Muistamisen ja unohduksen politiikkaa

EDIT: klo 11.30 laitettu esille uusi, huomattavasti aamuista laajempi versio. Teksti on edelleen kehiteltävänä.

Tänään klo 18 pitäisi käydä puhumassa journalistien Pressiklubilla patsaista ja niiden politiikasta. Mukana tietysti elokuvanäytteitä.

Mitä sitä puhuisi? Vähän patsaiden, muistomerkkien ja monumenttien teoriaa ja sitäkin enemmän näytteitä erilaisista ratkaisuista.

Patsaissa kohtaavat kolmenlaiset symbolit: ne tuovat esille varsin usein erilaisia embleemeja, ne ovat joko itse tai ainakin osa keskeisiä historiallisia paikkoja (tai tiloja) ja varsin usein ne myös esittävät tunnettuja historiallisia henkilöitä.

Pierre Nora on kehitellyt historiantutkijan työtä varten näistä symboleista, muistomerkeistä ja monumenteista kahtiajaon.

Toiset symbolit ovat tarkoitettu, asetettu symboleiksi: tällaisia ovat erityisesti valtiolliset symbolit, mutta myös Pantheonin ja Eiffelin tornin tapaiset monumentit.

Englanniksi käännettynä hän käyttää näistä nimeä imposed symbols, jolla ei siis ole vakiintunutta suomennosta. Historioitsijan tehtävänä on tällöin löytää niiden eri muodot ja selvittää niiden ideoiden toteutumisen (suomeksi ehkä historian kehityskulun, ilmenemispolut)

Toiset symbolit ovat rakennettuja (constructed symbols).
Sellainen olisi esimerkiksi Suomi-neito (Ranskassa tietysti Gallian kukko). Mainiossa teoksessaan tästä symbolista Aimo Reitala toteaa, että Suomi-neito ei ole saanut omaa hakusanaa tietoteoksiin, ja vaikka se on tuttu, se on "epävirallinen ja tuntematon". Sen tutkiminen merkitsi hänelle "löytöretkeä pääosaltaan ennen tutkimattomaan tai puutteellisesti tutkittuun kansalliseen kuvamaailmaan".

Kuten Kerstin Smeds on osoittanut sekä kansallisrunoilijaksi kohotetun J. L. Runeberginja Aleksanteri II:n patsaiden suunnittelua pidettiin keskeisenä ja valtiollisena asiana, jota puitiin toisin kuin muita muistomerkkejä perinpohjaisesti sekä säädyissä että maan sanomalehdistössä. Smeds sanoo: ”Molemmat muistomerkit pystytettiin pääkaupungin keskeisimmille ja näkyvimmille paikoille, jotta kansa tulevaisuudessa voisi kokoontua niiden ympärille kansakunnan yhteisten asioiden merkeissä.”

Aleksanterin patsaan kohdalla tämä valtiollinen luonne oli erityisen selvää: sen yksityiskohdista ei päättänyt taiteilija vaan säädyt. Alunperin tehtävään valitun Johannes Takasen valitsemista puolsi myös kielikysymys. Hänen aikaisen kuolemansa johdosta tehtävään valikoitui toinen patsastoimikuntaa miellyttänyt kuvanveistäjä Walter Runebergin, runoilijan poika. Molempien ehdotukset olivat saaneet kritiikkiä: Albert Edefelt sanoi, että Takasen ehdotuksesta puuttui kaikki keisarillisuus – keisari oli kuvattu ”porvarillisena perustuslaillisena monarkkina”. Runebergin ehdotuksessa näkyi tekijänsä keisarinvastaisuus: keisari oli siinä kuvattu despoottina, mikä ei säätyjen mielestä ollut hyväksyttävää.

Jo Walter Runebergin tekemä J. L. Runebergin patsaan poliittinen ja ideologinen symboliikka oli herättnyt kiistoja patsaan ulkomuodon ja kaiverrusten suhteen. Lopulta kaiverrukset päätettiin patsastoimikunnassa tehdä vain suomeksi: kuten tiedämme, siihen lisättiin laajan polemiikin jälkeen lyhyt teksti ruotsiksi. Se aiheutti sen, että patsaasta jätettiin pois Runebergin nimi, jonka mukana olemista oli aiemmin pidetty välttämättömänä.

Pierre Noran muiston merkitystä koskeva päätelmä oli raju, turhankin raju. Hän sanoi, ettei Ranskaa enää ole olemassa muuten kuin tärkeiden embleemien, symbolisten paikkojen ja historiallisten henkilöiden muistoina. Vain näiden kautta syntyvät muistot (ja "muisti") Ranskasta luo sen koheesion, yhtenäisyyden ja jatkuvuuden, joka säilyttää sen elävänä ja luo sille legitimiteettiä.

