Dokumentin ytimessä 36: Elokuvaa elokuvasta

Keskiviikkona 28.3. klo 17 alkaa elokuva-arkiston elokuvateatteri Orionissa, Eerikinkatu 15, näytös Dokumentin ytimessä 36: Elokuvaa elokuvasta. Sinne. Esitettävät elokuvat ovat:

Soviet Motion Picture Festival in Moscow.
Suomenkielinen nimi: Moskovan ensimmäiset elokuvajuhlat 20.2.-2.3.1935. Valmistusmaa ja -vuosi: Neuvostoliitto 1935. 15 min (betavideo)

Elokuva-alan 1930-lukua Suomessa on luonnehdittu usein kansallisten termien kautta. Elokuvayhtiöiden perustan muutos lamasta toipuvassa maassa, äänielokuvan ja sen myötä suomen kielen vaikutus elokuvaan sekä suurimpien elokuvayhtiöidemme poliittiset linjaukset ovat vakiinnuttaneet käsityksen kansallisen vuosikymmenestä.

Mikään tästä ei ole väärin tai liioiteltua. Mutta on selvää, että lähes täysin on suljettu silmät sille, että elokuva-alan katse suuntautui myös kansainväliseen elokuvatoimintaan. Suomen Kinolehden palstoilta käyvät ensi kertaa ilmi suuret kansainväliset tapahtumat kuten vuonna 1932 aloitetut Venetsian kansainväliset filmijuhlat, jonne Ruotsi lähetti edustajiaan. Kolmas Venetsian elokuvanäyttely sai Suomen Kinolehdessä suuren palstatilan. (SKL 9/1935)
Teknologian kehittyminen oli yksi kansainvälistymisen lähtökohtia. Ennen muuta laboratorio- ja studiovälineistön sekä ääni- ja kuvauskaluston uusiminen oli arkipäiväistä totta Suomen suurimmissa elokuvayhtiöissä erityisesti 1930-luvun puolivälin jälkeen. Teknologia toi mukanaan myös uusia kilpailijoita elokuvalle. Uutiset Berliinin radionäyttelystä esitelivät alan uusimman keksinnön, "kaukonäkölaitteen" eli television. Erityisesti alan seuraajana kunnostautui Rafael Ylkänen.

Elokuva-alan kansainvälistyminen näkyi myös siinä kiinnostuksessa, jolla elokuva-alan julkaisut käsittelivät Kansainvälistä elokuvakongressia Berliinissä huhtikuussa 1935. Kongressin järjestäjänä toimi Saksan elokuvateatterinomistajien valtakunnanliitto yhdessä valtakunnan filmikamarin kanssa. Tapahtuman suojelijana oli propagandaministeri Joseph Goebbels. Kongressiin odotettiin 800 ulkomaista "elokuvamiestä", saksalaiset mukaan lukien puolentoistatuhatta henkilöä.

Kansainvälinen elokuvateattereidenomistajien liitto oli perustettu 1926, mutta nyt ohjelma oli laajempi: kyse oli verotuksesta, tekijänoikeuksista, kaksoisohjelmista, pääsylippujen hinnoista, elokuvan mainonnan tehostamisesta, ammattikuntaidentiteetin luomisesta, kansallisista elokuva-arkistoista, elokuvan ammattilehdistöstä ja sen tehtävistä, elokuvatuotannosta ja filmien vuokrauksesta, kulttuuri- ja opetuselokuvien kehittämisestä, kysymys elokuvakilpailuista ja kaitafilmin – tuolloin puhuttiin "kapeafilmistä" - ja sen koneiston standardoimisesta. Monimuotoiset aiheet näyttävät kuinka pitkälle eurooppalainen elokuva-alan standardisointi Saksan johdolla haluttiin viedä jo näin varhain. (SKL 3/1935)

Suomen Biografiliitto päättikin vuonna 1935 liittyä Kansainväliseen Filmiteatteriliittoon. "Tällä päätöksellä ovat maamme elokuvamiehet tahtoneet osoittaa haluavansa toimia tasaisilla velvollisuuksilla maailman muiden kansakuntien rinnalla sillä laajalla ja yhä edelleen kehittyvällä kultturellisella rintamalla, jonka elokuvatoiminta muodosta. Kansainvälistä tietä on sitäpaitsti valvottavana useita elokuvateatteritoimintaa koskevia taloudellisia kysymyksiä." (Yrjö Rannikko, Biografiliiton vuosikokous, pääkirjoitus SKL 6-7 /1935)

