Maanantaiaamun todellinen piristyspommi ei ole lasillinen grapemehua vaan Bruce Willisin tähdittämä sotaelokuva. DVD:llä saatavissa oleva ja kolmeen kertaan Nelosella televisiossa esitetty Tears of the Sun ei hitaudellaan ja jähmeydellään vetoa, mutta aamuseitsemältä sen esittämän etnisen puhdistuksen rytmikäs ratatataa (kahden tunnin kestossaan) riittää kahvimukilliseen jos toiseenkin.
Päivitys uuden sotaelokuvan sykkeeseen oli hieman tahmeaa, mutta toivottavasti kieli vertyi tarpeeksi tunnin kestoisen puhelun aikana. Päivällä sitten huomasin, että joitakin vanhoja juttuja myös ilmestyy. Taannoin Turun ylkkäri jututti kulttielokuvista, joita esitettään täysin rinnoin Suomalaisen elokuvan festivaaleilla Turussa huhtikuussa.
Kun sitten ahkerasti, mutta kohtuullisin vähin villoin selvittelin Lauri Karilon (Kulttuurifilmi Oy. Kurki ja Suomi-Filmin opetusfilmit) taustoja ja henkilöhistoriaa, olikin takana jo seitsemän tunnin tauoton työrupeama.
Kiinalainen työlounas, vilkas suunnittelupalaveri sekä ekstratyötehtäväksi langennut pikainen perehtyminen rakkauselokuviin kollegan työhuoneessa ovat saaneet aikaan sen, että 9 tuntia on jo täynnä eikä loppua näy. Tai kaksitoista jos aamuyön alkutunnit lasketaan.
Kevättä on siis ilmassa. I'm back to business.
maanantaina, maaliskuuta 22, 2010
torstaina, maaliskuuta 18, 2010
Esityspropagandaa
Ensi viikon keskiviikkona pärähtävät käyntiin jo seitsemättä vuottaan käyvän Dokumentin ytimessä -sarjan tämän kevään näytännöt. Oikeastaan varaslähtö otettiin jo DocPoint-festareilla, joissa esillä olivat Aho & Soldanin elokuvat.
Kollega Ilkka Kippolan kanssa rakennetut kevään ohjelmat liittyvät tulevaan sodan jälkeisestä ajasta nykypäivää lähestyvään kirjaamme dokumenttielokuvan historiasta Suomessa, kuten varmaankin lähivuosien näytökset ylipäätään.
Ensimmäisenä esitysvuorossa ovat vuosien 1944-1947 dokumenttielokuvat. Otsikko kalskahtaa komealta: Päämääränä tulevaisuus. Mielestämme se luonnehtii sekä irtiottoa sodasta että niitä monia suunnitelmia, joita ideologisesti virittäytyneet poliitikot maassa ja sen rajojen ulkopuolella rustasivat. Suomen suuntaa haettiin tosissaan.
Huhtikuussa esillä ovat ensin taiteilijat, erityisesti kirjailijat ja kuun loppupuolella karjalaiset. Kavan sivuilta lisää tietoa.
Yksityiskohtia ensi viikon näytännöstä voi lukea Sediksen elokuvablogista.
Tervetuloa Orioniin (Eerikinkatu 15) 24.3. alkaen tasan kello 17. Laittakaa kalentereihinne. Lysti on halpaa: liput viitosen ja neljän euron klubikortilla (voimassa 6 kk) euroa halvemmalla. Lapset pääsevät sisään kahdella eurolla.
Kollega Ilkka Kippolan kanssa rakennetut kevään ohjelmat liittyvät tulevaan sodan jälkeisestä ajasta nykypäivää lähestyvään kirjaamme dokumenttielokuvan historiasta Suomessa, kuten varmaankin lähivuosien näytökset ylipäätään.
Ensimmäisenä esitysvuorossa ovat vuosien 1944-1947 dokumenttielokuvat. Otsikko kalskahtaa komealta: Päämääränä tulevaisuus. Mielestämme se luonnehtii sekä irtiottoa sodasta että niitä monia suunnitelmia, joita ideologisesti virittäytyneet poliitikot maassa ja sen rajojen ulkopuolella rustasivat. Suomen suuntaa haettiin tosissaan.
Huhtikuussa esillä ovat ensin taiteilijat, erityisesti kirjailijat ja kuun loppupuolella karjalaiset. Kavan sivuilta lisää tietoa.
Yksityiskohtia ensi viikon näytännöstä voi lukea Sediksen elokuvablogista.
Tervetuloa Orioniin (Eerikinkatu 15) 24.3. alkaen tasan kello 17. Laittakaa kalentereihinne. Lysti on halpaa: liput viitosen ja neljän euron klubikortilla (voimassa 6 kk) euroa halvemmalla. Lapset pääsevät sisään kahdella eurolla.
maanantaina, maaliskuuta 15, 2010
Juhlien jälkeen
Pistäydyin Tampereella elokuvajuhlilla. Kerrankin pääsee sanomaan, että palkintoja annettiin niille, joille minäkin olisin niitä antanut. Toinen varma merkki keski-iän arvostelukyvyn kypsyydestä on se, että festariöitä myös nukuttiin.
Vaikka jokin menohetki jäi väliinkin, hippaloita oli kuitenkin ihan tarpeeksi. Kiinnostavia, avartavia ja uusia avauksia sisältäviä elokuvakeskusteluja käytiin kymmeniä. Tutustuin moniin uusiin ihmisiin ja entistä paremmin joihinkin aiemmin tavattuihin. Totta, elokuvia olisi voinut katsella enemmänkin.
Miia Tervon Lumikko on monet palkintonsa ansainnut. Hieno, monitasoinen tarina, joka mietityttää juuri sopivasti. Jos tällaisen elokuvajuhlan esitettävät elokuvat valitaan sekä kriitikko että katsoja mielessä, tässä oiva esimerkki sellaisesta josta molemmat voivat pitää.
Risto Jarvan palkinnon saaneen Miesten vuoron palkitseminen kaikkialla Suomessa jokaisen saunavuoron yhteydessä on asiallista. Pia Andellin Göringin sauva sai yli puolituntisten palkinnon mikä lämmitti mieltä, onhan kyseessä nykyaikainen, arkistojen ainesta ja draamaa onnistuneesti ja taitavasti yhdistävä historia-aiheinen dokumenttielokuva. Kun lähtökohdat olivat tuttuja, valmis elokuva ilahdutti ihan sydämen pohjasta. Nämä elokuvat teidän on nähtävä keinolla millä hyvänsä.
Eräs parhaimmista ehdotuksista oli vuosittainen lyhytelokuvien päivä Kavan ohjelmistoon. Ajattelin viedä ajatusta eteenpäin, mutta katsotaan ehtiikö täksi vuodeksi?
Kotipaikkakunnan lukijoille tiedoksi, että Tampereella palkitut elokuvat voi nähdä Helsingissä. Esitykset ovat Kiasmassa lauantaina 20. maaliskuuta klo 14.00. Liput 8/6 euroa.
Vaikka jokin menohetki jäi väliinkin, hippaloita oli kuitenkin ihan tarpeeksi. Kiinnostavia, avartavia ja uusia avauksia sisältäviä elokuvakeskusteluja käytiin kymmeniä. Tutustuin moniin uusiin ihmisiin ja entistä paremmin joihinkin aiemmin tavattuihin. Totta, elokuvia olisi voinut katsella enemmänkin.
Miia Tervon Lumikko on monet palkintonsa ansainnut. Hieno, monitasoinen tarina, joka mietityttää juuri sopivasti. Jos tällaisen elokuvajuhlan esitettävät elokuvat valitaan sekä kriitikko että katsoja mielessä, tässä oiva esimerkki sellaisesta josta molemmat voivat pitää.
Risto Jarvan palkinnon saaneen Miesten vuoron palkitseminen kaikkialla Suomessa jokaisen saunavuoron yhteydessä on asiallista. Pia Andellin Göringin sauva sai yli puolituntisten palkinnon mikä lämmitti mieltä, onhan kyseessä nykyaikainen, arkistojen ainesta ja draamaa onnistuneesti ja taitavasti yhdistävä historia-aiheinen dokumenttielokuva. Kun lähtökohdat olivat tuttuja, valmis elokuva ilahdutti ihan sydämen pohjasta. Nämä elokuvat teidän on nähtävä keinolla millä hyvänsä.
Eräs parhaimmista ehdotuksista oli vuosittainen lyhytelokuvien päivä Kavan ohjelmistoon. Ajattelin viedä ajatusta eteenpäin, mutta katsotaan ehtiikö täksi vuodeksi?
Kotipaikkakunnan lukijoille tiedoksi, että Tampereella palkitut elokuvat voi nähdä Helsingissä. Esitykset ovat Kiasmassa lauantaina 20. maaliskuuta klo 14.00. Liput 8/6 euroa.
lauantaina, maaliskuuta 06, 2010
Politiikkaa
Eläkeikää pitäisi nostaa neljällä vuodella; alusta, keskeltä ja lopusta kuulemma kuin Aristoteleen runousopin kolmikantaperiaatteelta pystyyn kuolleena ideana. Asia ratkeaa, kun osaa valita oikean maitofirman - sisältö ei tietenkään ratkaise asiaa vaan purkin painate. Näillä markkinoilla boikotit ovat näemmä jopa pääministerin mieleen.
Työtä ei sovi boikotoida, varmaankin siksi, että Kalle Toiskallion televisiokommentaarin mukaan "punoittavat ja lihavat vuorineuvokset" ovat niin sanoneet. Muutama tuhatta ahtaajaa ei saa Suomen kansantaloutta nurin vaikka vallankumousta yrittäisivätkin. Asiahan on sitä paitsi rahalla hoidettavissa.
Hienointa on kuulla höpöpuhetta satojen miljoonien päivätappioista samalla kun uusi, kelvollinen ja taatusti ihan kohtuullinen sopimus maksaisi paljon, paljon vähemmän. Ja jos taas lama vaanii - sehän on ollut jo kuukausia itse asiassa ohi - miksi käsitellä periaatekysymyksiä juuri nyt, "herkkään aikaan". Vuorineuvokset joutavat kaivamaan takataskustaan lompsan ja varmistamaan nousukauden sillä. Heidän näkökulmastaan, satojen miljoonien tappioiden takaa, prosentin palkankorotustoiveet ovat kaikkea muuta kuin kohtuuttomia.
Samaan aikaan toisaalla yhä useammat nettikirjoittelijat vaativat lakkojen kieltämistä, vaikka jokainen tietää, että työpakolla on maailmanhistoriassa vain yksi nimi, orjuus.
Yksi esimerkki päinvastaisesta eli asiakysymyksestä, joka on periaateratkaisu. Ahtaajat ovat oikealla asialla vaatiessaan työturvan kustannuksia siirrettäväksi työntekijöiltä työnantajalle: jälkimmäinenhän se kulun aikaan saakin erottamalla työntekijöitä milloin minkin kvartaalituloksen parantamiseksi.
Ja tässä yhteydessä on turha puhua jatkuvasta hingusta ulkoistamisiin ja tuotannon siirtämisestä Kiinaan ja muille palkkaturvattomille alueille. Paljonko ulkoistamiset ovat tuoneet tappiota kuntataloudelle? Voisiko joku laskea nämäkin vaikutukset.
Lakkojen yhteydessä ihmetyttää se kuka kulloinkin puhuu? Ammattiyhdistyksien aktiivista toimintaa vastustavia ja lakko-oikeuksien rajoittamista haikailevia näyttää nettikeskusteluissa riittävän. Mistä eturyhmistä puhujat tulevat? Samalla näyttää myös siltä ettei yhdelläkään ole mitään kiintoisaa sanottavaa, sillä samalla sanansäilällä lyödään "lesbofeministejä" ja "kommunisteja", jotka ovat nettipöljien sanankäytössä tietysti saman kolikon eri puolia. Ammattimaiset yrittäjäpropagandistit ja oikeistopoliitikot ovat asia erikseen. Heidät pitäisi vain identifioida keskustelussa reilusti sinne minne kuuluvatkin. Ammattiyhdistyksen ammattimaisiin vastustajin.
Ammattiyhdistystoiminta vaatii ryhdistäytymistä. Ei vasemmistopuolueilla ole mitään häpeämistä siinä, että ne asettavat yhteisiä tavoitteita ay-ryhmien kanssa positiivisen eduntavoittelun nimissä. Ei sillä, etteivätkö tavoitteet voisi olla erilaisiakin. Mutta yhteistoiminnassa poliittisen muutoksen aikaansaamiseksi ei nyt vain ole kerta kaikkiaan mitään pahaa.
Vasemmisto tarvitsee oman tiedotusvälineensä. Nykyinen alennustila on säälittävää - jokainen tiedotustaistelu on tuomittu häviämään näennäispuolueettomalla kentällä. Suomeen on perustettava vasemmistolainen aamu- ja iltapäivälehti, joka osaa asiansa myös netissä. Se on kallista, mutta poliittisesti varmaankin sen väärtti. Minä aloittaisin iltapäivälehdestä ja kysyisin Ruotsista mallia.
Mutta naisten kokonaisvaltaista militarisoimista ajavien liikkeiden pitäisi painua takaisin poteroonsa. Sen sijaan yleisen asevelvollisuuden kriittinen tarkastelu - esimerkkinä Ruotsi - voisi olla ajankohtaista täälläkin.
Työtä ei sovi boikotoida, varmaankin siksi, että Kalle Toiskallion televisiokommentaarin mukaan "punoittavat ja lihavat vuorineuvokset" ovat niin sanoneet. Muutama tuhatta ahtaajaa ei saa Suomen kansantaloutta nurin vaikka vallankumousta yrittäisivätkin. Asiahan on sitä paitsi rahalla hoidettavissa.
Hienointa on kuulla höpöpuhetta satojen miljoonien päivätappioista samalla kun uusi, kelvollinen ja taatusti ihan kohtuullinen sopimus maksaisi paljon, paljon vähemmän. Ja jos taas lama vaanii - sehän on ollut jo kuukausia itse asiassa ohi - miksi käsitellä periaatekysymyksiä juuri nyt, "herkkään aikaan". Vuorineuvokset joutavat kaivamaan takataskustaan lompsan ja varmistamaan nousukauden sillä. Heidän näkökulmastaan, satojen miljoonien tappioiden takaa, prosentin palkankorotustoiveet ovat kaikkea muuta kuin kohtuuttomia.
