Juoksuhaudantie

Suomi 2004. Tuottaja: Lasse Saarinen. Ohjaaja: Veikko Aaltonen. Käsikirjoitus: Veikko Aaltonen Kari Hotakaisen romaanista. Kuvaaja: Pekka Uotila. Leikkaaja: Kimmo Kohtamäki. Musiikki: Mauri Sumén. Äänisuunnittelija: Olli Huhtanen. Lavastaja: Marjaana Rantama. Pukukusuunnittelija: Jaana Tamminen. Maskeeraaja / kampaaja: Outi Varppee. Pääosissa. Muut osallistujat.

Finlandia-palkinnolla ja Pohjoismaisella kirjailijapalkinnolla shekitetty ja 120000:n myyntiluvut saavuttanut romaani on tietysti elokuvan arvoinen. Veikko Aaltosen Juoksuhaudantie leikkaa romaanin sivujuonet ja tiivistää sen tarinaksi miehestä, joka löi kerran ja menetti sen, perheen, jolle oli antanut kaikkensa. Lyöty mies keskittää kaiken tarmonsa perheen takaisinsaamiseen. Keinoksi valikoituu omakotitalo, vanha rintamamiestalo, jonka ostamiseen mies valjastaa kaikki keinot, luvalliset ja luvattomat. Tarkempia näkymiä antaa elokuvantekijöiden sivuilleen laittama synopsis ja traileri.

Elokuvan keskiössä on Matti Virtanen (Eero Aho), joka jo nimellään symboloi tavallista miestä - blogikielellä ATM: varastotyömies, hieroja ja lenkkeilevä koti-ihminen aina kokkiohjelmien esimerkiksi saakka. Se mikä hänestä puuttuu, on tavallisen mieheyden ydin, aggressiivisuus ja jännittävyys. Kun elämänsä kokonaisuudesta tarpeekseen saanut Helena-vaimo (Tiina Lymi) ärsyttää ja vie sanallisella ylivoimallaan mieheltä miehuuden, tämä lyö. Johtopäätökset ovat salamannopeita ja selviä: vaimo lähtee ja vie lapsen mukanaan. Lapsi seuraa kuin luonnonvoima äidin matkassa, ja hänen toiveensa isästä jäävät eron, naisen itsenäisyyden ja uuden identiteetin määrittelyssä taka-alalle.

Matti Virtanen asettaa toiveensa omakotitaloon, jonka pitäisi tuoda takaisin se perheen kokonaisuus, joka hänen mieleensä on rakentunut. Epäonnistumisten sarja saa horjuvan psyyken myötä toimintaan, joka ylittää kaiken sen normaaliuden, johon mies on antanut aiemmalla elämällään sisällön. Kun Virtasesta tulee mies, hän astuu samalla kaikkien normien ulkopuolelle, eikä sellainen voi päättyä hyvin, vaikka omakotitalo saattaisikin riittää lahjukseksi ylilyöneiden tunteiden laineiden laannuttua.

Virtasen vaimo on uhri, mutta ei syytön kohtaloonsa. Sama tilanne toisen tarinan kautta on myös kiinteistövälittäjä Jarmo Kesämaalla (Kari Väänänen), joka joutuu perheineen ja rakastajattarineen Virtasen fanaattisen päämäärätietoisuuden uhriksi.

Väänäsen roolisuoritus on elokuvan paras, vaikka myös Matin työpaikan varaston työnjohtaja Siikavire (Aake Kalliala) tekee tähän astisista parhaan roolityönsä elokuvassa. Valitettavaa sen sijaan on, että Väänäsen rooli on ainoa psykologisesti toimiva sekä käsikirjoituksen että näyttelemisen tasolla. Väänäsen ruumiinkieli on mainiota eivätkä parhaat one-linerit jääneet jälkeen alan klassikoista. Niinhän se on, että jos vituttaa, laihtuminen on mahdotonta. Hyväntuulisilla se on helppoa. Vaimon ja rakastajattaren käsikirjoituksellinen vaisuus menettää paljon siinä, että heidän statistisuutensa tulee kirjaimelliseksi ja ulottuu myös roolisuorituksiin.

Se, että myöskään Eero Aho ei tee tällä roolillaan läpimurtoa, perustuu osin ohjaajan ja kuvaajan valintoihin. Matti Virtanen jää tavalliseksi, eikä kaari tavallisesta fanaatikoksi saavuta uskottavuuden näkökulmasta riittäviä mittasuhteita, kun mielessä kykkii kuitenkin ilmeinen esikuva Robert de Niro Martin Scorcesen elokuvassa Taksikuski. Tässä mielessä elokuvasta poisjätetyt romaanin sivujuonet ovat vahvemmin perusteltuja.

Kuten niin usein, pienet yksityiskohdat ovat tärkeitä. Matti Virtasen lisätulojen vuoksi harrastaman hieronnan seksuaaliset piirteet on elokuvassa kutistettu minimiin. Sen sijaan jo trendiksi muodostunutta miesvartalon esittelyä ja suoranaista nakuilua on jälleen kerran mukana niin paljon, että miesasia-aktivistien olisi jo syytä nostaa päätään. Sitä paitsi on niin, että velton munan attraktiivisuus on kuitenkin loppujen lopuksi pientä.

Vaikka kuvaaja Pekka Uotila tekee hyvää työtä arkipäivän tallentamisessa ja realismin todentamisessa, on viime vuosien mainosvaikutteisessa ruumiin kuvauksessa paljon enemmän ytyä kuin mitä tällä kertaa on tarjolla. Jos tavoitteena oli vieraannuttaa tai tehdä selkoa Virtasen psykologisesta tilasta, tulos ei vakuuttanut. Monet huonommat elokuvat - ja juuri siksi jätän niiden nimet tässä mainitsematta - ovat tehneet sen paremmin.

Apropos! Minya oli täydellistä elokuvaseuraa. Ei rapistellut, paitsi mitä vähän sateenpitävän takin kulmaansa nypläsi äänekkäästi. Hän kesti naisellisesti myös höpötykseni, joka on joskus saanut elokuvaseuralaiset raivoihinsa: en ole koskaan ymmärtänyt Alfred Hitchcockin määritelmää elokuvakatsojasta, joka on nojatuolissaan yksin. Sen verran naapuriin aina tulee kontaktia, että yksin ei voi kuvitella olevansa.

Elokuvan alkuvuosikymmeninä keskustelu ja kommentointi oli yleistä. Nykyiset yksilölliset elokuvankuluttajat eivät sitä kestä, vaikka röhönaurut, kuorsaukset ja karamellipaperin rapinat - kännykän soittoäänien esittelystä nyt puhumattakaan - ovat yleisiä.

Onneksi elokuva oli sen verran vetävä, etten nukkunut pää naapurin olkapäällä. Siitä voi saada ikävästi kyynärpäästä kylkeensä, ainakin oopperassa. Kävimme keskustelemassa pienet mutta tärkeät yksityiskohdat kahvilassa, missä paparazzikuvaajat varmaan iskivät.

Täytyy ottaa uusiksi.