Huomio kiinnittyi myös Moskovan elokuvanäyttelyyn, joka järjestettiin helmikuussa 1935 neuvostofilmin 15-vuotisjuhlan kunniaksi. Moskovassa esitettiin noin 15 "uusinta tai erikoisinta neuvostofilmiä". Tapahtuma oli kansainvälisesti merkittävä. Festivaalin sponsorina toimi Neuvostoliiton virallinen matkatoimisto Intourist, jonka välityksellä Moskovaan oli saapunut toiselle sadalle nouseva joukko eri maiden edustajia.

Tervehdyspuheenvuoroja filmillä saavat ranskalaisen delegaation johtaja, elokuvakameroistaan kuulu tehtailija André Debrie, Puolan delagaation johtaja Mr. Ordinsky, mm. United Artistia ja Alexander Kordan yhtiönä tunnettua London Filmiä edustanut Steven Pallos, Tsekkoslovakian elokuva-alaa edustanut Mr Chlinomatz ja Venetsian elokuvajuhlilta tervehdyksen tuonut Mr Fontana Italiasta. Hyväntuuliset vieraat viedään tutustumismatkalle Mosfilmin studioille, jossa kuvissa vilahtaa myös neuvostoelokuvan ehkä valovoimaisin ja kansainvälisesti tunnetuin ohjaaja Sergei Eisenstein. Myöhemmissä kuvissa ykkösvieraan asemaan nostettu Debrie saa tavata kuulun neuvostonäyttelijän Galina Kravtchenkon ja ohjaaja Vsevolod Pudovkinin. Myös The British International Film of London –instituutioiden edustaja Manos Alving suitsuttaa ylistystä neuvostoelokuvalle. Sää ei suosinut ranskalaisia festivaalivieraita, jotka saapuivat Leningradiin lumimyräkästä, mutta yhtä kaikki saivat lämpimän vastaanoton Leningradissa Lenfilmin studioilla. Elokuva päättyy loppuseremonioihin, joissa Eisenstein jakaa palkinnot neuvostoelokuville. Erityistä huomiota saa Kiinan delegaatio ja pian syrjäytettävä Moskovan studioiden johtaja Boris Shumatski.

Filmiin asti ei päässyt Suomen ainoa paikalla ollut elokuva-alan toimija, venäjän kielen hyvin hallinnut Risto Orko Suomi-Filmistä. Hän kirjoitti laajan artikkelin Suomen Kinolehteen (3/1935) ja tuli haastatelluksi samasta aiheesta Elokuva-Aittaan (6/1935).
Orkon mielenkiintoisimpia havaintoja oli puhe kokonaisuudesta, jota nykyään nimittäisimme multipleksiksi: "Elokuvateatterit ovat valtion omaisuutta kuten yleensä kaikki Venäjällä ja koetetaan niitä hoitaa nähtävästi sellaisia suuntaviivoja noudattamalla, että koko kansalle voitaisiin niiden välityksellä tarjota mahdollismman hyvän elokuvataiteen ohella myös tarpeellista propagandaa. Elokuvateattereiden sosiaalinen merkitys on havaittu varsin suuriarvoisiksi, sillä ne ovat huomattavana tekijänä jonkunlaisessa yleisessä 'huoltopalveluksessa'. Teattereiden melkein välittömässä yhteydessä on nimittäin tavallisesti kirjastoja, lukusaleja, kahviloita, musiikkihalleja j.n.e." Orko kirjoitti samassa yhteydessä venäläisten uskovan jo parin vuoden kuluessa esittää maailmalle täydellisen värielokuvan. (SKL 3/1935)

Moskovan elokuvafestivaalit vuonna 1935 jäivät pitkäksi aikaa ainutkertaiseksi tapahtumaksi. Neuvostoyhteiskunta sillä seuraavan kerran ne järjestettiin vasta vuonna 1959.