Samaan aikaan toisaalla yhä useammat nettikirjoittelijat vaativat lakkojen kieltämistä, vaikka jokainen tietää, että työpakolla on maailmanhistoriassa vain yksi nimi, orjuus.
Yksi esimerkki päinvastaisesta eli asiakysymyksestä, joka on periaateratkaisu. Ahtaajat ovat oikealla asialla vaatiessaan työturvan kustannuksia siirrettäväksi työntekijöiltä työnantajalle: jälkimmäinenhän se kulun aikaan saakin erottamalla työntekijöitä milloin minkin kvartaalituloksen parantamiseksi.
Ja tässä yhteydessä on turha puhua jatkuvasta hingusta ulkoistamisiin ja tuotannon siirtämisestä Kiinaan ja muille palkkaturvattomille alueille. Paljonko ulkoistamiset ovat tuoneet tappiota kuntataloudelle? Voisiko joku laskea nämäkin vaikutukset.
Lakkojen yhteydessä ihmetyttää se kuka kulloinkin puhuu? Ammattiyhdistyksien aktiivista toimintaa vastustavia ja lakko-oikeuksien rajoittamista haikailevia näyttää nettikeskusteluissa riittävän. Mistä eturyhmistä puhujat tulevat? Samalla näyttää myös siltä ettei yhdelläkään ole mitään kiintoisaa sanottavaa, sillä samalla sanansäilällä lyödään "lesbofeministejä" ja "kommunisteja", jotka ovat nettipöljien sanankäytössä tietysti saman kolikon eri puolia. Ammattimaiset yrittäjäpropagandistit ja oikeistopoliitikot ovat asia erikseen. Heidät pitäisi vain identifioida keskustelussa reilusti sinne minne kuuluvatkin. Ammattiyhdistyksen ammattimaisiin vastustajin.
Ammattiyhdistystoiminta vaatii ryhdistäytymistä. Ei vasemmistopuolueilla ole mitään häpeämistä siinä, että ne asettavat yhteisiä tavoitteita ay-ryhmien kanssa positiivisen eduntavoittelun nimissä. Ei sillä, etteivätkö tavoitteet voisi olla erilaisiakin. Mutta yhteistoiminnassa poliittisen muutoksen aikaansaamiseksi ei nyt vain ole kerta kaikkiaan mitään pahaa.
Vasemmisto tarvitsee oman tiedotusvälineensä. Nykyinen alennustila on säälittävää - jokainen tiedotustaistelu on tuomittu häviämään näennäispuolueettomalla kentällä. Suomeen on perustettava vasemmistolainen aamu- ja iltapäivälehti, joka osaa asiansa myös netissä. Se on kallista, mutta poliittisesti varmaankin sen väärtti. Minä aloittaisin iltapäivälehdestä ja kysyisin Ruotsista mallia.
Mutta naisten kokonaisvaltaista militarisoimista ajavien liikkeiden pitäisi painua takaisin poteroonsa. Sen sijaan yleisen asevelvollisuuden kriittinen tarkastelu - esimerkkinä Ruotsi - voisi olla ajankohtaista täälläkin.
maanantaina, maaliskuuta 01, 2010
Urheiluelokuvat
Olympiakisat ovat päättyneet. Nyt voisi hetken aikaa miettiä urheiluelokuvia. Pikaisessa sessiossa ensin itse ja sitten pari kollegaa listasimme hyvän peruslistan, jota emme väitä täydelliseksi.
Aktivoikoon tämä olympialaiskuumeesta toipilaana olevia urheiluhulluja tai muuten vain tietäviä. Kertokaa kommenteissa täydennyksiä tai vinkkejä.
Urheiluelokuvat Suomessa
Unto Eskola, Lumisten metsien mies (1928)
Valentin Vaala, Laveata tietä (1931)
Wilho Ilmari, Kuriton sukupolvi (1937)
Orvo Saarikivi, Avoveteen (1939)
Yrjö Norta, Lapatossu ja Vinski olympiakuumessa (1939)
Ossi Elstelä, Nuoria ihmisiä (1943)
Yrö Norta, Sisulla ja sydämellä (1947)
Edvin Laine, Kultamitalivaimo (1947)
Hannu Leminen, Hän tuli ikkunasta (1952)
Ilmari Unho, "Jees, olympialaiset", sano Ryhmy (1952)
Ville Salminen, Pekka Puupää (1953)
Veikko Itkonen, Rakastin sinua, Hilde (1954)
Edvin Laine, Veteraanin voitto (1955)
Matti Kassila, Kuriton sukupolvi (1958)
Jörn Donner, Sixtynine 69 (1969)
Risto Jarva, Bensaa suonissa (1970)
Seppo Huunonen, Piilopirtti (1978)
Veikko Kerttula, Iso vaalee (1983)
Pertti Pasanen, Lentävät luupäät (1983)
Ere Kokkonen, Uuno Turhapuro armeijan leivissä (1984)
Ere Kokkonen, Uuno Epsanjassa (1985)
Matti Ijäs, Painija (1985)
Juhani Hurme, Tappavat sekunnit (1985)
Ere Kokkonen, Uuno Turhapuro muuttaa maalle (1986)
Tapio Suominen, Porttikielto taivaaseen (1990)
Ere Kokkonen, Uuno Turhapuro herra Helsingin herra (1991)
Juha Rosma, Jänis (1992)
Juha Rosma, Who is Joe Louis? (1992)
Teija Murtovaara, Koskenkorva Cowboys (1992)
Anssi Mänttäri, Mestari (1992)
Juha Rosma: Jänis (1992)
Heikki Ahola, Kaupunkisinfonia (1995)
Matti Grönberg, Kummeli Stories (1995)
Heikki Kujanpää, Jäänmurtaja (1997)
Klaus Härö, Maraton (1997)
Simo Halinen, Cyclomania (2001)
Matti Ijäs, Haaveiden kehä (2002)
Joona Tena, FC Venus (2005)
Aleksi Mäkelä, Matti (2005)
Petri Kotwica, Musta jää (2007)
Markku Pölönen, Ralliraita (2009)
Aktivoikoon tämä olympialaiskuumeesta toipilaana olevia urheiluhulluja tai muuten vain tietäviä. Kertokaa kommenteissa täydennyksiä tai vinkkejä.
Urheiluelokuvat Suomessa
Unto Eskola, Lumisten metsien mies (1928)
Valentin Vaala, Laveata tietä (1931)
Wilho Ilmari, Kuriton sukupolvi (1937)
Orvo Saarikivi, Avoveteen (1939)
Yrjö Norta, Lapatossu ja Vinski olympiakuumessa (1939)
Ossi Elstelä, Nuoria ihmisiä (1943)
Yrö Norta, Sisulla ja sydämellä (1947)
Edvin Laine, Kultamitalivaimo (1947)
Hannu Leminen, Hän tuli ikkunasta (1952)
Ilmari Unho, "Jees, olympialaiset", sano Ryhmy (1952)
Ville Salminen, Pekka Puupää (1953)
Veikko Itkonen, Rakastin sinua, Hilde (1954)
Edvin Laine, Veteraanin voitto (1955)
Matti Kassila, Kuriton sukupolvi (1958)
Jörn Donner, Sixtynine 69 (1969)
Risto Jarva, Bensaa suonissa (1970)
Seppo Huunonen, Piilopirtti (1978)
Veikko Kerttula, Iso vaalee (1983)
Pertti Pasanen, Lentävät luupäät (1983)
Ere Kokkonen, Uuno Turhapuro armeijan leivissä (1984)
Ere Kokkonen, Uuno Epsanjassa (1985)
Matti Ijäs, Painija (1985)
Juhani Hurme, Tappavat sekunnit (1985)
Ere Kokkonen, Uuno Turhapuro muuttaa maalle (1986)
Tapio Suominen, Porttikielto taivaaseen (1990)
Ere Kokkonen, Uuno Turhapuro herra Helsingin herra (1991)
Juha Rosma, Jänis (1992)
Juha Rosma, Who is Joe Louis? (1992)
Teija Murtovaara, Koskenkorva Cowboys (1992)
Anssi Mänttäri, Mestari (1992)
Juha Rosma: Jänis (1992)
Heikki Ahola, Kaupunkisinfonia (1995)
Matti Grönberg, Kummeli Stories (1995)
Heikki Kujanpää, Jäänmurtaja (1997)
Klaus Härö, Maraton (1997)
Simo Halinen, Cyclomania (2001)
Matti Ijäs, Haaveiden kehä (2002)
Joona Tena, FC Venus (2005)
Aleksi Mäkelä, Matti (2005)
Petri Kotwica, Musta jää (2007)
Markku Pölönen, Ralliraita (2009)
sunnuntaina, helmikuuta 21, 2010
Ille faciet
Aikomoista hiljaiseloa, vichynjuontia täällä Clichyssä elämä on ollut. Äiti soitti ja valitti, etten ole kirjoittanut blogia entiseen tapaan. Toisaalta kukaan muu ei ole valittanut. Kyse ei siis ole vain määrästä vaan myös laadusta.
Helmikuu on perinteisesti omistettu työlle ja opettamiselle. Molempia on riittänyt, kiitos kysymästä. Repertuaarista on kaiveltu vanhoja tuttuja asoita, mutta paketteja on sentään vähän koristeltu. On puhuttu ja väliin vähän saarnattu historian perusasioista, propagandasta, sensuurista, nationalismista.
Käyntikorttiin voisi siis kohta painattaa sen perinteisen matkalaukkuhistorioitsijan ammatti-identiteetin logon: Travelling Historian. Joskus oman sanatulvan keskelle nousee atavistinen muisto suvun historiasta, jossa saarnaajia jumalien ja vähän muunkin armosta on noussut väkijoukkojen keskelle sanaa jakamaan. Käytännössä tilanne on hieman omituinen, ajattelee toista kuin mitä puhuu.
Tunteen voivat tietää vain ne, jotka sen ovat kokeneet. Kuten Freud ja Zizek häntä siteeraten sanovat, ainoa oikea tunne on ahdistus. Muu on petosta.
Sanan lisäksi siis kuvaa ja ääntä on jaettu, paitsi silloin kun esiintymispaikan laitteet eivät nyt sitten vain suostu toimimaan millään järkevällä tavalla, vaikka asiantuntija toisensa jälkeen vuosien varrella siellä yrittää. Ille faciet ei todellakaan ole lentävä lause tällöin.
On ollut vaikeaa ennenkin saan selitykseksi. Eniten korvenneissa laitteistoissa on silmämääräisesti kiinni kymppitonni. Ongelmia on, mutta sille ei tehdä mitään, vaan tilanne jatkuu vierailijasta toiseen. Niin toimii ammattikorkeakoulu vuokratiloissa.
Ehdotukseni on nykymenon mukainen. Laitteitahan ei koskaan saada toimimaan, se on tullut jo selväksi. Siksi luvatuista mutta toimimattomista laitteista pitäisi luennoitsijan saada ylimääräinen erikoispalkkio - kokonaispalkkion huomioon ottaen suuruusluokkaa 0,50 euroa tunti. Ja kommandopipo luokan edessä koettua aitoa häpeää varten.
Vaikka lumihangessakin on tarvottu, pääsääntöisesti jatkuvat pakkaset ovat pakottaneet tällaisen herkkänahkaisen pysyttelemään sisätiloissa. Osin elämäntilanne on parantunut, sillä omaksi hämmästykseksi tupakointi on vähentynyt minimiin. Eilen ei yhtään eikä tänäänkään. Perjantaina varmaan kolme tai neljä. Alle askin viikossa joka tapauksessa. Pakkasessa tupakointi ei ole minun juttuni. Eikä muuten tee edes mieli. Katsotaan kuinka lämpimällä käy.
Hair cut -tunnustusta jatkaakseni myös kuukausia kestävä ja jatkuva antiobioottikuuri onkin saanut jälkiteinifinnit pois naamasta. Niitä oli parhaimmillaan 50 päivässä, että repikää siitä. Tai puristakaa jos niikseen tulee. Iho on nyt siloinen kuin vauvan peppu. Kun saisi vielä turhat ajatusfinnit pois, niin saisi aivoistakin yhtä siloisen. Silloin voisi tehdä vaikka mitä hurjaa.
Helmikuu on perinteisesti omistettu työlle ja opettamiselle. Molempia on riittänyt, kiitos kysymästä. Repertuaarista on kaiveltu vanhoja tuttuja asoita, mutta paketteja on sentään vähän koristeltu. On puhuttu ja väliin vähän saarnattu historian perusasioista, propagandasta, sensuurista, nationalismista.
Käyntikorttiin voisi siis kohta painattaa sen perinteisen matkalaukkuhistorioitsijan ammatti-identiteetin logon: Travelling Historian. Joskus oman sanatulvan keskelle nousee atavistinen muisto suvun historiasta, jossa saarnaajia jumalien ja vähän muunkin armosta on noussut väkijoukkojen keskelle sanaa jakamaan. Käytännössä tilanne on hieman omituinen, ajattelee toista kuin mitä puhuu.
Tunteen voivat tietää vain ne, jotka sen ovat kokeneet. Kuten Freud ja Zizek häntä siteeraten sanovat, ainoa oikea tunne on ahdistus. Muu on petosta.
Sanan lisäksi siis kuvaa ja ääntä on jaettu, paitsi silloin kun esiintymispaikan laitteet eivät nyt sitten vain suostu toimimaan millään järkevällä tavalla, vaikka asiantuntija toisensa jälkeen vuosien varrella siellä yrittää. Ille faciet ei todellakaan ole lentävä lause tällöin.
On ollut vaikeaa ennenkin saan selitykseksi. Eniten korvenneissa laitteistoissa on silmämääräisesti kiinni kymppitonni. Ongelmia on, mutta sille ei tehdä mitään, vaan tilanne jatkuu vierailijasta toiseen. Niin toimii ammattikorkeakoulu vuokratiloissa.
Ehdotukseni on nykymenon mukainen. Laitteitahan ei koskaan saada toimimaan, se on tullut jo selväksi. Siksi luvatuista mutta toimimattomista laitteista pitäisi luennoitsijan saada ylimääräinen erikoispalkkio - kokonaispalkkion huomioon ottaen suuruusluokkaa 0,50 euroa tunti. Ja kommandopipo luokan edessä koettua aitoa häpeää varten.
Vaikka lumihangessakin on tarvottu, pääsääntöisesti jatkuvat pakkaset ovat pakottaneet tällaisen herkkänahkaisen pysyttelemään sisätiloissa. Osin elämäntilanne on parantunut, sillä omaksi hämmästykseksi tupakointi on vähentynyt minimiin. Eilen ei yhtään eikä tänäänkään. Perjantaina varmaan kolme tai neljä. Alle askin viikossa joka tapauksessa. Pakkasessa tupakointi ei ole minun juttuni. Eikä muuten tee edes mieli. Katsotaan kuinka lämpimällä käy.
