Loma, uni ja unelle velkaa

Hyvää huomenta! Tai oikeastaan iltapäivää.

Viikonlopun ja pääsiäisen pidennys mukaan lukien kymmenen päivän loma alkoi. Ja ihan samalla tavalla kuin muutkin tavallista viikonloppua pidemmät lomat. Nukkumalla. Nyt, noin klo 14.35, olen valmis heräämään.

Mistä tämä johtuu. Pitkä unihan ei ole terveellistä.

"Suurten kansainvälisten väestötutkimusten mukaan väestössä on noin 15–20 %:n suuruinen 'lyhytunisten' sekä noin 10 %:n suuruinen 'pitkäunisten' ryhmä, joihin riskit kasautuvat", sanoo yksi tutkimus.

YLE:n Teemalta tulleessa ohjelmasssa (7.2.2002) kalifornialaislääkäri, San Diegon yliopiston professori ja unitutkija Daniel F. Kripke sanoi: "Ne, jotka nukkuvat keskimäärin 6,5 tuntia yössä, voivat olla varmoja siitä, että se on täysin riittävän pitkä uni. Ei ole mitään terveydellistä syytä nukkua enempää." Se on minulle varsin tavallinen yöunen pituus. Nuorempana se oli lyhyempi, mikä ei ole tehnyt kropan biologialle hyvää.

Kripke oli mukana tutkimuksessa, joka osoitti, että pitkä yöuni on yhteydessä kohonneeseen kuolleisuuteen. Tutkimuksen mukaan 6-7 tuntia yössä nukkuvilla oli muita alhaisempi kuolleisuus. Yli kahdeksan tuntia ja toisaalta alle neljä tuntia yössä nukkuneilla oli korkeampi kuolleisuus kuin 6-7 tunnin yöuneen tyytyvillä. Kuusi vuotta kestäneessä tukimuksessa oli mukana 1,1 miljoonaa amerikkalaista, joten eiköhän tuohon voi luottaa.

Tulos oli kuitenkin tilastollinen ja ennen jatkotutkimuksia ei voida sanoa, pitäisikö pitkään nukkuva käydä mieluummin herättämässä kuin antaa puutua patjalleen.

Tutkimuksessa havaittiin että esimerkiksi unettomuus ei ollut selvä käsite. Ihmiset saattoivat valittaa unettomuutta, vaikka heidän yöunensa todellisuudessa oli yhtä pitkä kuin muidenkin. Univaikeudet saattoivat olla paremminkin oire depressiosta kuin varsinaisesta unettomuudesta.

Minulla ei ole univaikeuksia. Jos näyttää halkopinon, voin hyvin vetää sikeitä sen päällä kuin halosta päähän saaneena. On liftiretkillä koettu.

Mutta nyt tämmöisen 12-15 tunnin unosten syynä voi olla univelka. Oma tilastokeskuksemme on laskeut, että sekä miehillä että naisilla unihäiriöt ovat lisääntyneet. Aika monilla on univelkaa, sillä ympärivuorokautinen tietoyhteiskunta on muuttanut työaikoja.

Työajat ovat tutkimusten todistamalla tavalla selvästi muuttuneet epäsäännöllisiksi ja ne ovat surutta levittäytyneet iltoihin ja viikonloppuihin. On ehkä yllättävää, että myös perinteinen yötyö on lisääntynyt.

Työnantajat kiihdyttävät tätä. He antavat välineitä, joita voimme käyttää työssä, kotona ja työmatkoilla. Monet tekevät ylitöitä ihan omista tarpeistaan vapaaehtoisesti tai sitten jokin kummallinen ja ilmeisen väärä omatunto kolkuttaa heitä jatkuvaan työntekoon (usein ilman eri korvausta) oman terveytensä kustannuksella.

Ihmisten omasta mielestä ja Kansanterveyslaitoksen tutkimuksen mukaan univajeen syyksi ilmoitettiin yleensä työperäiset stressitekijät.

Niitä ei sitten ole kymmeneen päivään.

Ajankohtaista agitaatiota tämä illan (klo 17) menosta: KOITON LAULUN ELOKUVAKONSERTEISSA 31.3.–1.4. esitetään Aleksandr Dovzhenkon ukrainalainen klassikko Maa (1930). Koiton Laulu perustettiin olympiavuonna 1952, sillä on vahva aatteellinen historia, ja nykyään se laajentaa skaalaansa ennakkoluulottomasti moneen suuntaan. Keväällä 2007 kuoroa johtaa elokuvasäveltäjänä tunnettu Sanna Salmenkallio. Luvassa on ison kuoron mahtava elämys. Liput kannattaa hankkia ajoissa!

Saksalaista mediahistoriaa

Uuden saksalaisen historiankirjoituksen lukeminen on nannaa. Pientä pränttiä, jumalattomasti alaviitteitä ja hieman kuivakas ote. Mutta täsmällistä, tarkkaa, ajateltua ja vaikka hieman kankeasti, niin silti selvästi sanottua. Tätä jatkuu tämänhetkisen lukuprosessini kanssa useamman viikon. Joku toinen saattaisi tipahtaa korppuna pöydän viereen, mutta minä naatiskelen.

Ajatellaanpa nyt vaikka tällaisia ajatuskulkuja, joita kirjoittelin ylös saksalaisesta elokuvahistoriasta inspiroituneena:

Termiä "varhainen elokuva" käytetään usein silloin kun tarkoitettaan aikakautta, jolloin eläviksi kuviksi nimitetty "uusi" medium etabloituu. Elävät valokuvat olivat toki olleet käytössä nimenä jo aiemmin: esimerkiksi Saksassa sen käyttö alkaa vuonna 1891, eivätkä Edisonin ja varsinkaan Lumièren laajalti käyttöön tulleet "kinematografit" välttämättä merkinneet sitä murrosta, minkä erilaiset tasavuosijuhlat yrittävät syksylle 1895 antaa.

Mediahistoriallisesti Edisonin ja Lumièren veljesten tekniset keksinnöt eivät siis ole ratkaisevia: kun ajattelemme elokuvan mediaksi, tekniikan historia ei välttämättä ole paras lähtökohta ajattelulle.

Mediahistoriallisesti oleellinen käännekohta on löydettävissä tarkastelemalla varhaisen elokuvan aikakauden ohjelmistoja. Termi "pitkä näytelmäelokuva" on ratkaiseva. Sen mukaantulo ohjelmistossa muuttaa elokuvallisen mediamaiseman pysyvästi.

Näin voimme painottaa Edisonin ja Lumièren sinänsä näyttävien teknisten keksintöjen sijaan uuden instituution, "kinon" syntyä 1910-luvulle tultaessa.

Kolme neljännestuntia kestävien kolminäytöksisten elokuvien rantautuminen tapahtui esimerkiksi Saksassa vuonna 1911. Nämä kinot keskittyivät esittämään "pääfilmiä", jonka lisänä voitiin nähdä "lyhytfilmejä". Tämä esittämismuoto syrjäytti vähitellen ohjelmakoosteen, jossa oli esitetty joukko lyhyitä elokuvia peräkkäin yhden näytännön aikana.

On tietysti muistettava, että ensimmäisinä vuosikymmeninä elokuvat saattoivat olla vain yksi osa monien erilaisten ohjelmanumeroiden kokonaisuudessa. Elokuvateatterien synty 1900-luvun alussa vakiinnutti kuitenkin elokuvaesityksiin keskittyneen esittämistavan, vaikka esimerksi variete-esityksiin sisältyi vielä myöhemminkin usein myös elokuvia.

Elokuvateatterit eivät kuitenkaan jääneet paitsi ääntä, mykkien elokuvien elokuvanäytännöt olivat kaikkea muuta kuin mykkiä. Lyhyitä filmejä sidottiin yhteen elävällä musiikilla, eivätkä kinokertojien (Rezitator, Filmerklärer, Kinoerklärer) käyttäminen ollut poissuljettua Suomessakaan. Myöskään katsojakokemus ei ollut välttämättä samanlainen kuin nykyään: Alfred Hitchcock on määritellyt katsojan "yksinäiseksi ihmiseksi nojatuolissaan". Elokuvahistorian tutkimus on osoittanut, että katsomiskokemus saattoi olla varsin kollektiivinen: keskustelu, yhteinen nauru ja kontakti naapuriin olivat varsin tavallisia.

198/200

Kansanedustajat ovat nykyään vapaampia kuin ennen.

Paavo Väyrynen (kesk) halajaa Brysseliin oikein tosissaan. Sillä ei kai hän tosissaan usko, että tästä maasta löytyy kansanliike, joka tukisi häntä ministeriksi.

Onko kukaan julkisuudessa kannattanut Väyryselle merkittäviä tehtäviä?

Entäs se toinen. Merikukka Forsius (vihr), eroavan ja uuden pääministerimme X, on Kanarialla, vaikka maassa pitäisi tehdä hallitusta. Ei siis ministeriainesta, mutta varmaankin ihan ok johonkin muuhun.

Sama metodi, eri tavoitteet.

Kun muut kansanedustajat, siis valtakirjansa jättäneet, olivat oopperassa kuulemassa Punaista viivaa, Sauli Niinistö kävi televisiossa puhumassa totuttuun tapaansa sekavia - hän on puhuessaan yhdistelmä apteekkaria ja lakimiestä. Ei ihme, että puolueessa viehätyttiin Kataiseen. Sehän sentään osaa puhua.

No. Jäikö kenellekään Salen puheista käteen yhtään mitään?

Uusia nuorisomääritelmiä

Viime vuoden huhtikuussa käsittelimme nuorisokielen ilmaisuja ernu, pissis, tavis, jätös, hike ja hikari sekä kovis ja söpö.

Tänään olen oppinut lisää. Vuorossa on fruide eli fruittari.

Fruide eli fruittari on metroseksuaalin kaltainen henkilö, mutta termiä käytetään yleensä vain nuorista, korkeintaan 25-vuotiaista metroseksuaaleista. Metroseksuaaleihin verrattuna fruittarit panostavat enemmän merkkituotteisiin. [Jopa minä tiedän, että metroseksuaali on kyllä nykyisin sukupuuttoon kuollut käsite]

"Eri fruittareiden tyyleissä ei ole paljoakaan vähemmän eroja kuin metroseksuaalien keskuudessa, esimerkiksi kaikilla fruittareilla hiustyylit ovat usein lähes samanlaisia.

Fruittareiden keskuudessa käyttetään paljon muotoilutuotteita hiusten laittamiseen. Usein myös termi "homohyppyri" yhdistetään fruittareiden hiuksiin. Homohyppyri tarkoittaa pystyyn nostettua etutukkaa, joka muodostaa yhtenäisen "hyppyrin". Vastaavasti rebel-fruittarit ovat kyllästyneet lippatukkaansa ja kasvattaneet itselleen seksikkään pörröpään. Pörröpäitä on hieman vaikeampi tunnistaa tavallisten ihmisten keskuudesta, mutta hyviä tuntomerkkejä ovat ns. sivujakaus- ja pyörremyrsky-tyylisuunnat."

[Alkuperäisen kuvauksen kirjoittaja ansaitsisi Nobelin!]

"Fruittareille vaatteet ja hiustyyli ovat kaiken A ja O. Yleensä fruittarit käyttävät myös samoja vaatteita, eli raitahuppareita, tiukkoja farkkuja, värikkäitä t-paitoja, ruudullisia kauluspaitoja ja myös jotain vaaleanpunaista sekä raitapipoja. Myös korut ovat tärkeitä, suosittuja on magneettikorvakorut zirkoneilla. Yleensä fruittarit omaksutaan pissiksiksi heidän samankaltaisuuksiensa vuoksi."

Sitten hieman korjataan Wikipedian tekstiä, jota tässä on surutta lainattu.

Nimitys fruittari tulee englanninkielisestä sanasta "fruitcake", joka on alun perin tarkoittanut "pöhköä" tai "hullua ihmistä" [ensimmäinen bongaus vudoelta 1935], mutta muuntautunut myöhemmin tarkoittamaan usein myös "homoseksuaalia."

Ah tätä onnea

Ennen hiipumista edellisessä viestissä kerrotuista syistä Orioniin kello viideksi olen pakahtua onneen.

Kädessäni on aika jyrmyke, kirjasarja Geschichte des dokumentarischen Films in Deutschland.

Mitä ovat shampanja, kauniit naiset ja yrmyt moottoriautot tämän kauneuden rinnalla? Eivät yhtään mitään. Nykyaikana vain kulttuurin nuijanukutus on tärkeää. Ja massaa tällä tietopaketilla riittää.

Osa yksi (Band 1) on 537 sivua. Sen alaotsikko on Kaiserreich 1895-1918. Toimittajat ovat U. Jung ja M. Lopiperdinger.

Osa kaksi (Band 2) on 673-sivuinen, otsikoltaan Weimarer Republik 1918-1933. Toimittajat K. Kreimeier, A. Ehmann und J. Goergen

Ja osa kolme (Band 3) on 827-sivuinen, otsikoltaan "Drittes Reich" 1933-1945, toimittajinaan P. Zimmermann ja K. Hoffmann.

Voi sitä selkeyttä, perinpohjaisuutta ja alaviitteiden laskettelua. Taidan häipyä johonkin salaiseen paikkaan sormeilemaan tätä uutta pyhää raamattua.

Palannen asiaan jo ennen kuin 2037 sivua on taottu kalloon. Veikkaan että tovi poikineen siinä vierähtää.

Ihan sama - tulkaa silti.

Tänään Orionissa klo 17: Dokumentin ydin 36: Elokuvaa elokuvassa.

Hesarin Minne mennä tänään -palsta jätti tavalliseen tapaansa elokuvatiedot tästä esityksestä pois ja kuten parina, kolmena viime vuotena useimmiten, sekin oli lehdessä kumitettu bittikaivoon, että minä ja - käytännössä tai - Ilkka Kippola esittelemme elokuvat.

Ihan sama, niin kuin nuoriso asian sanoo. Emme me niin narsisteja ole.

Mutta varsin usein kuulee sitä, että katsojalle on merkitystä siinä, onko paikalla vieraita tai esitelläänkö joku elokuva.

Voihan se jotakuta kyllä haitatakin kun meikä pölisee tai Ilkka kärisee valkokankaan alla muutaman minuutin ennen esitystä.

Siksi tällaisen tiedon poisjättäminen on... tiedon poisjättämistä.

Ja kun niissä muissa vastaava tieto on säilytetty - siellä se on näemmä oleellista. Meidän kotimme on dev null.

Esitämme tänään elokuvat:
Moskovan ensimmäiset elokuvajuhlat 20.2.-2.3.1935, 15 min (esitys Betacam),
Suomen ja Neuvostoliiton kulttuurisuhteet alkavat (1945), 10 min;
Jussit on jaettu ja juhlittu (1948), 8 min (esitys Betacam);
Suomalaisen elokuvan juhlaa (1959), 18 min;
Aito Mäkinen: Elokuvafestivaalin anatomia (1966) 29 min;
Jaakko Talaskivi: Godard elää elämäänsä (1965), 6 min;
Heikki Ortamo: Sodankylän elokuvajuhlat 1986 (1987), 9 min.

Pantti ja pataljoona

Paavo Väyrynen panttaa valtakirjaansa uutisoi Yle. Olinkohan ainoa, joka luki otsikon ensin väärin ja pohdiskeli mielessään paljonko siitä panttilainaamossa saisi.

Väyrynen haluaa vastuuta, mutta kukaan ei hänelle sitä lupaa. Ja kun ei ole turvatakuita rivikansanedustajan roolin välttämiseksi, valittu edustaja miettii palaisiko Brysseliin paremmille uuniperunamaille.

"Eduskuntaryhmän puheenjohtaja Timo Kallin mukaan Väyrysellä on samat mahdollisuudet tulla valituiksi eduskunnan johtopaikoille kuin muillakin kansanedustajilla", Yle kirjoittaa. [Mainittakoon, että Kalli valittiin tänään eduskunnan puhemieheksi.]

Kallin vertailusta lienee ainakin Veltto Virtanen mielissään. Puoluesihteeri Korhonen sentään puhui samassa yhteydessä tasa-arvosta vain ja ainoastaan Keskustan edustajien parissa.

Tätä menoa ei Tommy Tabermannilla (os. Taberman) tule olemaan vaikeuksia runoilla jatko-osia piakkoin julkaistavaan teokseensa, joka käsittelee eduskuntavaaleja. Tehokas edustaja.

Vihtori ja Klaara

Karjalaisen Jussi on toimittanut kirjan nimeltä Vihtori ja Klaara. (Arktinen Banaani, 2007)

Sanomalehtisarjakuva Vihtorin ja Klaaran loi amerikkalainen George McManus. Sarjan alkuperäisnimi oli Bringing Up Father, suositulta lempinimeltään kuitenkin vain Jiggs and Maggie kahden päähenkilön mukaan. Se ilmestyi 87 vuoden ajan (12.1.1913 - 28.5.2000). Suomessa Uusi Suomi aloitti sarjakuvan julkaisemisen kesäkuussa 1929 ja jatkoi sitä lehden viimeiseen numeroon asti (29.11.1991).

Uudella Suomella lienee ollut monta tilaajaa, joiden tilauksen edellytyksenä oli sarjakuvan ilmestyminen lehdessä. Muita vastaavia sarjakuvaklassikkoja olivat Uudessa Suomessa vuosien varrella Panda ja Prinssi Rohkea sekä 1940-luvun lopulla alkanut Teräsmies. Nuorisosarja Justus, pitkäikäinen lasten suosikki Ville Vallaton sekä scifi-sarja Flash Gordon ryydittivät tuhansien lukijoiden aamuhetkeä.

Vihtori ja Klaara kertoo äkkirikastuneesta Vihtorista, irlantilaisherrasta, joka sosiaalisen statuksensa muutoksesta huolimatta haluaa viettää entiseen tapaan aikaa ravintolassa vanhojen kamujensa kanssa vaimonsa Klaaran harmiksi. Sukupuolikysymykset, sosiaaliset tavat ja tapojen ja tekojen ristiriita ovat siis framilla.

"Kreivi Curacuccula on täällä. Hän pyytää johtajaa mukaansa lounaalle kerhoon ja toivoo johtajan ottavan korttipakkansa mukaan", ilmoittaa brittimallinen hovimestari Klaaran kauhistukseksi ystävien viestin sikarintumppia imevälle Vihtorille.

Jussi on kirjoittanut komean esipuheen, jossa ei unohdeta teatterin tai suomalaisen elokuvan saavutuksia Vihtori ja Klaara -teeman käsittelyssä.

Kirjoittaja on tarkka ja teoksesta on turha etsiä virheitä, mutta siitä huolimatta sitä kyllä kannattaa lukea. Jos ei muuten niin huvikseen.

Kirjan pääosa koostuu Uudessa Suomessa julkaistuista stripeistä. Julkaisijan sivustolla näyttää olevan pari strippinäytettäkin.

Juoruileva Hesari

Osmo Soininvaaara ihmetteli viime syksynä (Seura 40/6.10.06), miksei yksikään lehti julkaise "poliitikkojen hömppäindeksiä".

"Kuinka monta palstamillimetriä jutuista on henkilökohtaista julkisuutta ja kuinka paljon asiajulkisuutta. Kun ne jakaa keskenään, saa indeksin", Soininvaara vinkkasi asialehdille ennen katoamistaan politiikasta.

Ehdotus ei kelvannut kenellekään.

Sen sijaan Helsingin Sanomat on alkanut julkaista palstaa nimeltä "Kuumimmat julkkikset juuri nyt" ja sen osana Julkkismittaria.

Ok. Sitä rataa. Tätä porttiteoriaa se tiesi, kun lehti alkoi bloggaamaan.

Mutta kyllähän näistä herää ajatuksiakin.

Tarkoittaako Matti V:n ja Merikukka F:n heilastelu sitä, että Vihreät ovat menossa hallitukseen?

Dokumentin ytimessä 36: Elokuvaa elokuvasta

Keskiviikkona 28.3. klo 17 alkaa elokuva-arkiston elokuvateatteri Orionissa, Eerikinkatu 15, näytös Dokumentin ytimessä 36: Elokuvaa elokuvasta. Sinne. Esitettävät elokuvat ovat:

Soviet Motion Picture Festival in Moscow.
Suomenkielinen nimi: Moskovan ensimmäiset elokuvajuhlat 20.2.-2.3.1935. Valmistusmaa ja -vuosi: Neuvostoliitto 1935. 15 min (betavideo)

Elokuva-alan 1930-lukua Suomessa on luonnehdittu usein kansallisten termien kautta. Elokuvayhtiöiden perustan muutos lamasta toipuvassa maassa, äänielokuvan ja sen myötä suomen kielen vaikutus elokuvaan sekä suurimpien elokuvayhtiöidemme poliittiset linjaukset ovat vakiinnuttaneet käsityksen kansallisen vuosikymmenestä.

Mikään tästä ei ole väärin tai liioiteltua. Mutta on selvää, että lähes täysin on suljettu silmät sille, että elokuva-alan katse suuntautui myös kansainväliseen elokuvatoimintaan. Suomen Kinolehden palstoilta käyvät ensi kertaa ilmi suuret kansainväliset tapahtumat kuten vuonna 1932 aloitetut Venetsian kansainväliset filmijuhlat, jonne Ruotsi lähetti edustajiaan. Kolmas Venetsian elokuvanäyttely sai Suomen Kinolehdessä suuren palstatilan. (SKL 9/1935)
Teknologian kehittyminen oli yksi kansainvälistymisen lähtökohtia. Ennen muuta laboratorio- ja studiovälineistön sekä ääni- ja kuvauskaluston uusiminen oli arkipäiväistä totta Suomen suurimmissa elokuvayhtiöissä erityisesti 1930-luvun puolivälin jälkeen. Teknologia toi mukanaan myös uusia kilpailijoita elokuvalle. Uutiset Berliinin radionäyttelystä esitelivät alan uusimman keksinnön, "kaukonäkölaitteen" eli television. Erityisesti alan seuraajana kunnostautui Rafael Ylkänen.

Elokuva-alan kansainvälistyminen näkyi myös siinä kiinnostuksessa, jolla elokuva-alan julkaisut käsittelivät Kansainvälistä elokuvakongressia Berliinissä huhtikuussa 1935. Kongressin järjestäjänä toimi Saksan elokuvateatterinomistajien valtakunnanliitto yhdessä valtakunnan filmikamarin kanssa. Tapahtuman suojelijana oli propagandaministeri Joseph Goebbels. Kongressiin odotettiin 800 ulkomaista "elokuvamiestä", saksalaiset mukaan lukien puolentoistatuhatta henkilöä.

Kansainvälinen elokuvateattereidenomistajien liitto oli perustettu 1926, mutta nyt ohjelma oli laajempi: kyse oli verotuksesta, tekijänoikeuksista, kaksoisohjelmista, pääsylippujen hinnoista, elokuvan mainonnan tehostamisesta, ammattikuntaidentiteetin luomisesta, kansallisista elokuva-arkistoista, elokuvan ammattilehdistöstä ja sen tehtävistä, elokuvatuotannosta ja filmien vuokrauksesta, kulttuuri- ja opetuselokuvien kehittämisestä, kysymys elokuvakilpailuista ja kaitafilmin – tuolloin puhuttiin "kapeafilmistä" - ja sen koneiston standardoimisesta. Monimuotoiset aiheet näyttävät kuinka pitkälle eurooppalainen elokuva-alan standardisointi Saksan johdolla haluttiin viedä jo näin varhain. (SKL 3/1935)

Suomen Biografiliitto päättikin vuonna 1935 liittyä Kansainväliseen Filmiteatteriliittoon. "Tällä päätöksellä ovat maamme elokuvamiehet tahtoneet osoittaa haluavansa toimia tasaisilla velvollisuuksilla maailman muiden kansakuntien rinnalla sillä laajalla ja yhä edelleen kehittyvällä kultturellisella rintamalla, jonka elokuvatoiminta muodosta. Kansainvälistä tietä on sitäpaitsti valvottavana useita elokuvateatteritoimintaa koskevia taloudellisia kysymyksiä." (Yrjö Rannikko, Biografiliiton vuosikokous, pääkirjoitus SKL 6-7 /1935)

Huomio kiinnittyi myös Moskovan elokuvanäyttelyyn, joka järjestettiin helmikuussa 1935 neuvostofilmin 15-vuotisjuhlan kunniaksi. Moskovassa esitettiin noin 15 "uusinta tai erikoisinta neuvostofilmiä". Tapahtuma oli kansainvälisesti merkittävä. Festivaalin sponsorina toimi Neuvostoliiton virallinen matkatoimisto Intourist, jonka välityksellä Moskovaan oli saapunut toiselle sadalle nouseva joukko eri maiden edustajia.

Tervehdyspuheenvuoroja filmillä saavat ranskalaisen delegaation johtaja, elokuvakameroistaan kuulu tehtailija André Debrie, Puolan delagaation johtaja Mr. Ordinsky, mm. United Artistia ja Alexander Kordan yhtiönä tunnettua London Filmiä edustanut Steven Pallos, Tsekkoslovakian elokuva-alaa edustanut Mr Chlinomatz ja Venetsian elokuvajuhlilta tervehdyksen tuonut Mr Fontana Italiasta. Hyväntuuliset vieraat viedään tutustumismatkalle Mosfilmin studioille, jossa kuvissa vilahtaa myös neuvostoelokuvan ehkä valovoimaisin ja kansainvälisesti tunnetuin ohjaaja Sergei Eisenstein. Myöhemmissä kuvissa ykkösvieraan asemaan nostettu Debrie saa tavata kuulun neuvostonäyttelijän Galina Kravtchenkon ja ohjaaja Vsevolod Pudovkinin. Myös The British International Film of London –instituutioiden edustaja Manos Alving suitsuttaa ylistystä neuvostoelokuvalle. Sää ei suosinut ranskalaisia festivaalivieraita, jotka saapuivat Leningradiin lumimyräkästä, mutta yhtä kaikki saivat lämpimän vastaanoton Leningradissa Lenfilmin studioilla. Elokuva päättyy loppuseremonioihin, joissa Eisenstein jakaa palkinnot neuvostoelokuville. Erityistä huomiota saa Kiinan delegaatio ja pian syrjäytettävä Moskovan studioiden johtaja Boris Shumatski.

Filmiin asti ei päässyt Suomen ainoa paikalla ollut elokuva-alan toimija, venäjän kielen hyvin hallinnut Risto Orko Suomi-Filmistä. Hän kirjoitti laajan artikkelin Suomen Kinolehteen (3/1935) ja tuli haastatelluksi samasta aiheesta Elokuva-Aittaan (6/1935).
Orkon mielenkiintoisimpia havaintoja oli puhe kokonaisuudesta, jota nykyään nimittäisimme multipleksiksi: "Elokuvateatterit ovat valtion omaisuutta kuten yleensä kaikki Venäjällä ja koetetaan niitä hoitaa nähtävästi sellaisia suuntaviivoja noudattamalla, että koko kansalle voitaisiin niiden välityksellä tarjota mahdollismman hyvän elokuvataiteen ohella myös tarpeellista propagandaa. Elokuvateattereiden sosiaalinen merkitys on havaittu varsin suuriarvoisiksi, sillä ne ovat huomattavana tekijänä jonkunlaisessa yleisessä 'huoltopalveluksessa'. Teattereiden melkein välittömässä yhteydessä on nimittäin tavallisesti kirjastoja, lukusaleja, kahviloita, musiikkihalleja j.n.e." Orko kirjoitti samassa yhteydessä venäläisten uskovan jo parin vuoden kuluessa esittää maailmalle täydellisen värielokuvan. (SKL 3/1935)

Moskovan elokuvafestivaalit vuonna 1935 jäivät pitkäksi aikaa ainutkertaiseksi tapahtumaksi. Neuvostoyhteiskunta sillä seuraavan kerran ne järjestettiin vasta vuonna 1959.


Suomen ja Neuvostoliiton kulttuurisuhteet alkavat
Kulturiförbindelserna mella Finland och Sovjetunionen begynna
Suomi 1945. Tuotantoyhtiö: Continental Filmi. Ohjaus, teksti ja selostus: Roland af Hällström. 8 min

Poliittisten, sotilaallisten ja taloudellisten suhteiden rinnalla kulttuurisuhteita kutsutaan joskus ulkopolitiikan neljänneksi ulottuvuudeksi. Suomen ulkopolitiikan muutoksen lopullinen historiankirjoihin päätyvä päivämäärä oli 19.9.1944, kun kuun alun aselevon vahvistukseksi solmittiin Moskovassa välirauha Suomen ja Neuvostoliiton välille. Sen seurauksena Suomi ryhtyi tietoisesti muuttamaan ulkopoliittista linjaansa.

Suomi-Neuvostoliitto-Seura (SNS) perustettiin 15.10.1944, kun Moskovan rauhan ajalta peräisin olleen ystävyysseuran piirissä tuotiin esiin tarve luoda uuden ystävyysjärjestön jäsenistölle entistä laajempi poliittinen pohja. Aiempi seura oli itse asiassa ollut maan alle edellisvuosikymmenellä ajetun kommunistipuolueen maanpäällinen ilmentymä. Nyt myös porvarillisia piirejä haluttiin mukaan ystävyystoimintaan.

Tavoitteet olivat selvät mutta vaativat. Neuvostojohtajien tuli tuntea luottamusta suomalaisten rauhantahtoon ja Suomen kansa taas oli uudelleenkasvatettava. Siinä paras keino oli tehokas kulttuurinen valistustyö.

Seura ei edustanut leimallisesti yksin vasemmistoa. Mukana olivat "edistykselliset voimat", jotka kamppailivat "hyvien neuvostosuhteiden" ja ulkopolitiikan "uuden suunnan" aikaansaamiseksi. Tukea tuli seuran kunniapuheenjohtajaksi suostuneelta pääministeri J. K. Paasikiveltä ja myös valvontakomission puheenjohtaja kenraalieversti A.A. Zhdanov suhtautui seuraan myönteisesti.

SNS:n ylivoimaisesti tärkein tehtävä oli ystävällisten poliittisten ja kulttuurillisten suhteiden luominen Neuvostoliittoon. Neuvostoliiton kommunistinen puolue (NKP) arvosti kulttuuria, sillä se oli paras väline maan kansainvälisen arvovallan vahvistamisessa. Vuonna 1925 perustettu Yleisliittolainen kulttuurisuhteita hoitava seura (VOKS) organisoi keskitetysti kaikki ulkomaiset kulttuurisuhteet. VOKS naamioitui vapaaehtoisjärjestöksi vaikka oli itse asiassa täysin valtion rahoittama. NKP:n tiukassa valvonnassa se loi yksinoikeudella yhteyksiä Neuvostoliiton rajojen ulkopuolelle. Itse Stalin arvioi VOKSin toiminnan parhaaksi, aktiivisimmaksi ja voimakkaimmaksi neuvostojärjestelmää tukevaksi propagandaksi kapitalistista järjestelmää vastaan.

VOKSin tärkein käytännön tehtävä oli propagandan jakelu ystävyysseuroille. Suhteet VOKSin ja SNS:n välille solmittiin Moskovassa vuonna 1945. Paitsi SNS:n lehden avustamista, VOKS toi seuran kautta maahan muutakin kulttuurista materiaalia: kirjojen, äänilevyjen, nuottien ja julisteiden lisäksi se tarkoitti myös elokuvia ja elokuvalaitteita. Kaikki vierailut, näyttelyt ja muu kulttuurivaihto järjestettiin yhteistyössä sen kanssa. Elokuvassa näytetään ensimmäisen kulttuurivierailun, puna-armeijan kuoron ja tanssiryhmän saapuminen Suomeen. "Tungos oli valtava", selostaja toteaa Kansallisteatterissa pidetystä konsertissa, josta kuviinkin napataan ystävyyden tärkeimmät käytännön takuumiehet, valvontakomission johtaja A. A. Ždanov, poliittinen vastaava kenraali Pavel Orlov ja pääministeri J. K. Paasikivi.

NKP:n ulkomailla palvelevia kulttuurivastaavia kutsuttiin VOKSin täysvaltaisiksi edustajiksi. 1940-50 –luvulla tätä ”luottamustointa” hoiti Sergei Istomin, diplomaattiarvoltaan varsin vaatimaton, Helsingin neuvostolähetystön kolmas sihteeri. Asemastaan huolimatta hänestä kehittyi pian vaikutusvaltainen henkilö Suomessa. Elokuvakin osoittaa, kuinka Neuvostoliiton kulttuurityö oli tietoista propagandaa osoittamalla SNS:n ja VOKS:in suhteet. SNS sai VOKSilta niin materiaalista kuin taloudellistakin tukea, mikä ei pysynyt salassa Suomen ulkoministeriöltä.

SNS:n valtuuskunnan matka ”merkitsi ensimmäistä huomattavaa ja välitöntä kosketusta sodanjälkeiseen Neuvostoliiton sivistyselämään juuri tässä ystävällisessä tutustumistarkoituksessa”, luonnehti valtuuskuntaan kuulunut Klaus U. Suomela. Kansalaisten tasolla yhteistyö pääsi nopeasti käyntiin monien näyttelyiden, konserttien ja vierailuiden konkretialla.

J. V. Paasikiven omistama Continental Filmi oli toiminut jo Moskovan rauhan aikana rakentamassa elokuvallista yhteistyötä Suomen ja Neuvostoliiton välille "tutustuttaakseen suomalaista yleisöä neuvostokansojen elämään ja kulttuuriin". Jatkosota keskeytti toiminnan. Välirauhaa vasta tehtäessä elokuvatarkastamo sai yhtiöltä jo tiedon varastoista kaivetuista neuvostoelokuvista, ja niitä myös esitettiin elokuvateattereissa, ensimmäisenä neuvostoelokuvan ensiesityspaikaksi valikoituneessa Gloriassa Helsingissä. Viikko välirauhan jälkeen siellä sai uusintaensi-illan ensimmäinen, Grigori Aleksandrovin vuonna 1938 ohjaama ja Suomeen keväällä 1941 tuotu elokuva Volga–Volga. "Valvontakomissiot", useat hallituksen ja diplomaattikunnan edustajat olivat läsnä sen ensiesityksessä, kuten sitä seuranneissa elokuvissakin, jotka olivat Ruslan ja Ludmila sekä sotaelokuva Stalingrad.

Suomen ja Neuvostoliiton kulttuurisuhteiden avauksiin kuului myös kuulun elokuvaohjaaja Vsevolod Pudovkinin Suomen vierailu. Continental Filmin johtaja V. J. Paasikivi piti ohjaajan kunniaksi "upeat päivälliset". Elokuvalehtien valokuvissakin komeilivat mm. neuvostolähetystön poliittinen neuvos, tiedustelupalvelun edustaja Jelisei Jelisejev (alias Sinitsyn), ministerin rouva Sylvi Kekkonen, ministeri Asko Ivalo ulkoministeriöstä ja VOKSin edustaja Mihail Kotov, joka oli Urho Kekkosen yhdysmies Neuvostoliittoon. (Elokuva-Aitta 3/1945). Eräässä toisessa Erik Blombergin ottamassa valokuvassa Valentin Vaalan todettiin olevan "uneksivan näköinen" siksi, että Pudovkin ja Hella Vuolijoki olivat puhuneet hänestä "niin kauniisti". Kaiken kaikkiaan paikalla oli koko Suomen elokuva-alan kerma, vaikka Suomi-Filmin johtoa sieltä poliittisista syistä vielä puuttuikin.


Jussit on jaettu ja juhlittu
Suomi 1948. Ohjaus, teksti ja selostus: Topo Leistelä. VET: 2671 – S – 200 m / 7 min. Esitys: Betavideo.

"Vuoden 1948 Jussit on jaettu ja tällä kertaa sellaista uutta käytäntöä noudattaen, että ne jaettiin näytäntökauden päätyttyä 'eikä vanhojen lumien mukaan'. Näin on epäilemättä parempi, koska sekä yleisö että Jussien jakajat elävämmin voivat palauttaa mieliinsä sen ohjelmiston, mikä jaossa tulee kysymykseen." Tämän kirjoitti Elokuva-aittaan Topo Leistelä, jussifilmin Jussit on jaettu ja juhlittu puhemies. Hän myös muistutti, että "Ben Renvallin pienet kipsiukkelit" olivat ensimmäisen kerran jaossa vuonna 1944. Tuolloin palkittiin Hannu Lemisen Valkoiset Ruusut sekä sen jälkeen 1946 ja 1947 Valentin Vaala elokuvistaan Dynamiittityttö ja Loviisa.

Vuosi 1945 oli poikkeuksellinen. Ohjaajan palkinto jäi jakamatta, sillä "joukossa ei ollut ainoatakaan taiteellisesti täysipitoista elokuvaa, joka olisi huomattavasti kohonnut muiden yläpuolelle".

Vuoden 1948 Jussijuhlissa suunnattiin Suomen Filmiteollisuuden kamerat Roland af Hällströmiin, joka pokkasi patsaan Fenno-Filmin Pikajuna pohjoiseen ohjauksesta. Veikko Itkonen juonsi ja Helsingin Sanomien Paula Talaskivi, nimimerkillä Marja-Leena elokuvajuttuja kirjoittanut operettitähti ja näyttelijätär Annikki Arni sekä suomalaisen lyhytfilmin mestari Topo Leistelä jakelivat pääosien Jussit. Ne luovutettiin Toivo Särkän elokuvan Naiskohtaloita päätähdelle Eeva-Kaarina Volaselle sekä Leif Wagerille, joka palkittiin roolistaan af Hällströmin toisessa ohjauksessa Läpi usvan. Fenno-Filmin menestystarina oli lähes täydellinen, kun Roland af Hällström tarttui jo kolmanteen pystiin, nyt Pikajuna pohjoiseen-elokuvan käsikirjoittajan kädellä.

Ensimmäisen kerran sotien jälkeen rohjettiin jakaa kunniaa myös ulkomaisille elokuville kuten tanskalaiselle Ditte ihmelapselle, jonka ikärajasta oli sensuurissa taisteltu ja hävitty. Juhlien päävieraaksi oli kutsuttu Perävaununa Suomessa tunnettu tanskalainen koomikko Harald Madsen, joka purjehtii frakkeineen toukokuun 14. päivän iltana ravintola Fennian valoihin perässään tyttösten tirskuva parvi.


40 vuotta suomalaista elokuvaa
Suomi 1959. Tuotantoyhtiö: Suomi-Filmi Oy. Selostus: Martti Silvennoinen. VET: 9250 – K8 – 815 m / 30 min

"Suomi-Filmin perustajajäseniä olivat Erkki Karu, Teuvo Puro ja Carl Fager, jotka kaikki toimivat myös ohjaajina. Mutta kun yhtiön johtajaksi tuli Karu, sai hänen persoonansa ratkaisevan merkityksen, ja ennen pitkää hän oli elokuvatoiminnan keskushenkilö. Hänen johdollaan Suomi-Filmi loi merkittävän kehityskaaren ja laajensi toimintaansa vuonna 1926 myös vuokraamo- ja teatterialalle. – Näihin aikoihin tulee kuluneeksi neljäkymmentä vuotta siitä, kun nuo avarakatseiset miehet perustivat toiminimen, joka yleisön parissa omaksuttiin suorastaan suomalaista elokuvaa symbolisoivaksi käsitteeksi", kirjoitti Kinolehden päätoimittaja Helge Miettunen vuoden 1959 viimeisessä numerossa.

Miettunen onnitteli yhtiönsä äänielokuvan aikaan luotsannutta kauppaneuvosta Risto Orkoa, mutta muistutti samalla "niistä vaikeuksista, mitä kotimaisella elokuvalla tällä hetkellä on". Vuonna 1957 Suomi-Filmin lyhytkuvien liikevaihto oli ensimmäisen kerran ohittanut kokoillan elokuvat, joiden valmistus oli jo ongelmissa. "On parasta vastata, ettei tulevaisuuden suunnitelmista ole mitään sanottavaa", totesi juhlavuoteen valmistautuva Orko tylysti toisessa lehdessä, Elokuva-Aitassa.

Synkkenevät näkymät eivät vielä himmentäneet Suomi-Filmin juhlaelokuvan esittelemää loistavaa menneisyyttä, kun paikalle kutsutut elokuvakriitikot tutustuivat joulukuussa 1959 valokuvista ja lehtileikkeistä yhtiön 40-vuotiseen historiaan. Sen jälkeen seurasi käynti haudoilla Hietaniemessä, missä Orko puhui Karun muistolle. Myöhemmin Suomi-Filmin juhlahuoneistossa järjestettiin onnittelijoiden vastaanotto, jonka aloittivat elokuvateollisuuden mahtimiehet, Fennadan Mauno Mäkelä ja SF:n maisteri T. J. Särkkä.

Illalliset Kaivohuoneella joulukuun 13. päivän iltana koksivat pöytiin ja parketille yhtiön entisen ja tuolloisen henkilökunnan. Lisäksi kutsuvieraina sädehtivät suuruudenajan ohjaajat ja tähdet. Tauno Palo lauloi "Rakkauden tulen palosta", Ansa Ikonen iskelmän "Vaimoke", Kaarlo Halttunen ja Hannes Häyrynen naurattivat ja Risto Orko vei Eine Laineen ensimmäiseen valssiin. Sitä ennen oli nähty kabaree "Arkaismista orkoismiin", missä Orkon näköinen diktaattori nauratti ohjelmaa seuraavaa Risto Orkoa, samoin kuin sätkyukko-Vaala ohjaajaa itseään.

Leikissä oli totta toinen puoli. Vuoden 1961 musikaali Nuoruus vauhdissa sekä vuoden 1963 rikosfilmi Totuus on armoton jäivät Valentin Vaalan viimeisiksi ohjauksiksi. Mutta vuonna 1959 Vaala vei vielä Ansa Ikosta tanssiin onnellisten tähtien alla.

Hämmentävä ikärajapäätös lienee seurannut ravintoelämän kuvauksesta.


Elokuvafestivaalin anatomia
Suomi 1966. Tuotantoyhtiö: Filmiryhmä. Tuottaja, ohjaaja ja käsikirjoitus: Aito Mäkinen. Selostaja: Jaakko Pakkasvirta. Kuvaus: Virke Lehtinen. VET: 74810 – 835 m – 30 min

Tultuaan vuonna 1966 osakkaaksi ja Erkko Kivikosken seuraajaksi Filmiryhmään, Aito Mäkinen tarttui ensi töikseen dokumentissaan aiheeseen, minkä tunsi alan ammattilaisena pohjiin asti. Valio-Filmin teatteriohjelmiston sunnittelijana aloittanut Mäkinen oli hankkinut maahan Vittorio De Sican Umberto D:n vuonna 1952, mutta sai teostaan myöhemmin kiitokseksi potkut. Sen jälkeen hän huolehti yhtä taitavasti ja jääräpäisesti Turun ABC-Kinojen ja Filmiryhmän omistukseen siirtyneen Dianan laatuohjelmista.

Elokuvafestivaalin anatomia kirposi mieheltä, joka vaelsi vuosittain leipätyönään Cannesin, Venetsian ja Berliinin juhlahumun läpi. Myös Yleisradion aikoinaan välittämä näkymä elokuvafestivaalien maailmaan on samalla telvisiodokumentin varhaisinta historiaa. Se perustuu Virke Lehtisen elokuvakameran salamavaloissa välkehtivään nostalgiaan vuoden 1966 Berliinin XVI festivaaleilta sekä ohjauksesta vastanneen Mäkisen valokuviin yli 10 vuoden ajalta.

David Leanin Tohtori Zhivagossa (1965) julkimoksi näytellyt Geraldine Chaplin on elokuvan ääntä nopeammalla lentokoneella saapuva tähti. Kuvissa vilahtaa myös kerran Andy Warholl ja useammin intialainen ohjaaja Satyajit Ray. Hänet Aito Mäkinen henkilökohtaisesti tunsi.
Mäkinen kertoo elokuvassaan, että "festivaalit järjestetään elokuvien tuottajia, lehdistöä ja kaupankäyntiä varten" ja että lehtikuvaajat jättäytyvät suosiolla teatterin ulkopuolelle "saalistaakseen lieveilmiöitä".Teattereissa taas istuvat tuottajan vieressä ne valitut kriitikot, "jotka ovat voittaneet kamppailun vapaalipusta ja ovat siksi suostuvaisia näkemään heille esitettävän elokuvan taiteena".

Mäkinen ei kuitenkaan vähättele festivaalien merkitystä. Bresson ja Bergman löivät itsensä niiden valkokankailta läpi, samoin Mäkisen suosikit, Akira Kurosawa ja Satyajit Ray sekä heidän vetämänään japanilainen ja intialainen elokuva.

Mutta kuten Ray haastattelijoilleen kyynisesti totesi: Menestys Euroopan festivaaleilla ei ole itsetarkoitus. Se on merkitsevää vain, jos sen seurauksena on kaupallinen menestys, joka taas nostaa rankkingsijoitusta ja johtaa festivaalimenestykseen myös jatkossa.

Godard elää elämäänsä
Godard vit sa vie
Suomi 1965. Tuotantoyhtiö: Suomi-Filmi Oy. Ohjaus, kuvaus ja leikkaus: Jaakko Talaskivi. Äänitys: Kari Westerlund. VET: 19330 – S – 150 m / 6 min

Suomalaisen elokuvateollisuuden romahdus, näyttelijälakko tai T. J. Särkän johtaman Suomen Filmiteollisuuden alasajo eivät lannistaneet niitä "filmihulluja", jotka avasivat visiirinsä uudistuksen aalloille. Heihin lukeutui myös vuodesta 1958 lähtien Suomi-Filmin mainospäällikkö ja teatterilevityksen moottori Jussi Kohonen.

Suuri osa Suomi-Filmin harjoittamasta 1960- ja -70-lukujen "PR":stä on pantavissa Kohosen piikkiin. Vuoden 1964 marraskuussa Suomi-Ranska –yhdistys, Unifrance Film ja Suomi-Filmi järjestivät uuden ranskalaisen elokuvan päivät. Vierailijoina loistivat Venetsian festivaalien löytö Alain Jessua sekä näyttelijätär Anna Gaylor. Todelliset tähtivieraat olivat vielä tulossa: maaliskuussa 1965 näyttäytyivät vuoron perään Helsingissä Joseph Losey, jolla oli omakohtaista kiinnostusta Suomeen, Jean-Luc Godard ja Michelangelo Antonioni.

