti ulkoa samaa litaniaa Hans Erikinpojasta Anni Swaniin.
Jos tilanne jatkuu, huomenna tai ehkä jo tänä iltana pitää kyllä laittaa kuumetta alentavaa lääkettä peliin. Yskinyt lapsi ei enää ole, joten hengitystieinfektio alkaa olla voitettu kanta. Mutta kuumeesta voi päätellä, että nyt pelissä on muutakin. Onneksi juoma tuntuu kelpaavan ja jopa aamulätyt, nyt ei tarvitse puhua terveellisestä ruoasta, kunhan jotakin menee. Jaffa ja lätyt on ihan OK tänä aamuna. Eilen jaffa kelpasi veden lisäksi ja illalla jopa yrttiteetä, jota latkimme yhdessä.
Myrtsin ilmeen uhallakin kielsin Harry Potter-elokuvan, sillä alkamassa on mäkihypyn maailmancup ja lentomäkeä on kiva katsoa. Itsekästä, mutta neljänkymmenen vuoden mäkihyppytraditiota ei noin vain pyyhkäistä pois. Ja hienoja hyppyjä näyttää tulevan. [Paitsi Simon Ammann juuri kaatui, onneksi ei käynyt kuinkaan.]
Äiti pelasti ottamalla lapsen viereensä ja lukemalla Anni Swanin satuja. Sadut kelpasivat ja kun kerran elokuviakin jaksaisi katsoa, ei hätää ole. Lapsi on siis korkeasta kuumeestaan huolimatta toiminnanhaluinen vaikka silmät kertovat väsymyksestä. Eilen meni yli 12 tuntia unessa.
Swanin suku on saanut nimensä käsittääkseni 1600-luvun puolivälissä Kajaanissa. Muistaakseni Hans Erikinpojan poika oli Mads Hansinpoika, jonka veljet ottivat kaikki sukunimekseen Svahn. Mads oli naimisissa Elisabeth Johanintytär Medlundin eli Mieckurin kanssa. Mads on tyttäreni isän eli minun äidin-isän-isän-isän-isän-äidin-äidin-äidin-äidin-äidin-isä. En osaa valitettavasti ulkoa samaa litaniaa Hans Erikinpojasta Anni Swaniin.
lauantaina, maaliskuuta 19, 2005
Kuumeinen ilmapiiri
Lapsi on sairas. Pakkasilmalla luistelu teki tepposensa, fyysinen ponnistus ja rankat olosuhteet nostavat helposti kuumeilun. Lapsen huoneesta säännöllisin väliajoin kaikuva kuiva ja raaka yskä raastaa sydäntä. Lohdutusta on tarjolla sarjakuvalehden, keltaisen jaffan ja lättyjen muodossa.
Ei voi kuin hirmustella Maalaisen ja Marleenan kertomista todellisuuksista.
Sairastamme sitten molemmat, minä Tiinan jo kertomista syistä. Viski on viisasten juoma ja eilen tähän luonnonlääkitykseen meni liian paljon ja liian pitkään, ja vielä nyt illallakin on ihan homeopaattinen olo, tosin pari tuntia kestänyt lätynpaisto rasittaa sekin.
Perheen äiti laittoi aamulla kanapataa, mutta loikoili sen jälkeen makuuhuoneessa lukemassa Dostojevskia, kun isi hääräsi keittiössä ja lapsenhoidossa. Naisilla on tänään kirjallisuuspiiri, jonne mennään aina punaviinipullo ja herkut kainalossa.
Ei voi kuin hirmustella Maalaisen ja Marleenan kertomista todellisuuksista.
Sairastamme sitten molemmat, minä Tiinan jo kertomista syistä. Viski on viisasten juoma ja eilen tähän luonnonlääkitykseen meni liian paljon ja liian pitkään, ja vielä nyt illallakin on ihan homeopaattinen olo, tosin pari tuntia kestänyt lätynpaisto rasittaa sekin.
Perheen äiti laittoi aamulla kanapataa, mutta loikoili sen jälkeen makuuhuoneessa lukemassa Dostojevskia, kun isi hääräsi keittiössä ja lapsenhoidossa. Naisilla on tänään kirjallisuuspiiri, jonne mennään aina punaviinipullo ja herkut kainalossa.
perjantaina, maaliskuuta 18, 2005
Patsaat nurin
Vallankumoukset ovat aina jättäneet monenlaisia merkkejä ympäristöön. Yksi toimintaohjelma perustuu kuitenkin muiston tuhoamiseen (damnatio memoria). Perinne on ikivanha - jo pyramidien teksteistä löytyy poishakattuja kohteita.
Kaikki muistamme kuinka Saddam Husseinin patsas kaadettiin lavastuksena tässä tapauksessa keinotekoisesti konstruoidun kansan mielialoista. Yhdysvalloissa oli huomattu kuinka tehokas uutistapahtuma entisen diktaattorin patsaan kaataminen oli.
"Sosialismin" päätyttyä Keski-Euroopassa yksi suurimmista spektaakkeleista oli patsaiden kaataminen. Syntyi kokonaisia kaadettujen patsaiden puistoja, jossa ennen juhlitut johtajat ovat sitten lasten leikkialustoina. Patsaiden tärviön ohella kadut, puistot ja kaupungit saivat uudet nimet niin, ettei taksilla perille löydä.
Nyt tähän sarjaan on liittynyt myös Espanja, joka on virallisesti päättänyt poistaa oman diktaattorinsa aikakauden muistomerkit. Kenraali Franco piti omana aikanaan vuodesta 1939 vuoteen 1975 huolta siitä, että hänen sisällissodan voitolla saavutettu asemansa pönkittyy myös muistomerkeillä. Tänä aamuna saatoimme uutisissa seurata, kuinka hänen ratsastajapatsaansa nostettiin parempaan talteen. Yleisössä oli muutamia fasistityyppisiä tervehdyksiä tekevä, niin kuin tällaisessa tapahtumassa odottaa saattaa.
Francisco Franco on kiinnostanut espanjalaisia enemmänkin. Ihmisoikeuksissa aktiivinen espanjalaistuomari Baltasar Garzon esitti helmikuussa toiveen siitä, että Espanjaan perustettaisiin totuuskomissio selvittelemään diktaattori Francon aikana tapahtuneita rikoksia ihmisyyttä vastaan.
- On selvää, että diktatuurin ensimmäisinä vuosina tehtiin paljon rikoksia ihmisyyttä vastaan. Siksi on välttämätöntä perustaa jossain vaiheessa totuuskomissio selvittämään ajan tapahtumia, Garzon vaati uutistoimisto Reutersin haastattelussa helmikuussa.
Kaikki muistamme kuinka Saddam Husseinin patsas kaadettiin lavastuksena tässä tapauksessa keinotekoisesti konstruoidun kansan mielialoista. Yhdysvalloissa oli huomattu kuinka tehokas uutistapahtuma entisen diktaattorin patsaan kaataminen oli.
"Sosialismin" päätyttyä Keski-Euroopassa yksi suurimmista spektaakkeleista oli patsaiden kaataminen. Syntyi kokonaisia kaadettujen patsaiden puistoja, jossa ennen juhlitut johtajat ovat sitten lasten leikkialustoina. Patsaiden tärviön ohella kadut, puistot ja kaupungit saivat uudet nimet niin, ettei taksilla perille löydä.