Hair cut -tunnustusta jatkaakseni myös kuukausia kestävä ja jatkuva antiobioottikuuri onkin saanut jälkiteinifinnit pois naamasta. Niitä oli parhaimmillaan 50 päivässä, että repikää siitä. Tai puristakaa jos niikseen tulee. Iho on nyt siloinen kuin vauvan peppu. Kun saisi vielä turhat ajatusfinnit pois, niin saisi aivoistakin yhtä siloisen. Silloin voisi tehdä vaikka mitä hurjaa.
maanantaina, helmikuuta 15, 2010
Naisia, nuoria ja lapsia
Arkistojen aarteita tämäkin. Puhe Orioniin joskus silloin ennen.
Hyvät dokumenttielokuvan ystävät!
Olemme kollegani Ilkan kanssa valinneet tähän yhdeksänteentoista Dokumentin ytimessä –näytökseen esitettäväksi joukon elokuvia, jotka ovat keskellä erään aikakauden syviä yhteiskunnallisia virtoja. On selvää, että näiden elokuvien ideologinen, poliittinen, sosiaalinen ja varmasti myös taloudellinen sanoma antoi osansa yhteiskunnan valtavirran aatteelliseen rakenteeseen. Mutta niiden kohteena olevat naiset ja lapset eivät, kaikesta tunnustetusta tärkeydestään huolimatta, olleet suomalaisen yhteiskunnan valtavirtaa. Valtavirta oli mies, miehisyys, miehinen kollektiivi, sanalla sanoen patriarkaalinen maailma.
Suomalaisen nationalismin ytimessä patriarkalismi näyttäytyi 1900-luvulla fyysisenä rakenteena. Kun nationalistisen kansakunnan rakentamisesen varhaiset itäiset juuret oli viimeistään 1910-luvun lopulla hylätty, ja itsenäistymisen jälkeen taidekin tuotti entistä epätyydyttävämpiä tuloksia kansakunnan käyttöön, oli urheilu noussut tärkeimmäksi suomalaisuuden asian ajajaksi niin kotimaassa kuin ulkomaillakin. Suomi oli todellakin juostu maailmankartalle. Hannes Kolehmaisen pioneerityön jälkeen miesjuoksijoita, -heittäjiä ja -painijoita riitti nostettavaksi kansakunnan korkeimmille korokkeille.
Mutta mikä oli tämän kansan oma urheiluinnostus? Raskaissa töissä uurastaneet ihmiset tuskin lähtivät vapaaehtoisesti kuntoaan kohottamaan, liekö ollut tarpeenkaan. Mutta kansakunnan imago vaati näyttöjä paitsi kansainvälisesti koetelluilta huipuiltaan myös kansalta itseltään. Yksi näyttö siitä oli laajalle levinnyt suojeluskuntaurheilu, joka tähtäsi kansainvälisesti hyvin vertailukelpoisella tavalla kansan fyysisen kunnon kohottamiseen mielessään isänmaallinen, maanpuolustustahtoinen ja maanpuolustustaitoinen kansalainen.
Suojeluskunnat ottivat urheilun keskeiseksi toimialakseen, eikä halua ja rahaa monipuolisten urheilupaikkojen rakentamiseen ja kunnossapitämiseen puuttunut. Talkootoiminta, joka jää tämän elokuvakatselmuksen ulkopuolelle, oli tässäkin toiminnassa suomalainen erikoispiirre, sillä yhteisen hyvän eteen rakentaminen ei ollut vieras ajatus maailmassa, jossa ahneus oli edelleen kuolemansynti.
Suojeluskuntien toimintaidea kuitenkin muuttui 1930-luvun puolivälissä, kun kapteeni Lauri "Tahko" Pihkala päättäväisesti militarisoi suojeluskuntaurheilun. Kun aiemmin kyse oli ollut monipuolisen urheilutoiminnan harjoituksesta, uusi suuntaus keskittyi sotilasurheilulajeihin. Näin suojeluskuntajärjestö sai kovaa fyysistä kuntoa edellyttävään sotaan kelpoista jäsenistöä, mutta samalla innostus hiipui. Korvasiko laatu lopulta määrän, on kysymys, johon suojeluskuntaurheilua tutkinut Erkki Vasara antaa nähdäkseni kielteisen vastauksen. Suojeluskuntaurheilun merkitystä sodan yhteydessä on liioiteltu, mikä ei tarkoita että sitä se olisi ollut merkityksetöntä.
Elokuva Suojeluskuntain kansainvälisistä hiihtokilpailuista Kuopiossa vuonna 1937 on esimerkki kansainvälistyneestä, militarisoituneesta ja tiukan miehisestä perspektiivistä urheilun maailmaa tarkastelevasta konkretisoituneesta aatteesta. Elokuvan saksankielisen version selostus ei peittele sitä tosiasiaa.
Naisten kytkeytyminen maanpuolustusaatteeseen ja konkreettiseen valmistautumiseen sotaan 1930-luvulla oli selvintä niissä valtakunnallisissa naisjärjestöissä, jotka itsenäisyyden jälkeen olivat omaksuneet suomalaisuuden asian. Ensimmäisiä elokuvalla propagoimaan pyrkineitä naisjärjestöjä oli Akateemisten Naisten Karjala-Seura, joka valmistutti muun toimintansa tueksi Adams Filmin miehillä väestönsuojeluelokuvan Aikamme Amatsooneja.
Elokuva kehottaa hauskasti mutta opettavaisesti suomalaisia naisia maanpuolustustyöhön, eikä näe mitään vaikeuksia yhdistää arkisen kodin piiriä sodan keskelle kuviteltuihin tilanteisiin. "Kun rintamantakaista tuhoa torjumassa ovat vain välttämättömät miehiset voimat, on naisten velvollisuus astua koteja ja kotiseutuja turvaamaan", elokuva julistaa. Tämän sanoma tunnettiin tärkeäksi myös muissa merkittävissä suomalaisissa naisjärjestöissä, ja niin Suomalainen Marttaliitto ja Lotta Svärd ottivat levittääkseen elokuvaa. Tämän näkökulman puitteissa niillä ei ollut keskinäistä ristiriitaa
Asennetasolla Aikamme Amatsooneja korostaa työnjakoa miesten ja naisten välillä: se juuri luo onnellisen elämän perustan kotipiirissä, mutta on lähtökohta ja perusedellytys myös kansakunnan hyvinvoinnille. Työnjako heijastuu myös kollektiiviseksi järjestäytyneissä organisaatioissa, sillä niiden tärkeä piirre on johtajuus.
Sodan olosuhteissa työnjako oli entistä selvempi. Rintamalle määrätyt miehet taistelivat, ja ne jotka eivät rintamalle joutuneet ikänsä, kuntonsa tai sukupuolensa vuoksi, saivat kokea ainakin syvän yhteiskunnallisen velvoitteen paineen, lopulta suoranaisen pakon suorittaa työpalvelua.
Koulujen lukukaudet lyhenivät sotien aikana niin, että teini-ikäiselle nuorisolle tarjottiin pian mahdollisuutta sekä poikien että tyttöjen työleiritoimintaan. Ne sitoivat vapaaehtoisen nuoren koululaisen kuudeksi kuukaudeksi ohjattuun leirielämään. Näillä leireillä ammattitaitoiset, ehdottoman perinteisellä tavalla isänmaalliset ohjaajat muokkasivat nuorta materiaalia ajan näkemyksen mukaiseksi.
Kuten Poikien työleiri osoittaa, poikien kasvatus oli korostuneella tavalla sotilaallista. Työ kutsuu tyttöjämme puolestaan näyttää tyttöjen kasvatustavoitteiden olleen idealisoidulla tavalla kodinomaisia. Yhteiskunnan patriarkaalinen perustyönjako ja sodan työnjako kävivät ideologisella tasolla yksi yhteen, vaikka käytännössä naiset olivat suurelta osin ottaneet kotialueella miesten työt tehtäväkseen. Teollisuustyöväestä 51 prosenttia oli vuonna 1943 naisia.
Sama asetelma toistuu suoranaisesti maanpuolustustyöhön sitoutuneiden järjestöjen nuorisotyössä. Puolustuvoimain katsaukseksi valmistunut Sotilaspojat ei peittele sitä, että kasvatustavoitteena oli "elävän nuorukaismateriaalinen" valmentaminen "tuleviin taisteluihin." Kun miehet taistelivat ja kuolivat, äitien isänmaallisena tehtävänä oli synnyttää uutta sukupolvea heidän tilalleen, kuten Ilmari Unhon Kirkastettu sydän vuodelta 1942 meitä valistaa. Lottatyttö –elokuva osoittaa, kuinka "reippaista ja iloisista" tytöistä kasvatetaan ja koulitaan sekä väsyneiden äitien ammattitaitoisia sijaisia että tanssilla ja voimistelulla rytmisen kollektiivintajun itselleen kehittäneitä virkistäjiä sodan ankeuden kulttuurin keskelle.
Naisten siirtyminen kodeista tehtaisiin ja muille miehisille työpaikoille oli sodan ajan yhteiskunnallisista muutoksista suurimpia, eikä siltä tieltä ollut enää paluuta. Tämä muutos toki tallennettiin elokuvaan historiallisia arkistoja varten, mutta julkisiin esityksiin siitä pääsi vain lähes olemattomia välähdyksiä.
Yhteiskunnallisen julkisuuden suhteen kävi hieman paremmin niille 1920- ja 1930-luvulla koulituille naisille, jotka olivat valinneet Lotta Svärdin esikuvakseen. Maanpuolustushenkisten järjestöaktiiveille yhteiskunta oli osoittanut valmiusjärjestelmissään suuren joukon raskaita ja vaarallisiakin työtehtäviä. Niihin repäistiin myös joukko aatteen omaksuneita nuoria, jotka sulautuivat tähän harmaata perusvärinään pitävään kollektiiviin. Juuri sitä uskonnollisisänmaallista yhtenäisyyttä korostavaa kaapua korostaa sodan ajan ainoa pitkä dokumenttielokuva lotista jo nimellään.
Pitkänä dokumenttina Rivilotta ei kuitenkaan menestynyt kotialueen elokuvateattereissa ja sen originaalien kohtalona oli sulautua osaksi tuntemattomuuteen syöksyvää arkistofilmin harmaata rivistöä. Kuten tiedämme, reilun puolen tunnin originaaliaineistosta kokoonpantu 17 minuutin kokonaisuus säilyi arkistojen kätköissä pitkään myös poliittisista syistä.
Hyvät dokumenttielokuvan ystävät!
Olemme kollegani Ilkan kanssa valinneet tähän yhdeksänteentoista Dokumentin ytimessä –näytökseen esitettäväksi joukon elokuvia, jotka ovat keskellä erään aikakauden syviä yhteiskunnallisia virtoja. On selvää, että näiden elokuvien ideologinen, poliittinen, sosiaalinen ja varmasti myös taloudellinen sanoma antoi osansa yhteiskunnan valtavirran aatteelliseen rakenteeseen. Mutta niiden kohteena olevat naiset ja lapset eivät, kaikesta tunnustetusta tärkeydestään huolimatta, olleet suomalaisen yhteiskunnan valtavirtaa. Valtavirta oli mies, miehisyys, miehinen kollektiivi, sanalla sanoen patriarkaalinen maailma.
Suomalaisen nationalismin ytimessä patriarkalismi näyttäytyi 1900-luvulla fyysisenä rakenteena. Kun nationalistisen kansakunnan rakentamisesen varhaiset itäiset juuret oli viimeistään 1910-luvun lopulla hylätty, ja itsenäistymisen jälkeen taidekin tuotti entistä epätyydyttävämpiä tuloksia kansakunnan käyttöön, oli urheilu noussut tärkeimmäksi suomalaisuuden asian ajajaksi niin kotimaassa kuin ulkomaillakin. Suomi oli todellakin juostu maailmankartalle. Hannes Kolehmaisen pioneerityön jälkeen miesjuoksijoita, -heittäjiä ja -painijoita riitti nostettavaksi kansakunnan korkeimmille korokkeille.
Mutta mikä oli tämän kansan oma urheiluinnostus? Raskaissa töissä uurastaneet ihmiset tuskin lähtivät vapaaehtoisesti kuntoaan kohottamaan, liekö ollut tarpeenkaan. Mutta kansakunnan imago vaati näyttöjä paitsi kansainvälisesti koetelluilta huipuiltaan myös kansalta itseltään. Yksi näyttö siitä oli laajalle levinnyt suojeluskuntaurheilu, joka tähtäsi kansainvälisesti hyvin vertailukelpoisella tavalla kansan fyysisen kunnon kohottamiseen mielessään isänmaallinen, maanpuolustustahtoinen ja maanpuolustustaitoinen kansalainen.
Suojeluskunnat ottivat urheilun keskeiseksi toimialakseen, eikä halua ja rahaa monipuolisten urheilupaikkojen rakentamiseen ja kunnossapitämiseen puuttunut. Talkootoiminta, joka jää tämän elokuvakatselmuksen ulkopuolelle, oli tässäkin toiminnassa suomalainen erikoispiirre, sillä yhteisen hyvän eteen rakentaminen ei ollut vieras ajatus maailmassa, jossa ahneus oli edelleen kuolemansynti.
Suojeluskuntien toimintaidea kuitenkin muuttui 1930-luvun puolivälissä, kun kapteeni Lauri "Tahko" Pihkala päättäväisesti militarisoi suojeluskuntaurheilun. Kun aiemmin kyse oli ollut monipuolisen urheilutoiminnan harjoituksesta, uusi suuntaus keskittyi sotilasurheilulajeihin. Näin suojeluskuntajärjestö sai kovaa fyysistä kuntoa edellyttävään sotaan kelpoista jäsenistöä, mutta samalla innostus hiipui. Korvasiko laatu lopulta määrän, on kysymys, johon suojeluskuntaurheilua tutkinut Erkki Vasara antaa nähdäkseni kielteisen vastauksen. Suojeluskuntaurheilun merkitystä sodan yhteydessä on liioiteltu, mikä ei tarkoita että sitä se olisi ollut merkityksetöntä.
