Ulkopoliittinen elokuvasensuuri oli suomalaiselle historianhallinnalle ongelma. Syyskuusta 1944 lähtien Neuvostoliitto oli sensuurin erityinen suojelukohde. Ulkopoliittinen sensuuri päättyi virallisesti vasta vuonna 2001, vaikka 1980-luvun videolaista ulkopoliittinen kieltoperuste oli jätetty pois.
Sotasensuurin kieltoja alettiin purkaa 1970-luvun lopussa. Ensin tarkastamo salli Tsekkoslovakian vaatimuksesta ja ulkoministeriön määräyksestä aikanaan kielletyn Kultaisen kaupungin. Ernst Lubitschin poliittinen komedia Ninotchka sai esitysluvan leikattuna 1981. Luvan varmisti elokuvan kahdeksannessa tarkastuksessa sensorin roolistaan kiusaantunut, erikoisnäytöksessä elokuvan nähnyt opetusministeri Kalevi Kivistö.
Elokuvatarkastamon puheenjohtaja Jerker Eriksson vakuutti Ilta-Sanomille helmikuussa 1982, että "[p]oliittisen mielipiteen esittäminen ei ole kiellettyä eikä poliittinen väri ratkaise sensuurin läpäisyä. [– –] Tiukemmissa tilanteissa on ollut toisinkin, mutta 40 vuodessa kiellot vanhenevat. Kun sensuroidut ajatukset ovat historiaa, niitä voidaan taas valkokankaaltakin katsella."
Käytännössä historianhallinta ei ollut helppoa. Sotasensuurin 1930-luvun elokuville määräämät kiellot hiersivät. Tarvittiin ennakkotapaus. Kalle Kaarnan Ruotsista löytynyt Isoviha (Suomi 1939) vapautui ensimmäisenä, elokuvan oikeudet hankkineen Matti Helkapalon sinnikkyyden ansiosta. Esityslupa heltisi huhtikuussa 1984, lähes kaksi vuotta tarkastushakemuksen jälkeen, kun tarkastamon varapuheenjohtaja Arvo Salon tuki varmistui. Kun Risto Orkon Jääkärin morsian (1938) sai kesäkuussa 1983 erikoisluvan esitykseen Seinäjoella, Eriksson muistutti filmin joutuneen kielletyksi aikoinaan ulkopoliittisista syistä, "eikä tilanne ole siitä muuttunut". Se oli ulkopoliittista kieltävää kieltä, ulkoministeriön liturgiaa.
Kaikki eivät olleet samaa mieltä. "Jääkärin morsiamen esityskielto on perin käsittämätön asia, sillä Sihvon laulunäytelmää esitetään jatkuvasti teattereissa eri puolella Suomea", ihmetteli Suomi-Filmin omistaja Orko. Suomen elokuvasäätiön pääsihteeri Kari Uusitalo sanoi elokuvaa "täysin vaarattomaksi materiaaliksi, jolla on enää historiallista arvoa. Se on museotavaraa, eikä se vetoa isänmaallisiin tunteisiin sillä tavalla kuin omana aikanaan".
Uusitalo mainitsi samassa yhteydessä myös Wilho Ilmarin elokuvan Yli rajan (Suomi 1942), jota hän piti arveluttavana naapurisuhteille. Bolsevismin vastaiset ansiot olivat taanneet elokuvalle palkinnonkin Venetsian filmifestivaaleilla vuonna 1942. Ongelma oli myös Risto Orkon Jees ja just (Suomi 1943). Ryhmy ja Romppais –tarinan tapahtumat sijoittuivat Neuvostoliiton puolelle ja puna–armeijan sotilaista tehtiin Uusitalon sanoin "todella raakaa pilaa". Asiaa mutkisti, ettei niiden kielloista ollut virallisia dokumentteja.
Sanomalehti Pohjalainen tiesi kertoa huhtikuun lopussa 1984: "Vuonna 1938 Risto Orkon ohjaamaa Jääkärin morsianta sensuuri tsiikaa taas kerran sillä silmällä. Kuukausi sitten sensuurista annettiin ymmärtää, että päätös, arvatenkin vapauttava, on tulossa parin viikon päästä. Nyt ratkaisua kuitenkin venytetään neulanpistoisessa ilmanalassa. Erikoisluvalla morsianta on katseltu viime vuosina Seinäjoella ja Ylistarossa. Helmikuun manifesti ja Aktivistit ovat morsiantakin kuumempaa kamaa."