Suomen ja Neuvostoliiton kulttuurisuhteet alkavat
Kulturiförbindelserna mella Finland och Sovjetunionen begynna
Suomi 1945. Tuotantoyhtiö: Continental Filmi. Ohjaus, teksti ja selostus: Roland af Hällström. 8 min

Poliittisten, sotilaallisten ja taloudellisten suhteiden rinnalla kulttuurisuhteita kutsutaan joskus ulkopolitiikan neljänneksi ulottuvuudeksi. Suomen ulkopolitiikan muutoksen lopullinen historiankirjoihin päätyvä päivämäärä oli 19.9.1944, kun kuun alun aselevon vahvistukseksi solmittiin Moskovassa välirauha Suomen ja Neuvostoliiton välille. Sen seurauksena Suomi ryhtyi tietoisesti muuttamaan ulkopoliittista linjaansa.

Suomi-Neuvostoliitto-Seura (SNS) perustettiin 15.10.1944, kun Moskovan rauhan ajalta peräisin olleen ystävyysseuran piirissä tuotiin esiin tarve luoda uuden ystävyysjärjestön jäsenistölle entistä laajempi poliittinen pohja. Aiempi seura oli itse asiassa ollut maan alle edellisvuosikymmenellä ajetun kommunistipuolueen maanpäällinen ilmentymä. Nyt myös porvarillisia piirejä haluttiin mukaan ystävyystoimintaan.

Tavoitteet olivat selvät mutta vaativat. Neuvostojohtajien tuli tuntea luottamusta suomalaisten rauhantahtoon ja Suomen kansa taas oli uudelleenkasvatettava. Siinä paras keino oli tehokas kulttuurinen valistustyö.

Seura ei edustanut leimallisesti yksin vasemmistoa. Mukana olivat "edistykselliset voimat", jotka kamppailivat "hyvien neuvostosuhteiden" ja ulkopolitiikan "uuden suunnan" aikaansaamiseksi. Tukea tuli seuran kunniapuheenjohtajaksi suostuneelta pääministeri J. K. Paasikiveltä ja myös valvontakomission puheenjohtaja kenraalieversti A.A. Zhdanov suhtautui seuraan myönteisesti.

SNS:n ylivoimaisesti tärkein tehtävä oli ystävällisten poliittisten ja kulttuurillisten suhteiden luominen Neuvostoliittoon. Neuvostoliiton kommunistinen puolue (NKP) arvosti kulttuuria, sillä se oli paras väline maan kansainvälisen arvovallan vahvistamisessa. Vuonna 1925 perustettu Yleisliittolainen kulttuurisuhteita hoitava seura (VOKS) organisoi keskitetysti kaikki ulkomaiset kulttuurisuhteet. VOKS naamioitui vapaaehtoisjärjestöksi vaikka oli itse asiassa täysin valtion rahoittama. NKP:n tiukassa valvonnassa se loi yksinoikeudella yhteyksiä Neuvostoliiton rajojen ulkopuolelle. Itse Stalin arvioi VOKSin toiminnan parhaaksi, aktiivisimmaksi ja voimakkaimmaksi neuvostojärjestelmää tukevaksi propagandaksi kapitalistista järjestelmää vastaan.

VOKSin tärkein käytännön tehtävä oli propagandan jakelu ystävyysseuroille. Suhteet VOKSin ja SNS:n välille solmittiin Moskovassa vuonna 1945. Paitsi SNS:n lehden avustamista, VOKS toi seuran kautta maahan muutakin kulttuurista materiaalia: kirjojen, äänilevyjen, nuottien ja julisteiden lisäksi se tarkoitti myös elokuvia ja elokuvalaitteita. Kaikki vierailut, näyttelyt ja muu kulttuurivaihto järjestettiin yhteistyössä sen kanssa. Elokuvassa näytetään ensimmäisen kulttuurivierailun, puna-armeijan kuoron ja tanssiryhmän saapuminen Suomeen. "Tungos oli valtava", selostaja toteaa Kansallisteatterissa pidetystä konsertissa, josta kuviinkin napataan ystävyyden tärkeimmät käytännön takuumiehet, valvontakomission johtaja A. A. Ždanov, poliittinen vastaava kenraali Pavel Orlov ja pääministeri J. K. Paasikivi.