Elokuva Suojeluskuntain kansainvälisistä hiihtokilpailuista Kuopiossa vuonna 1937 on esimerkki kansainvälistyneestä, militarisoituneesta ja tiukan miehisestä perspektiivistä urheilun maailmaa tarkastelevasta konkretisoituneesta aatteesta. Elokuvan saksankielisen version selostus ei peittele sitä tosiasiaa.
Naisten kytkeytyminen maanpuolustusaatteeseen ja konkreettiseen valmistautumiseen sotaan 1930-luvulla oli selvintä niissä valtakunnallisissa naisjärjestöissä, jotka itsenäisyyden jälkeen olivat omaksuneet suomalaisuuden asian. Ensimmäisiä elokuvalla propagoimaan pyrkineitä naisjärjestöjä oli Akateemisten Naisten Karjala-Seura, joka valmistutti muun toimintansa tueksi Adams Filmin miehillä väestönsuojeluelokuvan Aikamme Amatsooneja.
Elokuva kehottaa hauskasti mutta opettavaisesti suomalaisia naisia maanpuolustustyöhön, eikä näe mitään vaikeuksia yhdistää arkisen kodin piiriä sodan keskelle kuviteltuihin tilanteisiin. "Kun rintamantakaista tuhoa torjumassa ovat vain välttämättömät miehiset voimat, on naisten velvollisuus astua koteja ja kotiseutuja turvaamaan", elokuva julistaa. Tämän sanoma tunnettiin tärkeäksi myös muissa merkittävissä suomalaisissa naisjärjestöissä, ja niin Suomalainen Marttaliitto ja Lotta Svärd ottivat levittääkseen elokuvaa. Tämän näkökulman puitteissa niillä ei ollut keskinäistä ristiriitaa
Asennetasolla Aikamme Amatsooneja korostaa työnjakoa miesten ja naisten välillä: se juuri luo onnellisen elämän perustan kotipiirissä, mutta on lähtökohta ja perusedellytys myös kansakunnan hyvinvoinnille. Työnjako heijastuu myös kollektiiviseksi järjestäytyneissä organisaatioissa, sillä niiden tärkeä piirre on johtajuus.
Sodan olosuhteissa työnjako oli entistä selvempi. Rintamalle määrätyt miehet taistelivat, ja ne jotka eivät rintamalle joutuneet ikänsä, kuntonsa tai sukupuolensa vuoksi, saivat kokea ainakin syvän yhteiskunnallisen velvoitteen paineen, lopulta suoranaisen pakon suorittaa työpalvelua.
Koulujen lukukaudet lyhenivät sotien aikana niin, että teini-ikäiselle nuorisolle tarjottiin pian mahdollisuutta sekä poikien että tyttöjen työleiritoimintaan. Ne sitoivat vapaaehtoisen nuoren koululaisen kuudeksi kuukaudeksi ohjattuun leirielämään. Näillä leireillä ammattitaitoiset, ehdottoman perinteisellä tavalla isänmaalliset ohjaajat muokkasivat nuorta materiaalia ajan näkemyksen mukaiseksi.
Kuten Poikien työleiri osoittaa, poikien kasvatus oli korostuneella tavalla sotilaallista. Työ kutsuu tyttöjämme puolestaan näyttää tyttöjen kasvatustavoitteiden olleen idealisoidulla tavalla kodinomaisia. Yhteiskunnan patriarkaalinen perustyönjako ja sodan työnjako kävivät ideologisella tasolla yksi yhteen, vaikka käytännössä naiset olivat suurelta osin ottaneet kotialueella miesten työt tehtäväkseen. Teollisuustyöväestä 51 prosenttia oli vuonna 1943 naisia.
Sama asetelma toistuu suoranaisesti maanpuolustustyöhön sitoutuneiden järjestöjen nuorisotyössä. Puolustuvoimain katsaukseksi valmistunut Sotilaspojat ei peittele sitä, että kasvatustavoitteena oli "elävän nuorukaismateriaalinen" valmentaminen "tuleviin taisteluihin." Kun miehet taistelivat ja kuolivat, äitien isänmaallisena tehtävänä oli synnyttää uutta sukupolvea heidän tilalleen, kuten Ilmari Unhon Kirkastettu sydän vuodelta 1942 meitä valistaa. Lottatyttö –elokuva osoittaa, kuinka "reippaista ja iloisista" tytöistä kasvatetaan ja koulitaan sekä väsyneiden äitien ammattitaitoisia sijaisia että tanssilla ja voimistelulla rytmisen kollektiivintajun itselleen kehittäneitä virkistäjiä sodan ankeuden kulttuurin keskelle.
Naisten siirtyminen kodeista tehtaisiin ja muille miehisille työpaikoille oli sodan ajan yhteiskunnallisista muutoksista suurimpia, eikä siltä tieltä ollut enää paluuta. Tämä muutos toki tallennettiin elokuvaan historiallisia arkistoja varten, mutta julkisiin esityksiin siitä pääsi vain lähes olemattomia välähdyksiä.
Yhteiskunnallisen julkisuuden suhteen kävi hieman paremmin niille 1920- ja 1930-luvulla koulituille naisille, jotka olivat valinneet Lotta Svärdin esikuvakseen. Maanpuolustushenkisten järjestöaktiiveille yhteiskunta oli osoittanut valmiusjärjestelmissään suuren joukon raskaita ja vaarallisiakin työtehtäviä. Niihin repäistiin myös joukko aatteen omaksuneita nuoria, jotka sulautuivat tähän harmaata perusvärinään pitävään kollektiiviin. Juuri sitä uskonnollisisänmaallista yhtenäisyyttä korostavaa kaapua korostaa sodan ajan ainoa pitkä dokumenttielokuva lotista jo nimellään.
Pitkänä dokumenttina Rivilotta ei kuitenkaan menestynyt kotialueen elokuvateattereissa ja sen originaalien kohtalona oli sulautua osaksi tuntemattomuuteen syöksyvää arkistofilmin harmaata rivistöä. Kuten tiedämme, reilun puolen tunnin originaaliaineistosta kokoonpantu 17 minuutin kokonaisuus säilyi arkistojen kätköissä pitkään myös poliittisista syistä.
keskiviikkona, helmikuuta 10, 2010
Aho & Soldan
KAVA teki yhteistyötä DocPointin jälleen kerran 2010. Kirjoitin Ilkka Kippolan tarkassa valvonnassa DocPointin katalogiin esitettelytekstin Aho & Soldan -yhtiöstä. Laitetaas sekin blogiin näin kauniin talvipäivän kunniaksi.
AHO & SOLDAN
Insinööri Heikki Ahon ja valokuvaaja Björn Soldanin yhtiö Aho & Soldan & Co toi Suomen markkinoille loistavan liikeidean, Zeissin tehtaiden tuliaisena maahan tuodun nopeasti valottuvan "pankromaattisen" filmin. Saksan perua oli myös kansainvälisen laadun takaava "fysikaalinen sävyoppi", Heikki Ahoa ohjanneen professori Wilhelm Ostwaldin mukaan nimettynä "Ostwaldin värioppi". Kun alkupääoman sijoittunut G. W. Roering irtaantui yhtiöstä, nimeksi lyheni 1932 Aho & Soldan.
Aho & Soldan aloitti lyhyillä kulttuurifilmeillä ja jatkoi kameraoptisilla kokeiluilla luontofilmeissä. Seuraavan vuosikymmenen taitteessa yhtiö oli valmis pitkiin dokumentteihin. Kahden vuoden työt huipentuivat kolmeen elokuvaan, joista vaikuttavin oli Suomen puu- ja paperiteollisuus. Globaali levitys ylistävine lehtikirjoituksineen osoitti veljesten työn jäljen tenhon. Suomen maatalous -megadokumenttia seurasi tulenhehkuinen kuva Raudanjalostusta Suomessa.
Aho & Soldan oli kiistatta 1930-luvun johtava teollisuuselokuvien valmistaja, suuren laman jälkeisen nousukauden elokuvallinen linjaaja. T. J. Särkkä puki sanoiksi yhtiön merkityksen: "Elokuvien kauneusarvot piilivät koneiden romantiikassa." Jatkossa dokumentaariset kuvaukset muodostuivat modernisoituvan kansakunnan näytöiksi. Ne fokusoituivat voimakkaasti kehittyvään teollisuuteen ja kauppaan tavalla, josta ei puuttunut mainoksen vetovoimaa.
Neuvostoelokuvien tutkiminen ja Walter Ruttmannin perintö edesauttoi veljesten elokuvallisen tyylin muotoutumista. Taiteellinen jalostus realisoitui ensi kerran 1933 Tempo-elokuvan kokeilevassa montaasissa. Täyteen tehoonsa yhtiön tyyli kasvoi ulkoministeriön Suomi kutsuu -matkailuelokuvan eri versioissa vuosina 1932–1940.
Yhtiö valmisti veronalennukseen oikeuttavan lain kannustamana lyhytfilmejä, jotka muokkasivat lajityypin käsitettä suomalaisessa dokumenttielokuvassa. Matkailuelokuva oli aihepiiri jossa houkuttelevat maisemat ja kulttuuriarvot yhdistyivät katsojia kiinnostavalla tavalla. Isänmaan pellot ja vihreä kulta kiinnostivat elokuvaajia edelleen, niin myös uuteen kukoistukseensa noussut kansatiede. Kansatieteen grand old man Eino Mäkinen sai kannuksensa Aho & Soldanin palveluksessa. Tilaus- ja järjestöelokuvat laajensivat edelleen lajityyppien kirjoa.
Talvisotaan johtaneella tiellä esiin tulivat kansakuntaa yhtenäistävät teemat. Aho että Soldan osallistuivat monin eri tavoin kansakunnan sotaponnistuksiin. Heikki Aho leikkasi talvisodan kuvamateriaalin kansainväliseen levitykseen Tukholmassa. Björn Soldan oli moneen paikkaan ehtinyt uutis- ja dokumenttikuvaaja sodan katsauksissa ja lyhytelokuvissa. Jatkosodan kestäessä 1943 Soldan oli käynnistämässä Finlandia-katsausta, joka sai jatkua rauhan tultua lähes 20 vuotta.
Sodan jälkeisinä vuosina Aho & Soldanin kuvaustoiminta hiljeni, mutta ei katkennut kokonaan. Björn Soldan muutti Lontooseen. Isä-Heikin tukena oli nyt Claire Aho. Hänen panoksensa värielokuvan varhaisvaihessa oli merkittävä aikana, jolloin mieslukuisista kamerankäyttäjistä vain harva oli siihen tutustunut.
Julkaistu DocPointin katalogissa 2010
AHO & SOLDAN
Insinööri Heikki Ahon ja valokuvaaja Björn Soldanin yhtiö Aho & Soldan & Co toi Suomen markkinoille loistavan liikeidean, Zeissin tehtaiden tuliaisena maahan tuodun nopeasti valottuvan "pankromaattisen" filmin. Saksan perua oli myös kansainvälisen laadun takaava "fysikaalinen sävyoppi", Heikki Ahoa ohjanneen professori Wilhelm Ostwaldin mukaan nimettynä "Ostwaldin värioppi". Kun alkupääoman sijoittunut G. W. Roering irtaantui yhtiöstä, nimeksi lyheni 1932 Aho & Soldan.
Aho & Soldan aloitti lyhyillä kulttuurifilmeillä ja jatkoi kameraoptisilla kokeiluilla luontofilmeissä. Seuraavan vuosikymmenen taitteessa yhtiö oli valmis pitkiin dokumentteihin. Kahden vuoden työt huipentuivat kolmeen elokuvaan, joista vaikuttavin oli Suomen puu- ja paperiteollisuus. Globaali levitys ylistävine lehtikirjoituksineen osoitti veljesten työn jäljen tenhon. Suomen maatalous -megadokumenttia seurasi tulenhehkuinen kuva Raudanjalostusta Suomessa.
Aho & Soldan oli kiistatta 1930-luvun johtava teollisuuselokuvien valmistaja, suuren laman jälkeisen nousukauden elokuvallinen linjaaja. T. J. Särkkä puki sanoiksi yhtiön merkityksen: "Elokuvien kauneusarvot piilivät koneiden romantiikassa." Jatkossa dokumentaariset kuvaukset muodostuivat modernisoituvan kansakunnan näytöiksi. Ne fokusoituivat voimakkaasti kehittyvään teollisuuteen ja kauppaan tavalla, josta ei puuttunut mainoksen vetovoimaa.
Neuvostoelokuvien tutkiminen ja Walter Ruttmannin perintö edesauttoi veljesten elokuvallisen tyylin muotoutumista. Taiteellinen jalostus realisoitui ensi kerran 1933 Tempo-elokuvan kokeilevassa montaasissa. Täyteen tehoonsa yhtiön tyyli kasvoi ulkoministeriön Suomi kutsuu -matkailuelokuvan eri versioissa vuosina 1932–1940.
Yhtiö valmisti veronalennukseen oikeuttavan lain kannustamana lyhytfilmejä, jotka muokkasivat lajityypin käsitettä suomalaisessa dokumenttielokuvassa. Matkailuelokuva oli aihepiiri jossa houkuttelevat maisemat ja kulttuuriarvot yhdistyivät katsojia kiinnostavalla tavalla. Isänmaan pellot ja vihreä kulta kiinnostivat elokuvaajia edelleen, niin myös uuteen kukoistukseensa noussut kansatiede. Kansatieteen grand old man Eino Mäkinen sai kannuksensa Aho & Soldanin palveluksessa. Tilaus- ja järjestöelokuvat laajensivat edelleen lajityyppien kirjoa.
Talvisotaan johtaneella tiellä esiin tulivat kansakuntaa yhtenäistävät teemat. Aho että Soldan osallistuivat monin eri tavoin kansakunnan sotaponnistuksiin. Heikki Aho leikkasi talvisodan kuvamateriaalin kansainväliseen levitykseen Tukholmassa. Björn Soldan oli moneen paikkaan ehtinyt uutis- ja dokumenttikuvaaja sodan katsauksissa ja lyhytelokuvissa. Jatkosodan kestäessä 1943 Soldan oli käynnistämässä Finlandia-katsausta, joka sai jatkua rauhan tultua lähes 20 vuotta.
Sodan jälkeisinä vuosina Aho & Soldanin kuvaustoiminta hiljeni, mutta ei katkennut kokonaan. Björn Soldan muutti Lontooseen. Isä-Heikin tukena oli nyt Claire Aho. Hänen panoksensa värielokuvan varhaisvaihessa oli merkittävä aikana, jolloin mieslukuisista kamerankäyttäjistä vain harva oli siihen tutustunut.