Näin olikin. Tarkastamon virallisesta näkökulmasta vaikein vapautettava oli Orkon ohjaama jääkärielokuva Aktivistit. Toivo Särkän Helmikuun manifesti (1938) oli helpompi. Ohjaaja hävitti ulkopoliittisesti arveluttavat kohtaukset negatiiveja myöten jo 1960-luvulla. Elokuvat saivat televisioesityksen vasta 1990-luvulla. Muutosta ei haluttu, sillä Uusitalon sanoin "aiemman päätöksen kumoamiseen kun liittyi aina pieni riski". Se tarkoitti Neuvostoliiton virallista protestia.
Kun Yleisradio esitti Isovihan tammikuussa 1985, se poisti tarkastamon johdon suosituksesta elokuvasta kuusi venäläisvastaiseksi katsottua repliikkiä. Kansan Uutisten Pertti Jokinen kommentoi: "Poistot eivät sinänsä mitenkään heikennä elokuvan taiteellista tasoa, joka ei muutenkaan aivan valtava ole. Sopii kuitenkin ihmetellä eikö suomalainen katsoja ja suomalais–neuvostoliittolaiset vankat ystävyyssuhteet olisi kestäneet 1710–luvulle sijoitettuna sellaisia ilmaisuja kuin 'mulkosilmä, moskoviitta–Iivana', 'Ryssän maalla' ja jopa sellaista kuin 'ryssiä ei ole syytä armahtaa'."
Poistot olivat itse asiassa samoja, jotka oli tehty lokakuun alussa 1939. "Nykypäivän katsojalle – ja varsinkin uuden aallon oveliin neuvostovastaisuuksiin tottuneelle katsojalle – tuntuvat näiden elokuvien neuvostovastaisuudet kuitenkin varsin kevyiltä, lapsellisiltakin – selvästi historiaan sijoittuvilta, joten hieman hätävarjelun liioittelulta maistuvat nämä kiellot kuin myös television nyt tekemät Isovihan leikkaukset – olkoonkin, ettei niillä ilmeisestikään mitään korvaamattomia taidearvoja menetetä."
Tilanteen lauettua Eriksson palasi aiemmalle linjalleen, kun hän sanoi yleisen normiston ja olosuhteiden muuttuvan jatkuvasti. Silloin muuttui myös tulkinta: "Isovihan salliminen oli tavallaan myös vastaus muuttuneisiin suhtautumistapoihin. Sitä paitsi 40 vuotta vanhana se alkaa jo muutenkin olla historiaa." Yleisradion filmipalvelun päällikkö Nils Ljungdell kertoi "herrasmiessopimuksesta" elokuvatarkastamon kanssa: jos tarkastamo ei olisi sallinut, Isovihaa ei olisi esitetty, vaikka laki sen mahdollisti. Televisiolle harvalukuiset poliittiset ongelmaelokuvat eivät olleet tärkeitä. Heillä oli muutakin esitettävää.
Neuvostovastaisuudesta puhuttiin vielä Renny Harlinin
Jäätävän poltteen (1985) yhteydessä. Vaikka Suomen Kuvalehden Ywe Jalander hyväksyi elokuvan kiellon periaatteessa, hän kritikoi vahvasti "arveluttavalla tavalla" käytettyä poliittista kieltä: "Sekä Yleisradion uutistenlukija että lehtitietojen mukaan myös elokuvatarkastamon päällikkö ovat käyttäneet termiä neuvostovastainen kiellon perusteista puhuttaessa. Termi neuvostovastainen on kuitenkin perusteena aivan muuta kuin lain käyttämä sanonta 'huonontaa valtakunnan suhteita ulkovaltoihin'. 'Neuvostovastainen' on tarkoitteiltaan epämääräinen. Se on kielen sisäisen vallankäytön väline ja sen alaa voidaan mielin määrin vaihdella kulloistenkin poliittisten tarpeiden mukaan. Se pesiytymistä julkiseen asialliseen kielenkäyttöön on täysi syy välttää. Loppujen lopuksi tämän termin taakse kätkeytyy hyvin samankaltaista asenteellisuutta kuin puheena olevan elokuvankin, vaikka erimerkkisenä."
Vuosi 1985 oli uudelleenarviointien aikaa niin historianhallinnan kuin poliittisen kielen näkökulmasta. Nimimerkki Sirje Sinilinnun Viro–kirja, Osmo Jussilan iltapäivälehden haastattelussa romukoppaan heittämä termi "neuvostovastaisuus" – se oli professorin mukaan neuvostoliittolainen propagandatermi – ja Carl–Erik Skarpin kirjoitus Uudistuvassa Ihmiskunnassa, sekä niiden eräänlainen vastakirjoitus, K. J. Långin artikkeli Nya Arguksessa ovat siitä ajankohtaisia esimerkkejä. Näin "neuvostovastaisten" elokuvien vapautuminen liittyy muuhun yhteiskunnalliseen vapautumiseen ja politiikan kielen ratkaisevaan muutokseen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti