Stranded Helsingissä

Stranded-elokuvan uusintaesitykset lauantaina 2.2. Bio Rexissä

Klo 19 Stranded, osa 2/2 (noin 60 min).
Korvaava esitys 27.1. esityksen katsojille.

Klo 21 Stranded, kokonaisuudessaan, (130 min).
Liput 6€. Lipunmyynti avoinna klo 12-21.

Käykää katsomassa. Vaikka makuja on erilaisia, voin vakuuttaa, että harva pettyy.
Elokuvan esittely

Korvausta tiedossa

DocPointin päätöselokuvana olleen Stranded-dokumentin näytös sunnuntaina 27.1. klo 21.00 Bio Rexissä peruuntui teknisten ongelmien takia. Näytös oli loppuunmyyty, sillä Stranded tunnetaan hienona dokumenttina lento-onnettomuudesta ja jopa shokeeraavana selviytymistarinana Andien keskeltä. Se voitti pääpalkinnon maailman suurimmassa dokumenttielokuvatapahtumassa IDFA:ssa Amsterdamissa marras-joulukuun vaihteessa viime vuonna. Näkemieni elokuvien perusteella olin samaa mieltä palkitsijoiden kanssa. Elokuvassa oli sitä jotakin, jota hyvissä elokuvissa on.

Olen kuullut, että elokuvaa yritettiin hankkia Suomeen jo Amsterdamin festivaaleilla, mutta ei onnistuttu, sillä ainoa kopio oli matkalla Sundance-festivaaleille Utahiin. Myöhemmin kävi kuitenkin ilmi, että se voitaisiin sittenkin saada Helsinkiin digibeta-formaatissa ja elokuvalle varattiin kunnioittava paikka päätöselokuvana.

Elokuva oli niin pitkä, että se ei yhdelle kasetille mahtunut. Kaksi kasettia saapuikin viime tingassa ja niin oli, että molempiin oli tallennettu vain elokuvan alkupuoli. Sundancen sivuilta ei käy ilmi, oliko siellä vain kaksi elokuvan loppupuolta.

Murphyn laki on onneksi laiksi kovin epävarma. Park Cityn näytöksessä edes Varietyn arvostelija ei mahtunut istumaan.

DocPoint ilmoittaa nyt kotisivullaan, että näytöksessä olleet saavat halutessaan hyvityksen lippujen hinnasta ottamalla yhteyttä osoitteeseen info@docpoint.info.

Festivaali tiedottaa samalla, että se tekee kaikkensa järjestääkseen lisänäytöksen elokuvasta mahdollisimman pian. Ajasta ja paikasta tiedotetaan myöhemmin festivaalin verkkosivuilla.

Jos lisänäytös järjestyy, alkuperäiset liput kelpaavat näytökseen sellaisenaan.

Alluusiosta

Jokunen viikko sitten selvittelin itselleni mitä on alluusio? Kun en ehdi kirjoittaa tätä tarkemmaksi, menköön tällaisenaan. Ehkä siitä on joskus jotain hyötyä jollekin.

Alluusio on puheen konfiguraatio, joka viittaa peitellysti tai epäsuorasti johonkin kohteeseen tai olosuhteeseen, mikä on tapahtunut tai ollut olemassa artefaktin ulkoisessa eli eksternaalisessa kontekstissa. Kirjallisessa yhteydessä kyse on keskeisestä teorian piirteestä: mikä on kirjallisen intention paikka tulkinnassa?

Alluusio eroaa intertekstuaalisuudesta juuri tekijän intentionaalisen pyrkimyksen perusteella.

Lukijan tai kuulijan tehtävänä on rakentaa yhteys lähteestä ulkoiseen kontekstiin. Oletus on, että vastaanottaja ymmärtää tekijän intention: siten kyse voi olla myös kulttuurisesta solidaarisuudesta tekijän ja vastanottajan välillä. Tällöin vastaanottaja ratkoisi tekijän peiteltyjä arvoituksia ja saisi onnistuessaan vahvistusta kulttuurisesta yhteydestään. Tutuksi havaittu vahvistaa yhteisöllistä kulttuurista tunnetta.

Aika ajoin tekijä voi tosin syventää alluusioitaan niin, että niiden merkitys väistämättä jää useimmille, ellei lähes kaikille, hämäräksi, jopa niin, että lopulta ne ymmärtää vain tekijä itse: tällöin on siirrytty yksityisen kielen käyttöön. Tälle päinvastainen tilanne muodostuu, kun tietty alluusio tulee niin yleiseksi, että siitä tulee klisee.

Vastaanottaja voi tietysti pyrkiä etsimään tarkasteltavana olevasta lähteen kokonaisuudesta myös sellaisia piirteitä, jotka eivät ole olleet tekijän intentiona: tällöin kyse on hermeneutiikan aspektista.

Alluusio on yhdensuuntainen tekniikka. ”Jos A allusoi B:hen, B ei allusoi A:han. Raamattu ei allusoi Shakespeareen, vaikka Shakespeare voi allusoida Raamattuun" tai ”Vain ajan ulkopuolella pysyttelevä jumalallinen kirjailija voi näyttää kykenevältä allusoimaan myöhempään tekstiin.” Tämä on ydinteema niissä kristillisissä lukutavoissa, jotka olettavat Vanhan testamentin profetioiden olevan luettavissa alluusiona tuleviin tapahtumiin.

R. F. Thomas on erottanut kuusi kategoriaa ”allusoivissa viittauksissa” tutkiessaan antiikin klassista runoutta Virgiliuksen Georgicassa.
1) Satunnainen viittaus, ”kielen käyttö, joka muistuttaa erityisestä edeltäjästä, kuitenkin vain yleisessä mielessä”, joka on puolestaan vain suhteellisen vähän tärkeä uudelle kontekstille.
2) Yksittäinen viittaus, jossa kuulijan tai lukijan oletetaan ”muistavan mallin kontekstin ja soveltavan tätä kontekstia uuteen tilanteeseen”. Tällainen on esimerkiksi erityinen yksittäinen viittaus Virgiliuksella, joka Thomaksen mukaan on tarkoitettu ”synnyttämään yhteyksiä tai tuottamaan ideoita 'on a level of intense subtlety'". (Miten tuon lopun kääntäisi?)
3) Itseviittaus, joka tarkoittaa runoilijan oman työn ”locusta”, paikkaa.
4) Korjaava alluusio, jossa imitaatio on selvästi vastakkainen alkuperäisen lähteen intentiolle.
5) Ilmeinen viite, ”joka näyttää selvästi muistuttavan erityistä mallia, mutta mikä lähemmässä tarkastelussa asettaa alkuperäisen intention kyseenalaiseksi”.
6) Moniviittaus tai konflaatio, joka viittaa yhtäaikaisesti monin tavoin eri lähteisiin ja joka siten sekoittaa ja muuntaa kulttuurisia traditioita.

Alluusio on laajentunut kirjallisesta yhteydestään käsittämään epäsuorat viittaukset mihin tahansa lähteeseen, mukaan lukien elokuvan ja visuaaliset taiteet.

Elokuvakritiikin parissa elokuvantekijän intentionaalisesti eksplikoimatta jätetyt visuaaliset viitteet toisiin elokuviin ovat saaneet englanninkielisen nimityksen homage (ransk. hommage). Yleisimmin tällä kuitenkin tarkoitetaan koko artefaktin sijaan viittauksia erityisiin elokuvan kohtauksiin tai tyylillisiin aspekteihin. Usein kysymys tällöin on parodiasta, joka ymmärretään kuitenkin voimakkaammin liioittelevaksi komedialliseksi keinoksi, kuin mihin alluusio periaatteessa antaa myöten.

Vieläkin pidemmälle mentäessä voidaan ajatella, että jopa todellisuuden tapahtumilla on allusoivia äänenpainoja, kun aiempi tunnettu tapahtuma kiertyy väkisin ajankohtaiseen tapahtumaan. Kyse voi olla yhtä hyvin ideoista, ajatuksista tai tunteista.

Usein alluusio on viittaus kaunokirjalliseen teokseen, paikkaan, tyylisuuntaan, historiaan, tunnettuun tapahtumaan, tarinaan tai henkilöön. Alluusio on epäsuoraa ilmaisua, jossa jokin tunnettu asia / lause muunnetaan toiseksi. Retoriikan termein kyse on usein metonyymien käytöstä.

Alluusio erotetaan konnotaatiosta, joka sitoutuu sitä laajemmin assosiaatioihin.

Alluusioilla voidaan myös rajoittaa asian ymmärtävien joukkoa, kuten tapauksissa jossa on pyritty välttämään sensuuria ja tekstin todellinen merkitys on luettava "rivien välistä".

Alluusioilla on monesti paikka myös komiikassa ja sarjakuvissa, jolloin kuva ja teksti muodostavat alluusion.

Alluusioilla on yhteytensä myös kääntämisen teoriaan, erityisesti käännöksiin liittyvien vieraannuttamisen ja kotouttamisen käsitteiden kautta. Minna Ruokosen työhypoteesin mukaan vieraannuttaminen merkitsee kohdekulttuurissa usein tuntemattomien alluusioiden säilyttämistä lukijalle saatettavassa käännöksessä. Kotouttaminen olisi näin tällaisten alluusioiden selittämistä tai korvaamista kulttuurisesti tutummilla alluusioilla.

1918-elokuvia

Näytelmäelokuvia, joissa jollakin tavalla on kuvattu, käsitelty, tai sivuttu vuotta 1918. Dokumenttien lista olisi sitten huomattavasti pidempi.

1919:
G. Krol, Bolsevismin ikeen alla
1921:
Teuvo Pakkala, Sotapolulla
Carl Th. Dreyer: Lehtiä paholaisen kirjasta
1927:
Teuvo Puro, Noidan kirot
Teuvo Puro, Muurmannin pakolaiset
1928:
Kalle Kaarna, Miekan terällä
1930:
Carl von Haartman, Kajastus
1931:
Kalle Kaarna, Jääkärin morsian
1934:
Risto Orko, Siltalan pehtoori
1937:
Teuvo Tulio, Nuorena nukkunut
1938:
Nyrki Tapiovaara, Varastettu kuolema
Risto Orko, Jääkärin morsian
1939:
Jorma Nortimo, Halveksittu
Yrjö Norta ja Toivo Särkkä, Jumalan tuomio
Risto Orko, Aktivistit
Yrjö Norta ja Toivo Särkkä, Helmikuun manifesti
Yrjö Norta ja Toivo Särkkä, Eteenpäin – elämään
1956:
Aarne Tarkas, Jokin ihmisessä
Jack Witikka, Silja – nuorena nukkunut
1957:
Toivo Särkkä, "1918" - mies ja hänen omatuntonsa
1961:
Ritva Arvelo, Kultainen vasikka
1967:
Risto Jarva, Työmiehen päiväkirja
1968:
Edvin Laine, Täällä Pohjantähden alla
1970:
Edvin Laine, Akseli ja Elina
1973:
Jotaarkka Pennanen, Mommilan veriteot
1976:
Evin Laine ja Viktor Tregubovitsh, Luottamus
1977:
Rauni Mollberg, Aika hyvä ihmiseksi
1980:
Pirjo Honkasalo ja Pekka Lehto, Tulipää
1988:
Matti Kassila, Ihmiselon ihanuus ja kurjuus
1991:
Olli Soinio, Kadunlakaisijat
1992:
Jari Halonen, Back to the USSR – Takaisin ryssiin
1994:
Tero Jartti, Aapo
1997:
Olli Saarela, Lunastus
2007:
Lauri Törhönen, Raja 1918

DocPointin tiedottaja kertoo

DocPointin tiedottaja kertoo:

"DocPointin uusintanäytösten elokuvat sunnuntaina 27.1. elokuvateatteri Maximissa ovat Ulrich Seidlin retrospektiiviin kuuluva, ohjaajan uusin elokuva Import/Export ja naiskauppaa käsittelevä, paljon keskustelua herättänyt It Happened Just Before.

Import/Exportin päähenkilöt ovat Itävaltaan paremman elämän toivossa lähtevä ukrainalainen sairaanhoitaja Olga ja Itävallasta Ukrainaan töiden perässä muuttava vartija Paul. Heidän tarinansa ja matkansa itäisen ja läntisen Euroopan välillä kertovat nykypäivän eurooppalaisesta todellisuudesta. Import/Export on kiistellyn ja kiitetyn itävaltalaisohjaajan Ulrich Seidlin uusin elokuva ja se sai ensi-iltansa Cannesin elokuvajuhlien kilpailusarjassa keväällä 2007.

Itävaltalaisen Anja Salomonowitzin elokuva It Happened Just Before on todellisten tarinoiden pohjalta rakennettu elokuva naisten salakuljetuksesta ja ihmiskaupasta. Salomonowitz käsittelee ajankohtaista aihetta poikkeuksellisella tavalla, sivustakatsojien kertomusten kautta. It Happened Just Before kuuluu vuoden hätkähdyttävimpiin ja ylistetyimpiin eurooppalaisiin dokumenttielokuviin.

Lippuja uusintanäytöksiin voi ostaa lauantaista 26.1. alkaen kaikista Finnkinon myyntipisteistä. Liput 6 eur.

DocPointin uusintanäytökset
Sunnuntaina 27.1.2008

Klo 17.00
Maxim 1 (Kluuvikatu 1)
It Happened Just Before
Itävalta 2006, 73 min
(Ohj. Anja Salomonowitz)


Klo 21.00
Maxim 1 (Kluuvikatu 1)
Import/Export (K-18)
Itävalta 2007, 135 min
(Ohj. Ulrich Seidl)"

Tulisi jo kesä

 

Valokuvia selaillessa tulee mieleen kesä. Saisi jo tulla.

Perinteinen romaani - V luku

... jatkuu
Lue ensin nämä
I luku / II luku / III luku / IV luku

Elämän perusasiat olivat kunnossa. Toistaiseksi pysyvän työpaikkani pilvenpiirtäjä pysyi vakaalla perustalla. Ei ainuttakaan maanjäristystä. Tulvat eivät täyttäneet katuja ja viemärijärjestelmä toimi mitä mainioimmin. Talven lumisateet olivat pysyneet aisoissa. Edellinen kesäkin oli vähäluminen. Jopa parantumattoman skeptikon oli myönnettävä, että jumalat hoitivat jo myyttisessä menneisyydessä sälytetyn hommansa eximia cum laude approbatur.
Jumalalla tarkoitan henkilöksi ymmärrettyjä yliluonnollista olentoa, jonka uskotaan hallitsevan luonnonvoimia, ihmisten kohtaloita ja maailmahistorian lopputulosta.
Usein kriittiseksi heittäytyvän ihmisen luottamukseen tarvitaan useampia jumalia.
Käydessäni aasialaisessa temppelissä paikallinen opas ihmetteli sitä, että jotkut minunkaltaiseni voivat tyytyä yhteen jumalaan.
Camoon, tarjolla on tuhansia, opas sanoi ja heilautti kättänsä jumalpatsaita täynnä olevien hyllyjen suuntaan.
Sanoin että meillä päin on vain yksi jumala ja hänet on naulattu kiinni kahteen ristissä olevaan paaluun. Jumala on sitoutettu jumaluuteensa juuri noin. Naulaaminen ei riittänyt. Hänet murhattiin ja hänen vertansa juodaan uskon vahvistukseksi säännöllisin väliajoin.
Opas pudisti päätään surullisena ja pyyhki huolellisesti pölyä pullakalta näyttävän jumalan päältä. Sain katsoa patsasta. Sen pohjassa oli numero 2369.
Kaikki oli siis niin hyvin kuin maan ihmisellä voi olla. Hälytyksiä ei ollut eikä tarvinnut tehdä.
Haloo, onko Jumalalla? Onko vika kommunikaattorissa vai Elisalla? Yhdeksän kymmenestä veikkaisi jälkimmäistä. Se yksi on töissä vikapalvelussa.
Perinteisestä kasvatuksesta huolimatta en koskaan innostunut itseruoskintaan. Munkin tie ei ollut minun tieni. Rakastin enemmän kammiotani kuin kidutusta. Vain rationaalinen ajattelu lähensi minua uskontoihin ja heidän jumaliinsa. Rankkojen lumisateiden jälkeen eteläisen Helsingin talojen katot olivat paksun lumipeitteen alla. Katot olivat jyrkkiä. Ilmojen lämmetessä mikään ei pidätellyt tuhansien kilojen massoja vyörymästä suoraan jalkakäytäville. Jos jumalia ei olisi, Töölön porvarit olisivat kuolleet niiden alle jo vuosikymmeniä sitten.
Ilmastonmuutosteoria kyllä vieroitti minua tästä suojelukseen tarrautuvasta uskovaisuudesta.
Kollegan kanssa palkinto-oluella keskustelimme mahdollisuudesta laittaa kaikki uskonnot samaan huoneeseen muutamaksi kuukaudeksi. Kaikki televisioidaan suorana. Lähetystä voidaan seurata kaikkialla maailmassa. Katselijat saivat äänestää yhden uskonnon pois maailmankaikkeudesta joka viikko.
Ohjelmasta muodostuisi tietysti uskonto itsessään, kollega sanoi. Uskontoja on kyllä niin paljon, ettei ohjelma loppuisi koskaan.
Siinä olisi ikuisuuskäsitys realistisena jokaisen kauko-ohjaimessa, myönsin.
Emme kuitenkaan ryhtyneet toteuttamaan suunnitelmaamme, sillä emme päässeet yksimielisyyteen siitä, kumpi tuottaisi ohjelman.
Toisen piti tuottaa, toiselle jäisi puolustusjärjestelmän rakentaminen ohjelmasta tiputettujen uskontojen itsemurhahyökkääjiä vastaan.
Loppuiltana emme enää vaivanneet päätämme uskonnoilla. Olin silti ylpeä siitä, että muistin kaiken seuraavanaaamuna.
Kaikkein helpottunein olin siitä, että koko vuonna ei olisi enää kehityskeskusteluja ja tuloskeskusteluja. Työpäivät sujuivat kuin leikiten.
Fyysinen suorituskyky varmistui juomalla kymmenen kuppia kahvia päivässä. Henkinen vapautus oli tosiasia kun kupposellista höystettiin vietnamilaiskahvilan tuoreilla munkkirinkilöillä.
Henkinen vastustuskyky edistyi huutelemalla käytävällä liikkuville työtovereille ja soittamalla radiota. Keskuskomitean määräämät työtehtävät olivat kuin leikkiä. Hymyilin itsekseni niin että suupieliä koski.
Mikään ei voisi muuttaa tätä. Se oli ikuista.
Nirvana.
Ainoastaan sanat vaivasivat.
Ajatus romaanista piti minua valveilla öisin.

DocPoint on alkanut

Perinteinen romaani - IV luku

...jatkuu
Lue ensin nämä
I luku
II luku
III luku

Viikkoa myöhemmin käyty kehityskeskustelu alkoi tavanomaisesti. Pomo keräili papereita. Keskelle pöytää tarkoin asetettu paperipino huokui virastoa ylettyessään puolen metrin korkeuteen. Se todisti, että hallinnon piikki on terävä ja ulottuu taivaisiin, ainakin maan matosen näkökulmasta.
No, eiköhän aloiteta, pomo sanoi. En voinut olla ajattelematta Philip Rothia. Minua kehotettiin ottamaan kahvia. Maksanpala, hahaa.
Ilmeeni pysyi vakavana.
Pullaa ei ole, vaikeat ajat, vitsaili pomo. Se ei käyttänyt enää kravattia.
Enpä minä pullasta, valehtelin. Ei mennyt nuorisopoliitikkokoulutus hukkaan. Ääneen selitin, että olen suhtautunut varovasti hiilihydraatteihin viime aikoina.
Aiemmin pidin tekopyhänä sitä ettei muka voinut ottaa baarista kahta vastapaistettua munkkirinkilää jos oli tarjolla.
Pullaan voi tukehtua, sanoin hiljaa.
Niin... tässä kaavakkeessahan näkyvät ensimmäisenä nuo kuluneen vuoden saavutukset, pomo totesi. Hän käänteli paperia tarkkaavaisen oloisena.
Sinullahan tämä on perinteisesti ollut kuin kansantalouden näyttely.
Niin kuin neuvostotaloudessa, ehdotin vastaan, vaikka vain selkärankani muistutti kysymysmerkkiä.
Kyllähän tämä on aika vaikuttavaa. Varsinkin kun ottaa huomioon, että sinulla oli se onnettomuus alkuvuonna. Siinähän meni kuukausia.
Väitin vastoin kaikkia tunnettuja tosiasioita että ihan tavallisia kuukausia ne olivat. Todellisuudessa en tiennyt niistä juuri enempää kuin kysyjätkään.
Niin mehän emme tällaisista lääketieteellisistä yksityiskohdista täällä työpaikalla tiedä. Siihen ei ole ole tarvettakaan, mutta taisi siinä olla hengenlähtö lähellä.
Olihan se, myönsin vakavana, vaikka oikeastaan pitäisi nauraa kun on onnistunut naruttamaan itse perkelettä.
Sitä en kertonut, että itse asiassa henki lähti. Olen kertaalleen kuollut mies.
Enkä ole kertonut kenellekään, että olen nähnyt itseni kuolleena. Liihottelin korkealla tapahtumapaikan yläpuolella ja näin kuinka veristä ruumistani tutkittiin, pakattiin paareille ja koko hökötys työnnettiin sisään ambulanssiin. Huomasin että kaikki pudistivat päätään. Kuoppaan menee, sanoi bussinkuljettajakin. Mutta hän ei sentään ruvennut tupakoimaan. Niiden poskareiden aikana olisin varmasti ehtinyt kuolla peruuttamattomasti. Bussi oli peruuttanut päälleni.
Ambulanssi hävisi sumuun. Minä lensin sielukkaasti pois, mutta näin vielä kuinka kuljettaja jäi kadulle vääntelemään käsiään.
Kuulin myöhemmin, että hän lähti tapahtumapaikalta suoraan sairaslomalle. Olin hänen ensimmäinen kuoliaaksi ajettu mahdollinen matkustajansa. Jälkeenpäin juuri hän taisi olla kaikkein iloisin, kun sai kuulla, että olin yllätyksellisesti, vastoin kaikkia matemaattisia totuuslausumia hengissä. Vakuuttavin todiste oli veikkauksen filosoia. Kukaan ei ollut lyönyt enää vetoa puolestani.
Erinäisiä virallisia ja puolivirallisia kaavakkeita oli täytetty. Kuolinpäivä oli periaatteellisista syistä jätetty auki. Kahden palstan nekrologiluonnokset oli otettu toimituksissa esiin. Baarissa oli kilautettu malja. Kyyneltäkään ei tiettävästi ollut vuodatettu. Mutta kuljettaja oli hyvällä asialla. Se kyynel oli painonsa kultaa. On sitä huonommistakin asioista iloa pidetty. Lottovoitoista esimerkiksi.
Oli se lähellä, sanoin pomolle. Eikä toipuminen ollut helppoa kun ei pystynyt puhumaan. Sanat olivat kadonneet.
Mutta nyt taas sanat kulkevat, pomo sanoi ja lehteili julkaisuluetteloani. Tässähän on useita kirja-artikkeleita, se syksyinen seminaari muistetaan vielä pitkään koko Euroopassa. Se oli menestys. Ja onhan uusi kirjasopimuskin saatu tehdyksi. Sinullahan on vielä niitä blogejakin kirjoitettavana, pomo nosti päätään tutkivasti. Montako niitä oli?
En minä niitä ole paljon jaksanut päivittää, sanoin. Siihen tuli kuukausien tauko. Olin sairaalassakin kolmatta kuukautta.
Pomo sai puheluita toisensa jälkeen ja viittoi kädellä ottamaan lisää juotavaa. Minä hörpin kahvia ja puhelujen vain jatkuessa täytin kupinkin uudestaan termospullosta.
Huhtikuussa minut tuotiin sairaalasta kotiin. Kun makasin sohvalla kotiväen passattavana, kadotetut sanat alkoivat kiinnostaa. Tajusin, että ennen pitkää minun olisi saatava ne takaisin. En vain tiennyt miten.
Lojuin sohvalla ja näin joka puolella kirjojen selkämyksiä. Kirjat oli rivitetty siististi puisiin, kattoon asti ylettyviin kirjahyllyihin, erikoisesti tähän huoneeseen tehtyihin. Kirjat olivat suurimmaksi osaksi omia. Olin niitä ostanut, mutta monet saanut vuosien varrella. Suurimman osan olin lukenut. Jotkut olivat tuttuja vain takakannen tekstistä. Muille en paljastanut, mitkä olin lukenut ja mitkä en. Se oli minun salaisuuteni.
Kirjat olivat niin lähellä, mutta niin kaukana. Aloin hahmotella niiden sisältöä mielessäni samalla kun minulle tarjoiltiin valmiiksi pureskeltua avaruusmuonaa. Pilttiä. Tahna levisi pitkin kasvojani, kun vaimo syötti sitä minulle kahvilusikalla ja pyyhki aina välillä liinalla suupieliäni ja poskiani. Aaaaa.
Ruoka ei maistunut miltään, mutta ymmärsin, että alentavan syöttämisen vastustaminen ei kannattaisi. Nälkään kuoleminen tämän kaiken jälkeen olisi hullua. Ei silti, että olisin nähnyt järkeä tilanteessani jotenkin muuten. Joskus taisin kuitenkin kapinoida, ölistä ja syljeskellä ympäriinsä.
Mutta voimat eivät riittäneet siihe, että olisi riistänyt lautasen vaimolta ja heittänyt sen seinään. Siitä olisin ollut perin tyytyväinen nälkäkuolemankin uhalla.
Kapina oli mahdotonta. En jaksanut pitää kirjoja kädessäni. Ruumiin motoriikka ei olisi riittänyt sivujen kääntämiseen. Tuskin olisin voinut lukea edes yhtä sivua. Televisiotakaan en jaksanut katsoa, vaikka lojuin sohvalla sen valossa niin, että makuuhaavat uhkasivat.
Mutta ajatukset olivat keveitä. Kirjojen selkämykset alkoivat elää mielessäni. Eräänä päivänä huomasin kuvittelevani niille sisältöä. Yksi toisensa jälkeen ymmärsin teosten tekstit, mitenhän sen sanoisi, telepaattisesti. Taisin keksiä ne uudelleen. Ja yhtenä yönä näin unen, jossa minulle annettiin tehtäväksi kirjoittaa Raamattu uudestaan.
Se ei ollut ihan tavallinen Raamattu. Ensimmäiset sanat olivat: Alussa oli päällikkö visio. Ne olivat muutoksen viesti, jotka koin näkynä kuin kultataulut viisi kuukautta onnettomuuden jälkeen. Let My People Go.
Havahduin kun pomo sanoi että entiset numeraaliset arvostelut voidaan kai allekirjoittaa. Eihän tässä muuta. Jokainen plussa vastasi kolmen prosentin palkankorotusta, mikä oli tietysti vain jäätynyt mahdollisuus. Syväjäätynyt. Jos haluaisi enemmän palkkaa, pomo sanoi, siitä vain. Ovi on auki. Maailmalla on varsin hyviä työpaikkoja. Katsoin palaverin päättyneeksi. Let My People Go.

... jatkuu kun tokenen DocPoint-festivaaleista.

Perinteinen romaani - III luku

Lue ensin nämä:
I luku
II luku

...jatkuu
Aamuhississä tiivistimme rivejä. Aina on tilaa vielä yhdelle facebookfriendille, sanoin yläkerran yhtiön miehille. Se herätti jepeissä hilpeyttä. Oletin naureskelun johtuvan siitä, että kaikki tietävät Friendin olevan kaupunki Salinen piirikunnassa. Se on Nebraskassa Yhdysvalloissa ja asukasluku oli viime laskun mukaan 1174. Tätä nebraskalaista kylää ei pidä sotkea Kansasissa olevaan Friendin kylään, jonka nimi oli aiemmin McCue, sattumoisin nebraskalaisen Basil M. McCuen mukaan. McCue oli kuulu henkilö. Hän perusti Garden City Gulf & Northern Railroad -yhtiön. Firma joutui toisiin käsiin, kun Atchison, Topeka and Santa Fe Railway osti Scott Cityn ja Garden Cityn välisen rautatielinjan. Ystävällistä palvelua tarjotakseen entisen omistajan nimi ei kelvannut uusiin käsiin joutuneelle asemalle, vaan se sai kylttiinsä nimen Friend. Ystävä.
Jätkät jäivät naureskelemaan pilvenpiirtäjän huipulle vievässä hidashissikoneessa. Pidetään ikävää, sanoin työpaikan keskukselle. Sitä samaa hyvää huomenta sinullekin, keskus mutisi lippalakki päässä, eikä hidastanut tippaakaan sormiensa leikkiä näppäimistöllä.
Mitä hyvää tässä on? yritin vitsailla myrtyneellä naamalla. Ei edes palkkapäivä.
Vastausta ei kuulunut. Kovin oli keskittynyt ilme. Onkohan se alkanut pelata scramblea?
Jätin seuranpidon ja siirryin maanantairutiinien pariin. Sähköposti oli roskapostia lukuun ottamatta paria tiedustelua. Tietysti voin auttaa gradun tekijää. Kirjoitin vastauksen. Vakuutin että kyllä sinusta undergroundin maisteri tulee. Kysyin uteliaisuuttani kuka oli Jyväskylässä professorina. Ehkäpä maisteritehtaassa on vastuuvuorossa jokin vanha tuttu. Joku joka ei löydä tietään ulos akatemian sokkeloista. With a little help from my friends.
Lagasin automaattisesti myös naamakirjaan. Myönnän että trendit vähän kieputtelevat minua. Ei olisi pitänyt antaa köyttä, periaatteenkaan vuoksi. Olin vähän pettynyt, kun kukaan ei halunnut minua ystäväkseen juuri nyt. Ruudun reunustalla oli sata seurapelikutsua ja 150 huomiota. Muutama käymiskelpoinen tilaisuus oli tarjolla harkittavaksi. Maybe attending. Arkipäivän diplomatiaa, joka kyllä monella on vaihtunut dipsomaniaksi.
Yli kaksisataa naamista keksivät kyllä tekemistä. Heillä on keinoja kiinnittää huomiotani. Periaatteisiini kuuluu että en pelaa töissä. Viime aikoina olen kasarihenkisesti ajellut autorataa hullun taksin kyydissä. 70 000 pisteen raja on kyllä vaikea ylittää. Nettiräikköset näpyttelevät yli miljoona pistettä.
Kävin keittiössä kahviautomaatilla. Jotkut keittävät oikeaa kahvia. Sitten he istuvat keittiössä rupattelemassa niitä näitä. Kuulostelen kyllä äänensävyn kiukun astetta aina siellä käydessäni. Oma päiväni sujuu paljon paremmin, kun istun omassa tai kollegoiden munkinkammioissa. Yhteen aikaan kuvittelin olevani Monte Criston kreivi. Pidin yhteyttä naapurikammioon huutelemalla. Kuvittelin että huudot kuuluvat vain yhden seinän läpi. Kyläillessäni juttelen yleensä työasioita paitsi jos joku ulkopuolinen sattuu kuulemaan. Stanislaw Jerzy Lec taisi olla se, joka viittasi Monte Cristoon: päässäni on kuva vangista, joka kaivautuu ilmituloa varoen seinän läpi - ja päätyy toiseen selliin.
Kollegan kanssa kehittelemme ideoita. Yhä massiivisemmaksi laajentunut projektimme on venynyt jo viisivuotiseksi. Sanatta on sovittu kaikkien asiasta kiinnostuneiden kanssa, että saa se venyä. Ei ole kiire eikä eläkeikä varmaankaan edes lähene. Aina on käynnistynyt joku toinen hanke, joka laukkaa ohitse niin, että paikat persuuksissa näkyvät. Maitotyttö. Hyvä tulee.
Sanattomasti on sovittu, että työhuoneissamme saa laukoa ideoita vapaasti. Kritiikki vittuun. Kun joku idea on toistunut tarpeeksi monta kertaa, siitä tulee osa yhteistä esitystämme. Se institutionalisoituu. Tulee tavaksi sanoa näin. Tiede kehittyy kun varmuus kasvaa.
Kehittelyvaraa juttuihimme jää aina. Olemme ylpeitä virheistämme. Sanomme kuin Paavo Haavikko että toivottavasti esityksessämme on virheitä. Tätä eivät monet ymmärrä. Ovat pilkun päällä. Mieluummin pilkkua kuin pulua, sanon siihen.
Mutta kuten sanottu, kyllä mekin salaa vähän testaamme sitä, mitä brainstorming suuhun tuo. Aivomyrsky on tutkimusten mukaan 93 prosentille kysellyistä ei-kielteinen sana. Urbaani myytti väittää, että epileptikot eivät sitä diggaa. Ei kai ne nyt niin yksinkertaisia ole. Tre mal, tre mal, normal.
Kerroin vaiteliaalle kollegalleni romaanihankkeestani muutama kuukausi sitten. Hän palasi aiheeseen pari kertaa jo ennen joululomaa. Pilkallisesti, tietysti. Suu vinossa sanoi, että nyt sinulla on lomalla aikaa kirjoittaa sitä romaaniasi.
Sanoin, ettei se onnistu. En keksi aiheita. Pitäisi olla juoni ja päähenkilöt. Pitäisi tapahtua jotakin. Sitten olisivat ne konfliktit, käänteet ja ristiinpukeutuminen. Loppuratkaisu, häpi end, on tietysti aa ja oo. Sitten voisi feidata pois.
En ehtinyt avautua, kun ovensuusta kuului hengityksen rahinaa. Käännettyämme päämme näimme työpaikan hirmuisen kehittämisongelman.
Puhe ei siitä suunnasta loppunut koskaan. Minä olen jo oppinut, että kun osaa olla oikein, mitään ei kuule. Katselin seinän lehtileikkeitä. Vastailin yksisanaisesti. Sinne päin ja vähän vitsikkäästi. Se katkaisee puhetulvan.
Palasin suosiolla huoneeseeni, turvalliseen yksinäisyyteen. Pulina jatkui selkäni takana. Siellä sopi puhua. Leveä selkä. Onhan se raukkamaista jättää kaikki kollegalle. Mutta kun ei jaksa, niin ei jaksa.
Varoin läikyttämästä kahvia näppäimistölle. Kello oli vasta kymmenen ja menossa oli päivän toinen kupillinen.
Sain sähköpostillaa. Kutsu kehityskeskusteluihin. Tunsin olevani niin henkinen ja kasvun tarpeessa, että vastasin heti myöntävästi. Sammy Babitzin ajaa kiitorataa ja sanoo daadadaadaa.
Suljin radion ja kävelin käytävän päähän korkeamman kuukausipalkan suuntaan. Käytävään johtavat ovet olivat kiinni, keltaiset laput kertoivat virkamatkoista, lomista ja tapaturmaisesta käden katkaisusta.
Voisin tulla saman tiensä, huikkasin ovenraosta pomolle.
Se ei sentään käynyt. Pitää ainakin viikko kärvistellä. On vähän kiireitä, pomo sanoi. Posket punottivat. Ja jonoakin on. Tiedäthän, kaikki pitää käydä läpi. Hän taputti paperipinoa. Järjestyksessä.
Ordnung muss sein sentään jäi aatuilussa tällä kertaa sanomatta.
Pidin kiinni ovenpielestä. Huimasi äkkiä.
Sanoin, että minun on mentävä. Lääkkeet ovat sen verran huonot. Pomo nosti kulmakarvaa. Taas olisi Fitzille markkinoita.
Mikseivät ne palkkaa sitä tänne. Selvitettäviä raatoja nurkat täynnä.
Mikä murheena, kysyi naispuolinen kollega käytävällä.
Ei mikään, pää pitäisi vain vaihtaa. Tämä on käynyt painavaksi ja mielenkin tiheys kasvaa.
Laitoin oven kiinni ja istuin kalliille tuolilleni, jossa oli käsinojat. Avasin radion ja diegeettisesti elämäni elokuvan musiikiksi vaihtui alakerran porakoneen sijaan Taas leivoset leikkiä ilmassa lyö.

...jatkuu

Perinteinen romaani - II luku

...jatkuu
Lue ensin I luku

Aamulla ihmettelin itsekin ääneen tätä uutta pakkomiellettä romaaniin. Onhan tässä tietysti tehty jo niin monta asiaa. Kirjojakin. Mutta se romaani tuntuu niin saavuttamattomalta. Kirjastossakin aina ihmettelen, kuinka ne saavat niitä aikaiseksi. Mistä ne keksivät ne kaikki jutut?
Oikeastaan se on aika pelottavaa. Jospa minulle käy niin kuin monelle muulle. Yhden saa vuosien työn jälkeen valmiiksi. Ja seuraava on niin vaikeaa ettei millään. Näyttele siinä sitten kirjailijaa.
Vaimo lähti töihinsä. Jäin vielä aamukahville lukemaan lehteä. En jaksanut laskea kuolleita.
Suihkun jälkeen kuivattelin ja luin blogit. Kemppisen, Jokisipilän ja muut aamun kirjalliset annit. Haakana ei ollut päivittänyt. Se varmaan kasvattaa partaa.
Facebookissa oli ystäväkutsu. Hyväksyin kun olin ensin googlettanut sen. Elokuvaihmisiä. Kuvasta en tunnistanut, vaikka jotakin tuttua siinäkin. Onko muistini huonontunut oikeasti?
En minä koskaan kasvomuistiltani ole ollut hyvä. Se on yksi syy sille, etten ryhtynyt politiikkaan. Siinä puuhassa pitää muistaa kasvot joita kättelee. Demaripamppu Rafael Paasio oli kuulemma huippu. Ilmiömäinen muisti. Tunsi kaikki, koiranpennutkin.
Minä kyllä veikkaan, että se harjoitteli ennen kuin meni jonnekin pienelle paikkakunnalle. Muisti sitten kaikki, vaimot ja lapset. Ja vaalimenestyksen.
Muuten kyllä muisti on kuin partaveitsi. Tiedän kyllä parempiakin. Olen tavannut ihmisiä jotka muistavat sanasta sanaan mitä sanoin kaksikymmentä vuotta sitten jossakin tilanteessa. Ja minulle heidän kasvonsakin voivat olla valkoisia kuin viidesti kopioidussa elokuvassa.
Ehkä minä saan aikaan ihmisissä sen, että niistä tulee tarkkaavaisia. Painavat joka sanan mieleen. Miten se nyt sanoi pahasti. Ja minä tietysti vain leikilläni.
Äidinkielen opettajakin sanoi suoraan päin naamaa, että joudun kuseen näiden sanaleikkieni kanssa. Eivät ne ihmiset kuitenkaan ymmärrä.
Juttelin luokanvalvojan potkiaisten jälkeen kopiokoneen äärellä lukiossa. Olin tehnyt luokan laulun sanat. Lavalle niitä tuli laulamaan vain osa porukasta. Ei silloin seitkytluvulla mitään tiedetty poliittisesta korrektiudesta. Mutta kyllä se silti osattiin.
Osaanhan minä kusipäinenkin olla. Tähän ikään tietysti kaikkea ehtii tehdä. Ensimmäinen avioliitto silti. Pyrkikää perkele samaan. Vaimo on jo toisessa. Sille aina sanonkin, että hyvähän se on rouvalla, kun voi avioliittoja kokeilla useampia. Minä en sitten rouvan mielestä saa. Ei mene tasan onnen lahjat.
Nuorempana olin aika kyyninen. Luotin älyyni. En älynnyt että ne olivat eri asioita. Sitten vaihdoin mukavaksi tuosta vain. Olin sitä aika pitkään. Nyt alkaa äreys saada sijaa. Keski-ikä. Ehkä minusta tulee taas vanhana mukava. Jos nyt vanhaksi asti jaksan.
Kolottaa jo niin, että äreä voi olla senkin vuoksi. Kivuista ei kannata puhua. Ei niistä muut perusta. Eikä niitä voi ymmärtää. Eikä selittää. Kärsiä vain.
Pillereitä en syö. Enkä perusta lääkäreistäkään. Se on periaate.
Vaimo havahdutti aamuhorteessa puhelulla. Muista laittaa kahvinkeitin kiinni. Tarkista valot. Oletko laittanut jotakin ruokaa? Sammuta liesi. Onko lapsi jo hereillä?
Joo joo joo joo. Ei se ole tänään kotona. Kylässä kaverinsa luona, etkö muista. Oltiin eilen ulkona.
Ai niin. En muistanutkaan.
Menetkö tänään töihin?
Tietysti. Miten sitä voisi välttää. Minulla menee pitkään. Olen varmaan seitsemään ja kerään vähän plussaa.
Muistin ottaa aamun pillerin. En pidä lääkäreistä, mutta kyllä minä silti niitä kunnioitan. Kun eivät ala saarnata. Lehmillä ei ole diabetesta koska ne syövät niin paljon vihreää. Lääk. lis. tohtorisihmiselle. Verenpaine nousee kohisten. Nousee, nouseehan se sullakin. Radion aamuohjelma on kuin enne nimenä. Ei ihan Eino Leinoa. Siliä, jäykisty ja paisu.
Taas tuli biisi päähän. Tätä varmaan rallatellaan koko päivä. Bussipysäkilläkin ääneen. Onpahan ihmettelemistä muilla aamuäreillä.
Ihme kun kukaan ei ole koskaan siitä huomauttanut. Ei jengi paljon lauleskele.
Paitsi yhden kerran. Liekö ollut viidentoista vanha mustalaispoika, joka oli löytänyt meidän pihasta keinun. Istuin parvekkeella tupakalla. Poika keinui sydämensä kyllyydestä ja lauloi. Vibraatto keinui poikaa nopeammin. Hauska hetki. Ei ole toistunut.
Lapsi lähetti tekstarin. Sanoi menevänsä ajoissa kouluun. Kysyi olenko kotona? En ole, vastasin. Töissä ja myöhään. Tällä viikolla varmaan koko viikon. Hyvä, lapsi vastasi. On tietsika ja tv vapaana.
Se on teini-ikäinen. Silti tekee mieli entistä useammin sanoa sitä lapseksi. Sillä on omat kaverit ja elämä. Ei minulla sen ikäisenä. Tai olihan minulla. Mutta eri lailla.
Enemmän se huutaa kuin minä sen ikäisenä. Minä ajattelin silloin aina itseäni aikuisena. Minä olin avioeroperheen aikaansaannoksia. Piti osata kaikenlaista ja pärjätä ihan itsekseen. Ja kyllä minä pärjäsinkin. Kiersin Suomea alle viisitoistavuotiaana joka viikonloppu. Sain poliittisen koulutuksen. Minä olin yleensä aina se nuorin.
Ei se minua haitannut, kun kuitenkin tajusin meiningin. Opin siellä juomaan, naimaan ja valehtelemaan.
Siitä sitä onkin sitten ollut pois oppimista. Kaikesta ei ole vieläkään päässyt eroon.
Kaiken tämän ehti ajatella kolmessa minuutissa.
Bussi tuli metroasemalle ja kerrankin yhteydet pelasivat. Pääsin suoraan oranssille penkille katselemaan kuinka ihmiset lukivat ilmaisia uutisia ja näpläsivät hermostuneesti kännykkäänsä. Soittoääniä eetteri täynnä.
Oli Nokian tunea, peruspiipitystä ja tsööpitsööpi tsiiptsiippiä. Absoluuttista sävelkorvaani kutitti. Metro tuli ihan täyteen. Kukaan ei puhunut toiselle. Suomi on Suomi on Suomi.
Vastapäinen tyttö hymyili minulle.
Hymyilin takaisin.
Vähän ennen kun pääsimme Kampin asemalle, hän kumartui puoleeni ja näytti kännykkänsä kuvaa. Koiranpentu.
Se on minun, hän sanoi. Söpö, sanoin minäkin jotakin sanoakseni.
Keski-ikäinen nainen tytön vieressä näytti siltä, että se olisi halunnut lyödä minua isolla sateenvarjollaan. Lyö jos uskallat, ajattelin ja hymyilin niin että hampaat valaisivat koko metron sisätilan. Ne sentään ovat tallella. Kuinkahan pitkään?
Vieressäni istunut mies huokaili raskaasti. Hän haisi vanhalle viinalle. Krapula pukkasi päälle. Hän ei näyttänyt siltä, että olisi halunnut lisää.
Viiden minuutin jälkeen mies pyyhki hien karpaloita hihaansa. Hän yritti lukea, mutta ei kyennyt. Minun alluusioni oli kummallinen. Näin ja kuulin mielessäni vanhan televisiolähetyksen. Eikä edes satanut lunta tai rätissyt. Tuikkaa oikea, vasen, oikea ja sitten vasen yläkoukku maksan kärkeen – nyt vain painat päälle, valmentaja sanoi. Ihminen se on tuo kuubalainenkin. Vittu kun ei pysty, sanoi suomalainen nyrkkimies. Ei kjällistynyt kuubalainen.
Mitä muuta matkalla? Matkalaukkuja, polkupyörä, teini-ikäinen pariskunta, joka ei syljeskele tai suutele. Virkamiehiä ja huivikaulaisia naisia. Eläkeläisiä ja työttömiä. Olisiko tuo huumeidenkäyttäjä?
Idän pikajunasta löytyy kaikki.
Entäs rotukysymys? naapurilta kuuluu. Mitä helvettiä. Lukeeko se ajatuksia. Katson miestä tarkemmin.
Tohtori Fitzgerald, huudahdan. Tuo ylipainoinen, hikoileva ja itsekseen mutiseva mies on Fitz. Tuttu televisiosta. Ja täällä se istuu vieressäni suunnittelemassa päivän raviveikkausta. Hirveitä summia Rocking Speedille ja Norman Mailerille. Lord’s Prayer ei tätä neroa vakuuta. Will B Smart, Mikado des Crieres.
Mutta nyt on kynä kääntynyt vinoon ja hän katsoo minuun odottavasti.
Kyllä maahanmuuttajien kirjo on värittänyt metromatkustusta, tunnustan. Fitz siirtyy toiseen lähtöön. Afrikkaa, Länsi-Intiaa ja Vietnamia on näköpiirissä. Ellei tuo sitten ole thai.
Ja olethan sinäkin ulkkari, Fitz.
Miten se osaa katsoa niin säälivästi. Onneksi en ymmärrä, jos se alkaisi sillä englannillaan minua sättiä. Ja onhan sillä omiakin ongelmia. On oikeastaan aika säälittävää tulla veikkaamaan raviveikkausta metroon, joka puuskuttaa Itä-Helsingistä keskustaan.
Vastapäinen tyttö söi purukumia ja vilkuili koiraansa kännykän näytöstä. Ja hymyili tällä kertaa itsekseen. Keski-ikäinen nainen hiveli sateenvarjonsa puista kahvaa. Se paheksui Fitziä enemmän kuin minua.
Televisio-ohjelma tulee ulkomailta. Se on hyvä. Monet tavarat tulevat ulkomailta. Esimerkiksi autot. Se on hyvä. Mutta kun ihmiset tulevat tai porkkanat se ei ole hyvä. Minun on vaikea seurata enemmistön järkeilyä. Mutta enhän minä olekaan Gallupilla töissä.
Fitz lähti rautatieasemalle viemään veikkaustaan. Onnelle ei pidä kääntää selkää. Tytölle oli kasvanut kaksi pientä lettiä tai pikemminkin kaksi peppityylistä poninhäntää sivuille, keski-ikäiselle naiselle tummat viikset, mikä vähensi hänen väkivaltaista vaikutelmaansa.
Minua vaivasi se, että en keksinyt tästä sakista yhtään seksuaalivähemmistöihin kuuluvaa. Ehkä se ei näy päälle. Aina.
Pientä kiihottumista sentään. Laitoin laukun syliini. Hävetti ja yritin ajatella jotain aivan muuta.
Mieleen tuli se kerta parikymppisenä kun olin nousemasta bussista. Minulla seisoi, en muista miksi. Bussin takaosassa ulko-oven vieressä istui nuori nainen, joka havaitsi tilanteeni. Hän jäi katsomaan, katsoi katsomistaan, sanoisin.
Pääni hermoratoihin syöpyi yhtä ikuisiksi ajoiksi kuin minä itse kuva, jossa hän katsoo seisokkiani pää vähän kallellaan. Pää kääntyy hitaasti kallelleen ja jää siihen. Pysäytyskuva.
Kolautan laukulla kalua. Viiksekäs täti-ihminen katsoo tuomitsevasti. Rauhoitu sielunvihollinen. Ajattele romaania.
Vaikka sinulla on päämäärä, sinä pyörittelet päässäsi vain kuvia. Tätä olisi pitänyt kysyä Fitziltä. Miten nämä päähänpinttymät taltutetaan? I can get no. Satisfaction.
...jatkuu

Perinteistä romaania?

