Orionissa tänään kello 17

Lähetin sitten Helsingin Sanomille postiakin, jonka pistän tähän alkuun hauskutukseksi. Mutta lukekaa toki loppuun ja tervetuloa Orioniin näytökseen tänään kello 17. Osoite Eerikinkatu 15, kantakortti (6 kk) 4e, näytöskohtainen maksu 3,5e, joten halvalla menee! Kyse on Dokumentin ytimessä-erikoissarjan kevään viimeisestä näytöksestä.

Arvon toimittaja!

Siitä huolimatta, että Minne mennä tänään –palsta ei katsonut näytöstämme promootion arvoiseksi, vaan jätti sen päin vastoin kokonaan pois sivuiltaan ja sen myötä päivän ohjelmistostamme, pyydämme lähestyvän kiirastorstain kirvoittamana saattaa tietoonne tämän päivän erikoisnäytäntömme, joka oli kevään viimeinen. Tervetuloa näytökseemme henkilökohtaisesti [- muuthan sinne eivät löydä].

Ystävällisesti,
Jari Sedergren ja Ilkka Kippola

Dokumentin ytimessä 21: Viinaa ja valistusta
I dokumentärens kärna 21: Sprit och upplysning

Sahti
Suomi 1971. Tuotantoyhtiö: Suomi-Filmi Oy. Tilaaja: Kansallismuoseo / Kansatieteellinen osasto. Ohjaus, kuvaus ja leikkaus: Niilo Heino. Käsikirjoitus ja selostus: Osmo Vuoristo. Äänitys: Raimo Kiialainen. Selostaja: Yrjö Tähtelä. VET: 21170, 18.05.1971 – S – 280 m, 10 min. Esitys: 35 mm, mv.

Savupirttien kulutus pysyi kotiolutta särpien tasaisena aina 1600-luvun jälkipuolelle saakka. Myöhemmin itsenäisen maaseudun asiamies Santeri Alkio piti edelleen kiinni maaseudun väestön kiistellystä oikeudesta sahdin valmistukseen. Hän rinnasti kotioluen panon sellaisiin arkisiin taloustoimiin kuin leipominen ja teurastaminen.

Nälkiintyneestä karjasta herui maitoa niukasti: se, kuten myös elinolojen sietämättömät paineet, perustelivat väkeväksi käytetyn mallasjuoman suosion. Sahti oli hoitanut savupirttien mielialaa ja viritellyt sukupuolielämää parin vuosisadan ajan. Myöhemmin itsenäisessä Suomessa tuo savupirttien herkku puhdistettiin kansatieteelliseen arvoonsa, olihan olut palvellut arkikäytön ohessa juhlajuomana häissä sekä hautajaisissa muinaissuomalaisten ajoista asti.

Kustaa Vilkunan perustama "kansatiede" suhtautui suomalaisesta maaperästä korjattavaan rukiiseen sakraalisella kunnioituksella. Viljan hyödyntämisen perinne oli taltioitava eläväksi jälkipolville myös elokuvakameralla. Näin tapahtui ohjelmallisesti Kansatieteellisen Filmin aloitettua toimintansa vuonna 1935. Kansanperinteen pyhin – riihenpuinti, huhmaressa jauhaminen ja uunileivän valmistus – olivat etusijalla kuvausohjelmassa. Peijaisia ja juominkeja oli lupa kuvata vasta vuosikymmeniä myöhemmin. Tämän mahdollisuuden käyttivät sitten hyväkseen Suomi-Filmin elokuvaaja Niilo Heino ja Kansallismuseon intendentti Osmo Vuoristo hilpeillä retkillään Hämeen sahtimaille.

Lyhytfilmi Sahti tallensi keittämisen ja imellyttämisen , siten kuin Lammin Iita ja Aukusti sen tekivät, kahdenkymmenen mallaskilon ja veden seoksesta, käyttäen mallasmehun väkeväksi "miesten sahdiksi" asti.

"Sahtiperinne eli yhä linnoitautuneena tälle vanhalle sydänalueelle", vaikka venäläisiltä opittu väkiviinan poltto oli 1600-luvun lopulla levinnyt kaskitulta nopeammin koko talonpoikaistalouden alueelle, samalla syrjäyttäen kotioluen. Paloviina oli iskenyt myös kaupunkiporvariston makuhermoihin tuhoisin seurauksin. Epäkohtiin myös tartuttiin, ei kuitenkaan suomalaisten terveyden vaan Ruotsin kauppapolitiikan vuoksi. Vuonna 1775 kotitarvepoltto kiellettiin ja kruunu toi viinansa Suomen markkinoille, mutta turhaan: salapoltto rehotti ja juopottelu säilyi maan tapana.