Maaliskuun 23. päivänä oli Godardin vuoro. Hän väläytteli lehdistölle näkymiä yhteistyöstään amerikkalaisen Columbia Picturesin kanssa, mutta puhui myös englanniksi elokuvauksensa filosofiasta: "Minä kyllä pidän itseäni ehdottomasti dokumentaristina. Totta kyllä, se mitä elokuvissani tapahtuu, on alkuaan fiktiota, sepitettä, mutta suhtaudun kuvaustilanteeseen tietoisesti dokumentin näkökulmasta".

Uuden aallon lähettiläs taikoi myös esiin kuin tilauksesta montaasin käsitteen: "Se merkitsee minulle työtapaa, sillä kuvatessani teen paremminkin montaasia ja montaasia tehdessäni mietin kuvaustani. Montaasi on kokonaisvaltaista elokuvan ohjaamista, ajattelemista".

Lehdistötilaisuudessa istahti Godardin jalkojen juureen nuori ihailija ja Suomi-Filmin elokuvaaja Jaakko Talaskivi. Hän alkoi toteuttaa suoraa kuvausta yhtiönsä kameralla, jonka melutaso peitti joidenkin harmiksi alleen ranskalaisen auteurin mietteet. Valmistuneessa lyhytfilmissä äänivajetta paikkasi valoteksti, joka samalla suoristi tarinaa ymmärrettäväksi. Ainakin käsitys elokuvasensuurista tuli kaikille selväksi. "Mitä sensuuriin tulee, kielletty on nautittavampaa kuin sallittu", Godard kiteytti kysyjälleen.

Jaakko Talaskivi oli yksi nuorista yrittäjistä, joka sai mahdollisuuden opiskella ammattiinsa viimeisiä uutisaiheisia Finlandia-Katsauksia tekemällä. Godard elää elämäänsä on elokuva, jossa ehkä tämänkin vuoksi tapaillaan cinéma vérité –tyyppisen ajankuvan luonnetta. Se tyytyy kohteensa läsnäolon uutisointiin päinvastoin kuin monet muut nouvelle vagueta ja suoraa kuvausta sovitelleet Suomi-Filmin kokeilut. Niitä tekivät Aito Mäkinen, Ywe Jalander, Heikki Katajisto sekä Petri Hämäläinen vähän ennen ja sen jälkeen kun veronalennukseen oikeuttavan lyhytkuvan kausi oli päivämäärällä 30.8.1964 päättynyt.


Sodankylän elokuvajuhlat 1986
Midnight Sun Film Festival
Suomi 1987. Tuotantoyhtiö: Filmtotal. Ohjaus, käsikirjoitus ja kuvaus: Heikki Ortamo. Ääni: Antti Ortamo. Ääni- & kuva-assistentti: Outi Hyytinen. Leikkaus: Marjo Valve ja Raija Talvio. Selostus: Matti Pellonpää. 9 min

Ensimmäiset Sodankylän elokuvajuhlat järjestettiin Lapin tantereilla 3000 auton, 1500 moottorikelkan, yhden elokuvateatterin ja viidenkymmenen miljoonan hyttysen keskuudessa 13.-17.6.1986. Lapin hyttyset ovat läsnä jo ensi kuvissa, joissa Timo Malmi ja Anssi Mänttäri, festivaalin ydintä kasaan läiskiviä hahmoja alusta lähtien, ruiskuttavat kärsivän näköisenä harteilleen "offia" Etelän miesten tapaan. Mänttärin Lapin taika-kasvomaalauskaan ei hämää – rintataskusta pilkottava sikari ja olutpullo paljastavat vieraan vieraaksi muhkeasta parrasta huolimatta.

Ensimmäisten festivaalien ulkomaisten vieraiden luettelo oli vakuuttava: Jonathan Demme, Bertrand Tavernier ja Samuel Fuller nousevat esiin Peter von Baghin alkuesittelyssä. Matti Pellonpään selostus kohoaa loppua kohden camp-ilmaisuksi erityisesti sen jälkeen kun vakavampi ohjelma, kansainvälisten vieraiden tähdittämä seminaari ja Anssi Tikanmäen orkesterin johdolla vedetty mykkäelokuvaklassikkonäytös teltassa saadaan esitetyksi.
Festivaalin maksavista osallistujista kuvat ensimmäisiltä festareilta eivät paljon kerro, mutta reporankana ennen konserttia lepäilevä muusikko Sakari Kuosmanen tiivistää tietämättään kameralle ruusu kädessä olennaiset tunnot: aamukahdeksalta kämpilleen päässyt musiikkimies tunnustaa, että häntä "väsyttää niin saatanasti". Yötön yö, sen menot ja läpi yön kestävät näytökset sekä monilla varsin alkeelliset majoitusolosuhteet saivat sadekuurojen ja hyttysten yhteisvaikutuksella festarisankarit uuvuksiin.

Kutsuvieraiden joukosta mainittakoon myös Esa Pakarinen (senior), joka yhdessä Diana-puistosta löydetyn rillumareikumppaninsa Jorma Ikävalkon kanssa esittää kuolemattomia klassikoita, eikä aikaakaan kun uudempien aikojen sanasankari Juice Leskinen astuu mukaan rallattamaan legendaariseen kuvaan. Vastaavaa historian siipien havinaa on nähtävissä tilanteessa, jossa juontotekstin mukaan elokuvantekijät käyvät festivaalilla antoisia keskusteluja: "alan mies" Jaakko "Jakkuli" Talaskivi tervehtii möreääänisesti nuorta festariaktivistia, langanohutta perustajajäsentä Aki Kaurismäkeä. Myös Mika Kaurismäki vilahtaa kuvissa, ja kadun ja teltan kuvista ovat poimittavissa niin elokuvaohjaaja, tuolloinen elokuvakriitikko Mikko Piela hieman rockfilosofia muistuttavassa selkärangattomassa pystyseisonnassa ja teltan tolpassa roikkuu villapaidassa filmihullu Henry Bacon, nykyinen elokuvaprofessori.

Elokuvan kuolemattomimmat hetket liittyvät kuitenki kutsuvieraiden vierailuun Porttipahdalla Sodankylän läheisyydessä. Hyttysten ininän, koskenkorvan ja –laskujen ääreltä tapaamme Lapin taikamaalauksen kasvoilleen saaneet Jonathan Demmen ja Samuel Fullerin. Heidän kuksansa ei koskaan tyhjene, mutta Fullerin neljän tuulen hattu pysyy silti vakaasti sormen osoittamassa ilmansuunnassa!

– Ilkka Kippola ja Jari Sedergren 28.3.2007

Ulkomaalaisia ei ole

YLE:n urheilun vastaava tuottaja Arto Teronen puhuu asiaa. "Olemme siirtymässä aikaan, jolloin ulkomaalaisia ei enää ole. Ei ainakaan sanan suomalaisessa vanhassa ja meitä rajoittaneessa merkityksessä."

Euroopan paras ystävä

Tämän päivän Sunday Times (25.3.07) yllättää uusimmalla kirjoittajallaan. Venäjän presidentti Vladimir Putin vakuuttaa siinä Venäjän olevan "Euroopan paras ystävä". Kiinnostavia alluusioita kyllä lipsahtaa otsikosta.

"Me rakennamme suvereenia ja demokraattista valtiota ja jaamme ne arvot ja periaatteet, joita suurin osa eurooppalaisista noudattaa: kansainvälisen lain kunnioituksen, kieltäymisen ratkaista kansainvälisiä ongelmia voimalla ja preferoimme sitä, että vahvistamme yhteisiä tavoitteita Euroopan ja globaalin politiikan puitteissa. Myös keskinäinen kanssakäyminen Yhdistyneissä Kansakunnissa, G8:ssa ja muilla forumeilla osoittaa, että jaamme aina yhteisen näkemyksen maailmaan. Vakaa, vauras ja yhtynyt Eurooppa on meidänkin intressimme."

Putin Sunday Timesissa.

Edit: Muutakin kiinnostavaa lehdistössä: Kirjailijoiden kannanotto Darfurin tapahtumiin löytyypi Istorista.

Ulkoministerin salkku

Viikon pelottavimpiin ajatuksiin liittyi näky kansallispukuisesta P. Väyrysestä, joka pasteeraisi muiden EU-maiden ulkoministerien kanssa huippukokouksessa. Voiko Keskusta ohittaa hänen kokemustaan, kun ulkoministerin salkusta taistellaan - nyt oikein Vanhasen luvalla.

Minä kyllä luulen, että he ajattelevat Paula Lehtomäkeä. Näin mutu-tuntumalla makustellen hän ei tunnu huonolta vaihtoehdolta, ellei se kiperissä paikoissa lapsen kiukustumisesta muistuttava vetäymä suupielissä ole sittenkin virhe eikä ominaisuus. Tämä siis vain televisiosta nähtynä kotikutoisena psykologisointina, joka ohittaa jopa ihastelun.

Muita kepussa ei sitten olekaan, siellä kun parempien ulkopoliitikkojen on ollut helppo saada virkoja, eikä ole tarvinnut jäädä politikoimaan.

Kokoomus ei innostunut salkunjakoon. Tunteenhallinnan hillittömyyttä EU-ratkaisun yhteydessä aikanaan osoittaneen Pertti Salolaisen kaltaisia kokeneita veteraaneja ei toki voi kehiin heittää, eikä varmaan kannata puolivallattomia poikamiehiäkään päästää maailmalle, vaan kahlita esimerkiksi presidenttejä muovaavaan kiikkustuoliin eduskunnan puhemieheksi, mitä muista puolueista ilkikurisesti suositellaan. Niinistön kryptinen "vastuu painaa"-kommentti on sekin jäänyt analysoimatta.

Sen sijaan keltanokkaministeriksi ryhtynevä Jyrki Katainen on löytänyt valokuvaajan juuri ollessaan syvällisissä keskusteluissa Euroopan valovoimaisimman konservatiivinaisen kyljessä.

Mutta, mutta. Helsingin Sanomien käyttämästä kuvasta päätellen kuvaustilanne oli kyllä pelkkä poseeraus. Minun tarkoissa silmissäni se laski mahdollisuuksia vakavasti otettavan ulkopoliitikon kasvattamiseksi. Ikuinen juniori.

Oikea keskustelutilanne olisi paljon, paljon parempi viesti äänestäjille kuin poseeraus konservatiivikuningattaren kanssa.

Päivän siteeraus filosofian monilahjakkuudelta, professori Timo Airaksiselta (Riitta-Liisa Snellmanin juttu Nöyrää poikaa, HS 25.3., D3): "Kokoomus käyttää ilmaisua meidän arvot, kun kukaan ei kehtaa sanoa, että koti, uskonto ja isänmaa". Tietysti Naton ja Brysselin kuvaaminen "isänmaaksi" voi tehdä tiukkaa jopa niin sujuvasanaiselle sosiaalisen valintatalouden edustajalle kuin Katainen on.

Jutun idea on se, että kun vaalit ovat nyt ohi, ei kenenkään tarvitse olla nöyrä ja pelätä joutuvansa väkivallan uhriksi. Varmaankin poliittista väkivaltaa harjoittavat renttupuolueet tai peräti - Yhdysvaltojen johdon retoriikan muistaen - terroristipuolueet.

Mitähän se vaalihumussa puhunut Katainen muuten sillä toistuvalla väkivalta-puheella oikein tarkoitti? Miksi yksikään journalisti ei mieti sitä?

EU 50 vuotta

Tänään on kulunut 50 vuotta siitä, kun eurooppalaisen yhteistyön perusta luotiin Rooman sopimuksen allekirjoituksilla.

Asialla olivat Belgia, Hollanti, Italia, Luxemburg, Länsi-Saksa ja Ranska. Ne allekirjoittivat 25. maaliskuuta 1957 Roomassa Campidoglion Orazi ja Curiazzi -salissa Euroopan talousyhteisön ja Euroopan atomienergiayhteisön perustamissopimukset. Nämä ns. Rooman sopimukset loivat perustan uudenlaiselle eurooppalaiselle yhteistyölle.

Tämä juhlapäivä ei taida saada ihmisiä hihkumaan kadulle. Vielä.

On tänään toinenkin syntymäpäiväsankari. Sir Elton Hercules John, alunperin Reginald Kenneth Dwight, täyttää tänään 60 vuotta. Onnittelut!

Reportteriksi

Kotiin tuli ilmaislehtenä uusi Apu. Itse lehdessä ei minulle kovin kiinnostavia asioita tällä kertaa ollut, mutta onpahan siellä liitteessä esitelty perjantaina toteutettu avaus kansalaisjournalismin suuntaan.

Apu nimittäin pyytää lukijoitaa tekemään Apu-raportteja. Osa niistä julkaistaan netissä, parhaimmat myös lehdessä. Tavalliset palkkiot vaihtelevat 50 eurosta ylöspäin, jymyjutun sattuessa tuhanteen euroon asti. Halvalla siis menee, mutta avaus kansalaisjournalismin suuntaan on silti aikamoinen ja kiitettävä.

Näin lehti esittelee uutuuden: "Apureportteri on Avun jatke netissä, nykyajan yhteisöllistä journalismia. Apureportterin jutut ovat tavallisten suomalaisten kirjoittamia. Jos sinulla on mielessäsi aihe, joka ansaitsisi tulla julkiseksi, kirjoita siitä raportti. Se voi olla hauska tai epätavallinen tarina, uutinen omalta paikkakunnaltasi, mielenkiintoisen henkilön haastattelu, jonkin epäkohdan nostaminen julkiseen tarkasteluun, urheiluun liittyvä kirjoitus... mikä tahansa aihe käy."

Palkkioista tämän verran: "Myös parhaat Apureportterissa julkaistavat raportit palkitaan, vaikka niitä ei painettuun lehteen nostettaisikaan. Hyvästä raportista maksetaan 50–200 euroa." Julkaistavaksi hyväksytyn raportin toukokuun loppuun mennessä kirjoittanut saa palkkioksi Apu-lehden vuosikerran - lehden entisille tilaajille on tarjolla yhtymän muita lehtiä.

Juttuja varten on rekisteröidyttävä "Apureportteriksi".

Jude ehätti ensimmäiseksi

Mitäpä tässä bloggaamaan, kun Jude ehti ensin.

Hyvä meininki!

Lens Politica

Helsingissä näyttäisi olevan meneillään elokuvafestari Lens Politica. Jatkuu viikonloppuna.

Anna voittoon!

Nythän on niin, että Anna Abreu on ylivoimainen tässä tämänvuotisessa Idols-sakissa.

En kyllä ymmärrä, miksi joku voi edes ajatella äänestävänsä muita.

Radiokuuntelua tänään klo 14

Matti Ripatti nostaa tänään Helsingin Sanomien (22.3.07, D9) radio- ja televisiosivulla esiin Jukka Kuosmasen toimittaman Elokuvateatteri-ohjelman. Yle Radio 1 lähettää tänään klo 14.03 lähtien ohjelman nimeltä Sota.

Ripatti sanoo, että kyseessä on "erittäin kiinnostava radio-ohjelma". Haastateltavana ovat ohjaaja Olli Saarela ja kapteeni Jarmo Lignell ja olinhan siellä minäkin.

