tiistaina, toukokuuta 15, 2007

Muistamisen ja unohduksen politiikkaa

EDIT: klo 11.30 laitettu esille uusi, huomattavasti aamuista laajempi versio. Teksti on edelleen kehiteltävänä.

Tänään klo 18 pitäisi käydä puhumassa journalistien Pressiklubilla patsaista ja niiden politiikasta. Mukana tietysti elokuvanäytteitä.

Mitä sitä puhuisi? Vähän patsaiden, muistomerkkien ja monumenttien teoriaa ja sitäkin enemmän näytteitä erilaisista ratkaisuista.

Patsaissa kohtaavat kolmenlaiset symbolit: ne tuovat esille varsin usein erilaisia embleemeja, ne ovat joko itse tai ainakin osa keskeisiä historiallisia paikkoja (tai tiloja) ja varsin usein ne myös esittävät tunnettuja historiallisia henkilöitä.

Pierre Nora on kehitellyt historiantutkijan työtä varten näistä symboleista, muistomerkeistä ja monumenteista kahtiajaon.

Toiset symbolit ovat tarkoitettu, asetettu symboleiksi: tällaisia ovat erityisesti valtiolliset symbolit, mutta myös Pantheonin ja Eiffelin tornin tapaiset monumentit.

Englanniksi käännettynä hän käyttää näistä nimeä imposed symbols, jolla ei siis ole vakiintunutta suomennosta. Historioitsijan tehtävänä on tällöin löytää niiden eri muodot ja selvittää niiden ideoiden toteutumisen (suomeksi ehkä historian kehityskulun, ilmenemispolut)

Toiset symbolit ovat rakennettuja (constructed symbols).
Sellainen olisi esimerkiksi Suomi-neito (Ranskassa tietysti Gallian kukko). Mainiossa teoksessaan tästä symbolista Aimo Reitala toteaa, että Suomi-neito ei ole saanut omaa hakusanaa tietoteoksiin, ja vaikka se on tuttu, se on "epävirallinen ja tuntematon". Sen tutkiminen merkitsi hänelle "löytöretkeä pääosaltaan ennen tutkimattomaan tai puutteellisesti tutkittuun kansalliseen kuvamaailmaan".

Kuten Kerstin Smeds on osoittanut sekä kansallisrunoilijaksi kohotetun J. L. Runeberginja Aleksanteri II:n patsaiden suunnittelua pidettiin keskeisenä ja valtiollisena asiana, jota puitiin toisin kuin muita muistomerkkejä perinpohjaisesti sekä säädyissä että maan sanomalehdistössä. Smeds sanoo: ”Molemmat muistomerkit pystytettiin pääkaupungin keskeisimmille ja näkyvimmille paikoille, jotta kansa tulevaisuudessa voisi kokoontua niiden ympärille kansakunnan yhteisten asioiden merkeissä.”

Aleksanterin patsaan kohdalla tämä valtiollinen luonne oli erityisen selvää: sen yksityiskohdista ei päättänyt taiteilija vaan säädyt. Alunperin tehtävään valitun Johannes Takasen valitsemista puolsi myös kielikysymys. Hänen aikaisen kuolemansa johdosta tehtävään valikoitui toinen patsastoimikuntaa miellyttänyt kuvanveistäjä Walter Runebergin, runoilijan poika. Molempien ehdotukset olivat saaneet kritiikkiä: Albert Edefelt sanoi, että Takasen ehdotuksesta puuttui kaikki keisarillisuus – keisari oli kuvattu ”porvarillisena perustuslaillisena monarkkina”. Runebergin ehdotuksessa näkyi tekijänsä keisarinvastaisuus: keisari oli siinä kuvattu despoottina, mikä ei säätyjen mielestä ollut hyväksyttävää.

Jo Walter Runebergin tekemä J. L. Runebergin patsaan poliittinen ja ideologinen symboliikka oli herättnyt kiistoja patsaan ulkomuodon ja kaiverrusten suhteen. Lopulta kaiverrukset päätettiin patsastoimikunnassa tehdä vain suomeksi: kuten tiedämme, siihen lisättiin laajan polemiikin jälkeen lyhyt teksti ruotsiksi. Se aiheutti sen, että patsaasta jätettiin pois Runebergin nimi, jonka mukana olemista oli aiemmin pidetty välttämättömänä.