Kunniankukko

Suomi 1955. Tuotantoyhtiö: Oy Suomen Filmiteollisuus. Tilaaja: Oy Alko Ab. Ohjaus: Armand Lohikoski. Käsikirjoitus: Matti Kurjensaari. Leikkaus: Elmer Lahti. Kuvaus: Pentti Valkeala. Äänitys: Björn Korander. VET: 5981, 21.11.1955 – S – 350 m, 12 min. Esitys: 35 mm, mv.

1850-luvusta muodostui väkiviinapolitiikan globaali käännekohta. Pohjois-Amerikassa astuivat voimaan osavaltioiden pirtukiellot. Suomessa anglosaksisen raittiusliikkeen läpimurto nostatti hyveeksi henkilökohtaiseen ehdottomuuteen perustuvan raittiuden. Lopullisena tavoitteena oli täydellinen väkijuomakielto Amerikan malliin.

Tähän päädyttiin Raittiuden Ystävien laadittua ehdotuksensa kieltolaiksi. Vuonna 1907 yksikamarinen eduskunta hyväksyi ehdotuksen; vuonna 1909 valmistui laki ehdotuksen pohjalta; toukokuussa 1917 Venäjän väliaikainen hallitus vahvisti viimein lain tulevaksi voimaan kesäkuussa 1919. Näin myös tapahtui, mutta kieltolain alaisuudessa ei "yhteinen alttius" raittiuteen voimistunut. "Kova tee" maistui kapakoissa ja raittiusliikkeen oli laskettva ryvettynyt sotalippunsa. Kansanvalistusseuran sihteeri Aksel August Granfelt ilmaisi asian oikein: "Suomen kansa ei ole mikään raittiuskansa".

Helmikuussa 1932 ylimääräiset valtiopäivät kumosivat kieltolain ja uusi väkijuomalaki astui voimaan. Lain mukaan viinan valmistus ja myynti oli järjestettävä osakeyhtiö Alkon näköiseksi valtiomonopoliksi. Alkon tuli hoitaa tehtävää "sosiaalisten tarkoitusperien mukaan", pyrkimällä rajaamaan kulutusta sekä estämään tutkimuksella ja valistuksellla "juoppouden turmiollisia vaikutuksia".

Maistin vastaisen raittiuskasvatuksen perinne oli käynnistynyt Laihian kappalaisen kirjasella "Yxinkertaiset kysymykset juopumisesta" (1756). Valtion alkoholipolitiikkaa uudistava Alko otti perinteellisten raittiuskirjasten tueksi teatterielokuvaksi tarkoitetun tiedotus- ja valistuseokuvan tyypin.

Elokuvaa käytettiin ensimmäisen kerran raittiuskampanjan aseena sotavuonna 1943. Lyhytfilmi Sisu viinaakin väkevämmäksi vetosi Valtion Tiedotuslaitoksen ja Alkon tilauksesta tanssikieltoa uhmaavan sekä salaa juopottelevan kotirintaman omaantuntoon.
Kieltolain ja myöhemmin sotavuosien sääntelymentaliteetilla oli pysyvästi lamaannuttavat vaikutuksensa.

Suomalaiset suhtautuivat jatkossakin estoisesti ulkona syömiseen ja juomiseen. Pullon korkkaamiseen miesporukassa - ja myös varakkaan väen illanistujaisiin - liittyi viinanhuuruisen synnin maku. Tätä tunnetta hyödynsi paitsi suomalainen melodraama myös raittiutta propagoiva tilausfilmi. T. J. Särkän yhtiön SF:en tilauselokuva Suomalainen viinapulma galluptutkimuksen valossa (1948) syyllisti kaikki "suomalaisesta viinapäästä" osalliset kansankerrokset, jotka äityivät suurkulutukseen Alkon avattua sodan jälkeen ovensa.

1950-luku oli Alkon tilauskuville kultainen vuosikymmen, joka tuotti valkokankaalle kosolti valistusta. Suomalaisen elokuvateollisuuden liukuhihnalta riitti tarinoita: opettavaisia kertomuksia nuorisolle, nuorille aikuisille, naisille ja miehille, ammattiautoilijoille, yksityisautoilijoille – ja tietysti pitkään ravintolailtaan syyllistyneille johtajille sekä heidän alaisilleen, yhtenä niistä mainio sepitteellinen filmi Kunnian kukko.