NKP:n ulkomailla palvelevia kulttuurivastaavia kutsuttiin VOKSin täysvaltaisiksi edustajiksi. 1940-50 –luvulla tätä ”luottamustointa” hoiti Sergei Istomin, diplomaattiarvoltaan varsin vaatimaton, Helsingin neuvostolähetystön kolmas sihteeri. Asemastaan huolimatta hänestä kehittyi pian vaikutusvaltainen henkilö Suomessa. Elokuvakin osoittaa, kuinka Neuvostoliiton kulttuurityö oli tietoista propagandaa osoittamalla SNS:n ja VOKS:in suhteet. SNS sai VOKSilta niin materiaalista kuin taloudellistakin tukea, mikä ei pysynyt salassa Suomen ulkoministeriöltä.

SNS:n valtuuskunnan matka ”merkitsi ensimmäistä huomattavaa ja välitöntä kosketusta sodanjälkeiseen Neuvostoliiton sivistyselämään juuri tässä ystävällisessä tutustumistarkoituksessa”, luonnehti valtuuskuntaan kuulunut Klaus U. Suomela. Kansalaisten tasolla yhteistyö pääsi nopeasti käyntiin monien näyttelyiden, konserttien ja vierailuiden konkretialla.

J. V. Paasikiven omistama Continental Filmi oli toiminut jo Moskovan rauhan aikana rakentamassa elokuvallista yhteistyötä Suomen ja Neuvostoliiton välille "tutustuttaakseen suomalaista yleisöä neuvostokansojen elämään ja kulttuuriin". Jatkosota keskeytti toiminnan. Välirauhaa vasta tehtäessä elokuvatarkastamo sai yhtiöltä jo tiedon varastoista kaivetuista neuvostoelokuvista, ja niitä myös esitettiin elokuvateattereissa, ensimmäisenä neuvostoelokuvan ensiesityspaikaksi valikoituneessa Gloriassa Helsingissä. Viikko välirauhan jälkeen siellä sai uusintaensi-illan ensimmäinen, Grigori Aleksandrovin vuonna 1938 ohjaama ja Suomeen keväällä 1941 tuotu elokuva Volga–Volga. "Valvontakomissiot", useat hallituksen ja diplomaattikunnan edustajat olivat läsnä sen ensiesityksessä, kuten sitä seuranneissa elokuvissakin, jotka olivat Ruslan ja Ludmila sekä sotaelokuva Stalingrad.

Suomen ja Neuvostoliiton kulttuurisuhteiden avauksiin kuului myös kuulun elokuvaohjaaja Vsevolod Pudovkinin Suomen vierailu. Continental Filmin johtaja V. J. Paasikivi piti ohjaajan kunniaksi "upeat päivälliset". Elokuvalehtien valokuvissakin komeilivat mm. neuvostolähetystön poliittinen neuvos, tiedustelupalvelun edustaja Jelisei Jelisejev (alias Sinitsyn), ministerin rouva Sylvi Kekkonen, ministeri Asko Ivalo ulkoministeriöstä ja VOKSin edustaja Mihail Kotov, joka oli Urho Kekkosen yhdysmies Neuvostoliittoon. (Elokuva-Aitta 3/1945). Eräässä toisessa Erik Blombergin ottamassa valokuvassa Valentin Vaalan todettiin olevan "uneksivan näköinen" siksi, että Pudovkin ja Hella Vuolijoki olivat puhuneet hänestä "niin kauniisti". Kaiken kaikkiaan paikalla oli koko Suomen elokuva-alan kerma, vaikka Suomi-Filmin johtoa sieltä poliittisista syistä vielä puuttuikin.


Jussit on jaettu ja juhlittu
Suomi 1948. Ohjaus, teksti ja selostus: Topo Leistelä. VET: 2671 – S – 200 m / 7 min. Esitys: Betavideo.

"Vuoden 1948 Jussit on jaettu ja tällä kertaa sellaista uutta käytäntöä noudattaen, että ne jaettiin näytäntökauden päätyttyä 'eikä vanhojen lumien mukaan'. Näin on epäilemättä parempi, koska sekä yleisö että Jussien jakajat elävämmin voivat palauttaa mieliinsä sen ohjelmiston, mikä jaossa tulee kysymykseen." Tämän kirjoitti Elokuva-aittaan Topo Leistelä, jussifilmin Jussit on jaettu ja juhlittu puhemies. Hän myös muistutti, että "Ben Renvallin pienet kipsiukkelit" olivat ensimmäisen kerran jaossa vuonna 1944. Tuolloin palkittiin Hannu Lemisen Valkoiset Ruusut sekä sen jälkeen 1946 ja 1947 Valentin Vaala elokuvistaan Dynamiittityttö ja Loviisa.