Julkaistu DocPointin katalogissa 2010
torstaina, helmikuuta 04, 2010
Hyvät elokuvasensuurin ystävät!
Kun kirjani Taistelu elokuvasensuurista vuonna 2006 ilmestyi, pidin julkaisutilaisuudessa pienen puheen. Tämä teksti tuli sattumoisin konetta kaivellessa vastaan ja mikäpäs siinä, etteikö sitä voisi blogissa julkaista. Puheen luonteen vuoksi tekstissä on epäilemättä lyönti- ym. virheitä. Olkoon tämä alkupotku ensi vuoden juhlalle: elokuvasensuuri täyttäisi sata vuotta.
Hyvät elokuvasensuurin ystävät!
Muutamia vuosikymmeniä sitten elokuvasensuuria käsittelevän kirjan julkaisutilaisuuden yleisön joukossa katseet olisivat olleet tiukkoja ja ilmeet hymyttömiä. Valtion elokuvatarkastamo oli 1950- ja vielä 1960-luvunkin aikana Suomen haukutuimpia laitoksia. Toisin on tänään. Aikuissensuuri on poistunut. Elokuvasensuuri, yksi 1900-luvun suurimmista sananvapausloukkauksista, on mennyttä aikaa ja jo sellaisenaan sopiva historiantutkimuksen kohde. Sitä laitosta, jota vastaan pääosin intellektuellipiireistä koostuneet mielenosoittajat kadulla 1960-luvun alussa osoittivat mieltään, ei enää ole.
Tunnelmia kuvasi yli neljä vuosikymmentä sitten hyvin se, että mielenosoittajien kylteistä erottui Helsingin Sanomien otsikkoonkin asti yltänyt kyltti: "Murskatkaa tuo kurja!" 1950-luvun puolivälissä muotonsa saanut kritiikki yhdisti yllättävällä tavalla muuten hyvinkin erikantaisiin asetelmiin linnottautuneet poliittisen vasemmiston ja oikeiston, elokuva-alan ja filmihullut. Vastakkainasettelu oli niin selvää, että uskaltauduin laittamaan otsikkooni väitteen taistelusta. Kamppailu olisi ollut liian mieto ilmaisu ja sitä paitsi kirjan otsikoksi huonompi.
Nyt tilanne on kokonaan toinen. Nykyinen tarkastamo on eurooppalainen elokuvien luokitteluinstituutio, jolle kaavaillaan entistä suurempaa tehtävää mediakasvatuksessa. Se on oikea linja. Se on selvää, että nykyinen tarkastamo ei kiellä enää mitään, se on tuomioistuinten tehtävä. Olemme uuden lainsäädännön myötä yhtä askelta lähempänä sensuuritonta maailmaa, sillä jos historia jotakin on meille opettanut, niin sen, että sensuuri ei yleensä ole välttämätöntä.
Kuten uusimpien tarkastuslakien käsittely osoitti, elokuvasensuurissa on kyse tänä vuonna 100-vuotisjuhliaan viettävästä lakeihin perustuvasta sananvapaudesta, suomalaisten perusoikeudesta. Minkään muun mediamuodon kuin elokuvan kohdalla sitä ei katsottu tarpeelliseksi sensuroida, sota- ja kriisivuosien erikoistilanteita lukuunottamatta. Nykyinen lainsäädäntö tekee mahdolliseksi asettaa elokuville ikärajoja, mikä sekin on periaateessa lasten sananvapauden loukkaus. Tarkoin harkittuaan, kotimaisten ja kansainvälisten sitoumuksien äärellä eduskunta totesi, että lasten suojelemiseksi tällaisten ikärajojen asettaminen on välttämätöntä. Tätä päätöstä on kenenkään turha katua. Elokuvasensuurin loppuminen ei sananvapaustaisteluita lopettanut. Sen meille ovat viime aikoina näyttäneet niin Muhammedin päät kuin Lordin naamaritkin.
Elokuva ei ole enää sensuurin kohde, mutta on pelättävissä, että sellaiseksi muodostuu internet. Sitä kehitystä on syytä vastustaa. Kuten postmodernistit meille opettivat, me olemme kaikki kontrollin kuluttajia. Valtiollinen ja muukin sensuuri on korvautunut kontrollilla, jota entistä useammin tehdään meidän huomaamattamme. Elokuvaa lähinnä ovat tietysti valvontakamerat, mutta myös yhä elokuvamaisemmaksi muuttuva mediamaisema tietokonepeleineen ja entistä useammin epätoivottavine kuvaohjelmineen. Jakelukanavia kontrolloidaan, mutta on pelättävissä, että meitä myös sensuroidaan ja tarkkaillaan.
Sananvapauteen kuuluu myös lieveilmiöitä, se tuo mukanaan monia julkisuuden muotoja, jotka eivät meitä kaikkia miellytä olimmepa kuinka liberaaleja hyvänsä. Mitä on elokuva? Viime vuonna tarkastamoon tehtiin lähes 26000 ilmoitusta kuvaohjelmista. Niistä ylivoimainen valtaosa on pornoa. Näitä lukuja katsellessa tulee ikävä niitä aikoja, jolloin sekä sensuuri, kriitikot, elokuva-ala ja filmihullut puhuivat samoista asioista, elämää suuremmista ja joskus pienemmistäkin elokuvista, aina yhtä intohimoisesti. Sosiologisesti tarkastellen perinteistä elokuvaa ei oikeastaan enää ole muualla kuin marginaalissa. Taloudellinen tarkastelu sentään osoittaa muuta ja ehkä myös sekä alan instituutioiden ja elokuvaa rakastavien yhteinen huoli tulevasta, siitä että arvostettavaa katsottavaa valkokankaille ja kotikatsomoihin riittää. Sensuurin loputtua ainakin yksi este on tieltä poissa.
En ala tässä toistamaan kirjastani löytyvää punaista lankaa. Totean vain, että tämä ei ole lopullinen tutkimus, se on alku tutkimukselle. Toivon että työstäni tulee sille muitakin virikkeitä kuin puutteita ja virheitä, joita teoksessani on. Aivan Paavo Haavikon rohkeutta minulla ei ole, enkä sano kuten hän Kansakunnan linjassa toivovani että esityksessäni olisi paljon virheitä. Hyviä syitä tulevaan tutkimukseen ei puutu yleiselläkään tasolla. Suomalainen elokuvasensuuri täyttää sata vuotta neljän vuoden päästä ja sensuurin tarinasta on vielä vuosikymmeniä kertomatta.
Sensuurin tarina on monta tarinaa, sensuurin kannattaminen ja vastustaminen monta ääntä. Näitä tarinoita ja ääniä olen jäljittänyt ja antanut siksi tilaa aikalaisilmaisuille. Mainittakoon jokunen sisällöllinen kommentti. Ulkopolitiikka oli tärkeä syy valtiollisen elokuvasensuurin perustamiselle ja ennen muuta se oli se tukiranka, ydin, minkä vuoksi elokuvasensuurin lopettaminen tuntui mahdottomalta.. Elokuvien ulkopoliittinen sensuuri oli olennaisesti osa valtion ulkopolitiikan hoitoa: ulkoministeriö määräsi linjan, jota virkamiehet tunnollisesti ja vaiteliaasti noudattivat. Senkin perusteet kaatuivat maailman muuttumiseen 1980-luvulla: paljon parjattuun videolakiin ei kuulunut ulkopoliittista kieltoperustetta eikä sitä oikein sen jälkeen voitu käyttää myöskään elokuvateatterien valkokankaille tarkoitettujen elokuvien sensuurissa. Kaipaamaan sitä ei tiettävästi jäänyt kukaan, eikä siitä ole ollut elämöinnin aiheeksikaan. Elokuvatarkastuksen oma osuus ulkopoliittisesta sensuurista oli lähinnä toimeenpaneva: linjan määräsi ulkoministeriö alusta loppuun.
Elokuvasensuurin luonteeseen kuuluu tietynlaisen moraalin valvominen. Sensuurin tehtävä on epätoivoinen: pitkään se seurasi trendejä maahantuodun aineiston kautta – tarkastamossa ei ollut juurikaan erityistä elokuva-asiantuntemusta tai edes innostusta asiaan ennen 1960-lukua. Laajemman elokuvatuntemuksen puutteessa trendit pääsivät aina yllättämään sensuurin. 1950-luvun ja 1960-luvun alkupuolella elokuvista ilmenevä vapaamielisempi ilmapiiri, niukempi pukeutuminen, väkivaltaisempi esittelytapa, ehdottomasti hyvän tavan vastainen käytös ja puhetyyli sekä raflaavammat aiheet pääsivät vuodesta toiseen yllättämään lähes vakiona säilyneen sensorikunnan. Sensorit olivat toisin sanoen ajastaan jäljessä, eivätkä kyenneet mukautumaan markkinamuutokseen. Tilanne vaikeutui kun sensoreita ei kritiikistä huolimatta vaihdettu eikä valtiovalta saanut aikaiseksi uutta, ajanmukaista lainsäädäntöä. Tarkastamon ilmoitus tehtävästää valtion veronkerääjänä ja se kammotuslausunto, jossa todettiin hyvien elokuvien olevan vaarallisempia kuin huonot, saivat kriitikot takajaloilleen eikä sanoja säästelty. Kriitikin alla tarkastamo lukkiutui entistä tiukemmin omiin kantoihinsa ja päinvastoin kiristi sensuuria. Samaan aikaan television tulo maahan muutti mediamaisemaa ratkaisevasti: televisio oli lähtökohtaisesti liberaalinen väline, siihen ei sensuuri istunut. Ja kun televisio meni omia teitään, elokuvasensuurin oli seurattava perässä.
Muutos tapahtui 1966, kun Jerker Eriksson valittiin tarkastamon johtoon liberalisoimaan elokuvasensuuria. Taide-elokuvien ja muuten tunnustusta saaneiden elokuvien vapaampi saatavuus rauhoitti kielet, vaikka hän itse ensitöikseen toivoi sensuurikritiikin jatkuvan demokratian nimissä. Sitä tulikin varmasti virastotarpeeksi asti, eikä tuo toive välttämättä ollut päällimmäisenä mielessä esimerkiksi poliisikuulusteluissa tai virkavirhesyytösten alla, kun kansaa edustavat moralistipiirit olivat nostattaneet taistelumielialaa erinäisten elokuvien avulla. Tarkastamon tupaan alkoi sataa lunta myös erikoisyleisöjen joukossa. Ensin asialla olivat kauhuelokuvan ystävät – genre oli nopeasti yleistynyt 1970-luvun alusta lähtien – ja ajan synkkiä kielto- ja valistustilastoja tarkastellessa puhe liberaalista elokuvasensuurista tuntui kaunistelulta. Elokuvien väkivaltaistuminen oli totta 1960-luvun lopulta lähtien. Ensin spaghettiwesternien se vähemmän älykäs ja enemmän sadistinen puoli, sitten taistelulajielokuvien potkuisa sisäänmarssi, eikä kauhuelokuvien väkivalta-aspektikaan jäänyt korostumatta kun klassisesta ikonografiasta siirryttiin historiallisten spektaakkelien kautta modernimpeihin aihelmiin. Monista kohutapauksista selvittiin kunnialla, mutta historioitsija jää kyllä pää kallellaan katsomaan Aistien valtakunnan ja Pasolinin Sodoma-elokuvan kieltoa, varsinkin kun luki sensori Arvo Salon tunnustuksen: emme me muuta kieltoperustetta keksineet kuin sen, ettei Suomen kansa niitä kestäisi.
Hyvät elokuvasensuurin ystävät!
Muutamia vuosikymmeniä sitten elokuvasensuuria käsittelevän kirjan julkaisutilaisuuden yleisön joukossa katseet olisivat olleet tiukkoja ja ilmeet hymyttömiä. Valtion elokuvatarkastamo oli 1950- ja vielä 1960-luvunkin aikana Suomen haukutuimpia laitoksia. Toisin on tänään. Aikuissensuuri on poistunut. Elokuvasensuuri, yksi 1900-luvun suurimmista sananvapausloukkauksista, on mennyttä aikaa ja jo sellaisenaan sopiva historiantutkimuksen kohde. Sitä laitosta, jota vastaan pääosin intellektuellipiireistä koostuneet mielenosoittajat kadulla 1960-luvun alussa osoittivat mieltään, ei enää ole.
Tunnelmia kuvasi yli neljä vuosikymmentä sitten hyvin se, että mielenosoittajien kylteistä erottui Helsingin Sanomien otsikkoonkin asti yltänyt kyltti: "Murskatkaa tuo kurja!" 1950-luvun puolivälissä muotonsa saanut kritiikki yhdisti yllättävällä tavalla muuten hyvinkin erikantaisiin asetelmiin linnottautuneet poliittisen vasemmiston ja oikeiston, elokuva-alan ja filmihullut. Vastakkainasettelu oli niin selvää, että uskaltauduin laittamaan otsikkooni väitteen taistelusta. Kamppailu olisi ollut liian mieto ilmaisu ja sitä paitsi kirjan otsikoksi huonompi.
Nyt tilanne on kokonaan toinen. Nykyinen tarkastamo on eurooppalainen elokuvien luokitteluinstituutio, jolle kaavaillaan entistä suurempaa tehtävää mediakasvatuksessa. Se on oikea linja. Se on selvää, että nykyinen tarkastamo ei kiellä enää mitään, se on tuomioistuinten tehtävä. Olemme uuden lainsäädännön myötä yhtä askelta lähempänä sensuuritonta maailmaa, sillä jos historia jotakin on meille opettanut, niin sen, että sensuuri ei yleensä ole välttämätöntä.
Kuten uusimpien tarkastuslakien käsittely osoitti, elokuvasensuurissa on kyse tänä vuonna 100-vuotisjuhliaan viettävästä lakeihin perustuvasta sananvapaudesta, suomalaisten perusoikeudesta. Minkään muun mediamuodon kuin elokuvan kohdalla sitä ei katsottu tarpeelliseksi sensuroida, sota- ja kriisivuosien erikoistilanteita lukuunottamatta. Nykyinen lainsäädäntö tekee mahdolliseksi asettaa elokuville ikärajoja, mikä sekin on periaateessa lasten sananvapauden loukkaus. Tarkoin harkittuaan, kotimaisten ja kansainvälisten sitoumuksien äärellä eduskunta totesi, että lasten suojelemiseksi tällaisten ikärajojen asettaminen on välttämätöntä. Tätä päätöstä on kenenkään turha katua. Elokuvasensuurin loppuminen ei sananvapaustaisteluita lopettanut. Sen meille ovat viime aikoina näyttäneet niin Muhammedin päät kuin Lordin naamaritkin.