Pierre Noran muiston merkitystä koskeva päätelmä oli raju, turhankin raju. Hän sanoi, ettei Ranskaa enää ole olemassa muuten kuin tärkeiden embleemien, symbolisten paikkojen ja historiallisten henkilöiden muistoina. Vain näiden kautta syntyvät muistot (ja "muisti") Ranskasta luo sen koheesion, yhtenäisyyden ja jatkuvuuden, joka säilyttää sen elävänä ja luo sille legitimiteettiä.

Tämä tietysti jättää huomioimatta sen, minkä kanadalainen myyttien ja symbolien tutkija James A. Leith on tuonut esille. Keskittyminen muistiin jättää syrjään yhteiskunnan väestön elämällä keskeiset piirteet - pitkäaikaisen hallinnan, verotuksen, valtiollisuuden muotojen ja rajojen merkitys sekä nykyisen valtiollisesti määräytyneen kansainvälisen integroitumisen jne. - mutta myös unohtamisen. Erityisen keskeinen piirre on eri kansanryhmien välisten väkivaltaisuuksien ja sorron unohtaminen.

"Aika parantaa haavat" on itse asiassa poliittinen ohjelma. Patsaiden, muistomerkkien ja muiden historiasta muistuttavien paikkojen ja tilojen muuntaminen on itse asiassa aktiivista unohtamisen politiikkaa. Päätöksiä tekevät poliitikot voivat olla pitkällä tähtäimellä oikeassa, mutta lyhyellä tähtäimellä he riistävät toisilta oikeuden muistaa ja muistella. He varaavat historiallisen muiston vain itselleen.

Erityisen tyypillinen unohtamisen politiikan muoto on ollut kielipolitiikka. Yhtenäistävällä, homogeenisyyteen tähtäävällä kielipolitiikalla on aktiivisesti hävitetty sekä kielivähemmistöjä että identiteetin rakennusaineena toimivia murre-eroja. Assimilaatio on aina unohduksen politiikkaa.

Historioitsijalle unohtaminen on aina keskeistä, sillä kuten Eric Hobsbawm sanoo, historioitsijan on muistettava se, minkä muut unohtavat.
Esimerkiksi Etelä-Afrikassa aiempien hallitusten muistomerkkipolitiikka on johtanut ajatuksiin väärin perustein luodusta ”muistojen maisemasta”. Nelson Mandelan tultua valtaan vuonna 1994 tämä haluttiin sysätä syrjään. Maassa eli rinnakkain monia erilaisia muistojen maisemia: kolonialismi, totalitarismi ja vastarintaliikkeet olivat luoneet kukin omansa – ja kaikilla niillä oli omat muistomerkkinsä, joihin niiden ideologiat olivat kiinnittyneitä.

Nykyisin tätä monimuotoisuutta hallitessa eri kansanryhmiin tasa-arvoisesti suhtautunutta mielikuvaa luotaessa käytetään siellä ilmaisua ”rainbow nation”, suomennettuna siis sateenkaarikansakunta.

Kulttuurisesta muistin politiikasta siis halutaan tehdä subjektiivista, luovaa ja rakennettua. Kulttuurinen perintö on asetettu avoimesti keskusteltavaksi: lyhyesti, se halutaan määritellä uudelleen. Tämä tarkoittaa juuri muistettavien ja unohdettavien asioiden valikointia. Näin muistin asema kansakunnan rakentamisessa saa korostetun sijan. Politiikan olennainen piirre Etelä-Afrikassa on se, että sen halutaan luovan monikansalliseen ympäristöön yhtenäisyyttä ja erityisesti se, että kulttuurisia konflikteja halutaan aktiivisesti välttää.

Tämä on tarkoittanut ylhäältä alas suuntautuvaa kulttuurista rakentamista: maahan on rakennettu valtaisat määrät uusia monumentteja ja muistomerkkejä, joiden pitäisi ajaa uusia kansallisia yhtenäisyyden ideaaleja periaatteena sovitus ja monimuotoisuus. Näin aiemman hallituksen hiljentävät, vaimentamat ja häivyttämät sekä marginaalisoimat maailmat pääsevät esille uusissa hankkeissa. Tavoitteena on tarjota tilaa parantumiselle yhteiskunnassa, joka on pahoin traumatisoitu ja syyllistetty. Tuoreet tutkimukset osoittavat, että käytännössä esimerkiksi monimuotoinen etnisyys ei kovin hyvin rakennetuista monumenteista aina välity.

