Standardimaiseman hiljaisuus

Tämän päivän Hesarissa (HS 19.9.04, D19) Matti Ripatti kehottaa ihmisiä käymään nettisivustolla, jossa on tarjolla kilpailu kirjoittajille:

"Suomalaiset äänimaisemat kaupungeissa ja maaseudulla ovat monivivahteisia. Kirjoita, missä on sinulle tärkeä äänimaisema, miksi se on sinulle tärkeä tai miksi olet kiinnittänyt siihen huomiota. Kuvauksen voit kirjoittaa omaperäisesti. Äänimaiseman merkittävyyteen voi liittyä henkilökohtaisia tai yhteisöllisiä näkökulmia. Vastauksesi voi pyrkiä kyseisen äänimaiseman säilyttämiseen jälkipolville tai se voi olla kirjoitus omakohtaisesta kokemuksesta. Voit kirjoittaa yksittäisestä äänestä ympäristössään tai yksittäisestä paikasta äänimaisemineen."

MR pääsee tästä pohtimaan myös median äänellistä vaikutusta:

"Sen myötä ihmisen kokemusmaailmaan on tullut ikään kuin aineeton äänimaisema, jolla ei sinänsä ole mitään yhteyttä siihen paikkaa, jossa se soi."

Ja myöhemmin:

"Olemme ehkä jo niin tottuneet lakkaamattomaan mekaaniseen ääneen, jota äänilevytkin ovat, ettemme edes ole tietoisia sen kaikkivallasta. Silti ihminen, niin mieli kuin ruumiskin, tarvitsee hiljaisuutta."

Itselläni se alkoi juuri äsken. Vaikka raollaan olevasta ikkunasta kuuluu pärinäpoikien kulkuvälineiden ja isoäänisesti hiljaisuutta rohmuttavien peltilehmien ammunta, on tietokoneen hurinan ääni ja näppäimistön kolke rauhoittavaa.

Maroon Fiven iskubiitit ja lapsen volina sen ympärillä on lakannut, Texasin Liz ei puhu yksikseen amerikanaksentillaan Pietarin matkaopas ja turisteille tarkoitettu kuvakirja kädessä, vaimo ei soita Sibeliuksen Valse Tristeä vieraallemme ja anna samalla ohjeita minulle siitä kuinka ruoka laitetaan tällä kertaa niin kuin se laitettiin silloin kerran aiemmin.

Nyt voi jopa kuulla miten omaa päätä särkee: se on parasta Jean Sibeliuksen toisen sinfonian kanssa, jonka teemaan olen mielistynyt niiden viime sotien aikaisten venäläisvankien kuvien vuoksi, jonka yhteyteen minä tuon kauneuden juuri nyt liitän.

Meripihkaan vivahtavalla toonauksella väritetty filmaus siitä, kuinka kaivoksen pohjalle talvella telttoihin majoitetut venäläisvangit nousevat louhoksesta ylös pitkänä rivistönä kuin Charlie Chaplinin Kultakuumessa tai Brasilian nykyisissä kultakaivoksissa ja taustalla soivat Sibeliuksen toisen sinfonian hienoimmat kaarrokset. Syysmyrskyisiä ajatuksia se herättää.

Vetäydyn hetkeksi sohvalle hiljaisine kuvineni ja äänineni.