Vuosi 1945 oli poikkeuksellinen. Ohjaajan palkinto jäi jakamatta, sillä "joukossa ei ollut ainoatakaan taiteellisesti täysipitoista elokuvaa, joka olisi huomattavasti kohonnut muiden yläpuolelle".

Vuoden 1948 Jussijuhlissa suunnattiin Suomen Filmiteollisuuden kamerat Roland af Hällströmiin, joka pokkasi patsaan Fenno-Filmin Pikajuna pohjoiseen ohjauksesta. Veikko Itkonen juonsi ja Helsingin Sanomien Paula Talaskivi, nimimerkillä Marja-Leena elokuvajuttuja kirjoittanut operettitähti ja näyttelijätär Annikki Arni sekä suomalaisen lyhytfilmin mestari Topo Leistelä jakelivat pääosien Jussit. Ne luovutettiin Toivo Särkän elokuvan Naiskohtaloita päätähdelle Eeva-Kaarina Volaselle sekä Leif Wagerille, joka palkittiin roolistaan af Hällströmin toisessa ohjauksessa Läpi usvan. Fenno-Filmin menestystarina oli lähes täydellinen, kun Roland af Hällström tarttui jo kolmanteen pystiin, nyt Pikajuna pohjoiseen-elokuvan käsikirjoittajan kädellä.

Ensimmäisen kerran sotien jälkeen rohjettiin jakaa kunniaa myös ulkomaisille elokuville kuten tanskalaiselle Ditte ihmelapselle, jonka ikärajasta oli sensuurissa taisteltu ja hävitty. Juhlien päävieraaksi oli kutsuttu Perävaununa Suomessa tunnettu tanskalainen koomikko Harald Madsen, joka purjehtii frakkeineen toukokuun 14. päivän iltana ravintola Fennian valoihin perässään tyttösten tirskuva parvi.


40 vuotta suomalaista elokuvaa
Suomi 1959. Tuotantoyhtiö: Suomi-Filmi Oy. Selostus: Martti Silvennoinen. VET: 9250 – K8 – 815 m / 30 min

"Suomi-Filmin perustajajäseniä olivat Erkki Karu, Teuvo Puro ja Carl Fager, jotka kaikki toimivat myös ohjaajina. Mutta kun yhtiön johtajaksi tuli Karu, sai hänen persoonansa ratkaisevan merkityksen, ja ennen pitkää hän oli elokuvatoiminnan keskushenkilö. Hänen johdollaan Suomi-Filmi loi merkittävän kehityskaaren ja laajensi toimintaansa vuonna 1926 myös vuokraamo- ja teatterialalle. – Näihin aikoihin tulee kuluneeksi neljäkymmentä vuotta siitä, kun nuo avarakatseiset miehet perustivat toiminimen, joka yleisön parissa omaksuttiin suorastaan suomalaista elokuvaa symbolisoivaksi käsitteeksi", kirjoitti Kinolehden päätoimittaja Helge Miettunen vuoden 1959 viimeisessä numerossa.

Miettunen onnitteli yhtiönsä äänielokuvan aikaan luotsannutta kauppaneuvosta Risto Orkoa, mutta muistutti samalla "niistä vaikeuksista, mitä kotimaisella elokuvalla tällä hetkellä on". Vuonna 1957 Suomi-Filmin lyhytkuvien liikevaihto oli ensimmäisen kerran ohittanut kokoillan elokuvat, joiden valmistus oli jo ongelmissa. "On parasta vastata, ettei tulevaisuuden suunnitelmista ole mitään sanottavaa", totesi juhlavuoteen valmistautuva Orko tylysti toisessa lehdessä, Elokuva-Aitassa.

Synkkenevät näkymät eivät vielä himmentäneet Suomi-Filmin juhlaelokuvan esittelemää loistavaa menneisyyttä, kun paikalle kutsutut elokuvakriitikot tutustuivat joulukuussa 1959 valokuvista ja lehtileikkeistä yhtiön 40-vuotiseen historiaan. Sen jälkeen seurasi käynti haudoilla Hietaniemessä, missä Orko puhui Karun muistolle. Myöhemmin Suomi-Filmin juhlahuoneistossa järjestettiin onnittelijoiden vastaanotto, jonka aloittivat elokuvateollisuuden mahtimiehet, Fennadan Mauno Mäkelä ja SF:n maisteri T. J. Särkkä.