Paul Connerton on tutkinut uusien aloitusten keinovalikoimaa. Hän toteaa, että uudessa tilanteessa tapana on valita satunnaisesti osa aiemmin käytetyistä symboleista. Nämä otetaan elävään käyttöön rituaaleissa, jotka vahvistavat eroa entiseen. Vanhat symbolit otetaan uudelleen käyttöön samalla kun ne kiistetään: ”Uuden alun ja vanhan tyrannian välinen muuri rakennetaan palauttamalla mieliin vanha tyrannia.” Näiden mieliinpalautusten tavoitteena on tuoda esiin parantamisen mahdollisuus: aiempien riitojen tilalle sovitus, diversifikaation tilalle yhtenäisyys. Vapaus, yhtenäisyys etnisessä monimuotoisuudessa ja sovitus olivat Nelson Mandelan virkaanastujaispuheen oleellisia piirteitä.

Uudet kansalliset festivaalit, uusi itsenäisyyspäivä ja Vapauden puiston tapaiset tilat ovat Etelä-Afrikassa käytetyt keinot. Suomessa käytössä oli samanlaisia keinoja jo 1800-luvulla. Jo vuonna 1839 ylioppilaiden viettämä Porthan-juhlaoli mielletty kansanjuhlaksi ja kun Porthanille haluttiin oma patsas, ylioppilaat vetosivat ”kaikki Suomen kuntiin”. Porthanin päivän, 9.11. takana oli J. V. Snellmann aloite. Turussa 1888 paljastetun Pietari Brahen patsaan rahoitusta oli kerätty myös kansanjulilla ja iltahuveilla kuten myös Brahen kuoleman 200-vuotisjuhlia jo vuonna 1880.

Rituaalinomaiset kansanjuhlat olivat Smedsin mukaan suuria kansallisia julkisia näytelmiä. Ne ”toteutettiin mahdollisimman yksinkertaisin ja iskevin keinoin. Ne olivat osa laajempaa poliittista ja kansallista ohjelmaa, osa kansallista sosialisaatiota. Patsashankkeet legitimoitiin koko Suomen kansan asiana vetämällä kymmenet tuhannet ihmiset vihkiäisseremonioihin”. Porthanin patsaan vihkiäisissä 9.8.1864 kaupungilla velloi tuhansia ihmisiä, Runebergin patsaan vihkiäisissä 6.5.1885 oli paikalla yli 20 000 henkeä, ”isänmaallisuuden yhteen kokoama Suomen kansa”, kuten asiasta tiedotettiin.

Kun Aleksanteri II:n patsas vihittiin 29.4. 1894, paikalla oli niin suuri ihmisjoukko, että Uuden Suometaren mukaan sitä ei voinut enää laskea. Yli 300 kuntaa oli lähettänyt edustajansa paikalle. Yhtäaikaisia juhlia pidettiin Maarianhaminassa, Vaasassa, Turussa, Porissa ja Kajaanissa. Helsingin Kaisaniemessä oli erillinen kansanjuhla. Ohjelmassa oli terveydyskäyntejä patsaalle ja juhlapäivällinen. Tämä kaikki säätyjen läsnäollessa, kutsuttuina mukana olivat senaatin jäsenet, yliopiston ja virkakunnan edustajat sekä kunnalliset virkamiehet. Samoin oli menetelty Runebergin ja Brahen patsasjuhlissa.

Kyse oli siis poliittisesta manifestista, mutta sellaisesta, jossa venäjänkielen käyttämistä varottiin viimeiseen asti.

Pierre Nora on kutsunut aikakauttamme mielessään sekä Itä-Euroopan kommunistiaikojen jälkeiset valtiot että uusi Etelä-Afrikka ”muistiinpalauttamisen ajaksi”. Termi "varastoitu muisti" - ­Noran käyttämä säilytystä tarkoittava termi on yleisessä käytössä kemiallisten aseiden varastointia tarkoittavassa mielessä ­- on olemassa reaktiona kasvavaan epävarmuuteemme ennustamattomasta tulevaisuudesta.