Keltasilmäinen mies kysyi minulta ravintolassa kannatinko perinteistä romaania. Kysymys yllätti minut. Kerroin viimeisimmästä dokumenttiromaanistani, siitä kuinka seurasin ja raportoin konservatiivien presidenttiehdokasta hänen vaalikiertueellaan, kuuden vuoden työn vaatineesta väitöskirjastani elokuvan aatehistoriasta ja vuosien mittaan kuin vahingossa syntyneestä novellikokoelmasta.
Viimeisimmästä olin ylpeä yhden virkkeen vuoksi. Siinä kehuttiin talvista säätä siksi, että vihreä ruoho pysyy jäässä ollessaan tuoreen näköisenä. Nyt oli samanlainen talvi.
Älä nyt taas ala riitelemään, vaimo sanoi toiselta puolen pöytää. Bonjour tristesse, milloin sinä olet nähnyt minun riitelevän, heitin vastaan.
Vaimo dissasi heti että ainahan sinä joudut riitoihin. Katsoin hymyilikö se. Tai oikeastaan katsoin hymyilikö se juopuneesti.
Asiaa käsiteltiin julkisesti ja minun oli pakko kysyä milloin hän oli viidentoista vuoden yhdessäolomme aikana nähnyt minun riitelevän. Ääneni kohosi hieman. Olinko edes lapsen kanssa riidellyt?
Keltasilmäinen mies sanoi, ettei ymmärtänyt tästä uudesta keskustelusta yhtään
mitään. Etkö voisi puhua enemmän kannastasi romaaneihin?
Mikäs siinä, sanoin. Vaimo jatkoi toisen oluen juomista ja keskittyi karaokelistaan. Järjen veit ja minusta orjan teit.
Aloitin niistä tavallisista. Juoni, keskustelu, suoralinjainen kertomus ja inhimillisen kiinnostuksen kohteet ovat olleet passé jo viisikymmentä vuotta. Jo ranskalaiset uuden romaanin tai antiromaanin kehittelijät olivat sitä mieltä.
Ranskalaiset kehittelivät uutta romaania ja sanoivat, että fiktiolle pitäisi vihdoin keksiä muita valtateitä. Valtateillä en tietenkään tarkoittanut autiomaita ja suurkaupunkeja yhdistäviä moottoriteitä. Highway to hell.
Valtatie tarkoittaa kaupungin keskellä menevää leveä katua, jonka kaikki tietävät. Niin kuin Pennsylvania Avenue, Washington D.C. Toisessa päässä katua on jotakin arkkitehtonisesti ja poliittisesti kiintoisaa. Jenkkipääkaupungissa se on Capitol Hill. Sen tuntee televisio-ohjelmista. Se kupolikatto. Toisessa päässä olevaa kukaan ei tiedä, koska alue muuttuu niin epämääräiseksi. Kunnon ihmiset karttavat sitä vaistomaisesti. Samalla kadun nimikin muuttuu joksikin, jota edes taksikuskit eivät muista, sillä he eivät mielellään pysähdy niillä main sekunniksikaan ryöstön pelossa. Eikä siinä kysytä taksikuskin väriä.
Toi ei kyllä päde Pennsylvania Avenuehen, keltasilmäinen mies sanoi. Epämääräinen alue alkaa vähän toisella suunnalla. Siellä Dupont Circlen takana. Siellä soi se se, mikä se on se Boy Georgen piisi, red, gold and green, keltasilmäinen änkytti.
Mies siemaili juomaansa leukapartansa takana. Amerikan kävijöitä. Sitten hän kysyi silmiä siristäen, mikä se romaani minun mielestäni sitten on. Sanoin kyllä tietäväni sen, mutta sen selittäminen on vähän vaikeaa.
Okei. Romaani on keksittyä kirjoitusta. Siinä ei siis ole värssyjä. Keltasilmäinen mies ei näyttänyt välittävän norsunluukehikoksi kasvavasta luennoinnistani. Proosa on yleisimmin käytetty termi, vaikka kaikkeahan on olemassa, proosarunojakin.
Kellot soivat päässäni. Keltasilmäinen mies näytti sellaiselta, joka voisi kirjoittaa proosarunoja. Saatana. Kaksi lensi yli käenpesän, minä sekä hän.
Aloin luetella punkteja nopeammin. 200 sanaa minuutissa. Romaaniksi sanotaan tekstiä, joka on riittävän pitkä. Kukaan ei tiedä tarkalleen kuinka pitkä sen on oltava erottuakseen novellista. Heitin kehään 50 000 sanaa. Se tuli hatusta eikä lasiini tipahtanut ainuttakaan jääpalasta. Jatkoin turhia hengittämättä. Romaani esittelee joitakin tiettyjä päähenkilöitä, jotka elävät tietyssä kuvaillussa ympäristössä. Niistä on sitten saatu aikaiseksi monenlaista epiikkaa, synkeää tragediaa, hilpeää komediaa, ihania romansseja ja sattuvaa satiiria.
Tajusin itsekin lähes satiiriksi nousseen tilanteen, minkä kunniaksi nostin etusormeni ja sanoin, että kirjallisuustieteilijät hyväksyvät vain kaksi tyyppiä: varsinaisen romaanin ja proosaromanssin.
Vaimo nosti hetkeksi päätään karaokelistasta mutta ei sanonut mitään. Vaikka absinttilasini oli vielä puolillaan, kuvittelin mielessäni kuinka keltasilmäisen miehen pää paisuu ja lopulta räjähtää, kun paljastan kauhuskenaarion, jonka mukaan perinteinen romaani tavoitteli realismia. Olin revetä. Pysyttelin silti vakavana välttääkseni koomista vaikutelmaa.
Keltasilmäinen mies ilmiselvästi haukotteli kuullessaan, että romaanin päähenkilöiden psykologia ja toiminta on monimuotoista ja jopa ongelmallista. Hän pyöritteli keltaisia silmiään ja sormeaan lasin reunalla, kun lisäsin että romaaneissa sosiaalinen ympäristö kuvataan tarkoin.
Vaimo kysyi lähdenkö hänen kanssaan laulamaan kaksiäänisesti. En kiinnittänyt siihen sen enempää huomiota kuin tarjoilijaan, joka kasteli pöydän. Tupakointi oli kielletty. Kuolaako se kuvitteli meidän pöydälle levittävän kun koko ajan kuurasi. Rätin jälki haisi.
Nyrpistin nenääni ja kerroin että romaanien päähenkilöt kokivat paljon. Seikkailuja, sankareita, huijareita, veijareita ja rosvoja asetelmissa, jotka eivät vastanneet lukijoiden arkipäiväisiä elämänympäristöjä. Jotka ovat siis liian tavallisia tullakseen kuvatuksi romaanissa. Hohotin päin miehen keltaisia silmiä, että kuka helvetti haluaisi lukea sitä samaa kuin elää.
Kun sanoin, että romaanien tapahtumat olivat mielikuvituksellisia, keltasilmäinen mies kokeili kainaloaan kuin siellä olisi ollut kainalokotelo kuudesti laukeavineen. Vaimo vietteli minua katseellaan. Ei kai se keltasilmäistä katso. Jatkoin sen inspiroimana melodraamasta.
Vaimo halusi kovaäänisesti laulukumppanin ja kolmannen oluen. Annoin vaimolle kympin.
Älä keskeytä, tuo minulle nelosta. Keltasilmäinen mies uteli lisää vaikka näki että luennoin mielelläni. Se houkuttelee minua johonkin ansaan. Saadakseen vittuilla?
Jatkoin silti. Yhteiskunnallinen romaani nousee päähenkilön maailman ongelmien analyysista, historiallisessa romaanissa menneeseen sijoittuva asetelma on yksityiskohtainen ja realistinen. Kertomuksen näkökulmat ja tajunnanvirtatekniikat ovat vaihdelleet paljon.
Keltasilmäinen näytti yhtäkkiä siltä, että minä en ainakaan hänen näkökulmaansa ymmärtänyt. Hän ei sanonut mitään.
Kiistän juopuneeni vaikka aloin lämmetä.
Keltasilmäinen mies nuokkui mutta nosti katsettaan, kun vaimo toi meille uudet oluet. Voin vaikka vannoa, että sen silmäluomet lerpattivat. Vaimo kutsuttiin laulupaikalle pehmeällä dj-äänellä. Karaoken jyhkeistä kaiuttimista toistui ihanan hehkeä ääni. Se oli äidin puolen peruja, selitin keltasilmäiselle. Äitinsä oli laulanut levyllekin, esiintynyt kuuluisuuksien kanssa. Kuoron solistina.
Keltasilmäinen mies lähti. Mietin missä olin sen nähnyt. Ihan varmasti olin tavannut hänet jossakin. Mutta en täällä.
Miten se meni, vaimo kysyi. Ihan hyvin. Kelasin mitä olin kuullut ja selitin, että ylä-ääniin voisi panna vähän volumea. Ja olla tarkka intervalleissa. Sinulla on välillä eri vire korkeissa äänissä kuin matalissa. Ei se haittaa. Karaokessa.
Et kai sinä ala riitelemään sen kanssa. Tule mieluummin laulamaan minun kanssani seuraava, vaimo yritti. En kun minä aion kirjoittaa romaanin. Esikoisen, perkele. Meillä on jo esikoinen, vaimo yritti. Kyllä nauratti.
Kello alkoi jo olla melko paljon. Kävin laulamassa, mutta sanoja oli liikaa. Olut tahmasi kurkunpään. Ei ollut helppoa. En muista taputtiko kukaan.
Mennään kotiin, vaimo sanoi, muutun kurpitsaksi. Et sinä mikään rusina vielä ole.
Otimme tukea toisistamme ulkona. Jalka lipsui jäätiköllä. Kaupunkiin oli tullut white christmas kaksi viikkoa myöhässä. Heilautin kättä toisenkin kerran. Viides taksi kääntyi ja kirjoitti tuhdollaan ison uun.
Kotiin niin kuin olisimme jo. Taksi kurvaili tuttua reittiä perä heiluen. Sanoin ettei ole kiirettä. Nautimme rannan maisemista. Meri kimalteli lumisateessa. Kuljettaja kaasutti ja alkoi puhua venäjää kännykkään. Autossa oli jotain seitkytlukulaista, nuhjuista. Radiosta kuului Gilbert O’Sullivanin Clair. Pyysin laittamaan kovemmalle, mutta ei se kuullut.
Kotona romahdin sohvalle. En jaksanut edes tupakkaa polttaa. Ei se kapakassa niin pahalta tuntunut. Mutta nyt ahdistaa. Rintapielistäkin puristaa enemmän kuin tarpeen.
Vaimo tuli viereen. Siitä kyllä ei tämä ahdistus helpota. Kiepautin silti itseni alle. Yritin parhaani.

Palavasilmäisiä ilmeitä.

Ulkona raivoavat hirmuiset luonnonvoimat. Yläleuasta eilen revityn hampaantyngän tulokset pakottavat pysymään sisällä, vaikka oma luonto vaatisi menoa tänä talvena harvinaisen ruohottuneelle lenkkipolulle. Vitsi.

Tekisi mieli lukea. Mutta ei onnistu. Mäkihyppy peruutettiin. Ampumahiihdossa ruotsalainen voitti.

Bollywood-elokuvia, ehkä. Äidin Intiasta eksklusiivisesti yksinoikeudella noutamat kuusi dvd:tä odottavat vuoroaan.

Tarjolla olisivat Parzania - Heaven and Hell on Earth; Lagaan, Once upon a time in India; Kabbi Khushi Kabhie Gham...; Dilwale Dulhania Le Jayenge; Jhoom Barabar Jhoom ja ikiaikainen klassikko Silsila.

Ehkäpä yllätän ihmiset uusilla palavasilmäisillä ilmeillä. Tiukasti suu kiinni.

Veroja ja ilmastonmuutosta

Olen ollut jo jonkin aikaa hämmentynyt nykyisen hallituksen esiintymisstrategiasta. Ministeri toisensa jälkeen astuu esiin ja kertoo korottavansa veroja. Ja tätä he itse ajattelevat positiiviseksi uutiseksi. Ristiriidan äärellä kahvikupposellista on vaikea saada suuhun asti.

Mikä tahansa maksun, veron tai rasituksen korotus on mahdollinen, kun perusteeksi annetaan ilmastonmuutoksen vastustaminen, ympäristönsuojelu tai terveys. Olen ollut huomaavinani, että välillä nämä perustelut ovat aika keinotekoisia. Toisin sanoen niitä käytetään verotulojen ja muien tulojen lisäämisen verukkeena. Kokoomus ja Kepu ovat olleet tasaveroisia veron ja maksujen korottajia. Se ei ole ollut näiden puolueiden profiilissa aiemmin.