Nyt tähän sarjaan on liittynyt myös Espanja, joka on virallisesti päättänyt poistaa oman diktaattorinsa aikakauden muistomerkit. Kenraali Franco piti omana aikanaan vuodesta 1939 vuoteen 1975 huolta siitä, että hänen sisällissodan voitolla saavutettu asemansa pönkittyy myös muistomerkeillä. Tänä aamuna saatoimme uutisissa seurata, kuinka hänen ratsastajapatsaansa nostettiin parempaan talteen. Yleisössä oli muutamia fasistityyppisiä tervehdyksiä tekevä, niin kuin tällaisessa tapahtumassa odottaa saattaa.Francisco Franco on kiinnostanut espanjalaisia enemmänkin. Ihmisoikeuksissa aktiivinen espanjalaistuomari Baltasar Garzon esitti helmikuussa toiveen siitä, että Espanjaan perustettaisiin totuuskomissio selvittelemään diktaattori Francon aikana tapahtuneita rikoksia ihmisyyttä vastaan.
- On selvää, että diktatuurin ensimmäisinä vuosina tehtiin paljon rikoksia ihmisyyttä vastaan. Siksi on välttämätöntä perustaa jossain vaiheessa totuuskomissio selvittämään ajan tapahtumia, Garzon vaati uutistoimisto Reutersin haastattelussa helmikuussa.
torstaina, maaliskuuta 17, 2005
Suomen elokuva-arkisto esittää
LEHDISTÖTIEDOTE 17.3.2005
EDVIN LAINE 100 V, TUNTEMATON SOTILAS 50 V
Tilaisuus 30.3.2005 klo 17 elokuvateatteri Orionissa (Eerikinkatu 15)
Esiintyvinä vieraina kolme Edvin Laineen työtoveria:
Åke Lindman,
Matti Ranin,
Matti Kassila sekä
Edvin Laineen elämäkerran kirjoittaja
Kalevi Kalemaa ja
Yrjö Varpio, joka laatii Väinö Linnan elämäkertaa
Tilaisuudessa esitetään ennennäkemättömiä näytteitä mm. Tuntemattoman sotilaan filmauksista ja Edvin Laineen kotielokuvista
Vapaa pääsy
TERVETULOA!
Kiitos: Edvin Laineen perikunta (Jarna Penttilä, Jarkke Penttilä)
EDVIN LAINE JA VÄINÖ LINNA -SARJA SUOMEN ELOKUVA-ARKISTOSSA JATKUU (ELOKUVATEATTERI ORION)
30.3. klo 19 Musta rakkaus (1957)
6.4. klo 17 Tuntematon sotilas (1955)
13.4. klo 17 Sven Tuuva (1958)
20.4. klo 17 Täällä Pohjantähden alla (1968)
27.4. klo 16.45 Akseli ja Elina (1970)
4.5. klo 16.45 Arkiston aarteita 2005: 1: Kirjallinen Tampere. Suomi-Filmin uutiskuvia 5/1939 (1939) 2' [10.11.1939 Nobel Sillanpäälle], F. E. Sillanpää (1953) 8', Tuntemattoman sotilaan tekijä Väinö Linna (1955) 10', SF-Katsaus 3/55 – Kun Tuntematon tuli (1955) 8', SF-Katsaus 16 (1956) 1' [Tuntematon lähtee Cannesiin], SF-Katsaus 17 (1956) 1' [Tuntematonta ei esitetä Cannesissa], SF-Katsaus 19 (1956) 4' [Tuntematon Berliinissä], SF-Katsaus 22 (1956) 2' [Tuntematon Jussitetaan], Lii-Filmin Katsaus 392 (1961) 2' [Tuntematon Pyynikillä], Taata muistelee (1962) 10', Finlandia-Katsaus 684 (1964) 4' [Sillanpään hautajaiset], Yrjö Jylhä (1961) 12', Lauri Viita – rakentaja (1962) 8', Musta rakkaus -traileri (1957) 3', Klaani -traileri (1984) 3', Jäähyväiset presidentille -traileri (1987) 2', Ihmiselon ihanuus ja kurjuus -traileri (1988) 3', Väinö Linna lähikuvassa (1962) 11'. Yht. n. 94 min
T E R V E T U L O A !
EDVIN LAINE 100 V, TUNTEMATON SOTILAS 50 V
Tilaisuus 30.3.2005 klo 17 elokuvateatteri Orionissa (Eerikinkatu 15)
Esiintyvinä vieraina kolme Edvin Laineen työtoveria:
Åke Lindman,
Matti Ranin,
Matti Kassila sekä
Edvin Laineen elämäkerran kirjoittaja
Kalevi Kalemaa ja
Yrjö Varpio, joka laatii Väinö Linnan elämäkertaa
Tilaisuudessa esitetään ennennäkemättömiä näytteitä mm. Tuntemattoman sotilaan filmauksista ja Edvin Laineen kotielokuvista
Vapaa pääsy
TERVETULOA!
Kiitos: Edvin Laineen perikunta (Jarna Penttilä, Jarkke Penttilä)
EDVIN LAINE JA VÄINÖ LINNA -SARJA SUOMEN ELOKUVA-ARKISTOSSA JATKUU (ELOKUVATEATTERI ORION)
30.3. klo 19 Musta rakkaus (1957)
6.4. klo 17 Tuntematon sotilas (1955)
13.4. klo 17 Sven Tuuva (1958)
20.4. klo 17 Täällä Pohjantähden alla (1968)
27.4. klo 16.45 Akseli ja Elina (1970)
4.5. klo 16.45 Arkiston aarteita 2005: 1: Kirjallinen Tampere. Suomi-Filmin uutiskuvia 5/1939 (1939) 2' [10.11.1939 Nobel Sillanpäälle], F. E. Sillanpää (1953) 8', Tuntemattoman sotilaan tekijä Väinö Linna (1955) 10', SF-Katsaus 3/55 – Kun Tuntematon tuli (1955) 8', SF-Katsaus 16 (1956) 1' [Tuntematon lähtee Cannesiin], SF-Katsaus 17 (1956) 1' [Tuntematonta ei esitetä Cannesissa], SF-Katsaus 19 (1956) 4' [Tuntematon Berliinissä], SF-Katsaus 22 (1956) 2' [Tuntematon Jussitetaan], Lii-Filmin Katsaus 392 (1961) 2' [Tuntematon Pyynikillä], Taata muistelee (1962) 10', Finlandia-Katsaus 684 (1964) 4' [Sillanpään hautajaiset], Yrjö Jylhä (1961) 12', Lauri Viita – rakentaja (1962) 8', Musta rakkaus -traileri (1957) 3', Klaani -traileri (1984) 3', Jäähyväiset presidentille -traileri (1987) 2', Ihmiselon ihanuus ja kurjuus -traileri (1988) 3', Väinö Linna lähikuvassa (1962) 11'. Yht. n. 94 min
T E R V E T U L O A !
Huntutanssin vaaroista
[Välimuisti temppuilee ja blogger temppuilee: siksi varhaisaamun postaus uudestaan]
Viime viikkoiselta Tampereen retken hetkiltä ("Culpa Campaign of
Tampere") mukana tuotu yleisväsymys kostautui eilen pahan kerran. En ole tässäkään yksin, sillä myös Mea näyttää uuvahtaneen käytyään viikonloppuna hekuman huipulla.
Veikkaisin että fyysissielullisen tilapäisen rappion takana on se seitsemän hunnun tanssi, jonka hän suostui esittämään meanderthalilaisyleisön raivokkaiden vaatimusten innoittamana.