Illalliset Kaivohuoneella joulukuun 13. päivän iltana koksivat pöytiin ja parketille yhtiön entisen ja tuolloisen henkilökunnan. Lisäksi kutsuvieraina sädehtivät suuruudenajan ohjaajat ja tähdet. Tauno Palo lauloi "Rakkauden tulen palosta", Ansa Ikonen iskelmän "Vaimoke", Kaarlo Halttunen ja Hannes Häyrynen naurattivat ja Risto Orko vei Eine Laineen ensimmäiseen valssiin. Sitä ennen oli nähty kabaree "Arkaismista orkoismiin", missä Orkon näköinen diktaattori nauratti ohjelmaa seuraavaa Risto Orkoa, samoin kuin sätkyukko-Vaala ohjaajaa itseään.

Leikissä oli totta toinen puoli. Vuoden 1961 musikaali Nuoruus vauhdissa sekä vuoden 1963 rikosfilmi Totuus on armoton jäivät Valentin Vaalan viimeisiksi ohjauksiksi. Mutta vuonna 1959 Vaala vei vielä Ansa Ikosta tanssiin onnellisten tähtien alla.

Hämmentävä ikärajapäätös lienee seurannut ravintoelämän kuvauksesta.


Elokuvafestivaalin anatomia
Suomi 1966. Tuotantoyhtiö: Filmiryhmä. Tuottaja, ohjaaja ja käsikirjoitus: Aito Mäkinen. Selostaja: Jaakko Pakkasvirta. Kuvaus: Virke Lehtinen. VET: 74810 – 835 m – 30 min

Tultuaan vuonna 1966 osakkaaksi ja Erkko Kivikosken seuraajaksi Filmiryhmään, Aito Mäkinen tarttui ensi töikseen dokumentissaan aiheeseen, minkä tunsi alan ammattilaisena pohjiin asti. Valio-Filmin teatteriohjelmiston sunnittelijana aloittanut Mäkinen oli hankkinut maahan Vittorio De Sican Umberto D:n vuonna 1952, mutta sai teostaan myöhemmin kiitokseksi potkut. Sen jälkeen hän huolehti yhtä taitavasti ja jääräpäisesti Turun ABC-Kinojen ja Filmiryhmän omistukseen siirtyneen Dianan laatuohjelmista.

Elokuvafestivaalin anatomia kirposi mieheltä, joka vaelsi vuosittain leipätyönään Cannesin, Venetsian ja Berliinin juhlahumun läpi. Myös Yleisradion aikoinaan välittämä näkymä elokuvafestivaalien maailmaan on samalla telvisiodokumentin varhaisinta historiaa. Se perustuu Virke Lehtisen elokuvakameran salamavaloissa välkehtivään nostalgiaan vuoden 1966 Berliinin XVI festivaaleilta sekä ohjauksesta vastanneen Mäkisen valokuviin yli 10 vuoden ajalta.

David Leanin Tohtori Zhivagossa (1965) julkimoksi näytellyt Geraldine Chaplin on elokuvan ääntä nopeammalla lentokoneella saapuva tähti. Kuvissa vilahtaa myös kerran Andy Warholl ja useammin intialainen ohjaaja Satyajit Ray. Hänet Aito Mäkinen henkilökohtaisesti tunsi.
Mäkinen kertoo elokuvassaan, että "festivaalit järjestetään elokuvien tuottajia, lehdistöä ja kaupankäyntiä varten" ja että lehtikuvaajat jättäytyvät suosiolla teatterin ulkopuolelle "saalistaakseen lieveilmiöitä".Teattereissa taas istuvat tuottajan vieressä ne valitut kriitikot, "jotka ovat voittaneet kamppailun vapaalipusta ja ovat siksi suostuvaisia näkemään heille esitettävän elokuvan taiteena".

Mäkinen ei kuitenkaan vähättele festivaalien merkitystä. Bresson ja Bergman löivät itsensä niiden valkokankailta läpi, samoin Mäkisen suosikit, Akira Kurosawa ja Satyajit Ray sekä heidän vetämänään japanilainen ja intialainen elokuva.