Tähän asti tämmöinen toiminta on ollut vihreiden etuoikeus. Vihreät ovat erikoistuneet korottamaan kaikkia niitä maksuja, joita tavalliset palkansaajat hampaita kiristellen maksavat jo nyt.

Asujien näkökulmasta erityisen surkeaa arkkitehtipuolueella on ollut asuntopolitiikka.

Minusta olisi parempi, jos vihreä puolue voitaisiin lopettaa siksi, että kaikki muut puolueet omaksuisivat rationaaliset vihreät tavoitteet. Ja tällä en todellakaan tarkoita heidän ulkopolitiikkaansa, joka on puolueen heikkotasoisin toiminta-alue.

Esimerkiksi punavihreys on ollut varsin järkevä yhdistelmä - ei vähiten juuri siksi, että vasemmalta viherajatuksien vastustus on ollut lujinta. Usein sen on ajateltu liittyvän ammattiyhdistysliikkeen toimintaan. Totta on, että sieltä ei ole osattu kuilua työllisyystavoitteiden ja ympäristöasioiden välillä luoda umpeen. Umpioituneita ovat olleet mielet.

Virkamiehissä sosialidemokraattisia ympäristöasiantuntijoita on ollut aina. Sen sijaan sosialidemokraattisille poliitikoille vihreys on ollut kaikkein vaikeinta. Vaikka yksittäisiä luontoaktivisteja sinnekin on vähitellen ilmaantunut, puolueella ei ole ollut vihertävää vetonaulaa.

Ei ole nytkään, vaikka Helsingin sosialidemokraatit tyrmäsivät kokoomustovereiden kauhistukseksi keskustatunneliajatuksen. Kyse on putkesta, joka päästäisi autoja läpi lännestä itään ja idästä länteen. Hinta-arvio, joka on tietysti kaikkea muuta kuin lopullinen kulu, on 500 miljoonaa euroa.

Sosialidemokraatit ovat oikeassa, kun sanovat, että sillä rahalla saa jopa Helsingin kaupungin kokoisessa yhteisössä yhtä ja toista muuta kuin peltilehmien putken.

Kokoomuslaiset ja kepun ministerit selittelevät tiedotusvälineissä Stora Enson lakkautushankkeita harva se tunti.

Aiemmin kapitalismissa ajateltiin, että voittoa tuottava yritys kannattaa pitää hengissä. Nyt vedotaan pörssiomistajiin: voitto ei riitä, pitää olla enemmän voittoa. Kuinka paljon enemmän, sitä ei tiedä kukaan. Stora Enson lisäksi Nokian Saksan politiikka tuhansine uusine työttömineen on osoitus tästä uudesta suuntauksesta.

Valtio-omistus on nykyisin yhä useammin vain ja ainoastaan pörssisijoittamista. Tämähän on kokoomuslaisille helppo ymmärtää, sillä se ei paljo ymmärrystä vaadi, ei mihinkään suuntaan. Kunhan osaa rahoja laskea.

Mutta Kepun kentälle aluepolitiikan täydellinen unohtaminen tai sen korvaaminen selittelevällä retoriikalla, kuten Mauri Pekkarinen tätä kirjoitettaessa televisiossa tekee, voi olla vaikeampaa niellä. Pohjoinen ja itä ovat vaakalaudalla.

Elokuvallinen urheiluvisa

Mitkä urheilulajit ovat edustettuina suomalaisessa elokuvassa? Vastaus kommentteihin. Ja jos tiedätte muita kotimaisia näytelmäelokuvia, joissa käsitellään urheilua - niitä varmasti on - antakaa kuulua itsestänne. Mutta on tässä harrastajallakin tekemistä! Kymmenkunta pitäisi irrota helposti, jos suomalaista elokuvaa on seurannut. Jos ei, voi mennä tiukemmaksi.

1) Uuno Eskola, Lumisten metsien mies (1928)
2) Valentin Vaala, Laveata tietä (1931)
3) Orvo Saarikivi, Avoveteen (1939)
4) Yrjö Norta, Lapatossu ja Vinski olympiakuumessa (1939)
5) Ossi Elstelä, Nuoria ihmisiä (1943)
6) Yrjö Norta, Sisulla ja sydämellä (1947)
7) Edvin Laine, Kultamitalivaimo (1947)
8) Hannu Leminen, Hän tuli ikkunasta (1952)
9) Ilmari Unho, "Jees, olympialaiset", sano Ryhmy (1952)
10) Ville Salminen, Pekka Puupää (1953)
11) Veikko Itkonen, Rakastin sinua, Hilde (1954)
12) Edvin Laine, Veteraanin voitto (1955)
13) Jörn Donner, Sixtynine 69 (1969)
14) Risto Jarva, Bensaa suonissa (1970)
15) Seppo Huunonen, Piilopirtti (1978)
16) Veikko Kerttula, Iso vaalee (1983)
17) Pertti Pasanen, Lentävät luupäät (1983)
18) Ere Kokkonen, Uuno Turhapuro armeijan leivissä (1984)
19) Matti Ijäs, Painija (1985)
20) Juhani Hurme, Tappavat sekunnit (1985)
21) Ere Kokkonen, Uuno Turhapuro muuttaa maalle (1986)
22) Tapio Suominen, Porttikielto taivaaseen (1990)
23) Ere Kokkonen, Uuno Epsanjassa (1991)
24) Ere Kokkonen, Uuno Turhapuro herra Helsingin herra (1991)
25) Juha Rosma, Jänis (1992)
26) Juha Rosma, Who is Joe Louis? (1992)
27) Teija Murtovaara, Koskenkorva Cowboys (1992)
28) Anssi Mänttäri, Mestari (1992)
29) Heikki Ahola, Kaupunkisinfonia (1995)
30) Kummeli Stories (Matti Grönberg, 1995)
31) Heikki Kujanpää, Jäänmurtaja (1997)
32) Simo Halinen, Cyclomania (2001)
33) Matti Ijäs, Haaveiden kehä (2002)
34) Joona Tena, FC Venus (2005)
35) Aleksi Mäkelä, Matti (2005)

(Kiitokset kollegoille Sami Hantulalle, Sakari Toiviaiselle ja Juha Seitajärvelle, jotka huutelivat täydennyksiä listaani Kansallisen audiovisuaalisen arkiston käytävillä! Ja jotka sen vuoksi diskataan tästä kisasta...)

Töitä vaan ei pakkotöitä

Kaksi kirja-artikkelia viimeistelyssä, kolmas alkuvaiheessa, mutta sillä ei ole niin kiire. Ison kirjan käsikirjoitus huutaa jatkokäsittelyään, täydennystä ja joiltakin osin viimeistelyä. Iltaisin olen opettanut elokuvaa ja historiaa. Jatkosodan katsauksiakin on öisin katseltu dvd-silmällä. Aamuseitsemästä vähintään iltakahdeksaan on ohjelmaa. Sen jälkeen ehtii katsella noita muita. Bloggaaminen on kärsinyt.

Pari uutta kirjaa on suunniteltu tulevaisuuden varalle, kolmatta ehdotettu ja periaatteellinen myöntymys saatu - nämä ovat yhteenlaskien vuosien projekteja. Pitää vain pysytellä hengissä, että ehtii. Isompia esiintymisiä DocPointissa ja ilmeisesti keväällä Turun suomalaisen elokuvan festivaaleilla, sitä ennen Mikkelissä konsertin yhteydessä, kesällä Helsingissä pariinkin otteeseen. Kolmessa teemana 1918, kahdessa sota-aika.

Synergiaa ehkä vähän kuitenkin, mutta satakunta sivua tekstiä näihinkin joutuu kirjoittamaan. Muutama vuosi sitten laitoin itselleni tämän ajatuksen 500 julkaistusta sivusta vuodessa. Siinä on mukana suullisesti esitettyäkin. Blogeista vain Sediksen elokuvablogi lasketaan. Muutenhan tämä olisi liian helppoa.

Pistäytyminen SKS:n kirjallisuusarkistossa oli hieno. Uusi bongaus minulle - on hämmästyttävää, että sielläkään ei ole tullut käydyksi koskaan aiemmin. Ystävällinen palvelu ja hyviä neuvoja. Tuttujakin. Muutama päällekkäinen arkistojärjestelmä teettää töitä ja vaatii neuvontaan satsaamista - lafka on ollut olemassa muistaakseni vuodesta 1831 ja erilaisia järjestelmiä on siten syntynyt väistämättä. Kun se sitten pelaa, on helppo sanoa, että arkistojen aatelia.

Marxia ja maitohappoa

Lehtien lueskelu on kivaa. Eilen kävi Metro-lehdestä selville, että minäkin olisin voinut saada Suomen mestaruushopeaa hiihdossa, kun olisin vain suksinut Hakunilaan kisoihin. "Jauhojärvi sai hiihtää mestaruuden yksin" oli muistaakseni otsikko sanasta sanaan.

Kiitos tiedosta. Otsikko säästi aikaa, kun itse uutista ei sen jälkeen tarvinnut luistella läpi. Ei menneet lukulihakset maitohapoille.

Sen sijaan planeetta Merkuriuksessa asuvat voivat huokaista helpotuksesta. Sieltä voi kohta mesettää.

Messenger-luotain on nimittäin liipaissut radallaan vain 200 kilometrin päästä planeettaa. Sehän ei ole kaukana, vai mitä sanovat tampperelaiset man chesterit tai turkkulaiset tois puolt poskee. "Uusi Messenger tarjoaa varmasti tukun vastauksia", lupaa Helsingin Sanomat tukkukauppiaan varmuudella.

Vastaukseen on helppo luottaa, niin kuin me tilaajat 90 prosenttisesti teemme. Tästä kerrottiin tutkimuksessa, johon viittasin edellisessä viestissäni.

Melkoisella varmuudella voin sanoa, että Helsingin Sanomat hypnotisoi ja manipuloi meitä tilaajia, sillä ei-tilaajista järkyttävästi alle 66 prosenttia pitää lehteä luotettavana. Tuo prosenttiluku oli nimittäin kaikkien lehden uutisointiin luottavien luku. Laskutikun omaavat voivat laskea prosentit ja kertoa kommenteissa. Vain siten puhtaan totuuden määrä kasvaa!

Luotettavinta uutisointia tarjoaa samaiseen tutkimukseen haastatelluista 95 %:n mielestä Yleisradion uutiset. Mutta kuinka pitkään? Tämä tuli mieleen, kun luki uutisista vastaavan päätoimittajan lausuntoa, jonka HS oli ilkeyttään laittanut juttuunsa sanasta sanaan, vaikka se oli pitkä. "Yli 60-vuotiaat varmaan edustavat ikäluokkaa, jonka mielestä median pitäisi kertoa tosia asioita. Nuoremmat ikäluokat pitävät luonnollisena, että totuutta ei olekaan."

Ei ihme, että tutkimuksen tekijöistä Johanna Jääsaari toteaa: "Tulokset ovat ristiriitaisia ja ristiriitaisuus kuvastaa modernia elämää." Minä kun luulin, että ristiriitaisuudet ovat nakkikioskilla.

Kaivoin esille hämähäkinseitin luomassa suojahomeessa kirjahyllyn takanurkassa piilottelevan Marx-kokoelmani, kun luin HS:stä siitä, että Herttoniemen asuin- ja vuokratalojen tonttien vuokrat nousevat näillä näkymin vuonna 2010 jopa 15-kertaiseksi.

Ilkka Lampi kirjoitti Kauppalehden uutisblogissa taannoin: "Kuinka mahtaa käydä tonttimaan lopullisen hinnan, kun valtiovarainministeriö ostaa Helsingin Hakuninmaan ja Honkasuon alueet pörssiyhtiö Spondalta? Nämä molemmat alueet olivat ikään kuin valtion omaisuutta silloin, kun ne olivat valtion perustaman kiinteistösijoitusyhtiö Kapiteelin omaisuutta. Kun valtio myi viime vuonna Kapiteelin Spondalle, tonttimaasta tulikin pörssiyhtiön valvomaa omaisuutta. Näin hinta nousi automaattisesti niin korkealle, ettei samoja tonttimaita havitellut Helsingin kaupunki voinut enää ostaa näitä maita, jotka se olisi voinut kyllä ostaa vaikkapa parikymmentä vuotta siten. Tai sitäkin aikaisemmin."

Kun yksi tilaisuus edullisiin maakauppoihin on siis hävitty, on sitä kompensoitava vaikkapa maanvuokran hinnankorostuksella.