Tämä tietysti jättää huomioimatta sen, minkä kanadalainen myyttien ja symbolien tutkija James A. Leith on tuonut esille. Keskittyminen muistiin jättää syrjään yhteiskunnan väestön elämällä keskeiset piirteet - pitkäaikaisen hallinnan, verotuksen, valtiollisuuden muotojen ja rajojen merkitys sekä nykyisen valtiollisesti määräytyneen kansainvälisen integroitumisen jne. - mutta myös unohtamisen. Erityisen keskeinen piirre on eri kansanryhmien välisten väkivaltaisuuksien ja sorron unohtaminen.

"Aika parantaa haavat" on itse asiassa poliittinen ohjelma. Patsaiden, muistomerkkien ja muiden historiasta muistuttavien paikkojen ja tilojen muuntaminen on itse asiassa aktiivista unohtamisen politiikkaa. Päätöksiä tekevät poliitikot voivat olla pitkällä tähtäimellä oikeassa, mutta lyhyellä tähtäimellä he riistävät toisilta oikeuden muistaa ja muistella. He varaavat historiallisen muiston vain itselleen.

Erityisen tyypillinen unohtamisen politiikan muoto on ollut kielipolitiikka. Yhtenäistävällä, homogeenisyyteen tähtäävällä kielipolitiikalla on aktiivisesti hävitetty sekä kielivähemmistöjä että identiteetin rakennusaineena toimivia murre-eroja. Assimilaatio on aina unohduksen politiikkaa.

Historioitsijalle unohtaminen on aina keskeistä, sillä kuten Eric Hobsbawm sanoo, historioitsijan on muistettava se, minkä muut unohtavat.
Esimerkiksi Etelä-Afrikassa aiempien hallitusten muistomerkkipolitiikka on johtanut ajatuksiin väärin perustein luodusta ”muistojen maisemasta”. Nelson Mandelan tultua valtaan vuonna 1994 tämä haluttiin sysätä syrjään. Maassa eli rinnakkain monia erilaisia muistojen maisemia: kolonialismi, totalitarismi ja vastarintaliikkeet olivat luoneet kukin omansa – ja kaikilla niillä oli omat muistomerkkinsä, joihin niiden ideologiat olivat kiinnittyneitä.

Nykyisin tätä monimuotoisuutta hallitessa eri kansanryhmiin tasa-arvoisesti suhtautunutta mielikuvaa luotaessa käytetään siellä ilmaisua ”rainbow nation”, suomennettuna siis sateenkaarikansakunta.

Kulttuurisesta muistin politiikasta siis halutaan tehdä subjektiivista, luovaa ja rakennettua. Kulttuurinen perintö on asetettu avoimesti keskusteltavaksi: lyhyesti, se halutaan määritellä uudelleen. Tämä tarkoittaa juuri muistettavien ja unohdettavien asioiden valikointia. Näin muistin asema kansakunnan rakentamisessa saa korostetun sijan. Politiikan olennainen piirre Etelä-Afrikassa on se, että sen halutaan luovan monikansalliseen ympäristöön yhtenäisyyttä ja erityisesti se, että kulttuurisia konflikteja halutaan aktiivisesti välttää.

Tämä on tarkoittanut ylhäältä alas suuntautuvaa kulttuurista rakentamista: maahan on rakennettu valtaisat määrät uusia monumentteja ja muistomerkkejä, joiden pitäisi ajaa uusia kansallisia yhtenäisyyden ideaaleja periaatteena sovitus ja monimuotoisuus. Näin aiemman hallituksen hiljentävät, vaimentamat ja häivyttämät sekä marginaalisoimat maailmat pääsevät esille uusissa hankkeissa. Tavoitteena on tarjota tilaa parantumiselle yhteiskunnassa, joka on pahoin traumatisoitu ja syyllistetty. Tuoreet tutkimukset osoittavat, että käytännössä esimerkiksi monimuotoinen etnisyys ei kovin hyvin rakennetuista monumenteista aina välity.

Paul Connerton on tutkinut uusien aloitusten keinovalikoimaa. Hän toteaa, että uudessa tilanteessa tapana on valita satunnaisesti osa aiemmin käytetyistä symboleista. Nämä otetaan elävään käyttöön rituaaleissa, jotka vahvistavat eroa entiseen. Vanhat symbolit otetaan uudelleen käyttöön samalla kun ne kiistetään: ”Uuden alun ja vanhan tyrannian välinen muuri rakennetaan palauttamalla mieliin vanha tyrannia.” Näiden mieliinpalautusten tavoitteena on tuoda esiin parantamisen mahdollisuus: aiempien riitojen tilalle sovitus, diversifikaation tilalle yhtenäisyys. Vapaus, yhtenäisyys etnisessä monimuotoisuudessa ja sovitus olivat Nelson Mandelan virkaanastujaispuheen oleellisia piirteitä.