Mutta kuten Ray haastattelijoilleen kyynisesti totesi: Menestys Euroopan festivaaleilla ei ole itsetarkoitus. Se on merkitsevää vain, jos sen seurauksena on kaupallinen menestys, joka taas nostaa rankkingsijoitusta ja johtaa festivaalimenestykseen myös jatkossa.

Godard elää elämäänsä
Godard vit sa vie
Suomi 1965. Tuotantoyhtiö: Suomi-Filmi Oy. Ohjaus, kuvaus ja leikkaus: Jaakko Talaskivi. Äänitys: Kari Westerlund. VET: 19330 – S – 150 m / 6 min

Suomalaisen elokuvateollisuuden romahdus, näyttelijälakko tai T. J. Särkän johtaman Suomen Filmiteollisuuden alasajo eivät lannistaneet niitä "filmihulluja", jotka avasivat visiirinsä uudistuksen aalloille. Heihin lukeutui myös vuodesta 1958 lähtien Suomi-Filmin mainospäällikkö ja teatterilevityksen moottori Jussi Kohonen.

Suuri osa Suomi-Filmin harjoittamasta 1960- ja -70-lukujen "PR":stä on pantavissa Kohosen piikkiin. Vuoden 1964 marraskuussa Suomi-Ranska –yhdistys, Unifrance Film ja Suomi-Filmi järjestivät uuden ranskalaisen elokuvan päivät. Vierailijoina loistivat Venetsian festivaalien löytö Alain Jessua sekä näyttelijätär Anna Gaylor. Todelliset tähtivieraat olivat vielä tulossa: maaliskuussa 1965 näyttäytyivät vuoron perään Helsingissä Joseph Losey, jolla oli omakohtaista kiinnostusta Suomeen, Jean-Luc Godard ja Michelangelo Antonioni.

Maaliskuun 23. päivänä oli Godardin vuoro. Hän väläytteli lehdistölle näkymiä yhteistyöstään amerikkalaisen Columbia Picturesin kanssa, mutta puhui myös englanniksi elokuvauksensa filosofiasta: "Minä kyllä pidän itseäni ehdottomasti dokumentaristina. Totta kyllä, se mitä elokuvissani tapahtuu, on alkuaan fiktiota, sepitettä, mutta suhtaudun kuvaustilanteeseen tietoisesti dokumentin näkökulmasta".

Uuden aallon lähettiläs taikoi myös esiin kuin tilauksesta montaasin käsitteen: "Se merkitsee minulle työtapaa, sillä kuvatessani teen paremminkin montaasia ja montaasia tehdessäni mietin kuvaustani. Montaasi on kokonaisvaltaista elokuvan ohjaamista, ajattelemista".

Lehdistötilaisuudessa istahti Godardin jalkojen juureen nuori ihailija ja Suomi-Filmin elokuvaaja Jaakko Talaskivi. Hän alkoi toteuttaa suoraa kuvausta yhtiönsä kameralla, jonka melutaso peitti joidenkin harmiksi alleen ranskalaisen auteurin mietteet. Valmistuneessa lyhytfilmissä äänivajetta paikkasi valoteksti, joka samalla suoristi tarinaa ymmärrettäväksi. Ainakin käsitys elokuvasensuurista tuli kaikille selväksi. "Mitä sensuuriin tulee, kielletty on nautittavampaa kuin sallittu", Godard kiteytti kysyjälleen.

Jaakko Talaskivi oli yksi nuorista yrittäjistä, joka sai mahdollisuuden opiskella ammattiinsa viimeisiä uutisaiheisia Finlandia-Katsauksia tekemällä. Godard elää elämäänsä on elokuva, jossa ehkä tämänkin vuoksi tapaillaan cinéma vérité –tyyppisen ajankuvan luonnetta. Se tyytyy kohteensa läsnäolon uutisointiin päinvastoin kuin monet muut nouvelle vagueta ja suoraa kuvausta sovitelleet Suomi-Filmin kokeilut. Niitä tekivät Aito Mäkinen, Ywe Jalander, Heikki Katajisto sekä Petri Hämäläinen vähän ennen ja sen jälkeen kun veronalennukseen oikeuttavan lyhytkuvan kausi oli päivämäärällä 30.8.1964 päättynyt.