Jay Winter on sanonut, että ensimmäisen maailmansodan jälkeen ihmiset ovat alkaneet etsiä merkityksiä historiasta ja erityisesti sen tragedioista. Hän haluaa selvitettäväksi Europaan disintegraation verisen historian. Ensimmäinen maailmansota muistomerkkeineen on keino, jolla tuon sodan aiheuttamat traumat ja tuska saavat tulla julki. Ensimmäinen maailmansota on hänelle yhtäaikaa sekä Euroopan yhtenäisyyden että disintegraation keskeinen jakaja.

Ensimmäisen maailmansodan muistomerkit ovat kollektiivisisesti toteutuvien rituaalien, retoriikan ja murehtimisien seremonioiden paikka. On yleistä, että ne vetoavat universaalilla tavalla menetykseen, yleisenä sanomanaan ”ei koskaan enää”. Kaikista nationalismin hengen läpitunkemistä myöhempien konfliktien sotamuistomerkeistä tätä tuskin voi sanoa, vaikka sotilaan nöyrät maahan painetut kasvot ja koetut kärsimykset - joskus jopa sodan uhrien tuska - niistäkin usein tulevat esille.

Vastaavalla tavalla Etelä-Afrikan uudet muistomerkit korostavat traumaa, menetystä ja murehtemista. Mutta niitä tutkinut Michelle Burns huomauttaa, että päinvastoin kuin Itä-Euroopassa, jossa patsaat kaadettiin, Etelä-Afrikassa entiset patsaat saivat jäädä pystyyn afrikaanereiden muistoksi. Asia ei ollut itsestään selvä, se vaati laajan ja perusteellisen julkisen keskustelun. Poikkeuksena olivat Hendrick Verwoerdin patsaat. Häntä pidettiin apartheidin pääarkkitehtina – muiden patsaat ovat saaneet jäädä pystyyn.

9 kommenttia:

Jussi kirjoitti...

Noh minä nyt aina yritän tätä Joseph Beuys'ia tuputtaa jokaiselle. Tietysti aihe on laaja, mutta ehkäpä joidenkin välimerkkien väliin..

http://en.wikipedia.org/wiki/Joseph_Beuys

Wikipediassa on aika hyviä linkkejä herrasta.

Puhui sellaisesta, kuin näkyvä ilmaisu ja sen provokatorinen luonne, sekä siitä syntyvästä keskustelusta ihmisten kanssa.

Taiteilijoista herralla oli aika jyrkkiä mielipiteitä;
" Taiteilijat ovat suurimmaksi osaksi opportunisteja ja persereikiä ja he muodostavat kaikkein taantumuksellisimman luokan."

Tuo lainaus on muistinvarainen, mutta aika tarkka ja liittyi keskusteluun jossa herra puhui taiteilijoista jotka arvostelivat ihmisiä sen takia, että nämä eivät olleet ottaneet 'töitä' vastaan toivotulla tavalla.

On muitakin ns käsitetaiteilijoita, jotka liikkuvat vähän samoilla vesillä tuon kuvanveiston kanssa;

Sol LeWitt
Joseph Kosuth

Ja onhan sitä myös Claes Oldenburg.

http://upload.wikimedia.org/wikipedia/commons/2/29/Free_Stamp.jpg

Sedis kirjoitti...

Taiteilijan intentio ja motiiviperusta on tietysti mielenkiintoinen ulottuvuus tässä kaikessa.

Jussi kirjoitti...

No joo, tulee tietysti ensimmäisenä mieleen tuo Aimo Tukiainen ja keskustelu tuon Mannerheimin ratsastajapatsaan tiimoilta.

http://www.fng.fi/fng/html4/fi/archive/news/doku2_01/rescue.htm

Oletkos täällä käynyt;
http://www.artists.fi/sculptors/webgallery.htm

Tietysti se teos on olemassa siellä itsenään ja sen siihen liittyvän historiansa kanssa (sodat yms) mutta lähtökohtana, kun aloittaa tarkastelun olisi hyvä muistaa itse tekijääkin, mikä oli miehiään tai naisiaan. Et kai sinä ihan sfinskistä asti lähde asiaa tarkastelemaan.

Ja liittyyhän tuohon Tukiaisen tapaukseen kyseisen ratsastajapatsaan osalta ihan hauskaakin kerrottavaa.

Sedis kirjoitti...

Lisäilin tuohon esimerkkejä Suomesta: tekijä ei päässyt 1800-luvun loppupuolella vaikuttamaan asiaan. Ei varmaan aina nykyäänkään.