Elokuva ei ole enää sensuurin kohde, mutta on pelättävissä, että sellaiseksi muodostuu internet. Sitä kehitystä on syytä vastustaa. Kuten postmodernistit meille opettivat, me olemme kaikki kontrollin kuluttajia. Valtiollinen ja muukin sensuuri on korvautunut kontrollilla, jota entistä useammin tehdään meidän huomaamattamme. Elokuvaa lähinnä ovat tietysti valvontakamerat, mutta myös yhä elokuvamaisemmaksi muuttuva mediamaisema tietokonepeleineen ja entistä useammin epätoivottavine kuvaohjelmineen. Jakelukanavia kontrolloidaan, mutta on pelättävissä, että meitä myös sensuroidaan ja tarkkaillaan.
Sananvapauteen kuuluu myös lieveilmiöitä, se tuo mukanaan monia julkisuuden muotoja, jotka eivät meitä kaikkia miellytä olimmepa kuinka liberaaleja hyvänsä. Mitä on elokuva? Viime vuonna tarkastamoon tehtiin lähes 26000 ilmoitusta kuvaohjelmista. Niistä ylivoimainen valtaosa on pornoa. Näitä lukuja katsellessa tulee ikävä niitä aikoja, jolloin sekä sensuuri, kriitikot, elokuva-ala ja filmihullut puhuivat samoista asioista, elämää suuremmista ja joskus pienemmistäkin elokuvista, aina yhtä intohimoisesti. Sosiologisesti tarkastellen perinteistä elokuvaa ei oikeastaan enää ole muualla kuin marginaalissa. Taloudellinen tarkastelu sentään osoittaa muuta ja ehkä myös sekä alan instituutioiden ja elokuvaa rakastavien yhteinen huoli tulevasta, siitä että arvostettavaa katsottavaa valkokankaille ja kotikatsomoihin riittää. Sensuurin loputtua ainakin yksi este on tieltä poissa.
En ala tässä toistamaan kirjastani löytyvää punaista lankaa. Totean vain, että tämä ei ole lopullinen tutkimus, se on alku tutkimukselle. Toivon että työstäni tulee sille muitakin virikkeitä kuin puutteita ja virheitä, joita teoksessani on. Aivan Paavo Haavikon rohkeutta minulla ei ole, enkä sano kuten hän Kansakunnan linjassa toivovani että esityksessäni olisi paljon virheitä. Hyviä syitä tulevaan tutkimukseen ei puutu yleiselläkään tasolla. Suomalainen elokuvasensuuri täyttää sata vuotta neljän vuoden päästä ja sensuurin tarinasta on vielä vuosikymmeniä kertomatta.
Sensuurin tarina on monta tarinaa, sensuurin kannattaminen ja vastustaminen monta ääntä. Näitä tarinoita ja ääniä olen jäljittänyt ja antanut siksi tilaa aikalaisilmaisuille. Mainittakoon jokunen sisällöllinen kommentti. Ulkopolitiikka oli tärkeä syy valtiollisen elokuvasensuurin perustamiselle ja ennen muuta se oli se tukiranka, ydin, minkä vuoksi elokuvasensuurin lopettaminen tuntui mahdottomalta.. Elokuvien ulkopoliittinen sensuuri oli olennaisesti osa valtion ulkopolitiikan hoitoa: ulkoministeriö määräsi linjan, jota virkamiehet tunnollisesti ja vaiteliaasti noudattivat. Senkin perusteet kaatuivat maailman muuttumiseen 1980-luvulla: paljon parjattuun videolakiin ei kuulunut ulkopoliittista kieltoperustetta eikä sitä oikein sen jälkeen voitu käyttää myöskään elokuvateatterien valkokankaille tarkoitettujen elokuvien sensuurissa. Kaipaamaan sitä ei tiettävästi jäänyt kukaan, eikä siitä ole ollut elämöinnin aiheeksikaan. Elokuvatarkastuksen oma osuus ulkopoliittisesta sensuurista oli lähinnä toimeenpaneva: linjan määräsi ulkoministeriö alusta loppuun.
Elokuvasensuurin luonteeseen kuuluu tietynlaisen moraalin valvominen. Sensuurin tehtävä on epätoivoinen: pitkään se seurasi trendejä maahantuodun aineiston kautta – tarkastamossa ei ollut juurikaan erityistä elokuva-asiantuntemusta tai edes innostusta asiaan ennen 1960-lukua. Laajemman elokuvatuntemuksen puutteessa trendit pääsivät aina yllättämään sensuurin. 1950-luvun ja 1960-luvun alkupuolella elokuvista ilmenevä vapaamielisempi ilmapiiri, niukempi pukeutuminen, väkivaltaisempi esittelytapa, ehdottomasti hyvän tavan vastainen käytös ja puhetyyli sekä raflaavammat aiheet pääsivät vuodesta toiseen yllättämään lähes vakiona säilyneen sensorikunnan. Sensorit olivat toisin sanoen ajastaan jäljessä, eivätkä kyenneet mukautumaan markkinamuutokseen. Tilanne vaikeutui kun sensoreita ei kritiikistä huolimatta vaihdettu eikä valtiovalta saanut aikaiseksi uutta, ajanmukaista lainsäädäntöä. Tarkastamon ilmoitus tehtävästää valtion veronkerääjänä ja se kammotuslausunto, jossa todettiin hyvien elokuvien olevan vaarallisempia kuin huonot, saivat kriitikot takajaloilleen eikä sanoja säästelty. Kriitikin alla tarkastamo lukkiutui entistä tiukemmin omiin kantoihinsa ja päinvastoin kiristi sensuuria. Samaan aikaan television tulo maahan muutti mediamaisemaa ratkaisevasti: televisio oli lähtökohtaisesti liberaalinen väline, siihen ei sensuuri istunut. Ja kun televisio meni omia teitään, elokuvasensuurin oli seurattava perässä.
Muutos tapahtui 1966, kun Jerker Eriksson valittiin tarkastamon johtoon liberalisoimaan elokuvasensuuria. Taide-elokuvien ja muuten tunnustusta saaneiden elokuvien vapaampi saatavuus rauhoitti kielet, vaikka hän itse ensitöikseen toivoi sensuurikritiikin jatkuvan demokratian nimissä. Sitä tulikin varmasti virastotarpeeksi asti, eikä tuo toive välttämättä ollut päällimmäisenä mielessä esimerkiksi poliisikuulusteluissa tai virkavirhesyytösten alla, kun kansaa edustavat moralistipiirit olivat nostattaneet taistelumielialaa erinäisten elokuvien avulla. Tarkastamon tupaan alkoi sataa lunta myös erikoisyleisöjen joukossa. Ensin asialla olivat kauhuelokuvan ystävät – genre oli nopeasti yleistynyt 1970-luvun alusta lähtien – ja ajan synkkiä kielto- ja valistustilastoja tarkastellessa puhe liberaalista elokuvasensuurista tuntui kaunistelulta. Elokuvien väkivaltaistuminen oli totta 1960-luvun lopulta lähtien. Ensin spaghettiwesternien se vähemmän älykäs ja enemmän sadistinen puoli, sitten taistelulajielokuvien potkuisa sisäänmarssi, eikä kauhuelokuvien väkivalta-aspektikaan jäänyt korostumatta kun klassisesta ikonografiasta siirryttiin historiallisten spektaakkelien kautta modernimpeihin aihelmiin. Monista kohutapauksista selvittiin kunnialla, mutta historioitsija jää kyllä pää kallellaan katsomaan Aistien valtakunnan ja Pasolinin Sodoma-elokuvan kieltoa, varsinkin kun luki sensori Arvo Salon tunnustuksen: emme me muuta kieltoperustetta keksineet kuin sen, ettei Suomen kansa niitä kestäisi.
maanantaina, helmikuuta 01, 2010
Festarin jälkeen - uudet festarit
Festivaaliviikko on taas ohi. Omassa osallistumisessa tapahtui pieni notkahdus sen jälkeen kun ns. "omat näytökset" juontoineen, esittelyineen ja haastatteluineen olivat onnellisesti ohi. Laakerit eivät lepää, sillä jo tänään alkaa avautuu Kavan ohjelmistossa Black History Month. Sehän on ikään kuin uusi festari.
Pientä nostoa sarjalle antaa amerikkalainen näyttelijä, käsikirjoittaja ja ohjaaja Mario Van Peebles, joka vierailee maassa Yhdysvaltain Suomen suurlähetystön ja Kansallisen audiovisuaalisen arkiston kutsumana. Koko sarjan seuraaminen antaa kohtuullisen tietämyksen afrikanamerikkalaisen elokuvan asemasta jenkkilässä.
Vapaapääsyisessä avajaisnäytännösssä tänään maanantaina 1.2. klo 18:00 valkokankaalle heijastetaan dokumenttielokuva mustien amerikkalaisten esittämisestä elokuvassa CLASSIFIED X (Ranska 1998),jonka on ohjannut Mark Daniels. Ja vanhaan agitaatiohenkiseen tyyliin: tulkaapas paikalle. Ei teillä parempaakaan tekemistä ole.
Sarjan esittely Kavassa.
Pientä nostoa sarjalle antaa amerikkalainen näyttelijä, käsikirjoittaja ja ohjaaja Mario Van Peebles, joka vierailee maassa Yhdysvaltain Suomen suurlähetystön ja Kansallisen audiovisuaalisen arkiston kutsumana. Koko sarjan seuraaminen antaa kohtuullisen tietämyksen afrikanamerikkalaisen elokuvan asemasta jenkkilässä.
Vapaapääsyisessä avajaisnäytännösssä tänään maanantaina 1.2. klo 18:00 valkokankaalle heijastetaan dokumenttielokuva mustien amerikkalaisten esittämisestä elokuvassa CLASSIFIED X (Ranska 1998),jonka on ohjannut Mark Daniels. Ja vanhaan agitaatiohenkiseen tyyliin: tulkaapas paikalle. Ei teillä parempaakaan tekemistä ole.
Sarjan esittely Kavassa.
keskiviikkona, tammikuuta 27, 2010
Kohtaamisia DocPointissa
Eilen sai DocPointissa avajaisseuraa suomalaisista, ruotsalaisista, serbialaisista, bulgarialaisista ja azerbaidzanilaisista elokuvaihmisistä, muutamia mainitakseni. Eli kansainvälinen "hyvä meininki".
Satavarmasti meno jatkuu tänään mykkäkonsertissa, jossa Aho & Soldan reunustuvat huippumusalla. Bio Rex on iso sali ja sinne näyttää olevan puolentoista sataa paikkaa vielä tätä kirjoitettaessa vapaana. Mutta 450 siis jo tiedossa. Muistakaa myös muut Aho & Soldan -näytökset Orionissa. Mukavasti sinnekin tulossa väkeä, mutta muutama kymmen lippua on jäljellä.
Eilen jutun alkuun ei ollut kenenkään kanssa vaikea päästä, sillä ulkona oli osapuilleen 27 astetta pakkasta. Erityisen kiintoisia keskusteluja kävin avajaiselokuvan ruotsalaisten kanssa: tuottajan, musiikin säveltäjän ja sound designin tekijän kanssa. Ja kun melutilanne salli, ruotsiksi.
Ekstroja tulee kuin dvd-paketissa konsanaan. Hannu Waarala on kirjoittanut Demariin arvostelun Dokumentin ydin -teoksesta. Lukekaas mitä kaikkea kirjastamme voi saada irti. Tässähän joutuu kohta kiittelemään kriitikoita!
Satavarmasti meno jatkuu tänään mykkäkonsertissa, jossa Aho & Soldan reunustuvat huippumusalla. Bio Rex on iso sali ja sinne näyttää olevan puolentoista sataa paikkaa vielä tätä kirjoitettaessa vapaana. Mutta 450 siis jo tiedossa. Muistakaa myös muut Aho & Soldan -näytökset Orionissa. Mukavasti sinnekin tulossa väkeä, mutta muutama kymmen lippua on jäljellä.
Eilen jutun alkuun ei ollut kenenkään kanssa vaikea päästä, sillä ulkona oli osapuilleen 27 astetta pakkasta. Erityisen kiintoisia keskusteluja kävin avajaiselokuvan ruotsalaisten kanssa: tuottajan, musiikin säveltäjän ja sound designin tekijän kanssa. Ja kun melutilanne salli, ruotsiksi.
Ekstroja tulee kuin dvd-paketissa konsanaan. Hannu Waarala on kirjoittanut Demariin arvostelun Dokumentin ydin -teoksesta. Lukekaas mitä kaikkea kirjastamme voi saada irti. Tässähän joutuu kohta kiittelemään kriitikoita!
tiistaina, tammikuuta 26, 2010
Maalaisserkut stadiin - DocPoint alkaa
torstaina, tammikuuta 14, 2010
Gigantit kohtaavat
Ilmassa on suuren urheilujuhlan tuntua. Nyrkkeilyheroksen kuolema ei kirvoita minusta ensimmäistäkään kommenttia, R.I.P, mutta tietyllä tavalla tyylirikkoinen maailma kieriskelee liepeillä taistelusta vääristynein kasvoin.
Katsokaa nyt vaikka näitä kahta, jotka ottavat mittaa julkisuuden areenalla kuin kohteensa ikään, sanoja säästämättä:
TÄNÄ ILTANA, KOLUMNIMAAILMA YLPEÄNÄ ESITTÄÄ GIGANTTIEN KOHTAAMISEN:
Kaarina Hazard vs. Petri Sarvamaa.