Sodankylän elokuvajuhlat 1986
Midnight Sun Film Festival
Suomi 1987. Tuotantoyhtiö: Filmtotal. Ohjaus, käsikirjoitus ja kuvaus: Heikki Ortamo. Ääni: Antti Ortamo. Ääni- & kuva-assistentti: Outi Hyytinen. Leikkaus: Marjo Valve ja Raija Talvio. Selostus: Matti Pellonpää. 9 min

Ensimmäiset Sodankylän elokuvajuhlat järjestettiin Lapin tantereilla 3000 auton, 1500 moottorikelkan, yhden elokuvateatterin ja viidenkymmenen miljoonan hyttysen keskuudessa 13.-17.6.1986. Lapin hyttyset ovat läsnä jo ensi kuvissa, joissa Timo Malmi ja Anssi Mänttäri, festivaalin ydintä kasaan läiskiviä hahmoja alusta lähtien, ruiskuttavat kärsivän näköisenä harteilleen "offia" Etelän miesten tapaan. Mänttärin Lapin taika-kasvomaalauskaan ei hämää – rintataskusta pilkottava sikari ja olutpullo paljastavat vieraan vieraaksi muhkeasta parrasta huolimatta.

Ensimmäisten festivaalien ulkomaisten vieraiden luettelo oli vakuuttava: Jonathan Demme, Bertrand Tavernier ja Samuel Fuller nousevat esiin Peter von Baghin alkuesittelyssä. Matti Pellonpään selostus kohoaa loppua kohden camp-ilmaisuksi erityisesti sen jälkeen kun vakavampi ohjelma, kansainvälisten vieraiden tähdittämä seminaari ja Anssi Tikanmäen orkesterin johdolla vedetty mykkäelokuvaklassikkonäytös teltassa saadaan esitetyksi.
Festivaalin maksavista osallistujista kuvat ensimmäisiltä festareilta eivät paljon kerro, mutta reporankana ennen konserttia lepäilevä muusikko Sakari Kuosmanen tiivistää tietämättään kameralle ruusu kädessä olennaiset tunnot: aamukahdeksalta kämpilleen päässyt musiikkimies tunnustaa, että häntä "väsyttää niin saatanasti". Yötön yö, sen menot ja läpi yön kestävät näytökset sekä monilla varsin alkeelliset majoitusolosuhteet saivat sadekuurojen ja hyttysten yhteisvaikutuksella festarisankarit uuvuksiin.

Kutsuvieraiden joukosta mainittakoon myös Esa Pakarinen (senior), joka yhdessä Diana-puistosta löydetyn rillumareikumppaninsa Jorma Ikävalkon kanssa esittää kuolemattomia klassikoita, eikä aikaakaan kun uudempien aikojen sanasankari Juice Leskinen astuu mukaan rallattamaan legendaariseen kuvaan. Vastaavaa historian siipien havinaa on nähtävissä tilanteessa, jossa juontotekstin mukaan elokuvantekijät käyvät festivaalilla antoisia keskusteluja: "alan mies" Jaakko "Jakkuli" Talaskivi tervehtii möreääänisesti nuorta festariaktivistia, langanohutta perustajajäsentä Aki Kaurismäkeä. Myös Mika Kaurismäki vilahtaa kuvissa, ja kadun ja teltan kuvista ovat poimittavissa niin elokuvaohjaaja, tuolloinen elokuvakriitikko Mikko Piela hieman rockfilosofia muistuttavassa selkärangattomassa pystyseisonnassa ja teltan tolpassa roikkuu villapaidassa filmihullu Henry Bacon, nykyinen elokuvaprofessori.

Elokuvan kuolemattomimmat hetket liittyvät kuitenki kutsuvieraiden vierailuun Porttipahdalla Sodankylän läheisyydessä. Hyttysten ininän, koskenkorvan ja –laskujen ääreltä tapaamme Lapin taikamaalauksen kasvoilleen saaneet Jonathan Demmen ja Samuel Fullerin. Heidän kuksansa ei koskaan tyhjene, mutta Fullerin neljän tuulen hattu pysyy silti vakaasti sormen osoittamassa ilmansuunnassa!

– Ilkka Kippola ja Jari Sedergren 28.3.2007