Kun en ehtinyt tuota tiistaina yömyöhään kuunnella, on yritettävä muistaa tänään. Ja täällä saa kommentoidakin kuultua, minkä lupaan toimittaa myös toimittajalle tiedoksi.

Saturnus ja sen kuut

Hubble on aikamoinen kiikari. New Scientist tarjoaa linkit muutamaan sillä otettuun elokuvaan. Eka filmissä Titan ja Tethys ohittavat Saturnuksen. Toisessa esiintyy Saturnus renkaineen. Kolmannessa elokuvassa neljä kuuta lentää Saturnuksen ohi.

Nautinnollisia elokuvahetkiä!

[Via New Scientist]

NORDISK FILM SOLAR FILMSIN OSAKKAAKSI

Tämmöistä tapahtuu elokuva-alalla tänään:

Solar Films on myynyt tanskalaiselle Nordisk Filmille merkittävän osan yhtiöstä pystyäkseen parantamaan kilpailukykyään myös kansainvälisillä markkinoilla. Yrityskauppa on merkittävä askel suomalaisen elokuvan ja tv-tuotannon kansainvälistymiselle.

Solar Filmsin hallituksen puheenjohtaja ja vastaava tuottaja Markus Selin katsoo että Suomen elokuvasäätiön asema taiteen heittopussina pakottaa tuotantoyhtiön hakemaan tukea ulkomailta: “Yhtiökumppanuus Nordisk Filmin kanssa on iso merkkipaalu suomalaisen sisältötuotannon viemisessä ulkomaille. Nordisk Filmin poikkeuksellinen omistautuminen skandinaaviselle sisältötuotannolle ja erinomaiset kansainväliset suhteet mahdollistavat Solar Filmsin menestyksen kansainvälisillä markkinoilla. Uskomme, että yhteistyö avaa ovia maailmalle.Solar Films on vuosia ollut markkinajohtaja kotimaisessa elokuvatuotannossa ja yksi suurimmista yksityisistä tv-tuotantoyhtiöistä. Lordi-elokuva Dark Floors on ensimmäinen Solar Fimsin ja Nordisk Filmin yhteinen elokuvahanke, joka lanseerataan Cannesin elokuvajuhlilla 20. toukokuuta 2007."

Solar Filmsin tuotantojen ulkomaan myynnin lisäksi Nordisk Film levittää kaikki Solar Filmsin elokuvat Pohjoismaissa.Nordisk Filmin toimitusjohtaja Michael Ritto kommentoi yhteistyötä Solar Filmsin kanssa: “Uusi liittouma on osa Nordisk Filmin strategiaa kohdistaa toimintaansa paikallisille elokuvamarkkinoille Pohjoismaissa. Olen hyvin iloinen, että Markus Selin on valinnut Nordisk Filmin kumppanikseen. Läheinen yhteistyö vahvistaa merkittävästi asemaamme Suomessa.”

Solar Films jatkaa toimintaansa itsenäisenä yhtiönä, toimitusjohtajana Jukka Helle ja hallituksen puheenjohtajana Markus Selin. Tv-tuotannoista vastaavat edelleen Petteri Ahomaa ja Martti Sivonen.Yhdeksän vuotta Solar Filmsin elokuvia levittäneen Buena Vista International Finlandin toimitusjohtaja Jussi Mäkelä kommentoi päättynyttä yhteystyötä: “Valitettavasti Disneyn strategiana ei ole olla osakkaana tuotantoyhtiössä Suomessa. Aleksi Mäkelän Häjyt-elokuvasta 1999 alkanut menestyksekäs yhteistyö päättyy 2,7 miljoonaa katsojaa myöhemmin niinikään Mäkelän elokuvaan (V2). Mutta kuten joku viisas on joskus sanonut – kaikki hyvä loppuu aikanaan. Toivotamme Solar Filmsille menestystä myös jatkossa.”

Egmont-konserniin kuuluva NORDISK FILM on maailman vanhin elokuvayhtiö, joka täytti 100 vuotta 2006. Yhtiö kehittää, tuottaa ja jakelee liikkuvaa kuvaa Pohjoismaissa. Yhtiön toiminta sisältää elokuvia, animaatioita, mainoksia, musiikkivideoita, videoita, dvd-julkaisuja, sekä tv- ja elektroniikkapelejä. Nordisk Filmillä on Sonyn PlayStationin levitysoikeudet ja se omistaa elokuvateattereita Tanskassa ja Norjassa. Nordisk Film omistaa myös jälkituotantoyhtiöitä, filmilaboratorioita sekä radio- ja televisiolähetysstudioita.Suomessa Nordisk Film tuottaa tv-ohjelmia ja levittää elokuvia, pelejä ja musiikkia. Yhtiö on osakas MRP Matila Röhr Production –elokuvatuotantoyhtiössä. Lisäksi Nordisk Film teki äskettäin elokuvien levityssopimukset Kinottaren ja Kinoproductionin kanssa. Nordisk Filmin liikevaihto 2006 oli 352 miljoonaa euroa, työntekijöitä oli 1150.

[Via Suomen elokuvasäätiö]

Syyt esiin

Jos joku teistä tietää mikä juju oli Helsingin Sanomien jutussa, joka kertoo opettajien asumisesta Porvoossa, niin kertokaa minullekin. Kade?

Mutta hetkeksi taas politiikkaan. Erkki Tuomioja kirjoittaa blogissaan: "Kokoomus uhoaa nyt sellaisella voimalla, että voisi luulla Sauli Niinistön tulleen huutoäänestyksellä valituksi Suomen presidentiksi. Porvarihallitusta on vaikea välttää, vaikkei sen kannatus olisikaan paljoa laajempi kuin kokoomuksen saama 23 prosenttia. SDP:n ei nytkään pidä itse ilmoittautua oppositioon, mutta hallituspaikoista kynsin hampain kiinnipitäminen ei tule kysymykseenkään. Jos SDP:n vaaliohjelmien tavoitteet eivät potentiaalisille kumppaneille kelpaa niin muut saavat seuraavaksi kantaa hallitusvastuuta."

En minä turhalle miehelle ääntäni antanut. Mietin kuitenkin hiljaa mielessäni hänen nihkeää televisiolausuntoaan vaalin epäonnistumisen syistä vaaliyönä. Tuomioja, jonka sädekehä oli varsin kirkas onnistuneen EU-puheenjohtajuuskauden jälkeen, sysättiin vaalikampanjassa syrjään. Tämä ei ole sisäpiirin tai muun piirin tietoa, vaan omin silmin havaittua. Tuomioja oli etukäteen arvioiden se henkilö, joka voi saada suuren äänisaaliin. Tätä mahdollisuutta ei käytetty hyväksi, vaikka Tuomioja listoilla ensimmäisenä komeilikin.

Ja miksi sitten uolkoministeri oli sivussa? Varmasti osasyynä oli se, että ei ollut tiedossa kuinka Eero Heinäluoma vaaleissa menestyy. Tuloshan oli molemmilla hyvä, mutta äänisaaliit alle sen, mistä otsikoita revitään.

Näyttäisi siltä, että yksittäisillä suurilla äänisaaliilla on vaalijärjestelmässämme merkitystä - ne kannattavat mukaan puolueiden ehdokkaiden koko kirjoa. Pahimmillaan tämä tietysti näkyy pienpuolueissa: mukaan eduskuntaan pääsee joskus varsin pienelläkin äänimäärällä - perussuomalaisille riitti erääseenkin paikkaan vähän yli tuhat ääntä - ja mikä pahinta, kokemuksella.

Samaan aikaan yli kymmenen prosenttia vaalipiirissään saanut Tarja Cronberg (vihr) ei päässyt läpi. Itse en kannata ajatusta siitä, että suurten yksittäisten äänimäärien turvin eduskuntaan mentäisiin, mutta nyt esitetty ajatus pienten vaalipiirien yhdistämisestä on järkevä. Ehkä se lisää alueellista yhteistyötä muutoinkin. Kun edustajan ei tarvitse olla niin eteläsavolainen, vaan voi olla Karjalan poikii yhtä aikaa.

Vielä yksi aatos. SDP:n naisehdokkaat Helsingissä olivat jotenkin vetämättömiä. (Anteeksi vain Tuula ja Rakel). Tiedän sen lähipiiristäni, sillä he tuskailivat sen kanssa, ketä äänestäisi.

Miksi nuoria naisehdokkaita ei tuotu esiin? Maria Guzeninan menestys Uudellamaalla osoittaa, että se olisi kannattanut.

On järkyttävää, että pudonneet tai äänestäjien syrjäyttämät ehdokkaat jälkikäteen vuodattavat taitamattomasti tunteitaan - iltapäivälehdille.

Radiojutustelua tiedossa

Ohljemistosta kaapattua:
Tiistaina 20.3 eli tänään klo 23.05 ja torstaina 22.3 klo 14.03 Yle Radio 1:

Kuinka värifilmi on vaikuttanut tapaan kuvata sotaa? Millä tavoin sotaelokuvat vaikuttavat historian tulkintoihin? Ohjelman vieraana on Suomen elokuva-arkiston tutkija, tohtori Jari Sedergren. Toimittajana Jukka Kuosmanen.

Ohjelma on ilmeisesti tulossa myös podcasting-versiona.

Siinä mielessä kannattaa vilkaista myös näitä radiomaailmoja.

Puidaan, puidaan

Kommentoin Liekkiön vaalianalyysia ja ajattelin laittaa samaa tekstiä tännekin ja vähän jatkaa teemasta. Liekkiö nosti esille sen kuinka Helsingin Sanomien Nyt-liite räväköityi profiililtaan tuomalla framille "maahanmuuttoasioista netissä jankkaavan" perussuomalaisten Jussi Halla-ahon ja SKP:n Steen1 eli Seppo Lampelan.

Liekkiö toteaa, että Halla-ahon kannattajat ovat näkyneet paljon keskustelupalstoilla ja jopa blogien kommenteissa, ja niinpä "ison osan ajasta netin äärellä viettäen ja maailmaa lähinnä HS:stä seuraamalla perussuomalaisista sai ennen vaaleja sellaisen kuvan, että maahanmuuttokysymykset olisivat heille oleellinen asia". Liekkiö päätyi kuitenkin siihen, että puolueen päälinja on EU-kritiikissä. "Mutta jos ja kun tuo Halla-aho nyt taitaa olla jonkinlainen nettiprofeetta ja sai kai yllättävän paljon ääniä, on ihan mielenkiintoista katsoa onko ensi vaaleissa paljon nettijulkkisehdokkaita ja vaaliblogeja jotka olisivat olleet olemassa jo ennen ehdokkuutta". Monta asiaa Liekkiöllä yhtä aikaa pelissä ja jätän nettijulkisuuden ja pitkäaiakaiset vaaliblogit tässä syrjään tai ainakin vähemmälle.

Perustuslaillisten "maahanmuuttovastaava" Jussi Halla-aho sai vaaleissa 2207 ääntä ja kommariräppäri Seppo "Steen1" Lampela 1806.

Luvut eivät ole puolueensa ykkösehdokkaille suuria, mutta kohtuullisia kuitenkin: enemmän kuin Juha Väätäinen Keskustassa, hieman vähemmän kuin Osku Pajamäki demareissa tai Jere Lahti kokoomuksessa.

Vasemmistoliitossa moisilla äänimäärillä olisi rynnitty kolmanneksi, vihreiden Otto Lehtipuu - sentään puoluejärjestön pitkäaikainen puheenjohtaja, joka on istunut kaupunginhallituksessa - sai vain niukasti enemmän ääniä.

Kristillisdemokraattien Anne Pohtamo-Hietanen sai sentään 2570 ääntä (joka on muuten puolet ministeri Saarelan äänimäärästä Uudellamaalla). RKP:n kolmosedustaja, Linuksen isä Nils Torvalds sai 1682 ääntä.

Tasan eivät mene onnen lähteet eikä kansan karttuisa käsi. Aika tasaväkistä menoa äärilaidoilla, mutta myös julkkisehdokkailla.

Perussuomalaisten 9113 ääntä ovat kuitenkin vain pieni osa siitä, miitä puolue sai edelliskerralla Halmeen ehdokkuuden myötä. Halmehan teki silloin "niinistöt". Niinistö olisi muuten loistava ehdokas EU-parlamenttiin, sillä hän salevarmasti keräisi ääniä rajan takaakin, koskapa nytkään vaalirajat eivät merkinneet äänestäjille mitään. Stadissakin hänelle pärähti muistaakseni noin 660 ääntä. Ne tietysti hylättiin.

Takaisin perussuomalaisiin. Tuskinpa Halla-ahoa edes puolueen omissa vakavammissa analyyseissa oletettiin ääniharavaksi Helsingissä. Soinin vihjaus siitä, että hänen puolueensa patoaa rasismia voi olla oikea. Silti puolueen saama mediaosuus on kohtuuton, vaikka puheenjohtajan "läppää" pitäisikin arvossa retorisena suorituksena.

Mutta on Soinissa muille puolueille opettelemista. Johtajuus on nyt arvossaan. Joko puheenjohtajan tai puoluesihteerin täytyy olla taitava "läpänheittäjä". Jos molemmilla on taipumusta umpelointiin, ei nykyisessä mediamaailmassa seuraa hyvää. Kokoomuksen "kahden kärjen politiikka" toimi vaaleissa ja mainoksissa, mutta ei vaalien jälkeen. Hallitusneuvotteluja kun voi käydä vain yhdellä kärjellä. Eikä Sale näytä suinkaan halukkaalta istumaan kiikkustuolissa, vaikka eduskunnan puhemiestä hänelle ovelat toimittajat tarjoavatkin. Tuskinpa siinä kuitenkaan "vastuu painaa" tarpeeksi. Tässä maassahan tarvitaan kohta ylähuone! Sinne vain Väyryset, Salovaarat, Niinistöt ja muut vanhemmat valtiomiehet, maailmalta "kotoutuneet" maahanmuuttajat.

Näistä maahanmuuttajista toisiin. Olipa niin tai näin, elinkeinoelämän kaipaamat 500 000 maahnmuuttajaa saavat siis tulla maahan ilman isompia räksytyksiä. Sen verran väkeä tarvitaan, kun oma-aloitteellisuus suurperheiden suuntaan ei lähivuosinakaan riitä kohottamaan käyrää. Missä ovat pienviljelijäperheiden 18-lapsiset yhteisöt näinä päivinä, voi perussuomalainen huudahtaa. Joku vuosikymmen sitten olisi voinut helposti vastata, että Ruotsissa, kun oma maa ei elättänyt. Niinpä: pienviljelijäväestöllä jos kellä on kokemusta maastamuutosta (ja sitä ennen evakosta). Tämä kokemus on heille taottu vastustukseksi. Käsittämätöntä, mutta totta.

Arvaan, että perussuomalaiset laskivat Helsingissä Ilkka "Frederik" Sysimetsän varaan. "Reetun" potenssi ei vaalipuuhiin kuitenkaan riittänyt, liekö ollut haluakaan pasteerata lähiöissä. Tenniskentillähän mies on vastustamaton.

Steen1:n perässä Yrjö Hakanen sai vain vähän yli 1000 ääntä, mikä on todella vähän oikealle poliitikolle Helsingissä. Hakaselta on selvästi mennyt ääniä Steenillekin!, jota kaavailtiin itäisen nuorison äänenkannattajaksi. Varmaan sitä vähän olikin. Hämmentävää oli Anneli "Sauli" Pakkasvirran vähäinen äänisaalis 272.