Tosiasia on, että flunssavaara kasvaa huntu hunnulta, kuten tiedämme nuoruuden arabianopiskelutunneiltamme. Ja voi kuinka ne lensivätkään! Aina etelän maihin. 25 asteen lämpöön.
Eilisen elokuvaesityksen jälkeen Orionista Coronaan valui ammattilaistason keskusteluun pystyvä seurue ja täydentyi hetkeä myöhemmin vielä karaokebaarin helmellä, joka oli kuin varkain lähestynyt tekstiviestein kesken elokuvaesityksen! Konttasin rivien väliin vastaamaan, ettei pyhäinhäväistystä olisi tapahtunut.
Kapakissa sippasin kokonaisen tuopin olutta kahteen tuntiin ja hipsin kotiin lueskellen venäläistä dekkaria. Edes kahden viehättävän seuralaisen huokuttelut, vetoavat katseet ja aistikkaat puheet eivät saaneet minua jäämään pidemmäksi aikaa. Ei vaikka minulle vihjattiin, että olisi mukava laulaa karaokea, ja että sitä ja tätä piisiä pitäisi vähän niinku harjoitella. Olin ensimmäistä kertaa enemmän elämässäni enemmän kuin cool, olin kylmä! Anteeksi!
Olisiko se johtunut siitä, että kudun kutsuhuuto kuului kaupungin toiselle laidalle?
Kudun - siis tämän safarien antilooppilajin - sisäfileepihvi paistetaan rose-stailiin, suolaa, pippureita miedosti, reunalle sipuleita kypsymään olympiarenkaina.
Ai että oli hyvää maiskutella sitä kotona, vaikka hieman reuna kuivahti (liian kuuma pannu hieman liian pitkään eka puolelta paistettaessa (9/10 pistettä silti) ja kudun veri oli hieman laimean näköistä lautasella. Eli nestettä ilmeisesti pakkasessa säilytetystä tuotteesta tulee niin runsaasti, että hieman silmän spektaakkelia haittaa. Punaviinikastiketta olisi voinut tietysti tehdä, jos sen olisi arvannut etukäteen.
Mutta, kuten sanottu, se oli maukasta.
Melkein kuin itse ammuttua. Enkä viittaa tällä nautaeläimiin.
Viime viikkoiselta Tampereen retken hetkiltä ("Culpa Campaign of
Tampere") mukana tuotu yleisväsymys kostautui eilen pahan kerran. En ole tässäkään yksin, sillä myös Mea näyttää uuvahtaneen käytyään viikonloppuna hekuman huipulla.
Veikkaisin että fyysissielullisen tilapäisen rappion takana on se seitsemän hunnun tanssi, jonka hän suostui esittämään meanderthalilaisyleisön raivokkaiden vaatimusten innoittamana.
Tosiasia on, että flunssavaara kasvaa huntu hunnulta, kuten tiedämme nuoruuden arabianopiskelutunneiltamme. Ja voi kuinka ne lensivätkään! Aina etelän maihin. 25 asteen lämpöön.
Eilisen elokuvaesityksen jälkeen Orionista Coronaan valui ammattilaistason keskusteluun pystyvä seurue ja täydentyi hetkeä myöhemmin vielä karaokebaarin helmellä, joka oli kuin varkain lähestynyt tekstiviestein kesken elokuvaesityksen! Konttasin rivien väliin vastaamaan, ettei pyhäinhäväistystä olisi tapahtunut.
Kapakissa sippasin kokonaisen tuopin olutta kahteen tuntiin ja hipsin kotiin lueskellen venäläistä dekkaria. Edes kahden viehättävän seuralaisen huokuttelut, vetoavat katseet ja aistikkaat puheet eivät saaneet minua jäämään pidemmäksi aikaa. Ei vaikka minulle vihjattiin, että olisi mukava laulaa karaokea, ja että sitä ja tätä piisiä pitäisi vähän niinku harjoitella. Olin ensimmäistä kertaa enemmän elämässäni enemmän kuin cool, olin kylmä! Anteeksi!
Olisiko se johtunut siitä, että kudun kutsuhuuto kuului kaupungin toiselle laidalle?
Kudun - siis tämän safarien antilooppilajin - sisäfileepihvi paistetaan rose-stailiin, suolaa, pippureita miedosti, reunalle sipuleita kypsymään olympiarenkaina.
Ai että oli hyvää maiskutella sitä kotona, vaikka hieman reuna kuivahti (liian kuuma pannu hieman liian pitkään eka puolelta paistettaessa (9/10 pistettä silti) ja kudun veri oli hieman laimean näköistä lautasella. Eli nestettä ilmeisesti pakkasessa säilytetystä tuotteesta tulee niin runsaasti, että hieman silmän spektaakkelia haittaa. Punaviinikastiketta olisi voinut tietysti tehdä, jos sen olisi arvannut etukäteen.
Mutta, kuten sanottu, se oli maukasta.
Melkein kuin itse ammuttua. Enkä viittaa tällä nautaeläimiin.
Blogger on sekaisin
En tiedä, miltä teillä näyttää, mutta aamulliset postaukset näkyvät itselläni tulleen julki kolmena kappaleena - yhdessä eri otsikko tosin kun latasin sen muka aamulla epäonnistuttuani uudestaan vielä myöhemmin.
Mutta dashboardilta niitä ei löydy yhtäkään, koska ne sieltä poistin. Eli jos ne ovat kolmena kappaleena kuin byrokraatin unelmasta, en voi asialle mitään, koska ei voi poistaa vaikka luin Elon laskuopin selitysosuudetkin ja kysyin rippikoulun käyneeltä kaveriltani.
Vieläkö muuta? Bloggerin kommentointi on ollut kuin lapsuuden aamuhartaudet koulussa. Selvittelin pellavapääni takkuja aina hartaushetkien ajan. Koska istuin etupulpetissa, kristillistä valvontatointaan tekevät opettajat siitä aina pillastuivat, mutta vain kerran minut ajettiin ulos ja siihen taisi liittyä jokin epäkristillinen suustani lipsahtanut ilmaisu ikään kuin kaupan päälle.
Mutta tuo alkuongelma. Liekö välimuistin ihmeitä?
Katsotaas miten tälle käy!
Mutta dashboardilta niitä ei löydy yhtäkään, koska ne sieltä poistin. Eli jos ne ovat kolmena kappaleena kuin byrokraatin unelmasta, en voi asialle mitään, koska ei voi poistaa vaikka luin Elon laskuopin selitysosuudetkin ja kysyin rippikoulun käyneeltä kaveriltani.
Vieläkö muuta? Bloggerin kommentointi on ollut kuin lapsuuden aamuhartaudet koulussa. Selvittelin pellavapääni takkuja aina hartaushetkien ajan. Koska istuin etupulpetissa, kristillistä valvontatointaan tekevät opettajat siitä aina pillastuivat, mutta vain kerran minut ajettiin ulos ja siihen taisi liittyä jokin epäkristillinen suustani lipsahtanut ilmaisu ikään kuin kaupan päälle.
Mutta tuo alkuongelma. Liekö välimuistin ihmeitä?
Katsotaas miten tälle käy!
keskiviikkona, maaliskuuta 16, 2005
Dokumentin ytimessä 20: Taistelu Helsingistä
Orionissa, Eerikinkatu 15, ke 16.3. alkaen klo 17. Tervetuloa! Tätä ei kannata missata.