Groucho, ei vaan Karl Marxilta oli tähän sopivan sitaatin löytäminen hankalaa, sillä se on varsin vaikeaselkoista: "Maankorko, korko ja teollisuusvoitto ovat vain tavaran lisäarvon eli tavarassa olennoituneen maksamattoman työn eri osien nimiä ja ne kaikki ovat samassa määrin peräisin tästä lähteestä ja vain siitä. Niitä ei synnytä maa sinänsä eikä pääoma sinänsä, mutta maa ja pääoma antavat omistajilleen tilaisuuden saada vastaavan osan lisäarvosta, jonka yrittäjäkapitalisti pusertaa työläisestä. Itse työläiselle on toisarvoista, korjaako tämän lisäarvon - hänen lisätyönsä eli maksamattoman työnsä tuloksen - kokonaisuudessaan yrittäjäkapitalisti vai onko tämä viimeksi mainittu pakotettu antamaan siitä osia maankoron ja koron nimellä toisille henkilöille. Olettakaamme, että yrittäjäkapitalisti käyttää ainoastaan omaa pääomaansa ja on tarvitsemansa maan omistaja. Silloin koko lisäarvo menee hänen taskuunsa."

Tietysti voi ajatella niin, että kaupungin tasku on minunkin taskuni. Jotenkin se ei vain istahda maanomistus ja rakennusalalle. Ei vaikka toisen kerran miettisi.

Ajattelin sitten testata googlea kaivamalla muistini perukoista toisen menneen maailman termin: sopisiko tähän tilanteeseen ansioton arvonnousu, johon liittyvä verotusperiaate on aikoja sitten hylätty.

Vaikuttaa ihan järkevältä wilipediointitulokselta: "Ansioton arvonnousu on maan tai kiinteistön hinnan nousemista ilman, että omistaja tekee mitään asian hyväksi (kuten kunnostusta tai raivaustöitä). Arvonnousua tapahtuu kysynnän lisääntyessä. Kysyntää lisäävät maan tai kiinteistöjen puute alueella tai olosuhteiden parantuminen, esimerkiksi uusien nopeampien liikenneyhteyksien luominen tai ympäristön palvelujen parantuminen. Tyypillisesti vasemmistolaisissa talousohjelmissa vaaditaan, että ansiotonta arvonnousua on verotettava enenmmän kuin omalla työllä ansaittua omaisuutta.

Marxia lehteillessä näytöllä eteen sattui tämäkin osuva sitaatti viime aikojen lakkotaisteluihin: "Kun Rooman plebeijit tekivät lakon Rooman patriiseja vastaan, niin patriisi Menenius Agrippa selitti heille, että patriisien vatsa ruokkii valtioruumiin plebeijijäseniä. Agrippa ei kuitenkaan voinut todistaa, että toisen ihmisen jäseniä ravitaan täyttämällä toisen vatsaa." Tästähän on kysymys, kun palkkaerot kasvavat.

Viherbloggaritoveri Jyrki J. J. Kasvi antaa viisaan ohjeen oltuaan viikoin pois Facebookista. "Ei tarvitse kokeilla kaikkea mitä on tarjolla." HS kuvaa jutussaan miehessä tapahtunutta muutosta niin, että viikon "tauon jälkeen hän aikoo ryhtyä aiempaa kriittisemmäksi". (HS 15.1.2008, A9).

Leedsin yliopiston Alan Grainger on jo ryhtynyt. Hän tutki maailman viidakoita, ja huomasi, että trooppisten metsien määrä kyllä vähenee, mutta ei onneksi siinä määrin, kuin esimerkiksi Yhdistyneet Kansakunnat on aiemmin ilmoittanut. Kansalliset tilastot ovat joskus pettäviä. Satelliittikuvat ovat tuoneet uutta tietoa myös alueiden luonnonmukaisesta metsittymisestä. Tähän väliin voi vetäistä hermosauhut. Eikähän tässä ole jo aamiaisen verran.

Vallan himo

Kerrankin mielipidetutkimus, jonka tulokset voi allekirjoittaa:

"Suomalaiset uskovat tiedotusvälineiden vallan lisääntyneen viime aikoina. Suomen Akatemian tutkimuksen mukaan neljä viidestä suomalaisesta uskoo, että median valta on lisääntynyt ja lähes puolet näkee, että tiedotusvälineillä on nyky-yhteiskunnassa jo liikaa valtaa." (Ylen uutiset)

Tutkimuksen pikaesittely.

Polttaa

Luvaton tulen käsittely on yleisempää kuin arvellaan, sanoo kasvatustieteen väitöskirjassaan aihetta tutkinut Brita Somerkoski (pdf-linkki aiempaan julkaisuun). (HS 14.1.2008, D2). Puolet eri-ikäisistä peruskoululaisista oli ollut mukana leikkimässä tulella.

"Puolet" = melkein kaikki pojat. Viime aikaisista koulukeskusteluista minulle on tullut selväksi, että käytännöllisesti kaikilla pojilla on koulussa mukanaan sytkäri. Sitä myös räpsytellään. Vuosi pari sitten muotia oli erilaisten tankojen ja metallipintojen spreijaaminen hyvin palavalla suihkeella ja sytyttäminen tuleen. Komeat lieskat. En tiedä montako koulua siten on palanut, montako urheilukentän pylvästä pilattu, monenko asunto-osakeyhtiön mattotelinettä vandalisoitu.

Jyrki Vartiaisen sivusto, jossa on linkkejä oikeuspsykiatrian kannalta mielenkiintoisiin asioihin, on tutustumisen arvoinen.

Kanadassa pohditaan, miksi kouluihin ei ole turvallista mennä.

Siedä, älä ole turhantarkka

Monellakin tapaa rankka viikko takana fyysisesti ja vähän henkisestikin. Työnteon rankkuudesta selviää nukkumalla, mutta näistä fyysisistä hammasvammoista sun muista toipuu vähän hitaammin, jos lainkaan. Monet keski-ikään liittyvät menetykset ovat ikuisia.

Jouduin myös henkisesti raskaisiin puuhiin, kun olin pakotettu lähettämään pari lujatahtoista viestiä erinäisille tahoille koulutusjärjestelmäämme. Lasten murheet on syytä ottaa vakavasti, eikä niin aina tehdä. Tehdään tässä kuitenkin näistä virkkeistä helposti heräävien väärinkäsitysten välttämiseksi selväksi, että oma lapsi ei tässä ole se ykkösasia.

Oma lapsi nimittäin murehtii vain sitä, että onnistui rikkomaan kännykkänsä kameran linssin suojana toimineen muovin. Sen keskelle oli ilmestynyt reikä, kuin kynällä läpi lyöty. Syy kuulemma luistinradalla kaatuminen kännykkä taskussa - ilmeisesti samassa taskussa pidetyt avaimet puhkaisivat muovin.

Minä olisin tuon ikäisenä luikkinut nurkissa kaksi viikkoa moisen mogan jälkeen. Nykyään lapset miettivät, minkälaisen uuden hankintaan on heti ryhdyttävä. 200 euron kännykkä. Alle vuoden vanha. Anna mun kaikki kestää.

Vastaavalla tavalla oli rikkoontunut aiemmin se kaikkein eniten käytetty näppäin. Siinäkin muovisuoja oli särkynyt ja tipahtanut kokonaan pois. Luokan pojat olivat kuulemma asialla. Kännyjä ei kouluissa juurikaan varasteta - ryöstöjä sattuu enemmän kaupungilla - mutta niitä otetaan - tietysti ilman omistajan lupaa - mm. pelikäyttöön. Siinä sitten kapulaa sormeillaan varsin rajusti, kun ei ole oma.

Omaisuuteen kohdistuvat vahingonteot (ja varkaudet) olivat omina kouluaikoinani varsin vakavia tapauksia. Pienetkin asiat selvitettiin (jopa yli-innokkaasti - kaikki syyllistäen ja kaikkia simputtaen armeijakäytäntöjen tapaan). Nykyään edes satojen eurojen vahinko ei paljon ketään hetkauta. Siedetään eikä olla turhantarkkoja koulussa ja kotona.

Jättäkäämme käytännön tosiasioiden taso ja siirtykäämme hieman yleisemmille linjoille. Emme siis puhu tässä säännöistä vaan elämän tosiasioista. Säännöt varmaan jo kieltävät esimerkiksi kännykän esilläolon koulussa. Se on hyvä esimerkki siitä, miten monet varsin vähällä kapasiteetilla kyhätyt säännöstöt ovat kyvyttömiä käsittelemään reaalimaailman ongelmia.

Jos näitä reaalielämässä tapahtuneita vääryyksiä ottaisi nykypäivässä esille, menetyksen kärsijästä tai uhrista tulisi helposti milloin mitäkin sääntöä tulkiten se pahin syyllinen. Asiat kääntyvät nykyisin helposti päälaelleen. On parempi vaieta ja kärsiä, kuin antaa sadistiselle hallinnalle tyydytystä. Siksi monet selvätkin sääntörikkomukset, vahingonteot, kiusaamiset ja muut lakaistaan jo lähtötilanteessa maton alle. Siedetään aika paljon. Ei olla turhantarkkoja. Kun jotain sattuu ja siitä valitetaan, sanotaan että pitää sietää aika paljon eikä saa olla turhantarkka. Käytännössä se vaihe on valituksen tullessa usein jo ylitetty.

Kun sietoraja ylitetään, kasaantuneista ongelmista, joita ei ole mitenkään hoidettu, kasvaa aika paukku. Kun asioiden käsittely ajoissa on laiminlyöty, syntyy helposti riita. Lasten sijaan sitä alkavat käydä helposti myös aikuiset. Ja kun kaikki käy, niin kuin on määrätty, uhreista tulee syyllisiä ja varmaan kohta uhrin tai kärsijän puolustajastakin - niitä eivät säännöt kenellekään määrää eikä tukea varmasti tule - vähintäänkin näin keksityn syyllisyyden päätekijä. Pahantekijät nauttivat sen sijaan kaikkea mahdollista henkistä, fyysistä ja oikeudellista tukea kaikissa tilanteissa. Heille on sallittu jopa itsensä puolustaminen. Valittaja - tällöin ei puhuta uhrista tai kärsijästä - sitä ei usein saa tehdä.

Sääntöjen ja elämän tosiasioiden ero voi siis helposti johtaa elämän hallintaongelmaan. Olen näitä sattunut viime aikoina kuulemaan koulumaailmasta ystäviltä, tovereilta ja kylänmiehilä.

Mitä sanotte esimerkiksi siitä kuulemastani tapauksesta, että pihavalvojalle ilmoitettu suoranainen kiusaaminen koulunpihalla ei johda muuhuun kuin kehotukseen ottaa yhteys omaan opettajaan, joka tietysti sanoo kaiken rasituksen välttääkseen, että se on - niin kuin säännöissä sanotaan - opettaja-pihavalvojan asia.

Ja onpa niinkin käynyt, ettei omasta asiastaan - kiusatuksi tulosta - turhaan omalle opettajalle valittaneita lapsia ole päästetty kertomaan näistä varsin käytännöllisistä huolistaan kuraattorille tai rehtorille. Omin lupinensa lähteminen olisi ollut jälki-istuntoon johtava järjestysrikkomus. On siinä vanhemmilla ihmettelemistä.

Menetellyllä tavalla ajatellaan varmaankin voitettavan niin, että kun lasten huolet ja kiusat jäävät käsittelemättä, asia painuu pois. Roskat lakaistaan maton alle. Lasten ja heidän vanhempiensa on siedettävä paljon ja he varovatkin usein tarkkaan sitä, etteivät näyttäydy turhantarkkoina.

Voi niitä, jotka eivät siedä tai ovat "turhantarkkoja". Heidät on leimattu jo etukäteen. Opettajaseurassa iltaa istuessa tätä valitusta heidän puoleltaan kuulee aina. Liekö yksikään vanhempien lastensa puolesta tehty valitus koskaan ollut aiheellinen? Olen omin korvin kuullut, kuin kaikki vanhempien esiintulot ovat turhia valituksia, ihmiset pikkumaisia ja suoranaisia hirviöitä omia jos mahdollista, vielä hirveämpiä hirviölapsia puolustaessaan.

En yhtään epäile, etteikö kohtuuttomasti käyttäytyviä vanhempia kouluillekin joskus ilmaannu. Mutta koulun harjoittamassa roskien lakaisemisessa maton alle on se vika, että suursiivoukset tulevat tarpeelliseksi aina silloin tällöin.