Annelin palavan katseen alle jouduin helmikuussa minäkin, kun en Tähtitaivas-näyttelyn jatkoilla suostunut hänen äänestäjäkseen. Sanoin että äänestän vain politiikan ammattilaisia. Niin varmaan ajattelivat muutkin.

Perussuomalaisten ja SKP:n yhteinen ongelma oli se, mikä vaikutusvaltaisilla vasemmistopuolueillakin. Äänestysprosentti. Kun West Endissä Epsoossa äänesti 90% äänioikeutetuista, oli vastaava äänestysprosentti Jakomäessä Helsingissä 50%. Ei niillä prosenteilla ponnisteta eduskuntaan kovin helposti.

Vaalijärjestelmän muutoksiin kannattaa suhtautua varovasti. Hihhuliehdokkaiden määrä voi kasvaa. Nytkin niitä eduskuntaan livahti taas koko joukko. Soinikin kehuu, että 9000 äänellä saa kolme valtuutettua Helsingin kaupunginvaltuustoon. Ja siltä pohjalta sitten ensi vaaleissa eduskuntaan. Suunnitelmana ihan briljantti, kuten sekin että perussuomalaisilla on seuraavissa kunnallisvaaleissa Helsingissä täysi lista, 100 ehdokasta. Sen jälkeen on kaikki nähty.

No, menee taas pitkäksi, joten palataan...

Köyhälistöä kansaa edustamaan

Taloussanomat tietää, että eduskuntaan valitut tienasivat viime vuonna keskimäärin reilusti nelinkertaisesti keskivertoäänestäjän verran. 90500 oli nyt valitun keskimääräinen tulo.

Uudellamaalla keskimääräinen tulo yli 150 000 euroa, Keski-Suomen vaalipiirissä tulot olivat naurettavat 67 000 euroa.

Nämä tilastot kaatavat yhden myyttisen perusväitteen. Eivät näin hyvin tienaavat mene eduskuntaan palkan vuoksi.

Mutta kyllä näillä taustoilla saadaan pystyyn ihan kiva porvarihallitus. Työllisyyttä kohentamaan.

Aloite uudelle hallitukselle

Ensimmäinen varteenotettava ehdotus uuteen hallitusohjelmaan on jo tehty. Tupakkalaittomat alueet.

Hieno ajatus, Kansatieteilijä.

Tulevan hallituksen pohja

Vaalitulos, josta selviävät valitut kansanedustajat ja puolueittaiset äänijakaumat myös kuntakohtaisesti.

Monet jättivät äänestämättä.Sen voi päätellä vaikkapa siitä, mistä Helsingin Sanomat (Juha Akkanen) uutisoi 16. maaliskuuta:

"Punamultaa kannattaa maaliskuisen kyselyn perusteella 43 prosenttia, porvarihallitusta 24 prosenttia ja sinipunaa 16 prosenttia äänestäjistä.

Punamultaa suosii enemmistö Sdp:n, keskustan ja vasemmistoliiton kannattajista sekä puolet vihreiden kannattajista.

Suurin muutos helmikuun kyselyyn on, että vihreiden kannattajat suosivat nyt enemmän punamultaa kuin sinipunaa. Myös keskustan ja Sdp:n kannattajien joukossa punamulta on lisännyt suosiotaan.

Kokoomuksen kannattajien ehdoton ykkösvaihtoehto on edelleen porvarihallitus, keskustalaiset eivät porvarihallitukselle lämpene niinkään."

Tähän perustuu se SDP:ssä oljenkortena elävä toive siitä, että Keskusta sittenkin valitsisi hallituskumppanikseen sosialidemokraatit ennen vähemmän maltillisesti uhoavaa Kokoomusta. Koalitio vaatisi RKP:n lisäksi mukaan Vihreät. Vasemmistoliitto lähtee tietysti mukaan, jos vain pyydetään, mutta ei taideta pyytää.

Eikä ole mahdotonta, että hurmoksellinen porvariuho voi koitua kykypuolueen kohtaloksi. Elämys kun ei aina takaa järjenkäyttöä.

Porvarihallitus

Porvarihallitus on tulossa. Riittääpähän blogattavaa neljäksi vuodeksi. Mutta kyllä tuossa Kataisessa on kestettävää. Mikä siinä niin irriteeraa minua, mutta ei muita?

Äänestämään

Aurinko paistaa. Hyvä lenkkeilykeli.

Samalla voi käydä äänestämässä.

Miksikö? Valintani on demokratia.

Muistutukseksi: niitä muita ovat
Anarkia
Aristokratia
Autokratia
Despotismi
Diktatuuri
Feodalismi
Itsevaltius
Kleptokratia
Monarkia
Absoluuttinen monarkia
Perustuslaillinen monarkia
Oklokratia/Mobokratia
Oligarkia
Plutokratia
Yksipuoluejärjestelmä
Teokratia
Tyrannia

Italian studies

Meillähän on näitä bloggareita, jotka käyttävät vuosia italian opiskeluun.

Höh. Mitä se on nykyaikana?

Onneksi meillä on YouTube. Italiaa voi opiskella kymmenessä minuutissa.

Liberalia

Mitä se vapaus perinteisesti onkaan? Tänään meille roomalaisen kalenterin ystäville on Liberalia-juhlan päivä. Siinähän palvottiin Liber-jumalaa, hedelmällisyyden ja viinin nimiin ylistettyä, joka samastettiin myöhemmin Dionysokseen (Liber Pater, "Isä Liber" - kreikkalaisen Dionysoksen vastine Roomassa oli tietysti Bacchus).

Juhlan kunniaksi vanhat naiset pukeutuivat Liber-jumalan papittareksi ja kiersivät kaupungilla päässään murattiseppeleet. Naiset jakoivat kulkiessaan uhrikakkuja (libia valmistettiin öljystä ja hunajasta), joita aina väliin Liberille uhrattiin. Minä epäilen, että viiniäkin vähän latkittiin.

Maaseudulla, missä Liber oli erityisesti kunniassaan, kuljetettiin usein valtavaa siitintä vaunuilla. Saattoväki lauloi matkan ratoksi riettaita lauluja. Siitin kuljetettiin lopuksi kaupunkiin, jossa joku erityisen siveäksi tunnettu rouvashenkilö oli saanut velvollisuuden seppelöidä se. Liber suojeli miehen siemennestettä. Naisen hedelmällisyyttä suojeli Libera, jolla on joku yhtymäkohta Ceres-jumalattareen (ceres = vilja).

Liberalia on nuoren miehen juhlapäivä, muutoksen päivä, jolloin hän saa ensi kertaa pukeutua toga puraan eli valkoiseen (sananmukaisesti värittömään). Toinen nimi tälle miehen ikään eli 16- tai 17-vuotiaalle miehen puvulle oli toga virilis. (Jotkut lähteet puhuvat nuoremmastakin miehuusiästä, mutta luotanpa tähän.)

Päivän ohjelmaan Roomassa kuului uhraaminen laareille eli "hattuhyllyillä" säilytettäville kotijumalille, pukeutuminen miehen togaan ja matka Forumille, jossa oli tabulatorium, Rooman valtionarkisto. Siellä pojat kirjattiin mieheksi ja täysiarvoiseksi kansalaiseksi sekä kelvolliseksi asepalvelukseen. Matka jatkui Capitolinus-kukkulalle, jossa uhrattiin Liberille.

Joidenkin antiikista periytyvien tietojen mukaan tänään on myös dies religiosus, pahaenteinen päivä.

Tänään ei kannata mennä naimisiin, aloittaa mitään hanketta, lähteä matkalle eikä varsinkaan sotia kenenkään kanssa. Joten olkaa varovaisia siellä ulkona.

Tampereen parhaat Kiasmassa

Kun nyt agitoimaan taas ryhdyttiin, niin laitetaanpa tämäkin mainos. Kiasma-teatterissa esitetään lauantaina 17.3.2007 klo 14 Tampereen elokuvajuhlilla viime sunnuntaina palkittuja elokuvia. Lippujakin myydään kuuden euron hintaan. Voin muuten suositella. Milan ja Heavy Metal tekevät varmasti vaikutuksen, eivätkä hullumpia ole muutkaan palkitut. Tuhansien joukostahan ne on pikattu.

Esitettävät elokuvat:

MILAN / Grand Prix / Kansainvälinen sarja / Michaela Kezele, F, 23 min, beta, GERMANY, 2006

Belgrad NATO:n ilmahyökkäyksen aikaan vuonna 1999. Kesken
piiloleikkien pikku Milan löytää metsästä pakkolaskun tehneen
lentäjän. Hänellä ei ole aavistustakaan, että samaan aikaan oma veli
taistelee elämästään sairaalassa. Elokuva tuo esille lapsen viattoman
katseen kautta sen, että yleismaailmallista vihollista ei ole.

YNGLINGE / Paras fiktio / Kansainvälinen sarja / Mikkel Munch-Fals, F, 24 min, beta, DENMARK, 2006

Aistillinen, pureva tarina teini-ikäisistä, jotka etsivät epätoivoisesti seksuaalista identiteettiään pornografian täyttämässä maailmassa.

ILO IRTI / Kunniamaininta / Kotimainen sarja / Ami Lindholm, A, 7 min, beta, FINLAND, 2006

Oivaltava ja riemukas pelkistetyllä visualisoinnilla toteutettu animaatio. Lentokoneellinen hankalia matkustajia. Ehtiikö lentoemäntä ratkaista kaikkien ongelmat?

ELÄÄ, OLLA OLEMASSA / Opiskelijapalkinto / Kotimainen sarja / Reetta Aalto, F, 14 min, 35 mm, FINLAND, 2007

Lakkiaisten aattona Veera saa tietää äidiltään, että isä on sanonut jaksavansa vain juhlia varten. Rukkaset saanut poikaystäväkin uhkaa itsemurhalla. Muiden romahtaessa Veera pitää itsensä kasassa - hän kohtaa tunteensa vasta juhlien jälkeen.

DREAMS AND DESIRES - FAMILY TIES / Prix UIP Tampere / Yleisöpalkinto /
Kansainvälinen sarja Joanna Quinn, A, 10 min, 35 mm, UNITED KINGDOM, 2006

Uuden videokameran hankkimisen jälkeen kuvaamisesta tulee pakkomielle animaation (anti)sankarille Berylille. Cineaste par excellence lupautuu tallentamaan myös ystävänsä häät. Lopputulos on räiskyvä ja hysteerinen vuoristoratakyyti.

HEAVY METAL / Pääpalkinto alle 30-minuuttiset / Yleisöpalkinto / Kotimainen sarja / Zaida Bergroth, F, 30 min, beta, FINLAND, 2006

Elokuva 15-vuotiaan pojan parhaimmasta ja samalla pahimmasta yöstä. Heavy Metal on osuva ajankuva 1980-luvusta. Toisaalta hyväksymistä ja läheisyyttä janoavat nuoret ovat tunnistettavia myös tästä päivästä.


Kiasma-teatteri
Mannerheiminaukio 2
00100 Helsinki
www.kiasma.fi

Tuliot DVD:llä

SEA:n tiedote teillekin luettavaksi:

Teuvo Tulion elokuvat nyt kokonaisuudessaan DVD:llä – mukana myös ennennäkemätöntä materiaalia.

Suomen elokuva-arkisto ja Finnkino julkaisivat 16.3. 2007 DVD:n, johon sisältyvät Teuvo Tulion elokuvat Mustasukkaisuus (1953), Olet mennyt minun vereeni (1956) ja Sensuela (1972).

Ennennäkemätöntä materiaalia nyt julkaistuilla DVD:eillä ovat:
* Sensuela - lisämateriaaleihin sisältyy Tulion esikoisohjauksen, Johannes Linnankosken pienoisromaaniin pohjautuvan Taistelu Heikkilän talosta (1936) alku- ja loppukohtaukset (yhteensä 7 min), jotka yhdessä muodostavat elokuvan kehyskertomuksen.

Näihin päiviin asti on uskottu, että Tulion kolmen ensimmäisen ohjaustyön – Taistelu Heikkilän talosta, Nuorena nukkunut (1937), Kiusaus (1938) – kaikki kopiot ja materiaalit tuhoutuivat elokuvien tuotantoyhtiön Adams-Filmin filmivaraston tulipalossa 1959. Marraskuussa 2006 Suomen elokuva-arkistossa löydettiin Adams-Filmin jäämistöstä filmipurkki, jonka sisällöksi oli merkitty "Musiikkia". Todellisuudessa purkissa olivat laboratorioversiot Tulion esikoisohjauksen alku- ja loppukohtauksista.

* Sensuelan Hampurin bordellijakso. Sensuelan DVD-versio julkaistaan Tulion haluamassa, alkuperäisessä muodossa. DVD:llä on mukana (elokuvan teemojen ja juonen kannalta oleellinen) nk. Hampurin bordellijakso, jonka Tulio 1970-luvulla suostui leikkaamaan välttääkseen elokuvatarkastamon määräämän rangaistusveron.
* Olet mennyt minun vereeni – otteita ruotsinkielisen version työkopioista.
Useimpien muiden Tulion ohjausten tapaan myös tämän elokuvan dialogikohtaukset kuvattiin ruotsiksi, mutta tuntemattomasta syystä ruotsinkielinen versio jäi keskeneräiseksi. Myöhemmin Tulion jäämistöstä on löydetty ruotsinkielisen version työkopioita, ja DVD:llä on kooste em. kopioista.

12 elokuvan kokonaisuuden muodostava Tulio-elokuvien DVD-sarja on nyt valmis. Aikaisemmin julkaistujen elokuvien tavoin nyt julkaistuilla levyillä on runsaasti lisämateriaalia:
*Teuvo Tulion esittely (sama kaikissa elokuvissa)
*Elokuvien esittelyt: Mustasukkaisuus – esittelijänä Martti-Tapio Kuuskoski + ruotsinkielinen rinnakkaisversio elokuvasta; Olet mennyt minun vereeni – esittelijänä Sakari Toiviainen; Sensuela – esittelijänä Markku Varjola.

Aiemmin sarjassa on julkaistu Tulion elokuvat Laulu tulipunaisesta kukasta (1938), Vihtori ja Klaara (1939), Unelma karjamajalla (1940), Sellaisena kuin sinä minut halusit (1944), Rakkauden risti (1946), Levoton veri (1946), Intohimon vallassa (1947), Hornankoski (1949) ja Rikollinen nainen (1952).

Rypäleitä poimimaan

Minähän olen tunnetusti rauhantahtoinen mies. Sitä ei ole aina helppoa yhdistää realismiin. Sadankomitean Pax-lehden toimituksessa aikoinaan ollessani rauhanliike kävi kovaa kampanjaa maamiinoja vastaan.

Minä suhtauduin siihen rehellisenä miehenä hieman epäilevästi. Pitkä raja, eikä naapuri ole tehnyt samanlaista sopimusta. Älkää käsittäkö väärin. En vastusta Ottawan sopimusta.

Ottawan maamiinasopimusta eivät ole allekirjoittaneet (anteeksi kielenvaihdos) Armenia, Azerbaijan, Bahrain, Burma, China, Cuba, Egypt, Finland, Georgia, India, Iran, Iraq, Israel, Kazakhstan, North Korea, South Korea, Kuwait, Kyrgyzstan, Lao PDR, Lebanon, Libya, Marshall Islands, Micronesia, Mongolia, Morocco, Nepal, Oman, Pakistan, Palau, Poland, Russian Federation, Saudi Arabia, Singapore, Somalia, Sri Lanka, Syria, Tonga, Tuvalu, United Arab Emirates, United States, Uzbekistan, Vietnam.