Dokumentin ytimessä 20: Taistelu Helsingistä
LÄHIÖT
"Pääkaupunkiseudun rakentaminen on muuttunut hajanaiseksi ja umpimähkäiseksi. Sydämeni itkee verta sen takia. Tuskin maailmassa on yhtään niin laajalla alalla sijaitsevaa metropolialuetta, jossa kuin summittaisena tilkkutäkkinä on syntynyt asuma-alueita, pieniä teollisuusalueita, sinne tänne hajalle heitettyjä suuriakin teollisuuslaitoksia, jotka ovat huonosti järjestetyn julkisen liikenteen ulottumattomissa. Tämän kaiken rakentamisen sotkun juhlistaa vielä palvelujen puutteellisuus. Koko pääkaupunkiseutu on kuin kottikärryistä kaadettu sieluton epäjärjestys."
Näin kuvaili jälkiviisaasti ylipormestari Teuvo Aura Helsingin seudun neljän suurimman kunnan maankäytön ja asemakaavoituksen tilannetta muistelmissaan vuonna 1982. Aura jos kukaan oli kuulunut siihen päättäjien eliittiin, joka saneerasi pääkaupunkiseudun asuntopolitiikan maalta muuttavan väestön asuttamiseksi ja samalla hyvinvointiyhteiskuntaa rakentavan talouskasvun välineeksi. Keskustelun foorumina toimi Asuntoreformiyhdistyksen julkaisu "Asuntoreformi". Yhdistyksen ja lehden johtoon kiilautui Postisäästöpankin tuolloinen pääjohtaja Teuvo Aura, Helsingin Työväen Säästöpankin toimitusjohtaja Mauno Koivisto sekä Aravan ja Asuntohallituksen johtajaksi nimitetty ammattiyhdistysmies Olavi Lindblom.
Lähiöiden tehorakentaminen, jota tukivat koneellistetut elementtivalimot, edellytti toteutuakseen sosiaalisen mielen ja liiketaloudellisen ajattelun liittoa. Sen perusteet järkeili Pekka Kuusi teoksessaan "60-luvun sosiaalipolitiikkaa", josta tuli kasvuhakuisen kansantalouden ohjelmajulistus. Sosiologi Kuusen "sosialidemokratia" sai myös "kapitalistit" uskomaan, että rakentaminen suunnitelmallisena suurteollisuutena oli kansantalouden kasvua kiihdyttävä ja tuottoisa projekti. Väylä pankkien, rakennusliikkeiden ja kuntien yhteisille kerrostalokekkereille Helsingissä ja missä vain sen ulkopuolella niityillä, kallioilla ja metsissä, oli pyykitetty.
Helsingin seuduilla kehitteli elementtirakentamista Helsingin Asuntokeskuskunta Haka ja Sato Oy jakaen keskenään useimmat lähiökohteet. Ensimmäinen sopimus Helsingin kaupungin kanssa käynnisti Pihlajamäen aluerakentamisen vuonna 1960. Samaan aikaan, kun betoni liittyi litteäksi valettujen levyjen muodossa kansanomaisten rakennusaineiden joukkoon, vakiintuivat myös kerrosneliöitä kasaavien aluerakentajien valtaryhmittymät. Rakennustyömaita hallitsivat osuustoiminnan ideologisista juurista irtautuva Haka sekä suunnitelmatuotantoon sopeutuneet porvarilliset rakentajat Sato, Asuntosäätiö ja Rakennusyhtymä Polar. Edellisen rakennuskohteita rahoitti sekä markkinoi Helsingin Työväen Säästöpankki ja Postipankki, jälkimmäinen osti maata ja rakensi Pohjoismaisen Yhdyspankin ja Kansallis-Osake-Pankin tuella.
Yksityiselle suururakoitsija Puolimatkalle lipsahti Kaivoksela, Siltamäki, Louhela ja Myyrmäki. Tämän jälkeen Helsingin seudun lähiörakentaminen jatkui Hakan ja Saton merkeissä. Painopiste oli siirtymässä metropolia tehokkaammin kasvattaviin aluekokonaisuuksiin Espoon kauppalan alueelle. Hotelli Palacessa keväällä 1966 sovittu aluerakentamispaketti sitoi Espoon päättäjät lopullisesti pankkien ja urakoitsijoiden tarjoilemaan ohjelmaan. Se antoi Hakalle valtuuden vyöryä pankkiensa ostovoimalla Espoon Martinlaaksoon ja kaksinkertaistaa jälkikäteen Jorvaksen tien ja meren välistä hankkimansa alueen rakennusoikeus 450 000 kerrosalaneliömetrin mittasuhteisiin. Samaan aikaan realisoi porvarillinen Asuntosäätiö Suur-Helsingin kasvupotentiaalia Kivenlahdessa, samalla kun Sato sekä Polar jo markkinoivat kultarannikon parhaita maita.
Suur-Helsingin visiot raivattiin nähtäviksi kaupungin hallinnollisten rajojen ulkopuolella, yhteiskunnallisen ja taloudellisen rakennemuutoksen hornankattilassa. Muuttoliike maalta kaupunkiin näkyi Seutulasta nousevan lentokoneen ikkunasta brutaaleina ruutuina ja viiltoina maisemassa: lähiöiden, markettien ja kehäteiden rujoina verkostoina. Sen mielikuvamarkkinointi asuntosäästäjille kulutuskelpoisena hyvinvointiyhteiskuntana tarjosi tilauskuvia valmistaville elokuvayhtöille haasteellisen ja rahanarvoisen mahdollisuuden.
Näistä elokuvavalmistamoista sitoutui Filminor Auran Asuntoreformiyhdistyksen ja rahoitusmarkkinoilla ylivertaisen Postipankin asuntopolitiikan kuvittajaksi. Ohjelmaelokuvista merkittävin Kaupungissa on tulevaisuus hyökkäsi Auran mobilisoiman arkkitehtipolven radikaalilla innolla porvarillisen Asuntosäätiön aloittamaa "nukkumalähiöksi" leimattua yhteisöasumista vastaan. Kärki suuntautui Heikki von Hertzenin Tapiolaan, jonka
Ylioppilaslehden elokuvakriitikko Sakari Toiviainen kuittasi "kapitalistisen yhteiskunnan kauniiksi käpälänjäljiksi metsien keskellä". Väljien puutarahakaupunkien rakentamiseen ei Auran mielestä ollut varaa. Päivän asuntopoliittinen trendi oli "tiheään ruutukaavaan rakennetut, kaupunkimaisen elämäntavan mahdollistavat asuinalueet, kaukana metsävyöhykkeen takana mutta nopean ja joustavan pikaliikenneyhteyden päässä keskustasta". Tämän näkökulman Hakan tehorakentamisen puolesta puhuvat arkkitehdit Pertti Maisala ja Jaakko Salonen elokuvaansa ohjelmallisesti käsikirjoittivat.
Ylimitoittuva tehorakentaminen ja metropolikehityksen politbyroojohtaminen nostattivat1970-luvun vaihteessa ensimmäiset kriittiset kannanotot. Näistä kimmokkeista syntyi joukko kärkeviä dokumentteja ja kaupunkielämän pahoinvoinnista oirehtivia lyhytfilmejä. Ne putoilivat vaihtoehtoviestinnän kumajaisena yleisradion ajankohtaisohjelmiston ja ideologisen tilausfilmilevityksen ulkopuolelle.
Kaupungin vapaus
Suomi 1966. Tuotantoyhtiö: TTO:n Kamerataiteen laitos. Ohjaus: Jukka Pakkaslahti. Käsikirjoitus ja selostus: Väinö Kirstinä. Kuvaus: Petri Hämäläinen. Äänitys: Erkki Seiro. Musiikki: Henrik Otto Donner. Selostaja: Maj-Brit Heljo. VET: A-20140 – S – 280 m / 10 min. Esitys: SP betacam.
Kaupungin vapaus on Jukka Pakkaslahden ja kamerataiteen laitoksen mustavalkoinen näkemys pääkaupungin julkiseen tilaan jätetystä nuorisosta ja syrjäytyneistä rantojen miehistä.
Vanhan edessä hengaileva jengi, yön välkkyvät valot ja flipperipöytä, lyhyt välähdys kapakasta sekä ”eteiseen enkelin tehneen” duunarin pojasta Heikki Harmasta: Tästä tarina laskeutuu linja-autoasemalla sekoilevien pariin ja yhä alemmas pohjalukemiin, jotka kamera tavoittaa Töölönlahden varikolle rantautuneiden joukossa, yön yli edenneen retken aamutunteina.
Väinö Kirstinän laatima selostus laukoo pirullisesti Helsinki-esittelyn pintakehuja Maj-Brit Heljon suulla. Toinen, miehinen ammattiselostaja lukee puolestaan tuon julkisuuskuvan turvaavia kaupungin järjestyssäännön pykäliä, joita kadulle suodattunut aines elokuvassa räikeästi rikkoo.
Elokuvan päätöskuvissa Kätilöopiston synnytyslaitos, sen ikkunaan asettunut lähiöäiti vauvoineen, tuo näytille arkiharmaan lupauksen tulevasta vuonna 1966.
Musta liitto eli asukkaita myytävänä
Suomi 1975. Tuotantoyhtiö: Helsingin kaupungintyöntekijöiden elokuvatoimikunta. Ohjaus ja suunnittelu: Väinö Pennanen ja Kari Kyrönseppä. Kuvaus: Esa Vuorinen. Musiikki: Eero Ojanen. Äänitys: Bo-Erik Mannerström. VET: 22220 – S – 280 m (16 mm) / 21 min. Esitys: SP betacam.
Vasemman äärilaidan kannanotot muotoutuivat dokumenttielokuvien sarjaksi Helsingin kaupungin kunnantyöntekijöiden ja kamerataiteen osaston "kulttuurivasemmistolaisena" ryhmätyönä. "Reportaashikuvaukseen tiedonantajana" löytyi yhteinen tahto, koska "kaupungin työläisillä oli ollut jo vuosia pakottava tarve tuoda julkisuuteen niitä epäkohtia, joita jokapäiväisessä työssään näkevät, ja koska "kaupungin johto ja virkamieskunta tekevät kaikkensa estääkseen kaupunkilaisia saamasta oikeaa tietoa kaupungin töistä ja varojen käytöstä".
Ryhmän poliittista kuvatulitusta säestänyt julistus julkaistiin näyttävästi elokuvalehti Filmihullussa. Lehti myös esitteli sivuillaan "koneiston ulkopuolisten" elokuvien selostustekstit ja haastattelut. Sisältö nähtiin tässä tapauksessa muotoa tärkeämmäksi: "Taide on jätetty vähille osille. Etusijan on saanut tiheä tieto meitä kaikkia lähellä olevista elämän pääkysymyksistä ja oikeista syyllisistä epäkohtiin. Ehkäpä juuri tästä syystä tulokset ovat myös erittäin hyvää elokuvaa."
Musta liitto eli asukkaita myytävänä tavoittaa tuoreeltaan lähiöasukkaan näkökulman tilanteessa, missä "kaupunkilainen on ostanut asunto-osakkeen grynderin suunnittelemasta ja rakentamasta asumalähiöstä ja on veloissaan korviaan myöten".
Elokuva käynnistyy kurkistuksella kulisseihin ja tunkeutuu haastattelijan selän takana kuokkavieraaksi Hotelli Hesperian sviittiin, Rakennusliike Arjatsalon Espoon kaupunginhallitukselle järjestämille "voitelukutsuille".
Tosin rakennusurakoitsijan syyllistäminen oli harhalaukaus. Kestitystilaisuus tapahtui vuonna 1973, kun Olarin laatulähiö oli valmistunut Oy Arjatsalon toukokuussa 1968 tekemän aluerakennussopimuksen pohjalta Gräsan kartanon maille.
Talousneuvos Arvo Arjatsalon yhdessä veljensä kanssa omistama Rakennus Oy Arjatsalo oli aloittanut toimintansa jo vuonna 1955 Jyväskylässä. Tunketuminen Olariin suurten rakennusliikeiden apajille vaati urakoitsijalta yhdeksän vuoden tunnustelut ja tavanmukaiset vatsan kautta tapahtuvat sopimusneuvottelut kunnan isien kanssa. Tässä tapauksessa perinteellisenä tiilimuurauksena toteutettu hanke palkittiin oikeutetusti yhdyskuntasuunnittelun valtionpalkinnolla vuonna 1975.
Muuten elokuva sisältää poikkeuksellista ajankuvaa mahtirakentajien jälkeensä jättämistä lähiöistä Pihlajistossa ja Kirstinmäessä. Osansa saavat myös Sipoon purkukohteista häädettävien kohtalot. Mainostelevision rakennustyömaalla "yllätyshaastatteluun" suostuneen kirvesmiehen vastaus ei ole yllätys: "Asunnothan rakennetaan Suomessa sillä tavalla, että siinä ajatellaan vaan sitä rakennusrynterin voittoa eikä siinä ajatella asunnontarvitsijan etuja eikä viihtyvyyttä eikä ympäristötekijöitä." On myös itsestään selvää, että elokuva palkittiin Moskovan kansainvälisillä elokuvajuhlilla vuonna 1975.
Taistelu kaupungista
Hemlös
Suomi 1971. Tuotanto- ja tekijäryhmä: K.J. Karmasalo, Kati Siikarla, Atte Blom ja Seppo Vesterinen. Kuvaus: K.J. Karmasalo ja Seppo Vesterinen. Leikkaus: Asko Kurppa. Äänitys: Anssi Blomstedt. 540 m (16mm), 50 min. Esitys: SP betacam.
Taistelu kaupungista kertaa Helsingin luokkajakoisen kasvun talouden ja hallinnon keskukseksi. Se toteutui Uudeltamaalta, Hämeestä, Savosta ja Varsinais-Suomesta kaupungin laidoille asettuneen työväestön kollektiivisella työllä: ”He rakensivat puiset mökkinsä kaupungin laidoille, lähelle tehtaita. Porvariston kivitalot he rakensivat kaupungin sydämeen, sinne missä olivat hallintopalatsit, pankit ja myymälät.”
Jakautuminen hyvinvoivien ja huono-osaisten kaupungiksi on elokuvan läpikäyvä kehityskäyrä: ”Yhä edelleen on kaksi Helsinkiä, työläisten Helsinki ja porvariston Helsinki”. Argumentille oli myös kasautumassa perusteita maaseudun tyhjetessä ”maaltapaoksi” luonnehditun muuttoliikkeen myötä Etelä-Suomen keskuksiin ja muuttotappion painajaisena Ruotsin markkinoille.