Katsokaa nyt vaikka näitä kahta, jotka ottavat mittaa julkisuuden areenalla kuin kohteensa ikään, sanoja säästämättä:
TÄNÄ ILTANA, KOLUMNIMAAILMA YLPEÄNÄ ESITTÄÄ GIGANTTIEN KOHTAAMISEN:
Kaarina Hazard vs. Petri Sarvamaa.
maanantaina, tammikuuta 11, 2010
Valkokangasuutisia työpöydältä
Laitetaan esille muutama agitaatiopointti, kun kerran töitä on tehty:
KAVAn kevätkausi 2010 alkaa olla aluillaan. Maaliskuusta lähtien jatkuvat Dokumentin ytimessä -näytökset, nyt tulevaa kirjaamme ennakoiden pääosin sodan jälkeisellä ohjelmistolla. Luvassa nämä:
Dokumentin ytimessä 50 24.03. keskiviikko 17:00: Päämääränä tulevaisuus – dokumenttielokuva 1944 – 1947. Brita Wrede: Lapin tuho / Vägarna kring Rovaniemi (1945), 15'. Holger Harrivirta: Kansa siirtyy rauhan töihin (1946), 8', dvd. Roland af Hällström: Neuvostoliiton ja Suomen kulttuurisuhteet alkavat (1945), 9'. Holger Harrivirta: J. K. Paasikivi (1946) 8', dvd. Reino Tenkanen: Suomi kunnioittaa Leninin muistoa (1946) 9', dvd. Reino Tenkanen: Neuvostoliiton vientituotteiden näyttelyn avajaiset Helsingissä (1946), 12'. Veli Tamminen: Välirauhasta rauhaan (1947), 8'. Holger Harrivirta: Asuntopula (1947), 11'. Holger Harrivirta, Yleisradion päivä (1947) 10'. * koonneet ja esittelevät Ilkka Kippola, Jari Sedergren * yht. 90'
Dokumentin ytimessä 51 14.04. keskiviikko 17:00: Kirjailijat ja taiteilijat. Kirjailijoista nähdään mm. Otto Manninen, Anni Swan, Helvi Hämäläinen, Pentti Haanpää, Mika Waltari, Kaarlo Sarkia, Paavo Rintala, Veijo Meri, Paavo Haavikko, Marja-Liisa Vartio ja L. Onerva.
Kuvanveistäjä Ville Vallgren (1930), mykkä, 6'. Otto Manninen ja Anni Swan (1933), mykkä, 4'. Esko Aaltonen: Kirjoja ja kirjailijoita (1938), 11'. Topo Leistelä, Savi elää, (1943), 12', dvd. Vappu Roos: Kirjailijoitamme (1943) 14'. L. A. Puntila: Kalevala - kansallinen, yleismaailmallinen. Kulttuurimme ja me osa 10 (1949), 9'. Heikki Aho & Björn Soldan, Jean Sibelius kotonaan, Aho & Soldan 1945, 8'. Sakari Kulhia, Veli Virkkunen: Suomalaisen taiteen mestareita I (1947), 9'. Kalevi Lavola: Runoilija L. Onerva (1952), 8'. Kalevi Lavola: Suomalaisia kirjailijoita (1958), 16'. * koonneet ja esittelevät Ilkka Kippola, Jari Sedergren * yht. 97'
Dokumentin ytimessä 52 28.04. keskiviikko 16:45: Heimojen Suomi - karjalaiset. Kalle Kaarna: Jo Karjalan kunnailla lehtii puut... (1935/1940), 18'. Claes Olsson: Suur-Suomen muisto - kun Suomi miehitti Itä-Karjalan 1941-44 (1991), 45 min. Markku Lehmuskallio: Elämän tanssi (1975), 15'. Antti Lindqvist: Mateli – säkeitä runonlaulajan elämästä (1993), 33'. Ville Suhonen: Värttinä: Pihi neito (1993), 4 min. * koonneet ja esittelevät Ilkka Kippola, Jari Sedergren * yht. 115'
Ja jos joku haluaa - toivottavasti moni tuo kaverinsa, lapsensa, lapsenlapsensa ja satunnaisen frendin mukaan - iskeytyä kiinni suomalaisen elokuvan perusteisiin, on tarjolla toivottavasti muidenkin mielestä mainio sarja Lajien hurma.
Kirjoitan esittelyssä näin: "Genre eli lajityyppi on tulos luokittelusta, jossa otetaan huomioon tyyli, muoto tai sisältö. Lajityypit muotoutuvat markkinoilla, eivätkä ne ole ikiaikaisia, mutta niiden avulla voi verrata elokuvaa toisiin. Potpuri suomalaisen näytelmäelokuvan tunnetuimmista lajityypeistä on samalla hyvä johdatus kotimaisen elokuvan harrastukseen." Nämäkin näyttävät hieman toiselta valkokankaalla, mistä on hyvä muistuttaa. Koko perhe mukaan - suomalainen elokuva ansaitsee katsojansa ja tämä on halpaa huvia jos mikä.
Lisäksi vuoden muun elokuvatarjonnan kohokohta: dokumenttielokuvafestivaali DocPoint lähestyy. Ohjelmistoon kannattaa tutustua, sillä sen lippuja voi hankkia jo 18. päivä verkkokaupasta. Mainos jo siksi, että Kavan yhteistyö DocPointin kanssa jatkuu, katsokaas vaikka nämä Aho & Soldan-esitykset.
KAVAn kevätkausi 2010 alkaa olla aluillaan. Maaliskuusta lähtien jatkuvat Dokumentin ytimessä -näytökset, nyt tulevaa kirjaamme ennakoiden pääosin sodan jälkeisellä ohjelmistolla. Luvassa nämä:
Dokumentin ytimessä 50 24.03. keskiviikko 17:00: Päämääränä tulevaisuus – dokumenttielokuva 1944 – 1947. Brita Wrede: Lapin tuho / Vägarna kring Rovaniemi (1945), 15'. Holger Harrivirta: Kansa siirtyy rauhan töihin (1946), 8', dvd. Roland af Hällström: Neuvostoliiton ja Suomen kulttuurisuhteet alkavat (1945), 9'. Holger Harrivirta: J. K. Paasikivi (1946) 8', dvd. Reino Tenkanen: Suomi kunnioittaa Leninin muistoa (1946) 9', dvd. Reino Tenkanen: Neuvostoliiton vientituotteiden näyttelyn avajaiset Helsingissä (1946), 12'. Veli Tamminen: Välirauhasta rauhaan (1947), 8'. Holger Harrivirta: Asuntopula (1947), 11'. Holger Harrivirta, Yleisradion päivä (1947) 10'. * koonneet ja esittelevät Ilkka Kippola, Jari Sedergren * yht. 90'
Dokumentin ytimessä 51 14.04. keskiviikko 17:00: Kirjailijat ja taiteilijat. Kirjailijoista nähdään mm. Otto Manninen, Anni Swan, Helvi Hämäläinen, Pentti Haanpää, Mika Waltari, Kaarlo Sarkia, Paavo Rintala, Veijo Meri, Paavo Haavikko, Marja-Liisa Vartio ja L. Onerva.
Kuvanveistäjä Ville Vallgren (1930), mykkä, 6'. Otto Manninen ja Anni Swan (1933), mykkä, 4'. Esko Aaltonen: Kirjoja ja kirjailijoita (1938), 11'. Topo Leistelä, Savi elää, (1943), 12', dvd. Vappu Roos: Kirjailijoitamme (1943) 14'. L. A. Puntila: Kalevala - kansallinen, yleismaailmallinen. Kulttuurimme ja me osa 10 (1949), 9'. Heikki Aho & Björn Soldan, Jean Sibelius kotonaan, Aho & Soldan 1945, 8'. Sakari Kulhia, Veli Virkkunen: Suomalaisen taiteen mestareita I (1947), 9'. Kalevi Lavola: Runoilija L. Onerva (1952), 8'. Kalevi Lavola: Suomalaisia kirjailijoita (1958), 16'. * koonneet ja esittelevät Ilkka Kippola, Jari Sedergren * yht. 97'
Dokumentin ytimessä 52 28.04. keskiviikko 16:45: Heimojen Suomi - karjalaiset. Kalle Kaarna: Jo Karjalan kunnailla lehtii puut... (1935/1940), 18'. Claes Olsson: Suur-Suomen muisto - kun Suomi miehitti Itä-Karjalan 1941-44 (1991), 45 min. Markku Lehmuskallio: Elämän tanssi (1975), 15'. Antti Lindqvist: Mateli – säkeitä runonlaulajan elämästä (1993), 33'. Ville Suhonen: Värttinä: Pihi neito (1993), 4 min. * koonneet ja esittelevät Ilkka Kippola, Jari Sedergren * yht. 115'
Ja jos joku haluaa - toivottavasti moni tuo kaverinsa, lapsensa, lapsenlapsensa ja satunnaisen frendin mukaan - iskeytyä kiinni suomalaisen elokuvan perusteisiin, on tarjolla toivottavasti muidenkin mielestä mainio sarja Lajien hurma.
Kirjoitan esittelyssä näin: "Genre eli lajityyppi on tulos luokittelusta, jossa otetaan huomioon tyyli, muoto tai sisältö. Lajityypit muotoutuvat markkinoilla, eivätkä ne ole ikiaikaisia, mutta niiden avulla voi verrata elokuvaa toisiin. Potpuri suomalaisen näytelmäelokuvan tunnetuimmista lajityypeistä on samalla hyvä johdatus kotimaisen elokuvan harrastukseen." Nämäkin näyttävät hieman toiselta valkokankaalla, mistä on hyvä muistuttaa. Koko perhe mukaan - suomalainen elokuva ansaitsee katsojansa ja tämä on halpaa huvia jos mikä.
Lisäksi vuoden muun elokuvatarjonnan kohokohta: dokumenttielokuvafestivaali DocPoint lähestyy. Ohjelmistoon kannattaa tutustua, sillä sen lippuja voi hankkia jo 18. päivä verkkokaupasta. Mainos jo siksi, että Kavan yhteistyö DocPointin kanssa jatkuu, katsokaas vaikka nämä Aho & Soldan-esitykset.
maanantaina, tammikuuta 04, 2010
Kulttuuri ei määrää identiteettiämme
Helsingin Sanomien kulttuuriosastolla (HS 4.1.2009, C3) on tänään merkittävä kirja-arvostelu. Kari Hukkilan - liekö kyse monista elokuva- ja kuunnelmakäsikirjoituksista tuttu kirjailija? - kirjoituksessa esiin nousee näyttävästi taloustieteilijä Amartya Sen, vuoden 1998 taloustieteen nobelisti.
Senin teos Identity and Violence on nyt suomennettu nimellä Identiteetti ja väkivalta (Basam Books, suom. Jussi Korhonen). Ateistiksi itsensä määrittelevän, mutta poliittisesti hindulaisuuteen liittävän Senin olennainen lähtökohta on Hesarin jutun otsikkoon noussut "Kulttuuri ei määrää identiteettiämme".
Lähtökohta osuu lujasti sekä maahanmuuttokriittisiin voimiin, jotka ratsastavat usein kestämättömillä kulttuuriväitteillään että niihin monikulttuurisuuden kannattajiin, jotka luokittelevat ihmiset peruuttamattomasti omien kulttuuriensa vangeiksi ja tulevat näin erotelleeksi ihmiset identiteettiensä perusteella eri leireihin, johon rokotteeksi tarjotaan kohtaamisia (niin kuin arkielämä päiväkoteineen, kouluineen, oppilaitoksineen, baareineen sitä muutenkin tarjoaisi).
Kiistämällä kulttuurin identiteetin tekijänä Senin näkökulma asettuu vastoin erityisesti Samuel Huntingtonin lanseeraamaa ajatusta sivilisaatioiden ja sen myötä kulttuurien konfliktista tai peräti taistelusta.
Erityisesti islamiin nähden myös suomalaisten poliitikkojen asenteissa on ollut nähtävissä taistelun elementtejä. Sen toteaa kuitenkin, että kulttuurit muuttuvat, ne ovat toisiinsa sekoittuneita, eikä niiltä suinkaan puutu sisäisiä ristiriitoja. Englannissa Sen näkee ongelmalliseksi sen valtion politiikan, joka nosti "maltillisia imaameja" välittämään Britannian valtion ja valtion islamilaisen kansalaisen välejä. Virhe oli siinä, että se korosti uskonnon asemaa. Valtion näkökulmasta siihen ei ole eikä ollut aihetta.
Omin sanoin tiivistäen: kulttuurien täydellinen yhdenmukaistaminen meidän mielikuvissamme johtaa vain propagandaan kelpaaviin näkökulmiin. Sitä paitsi edes termit Länsi ja länsimainen eivät tuota kovinkaan yksiselitteistä mielikuvaa (saati tosiasiaistoa).
Yksilötasolla tämä on vielä selvempää. Hyvinvointi ja keskinäiset suhteet eivät kulje identiteettiyhteisöjen tai kulttuurien tai kansallisuuksien kautta. Sen tiedän omastakin asujaimistosta, johon kaupunginosan tasolla kuuluu noin 50 eri kansallisuutta. Me moikkaamme ja kohtaamme bussipysäkillä ja metroasemilla joka päivä ilman tarvetta kohtalonomaisiin "oletettuihin identiteetteihin" - vaikka niitä epäilemättä meidänkin HKL:n kortin omistajien mielessä on.
Amartya Senin teos kuuluu epäilemättä ajan tasalla pysyttelevien lukijoiden perushankintoihin vuoden 2010 alussa. Siksi kiitos hyvästä arvostelusta, vaikka se teoksessa keskeisen taloustieteen jättikin syrjään ja päätyi kirjoittajan omiin, ei ehkä niin viimeisteltyihin päätelmiin "kohtalosta".
Senin teos Identity and Violence on nyt suomennettu nimellä Identiteetti ja väkivalta (Basam Books, suom. Jussi Korhonen). Ateistiksi itsensä määrittelevän, mutta poliittisesti hindulaisuuteen liittävän Senin olennainen lähtökohta on Hesarin jutun otsikkoon noussut "Kulttuuri ei määrää identiteettiämme".
Lähtökohta osuu lujasti sekä maahanmuuttokriittisiin voimiin, jotka ratsastavat usein kestämättömillä kulttuuriväitteillään että niihin monikulttuurisuuden kannattajiin, jotka luokittelevat ihmiset peruuttamattomasti omien kulttuuriensa vangeiksi ja tulevat näin erotelleeksi ihmiset identiteettiensä perusteella eri leireihin, johon rokotteeksi tarjotaan kohtaamisia (niin kuin arkielämä päiväkoteineen, kouluineen, oppilaitoksineen, baareineen sitä muutenkin tarjoaisi).
Kiistämällä kulttuurin identiteetin tekijänä Senin näkökulma asettuu vastoin erityisesti Samuel Huntingtonin lanseeraamaa ajatusta sivilisaatioiden ja sen myötä kulttuurien konfliktista tai peräti taistelusta.
Erityisesti islamiin nähden myös suomalaisten poliitikkojen asenteissa on ollut nähtävissä taistelun elementtejä. Sen toteaa kuitenkin, että kulttuurit muuttuvat, ne ovat toisiinsa sekoittuneita, eikä niiltä suinkaan puutu sisäisiä ristiriitoja. Englannissa Sen näkee ongelmalliseksi sen valtion politiikan, joka nosti "maltillisia imaameja" välittämään Britannian valtion ja valtion islamilaisen kansalaisen välejä. Virhe oli siinä, että se korosti uskonnon asemaa. Valtion näkökulmasta siihen ei ole eikä ollut aihetta.
