Pyhä Sylvi

Katselin eilen kollegoiden kanssa Sylviä tai oikeammin kaikkea sitä, mitä siitä on jäljellä.

Wikipedian mukaan "Sylvi on Minna Canthin näytelmään pohjautuva elokuva, joka valmistui jo 1911, mutta jäi hautumaan sen ajan heikon laboratoriotekniikan takia ja sai ensi-iltansa vasta 1913. Elokuvan ohjasi Teuvo Puro ja tuotti kuvaaja Frans Engström (1873–1940). Pääosiin kiinnitettiin, kuten Salaviinanpolttajiinkin, liuta Kansallisteatterin näyttelijöitä. Sylvi on ensimmäinen suomalainen elokuva, josta on olemassa pieniä kohtauksia kronologisessa järjestyksessä."

Tämäkin teksti pitäisi varmaan kirjoittaa uudestaan. Varsinkin viimeinen virke ei voi muuta kuin hämmentää. Myös viite "laboratoriotekniikkaan" on väärä.

"'Ensimmäinen suomalainen filmidraama on äskettäin löydetty eräästä romukaupasta, jossa sen selluloidinauha makasi huonosti myytävänä tavarana, sillä 'tämä filmi palaa huonosti', sanoivat pikkupojat, jotka varsinkin keväisin ovat selluloidinauhan suurostajia.' Näin kirjoitti Suomen Kuvalehti tammikuussa 1934. Vuoden 1933 lopulla helsinkiläinen romukauppias oli ottanut yhteyttä Heikki Ahon ja Björn Soldanin elokuvayhtiöön. Kauppiaan käsiin oli joutunut filmi, joka paloi huonosti eikä soveltunut pikkupoikien leikkeihin suurennuslasilla kärvennettäväksi. Kun Aho ja Soldan saivat rullan, se paljastui katkelmaksi ensimmäisen suomalaisen pitkän näytelmäelokuvan, Sylvin (1911-13), negatiivista. Suomen Kuvalehti luonnehti löytöä ensimmäiseksi täkäläiseksi "filmidraamaksi", mutta näytelmäelokuvia oli toki tehty jo Salaviinanpolttajista (1907) lähtien. Tosin vasta Sylviä saattoi kutsua pitkäksi näytelmäelokuvaksi."

Tämä lainaus on Turun yliopiston kulttuurihistorian professori Hannu Salmen kirjoituksesta Sylvistä - tässä linkissä vain juttusarjan eka osa. Wikipediankin kirjoittaja olisi voinut käyttää tätäkin tekstiä runnoessaan omaansa, sillä se on parasta, mitä elokuvasta on olemassa.

Siteerattu luentoteksti on painettuna saatavilla Salmen mainiossa kirjassa Kadonnut perintö. Taitaapa olla vielä paranneltu versio siinä, vaikka en ryhtynyt tätä varten vertailemaan.

Sylvistä on olemassa Aito Mäkisen kokoama versio vuodelta 1980 - Wikipedian kirjoittaja taitaa viitata tähän, kun sanoo sen olevan "elokuva, josta on olemassa pieniä kohtauksia kronologisessa järjestyksessä".

Kopioidussa säilyneessä aineistossa tällaista järjestystä ei ole - vain pieni raapustettu numero kertoo mihin kohtaukseen otos viittaa. Säilynyttä aineistoa on tunnetusti useampia eri kokonaisuuksia - ne ovat myös eri pituisia. Asiaa mutkistaa se, että Aho & Soldan leikkasivat aikoinaan romukaupasta saamaansa alkuperäisnegatiivia omiin lyhytelokuviinsa.

Tämän sekavan löytö- ja käsittelyhistorian jälkeen ei ole ihme, että aineistoa näyttäisi kuitenkin olevan hieman enemmän kuin mitä Mäkisen kokoomateokseen on laitettu. Filmiaineistosta löytyy myös kuvia, joissa vähän pelleillään, hylättyjä kuvia (eli poistoja) ja näkyypä kuvissa selin joku kuvausryhmän jäsenkin - varmaankin lavastaja tai järjestäjä, kun kerran kameran veivi pyörii - kuvaaja se ei siis ole. Näitä siis katselimme eilen.

Näitä työn ilon hedelmiä esitään Orionissa syksyllä Dokumentin ydin -sarjassamme, joka taitaa saada jo neljännenkymmenennen näytöksensä syksyn neljän kerran myötä.

Muitakin välähdyksiä - tässä vaiheessa usein kysymys on oikeastaan muutaman sekunnin fragmenteista - sekä elokuvan että varsinkin äänielokuvan alkuvaiheista on luvassa, kiitos uutteroiden kollegoiden.

Ns. "arkistolöydöt" ovat varsin usein lopputulosta monen ihmisen työstä, vaikka joku niitä aina valikoituukin esittelemään. Suurin osa löydöistä häviää saman tiensä, varsinkin jos ne päätyvät ns. harmaana materiaalina nimettömänä jonkin televisio-ohjelman täytteeksi. Toiset arkistolöydöt nostetaan framille metelillä ja niistä voidaan tehdä pieniä otsikoitakin, jos journalismi sattuu siitä innostumaan sinä päivänä, kun asiasta ohimennen kuulee.

Syksyn sarjaa varten keräämme esille kaikkea sitä, mikä aikoinaan ei valkokankaalle asti päässyt. Dokumentin ydintä se on juuri siksi - nämä otokset kertovat jostakin muusta kuin fiktiivisestä valkokangastaiteesta. Kuvaustilanteen tallentuminen, koekuvaukset, poistot, sensuroidut, epäonnistumiset jms. tuovat uusia näkökulman fiktiiviseenkin elokuvaan.

Äänielokuvan kaikkein varhaisimmasta historiasta luvassa on - tässä vaiheessa vielä ehkä - enemmänkin kuin välähdys, sillä eilen silmiin tarttui todella mielenkiintoista intensiteettiäänellä varustettua materiaalia, jonka parissa ilta vierähti pitkään kellokortin tavoittamattomiin.

Kollegan kanssa saatoimme lopulta melko varmoina todeta, että se tuo uuden äänellisen momentumin Suomen elokuvahistoriaan ja todennäköisesti samalla myös Viron kulttuurihistoriaan.

Siitä voi sitten repiä otsikoita, jos sattuu olemaan huono kulttuuriuutispäivä, eikä yhtään patsasta ole kaadettu. Mutta turhahan siitä tämän jälkeen. Kun se oli blogissa ensin.