Viime aikoina poliittiset puolueet ovat olleet valmiita maamiinojen poistamiseen pitkän siirtymäajan puitteissa. Miinoista luopuminen ja korvaavan järjestelmän pikainen ratkaisu olisi maksanut satoja miljoonia euroja. Liian kallista, kun ottaa huomioon, että miinat ovat kaapeissa ja kaapin ovet lukossa.

Moni luuli, että elektroniikan kehitys auttaa tässä, eikä yhtä huonoja ratkaisuja ole tarjolla joskus 2010-luvulla. Näyttää olevan. Rypälepommi (googlausintoisille tiedoksi: engl. cluster bomb).

Rypälepommeja vastaan käydään samankaltaista kampanjaa kuin maamiinojakin vastaan. Aloite on tullut läheltä, sillä kampanjan taustalla on Norjan hallituksen aloite rypälepommien käytön kieltämiseksi. Myös uudet itsetuhoavat tytärpommit (tytärammukset) ovat osoittautuneet sellaiseksi, että niitä jää runsaasti räjähtämättöminä maastoon. Tämä nähtiin kesällä 2006 reilun kuukauden mittaisen Libanonin sodan aikana. Israel levitti Libanoniin arviolta 1 200 000 - 1 600 000 rypälepommin (kuorma-ammuksen) tytärpommia. Myös uusia itsetuhoutuvia (M85-)pommeja jäi maastoon varsin paljon.

Norjan hallituksen aloitteesta maassa helmikuussa 2007 pidetty kansainvälinen kokous hyväksyi 23.2.2007 julkilausuman, jossa 46 maata sopi neuvotteluprosessin aloittamisesta rypälepommien kieltämiseksi. Yhdysvallat, Venäjä, Israel ja Kiina, jotka pitävät kiinni myös maamiinoista, eivät osallistuneet kokoukseen. Osallistujamaista Puola, Romania ja Japani eivät hyväksyneet julkilausumaa. Näistä Romania ja Japani ovat hyväksyneet maamiinakiellon jo joulukuussa 1997.

Suomi on jälleen kerran välitilassa. Pääministeri Vanhasen mukaan maamiinat voidaa korvata sellaisella rypälepommijärjestelmällä, josta maastoon ei jää räjähtämättömiä ammuksia. Asiasta ei ole vielä päätetty poliittisesti. Vanhan Sadankomitealaisen, ulkoasiainministeri Erkki Tuomiojan mukaan Suomen armeijalla on rypälepommeja ja ne voivat korvata ainakin osan maamiinoista. Rypälepommikieltosopimus ei kuitenkaan koskisi kaikkia rypälepommeja, sellaisia, joita ei jää maamiinojen tavoin eniten siviilituhoja aiheuttavina vaaraksi ympäristöön. Suomen tavoitteena neuvotteluprosessissa on vaikuttaa siihen, ettei se vahingoita Suomen puolustusta ja samalla pitää huolta siitä, ettei Suomen puolustus perustu laajoja siviilituhoja aiheuttaviin aseisiin.

Tasavallan presidentti Tarja Halonen on liputtanut taannoisessa Kalevan haastattelussaan rypälepommien puolesta: "Lähdemme siitä, että hankittavat rypälepommit ovat täysin kansainvälisten sopimusten mukaisia. Kaikilla nyt käytettävissä olevilla tiedoilla meillä on ihan turvallinen pohja mennä eteenpäin"

Presidentin mukaan ristiriitaa Oslon rypälepommeja koskevan sopimuksen ja Suomen tulevan asehankinnan välillä ei ole olemassa: "Nyt on myös vältetty jotkut aikaisemmat virheet. Kansainvälisessä sopimuksessa on oltu riittävän ajoissa ja aktiivisesti mukana, jolloin voidaan tuoda myös omat haasteet ja mielipiteet esille. Tämä on minusta se tärkein asia. Aikoinaan Ottawan miinakieltosopimuksen kohdalla oltaisiin voitu olla aktiivisempia."

Puolustusvoimien komentaja, amiraali Juhani Kaskeala, mainitsi Suomen koeampumatulosten perusteella rypälepommien tytärammusten toimintavarmuudeksi 99,8%.
Kaskealan tarjoama luku lienee kansainvälisen vertailun näkökulmasta hämmästyttävän korkea. Libanonin sodassa elokuussa 2006 Israel ampui Libanoniin 1800 pommia ja ammusta, joista maastoon jäi mainitut 1 600 000 ammusta. Niistä 40 % jäi räjähtämättä ja ne ovat surmanneet kymmeniä ihmisiä sodan jälkeen, haavoittaneet satoja. Israel käytti osin vanhaa varastoaan.

Vietnamin sodassa maastoon jääneet rypälepommit tappavat yhä satoja ihmisiä vuodessa. Nykyisin suurimmista rypälepommiongelmista kärsivät Libanonin, Vietnamin ja Laoksen lisäksi Kosovo, Afganistan ja Irak. Rypälepommiongelmista ovat kärsineet viime aikoina myös Albania, Bosnia & Herzegovina, Kamputsea, Tsad, Kroatia, Eritrea, Etiopia, Israel, Kuwait, Laos, Montegro, Pakistan, Tsetsenia, Saudi-Arabia, Serbia, Sierra Leone, Sudan, Syyria ja Tadzikistan.

Minusta näyttää siltä, että olemme menossa ojasta allikkoon. Siksi rypälepommeihin ei ole nyt syytä tarttua. Pidetään miinat kaapeissa vielä jonkun aikaa. Rypälepommien vastustus on lähtenyt liikkeelle Norjasta, mutta Ruotsi ja Norja ovat siinä aktiivisesti eturintamassa mukana. Jos tavoitteena on hakea puolustusyhteistyötä Pohjoismaista, kovin näyttävä alku rypälepommihanke ei sille ole. Maamiinojen osalta maine on jo mennyt. Ei se siitä lähivuosina pahene. Mutta uusia tahroja kilpeen ei kannata pyytämällä pyytää.

Koekuvauksia Orionissa tänään klo 17

Dokumentin ytimessä –sarjan 35 osa, Paljastava kamera –esitys Orionissa keskiviikkona 14.3.2007 klo 17 keskittyy suomalaisen elokuvan juuri ja juuri säilyneeseen, harvinaiseen ja ennennäkemättömään koekuvausmateriaaliin. Esitys sisältää elokuvien koekuvauksia 1940–1970 –luvuilta. Mukana tänään filmiaikojaan muistelemassa ovat ainutlaatuiset tähdet Heidi Krohn ja Maija Karhi.

Haluatko filmitähdeksi? –teemaa on väläytelty lähes läpi suomalaisen elokuvan satavuotisen historian. Ensimmäistä kertaa naispuolisia elokuvatähtiä lähdettiin metsästämään yleisön joukosta 1920-luvun puolessa välissä Filmiaitta-elokuvalehden aloitteesta. Mitään suuria rooleja ei ehdokkaille suotu. Pisimmälle eteni sittemmin Suomen Kansallisteatterin näyttelijänä tunnettu ja 38 elokuvassa esiintynyt Henny Waljus.

Elokuvatähtien metsästys jatkui. Suomi-Filmi ja Suomen Filmiteollisuus perustivat 1930-luvulla omat oppilaskoulunsa tulevien näyttelijälahjakkuuksien valmentamiseen, esimerkiksi Sirkka Sipilä, Kyllikki Forssell ja Olavi Virta aloittivat filmiuransa tätä kautta.

Fotogeenisyys eli kuvauksellisuus oli keskeistä elokuvanäyttelijöitä haettaessa.Vuonna 1942 filmattiin kansalle avoimeksi julistetun käsikirjoituskilpailun tuloksia. Samalla myös filmitähtiä haettiin kansan parista. Suomi-Filmi julisti lehdessään Suomi-Filmin Uutisaitta miesten ja naisten filmikasvokilpailu á la Haluatko filmitähdeksi? Suosio oli suuri. Ehdokkaita esiteltiin useassa numerossa ja kansa sai äänestää suosikkiaan kilpailulautakunnan valitsemista 20 kandidaatista.

Valintaraatiin kuuluivat mm. yhtiön johtaja Risto Orko, näyttelijätär Eine Laine, kirjailijatar Serp alias Seere Salminen, taidemaalari Erkki Kulovesi ja kuvanveistäjä Jussi Mäntynen. Elokuun Uutisaitassa 5-6/1942 esiteltiin ratkaisu: voiton veivät mm. riihimäkeläinen Toivo (Topi) Ruuth, turkulainen Mailis Laaksonen, karhulalainen Anja Laakso ja Anna-Liisa Koivumäki, jonka asuinpaikkaa ei tiedetty, vaan hänet pyydettiin ilmoittautumaan koekuvaukseen, kuten nyt nähtävällä tavalla kävi.

Uutisaitan 8/1842 mukaan Suomi-Filmin Munkkisaaren studioilla taltioidun koefilmauksen toteuttivat ohjaaja Jorma Nortimo ja kuvaaja Erkki Majava. Mukana olivat myös Uutisaitan päätoimittaja Toini Pyykkö alias nimimerkki Toe ja lavastaja-käsikirjoittaja Tapio Vilpponen, joka tunnetaan myös nimimerkillään Roy.

Tähtikokelaat saivat näyteltäväkseen kohtauksia Suomi-Filmin 1930-luvun loppupuolen elokuvista. Hyödynnettävistä teksteistä mainittakoon Vaalan elokuvat Mieheke, Rikas tyttö ja uunituore Synnin puumerkki (1942).

Tulokset olivat lähinnä kirjavia. Kauniit kasvot eivät aina auttaneet kankean replikoinnin vaivaan. Mutta kaksi kokelaista onnistui luomaan uraa myös filmissä. Mailis Laaksonen esiintyi turkulaisessa pioneerielokuvassa Miehen vankina (1943) nimellä Mailis Marne ja jatkoi Suomi-Filmin elokuviin Herra ja ylhäisyys (1944), Linnaisten vihreä kamari (1945) ja Amor hoi! (1950). Hänen suurin roolinsa oli toinen naispääosa Simo Penttilän jännärissä Kolmastoista koputus (1945). Topi Ruuth puolestaan näytteli rehdin työläismiehen roolin SF:n sodanjälkeisessä "kuppaelokuvassa" Nuoruus sumussa (1946).

Sodan jälkeisissä kuvissa kameran tähtäimessä on elokuvatähdistä esimerkiksi fotogeenisyydestään tunnettu Helena Kara. Hän ei ollut teatterinäyttelijä, vaan loi uransa nimenomaan filmin parissa. Suomi-Filmin Risto Orko löysi hänet Turun Kino-Palatsin lippukassalta, ja kohta Karasta tuli Ansa Ikosen ohella 1930-luvun pirtsakoiden naiskomedioiden tähti (esim. Hätävara, Kyökin puolella). 1940-luvulla Suomen Filmiteollisuuteen miehensä Hannu Lemisen mukana siirtyneen Karan tähtikuvaa laajennettiin dramaattisempaan suuntaan, hyvänä esimerkkinä aviomiehen ohjaama Valkoiset ruusut (1943).

SF:n koekuvauksista ei ole paljoakaan säilynyt. Ehkä juuri siksi on nautinnollista katsoa, kuinka Helena Karaa kuvataan hänen viimeistä SF-elokuvaansa Hedelmätön puu (1947) varten yhdessä heidän poikansa Esa Lemisen kanssa. Valokuvauksellinen Kara on näytteillä, kun kuvauksessa käytettävää katseen suuntaa, valaistusta ja kameran etäisyyttä etsitään kuvaaja Kalle Peronkosken suorittamissa kokeissa. Viimeisen "kuppaelokuvan" koekuvauksessa Esa-poika hihkuu: "Nyt ne pussaa!"

Taiteilijapari Leminen ja Kara siirtyivät tämän jälkeen Adamsiin. Suuritöisestä Rosvo-Roopesta (1949) on niin ikään olemassa hienoja kuvaaja Esko Töyrin kuvaamia kasvotutkielmia. Kameran kohteena ovat Karan ohella Juliska Koka, Kirsti Ortola ja Yrjö Ikonen.

Myös ajan laulajatähdet kävivät näyttäytymässä elokuvastudiolla: 1950-luvun laulajista Rita Elmgreniä koekuvattiin Aarne Tarkaksen ohjaamaan, lyhytikäisen Junior-Filmin tuottamaan film noir –elokuvaan Yö on pitkä (1952). Rosoisen omalaatuisen ja jännittävän näköinen Rita Elmgren ei jostakin syystä saanut roolia, vaikka hänellä oli jo kokemusta Ilmari Unhon elokuvasta Kuisma ja Helinä. Särkkä otti hänet myöhemmin Hilja – maitotyttöön (1953) ja Eddie Stenberg Rantasalmen sulttaaniin (1953) ja hänellä oli ravintolakohtauksen laulusolistin rooli myös William Markuksen elokuvassa Rakkaus kahleissa (1955).

Tarkaksen valinnan kohteeksi osui tuleva lasten televisio-ohjelmien tuottaja Mirja Karisto, jonka lauluosuudet lauloi Harmony Sistersin Maire Ojonen. Rita Elmgren puolestaan puolestaan toimi Chris Paischeffin lauluäänenä Matti Kassilan spriin salakuljetuselokuvassa Varsovan laulu (1953).

Toista laulajatähteä, teatterikoulun käynyttä Vieno Kekkosta puolestaan koekuvataan sittemmin ala-arvoiseksi haukuttuun melodraamaan Rakastin sinua, Hilde (1954). Hilden, jota esitti tuottaja-ohjaaja Veikko Itkosen puoliso Eija Karipää, hyveellisen vastapuolen, Maisan, roolin sai kuitenkin Itkosen missimarkkinoiden löytö, Suomen Neito Teija Sopanen. Vieno Kekkonen puolestaan pääsi selvemmille vesille. Hän sai toisen naispääosan Matti Kassilan komediaklassikoksi nousseessa elokuvassa Hilman päivät (1954).

Vaasan oopperan myöhemmin perustanut, sen johtajana toiminut ja taitelijaprofessorin arvon saanut Irma Rewell (o.s. Kentala; s. 1929) antaa näytteen muhkeista laulutaidoistaan, eikä hänen esityksestään puutu vekkulimaista komiikkaakaan. Kaustisilta kotoisin oleva rempseä laulajatyttö oli saanut myös liikunnanopettajan koulutuksen, minkä monet vaasalaiset muistavat hyvin. Suomen Kulttuurirahastoa ja sen Etelä-Pohjanmaan rahastoa Irma on palvellut 23 vuotta. Valitettavasti veikeästi läpäisty, Veikko Itkosen vuonna 1953 suorittama koekuvaus ei kuitenkaan tuonut hänelle roolia elokuvassa.

Useat koekuvauksista säilyneet esimerkit vaihtelevan tasoisine kuvattavineen paljastavat ohjaajan intentiot etsittäessä oikeanlaista tyyppiä. Tuottaja-ohjaaja Veikko Itkonen käy läpi 1950-luvun missikaartia ja valikoi säilyneiden haastattelujen kautta filmeihinsä kaunottaria: Suomen Neidoksi valittu Teija Sopanen ja vuoden 1955 ensimmäinen perintöprinsessa Mirva Arvinen. Arvinen avioitui myöhemmin Italiaan, ja teki mm. Annan roolin Turi Vasilen ohjaamassa komediassa Classe di ferro (1957).