Omin sanoin tiivistäen: kulttuurien täydellinen yhdenmukaistaminen meidän mielikuvissamme johtaa vain propagandaan kelpaaviin näkökulmiin. Sitä paitsi edes termit Länsi ja länsimainen eivät tuota kovinkaan yksiselitteistä mielikuvaa (saati tosiasiaistoa).
Yksilötasolla tämä on vielä selvempää. Hyvinvointi ja keskinäiset suhteet eivät kulje identiteettiyhteisöjen tai kulttuurien tai kansallisuuksien kautta. Sen tiedän omastakin asujaimistosta, johon kaupunginosan tasolla kuuluu noin 50 eri kansallisuutta. Me moikkaamme ja kohtaamme bussipysäkillä ja metroasemilla joka päivä ilman tarvetta kohtalonomaisiin "oletettuihin identiteetteihin" - vaikka niitä epäilemättä meidänkin HKL:n kortin omistajien mielessä on.
Amartya Senin teos kuuluu epäilemättä ajan tasalla pysyttelevien lukijoiden perushankintoihin vuoden 2010 alussa. Siksi kiitos hyvästä arvostelusta, vaikka se teoksessa keskeisen taloustieteen jättikin syrjään ja päätyi kirjoittajan omiin, ei ehkä niin viimeisteltyihin päätelmiin "kohtalosta".
maanantaina, joulukuuta 28, 2009
Joulun tili(tys)
Joulu mennä jolkotti samalla tavalla kuin 50 edellistä, mutta en niitä rupea rankkaamaan arvojärjestykseen. Suurin vaikutus sillä on kai se, että ennen joulua tulee puunattua luonnollisen kaaoksen vallassa muun osan vuotta olevia paikkoja kuten kirjahyllyjä.
Hyllyissä oli nyt sattumoisin tilaa. Olen rahdannut VHS-varastojani muualle. Hämmentyneenä huomaan silti, että DVD:t ovat varastaneet metrikaupalla tuppensahattua lankkua, vaikka olen pyhästi vannonut etten niitä enää osta. Lupaukset ovat tällaisia, vaikka niitä tekisi vain itselleen. Saa nähdä miten maan mahtavien lupauksille ("pulling my leg") käy.
Joululahjat eivät lankkumetrejä paljon vieneet: Herra J.:n Bergman-muistelmat ja Bayardin opas siitä kuinka puhutaan kirjoista joita ei ole lukenut olivat kapoisia vaikka eivät kepoisia, Siltalan 1918-psykohistoria, Meinanderin 1944 ja Paavo Lipposen muistelmat I sitten jo vähän paksumpia ja järempää kalustoa muutenkin. Ostin sitä paitsi ihan itselleni Nikolaj Frobeniuksen Pelon kasvot (Tammen Keltaista Kirjastoa), joka kiinnosti tarkoituksellisesta välinpitämättömyydestäni huolimatta niin, että palasin hyllylle hakemaan sen ja vain sen. Kirjojen ostaminen on välitilan taidetta.
Vaimo antoi kahteen siististi sidottuun pinkkaan ja ruskeaan paperipussiin sijoitetun tonnin. Sanoi että revi tuosta. Nautinto tuli varmaan siitä, että sai kerrankin katsoa naamaani pitkänä.
Mietin tietysti olenko geisha vai kurtisaani, mutta meille, jotka eivät tämmöistä ole ennen kokeneet, sanon ihan suoraan ja kiertelemättä, että hyvälle mielelle siitä tulee. Stressittömänä rahataviksena en ryhdy filosofoimaan tai repimään pelihousuja, toteanpa vain kulutusjuhlan lähtökohdat kuin stoalainen. Tätä on keskiluokka pohjimmiltaan. Parhaimmillaan liberaalia elitismiä.
Täytynee lukea joku vastuullisen kuluttajan opas, vaikka tuhlasinkin heti viisikymppiä karaokebaarissa ja kaksikymppiä taksiin. Pitäisi ostaa kitara, kun uuden DVD:n viime vuoden Järvenpään festarikeikastaan juuri julkaissut Hasse Wallikin lupasi avittaa valkkaamisessa. Jos se korvaa kymmenen karaokeiltaa, on se laskennallisesti ilmainen hankinta.
Mitä uuden vuoden kulutuslupauksiin tulee, harkinnassa on uusi puku sitten kun paino on tipahtanut kymmenen kiloa. Paljon kehuttu laihtumiseni, joka näkyy kaupungeilla kommenteissa vaikka puntarilla siis ei, jatkuu. Englannista sai sopivia eikä liian tiukkoja vaatteita. Suomesta ei.
Oikeastaan tarvitsen kaksi pukua. Olen ajatellut vähän tyyriimpää liituraitaa ja mustaa perushautajaismallia. Käly toi edelliseen sopivan silkkisen solmion odottamaan seuraavia pukujuhlia. Solmio on vaaleanpunainen. Onneksi kälyn miesystävä toi järkytykseen sopivaa espanjalaista brandya. Hyvin tuunattu lahjapakkaus siis.
Puku tietysti tekee miehen, mutta sitä ennen voisi laitattaa uuden hampaan ja poistattaa oikeasta rinnasta vuosikymmenen ajan koko lailla kasvaneen möykyn. Se on aikoinaan todettu vaarattomaksi, mutta lähes kymmenen sentin paksuinen kasvain alkaa koollaan vaivata, kun paidat ja takit eivät mahdu kiinni. Isän äidillä oli kuulemma ollut lähes parin kilon "nyytti" toisessa kainalossaan - liekö samaa geeniperintöä. Paikallislääkäri Kolehmainen halusi laittaa puukkonsa siihen katsoakseen mitä siinä on mutta ei ehtinyt. Toiselta mummoltani olen saanut syylän oikeaan poskeen ja vasempaan pakaraan, joten geenit ovat tasapuolisesti jakautuneet. Suvun miehiltä olen saanut paitsi selkääni niin myös kovan kallon ja luonteen, joka ei ihan pienistä säikähdä.
Luonto on sitten muokannut loput ominaisuudet, jotka jakaantuvat hyviin ja pahoihin. Eiköhän tämä riitä eksistenssi-anteeksipyynnöksi tälle vuodelle.
Kohta on uusi vuosi ja uudet kujeet.
keskiviikkona, joulukuuta 23, 2009
Robin Wood
Kollega välitti uutisen kuulun elokuvakirjailijan ja -kriitikon Robin Woodin poismenosta. Hitchcock-kirjastaan maailmanlaajuisesti tunnettu brittiläiskanadalainen kriitikko käväisi viimeksi Suomessa 10 vuotta sitten. Peter von Baghin ystävällisestä kutsusta liityin hetkeksi iloisesti keskustelevaan seurueeseen Coronassa.
Cambridgen (kirjallisuus)kritiikkikoulun oppilaisiin (ja kriitikoihin!) kuulunut Wood korosti eettisiä ja poliittisia aspekteja, käväisi melko vasemmalla 1970-luvun alussa ja tiivisti vuonna 2005 kantansa siitä, miksi elokuvakritiikkiä voi puolustaa: “To contribute, in however modest a way, to the possibility of social revolution, along lines suggested by radical feminism, Marxism and gay liberation.”
New York Times tuskin pahastuu siitä, että linkkaan heidän muistokirjoitukseensa. Hieman laajempi muistokirjoitus löytyy WSWS:n sivuilta. Lyhenne tulee nimestä World Socialist Web Site.
Cambridgen (kirjallisuus)kritiikkikoulun oppilaisiin (ja kriitikoihin!) kuulunut Wood korosti eettisiä ja poliittisia aspekteja, käväisi melko vasemmalla 1970-luvun alussa ja tiivisti vuonna 2005 kantansa siitä, miksi elokuvakritiikkiä voi puolustaa: “To contribute, in however modest a way, to the possibility of social revolution, along lines suggested by radical feminism, Marxism and gay liberation.”
New York Times tuskin pahastuu siitä, että linkkaan heidän muistokirjoitukseensa. Hieman laajempi muistokirjoitus löytyy WSWS:n sivuilta. Lyhenne tulee nimestä World Socialist Web Site.
maanantaina, joulukuuta 21, 2009
Lisää talvisotaa
Unohtui mainita, että Seppo Heikkisen Talvisota-sarjassa ilmestyi osa 10, jossa minäkin mukana dosentti Martti Julkusen lisäksi pohdiskelemassa sitä, miten talvisota näkyi tiedotusvälineissä. Mutta linkkiä nappaamalla ohjelma nyt kuultavissa YLEn areenan varastoista.
EDIT: Kirjoittelin esitteitä tuoreista kotimaisista KAVAn vuodenvaihteen näytöksiin. Halukkaat voivat lukea niitä Sediksen elokuvablogista, jossa on niitä vanhempiakin aika nippu.
EDIT: Kirjoittelin esitteitä tuoreista kotimaisista KAVAn vuodenvaihteen näytöksiin. Halukkaat voivat lukea niitä Sediksen elokuvablogista, jossa on niitä vanhempiakin aika nippu.
keskiviikkona, joulukuuta 16, 2009
Joulu on jo ovella
Joulupostikorttien viimeinen postituspäivä oli eilen, joten joulu on jo ovella. Totesimme joulun perinteen myötä kädet ristissä, ettei postikortteja sitten tänäkään vuonna ajoissa ehditty lähettää. Ettette ihmettele, jos sattuisitte luontevaan sirkulaatioon kuulumaan.
Monet tuttavat, varsinkin ne, jotka harrastavat tarkan euron elämää, ovat kääntäneet katseensa pois verisistä ja likaisille joulukinkkuvideoista, joita televisiokanavat ovat perheen prime time -aikaan lähetelleet. Vastaavia verellä, sisälmyksillä ja ulosteilla mässäileviä kuvia eläinsuojelijat sijoittivat ainakin aiemmin - en tätä tarkistanut tätä varten - lasten suosikkisivustojen yhteyteen: yksi kirioitusvirhe ja bang! Hervottomasti itkevät lapset vastaanottivat lihanvastustusargumentin hytkyvien hartioiden myötä. Vanhoina elokuvatarkastamon aikana nämä olisivat ilman muuta ollee K18 tai kokonaan kiellettyjä.
Vanhemmat, kuten minä, kätkivät nämä eläinpoliittiset argumentit - en puhuisi minkään eläinlajin suojelusta näissä yhteyksissä - ja niiden esitystavan sydämeensä ja tutkiskelivat sitä siellä.
Meidän perheessä joulukinkkua ei ole vielä ostettu. Kun ostetaan, se on harmaasuolattua. Suattaa olla, että se on kotimainen, mutta suattaa olla hyvinniin, ettei ole. Tähän mennessä ystävät ovat ostaneet koti/lähialue -EU-ruokaa. 3,25 e kiloa kohden oli päivän hinta eilen.
Kävin eilen katsomassa Kari Väänäsen ohjaaman Havukka-ahon ajattelijan. Se oli niin hyvä, että siitä voisi kirjoittaa ihan erikseen. Vuoden parasta antia Donnerin Kuulustelun ohella. Sanottakoon samalla, että Koivusalon Täällä Pohjantähden alla on ihan katsottava filkka, minkä olemme erittäin viisaasti elokuvista puhuvissa pikkujoulupöydissä yksimielisesti todenneet. Se kuuluu elokuviin, jonka maku paranee lähikokemuksen etäännyttyä. Ei mikään huono vaikutelma, sanoo kokenut elokuvankatsoja.
Näidenkin myötä on helppo antaa yksikertainen, selkeä ja toimiva agitaatio-ohje. Käykää katsomassa kotimaista elokuvaa.
Monet tuttavat, varsinkin ne, jotka harrastavat tarkan euron elämää, ovat kääntäneet katseensa pois verisistä ja likaisille joulukinkkuvideoista, joita televisiokanavat ovat perheen prime time -aikaan lähetelleet. Vastaavia verellä, sisälmyksillä ja ulosteilla mässäileviä kuvia eläinsuojelijat sijoittivat ainakin aiemmin - en tätä tarkistanut tätä varten - lasten suosikkisivustojen yhteyteen: yksi kirioitusvirhe ja bang! Hervottomasti itkevät lapset vastaanottivat lihanvastustusargumentin hytkyvien hartioiden myötä. Vanhoina elokuvatarkastamon aikana nämä olisivat ilman muuta ollee K18 tai kokonaan kiellettyjä.
Vanhemmat, kuten minä, kätkivät nämä eläinpoliittiset argumentit - en puhuisi minkään eläinlajin suojelusta näissä yhteyksissä - ja niiden esitystavan sydämeensä ja tutkiskelivat sitä siellä.
Meidän perheessä joulukinkkua ei ole vielä ostettu. Kun ostetaan, se on harmaasuolattua. Suattaa olla, että se on kotimainen, mutta suattaa olla hyvinniin, ettei ole. Tähän mennessä ystävät ovat ostaneet koti/lähialue -EU-ruokaa. 3,25 e kiloa kohden oli päivän hinta eilen.
Kävin eilen katsomassa Kari Väänäsen ohjaaman Havukka-ahon ajattelijan. Se oli niin hyvä, että siitä voisi kirjoittaa ihan erikseen. Vuoden parasta antia Donnerin Kuulustelun ohella. Sanottakoon samalla, että Koivusalon Täällä Pohjantähden alla on ihan katsottava filkka, minkä olemme erittäin viisaasti elokuvista puhuvissa pikkujoulupöydissä yksimielisesti todenneet. Se kuuluu elokuviin, jonka maku paranee lähikokemuksen etäännyttyä. Ei mikään huono vaikutelma, sanoo kokenut elokuvankatsoja.
Näidenkin myötä on helppo antaa yksikertainen, selkeä ja toimiva agitaatio-ohje. Käykää katsomassa kotimaista elokuvaa.
keskiviikkona, joulukuuta 02, 2009
Kavajaiset
Työpaikkani KAVA juhlii tänään muuttoaan Sörnäisten rantatielle. Kemut ovat viralliset, sillä mukana on kulttuuriministeri, joka pitää puheenkin. Paikat on puunattu ja käytävillä leijuu juhlan henki ja tuoksu. Minäkin siivoilin työpöytää sen verran, että voi näyttää, jos joku haluaisi tutkijankammiota vilkaista. Täytynee panna pyörimään asiaan kuuluvaa dokumenttielokuvaa, niin näkevät että huhkittu on.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)