Kansakunnan synnyn ehtoja 1800-luvulla II

Jatkoa edelliseen kirjoitukseen

Päätelmiä suursuomalaisuudesta

Suuriruhtinas­kuntalaisten mahdollisuus ylittää "kynnys", ja mahdollisuus kokonsa puolesta muodostaa elinkykyinen kokonaisuus parani vuosisa­dan mittaan koko ajan, kasvoi­han väkiluku alueliitokset huomioon ottaen vuodesta 1810 vuoteen 1870 kahteen mil­joonaan, eli kak­sinkertai­seksi.

Kulttuurinationalismin teesejä muistuttava aika­laiskä­sitys 1800-luvun alkukym­menillä oli, että Suo­men kansa saattoi saavuttaa kansakun­taisuuden (ts. "tulla kansa­kun­naksi") historiaansa koskevan tietoisuuden avulla. Se oli vielä 1830-luvulle tultaessa itses­sään epäpoliitti­nen romant­ti­nen pro­jekti. Mutta jos historia kyettiin tavoit­tamaan vain Suomeen liitetyn Karja­lan avulla ja suo­ma­lais­su­kuisik­si mää­ritellyt kansat yhdis­tää, niin oltiin teke­misissä jo ro­mantiikkaa poliittisempien pyrkimysten kanssa. Prena­tiona­listiset militantit puuhamie­het havitte­livat - ainakin sanoissaan - Karja­lan territoriota ja sen väestöä, jotta voitai­siin konsti­tuoi­da jotakin, mitä voi­taisiin kutsua kan­sakun­naksi.

Onkin pantava mer­kille kor­keasti koulu­tetun eliitin parissa tapah­tuva ajattelun muu­tos folk­lo­risti­sesta ja kult­tuurista painottavas­ta kan­san­ru­nous- ja kieli­har­rastuksesta poliitti­seen ekspan­sionis­min mahdollisuuteen, joka on Karjalan ja suomensukuisten kansojen kohdalla havaitta­vissa heti 1840-luvun alussa. ­Paavo Tik­kasen aiem­min siteerattu puhe 1840-luvul­ta mil­joonis­ta, jotka piti yhdis­tää yhdeksi kan­saksi, on varhainen osoitus kansakuntaisuuden "kyn­nys­periaat­teen" aiheut­ta­masta huo­lesta.

Juuri tämän yhdis­tymi­sen oikeut­tami­seksi nationalisti­sen ajattelun militantit pioneerit (Tikka­nen, Castrén) nosti­vat propagandistisesti perusteluissaan esiin kielet ja kielel­li­set yhteydet.

Nii­den asema ko­ros­tui heidän propagandas­saan, sillä he oivalsivat hyvin, että kansa­kunta­na olemi­sen oikeutuksen saa­neen riittä­vän suuren yksikön kielen tuli olla riittävän kehit­tynyttä myös sivis­tykselli­sessä mielessä. Siksi pelkkä kyn­nyksen ylittä­minen ei riittänyt, vaan kieltä itseään piti kehit­tää.

Liian pitkälle menevien ajatuskulkujen vuoksi on muistet­tava, että vaati­mukset itsenäisestä Suo­mesta olivat 1800-luvun Suomessa ennen vuosisadan viimeistä neljän­nestä hyvin harvinaisia. Separatistisesta nationalismista ei voi puhua. Varsinkin vanhemmassa 1800-lukua käsitelleessä kirjallisuudessa it­senäi­syys­vaati­muksiksi kuvatut tapaukset osoittautuvat tarkemmin arvioi­den vain ehdotuksiksi, joiden takana oli pyrkimys vahvis­taa itsehallintoa tai lujittaa au­tono­miaa.

Tällaiset itsehallintojärjes­telyt tai liitto­valti­ot eivät olleet 1800-luvun Euroopas­sa poik­keuk­sellis­ia ilmiöi­tä. Suuriruhtinaskunnas­sa suoma­lais­ten it­senäisyys­vaati­mukset ajoittuvat vasta 1900luvun puolel­le. Silloin ne myös saavuttavat osana nationalistista poliittista ohjelmaa jonkin verran myös joukkokannatus­ta.

Niinpä esimerkiksi kun anatomian professori Im­manuel Ilmoni (1797 - 1856) vuonna 1854 tiesi ylioppilasfennomaanien "elättelevän utooppista ja hullua ajatusta itsenäisestä Suomesta", ei kyseessä ollut nationalistises­sa mie­lessä kansalli­nen itsenäi­syyspyrkimys – tai nyky­kielellä kansal­lisen vapau­tusliik­keen alkusanat – vaan kuten Matti Klinge on todennut, jo aiem­min­kin usein toisteltu pyrki­mys vah­vistaa saavu­tettua au­tonomiaa. Myös Emil von Qvante­nin sensuurin kieltämäs­sä pamfle­tissa "Fen­noma­ni och Skan­dinavism" vuonna 1855 pyrittiin sama­ten vain vaihta­maan liit­tosuhde Venä­jään liittosuh­teeksi Ruot­siin. Ruot­sin yh­teydessä Suomen asema olisi vertautunut Ruot­siin uni­oni­suhteessa olevaan Norjaan.[1]

Nyt kuvattua 1800-luvun alun suursuomalaisuutta ei kuiten­kaan pidä yhdis­tää ensimmäisen maailmansodan jälkeiselle nationa­lismille tyypilliseen irredenta-ajatukseen. E­des karelianis­miksi kutsuttu­na aikana 1890-luvulla Karja­lasta ei tullut nationalistista irredentaa, vaikka silloin oli jo ole­massa nationa­listisia ohjel­mia ajavia valtakun­nalli­sia orga­nisaati­oita. Ilman valtakun­nalli­sia orga­nisaati­oita ei olisi voinut olla nationalistis­ta jouk­kokan­natus­ta­kaan, jota ilman irre­denta-ajattelu on (mo­dernissa) yh­teis­kun­nas­sa enem­män tai vähemmän haihat­telua.

Karelianismin irreden­ta-piirteet onkin tulkittava vain eliitin ajatte­luksi, vaikka se säily­neissä kirjallisissa ja muissa kulttuurisissa lähteis­sä saisi­kin merkittä­vän osan. Luku- ja kirjoi­tus­taidottomien mieli­pi­teistä tai poliit­tisesta ajattelusta ei lähteitä ole paljon käytettä­vissä, mutta ei ole toden­nä­köis­tä, että esimer­kiksi Karjalaa (tai Ruijaa ja esimerkiksi Ruotsiin kuu­luvia suo­malaisalueita) olisi laajal­ti haviteltu.

Muutos irredenta-ajatte­luun tapahtuu vasta it­senäistymisen jälkeen, vaikka esimer­kiksi J. K. Paasikiven pohdinta Karjalan asemasta Tarton rauhan jälkeen onkin mielenkiintoinen yhdistelmä vanhem­pia nationa­lismin muotoja ja uutta wilsonilaista kansallisen itsemääräämisen periaatetta. (ks. Polvisen Paasikivi-elämäkerta)

[1]Klinge 1967, s. . Bernd. Estlander, Elva årtionden ur Fin­lands historia, Helsinki 1929, s. 247 - 248.