Rakennemuutoksen aikapommi räjähti ensimmäisen kerran elokuvan valmistumisvuosina, mutta prosessi tikittää jälleen tämän päivän integraatiolaskimissa. Tuolloin elokuvan ”nyt” oli täyttä totta: ”Nyt näemme kehityksen tulokset: Teollisuus on keskittynyt etelään, rannikolle. Monopolisoituminen tappaa Itä- ja Pohjois-Suomen pienteollisuuden. Metsähakkuiden rationalisointi vie pienviljelijöiltä ansiot. Sadat tuhannet ihmiset joutuvat jättämään kotiseutunsa ja etsimään toimeentulonsa Teollisuus-Suomesta ja Ruotsista.”
Proletariaatin ja eliitin lähiömaantiede juurtui pysyvästi eriarvoisen asumisen ja kaksinapaisen työmatkailun mytologiaan: ”Omistavat, isopalkkaiset tulevat sieltä, mistä ovat asuinpaikkansa valinneet: meren ääreltä, puistojen varjoista, tilavista, valoisista huoneistoistaan. – Työtätekevät, pienellä palkalla elävät tulevat sieltä missä ovat vuokrayksiöt, kaupungin vuokrakasarmit, pienet vuokramökit ja omakotitalot.”
Tämän päivän rocklyriikka Kalliosta saisi realistisempaa otetta Asuntoyhtiö Satakallion kuvista, missä ”kaikki pihat on vuokrattu parkkipaikoiksi, kaikki kellarit liikkeille ja jokainen neliö pantu tuottamaan”. Kolmen kerrostalon rakennuskohde sulloi elementtiseiniensä sisälle vain ”pieniä yksiöitä ja kaksioita, niissä asukkaita vuokralla lähes kaksi tuhatta, heillä lapsia yli 300.”
Paikalta puretut kulttuurihistorialliset puutalot olivat 1960-luvulla siirtyneet Haka-Postipankki -yhdistelmän haltuun Helsingin kaupungin luovutettua rakennusliikkeelle tonttien maa-alan. Operaatio Satakallio käynnistyi, kun ”uusi omistaja sai sisäasiainministeriön luvalla yhdistää pienet tontit yhdeksi isoksi, ja siihen lisätyn rakennusoikeuden.”
”Rakennusaallon edetessä joutuvat kaupungin ikääntyvät kanta-asukkaat saman tosiasian eteen: uudet kerrosneliöt eivät ole heitä varten”. Samaan aikaan kauppa keskittyy ja vie korttelimyymälöiltä elinmahdollisuudet: ”Suuret keskusliikkeet jakavat Helsingin lähiseudun markkina-alueikseen. Supermarketit nousevat moottoriteiden varsille. Ja kaupungin sydämessä ovat taistelun elintilasta voittaneet suurpankit, virastot, yritykset ja tavaratalot.”
Lopuksi elokuva näyttää siirtotyömaiden saarekkeet. Tuon ajan käsitysten mukaan ne olivat hiljaisella sopimuksella syntyneet myös jäädäkseen. Helsinki oli tyly kaupunki idästä ja pohjoisesta työnhakuun saapuville metsien miehille: ”Moni joka pyrki kaupunkiin jäi toimeentulon rajalle lähiseudun siirtotyömaille Otaniemeen, Sköldvikiin… parakkikylien asukiksi. Etelän siirtotyömailla on jo 30 000 työläistä”, tiesi selostaja kertoa ja lietsoi ”työtätekeviä taisteluun etujensa puolesta”.
Työryhmä tuotti ja osittain myös itse rahoitti elokuvan Yleisradion ruotsinkieliselle ohjelmaosastolle. Suomenkieliselle kanavalle se oli poliittisesti liian kuuma aihe, eikä elokuva pääsyt FST-esitykseensä Hemlös-nimellä sovittuna päivänä. Se esitettiin huomaamattomasti vasta eduskuntavaalien jälkeen 17.1.1972.
– Ilkka Kippola ja Jari Sedergren 16.3. 2005
Dokumentin ytimessä 20: Taistelu Helsingistä
LÄHIÖT
"Pääkaupunkiseudun rakentaminen on muuttunut hajanaiseksi ja umpimähkäiseksi. Sydämeni itkee verta sen takia. Tuskin maailmassa on yhtään niin laajalla alalla sijaitsevaa metropolialuetta, jossa kuin summittaisena tilkkutäkkinä on syntynyt asuma-alueita, pieniä teollisuusalueita, sinne tänne hajalle heitettyjä suuriakin teollisuuslaitoksia, jotka ovat huonosti järjestetyn julkisen liikenteen ulottumattomissa. Tämän kaiken rakentamisen sotkun juhlistaa vielä palvelujen puutteellisuus. Koko pääkaupunkiseutu on kuin kottikärryistä kaadettu sieluton epäjärjestys."
Näin kuvaili jälkiviisaasti ylipormestari Teuvo Aura Helsingin seudun neljän suurimman kunnan maankäytön ja asemakaavoituksen tilannetta muistelmissaan vuonna 1982. Aura jos kukaan oli kuulunut siihen päättäjien eliittiin, joka saneerasi pääkaupunkiseudun asuntopolitiikan maalta muuttavan väestön asuttamiseksi ja samalla hyvinvointiyhteiskuntaa rakentavan talouskasvun välineeksi. Keskustelun foorumina toimi Asuntoreformiyhdistyksen julkaisu "Asuntoreformi". Yhdistyksen ja lehden johtoon kiilautui Postisäästöpankin tuolloinen pääjohtaja Teuvo Aura, Helsingin Työväen Säästöpankin toimitusjohtaja Mauno Koivisto sekä Aravan ja Asuntohallituksen johtajaksi nimitetty ammattiyhdistysmies Olavi Lindblom.
Lähiöiden tehorakentaminen, jota tukivat koneellistetut elementtivalimot, edellytti toteutuakseen sosiaalisen mielen ja liiketaloudellisen ajattelun liittoa. Sen perusteet järkeili Pekka Kuusi teoksessaan "60-luvun sosiaalipolitiikkaa", josta tuli kasvuhakuisen kansantalouden ohjelmajulistus. Sosiologi Kuusen "sosialidemokratia" sai myös "kapitalistit" uskomaan, että rakentaminen suunnitelmallisena suurteollisuutena oli kansantalouden kasvua kiihdyttävä ja tuottoisa projekti. Väylä pankkien, rakennusliikkeiden ja kuntien yhteisille kerrostalokekkereille Helsingissä ja missä vain sen ulkopuolella niityillä, kallioilla ja metsissä, oli pyykitetty.
Helsingin seuduilla kehitteli elementtirakentamista Helsingin Asuntokeskuskunta Haka ja Sato Oy jakaen keskenään useimmat lähiökohteet. Ensimmäinen sopimus Helsingin kaupungin kanssa käynnisti Pihlajamäen aluerakentamisen vuonna 1960. Samaan aikaan, kun betoni liittyi litteäksi valettujen levyjen muodossa kansanomaisten rakennusaineiden joukkoon, vakiintuivat myös kerrosneliöitä kasaavien aluerakentajien valtaryhmittymät. Rakennustyömaita hallitsivat osuustoiminnan ideologisista juurista irtautuva Haka sekä suunnitelmatuotantoon sopeutuneet porvarilliset rakentajat Sato, Asuntosäätiö ja Rakennusyhtymä Polar. Edellisen rakennuskohteita rahoitti sekä markkinoi Helsingin Työväen Säästöpankki ja Postipankki, jälkimmäinen osti maata ja rakensi Pohjoismaisen Yhdyspankin ja Kansallis-Osake-Pankin tuella.