Mutta totta puhut, Jussi.

Jussi kirjoitti...

Niin se 1800-luku. Tulee aina ensteks mieleen Joseph Rudyard Kipling,mutta kun olen itsekin ehtinyt juoksentelemaan tuolla Italiassa - kerran juoksin karkuun yhtä perunapeltoa - en tiedä mikä pelto se oikeasti oli - kun yks isäntä yritti naittaa minua tyttärelleen. Siitä on vain autuaasti ikuisuus aikaa - niin kai se Michelangelo di Lodovico Buonarroti Simoni sai sitä näkemystäkin sinne patsaisiinsa hivutettua. Ikävä kyllä ei riittävän usein.

Jussi kirjoitti...

Hyvä pointti tuo Etelä-Afrikka!

Etelä-Afrikasta tuli mieleen tuo Etelä-Amerikka. Sen Kemppisen ja Jokisipilän sivuilla käydyn keskustelun tuiskeissa tuli mieleen Francisco Pizarro. Muistelin että herran jäännösten tai patsaiden tiimoilta asiassa olisi ollut jonkinlaista vääntöä Perussa.
Tässä jotakin Pizarron muumiosta;
http://www.calnative.com/stories/n_pizarro.htm
ja tässä kuva sargofagista
http://www.imagesofanthropology.com/images/Sarcophagus_of_Francisco_Pizarro_copy.jpg

Jussi kirjoitti...

Mä nyt vielä vähän häiriköin tässä, kun on vielä hetki aikaa.

Eli tuli itäisen Euroopan patsasliikehdinnästä vielä semmoista mieleen,ajatusketjuna lyhyesti;

historiattomuus - venäläisellä puolella ei niin erityisellä innokkuudella selvitetä tuota Stalinin aikaa - no nyt se aika halutaan unohtaa myös rajan 'tällä' puolen. Vaikka ( ja toki) asiaa edelleen käytäisiinkin läpi kirjoissa ja lehdissä ja koulu opetuksessa, sitä ei näy arkipäivän katukuvassa.

Ehkä se on epäaikaa, epähistoriaa. Epätila, jolla ei ole jatkuvuutta ....?

Kai sitä voi selkeästi lähteä siitä, että jos kaupunki on ilmaisemansa inhimillisen kokemuksen kuva, niin siellä elävien ihmisten menneisyys kuuluu siihen tavalla tai toisella.

Siis onko seurauksena muistikatkos?

eli onhan noita Hitlerin aikuisia keskitysleirejäkin säästetty museoina - olen parilla sellaisella käynytkin.

eli


seuraamus - aletaanko rajan 'tällä' puolen pystyttämään patsaita jossa kansallinen identiteetti tms tulisi 'hyvin' esille - alkaako Venäjän puolella myös uusi patsasliike,henkenä 'vahva Venäjä' tms

Mistä näihin uusiin patsaisiin niiden rakentajat löytävät sen 'kuvakielen'? 1800- luvultako?

Tekijöitä löytyy helpommin.

Sedis kirjoitti...

Uudet patsaat asettavat kyseenalaiseksi entisen historian tulkinnan.

Mieti niiden muodostamaa kokonaisuutta siltä kannalta.

Suomessa: kuinka ne rikkovat nationalistisen tarinan kertomuksen.

Jussi kirjoitti...

Näet sen oikein.
Vähän seuraa tässä keskustelussa....

Mieleen tuli menneeltä talvelta televisiosta näkemäni ohjelma Irakin sodassa kuolleiden amerikkalaissotilaiden muistomerkistä. Satuitko näkemään?

Siinä jonnekin merenrantaan (California?) oli aamuisin koottu vapaaehtoisten toimesta, puisista risteistä eräänlainen hautausmaa. Jokaisessa ristissä oli kuolleen amerikkalaisen henkilötiedot ja taisi olla vielä valokuva. Iltaisin kaikki sitten purettiin pois.

Menikö se niin, että eivät enää lisänneet niitä ristejä siihen teokseen, kun uudet ei mahtuneet enää sinne rannalle sovinnolla.

Sen kaltaisia 'muistomerkkejä' pitäisi voida myös pystyttää tuonne Viroon ja tietenkin myös Venäjälle. Idealismia tietenkin, mutta analogiaa luulisi löytyvän.