Elokuva on Armand Lohikosken (s. 1912) ohjaama ja Matti Kurjensaaren (1907 – 1988) kirjoittama moraliteetti kolmelle miehelle: johtajalle, opettajalle ja vahtimestarille. Kuningas alkoholi johdattelee heidät hetkellisesti sosiaalisen aseman ylittävään toveruuteen riehakkaan ravintolaillan pikkutunneilla. Tuo hairahdus alleviivautuu ennen näkemättömän häpeällisenä rotareiden ja pienituloisten kastijakoisessa kaupungissa.

Kurjensaaren piruilu on vakavaa roolileikkiä sosiaalisella asemalla: Moraalin ruoska viuhuu seuraavana aamuna, kun "sinunkauppoilla" vertaiseksi hyväksytty vahtimestari tiputetaan paikalleen johtajansa läksyttämänä. Tämä oli käsikirjoittajalle kuin kantapään kautta koettua, hierarkkisen työyhteisön häpeilevää todellisuutta, joka oli syytä siirtää raittiuskuvan realismiksi.

Olen naisalkoholisti

Suomi 1966. Ohjaus, käsikirjoitus ja kuvaus: Ama Jokinen. Tuotanto: Suomen AA. VET: 19885, 30.12.1966 – S – 220 m (16 mm), 20 min. Esitys: SP Betacam.

"Nimettömien alkoholistien AA-liike syntyi USA:ssa vuonna 1935. Sen kansainvälisen näkyvyyden varmisti kirjanen "Alcoholics Anynymous", joka julkaistiin vuonna 1939. Amerikkalaisten esikuvien perustalta avattiin Suomeen vuonna 1948 oma keskuspalvelutoimisto: tehtävänä oli organisoida maanlaajuinen tukiverkosto, joka tuli rakentumaan alkoholistien vapaaehtoistyölle.

Perustettujen parantoloiden ja AA-tukiryhmien kautta on varjosta valoon kulkenut lukuisia taiteilijoita, heidän joukossaan Suomi-Filmistä vapautettu lahjakas elokuvaaja Ama Jokinen. Olen naisalkoholisti on Ama Jokisen AA-liikkeelle valmistama tukifilmi. Se on nähtävä sisarpiirille tarkoitetuksi mustavalkoiseksi puhutteluksi, jossa raittiuden halun ja viinan himo taistelevat naisen sielusta.

Puhuttelusta vastaa sepitteellisen filmin "ecce homo". Hän kertoo takautumana surullisen tarinansa: Orpo, 15-vuotiaana pääkaupunkiin kotiapulaiseksi matkannut maalaistyttö lipeää juopottelevaksi laivatytöksi. Seurauksena on syöksykierre huoltopoliisin hoivista pakkotyöhön, sekä pudotus rankimman kautta Hämeenlinnan naistenvankilan asukiksi.

Syyllisyyden syövereissä kakkuaan istuvalle naiselle raottuu viimein AA-kerhon ovi: "Aloin käydä vankilassa pidetyssä kerhossa, jota pitivät entiset juopot. Olin saanut uskon, että minun kaltaisestani hylkiöstä, voi vielä tulla hyödyllinen yhteiskunnan jäsen. Olin myöntänyt itselleni, että olen alkoholisti, ja uudet ystäväni vakuuttivat, että jos tuon myönnytyksen tekee, oli puolet taistelusta voitettu."

Laivatytön naiivi tilitys todennäköisesti kosketteli langenneiden sisarien sisintä; he olivat kasvaneet aikuisuuteen sodanjälkeisen jälleenrakentamisen aikana omaksuen samalla yhteisönsä työkeskeisen moraalin. Langenneiden uudelleenkasvatus tuon moraalin sotureiksi oli jälleen ajankohtainen "yhteiskunnallisesti hyödyllistä" ihmistä ohjelmoitaessa.

Rantojen miehet

Suomi 1971. Tuotanto:Hannu Peltomaa. Ohjaus ja leikkaus: Hannu Peltomaa. Käsikirjoitus: Hannu ja Erkki Peltomaa. Kuvaus: Erkki Peltomaa. Äänitys: Paul Jyrälä, Hannu Koski ja Matti Kuortti. VET: 21102, 22.02.1971 – K8 – 880 m, 32 min. Esitys: 35 mm, mv.

Väestön ohjailu onneen ja hyvinvointiin käynnistyi toden teolla 1960-luvun alussa rationalisoidun talouspolitiikan laukaisemana prosessina. Tosin osallisiksi "jatkuvan talouskasvun" edistämään hyvinvointiin valjastettiin vain hyödylliset väestönosat. Talouden ja elintason pyörästä putoavalle väestölle ei löytynyt välittömästi tukiverkkoa, joka näkyi maaseudulta Helsinkiin ajautuvien työttömien alkoholisoitumisena rappion rajalle.
"Rantojen miehiksi" itseään kutsuvien miesten ja naisten reservaateissa kävi kato, kun denaturoitu taloussprii, "tenttu", vapautui kaupan tiskeiltä ostettavaksi. Halvan humalan himossa invalidisoitui ja menehtyi talven pakkasissa vuosittain satoja ihmisiä Helsingissä ja muualla "kasvukeskuksissa".