Yksityiselle suururakoitsija Puolimatkalle lipsahti Kaivoksela, Siltamäki, Louhela ja Myyrmäki. Tämän jälkeen Helsingin seudun lähiörakentaminen jatkui Hakan ja Saton merkeissä. Painopiste oli siirtymässä metropolia tehokkaammin kasvattaviin aluekokonaisuuksiin Espoon kauppalan alueelle. Hotelli Palacessa keväällä 1966 sovittu aluerakentamispaketti sitoi Espoon päättäjät lopullisesti pankkien ja urakoitsijoiden tarjoilemaan ohjelmaan. Se antoi Hakalle valtuuden vyöryä pankkiensa ostovoimalla Espoon Martinlaaksoon ja kaksinkertaistaa jälkikäteen Jorvaksen tien ja meren välistä hankkimansa alueen rakennusoikeus 450 000 kerrosalaneliömetrin mittasuhteisiin. Samaan aikaan realisoi porvarillinen Asuntosäätiö Suur-Helsingin kasvupotentiaalia Kivenlahdessa, samalla kun Sato sekä Polar jo markkinoivat kultarannikon parhaita maita.
Suur-Helsingin visiot raivattiin nähtäviksi kaupungin hallinnollisten rajojen ulkopuolella, yhteiskunnallisen ja taloudellisen rakennemuutoksen hornankattilassa. Muuttoliike maalta kaupunkiin näkyi Seutulasta nousevan lentokoneen ikkunasta brutaaleina ruutuina ja viiltoina maisemassa: lähiöiden, markettien ja kehäteiden rujoina verkostoina. Sen mielikuvamarkkinointi asuntosäästäjille kulutuskelpoisena hyvinvointiyhteiskuntana tarjosi tilauskuvia valmistaville elokuvayhtöille haasteellisen ja rahanarvoisen mahdollisuuden.
Näistä elokuvavalmistamoista sitoutui Filminor Auran Asuntoreformiyhdistyksen ja rahoitusmarkkinoilla ylivertaisen Postipankin asuntopolitiikan kuvittajaksi. Ohjelmaelokuvista merkittävin Kaupungissa on tulevaisuus hyökkäsi Auran mobilisoiman arkkitehtipolven radikaalilla innolla porvarillisen Asuntosäätiön aloittamaa "nukkumalähiöksi" leimattua yhteisöasumista vastaan. Kärki suuntautui Heikki von Hertzenin Tapiolaan, jonka
Ylioppilaslehden elokuvakriitikko Sakari Toiviainen kuittasi "kapitalistisen yhteiskunnan kauniiksi käpälänjäljiksi metsien keskellä". Väljien puutarahakaupunkien rakentamiseen ei Auran mielestä ollut varaa. Päivän asuntopoliittinen trendi oli "tiheään ruutukaavaan rakennetut, kaupunkimaisen elämäntavan mahdollistavat asuinalueet, kaukana metsävyöhykkeen takana mutta nopean ja joustavan pikaliikenneyhteyden päässä keskustasta". Tämän näkökulman Hakan tehorakentamisen puolesta puhuvat arkkitehdit Pertti Maisala ja Jaakko Salonen elokuvaansa ohjelmallisesti käsikirjoittivat.
Ylimitoittuva tehorakentaminen ja metropolikehityksen politbyroojohtaminen nostattivat1970-luvun vaihteessa ensimmäiset kriittiset kannanotot. Näistä kimmokkeista syntyi joukko kärkeviä dokumentteja ja kaupunkielämän pahoinvoinnista oirehtivia lyhytfilmejä. Ne putoilivat vaihtoehtoviestinnän kumajaisena yleisradion ajankohtaisohjelmiston ja ideologisen tilausfilmilevityksen ulkopuolelle.
Kaupungin vapaus
Suomi 1966. Tuotantoyhtiö: TTO:n Kamerataiteen laitos. Ohjaus: Jukka Pakkaslahti. Käsikirjoitus ja selostus: Väinö Kirstinä. Kuvaus: Petri Hämäläinen. Äänitys: Erkki Seiro. Musiikki: Henrik Otto Donner. Selostaja: Maj-Brit Heljo. VET: A-20140 – S – 280 m / 10 min. Esitys: SP betacam.
Kaupungin vapaus on Jukka Pakkaslahden ja kamerataiteen laitoksen mustavalkoinen näkemys pääkaupungin julkiseen tilaan jätetystä nuorisosta ja syrjäytyneistä rantojen miehistä.
Vanhan edessä hengaileva jengi, yön välkkyvät valot ja flipperipöytä, lyhyt välähdys kapakasta sekä ”eteiseen enkelin tehneen” duunarin pojasta Heikki Harmasta: Tästä tarina laskeutuu linja-autoasemalla sekoilevien pariin ja yhä alemmas pohjalukemiin, jotka kamera tavoittaa Töölönlahden varikolle rantautuneiden joukossa, yön yli edenneen retken aamutunteina.
Väinö Kirstinän laatima selostus laukoo pirullisesti Helsinki-esittelyn pintakehuja Maj-Brit Heljon suulla. Toinen, miehinen ammattiselostaja lukee puolestaan tuon julkisuuskuvan turvaavia kaupungin järjestyssäännön pykäliä, joita kadulle suodattunut aines elokuvassa räikeästi rikkoo.
Elokuvan päätöskuvissa Kätilöopiston synnytyslaitos, sen ikkunaan asettunut lähiöäiti vauvoineen, tuo näytille arkiharmaan lupauksen tulevasta vuonna 1966.
Musta liitto eli asukkaita myytävänä
Suomi 1975. Tuotantoyhtiö: Helsingin kaupungintyöntekijöiden elokuvatoimikunta. Ohjaus ja suunnittelu: Väinö Pennanen ja Kari Kyrönseppä. Kuvaus: Esa Vuorinen. Musiikki: Eero Ojanen. Äänitys: Bo-Erik Mannerström. VET: 22220 – S – 280 m (16 mm) / 21 min. Esitys: SP betacam.
Vasemman äärilaidan kannanotot muotoutuivat dokumenttielokuvien sarjaksi Helsingin kaupungin kunnantyöntekijöiden ja kamerataiteen osaston "kulttuurivasemmistolaisena" ryhmätyönä. "Reportaashikuvaukseen tiedonantajana" löytyi yhteinen tahto, koska "kaupungin työläisillä oli ollut jo vuosia pakottava tarve tuoda julkisuuteen niitä epäkohtia, joita jokapäiväisessä työssään näkevät, ja koska "kaupungin johto ja virkamieskunta tekevät kaikkensa estääkseen kaupunkilaisia saamasta oikeaa tietoa kaupungin töistä ja varojen käytöstä".
Ryhmän poliittista kuvatulitusta säestänyt julistus julkaistiin näyttävästi elokuvalehti Filmihullussa. Lehti myös esitteli sivuillaan "koneiston ulkopuolisten" elokuvien selostustekstit ja haastattelut. Sisältö nähtiin tässä tapauksessa muotoa tärkeämmäksi: "Taide on jätetty vähille osille. Etusijan on saanut tiheä tieto meitä kaikkia lähellä olevista elämän pääkysymyksistä ja oikeista syyllisistä epäkohtiin. Ehkäpä juuri tästä syystä tulokset ovat myös erittäin hyvää elokuvaa."
Musta liitto eli asukkaita myytävänä tavoittaa tuoreeltaan lähiöasukkaan näkökulman tilanteessa, missä "kaupunkilainen on ostanut asunto-osakkeen grynderin suunnittelemasta ja rakentamasta asumalähiöstä ja on veloissaan korviaan myöten".