Uudet kansalliset festivaalit, uusi itsenäisyyspäivä ja Vapauden puiston tapaiset tilat ovat Etelä-Afrikassa käytetyt keinot. Suomessa käytössä oli samanlaisia keinoja jo 1800-luvulla. Jo vuonna 1839 ylioppilaiden viettämä Porthan-juhlaoli mielletty kansanjuhlaksi ja kun Porthanille haluttiin oma patsas, ylioppilaat vetosivat ”kaikki Suomen kuntiin”. Porthanin päivän, 9.11. takana oli J. V. Snellmann aloite. Turussa 1888 paljastetun Pietari Brahen patsaan rahoitusta oli kerätty myös kansanjulilla ja iltahuveilla kuten myös Brahen kuoleman 200-vuotisjuhlia jo vuonna 1880.

Rituaalinomaiset kansanjuhlat olivat Smedsin mukaan suuria kansallisia julkisia näytelmiä. Ne ”toteutettiin mahdollisimman yksinkertaisin ja iskevin keinoin. Ne olivat osa laajempaa poliittista ja kansallista ohjelmaa, osa kansallista sosialisaatiota. Patsashankkeet legitimoitiin koko Suomen kansan asiana vetämällä kymmenet tuhannet ihmiset vihkiäisseremonioihin”. Porthanin patsaan vihkiäisissä 9.8.1864 kaupungilla velloi tuhansia ihmisiä, Runebergin patsaan vihkiäisissä 6.5.1885 oli paikalla yli 20 000 henkeä, ”isänmaallisuuden yhteen kokoama Suomen kansa”, kuten asiasta tiedotettiin.

Kun Aleksanteri II:n patsas vihittiin 29.4. 1894, paikalla oli niin suuri ihmisjoukko, että Uuden Suometaren mukaan sitä ei voinut enää laskea. Yli 300 kuntaa oli lähettänyt edustajansa paikalle. Yhtäaikaisia juhlia pidettiin Maarianhaminassa, Vaasassa, Turussa, Porissa ja Kajaanissa. Helsingin Kaisaniemessä oli erillinen kansanjuhla. Ohjelmassa oli terveydyskäyntejä patsaalle ja juhlapäivällinen. Tämä kaikki säätyjen läsnäollessa, kutsuttuina mukana olivat senaatin jäsenet, yliopiston ja virkakunnan edustajat sekä kunnalliset virkamiehet. Samoin oli menetelty Runebergin ja Brahen patsasjuhlissa.

Kyse oli siis poliittisesta manifestista, mutta sellaisesta, jossa venäjänkielen käyttämistä varottiin viimeiseen asti.

Pierre Nora on kutsunut aikakauttamme mielessään sekä Itä-Euroopan kommunistiaikojen jälkeiset valtiot että uusi Etelä-Afrikka ”muistiinpalauttamisen ajaksi”. Termi "varastoitu muisti" - ­Noran käyttämä säilytystä tarkoittava termi on yleisessä käytössä kemiallisten aseiden varastointia tarkoittavassa mielessä ­- on olemassa reaktiona kasvavaan epävarmuuteemme ennustamattomasta tulevaisuudesta.

Jay Winter on sanonut, että ensimmäisen maailmansodan jälkeen ihmiset ovat alkaneet etsiä merkityksiä historiasta ja erityisesti sen tragedioista. Hän haluaa selvitettäväksi Europaan disintegraation verisen historian. Ensimmäinen maailmansota muistomerkkeineen on keino, jolla tuon sodan aiheuttamat traumat ja tuska saavat tulla julki. Ensimmäinen maailmansota on hänelle yhtäaikaa sekä Euroopan yhtenäisyyden että disintegraation keskeinen jakaja.

Ensimmäisen maailmansodan muistomerkit ovat kollektiivisisesti toteutuvien rituaalien, retoriikan ja murehtimisien seremonioiden paikka. On yleistä, että ne vetoavat universaalilla tavalla menetykseen, yleisenä sanomanaan ”ei koskaan enää”. Kaikista nationalismin hengen läpitunkemistä myöhempien konfliktien sotamuistomerkeistä tätä tuskin voi sanoa, vaikka sotilaan nöyrät maahan painetut kasvot ja koetut kärsimykset - joskus jopa sodan uhrien tuska - niistäkin usein tulevat esille.

Vastaavalla tavalla Etelä-Afrikan uudet muistomerkit korostavat traumaa, menetystä ja murehtemista. Mutta niitä tutkinut Michelle Burns huomauttaa, että päinvastoin kuin Itä-Euroopassa, jossa patsaat kaadettiin, Etelä-Afrikassa entiset patsaat saivat jäädä pystyyn afrikaanereiden muistoksi. Asia ei ollut itsestään selvä, se vaati laajan ja perusteellisen julkisen keskustelun. Poikkeuksena olivat Hendrick Verwoerdin patsaat. Häntä pidettiin apartheidin pääarkkitehtina – muiden patsaat ovat saaneet jäädä pystyyn.