Kysyntä ja tarjonta eivät myöskään kohdanneet helsinkiläisten rappioalkoholistien vastaanotto- ja yhteismajoitustilana toimineessa "lepakkoluolassa". Tuo sivistysvaltion "liekkihotelliksi" haukuttu häpeätahra muuntui myöhemmin kuin kohtalon ironiasta saman sivistysvaltion city-nuorison kulttuurikeskukseksi.

Liekkihotellin asukkien kohtalot toi ensimmäisenä julkisuuteen tilaajakytkennöistä irtautunut dokumenttielokuva Rantojen miehet. Kari Suomalaisen tenttu-ukko -romantiikka on siitä kaukana eikä Tampereen lyhytelokuvajuhlien pääpalkinnon voittanut elokuva selvinnyt sosiaaliporno-syytöksittä valtalehtien mankelin läpi. Onneksi Suomen elokuvakontakti ry., kesällä 1970 perustettu "ei-kaupallisen elokuvan keskuslainaamo", saattoi levittää sen sanomaa ruohonjuuritasolla kuntien kulttuuri-, nuoriso- ja raittiuslautakuntien järjestämissä esityksissä.

Lainaamon esitteeseen Raimo Silius on tiivistänyt Rantojen miehistä olennaisen: "Rappioalkoholistit – rantojen miehet ja naiset kertovat elokuvassa itse avoimesti elämästään ja ongelmistaan. Heidän kertomustensa kautta hahmottuu kuva yhteiskuntamme laitaeläjistä, joiden alkoholiin sortumisen syynä on sota ja vaikeat elämänolot. He tiedostavat oman tilansa; järki on tallella, mutta tahto puuttuu. Peltomaan veljesten elokuvakerronta perustuu suoraan dokumenttiin, haastatteluihin ja kameran havainnointiin. Tukena he käyttävät tekstejä ja tilastoja, joiden avulla rappioalkoholistien asema suhteutetaan suomalaisen yhteiskunnan kokonaistilanteeseen ".

Eräänä kesäiltana

Suomi 1978. Tuotantoyhtiö: Filmityö Oy. Ohjaus ja leikkaus: Jaakko Pakkasvirta. Käsikirjoitus: Jaakko Pakkasvirta ja Lauri Törhönen. Kuvaus: Esa Vuorinen. Ääni: Tom Forsström. Näyttelijät: Kari Heiskanen, Jarmo Hyttinen, Lars Lindberg ja Marja-Leena Keski-Kuha. VET: 23288, 12.10.1978 – K8 – 415 m, 15 min. Esitys: 35 mm, väri.

Lyhyen fiktion muodossa raittiutta edistävän teatterifilmin perinne tyrehtyi 1960-luvun puolivälissä, kun tiedotus- opetus- ja valistus eivät enää tuoneet verohelpotuksia pääelokuvalle. Tämänkin jälkeen tehtiin joitakin Oy Alko Ab:n opetuskuvia kaitalainaamojen kautta esitettäväksi. Näistä Jaakko Pakkasvirran (s. 1934) ohjaus Eräänä kesäiltana dramatisoi nuorille katsojille actionin imevässä rytmissä kolmen pojan ja yhden tytön perjantai-illan viettoa. Rallitielle humalatilassa suunnattu energialataus johtaa rattijuopumusrikokseen ja liikenneonnettomuuteen kohtalokkain seurauksin.

Pakkasvirran filmi ennakoi tulevaa ja luottaa nuoren Kari Heiskasen imagoon kaahaaja-humalaisen roolissa. Action, tähteys ja absurdin musta komiikka siirtyvät tämän jälkeen televisioon, minuuti-tietoiskujen tyylilajiksi: Tuoppimies Taneli Mäkelä ei tartu virta-avaimeen Sauli Rantamäen (s. 1936) ohjaamassa tv-otoksessa: "Jos otat, et aja. Jos ajat, et ota". Surkuhupaisa näky on Martti Utriaisen (s. 1939) animoima "Illan Unto, aamun Kunto" raspikurkku Kojon esittämänä. Illan humussa hameensa vieraisiin unohtaneille tietoisku puolestaan opettaa, että "On myös aamuja, jolloin auto kannattaa jättää väliin" (Pete Riski: Rattijuoppo hame, 1999).

– Ilkka Kippola ja Jari Sedergren 23.3. 2005