Elokuva käynnistyy kurkistuksella kulisseihin ja tunkeutuu haastattelijan selän takana kuokkavieraaksi Hotelli Hesperian sviittiin, Rakennusliike Arjatsalon Espoon kaupunginhallitukselle järjestämille "voitelukutsuille".
Tosin rakennusurakoitsijan syyllistäminen oli harhalaukaus. Kestitystilaisuus tapahtui vuonna 1973, kun Olarin laatulähiö oli valmistunut Oy Arjatsalon toukokuussa 1968 tekemän aluerakennussopimuksen pohjalta Gräsan kartanon maille.
Talousneuvos Arvo Arjatsalon yhdessä veljensä kanssa omistama Rakennus Oy Arjatsalo oli aloittanut toimintansa jo vuonna 1955 Jyväskylässä. Tunketuminen Olariin suurten rakennusliikeiden apajille vaati urakoitsijalta yhdeksän vuoden tunnustelut ja tavanmukaiset vatsan kautta tapahtuvat sopimusneuvottelut kunnan isien kanssa. Tässä tapauksessa perinteellisenä tiilimuurauksena toteutettu hanke palkittiin oikeutetusti yhdyskuntasuunnittelun valtionpalkinnolla vuonna 1975.
Muuten elokuva sisältää poikkeuksellista ajankuvaa mahtirakentajien jälkeensä jättämistä lähiöistä Pihlajistossa ja Kirstinmäessä. Osansa saavat myös Sipoon purkukohteista häädettävien kohtalot. Mainostelevision rakennustyömaalla "yllätyshaastatteluun" suostuneen kirvesmiehen vastaus ei ole yllätys: "Asunnothan rakennetaan Suomessa sillä tavalla, että siinä ajatellaan vaan sitä rakennusrynterin voittoa eikä siinä ajatella asunnontarvitsijan etuja eikä viihtyvyyttä eikä ympäristötekijöitä." On myös itsestään selvää, että elokuva palkittiin Moskovan kansainvälisillä elokuvajuhlilla vuonna 1975.
Taistelu kaupungista
Hemlös
Suomi 1971. Tuotanto- ja tekijäryhmä: K.J. Karmasalo, Kati Siikarla, Atte Blom ja Seppo Vesterinen. Kuvaus: K.J. Karmasalo ja Seppo Vesterinen. Leikkaus: Asko Kurppa. Äänitys: Anssi Blomstedt. 540 m (16mm), 50 min. Esitys: SP betacam.
Taistelu kaupungista kertaa Helsingin luokkajakoisen kasvun talouden ja hallinnon keskukseksi. Se toteutui Uudeltamaalta, Hämeestä, Savosta ja Varsinais-Suomesta kaupungin laidoille asettuneen työväestön kollektiivisella työllä: ”He rakensivat puiset mökkinsä kaupungin laidoille, lähelle tehtaita. Porvariston kivitalot he rakensivat kaupungin sydämeen, sinne missä olivat hallintopalatsit, pankit ja myymälät.”
Jakautuminen hyvinvoivien ja huono-osaisten kaupungiksi on elokuvan läpikäyvä kehityskäyrä: ”Yhä edelleen on kaksi Helsinkiä, työläisten Helsinki ja porvariston Helsinki”. Argumentille oli myös kasautumassa perusteita maaseudun tyhjetessä ”maaltapaoksi” luonnehditun muuttoliikkeen myötä Etelä-Suomen keskuksiin ja muuttotappion painajaisena Ruotsin markkinoille.
Rakennemuutoksen aikapommi räjähti ensimmäisen kerran elokuvan valmistumisvuosina, mutta prosessi tikittää jälleen tämän päivän integraatiolaskimissa. Tuolloin elokuvan ”nyt” oli täyttä totta: ”Nyt näemme kehityksen tulokset: Teollisuus on keskittynyt etelään, rannikolle. Monopolisoituminen tappaa Itä- ja Pohjois-Suomen pienteollisuuden. Metsähakkuiden rationalisointi vie pienviljelijöiltä ansiot. Sadat tuhannet ihmiset joutuvat jättämään kotiseutunsa ja etsimään toimeentulonsa Teollisuus-Suomesta ja Ruotsista.”
Proletariaatin ja eliitin lähiömaantiede juurtui pysyvästi eriarvoisen asumisen ja kaksinapaisen työmatkailun mytologiaan: ”Omistavat, isopalkkaiset tulevat sieltä, mistä ovat asuinpaikkansa valinneet: meren ääreltä, puistojen varjoista, tilavista, valoisista huoneistoistaan. – Työtätekevät, pienellä palkalla elävät tulevat sieltä missä ovat vuokrayksiöt, kaupungin vuokrakasarmit, pienet vuokramökit ja omakotitalot.”
Tämän päivän rocklyriikka Kalliosta saisi realistisempaa otetta Asuntoyhtiö Satakallion kuvista, missä ”kaikki pihat on vuokrattu parkkipaikoiksi, kaikki kellarit liikkeille ja jokainen neliö pantu tuottamaan”. Kolmen kerrostalon rakennuskohde sulloi elementtiseiniensä sisälle vain ”pieniä yksiöitä ja kaksioita, niissä asukkaita vuokralla lähes kaksi tuhatta, heillä lapsia yli 300.”
Paikalta puretut kulttuurihistorialliset puutalot olivat 1960-luvulla siirtyneet Haka-Postipankki -yhdistelmän haltuun Helsingin kaupungin luovutettua rakennusliikkeelle tonttien maa-alan. Operaatio Satakallio käynnistyi, kun ”uusi omistaja sai sisäasiainministeriön luvalla yhdistää pienet tontit yhdeksi isoksi, ja siihen lisätyn rakennusoikeuden.”
”Rakennusaallon edetessä joutuvat kaupungin ikääntyvät kanta-asukkaat saman tosiasian eteen: uudet kerrosneliöt eivät ole heitä varten”. Samaan aikaan kauppa keskittyy ja vie korttelimyymälöiltä elinmahdollisuudet: ”Suuret keskusliikkeet jakavat Helsingin lähiseudun markkina-alueikseen. Supermarketit nousevat moottoriteiden varsille. Ja kaupungin sydämessä ovat taistelun elintilasta voittaneet suurpankit, virastot, yritykset ja tavaratalot.”
Lopuksi elokuva näyttää siirtotyömaiden saarekkeet. Tuon ajan käsitysten mukaan ne olivat hiljaisella sopimuksella syntyneet myös jäädäkseen. Helsinki oli tyly kaupunki idästä ja pohjoisesta työnhakuun saapuville metsien miehille: ”Moni joka pyrki kaupunkiin jäi toimeentulon rajalle lähiseudun siirtotyömaille Otaniemeen, Sköldvikiin… parakkikylien asukiksi. Etelän siirtotyömailla on jo 30 000 työläistä”, tiesi selostaja kertoa ja lietsoi ”työtätekeviä taisteluun etujensa puolesta”.
Työryhmä tuotti ja osittain myös itse rahoitti elokuvan Yleisradion ruotsinkieliselle ohjelmaosastolle. Suomenkieliselle kanavalle se oli poliittisesti liian kuuma aihe, eikä elokuva pääsyt FST-esitykseensä Hemlös-nimellä sovittuna päivänä. Se esitettiin huomaamattomasti vasta eduskuntavaalien jälkeen 17.1.1972.
– Ilkka Kippola ja Jari Sedergren 16.3. 2005
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)