Erikoisimpana löytönä tämäniltaisessa koosteessa on mukana Seura-lehden missikilpailun voittaja Mirjam Heinonen, joka parhaansa mukaan yrittää eläytyä Leena-elokuvan käsikirjoituksen tunnelmiin. Taltioitu näyte on realistisen piinaava. Itkonen jututtaa missin historiaa hauskasti, mutta kun varsinainen työ alkaa, missin ilme jäykistyy ja puhe kääntyy monotoniseksi lateluksi. Myös Teija Sopasta kuvataan samaan elokuvan päärooliin. Monet haastatteluluontoisista koekuvauksista tehtiin Veikko Itkosen asunnolla. Klaffina toimii Itkosen poika Jussi, 1960-luvun alun tunnettu rautalankakitaristi.

Leenan (1954) pääroolin sai lopulta niinikään koekuvauksissa käynyt kauneuspilkustaan ja tähtisilmistään muistettu Heidi Krohn, jonka löytäminen oli ratkaiseva askel tuottaja Veikko Itkosen päätökselle ryhtyä todella tekemään elokuvaa. Toisen vuoden teatterikoululainen, professori Eino ja näyttelijä Kerttu Krohnin tytär tunsi alan. Ohjaajaksi kiinnitettiin ensikertalainen, teatterissa toki jo kunnostautunut Sakari Jurkka, komediallisen veijaritarinan käsikirjoituksen teki Suomi-Filmin päätoimittaja Roy eli Tapio Vilpponen.

Elokuvan hyvä menestys vaikutti näyttelijättären tulevaisuuteen: Leenaa seurasi Tähtisilmä ja muitakin pääosaelokuvia, esim. Tyttö tuli taloon (1956). Kirkkaimpana suorituksena mainittakoon kuitenkin Sillanpään romaaniin perustuva Jack Witikan ohjaama Silja – nuorena nukkunut (1956). Krohn kokeili myös muita yhtiöitä: hän filmasi Nummisuutarien (1957) Jaanan osan Suomi-Filmin Valentin Vaalalle ja Fennada-Filmissä kuvaajana tunnetun Esko Töyrin ohjaaman Aino Räsäs-filmatisoinnin Pää pystyyn Helena! (1957). "Paukku-Arska" lempinimen saaneen SF:n ja Fennadan vauhtiohjaajan Aarne Tarkaksen Vihdoinkin hääyö ja Paksunahka –elokuvissa hän näytteli viimeiset osansa. Aika ajoin hän astui elokuvakameroiden eteen myöhemminkin: esimerkeistä käyvät Vihreä leski (1968), Runoilija ja muusa (1978), Apinan vuosi (1983), V. Y. Vihdoinkin yhdessä (1986), Anita (1994), Mannen utan ansikte (1995), tv-sarja Parhaat vuodet ja Ilmalaiva Finlandia (2000).

Elina Salo muistelee Pariisista puhelinhaastattelussa 13.3.2007, kuinka hän teatterikoululaisena avustamassa elokuvan joukkokohtauksissa. Loppuvuodesta 1955 häntä koekuvattiin Veikko Itkosen elokuvaan Tyttö tuli taloon (1956). Luonnollisuudellaan jo tuolloin hurmaava Salo improvisoi Itko-sen kanssa jutustelun kuvitteellisesta professorista. Kohtauksella ei ole mitään tekemistä elokuvan roolin kanssa. Varsinaisessa elokuvassa Salo esittää purkkaa jauhavaa kuvaussihteeriä rikoselokuvan teon tuoksinnassa. Ohjaajaa näyttelee Jorma Nortimo.

Samoihin aikoihin tuottaja Toivo Särkkä koekuvautti Saloa myös SF:lle. Ensimmäinen rooli oli V. A. Koskenniemen runoon perustuvassa lyhytelokuvassa Yhteinen koulutie (1956). Siinä toisessa pääroolissa oli Ismo Kallio, joka oli saanut tulikasteensa elokuvissa Aarne Tarkaksen elokuvassa Olemme kaikki syyllisiä kahta vuotta aiemmin. Yhteinen koulutie propagoi uunituoretta, tyttö- ja poikaoppilaat yhdistävää yhteiskoulua.

1950-luvun lopulla tähdeksi noussut Leni Katajakoskikin nähdään varhaisessa koekuvauksessa vuodelta 1955, jolloin hänellä oli takanaan jo esiintyminen kahdessa pitkässä elokuvassa Fennada-Filmissä, konttoristina elokuvassa Laivaston monnit maissa ja "Pertan Sanelmana" elokuvassa Putkinotko (1954). Hän pyrki toiseen naispääosaan elokuvaan Tyttö tuli taloon (1956), mutta roolin sai Maija Karhi. 1950-luvun lopulla asemansa elokuvissa vakiinnuttaneen Katajakosken tähteys alkoi vasta myöhemmin esimerkiksi elokuvissa Yks' tavallinen Virtanen (1959), Opettajatar seikkailee (1960) ja Minkkiturkki (1961).

Mukana on myös näyte jossa nuori Saara Pakkasvirta, tuolloin vielä tyttönimellään Pulkkinen, kohtaa Antti Litjan Tatu Pekkarisen näytelmän Vihtori ja Klaaran nuorisona Sakari Jurkan ohjaaman elokuvan Voi veljet, mikä päivä! (1961) koekuvauksissa.

Näyttelijä-pukusuunnittelija-sisustusarkkitehti Liisi Tandefelt muistelee haastattelussaan 13.3.2007, kuinka ohjaaja Jack Witikka löysi hänet ylioppilaiden kulttuurikilpailusta vuonna 1956. Tuottaja Veikko Itkonen etsikin uutta sielukasta tähteä SF:ään siirtyneen Heidi Krohnin tilalle. Koekuvauksen tekstiksi valittiin Yleisradion toimittajan Eila Kaiposen esikoisromaani Ohikulkija (Otava 1946), jota ei koskaan elokuvaksi filmattu. Tandefeltiä koekuvattiin Haagan studioilla ja lähimetsässä koomikkouttaan ansiokkaasti karistavan Tommi Rinteen kanssa. Molemmat ovat uskottavia ja herkkiä pienissä, eri tyylejä tavoittelevissa roolikokeiluissa.

Tandefelt harmittelee, että Witikan ansiokas ohjaushanke kuitenkin kaatui rahoitusvaikeuksiin. Jo koekuvauksissa rahapula ilmeni mm. siinä, ettei elokuvayhtiön järjestäjä "monsieur Mosse" Raimo Jääskeläinen saanut yhtiön velkojen takia irtolettiä lainaan Hannes Kuokkasen peruukkiliikkeestä! Itkosen kauneusihanteessa korostui missimäisyys. Tandefeltilla oli ylähuulessaan pientä viiksen alkua, jota kamera ja maskit vielä korostivat. Tuon ajan kauneusihanteeseen tämä luonnollinen vivahde ei sopinut…

Tandefelt loi myöhemmin uraa 1960-luvulla vastaperustetussa Televisioteatterissa ja muistetaan hyvin Seppo Wallinin ohjaamasta Hiltu ja Ragnar (1965) –näytelmästä ja useista monologitaltioinneistaan. Varsinaiseen elokuvauraan hän pääsi käsiksi vasta Markku Lehmuskallion elokuvassa Inuksuk (1988) ja Saara Tikan ohjaamassa elokuvassa Hiekkamorsian (1997).

Itkosen rahatilanteen vakiutuessa 1950-luvun lopussa Witikka teki elokuvaa uuden tähtensä Tea Istan kanssa. Realismiin pyrkiminen nousi yhä vahvemmin esiin hänen ohjauksessaan, osin Alkon rahoittamassa elokuvassa Mies tältä tähdeltä (1958). Sen koekuvauksissa nuori Tea Ista ja hänen alkoholisoitunutta miestään esittävä, lähes 20 vuotta Istaa vanhempi Kaarlo Halttunen etsivät keskinäistä yhteyttä.

1950-luvun lopulta on peräisin myös ainutlaatuinen värikokeilu Mirjami Kuosmasesta, Valkoisen peuran päätähdestä. Mirjami kokeilee filmissä erilaisia ja erivärisiä asuja sekä näyttää ilmearsenaalinsa koko skaalan. Mirjamin puolison, tuottaja-elokuvaaja-ohjaaja Erik Blombergin lanseeraama, ohjaama ja osittain kuvaama filmikokeilu on todennäköisesti tehty suomalais-puolalaista yhteistyöelokuvaa Hääyö (1959) valmisteltaessa.

1960-luvun luotiin elokuvantekijöille houkutukseksi Valtion elokuvapalkinto –järjestelmä. Sitä lähti tavoittelemaan myös yksityinen elokuvantekijä Veikko Itkonen. Hän valitsi aiheekseen Tuuli Reijosen poliittisen romaanin Kenen on syy?

Vaarallista vapautta -elokuvaa lähdettiin tekemään aivan uudelta pohjalta, uusin ilmein. Varsinaista käsikirjoitusta ei ollut, vaan repliikit otettiin suoraan kirjasta. Maija Karhin muistelujen (12.3.2007) mukaan kohtaukset improvisoitiin ja tätä myös harjoiteltiin kameran eri etäisyyksiä kokeillen. Poliittisesti epäkorrektin, Kekkosen itsensä sensuroiman Vaarallista vapautta –elokuvan koekuvauksissa myöhemmin Jussi-palkittu Maija Karhi etsii luontevuutta rooliinsa. Virosta loikannutta pakolaista esittävää sorvaria, Tupla ja Kuitti –televisiotietokilpailun raamattutietäjää Toivo Lehkosta prepataan rooliin.

Eero Melasniemelle etsitään sopivaa vastaparia 1960-luvun lopun Kesyttömiin veljeksiin. Vaihtoehtoina ovat mm. Tarja Markus, kuvaaja Kari Sohlbergin myöhempi puoliso Petra Frey, MTV-Teatterin kantavana näyttelijänä muistettu Kirsti Kemppainen ja Kassilan Natalia (1979) –elokuvassa virallisesti debytoiva Marjukka Arasola.

Lisäksi mukana on esittelyä Asfalttilampaiden filmauksesta Naantalissa kesällä 1968 ja nähdäänpä Mikko Niskanenkin esittelemässä 1970-luvun suurtyötään Kahdeksan surmanluotia.

Esityksen elokuvaotokset näet tämän linkin takaa

– Juha Seitajärvi (myös haastattelut), Ilkka Kippola, Jari Sedergren 14.3.2007

Tiedettä ja tähtiä

Heli Sillanmikko on tehnyt Tampereelle selvityksen Blogien käytöstä viestinnässä [pdf]. Informaatiotieteen tiedekunnan laatutavaraa, tarkoitettu Blogipäivyri-hankkeen tutkijoiden käyttöön.

Mutta tänään siis Orioniin, Eerikinkat 15, klo 17. Paikalla filmitähtösiä.

Keskiviikkona Orioniin

Tätä ei voi kukaan kotimaisen elokuvan ystävä jättää katsomatta:

Huomenna keskiviikkona 14.3.2007 alkaen klo 17.00 Orionissa nähdään Dokumentin ytimessä 35 – Paljastava kamera.

Ohjelma on muuttunut varsin paljon vihkosen Suomen elokuva-arkiston ohjelmavihkossa esitettyyn nähden, mutta varmasti vähintäänkin kiinnostavaan suuntaan, sillä mukana on tullut live-osuus.

Voit tavata huomenna elokuvatähdistämme Heidi Krohnin ja Maija Karhin. Esitystä ja tilaisuudessa jaettavaa esitettä valmisteltaessa on haastateltu myös Liisi Tandefeltia ja Elina Saloa.

Keskiviikkona Orionissa esitettävät koekuvausnäytteet:
Mirjam Kuosmanen – kasvot, mykkä (Blombergin värifilmikoe, n. 1960)
Heidi Krohn – kasvot, mykkä (Silja, 1956)
Helena Kara – kasvot, mykkä (Hedelmätön puu, 1947)
Esa Leminen poika, ääni (Hedelmätön puu, 1947)
Heidi Krohn ja Matti Oravisto, ääni – suuteloa, (Leena 1954)
Heidi Krohn, monologi (Leena, 1954)
Heidi Krohn ja Matti Oravisto, dialogi (Leena, 1954)
Heidi Krohn ja Matti Lehtelä, dialogi (Leena, 1954)
Heidi Krohn ja Holger Salin, dialogi (Leena, 1954)
Arvo Lehesmaa, monologi ja Jussi Itkonen klaffissa (Leena, 1954)
Anja Laakso, Mailis Laaksonen, mykkä (koekuvaus, Suomi-Filmi, 1942)
Topi Ruuth (koekuvaus, Suomi-Filmi, 1942), mykkä
Anja Laakso, Topi Ruuth ja Mailis Laaksonen(koekuvaus, Suomi-Filmi), dialogi
Åke Lindman, Jussi Jurkka ja Rita Elmgren, ääni (Yö on pitkä, 1952)
Leni Katajakoski, monologi (Tyttö tuli taloon, 1956)
Mirjam Heinonen (Miss Seura-lehti), dialogit Itkosen kanssa (Leena, 1954)
Teija Sopanen, dialogit Itkosen kanssa (Leena, 1954)
Eija Karipää ja Sakari Jurkka, dialogi (Rakastin sinua, Hilde, 1954)
Matti Oravisto ja Sakari Jurkka, tappelu (Rakastin sinua, Hilde, 1954)
Vieno Kekkonen ja Matti Oravisto, dialogi (Rakastin sinua, Hilde, 1954)
Tunnistamaton (lukee käsikirjoitusta) ja Sakari Jurkka (Helunan häämatka, 1955)
Heidi Krohn, Hillevi Lagerstam ja Jussi Jurkka, ääni (Tähtisilmä, 1955)
Maikki Länsiö ja Jussi Jurkka, repliikkejä (Tähtisilmä, 1955)
Elina Salo ja Itkonen, dialogi kameran takaa (Tyttö tuli taloon, 1956)
Mirva Arvinen ja Itkonen, dialogi kameran takaa (Tyttö tuli taloon, 1956)
Irma Rewell ja Itkonen, laulua ja tanssia (Tyttö tuli taloon, 1956)
Liisi Tandefelt ja Tommi Rinne, kohtauksia (Jack Witikka, koe Ohikulkijaan (ei toteutunut), 1956)
Tea Ista ja Kaarlo Halttunen, kohtauksia ( Mies tältä tähdeltä, 1958)
Saara Pulkkinen – Pakkasvirta ja Antti Litja, dialogi (Voi veljet, mikä päivä, 1961)
Maija Karhi, monologi (Vaarallista vapautta, 1962)
Antti Litja ja Maija Karhi, dialogi (Vaarallista vapautta, 1962)
Toivo Lehkonen, monologi, mukana Itkonen ja Eija Karipää (Vaarallista vapautta, 1962)
Toivo Lehkonen ja Ville-Veikko Salminen (Vaarallista vapautta, 1962)
Petra Frey ja Eero Melasniemi (Kesyttömät veljekset, 1969)
Tarja Markus ja Eero Melasniemi sekä Kirsti Kemppainen, Marjukka Aratola ja Riittaliisa Helminen (Kesyttömät veljekset, 1969)
Mikko Niskanen sekä Kirsti Kemppainen, Marjukka Aratola ja Riittaliisa Helminen (Asfalttilampaat 1968, Kahdeksan surmanuotia, 1972)

En pane pahakseni jos levitätte tietoa kiinnostuneisiin piireihin vaikkapa erilaisilla sähköpostilistoilla.