Esimerkiksi koulunpihan väärille käytännöille on kuulemani mukaan siis rakennettu (siis alaikäisten käyttöön) virallinen valitustie. Armeijamaiseen tapaan muuta, ns. asetietä, oppilas ei saa käyttää. Vain lähin esimies ja niin edelleen ad infinitum. Ja sekin tukitaan, kun käytössä on byrokraattinen pompottelu virkamieheltä toiselle. Kun toinen kehottaa toisen luo, tämä sanookin, että mene takaisin sinne missä olit. Alaikäisen hyppyyttäminen tällaisessa asiassa on vähän kummallista näin aikuisen mielestä.

Miten tämmöiseen voivat suhtautua vanhemmat, jotka ovat nyrkkisääntönä (sic!) toistelleet aina sitä, että esimerkiksi kiusaamistapauksisssa voi kääntyä kenen tahansa aikuisen puoleen. Juridiikka ja varsin ankarat säännöt vähäisten valtuuksien käytössä ovat mielestäni pelotelleet opettajat ja koulut siihen asenteeseen mikä niille viimeksi kuuluu - välinpitämättömyyteen ja vastuuttomuuteen. Sanokaapa yksi tapaus, missä koulu on ottanut vastuuta mistä tahansa asiasta, edes pienestä. Vastuun ottamista on saatu aikaiseksi vain oikeusprosessien kautta. Ei hyvä.

Mikä naurattaa?

Nyt ei hymyillä. Joulun alla vahingoittunut etuhammas tipahti kokonaan pois. Irtipoikki tyvestä. Ei ole enää muuta vaihtoehtoa kuin rentun charmi.

Kehity keskustelemalla

Kehityskeskustelu vuodelle 2008 on käyty. Ei kai sitä yhtenä päivänä enempää?

Kansallinen audiovisuaalinen arkisto

Työpaikan intranettisivuille oli tullut virallinen ilmoitus: Suomen elokuva-arkiston nimi on vaihtunut.

Uusi virallinen nimi on suomeksi: Kansallinen audiovisuaalinen arkisto, ruotsiksi se on Nationella audiovisuella arkivet, ja englanniksi: National Audiovisual Archive.

"Nimen yhteyteen voi selvyyden lisäksi lisätä määreen "elokuva, televisio, radio" tai ruotsiksi ja englanniksi "film, television, radio". Esim. Kansallinen audiovisuaalinen arkisto – elokuva, televisio, radio."

Että semmoista kuuluu arkipäivään. Kun logo valmistuu, täytyy teettää uudet käyntikortit. Ei se taida näin alkuvaiheessa enempää elämään vaikuttaa, jos tätä henkistä uusiintumista ei lasketa.

Ehdotin että italiaksi laitoksemme nimi on: L'Archivio della Nazionella Bella Audiovisuella . Se oli sitten leikisti sanottu.

Esitteitä

Laitoin vaihteeksi muutaman esitteeni Sediksen elokuvablogiin. Muuta sitten ei ehdikään tehdä.

Se joka ei ole nähnyt Taru Mäkelän dokumenttielokuvaa Saalista voisi ensi perjantaiksi yrittää päästä Orioniin. Näytös alkaa kello 17.00.

Oma lippu tarpeen

Suomalaisten intellektuellien harvassa rivistössä olen ollut yhdessä suhteessa harvinainen. Olen aina ostanut kirjoja.

Kokemukseni on, että suurin osa odottaa saavansa kirjat ilmaiseksi. Toinen kokemukseni on, että kukaan intellektuelleista ei lue kollegoiden kirjoja. Kolmas kokemukseni on se, että vaikka lukisivatkin, eivät asiastaan kerro eteenpäin, ellei satu olemaan tarpeeksi rumaa sanottavaa.

Itse olen ajatellut niin, että ostamalla kotimaisia teoksia annan tarpeellista kehitysapua, sillä ostamieni kirjojen myyntiluvut ylittävät vain harvoin 2000 kappaletta.

Mutta nyt kyllä kaipaisin sponsoriapua. Kunnon intellektuellina en keksinyt sitä itse, vaan imiteeraan Kai Ekholmia, sensuurintutkijakollegaa. Minustakin olisi kiva käydä katsomassa Kristian Smedsin ohjaama teatteriesitys Tuntematon sotilas.

Televisio, radio, sanomalehdet, bloggarit - kaikki kelpaavat. Kaikkien alojen asiantuntijana olisin vastapalvelukseksi oiva kommentoimaan esitystä tälle lipun hankinnallaan sopivuutensa osoittaneelle sponsorille.

En vastannut alun implisiittiseen kysymykseeni.

Miksi suomalaisten intellektuellien rivit ovat harvat? Lähinnä siksi, että kukaan ei tunnusta olevansa sellainen.

Tämä tietysti sanottuna nyt kun kaikki ovat huolissaan tohtorien määrän kasvusta. Mihin ne kaikki katoavat? Tai mitä ne pelkäävät?

DocPoint lähestyy

DocPoint lähestyy. Ohjelmisto on tullut jo nettisivuille, joten omaa ohjelmaansa voi alkaa rakentaa.

Tämän vuoden valinta oli Apollo-palkinto, joka menee ansaitusti Jörn Donnerille. Kohdemaana on Iran.

Perinteiseen tapaan kotimainen esityssarja on laaja ja antaa hyvän kuvan siitä, missä dokumentaristit nyt menevät.

Itse olen juontamassa keskustelua, joka liittyy Sota- ja sovitussarjaan. Suomen sisällissodan kuvat -keskustelutilaisuudes järjestetään Ateneum-salissa lauantaina 26.1.2008 klo 13-17.

Tilaisuuden aluksi esitetään Seppo Rustaniuksen uusin 1918-elokuva Uhrit. Näytöksen jälkeen asiantuntijat elokuvan, historian ja journalismin aloilta kokoontuvat keskustelemaan sisällissodasta ja sen tulkinnoista. Keskustelemaan on pyydetty elokuvaohjaaja Seppo Rustanius, professori Helena Ranta Helsingin yliopiston oikeustieteen laitokselta, historioitsija Marko Tikka, toimittaja Jouni K. Kemppainen, valokuvaaja Pekka Elomaa sekä tutkijatohtori Outi Fingerroos. Keskustelua johtaa Suomen elokuva-arkiston tutkija Jari Sedergren eli tämän blogin pitäjä. Tilaisuuteen on vapaa pääsy. Alustusten jälkeen sana on vapaa.

Leffojen ja muiden tilaisuuksien välissä voi käydä bailaamassa klubeilla.

Ja onhan siellä vaikka mitä muutakin.

23.-27.1.2008. Helsingin keskustassa.

Kannatatko Kaarle XVI Kustaan jatkoa?

Mitäkö ajattelin tänä aamuna partasuujugurtin ja kahvikupposen äärellä? Sitä, kuinka moni suomalainen kannattaa Kaarle XVI Kustaan jatkoa Ruotsin kuninkaana. Sitä, kuinka moni tietää, että Viron pääministeri on Andrus Ansip ja mitä hän ajattelee. Tai tietää kuka on tällä hetkellä Venäjän pääministeri?

Mutta nyt melko moni suomalainen tietää, että "Putinin jatko" Venäjän johdossa ei saa kannatusta (toisilta) suomalaisilta. Vain vajaa neljännes Helsingin Sanomain gallupiin vastanneista haluaisi Vladimir Putinin (s. 1952) jatkavan "Venäjän tosiallisena johtajana presidenttikauden päätyttyä".

Kuka tietää mitä vastanneet ajattelivat epämääräisestä ja suorastaan sekavasta kysymyksestä? Tähän sammakkokysymykseen vastanneista 55-vuotiaan Putinin poliittisen uran halusi jatkossa tyrmätä joka toinen, vihreistä 71 %, keskustalaisista 53 %, kokoomuslaisista 52 %, sdp:stä 46 & ja vasemmistoliitosta 57 % ja muista 42 %. Hämmentäviä lukuja ja ehdottomasti myös hyvin aivopestyjen lukuja.

Vihreiden sisäinen manipulaatio on luvuista päätellen jo huolestuttavissa mitoissa. Globaaleilla uhilla ja sen henkilöinnillä ratsastavassakin puolueessa olisi syytä muistaa, että asia on Venäjällä äänestäjien käsissä. Ja että sille - kansan ja kansojen äänestystuloksille - voisi jotakin kunnioitusta antaa.

Yksi tällaisten kyselyjen ongelmista on yleinen tietotaso. Voi hyvin olettaa, että kyselyyn vastanneista suomalaisilla suurimmalla osalla ei ole aavistustakaan siitä, kuka on Viktor Zubkov tai missä asemassa ja millä valtaoikeuksilla Mihail Fradkov toimi vuosina 2004-7. Vasta tuttuakin tutumpi Putin pelottaa sillä paikalla. Putinin ulkopuolelta suomalainen lehdistö ei juuri seuraa Venäjän asioita.

Jutun kirjoittanut maisteri Tanja Vasama päätti lähteä kolumnissaan "lintukotoajattelun" linjoille. Lintukodollahan tarkoitetaan sitä, että ihmiset ovat tyhmiä, kun eivät usko turvallisuutensa tai minkä tahansa muun perustarpeen olevan koko ajan vaarassa.

Alun perin lintukoto liitettiin ruotsalaiseen sosialidemokratiaan, nyttemmin lähes yksin kokoomuslaiseen turvallisuuspoliittiseen retoriikkaan. Ja se tarkoittaa Natoa. Niinpä ilmoitan kantanani, että koko kyselyn ja jutun ainoa tarkoitus on Natoon työntävän turvallisuusuhan luominen. Samalla turvallisuusuhat personoidaan jokseenkin likasankojournalismia muistuttavalla tavalla Putinin henkilöön.

Vasaman mielestä suomalaisten mielipiteissä on jotain vikaa, kun he eivät suostu pitäään Venäjää (jatkuvana) uhkana, vaikka sen vaarallisuus eri tilanteissa tunnustetaan. "Jos kerran suomalaiset ovat sitä mieltä, että itänaapuri uhkaa maailmanrauhaa, miten uhka koskettaa meitä vähemmän kuin muita?" Tamperelaisen paikallispolitiikan ja suomalaisten EMU-kannan manipuloinnin kautta valmentautunut toimittaja unohtaa omat tuloksensa. Tai käyttää niitä hyväkseen.

Ketä muita toimittaja mahtaa tarkoittaa? Ruotsalaisia, saksalaisia, norjalaisia, tanskalaisia, islantilaisia?

Taksibloggaamisesta pakollista?

Taksinkuljettajien koulutus laajenee, kertoo YLE.

Tuleekohan bloggaamisesta pakollista. Videothan niissä jo on...

Blaa, blaa ja lasku

Onnistuin polttamaan uunista tuoreeltaan nostetulla kinkkulaatikolla (ja sen tulitulikuumalla rasvalla) suun limakalvon aika isolta alueelta. Siitä on nyt viikko ja vieläkin se on kipakasti kipeä. En voi suositella kuumia ruokia edes innokkaimmille maistajille.

Kevään perinteinen laihdutustavoite saa siis mitä mainioimman alun. Kun ilkeä hammas estää toisella puolen suuta syömisen ja tämä kivulias palovamma toisella puolella, joulun aikana kertynyt ylimääräinen on kohta muisto vain. Molemmat itse aiheutettuja. Ahneen syömisen vuoksi.

Melkein pahempaa kuin laihtuminen ja kivut ovat ongelmat, joita vammat aiheuttavat puheelle. Luonnon sanelemat varotoimenpiteet kuin refleksit aiheuttavat ilmiselvästi sössötystä ja sammaltamista. Sen vuoksi kipuja tuntuu mitä kummallisimmissa suun sopukoissa, joita on useampia kuin olin tiennytkään.

Kurkkukireän perusäänen ympärillä eetteriin virittyvä aaltomaailma ei ole kaikkein mukavin soundimaailma. Kehtaako tässä kohta edes palkkaa pyytää puhumisesta?

Tunnettu tosiasia on näin todistettu. Yksi ongelma tuo helposti tusinan uusia.

Tätä se Buddha tarkoittaa.

Joko maailma loppuu?

Linkossa tämä taisi jo olla, mutta kestää uusinnan. Pyöräytetään uusi vuosi vauhtiin George W. Bushin skahenkisellä kappaleella The End of the World, jonka loppukaneetin heittää tyllipuhtaasti itse Winston Churchill. Tämä on hauska. Tai sitten ei.